Näyttelevien laulajien sijasta vaihteeksi muutama laulava näyttelijä...

Robert Mitchum

Roistojen ja murhamiesten rooleistaan tunnettu Robert Mitchum (1917–1997) lauloi itse useissa elokuvissaan, mutta mies päätyi myös muutamaan kertaan äänistudioon laulamaan levylle.

Vuonna 1957 karibialainen, calypsoksi kutsuttu kansanmusiikki tuli kertaheitolla yhdysvaltalaistenkin tietoisuuteen. Harry Belafonte julkaisi yli miljoona kappaletta myyneen Calypso-nimisen albuminsa ja Mitchumilta ilmestyi Calypso – is like so... -niminen albumi. Mitchumin levyä pidettiin alkuperäiselle tyylille uskollisena, mutta erityisen suurta huomiota se ei herättänyt.

Samana vuonna Mitchum levytti itse kirjoittamansa The Ballad of Thunder Roadin, joka oli Arthur Ripleyn ohjaaman ja Mitchumin tähdittämän Thunder Road -elokuvan (1958) nimikkolaulu. Tuntemattomasta syystä elokuvaa ei tuotu lainkaan Suomeen.

Mitchumin laulajauran kohokohta oli kenties Little Ole Wine Drinker Me -niminen laulu vuodelta 1967. Charlie Walkerin vuotta aiemmin ensimmäisenä levyttämä rento ja humoristinen kantrilaulu viiniinmenevästä miehestä pääsi Mitchumin esittämänä jo Billboardin listoillekin. Mitchumin kanssa samana vuonna laulun levytti myös Dean Martin, jonka imagoon vanhasta viinisieposta kertova laulu sopi vielä Mitchumiakin paremmin.

Clint Eastwood

Kultarynnäkön iloisista päivistä (1969) piti tulla todella kova juttu. Pohjana oli 1950-luvun alussa kantaesitetty teatterimusikaali, josta tehtävän elokuvaversion ohjaajaksi kiinnitettiin Joshua Logan (1908–1988). Kuusikymppinen Logan oli ohjannut Marilyn Monroeta Bussipysäkissä (1955) ja Marlon Brandoa Sayonarassa (1957), kunnes omistautui suurmusikaalien tekoon: South Pacific (1958) ja Camelot (1967) olivat molemmat myös suurmenestyksiä.

Clint Eastwood  (s. 1930) oli puolestaan lyönyt itsensä läpi Sergio Leonen "dollaritrilogialla", kolmella kivenkovalla lännenelokuvan klassikolla vuosilta 1964–1966. Pitkään sivuosia ja vähän suurempiakin rooleja näytelleestä Lee Marvinistakin (1924–1987) oli tullut tähti ja pääosien esittäjä, kiitos Oscar-palkitun pääosan Elliot Silversteinin Paukkurauta-Katissa (1965). Sittemmin Marvin oli nähty muun muassa John Boormanin Tappajan jäljissä (1967).

Liki kolmituntisesta Kultarynnäkön iloisista päivistä ei tullutkaan sellaista elokuvaa, jota sitä katsomaan menneet ihmiset varmasti odottivat. Kovien äijien rooleista tunnetut Eastwood ja Marvin kuljeskelivat valtavassa musikaalielokuvassa lauleskellen. Marvinin Wand'rin' Star -laulun tulkinnasta tuli klassikko, mutta Eastwoodin esittämästä I Talk to the Trees -laulusta lähinnä se, mihin Kultarynnäkön iloisten päiville tarkoitettu pilkka on kohdistettu.

Sittemmin kuuteen omaan elokuvaansa musiikin säveltänyt Eastwood oli kuitenkin levylaulaja jo kauan ennen Kultarynnäkön iloisia päiviä. 1960-luvun alusta lähtien televisiossa Rawhide- eli Lännen tie -nimisessä länkkärisarjassa näytellyt Eastwood oli vain tv-tähti, kun hän vuonna 1963 levytti albumillisen verran kantrilauluja. Eastwoodin mukaan levy pantiin purkkiin yhdessä illassa. Nimeksi tuli Rawhide's Clint Eastwood sings Cowboy Favorites.

Sekään ei suurta huomiota herättänyt, mutta internetin myötä tämäkin erikoisuus on tullut taas esille ja saataville. Eastwood on itsekin törmännyt levyynsä ainakin Jay Lenon keskusteluohjelman vieraana vuonna 2006. Leno kertoi ostaneensa levyn 500:lla dollarilla, ja lopulta hän soitti pätkän Don't Fence Me In -laulusta. Sitä, kenen idea koko levy oli, Eastwood ei muistanut. "Jos se oli minun ideani, en helvetissä ota siitä kunniaa", hän totesi.

Richard Harris

Joshua Logan liittyy myös Richard Harrisiin (1930–2012). Irlantilainen Harris oli jo suuri tähti, ennen kuin hänestä 1960-luvun puolivälissä leivottiin myös musikaalielokuvan laulavaa tähteä. Richard Burton ja Julie Andrews olivat näytelleet pääosia kuningas Arthurina ja kuningatar Queneverenä alkuperäisessä Broadway-produktiossa, mutta valkokankaalla pääosaa näytteli toinen Richard, Harris, ja Vanessa Redgrave. Harris lauloi omat laulunsa Loganin kolmituntisessa elokuvassa, joka oli valtava yleisömenestys.

Camelot oli vielä tuore tapaus, kun Harris debytoi levylaulajana Jimmy Webbin säveltämällä MacArthur Parkilla (jonka nimen Harris lauloi tarkoituksella väärin, mielestään kieliopillisesti oikeammassa muodossa MacArthur's Park). Joulukuussa 1967 levytetystä kahdeksanminuuttisesta psykedeelisestä laulusta tuli välittömästi hitti,  se ylsi Billboardin listalla toiselle sijalle, eikä parodialtakaan vältytty. Huhtikuussa 1968 ilmestynyttä singlejulkaisua seurasi kuukautta myöhemmin ilmestynyt albumi A Tramp Shining, jonka lauluista käytännössä vain MacArthur Park on tunnettu.

Harrisin laulajan ura ei kuitenkaan siihen loppunut, mutta uudet levyt eivät herättäneet vastaavaa huomiota. Harris lauloi myös useissa tv-ohjelmissa ja jopa yhdessä televisioidussa laulukilpailussa, johon hän osallistui ranskalaista alkuperää olevalla My Boylla, jonka Elvis Presley myöhemmin levytti.

Telly Savalas

Who Loves Ya, Baby? Telly Savalas (1922–1994) oli osa Likaista tusinaa (1967) ja Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969), mutta varsinainen tähti hänestä tuli vasta 1970-luvun puolivälissä. Viiden vuoden aikana Savalas näytteli tikkaria imeskelevää rikospoliisi Kojakia samannimisessä sarjassa yli sadan jakson verran.

Maaliskuussa 1975 Savalas julkaisi puhutun version Bread-yhtyeen vuonna 1971 ilmestyneestä If-nimisestä laulusta. Savalasin versio vietti kaksi viikkoa Ison-Britannian singlelistan kärkipaikalla. Myös Savalasin (jo laulamakin) vuoden 1981 versio Don Williamsin kantrilaulusta Some Broken Hearts Never Mend saavutti jonkinlaista listamenestystä.

Savalasin levyttämiin lauluihin lukeutuu myös Kojakin lentävää lausetta hyödyntävä diskohitti Who Loves Ya, Baby? vuodelta 1976.

Samuli Edelmann ja Juha Veijonen puukkojunkkareina Häjyissä. Kuva: Solar Films Oy

Tasan kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui käänne suomalaisessa elokuvassa. 1990-luvun alusta lähtien kotimaisten elokuvien suosio laski kuin lehmän häntä: muutamaa hittiä kohden oli useita täydellisiä katastrofeja, ainakin yleisömenestyksen osalta. Poikkeuksellisen hyvätkin elokuvat menivät ja tulivat aiheuttamatta sen suurempaa yleisörynnistystä. Pohjalukemiin päästiin vuonna 1994, jolloin yksikään kotimainen elokuva ei saavuttanut sadantuhannen katsojan rajaa: lähimmäksi pääsi Timo Koivusalon esikoisohjaus Pekko ja poika noin 60 000:lla katsojallaan.

Liikettä parempaa suuntaan alkoi tapahtua vuonna 1995, jolloin Markku Pölösen ohjaama Kivenpyörittäjän kylä, Heikki Turusen parikymmentä vuotta vanhan menestysromaanin filmatisointi, keräsi elokuvateattereihin liki yli 290 000 katsojaa. Saman vuoden aikana tuli myös televisiosta tutun Kummeli-porukan ensimmäinen elokuva, sarjankin ohjanneen Matti Grönbergin ohjaama Kummeli Stories (1995), jolle kertyi yli 160 000 katsojaa.

Vuonna 1996 taaskaan ei yksikään kotimainen saavuttanut sataatuhatta katsojaa, ja lähimmäksi päässyt oli Koivusalon Pekko ja muukalainen vajaalla 90 000:lla katsojallaan. Vuonna 1997 Grönberg ja Kummeli-porukka teki toisen elokuvansa, Kummeli Kultakuumeen, joka vuoden kotimaisista ainoana meni sadantuhannen katsojan yli. 180 000 katsojaa saanut elokuva oli tuotantoyhtiö Solar Films Oy:n ensimmäinen pitkä elokuva.

Muutos parempaan alkoi vuoden 1998 loppuvaiheilla. Pölösen Kuningasjätkä palautti hetkeksi perinteisen tukkilaiselokuvan valkokankaillemme ja houkutteli teattereihin yli 275 000 katsojaa. Helmikuussa ensi-iltansa saaneen Kuningasjätkän jälkeen seuraavaa kotimaista menestystä saatiin odottaa aina vuoden viimeisiin päiviin saakka, jolloin Raimo O. Niemen ja Ville Suhosen ohjaama nuorisoelokuva Poika ja ilves sai ensi-iltansa. Tavanomaista kotimaista elokuvaa kansainvälisempänä hankkeena toteutettu, Lapin maisemia esittelevä tarina 12-vuotiaan pojan (Konsta Hietanen) ja ilveksen epätodennäköisestä ystävyydestä osui kultasuoneen: katsojia kertyi peräti 375 000 kappaletta.

Pojan ja ilveksen ensi-ilta oli joulukuun 18. päivänä, eli se pyöri vielä suurella menestyksellä, kun vuoden 1999 kotimaisten elokuvien vuoden aloittanut Häjyt sai ensi-iltansa 15. tammikuuta. Aleksi Mäkelä oli ehtinyt ennen Häjyjä ohjata kaksi elokuvaa, Spede Pasasen tuottaman Romanovin kivet (1993) ja Markus Selinin tuottaman Esan ja Vesan – auringonlaskun ratsastajat (1994). Edellinen sai sentään noin 50 000 katsojaa, mutta surkeat arvostelut. Esa ja Vesa toi 24-vuotiaalle Mäkelälle parhaan ohjauksen Jussi-palkinnon, mutta yleisö jäi tavoittamatta: kotimaisen elokuvan surkeana vuonna tämän filmin oli tyytyminen noin 18 000:een katsojaan.

Irina Björklund ja Peter Franzén elokuvassa Rukajärven tie (1999). Kuva: MRP

Pohjalaiselokuvan lyhyen tauon jälkeen henkiin herättänyt Häjyt lunasti sitten jo kaikki odotukset: liki 330 000 suomalaista kävi elokuvan katsomassa. Vain viikko Häjyjen ensi-illan jälkeen sille tuli kovan luokan kilpailija. Antti Tuuri, jonka romaaneista oli syntynyt edelliset pohjalaiselokuvat Pohjanmaa (1988), Talvisota (1989) ja Ameriikan raitti (1990), oli yhdessä Pekka Parikan kanssa suunnitellut Suomen sota-aikaan miehittämälle Rukajärvelle sijoittuvaa sotaelokuvaa. Pohjanmaan ja Talvisodan ohjanneen Parikan kuoltua elokuvan uudeksi ohjaajaksi tuli 33-vuotias Olli Saarela, joka oli hiljattain debytoinut pitkän elokuvan ohjaajana sisällissodan aikaan sijoittuvalla Lunastuksella (1997) ja voittanut siitä parhaan ohjauksen Jussin. Sama palkinto tuli myös Rukajärven tiestä, josta tuli 1990-luvun katsotuin kotimainen. Rukajärven tie keräsi 425 000 katsojaa, jolla se kuitenkin hävisi täpärästi vuoden 1999 ensi-illoista George Lucasin erittäin odotetulle spektaakkelille nimeltä Star Wars: Episodi I – Pimeä uhka.

Häjyillä ja Rukajärven tiellä oli noin kuukausi aikaa täyttää elokuvateattereiden salit, ennen kuin seuraava kotimainen hitti tuli ensi-iltaan. Pekko aikamiespojan eläkkeelle määrännyt Koivusalo ohjasi nyt ensimmäisen vakavamman elokuvansa, Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta kertoneen Kulkurin ja joutsenen. Helismaasta näytelleestä Martti Suosalosta tähden tehnyt elokuva sai liikkeelle peräti 235 000 katsojaa.

Vesa Vierikko ja Pirkka-Pekka Petelius kultakuumeessa Lapin kullan kimalluksessa. Kuva: Åke Lindman Film-Production Oy

Näiden kolmen elokuvan jälkeen tulikin pidempi tauko, ennen kuin vuoden 1999 viimeinen suuri kotimainen yleisömenestys saapui valkokankaille syyskuun 10. päivänä. Valkoisen peuran (1952) kuvauksissa Lapista ja sen kullankaivajatarinoista hurmaantunut Åke Lindman (1928–2009) sai vihdoinkin valmiiksi kauan haaveilevansa tarinan Lapin kultakuumesta 1860-luvulla. Lapin kullan kimalluksen budjetti oli vuoden kotimaisista suurin, nykyrahassa yli 3,7 miljoonaa euroa. Ulkomaisen rahoituksen ansiosta vihdoinkin toteutunut elokuva keräsi noin 205 000 katsojaa.

Ei vain suurmenestyksiä

Vuoden 1999 aikana ensi-iltansa sai kaikkiaan 23 pitkää kotimaista elokuvaa. Niistä kuusi oli dokumentteja ja niistä kaksi osittain fiktiivisiä muusikkotarinoita. Pekka Lehdon ohjaama ja kitaristi Andy McCoysta kertova The Real McCoy oli dokumentiksi loistava menestys yli 40 000:lla katsojallaan. Claes Olssonin ohjaama Satumaa – Unto Monosen elämä ja tangot sai vain kymmenesosan McCoyn katsojista. Muut dokumentit jäivät tuttuun tapaan ilman mainittavaa yleisömenestystä.

Fiktioelokuvien puolella sadantuhannen rajan alle jääneistä parhaiten meni Perttu Lepän esikoiselokuva Pitkä kuuma kesä, joka sai lähes 80 000 katsojaa. Ensimmäinen Jari Tervon romaanin valkokangassovitus, Pyhiesi yhteyteen -teokseen pohjautuva Rikos & rakkaus oli teatterimies Pekka Milonoffin ensimmäinen elokuvaohjaustyö. Helmikuussa ensi-iltansa saanut elokuva tuli teattereihin pian sen jälkeen, kun Tapio Piiraisen ohjaama tv-elokuva Tervon Poliisin poika -romaanista oli nähty kuvaruuduissa marraskuussa 1998. Päänäyttelijäkin oli molemmissa sama, Kai Lehtinen. Katsojia kertyi 55 000 kappaletta.

Veikko Aaltonen, joka oli 1990-luvun merkittävimpiä kotimaisia ohjaajia, päätti vuosikymmenen omalta osaltaan Rakkaudella, Maireen (1999). Toisin kuin vuoden 1999 suurissa hiteissä, tässä päähenkilö oli – nainen. Nainen oli päähenkilönä myöskin Taru Mäkelän ensimmäisessä pitkässä fiktioelokuvassa Pikkusisar. Aaltosen elokuva sai noin 53 000 ja Mäkelän 38 000 katsojaa.

Tuontia ja vientiä

Kansainvälistä väriä vuoden kotimaiseen elokuvaan tuli muunkin kuin rahoituksen osalta Mika Kaurismäen L. A. Without a Map- ja Ilkka Järvi-Laturin Historiaa tehdään öisin -elokuvien kautta. Kaurismäen elokuva on varsin kohtalaisella budjetilla toteutettu, Los Angelesissa kuvattu englanninkielinen elokuva, jonka nimekkäimmät näyttelijät ovat Julie Delpy ja Johnny Depp. Vuonna 1989 Kotia päin -filmillä ohjaajana debytoinut ja kansainvälistä mainetta Tallinnan pimeydellä (1993) saanut Järvi-Laturi puolestaan pääsi nyt tekemään meikäläisittäin suuren budjetin kansainvälistä elokuvaa, englanniksi. Käytännössä kaikkialta muualta kuin Suomesta rahoitettu Historiaa tehdään öisin kuvattiin Suomessa. Kyseessä oli entisajoista muistuttanut agenttitarina, tähtinään arvostettu sivuosien ja indie-elokuvien näyttelijä Bill Pullman ja Kieslowskin elokuvista tuttu Irene Jacob.

Kotimainen yleisö ei kuitenkaan innostunut näistä kahdesta senkään vertaa kuin edellisvuotisesta Going to Kansas Citystä, joka keräsi 45 000 katsojaa. L. A. Without a Map sai vajaat 20 000 ja Historiaa tehdään öisin alle 8 000 katsojaa.

Sakari Kuosmanen ja Kati Outinen, Juha ja Marja, vuosimallia 1999. Kuva: Sputnik Oy

Aki Kaurismäen Juha, modernisoitu ja kotimaisen elokuvan historialle hattua (tai jalkaa) nostanut sovitus Juhani Ahon klassikkoromaanista, on mustavalkoinen ja käytännössä mykkä elokuva. Ohjaajan kahden kansainvälisesti poikkeuksellisen hienosti menestyneen elokuvan, Kauas pilvet karkaavat (1996) ja Mies vailla menneisyyttä (2002), välissä valmistunut Juha on jäänyt näiden vierustoveriensa varjoon. Kotimaassa se sai vain runsaat 10 000 katsojaa, mutta toisaalta ensi-iltakin oli kehnoon aikaan: helmikuun lopulla, jolloin Poika ja ilves, Häjyt, Rukajärven tie sekä Kulkuri ja joutsen olivat kaikki tuoreita tapauksia.

Matti Ijäs, Suomen merkittävin tv-elokuvien ohjaaja-käsikirjoittaja, palasi teatterilevityselokuvan pariin Sokkotanssilla, joka Ijäksen aiempien teatterielokuvien tapaan sai paljon kehuja ja vähän katsojia, noin 15 000. Jarmo Lampela, jonka debyyttielokuva Sairaan kaunis maailma oli vuoden 1997 kolmanneksi katsotuin kotimainen, sai valmiiksi komedian nimeltä Rakastin epätoivoista naista, jota levitettiin vain kahdella kopiolla. Katsojamäärä jäi 25:een. Vain 31 katsojaa sai Atro Lahtelan esikoisohjaus kauhuelokuva Silmä silmästä, josta oli liikkeellä vain yksi kopio.

Speden viimeinen tuotanto

Lopun merkkejäkin nähtiin vuoden 1999 aikana. Viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan merkittävimmän suomalaisen elokuvatuottajan titteliä kantanut Spede Pasanen roiskaisi kasaan viimeisen elokuvansa, Naisen logiikan (1999). Elokuva, joka oli ilmeisesti tarkoitus haudata vähin äänin ja jättää julkaisematta, oli laskettava levitykseen, jottei Pasasen tarvinnut palauttaa Elokuvasäätiöltä saamaansa noin 250 000:n euron tuotantotukea. Viidellä tuotannollaan yli puoli miljoonaa katsojaa saaneen Pasasen itsensä ohjaama Naisen logiikka keräsi 316 katsojaa; sekin oli varmasti yli tavoitteiden ja suorastaan toiveittenkin. Lopulta elokuvan tuotantokustannukset jäivät niin alhaisiksi, että Pasanen joutui silti palauttamaan säätiölle saamastaan tuesta noin puolet.

Jonilla (1983) debytoineen Jaakko Pyhälän ikuisuusprojekti, isolla rahalla tehty Armon aika, pääsi alkuvuodesta teatterilevitykseen yhdellä kopiolla ja tuotantoyhtiön itsensä levittämänä. Se meni Naisen logiikan kanssa lähes tasoihin, Pyhälän kunnianhimoinen elokuva päihitti Speden räpellyksen 14:llä katsojalla.

Kaiken kaikkiaan vuoden 1999 tulos oli se, että kotimaisen elokuvan yleisön luottamus oli voitettu takaisin. Varmuudella ruusuisia päiviä ja uusien elokuvien kritiikitöntä vastaanottoa se ei kuitenkaan merkinnyt, mutta muutos parempaan oli tapahtunut. Ennen kaikkea oli luotu jonkinlainen uusi luottamussuhde kotimaisten elokuvien tekijöiden ja kotimaisen elokuvayleisön välille.

Vuoden 1999 kotimaiset elokuvat (vähintään 60 minuuttia pitkät)

ENSI- ILTA	ELOKUVA	OHJAUS	KÄSIKIRJOITUS	TUOTANTO	KATSOJIA
15.01.	Häjyt	Aleksi Mäkelä	Aleksi Bardy	Solar Films Oy	328 138
22.01.	Rukajärven tie	Olli Saarela	Olli Saarela Antti Tuuri	MRP Matila Röhr Productions Oy	426 414
05.02.	Rikos & rakkaus	Pekka Milonoff	Pekka Milonoff	Kinoproduction Oy	55 111
19.02.	Kulkuri ja joutsen	Timo Koivusalo	Timo Koivusalo	Artista Filmi Oy	234 691
26.02.	Juha	Aki Kaurismäki	Aki Kaurismäki	Sputnik Oy	10 431
12.03.	Sokkotanssi	Matti Ijäs	Matti Ijäs	Dada-Filmi Oy	15 306
26.03.	Pitkä kuuma kesä	Perttu Leppä	Perttu Leppä	Talent House Oy	79 023
26.03.	Rakastin epätoivoista naista	Jarmo Lampela	Tove Idström	Blind Spot Pictures Oy	25
21.05.	Naisen logiikka	Spede Pasanen	Spede Pasanen	Spede-Tuotanto Oy	316
06.08.	Armon aika	Jaakko Pyhälä	Jaakko Pyhälä Heikki Vuento	Blind Spot Pictures Oy	330
27.08.	L. A. Without a Map	Mika Kaurismäki	Mika Kaurismäki Richard Rayner	Marianna Films Oy	18 362
10.09.	Lapin kullan kimallus	Åke Lindman	Heikki Vuento	Åke Lindman Film-Production Oy	204 661
17.09.	Rakkaudella, Maire	Veikko Aaltonen	Antti Karumo	Kinotar Oy	52 292
01.10.	Silmä silmästä	Atro Lahtela	Atro Lahtela	Talent House Oy	31
22.10.	Historiaa tehdään öisin	Ilkka Järvi-Laturi	Patrick Amos	Smile Entertainment Oy	7 984
26.11.	Pikkusisar	Taru Mäkelä	Raija Talvio	Bueno Pictures Oy Kinotar Oy	38 050
	DOKUMENTIT
28.03.	Elämää itsemurhan jälkeen	Marita Hällfors	Marita Hällfors	Jörn Donner Productions Oy	195
17.04.	Musta kissa lumihangella	Anu Kuivalainen	Anu Kuivalainen	Kinotar Oy	66
15.05.	Sukkien euroelämää	John Webster	John Webster	Epidem Oy Hot Rat Productions Oy	56
13.08.	The Real McCoy	Pekka Lehto	Pekka Lehto Beatrix A. Wood	Kinofinlandia Oy	42 756
08.10.	Sata sukupolvea	Markku Tuurna	(Markku Tuurna)	Blind Spot Pictures Oy	-
12.11.	Satumaa – Unto Monosen elämä ja tangot	Claes Olsson	Claes Olsson M. A. Numminen	Kinoproduction Oy	4 222

William Holden hotelli Palacen aulassa saunan jälkeen. Kuva: Journalistinen kuva-arkisto / Alma Media / Uuden Suomen kokoelma

William Holdenin kaksi vierailua Suomessa ja Helsingissä eivät jääneet täkäläiseltä lehdistöltä huomaamatta. Billy Wilderin Auringonlaskun kadun (1950), Vankileiri 17:n (1953) ja Kauniin Sabrinan (1954) tähti piipahti Suomessa kahtena kesänä, vuosina 1954 ja 1956. Molemmat visiitit olivat alle päivän mittaisia.

Ensimmäinen käynti Helsingissä tapahtui 30. heinäkuuta 1954, jolloin Holden ja hänen vaimonsa, näyttelijäkollega Brenda Marshall olivat kiertämässä Eurooppaa. Tukholmasta Helsinkiin lentänyt pariskunta sai lentokentällä vastaansa Paramountin täkäläisen johtajan Kurt Trouppin ja runsaasti lehdistön edustajia. Hotelli Vaakunassa pidetyllä vastaanotolla pariskunta oli toimittajien ristitulessa. Sen jälkeen tähtiä vietiin hotelli Palaceen lounaalle. Vielä oli luvassa kiertoajelu kaupungilla ja käynti pääkonsuli Arvo Himbergin luona. Suunnitellut käynnit Olympiastadionin tornissa ja saunassa jäivät toteutumatta ajan puutteen vuoksi. Hieman ennen puolta päivää Helsinkiin saapuneet amerikkalaiset nousivat takaisin lentokoneeseen illalla puoli seitsemältä. Minkään elokuvan ensi-iltaan Holden ei osallistunut.

Seuraava pysähdys Helsinkiin tapahtui 6. kesäkuuta 1956. Nyt Holden oli liikkeellä turistina; hän saapui Helsinkiin kahden ystävänsä kanssa Birger Jarl -laivalla Tukholmasta ja palasi sinne lentäen iltapäivällä. Holdenin kavereista yksi omisti hotelleita ja toinen baareja, ja yhdessä he tulivat Helsinkiin haistelemaan ”eurooppalaisia vaikutelmia”.

Puhdas yllätys Holdenin visiitti ei ollut, sillä Troupp oli tähteä satamassa vastassa. Porukka kiersi Helsinkiä autolla ja kävivät ainakin kauppahallissa ja torilla. Vierailun julkisin osuus tapahtui hotelli Palacen aulassa, jossa uutiskuvaaja nappasi kuvan saunasta tulleesta Holdenista.

William Holden elokuvassa Auringonlaskun katu.

Lea Joutseno Flora Uuran maskeerattavana Dynamiittitytön (1944) kuvauksissa. Kuva: KAVI

Monet studioajan filmitähdistä, eritoten naiset, tulivat elokuvaan aivan muualta kuin teatterin parista ja niinpä heillä usein oli jo jokin "oikea" ammatti. Kun Valentin Vaalan kaltaiset elokuvaohjaajat etsivät kauniita ja komeita näyttelijöitä uusiin elokuviinsa, ei tähtikokelaiden siviiliammateilla ollut merkitystä ja toisinaan teatterikokemuksen puutekin oli vain hyvästä. "Käytän mielelläni ammattinäyttelijöitä, elleivät he ole teatterin pilaamia", Vaala sanoi eräässä haastattelussa varsinaisen elokuvauransa jälkeen. "Monella vanhemmalla näyttelijällä on varsinkin suullisessa ilmaisussa niin raskas teatterimaneeri, että siitä on vaikea päästä irti. Nuoret ovat paremmin omaksuneet elokuvan ilmaisukeinot. He ovat kasvaneet elokuvan ja tv:n vaikutuksen alaisena, tottuneet näihin välineisiin".

Lea Joutseno, Ansa Ikonen, Regina Linnanheimo ja Rakel Linnanheimo olivat Vaalan tähtilöydöistä taatusti tunnetuimpia. Linnanheimon sisaruksista vanhempi Rakel oli ammattimannekiini, joka oli ystäviä rikkaiden sukulaisten avustuksella elokuvia tehneiden Vaalan ja Teuvo Tulion kanssa. Niinpä Rakel nähtiin molempien veikkosten elokuvissa, joista hänen kannaltaan merkittävin oli naispääosa Tulion uran suurimmassa hitissä, Johannes Linnankosken todellisen "bestseller-romaanin" Laulu tulipunaisesta kukasta vuoden 1938 filmatisoinnissa. Näyttelijäura tyssäsi kuitenkin pitkälti siihen, sen jälkeen Rakel teki vain pieniä osia ja muutamia sivuosia, joista suurin oli Vaalan Varaventtiilissä (1942).

Rakel Linnanheimo Vaimokkeessa (1936). Kuva: KAVI

Pikkusisko Reginan näyttelijäura alkoi sattumalta, kun hän kävi siskonsa sijaisena "seisomassa" kameran edessä Kalle Kaarnan Jääkärin morsiamen (1931) kuvauksissa. Vaalan ohjaamassa Kun isä tahtoo... -komediassa (1935) Reginalla oli ensimmäinen suurempi osansa, jossa hänen kauneutensa ja karismansa paistoi läpi kaiken kokemattomuudenkin läpi. Pian Regina oli Suomen suurimpia filmitähtiä.

Rakel kävi Pariisissa opiskelemassa maskeerausta, joka oli hänen varsinainen ammattinsa 1930-luvun puolivälistä 1950-luvun alkuun. Sen jälkeen hän työskenteli vielä parikymmentä vuotta kielenkääntäjänä Merikiito Oy:ssä ja kymmenisen vuotta käännöstekstien oikolukijana Yleisradiossa. Yleisradioon päätyi lopulta myös Regina, joka työskenteli siellä käännöstekstien laatijana vuodet 1961–1980. Linnanheimo-nimen sijaan Regina käytti tässä työssään virallista (avio)nimeään Regina Mörneriä.

Regina Linnanheimo Nuorena nukkuneen (1937) Siljana. Kuva: KAVI

Lea Joutseno oli 24-vuotias hammaslääketieteen opinnot kesken jättänyt nuori nainen, kun hän vuonna 1935 pääsi Suomi-Filmiin töihin kielenkääntäjäksi. Ei kestänyt kauaakaan, kun taloon samana vuonna toiseksi ohjaajaksi palkattu Vaala iski silmänsä Joutsenoon ja kouli hänestäkin filmitähden – tähtiä nämä todella olivat, eivät vain näyttelijöitä. Ja olihan siellä laulunopettajaksi valmistunut 21-vuotias Ansa Ikonenkin, joka pyrki filmiin avustajatehtäviin. Vaala näki käytävässä vuoroaan odottaneen Ikosen ja nappasi hänet talteen suurempien roolien varalta, jollaisia alkoikin heti löytyä.

Joutseno pääsi ensimmäistä kertaa kameran eteen jo vuonna 1935, kun Suomi-Filmillä tehtiin Oy Kauppahuone A. K. Savinin ja Jaavan teekauppa Oy:n tilaamaa mainoselokuvaa. Suomalaisille englantilaista teekulttuuria esitelleen Five O'Clock Tean ohjaajasta ei ole varmuutta, mutta todennäköisesti se on joko tuotantopäällikkö Risto Orkon tai Vaalan tekosia. Nopeasti ja halvalla tehty, yhdessä lavasteessa kuvattu mainoselokuva on ehkä vähän liiankin yksinkertainen ollakseen Vaalan käsialaa. Vaalan vuonna 1936 ohjaama poronlihamainos Herrain herkku jokamiehen ruuaksi on kuvakerronnaltaankin aivan toista luokkaa.

Joka tapauksessa Five O'Clock Teassa varsin pätevästi replikoivan Joutsenon kanssa nähdään myös Rakel Linnanheimo, jolla on mainoksen toinen puherooli.

Lea Joutseno debyyttiroolissaan Juurakon Huldassa (1937) Irma Seikkulan ja Tauno Palon seurassa. Kuva: KAVI

Joutsenon ensimmäinen rooli pitkässä elokuvassa oli vasta vuonna 1937 Vaalan Juurakon Huldassa. Vaalan ohjauksessa hänet nähtiin kaikkiaan yhdessätoista elokuvassa, joista pääosassa seitsemässä. Lisäksi Vaala otti Joutsenon mukaan laatimaan elokuvien käsikirjoituksia. Vaikka Joutsenoa ei nähtykään Vaalan ohjaamassa F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä -romaanin elokuvasovituksessa vuonna 1948, oli hän laatinut sen käsikirjoituksen yhdessä Vaalan kanssa. Kaksikko voitti työstään Jussi-palkinnon, joka oli ensimmäinen naiselle mennyt käsikirjoitus-Jussi. Vaikka Jussit oli ensimmäisen kerran jaettu vuonna 1944, ensimmäinen käsikirjoitus-Jussi jaettiin vasta vuonna 1948 Viljo Hela -nimimerkin taakse kätkeytyneelle Roland af Hällströmille Pikajuna pohjoiseen -elokuvastaan. Vuonna 1949 oli Vaalan ja Joutsenon vuoro, ja vuonna 1950 voittaja oli taas nainen, tällä kertaa Seere "Serp" Salminen elokuvasta Katupeilin takana (1949).

Varsinaisen filmiuransa jälkeen Joutseno jäi Suomi-Filmille – tietysti kielenkääntäjäksi.