Anneli Sauli Hilja – maitotytön värillisessä mainoskuvassa. KAVI

"Hilja oli vaipunut niin mietteisiinsä, että hän päästi hiljaisen huudahduksen kuullessaan oudon äänen vieressään. Ja hän hämmästyi vielä enemmän huomatessaan puhujan nuoreksi herrasmieheksi, jolla oli ylioppilaslakki päässä. Nuori mies hymyili kuin anteeksipyytäen nähdessään hänen hämmästyksensä.
- 'Ettekös te ole Vierumäen maitotyttö?' kysyi hän
- 'Kyl-lä...'"
Johannes Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Vuonna 1904 ilmestynyt Laulu tulipunaisesta kukasta -romaani teki Johannes Linnankoskesta eli sanomalehtimies Vihtori Peltosesta (1869–1913) bestseller-kirjailijan. Tarina koskia laskevasta ja naisia koskevasta Olavista meni kaupaksi Suomessa, mutta sitä käännettiin ja painettiin myös Ranskan kaltaisissa suurissa kulttuurimaissa. Ei siis ihme, että Linnankosken romaanin menestys haluttiin siirtää myös valkokankaalle.

Suomessa venäläisille vanhemmille syntynyt ja täällä kasvanut Mauritz Stiller (1883–1928) ei ollut Suomen kansalainen, joten Venäjän armeijan kutsuntojen lähestyessä hän lähti Ruotsiin ja päätyi siellä elokuvien pariin. Stillerille kelpasivat myös suomalaiset aiheet, ja Laulu tulipunaisesta kukasta siirtyikin filmille jo vuonna 1919. Kun Stiller oli jo kuollut, äänielokuva syrjäytti mykkäfilmit kokonaan. Mykkänä filmattu aiheita alettiin kuvata uusiksi ääniversioina, ja niinpä Per-Axel Branner (1895–1975) sai vuonna 1934 ohjata Tulipunakukan uuden filmatisoinnin.

Orastavan filmitähden uransa ohjaajamiseen vaihtanut Teuvo Tulio (1912–2000) oli paljon vähemmän suomalainen kuin Stiller, mutta hänkin innostui Linnankoskesta. Tulion valitsi ensimmäisen elokuvansa, Taistelun Heikkilän talosta (1936), pohjaksi Linnankosken samannimisen novellin, joka oli ilmestynyt vuonna 1907. Sama teksti kelpasi Tuliolle uudelleen vuonna 1947, mutta tuolloin syntynyt elokuva sai nimen Intohimon vallassa. Näiden kahden Regina Linnanheimon (1915–1995) tähdittämän Linnankoski-filmatisoinnin välissä Tulio teki monta muutakin elokuvaa, myös uransa suurimmaksi hitiksi osoittautuneen Laulun tulipunaisesta kukasta (1938). Pääosissa toisiinsa rakastuvina Olavina ja Kyllikkinä nähtiin Kaarlo "Kille" Oksanen ja Rakel Linnanheimo (1908–2004), jotka rakastuivat myös oikeasti. Avioliitto solmittiin 2. helmikuuta 1941, mutta se päättyi jo saman vuoden lokakuun 14. päivänä Oksasen kaaduttua itärintamalla kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä.

"Tuo vieras oli ilmestynyt kuin pilvistä pudoten hänen kärryjensä viereen. Ei ollut ennättänyt häntä edes oikein nähdä, vain sen verran, että hän oli pitkä, uljas mies."
Johannes Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Anneli Saulin Hilja ja Saulo Haarlan Yrjö rakastavat hillitysti. KAVI

Metsäpellon tyttö

Linnankosken kuolinvuonna 1913 ilmestyneessä novellissa Hilja, maitotyttö 18-vuotias karjakko Hilja Metsäpelto rakastuu nuoreen ja komeaan kesävieraaseen, Eino Yrjään. Raamikas vouti Niia on tottunut saamaan haluamansa, myös Hiljalta. Einon mukana Hiljan elämään tulee toivoa ja mahdollisuus onneen, toisenlaiseen elämään. Rakastuminen kesävieraaseen merkitsee sitä, ettei aitan ovi enää aukea Niialle, jonka mustasukkaisuus alkaa nousta pintaan. Niia alkaa seurata, kuka sinne aittaan oikein pääsee hänen sijastaan, mutta ei sinne kukaan mene: kesävieras ja Hilja näyttävät viettävän yhteistä aikaa kesäisessä luonnossa. Kesän lopulla ylioppilas lähtee takaisin kaupunkiin ja Hilja juoksee tyttöjen huoneeseen itkemään, niin että sänky hänen allaan tärisee.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Suomen Filmiteollisuuden toimitusjohtaja T. J. Särkkä (1890–1975) on viettänyt viime vuodet kirjoituspöydän takana, keskittyen elokuvien tuottamiseen. Edellisen ohjaustyön, Katarina kauniin lesken (1950), lehdistönäytöksessä Särkkä ilmoitti sen jäävän hänen viimeiseksi ohjaustyökseen. Pian 60-vuotispäiviään viettänyt ohjaaja-tuottaja oli ollut elokuva-alalla vain neljätoista vuotta, mutta ohjaustöitä oli takana jo kolmekymmentäkahdeksan ja tuotantoja moninkertainen määrä.

Aprillipäivänä 1953 Kansallisteatterissa vietettiin teatteripäivien avajaisia. Paikalla oli myös 20-vuotias Anneli Savolainen (s. 1932), joka oli jo parin vuoden ajan näytellyt kotikaupunkinsa teatterissa Kemissä. Savolainen erottui tässäkin joukosta: poikkeuksellista kauneutta korosti tavallista tummemmat piirteet, jotka olivat peräisin romani-isältä.

"Sinun neitsyelläsi tosin on pisara ylhäisön verta, mutta minun neitsyelläni olisi kaksi pisaraa kukkeinta nuoruutta!
Siitä hetkestä alkaen hän kutsui häntä ajatuksissaan 'Neitsyeksi'".
Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Hilja pellolla. KAVI

Savolainen sai Matti Kassilalta (1924–2018) puhelinsoiton ja kutsun koekuvaukseen Suomen Filmiteollisuuden studiolle. Tarjolla olisi ehkä rooli Sinisessä viikossa (1954). Savolainen tuli kuten sovittiin, mutta Särkkä lähetytti heidät ensin puheilleen. Tuottaja innostui heti uudesta löydöstä, ja koekuvaus sai tapahtua: Kassila ohjasi ja Matti Oravisto (1921–2001) oli vastanäyttelijänä. Koefilmiä ei ollut ehditty vielä edes kehittää saati katsoa, kun Särkkä kutsui Savolaisen luokseen. Sopimus tuli, ja samalla Anneli Savolaisesta tuli Anneli Sauli, SF:n uusin tähtilöytö.

Uusi näyttelijä pantiin varsinaiseen tulikokeeseen jo kuukauden tai parin päästä. Armand Lohikoski (1912–2005) oli saanut hinkumansa tilaisuuden kokeilla siipiään pitkän elokuvan ohjaajana. Reino Helismaan (1913–1965) kirjoittamaan Me tulemme taas -elokuvaan tuli huumoria, lempeä ja lauluja, kaikki tukkilaisromanttiseen ympäristöön sijoitettuna. Pääparia näyttelivät Tuija Halonen (1926–2009) ja Tapio Rautavaara (1915–1979), mutta Saulille löytyi sivurooli Tommi Rinteen (1925–1999) tukkilaispojan heilana. Vuosikymmeniä myöhemmin kirjoittaneissa muistelmissaan Lohikoski kertoi haistaneensa palaneenkäryä: että Särkkä ajatteli kartuttaa Saulin kokemusta hänen elokuvallaan, ennen kuin Särkkä ottaisi Saulin omaan ohjaukseensa. Todellisuudessa Lohikoski tuskin tiesi Särkän suunnitelmista mitään, mutta hänen katkeruutensa Särkkää kohtaan oli voimakkaampi kuin yksikään Lohikosken vakavammista ohjaustöistä.

Lohikosken muistelmateoksen mukaan Sauli saapui ensimmäisenä kuvauspäivänä paikalle omissa vaatteissaan ja maskeeramatta. Tämä oli esikoisohjaajan mielestä silkkaa diivailua, kuvauspaikalle kun oli tapana mennä valmistautuneena: roolivaatteet puettiin päälle ja naama maalattiin jo lähtöpaikassa. Oli miten oli, elokuva valmistui ja nopeasti: kesällä kuvatun filmin ensi-iltaa vietettiin jo heinäkuussa. Silloin Saulilla oli jo uusi, entistä suurempi rooli odottamassa Hiljana.

"Nyt Eino Yrjä sen varmasti tiesi, että hänen maitotyttönsä oli löytö. Hän kyllä muisti että nuori mies, varsinkin jos hän on kirjailija tai taiteilija, tekee tällaisia löytöjä useamman kuin yhden elämässään. Mutta tämä oli joka tapauksessa poikkeus."
Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Yrjö ja Hilja. KAVI

Hiljaa nopeasti

"Idea lähti siitä, että halusin tehdä Laulun tulipunaisesta kukasta, mutta sen oikeudet olivat Ruotsissa. Etsin muita aiheita Linnankoskelta ja löysin tämän Maitotytön", Särkkä kertoi uudesta elokuvastaan Suomen Kuvalehdelle.

Hilja – maitotytöstä oli tulossa ohjaajansa "comeback-elokuva", olihan kolmen vuoden tauko tuolloin suoranainen ikuisuus. Mahdollisesti tätä juhlistaakseen Särkkä halusi tehdä uuden elokuvansa väreissä ja siinä samalla kirjoittaa uuden lehden suomalaisen elokuvan historiaan. Ruotsalaiset olivat tehneet ensimmäisen koko illan värielokuvansa jo vuonna 1946, mutta heillä olikin suuremmat resurssit. Ei Särkkäkään uutta pelännyt: vuonna 1956 hän lähti Kuusamoon ohjaamaan Juhani Ahon (1861–1921) klassikkoromaaniin pohjautuvaa Juhaa, joka pantiin purkkiin väreissä ja vieläpä Agascopen anamorfisia linssejä käyttäen. Samaan aikaan kilpaileva Suomi-Filmi Oy valmisti Valentin Vaalan (1909–1976) ohjauksessa Nummisuutareiden värifilmatisointia, joskin normaalioptiikalla. Särkkä oli sen verran nopea, että hän myöhemmin aloittaneena ehti saada elokuvansa ensin valmiiksi ja Juhasta tuli ensimmäinen suomalainen väreissä kuvattu näytelmäelokuva, kuin myöskin maamme ensimmäinen scope-elokuva.

Päätös Hilja – maitotytön kuvaamisesta sittenkin mustavalkoisena tuli viime hetkillä, mutta kuitenkin melko varmasti ennen varsinaisten kuvausten alkua. Tuohon aikaan oli tapana kuvata elokuvan mainosmateriaalia traileria myöten ennakkoon ja näin varmistaa se, että kauempanakin asuvat katsojat tiesivät tulevasta elokuvasta ennen kuin se jo oli teattereissa. Jos traileri olisi tehty ja levitetty vasta itse elokuvan materiaaleista, ei se olisi kovin moneen teatteriin ehtinyt ennen pääelokuvan ensi-iltaa. Tuohon aikaan jälkituotantovaiheet olivat lyhyitä, ja SF:lläkin parhaimpina ruuhkavuosina Armas Vallasvuo (1907–1995) leikkasi samanaikaisesti kuutta eri elokuvaa.

"Kartanon ruokakello soi juuri aamiaiselle, kun Hilja, maitotyttö, oli ennättänyt kuormineen portista ulos. Se soi pitkään ja juhlallisesti, ikäänkuin oman talonsa ylemmyyttä ympäröiville talonpoikaistaloille julistaen."
Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Maitotyttö työssään. KAVI

Tämä itse elokuvan ja trailerin kuvaaminen erikseen merkitsi sitä, että mustavalkoelokuvalle saattoi kuvata värillisen trailerin; näin tehtiin Suomi-Filmi Oy:ssä Ilmari Unhon (1906–1961) ohjaaman Sadan miekan miehen (1951) kohdalla. Helsingin olympiakesänä viralliset elokuvaustehtävät oli uskottu Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin perustamalle Olympia-Filmi Oy:lle. Varsinaisia kuvauksia johtaneen Holger Harrivirran (1915–1986) arveluiden mukaan Särkkä oli se, joka ehdotti kilpailujen kuvaamista värifilmille. Siinä oli kuitenkin kustannusten lisäksi muitakin ongelmia: filmit olisi pitänyt kehittää ulkomailla ja näin kaikki työ olisi huomattavasti hidastunut. Väri olisi kuitenkin tuonut lisäarvoa itse filmille, joten päätös ei ollut niin yksinkertainen. Lopulta se oli hyvinkin vaikea: avajaispäivänä viisitoista minuuttia ennen kameroiden käymistä ei vieläkään tiedetty, kuvataanko väreissä vai mustavalkoisena. Kuvaajille oli annettu mukaan sekä väri- että mustavalkofilmiä, joista sitten lopulta päädyttiin jälkimmäiseen.

Hilja – maitotytön kohdalla värifilmin käytöstä ei ole mitään muuta varmaa kuin se, että sitä käytettiin: Anneli Sauli nähtiin punaisiksi värjätyissä hiuksissaan väreissä sekä elokuvan trailerissa että joukossa valokuvia. Traileri on sittemmin hukkunut, mutta toivoa sen löytymisestä Yleisradion tai Kansallisen audiovisuaalisen instituutin eli KAVI:n varastoista ei kannattane menettää. Väreissä otettuja valokuvia on olemassa kaksikymmentäviisi kappaletta, jotka kaikki KAVI on digitoinut ja lisännyt Elonetiin ihmisten ihailtavaksi. Hillityissä värisävyissään ne antavat jonkinlaisen kuvan siitä, miltä Hilja – maitotyttö olisi näyttänyt esimerkiksi Eastmancolorin värifilmille kuvattuna.

"Jumala! ajatteli hän. En ikinä ole nähnyt sellaista tytönkuvaa, en sivistyneitten enkä sivistymättömäin joukossa. Mistä maailman meriltä tuo jalohelmi on ajautunut tänne etäiseen maalaiskylään?"
Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Hilja ja Yrjö, Sauli ja Saulo. KAVI

Maitotyttö maailmalle

Mustavalkoinen Hilja – maitotyttö sai ensi-iltansa joulukuun 22. päivänä 1953. Käsikirjoituksen kirjoittanut Juha Nevalainen (1921–1988) pysyi melko uskollisena alkuperäisteokselle, säilyttäen jopa sen onnettoman lopun, mutta vähän toiveikkaammassa muodossa. Äkkipikaisuudestaan ja räiskyvästä persoonallisuudestaan tunnettu Särkkä vaan sattui olemaan pateettinen ohjaaja. Tunteiden oli oltava suuria, niiden piti näkyä ja kuulua. Toisinaan lopputulos oli mainio, mutta usein kävi niin kuin Hilja – maitotytön kohdalla, kun liiallinen teatraalisuus sai jopa Tauno Palon (1908–1982) näyttämään huonolta. Palo näytteli isäntärenki Kalevia, joka oli Linnankosken tekstissä yhtä kuin Niia. Eino Yrjä muuttui Särkän käsittelyssä pelkäksi Yrjöksi, ja roolissa nähtiin Saulo Haarla (1930–1971).

Mutta Hilja – maitotytön ei tarvinnutkaan olla hyvä elokuva menestyäkseen. Siinä oli erotiikkaa, jota jo elokuvan juliste lupaili. Kuitenkin se oli alastomuuden puolesta melkoisen viaton, ja vähänkin paljastavammat kuvat jäivät joko leikkauspöydälle, menivät yksistään kansainväliseen levitykseen tai sitten niitä filmattu lainkaan. Sen sijaan muutamia rohkeampia mainoskuvia otettiin.

"Miten paljon kaunista hän olikaan tuona lyhyenä hetkenä nähnyt! Mitkä vartalon viivat, mitkä kasvojen kaaret! Nuo voimakkaan soikeat, mutta samalla lapsellisen pehmeät, tuo kaitainen leuka, hentonen ja pirteän kulmikas, ja sitten itse ihmeitten ihme: silmät."
Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Hiljan yöllinen uinti. KAVI

Jos arvokkaan comeback-elokuvan huonot arvostelut lannistivat Särkän mieltä, niin elokuvan ulkomaanmyynti sitä varmaan jälleen kohotteli. Hilja – maitotyttö saatiin kaupaksi maailmalle ihan niillä samoilla arvoilla ja argumenteilla kuin millä sitä suomalaisillekin myytiin: erotiikalla. Toki tällaisen jo ilmestyessään vanhanaikaisen maalaisdraaman voi kuvitella olleen hyvinkin eksoottinen Euroopan ja Yhdysvaltain suurkaupungeissa eläville moderneille 1950-lukulaisille. Sitä olisi pitänyt kysyä newyorkilaisilta toukokuussa 1959, kun Hilja – maitotyttö nähtiin sikäläisillä valkokankailla, todennäköisesti hyvin pienessä levikissä. Saksan liittotasavallassa Hilja – maitotyttö nähtiin jo huhtikuussa 1957, ja sen myötä Saulille alkoi aueta tie myös Saksan elokuvateollisuuteen. Tähti oli syttynyt.

Itse elokuvaa rohkeampia olivat sen mainoskuvat. KAVI

Ensimmäisen kerran Linnankoskea nähtiin väreissä vuonna 1956, kun Laulu tulipunaisesta kukasta filmattiin Ruotsissa jo kolmannen kerran. Siinä samalla se tuli todella näyttäneeksi elokuvan teknisen kehityksen: ensimmäinen filmatisointi mykkänä, toinen ääniversiona ja kolmas sekä väreissä että Agascopen anamorfisena laajakuvana. Ohjauksesta vastasi Gustaf Molander (1888–1973), joka oli sattumalta syntynyt Suomessa hänen näyttelijävanhempiensa ollessa sillä hetkellä kiinnitettyinä Helsingissä. Sen enempää suomalaisuutta hänessä ei ollut, mutta äänekoskelainen Mikko Niskanen (1929–1990) oli vakaasti tästä maasta. Vuonna 1971 Niskanen ohjasi suomalaisen värifilmatisoinnin Tulipunakukasta, mutta ilman sen suurempaa menestystä. Tuliota lukuun ottamatta Linnankosken aiheet eivät ole kohdelleet hyvin täkäläisiä elokuvantekijöitä.

Mainoskuvien joukossa on myös perinteisiä studiopotretteja. Kaikki kuvat: KAVI

Hiljan mainoskuvien yhteydessä otettiin pari tyyliä rikkonutta potrettiakin...

Hiljan uintikohtausta kuvataan.

Filmitähti syntymässä. Anneli Sauli selin kameraan, ohjaaja T. J. SÄrkkä kameran oikealla puolella.

Katso lisää kuvia Elonetistä

Korjattu Nevalainen käsikirjoittajaksi 31.10. klo 20.31

”Ansa Ikonen oli ynseä ämmä”. Tällainen yhdellä lauseella loihdittu yhden ihmisen mitätöinti kertoo paljon koko teoksesta, Jari Tervon kirjoittamasta Vesa-Matti Loirin elämäkerrasta Loiri. Siinä on seitsemänsadan sivun verran tarinaa Tervon äänellä, ilman sitaatteja sen enempää Loirilta kuin keneltäkään muultakaan. On vaikea sanoa, missä kohtaa Loirin kertoma päättyy ja Tervon proosallinen tulkinta alkaa.

Tervon kirjailijanlahjat ovat kiistattomia, ja romaanikirjailijana hän on kirjoittanut myös suuresti ihailemansa Loirin elämäntarinan romaanimaiseen muotoon.

Tervo kirjoittaa sivukaupalla ulkomaalaisten näytelmäkirjailijoiden sielunelämästä, mutta jättää Loirin merkittäviäkin elokuvarooleja välistä pois. Paljon enemmän arvonantoa saavat Loirin teatteriroolit, mutta nekin jäävät näyttelijälegendan naisseikkailujen varjoon; Loiri-kirjassa kerrotaan todella kaikki, vaikka vähempikin olisi riittänyt. Kirjan päähenkilö on nainut, nainut, juonut ja nainut. Naiset mainitaan nimiltä aitoon herrasmiesmäiseen tyyliin. Toki Loirin omatkin kokemukset, nolotkin, ovat kaiken kansan luettavissa, mutta se on ollut oma valinta.

Kun Tervo kirjoittaa Loirin elokuvarooleista, ilmeistä on, ettei hän ole kyseisiä elokuvia nähnyt. Kirjan mukaan Loirilla oli päärooli Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa ja niin edelleen. Roolityöluettelossa tv- ja lyhytelokuvat eksyvät pitkien elokuvien puolelle. Itse tekstiosuuksissa muista vanhoista kotimaisista elokuvista puhuttaessa kiinnostuksen ja asiantuntemuksen korvaa vähättely. Äiti. Äiti.

Ilmestynyt syyskuussa.

Buster Keaton elokuvan Kameramies (1928) mainoskuvassa.

Elokuvakriitikkona ja -historioitsijana uransa aloittanut Peter Bodganovich on palannut elokuvantekijöistä kertovien dokumenttielokuvien pariin The Great Busterilla, joka ilmestyy nyt elokuussa Suomessa DVD-tallenteena. Juuri 80 vuotta täyttäneen Bogdanovichin elokuvan aiheena on Buster Keaton (1895–1966), jonka ei pitäisi esittelyitä kaivata elokuvataiteesta puhuttaessa.

The Great Busterissa Bogdanovich ei juurikaan sijoita Keatonia mihinkään kontekstiin – häntä ei verrata Charles Chapliniin tai Harold Lloydiin, ja elokuvateollisuuden kehityksen vaiheita korkeintaan nopeasti sivutaan. Tässä mielessä Bogdanovich olettaa katsojan jo tietävän Keatonin tai ainakin tunnistavan tämän ulkonäöltä, vaikka ei miehen töitä tuntisikaan. Sen jälkeen Bogdanovich tarjoaa puolitoistatuntisen kollaasin Keatonin tunnetuimmista ”gageista” – piloista, vitseistä ja koomisista kohtauksista, jotka olivat mykkäelokuvalle ominaisesti aina vain ja ainoastaan fyysisiä. Bogdanovich on kelpuuttanut elokuvaansa liian monta YouTubesta kaapattua videonpätkää, jotka ovat kuvanlaadultaan ala-arvoisia. Monista, ellei peräti kaikista, olisi ollut kyllä saatavilla parempilaatuisiakin versioita. Pikselimössöiset katkelmat antavat koko elokuvalle kotikutoisen ja halvan leiman.

Näiden elokuvakatkelmien välissä on Bogdanovichin kertojaääntä sekä kollegoiden haastatteluita. Haastateltavat nykypäivän elokuvantekijät ja koomikot kertovat omakohtaisia muistoja ja kokemuksiaan Keatonin elokuvista. Haastateltavista vain 93-vuotias Dick Van Dyke ja 104-vuotias Norman Lloyd tunsivat Keatonin. Lloyd näytteli Keatonin ja Chaplinin kanssa Parrasvaloissa (1952). Lloyd kertookin yhden elokuvan hienoimmista tarinoista muistellessaan Parrasvalojen loppukohtauksen – koomikon kuoleman – kuvausta ja Chaplinin ja Keatonin yhteistyötä. Muut Bogdanovichin haastateltavat tuppaavat puhumaan ikään kuin olisivat Keatonin tunteneet tai tietäisivät, mitä tämä milloinkin ajatteli. Tämä on tosin yhdysvaltalaisille tyypillinen tapa kertoa tarinaa, varsinkin silloin, kun he eivät todellakaan kyseistä ihmistä tunteneet.

Kovaa kyytiä ja kaunokaisten unijakso, puhdasta elokuvaa.

Elokuvataiteen yli satavuotisessa historiassa ei ole montaa Keatonin veroista taiteilijaa, eikä hän jää kenenkään varjoon – ei myöskään Chaplinin. Hauskuudessa Keatonin ja Chaplinin elokuvat ovat tasavertaisia ja kaikkiin muihin nähden ylivoimaisia, mutta siinä missä Chaplinin elokuvat olivat romanttisia ja sentimentaalisia (mikä ei suinkaan tee niistä vähemmän arvokkaampia), Keatonin elokuvat olivat kekseliäitä, nokkelia ja uhkarohkeita. Keaton teki elokuvahistorian hurjimpiin kuuluvat ”stunttinsa” itse – ja kuin ihmeen kaupalla säilyi kuvauksista hengissä.

Keatonin elokuvissa keskeinen osa oli itse taidemuodolla: elokuvalla. Ilman tätä välinettä näitä Keatonin komedioita ei olisi voinut tehdä; niitä ei olisi voinut siirtää näyttämölle, ne olivat puhdasta elokuvaa. Näin on vaikkapa Kovaa kyytiä ja kaunokaisten (1924) unijaksossa, jossa elokuvateatterin koneenkäyttäjä nukahtaa, irtaantuu ruumistaan ja hyppää valkokankaan tapahtumiin mukaan joutuen ongelmiin montaasijaksossa, kun maisema vaihtuu toinen toistaan vaarallisempaan paikkaan.

Joka tapauksessa The Great Busterin vilpitön sanoma on se, että Keatonin mestariteokset elävät ja voivat hyvin. Niitä ei ajan hammas pääse puremaan, sillä täysin visuaalinen ja fyysinen huumori ei ole sidoksissa aikaan, kieleen tai kulttuuriin – se on universaalia ja ajatonta. Keaton on yhtä kuin elokuva.

Keatonin omia elokuvia kannattaa tänä päivänä metsästää suoraan Isosta-Britanniasta ja Eureka!:lta, joka on julkaissut kokoelmana kaikki Keatonin 34 omaa lyhytelokuvaa vuosilta 1917–1923 sekä kokoelmana Keatonin kolme tunnetuinta pitkää elokuvaa, Kovaa kyytiä ja kaunokaisia (1924), Kenraalin (1926) ja Laivakalle nuoremman (1928). Kaikki Eureka!:n julkaisut on restauroitu. (Keatonin Kenraalista on myynnissä myös suomeksi tekstitetty DVD, mutta se sisältää elokuvan väritetyn version, joka on pyhäinhäväistys.)

Buster Keatonin pitkät mykkäelokuvat:

Näyttelevien laulajien sijasta vaihteeksi muutama laulava näyttelijä...

Robert Mitchum

Roistojen ja murhamiesten rooleistaan tunnettu Robert Mitchum (1917–1997) lauloi itse useissa elokuvissaan, mutta mies päätyi myös muutamaan kertaan äänistudioon laulamaan levylle.

Vuonna 1957 karibialainen, calypsoksi kutsuttu kansanmusiikki tuli kertaheitolla yhdysvaltalaistenkin tietoisuuteen. Harry Belafonte julkaisi yli miljoona kappaletta myyneen Calypso-nimisen albuminsa ja Mitchumilta ilmestyi Calypso – is like so... -niminen albumi. Mitchumin levyä pidettiin alkuperäiselle tyylille uskollisena, mutta erityisen suurta huomiota se ei herättänyt.

Samana vuonna Mitchum levytti itse kirjoittamansa The Ballad of Thunder Roadin, joka oli Arthur Ripleyn ohjaaman ja Mitchumin tähdittämän Thunder Road -elokuvan (1958) nimikkolaulu. Tuntemattomasta syystä elokuvaa ei tuotu lainkaan Suomeen.

Mitchumin laulajauran kohokohta oli kenties Little Ole Wine Drinker Me -niminen laulu vuodelta 1967. Charlie Walkerin vuotta aiemmin ensimmäisenä levyttämä rento ja humoristinen kantrilaulu viiniinmenevästä miehestä pääsi Mitchumin esittämänä jo Billboardin listoillekin. Mitchumin kanssa samana vuonna laulun levytti myös Dean Martin, jonka imagoon vanhasta viinisieposta kertova laulu sopi vielä Mitchumiakin paremmin.

Clint Eastwood

Kultarynnäkön iloisista päivistä (1969) piti tulla todella kova juttu. Pohjana oli 1950-luvun alussa kantaesitetty teatterimusikaali, josta tehtävän elokuvaversion ohjaajaksi kiinnitettiin Joshua Logan (1908–1988). Kuusikymppinen Logan oli ohjannut Marilyn Monroeta Bussipysäkissä (1955) ja Marlon Brandoa Sayonarassa (1957), kunnes omistautui suurmusikaalien tekoon: South Pacific (1958) ja Camelot (1967) olivat molemmat myös suurmenestyksiä.

Clint Eastwood  (s. 1930) oli puolestaan lyönyt itsensä läpi Sergio Leonen "dollaritrilogialla", kolmella kivenkovalla lännenelokuvan klassikolla vuosilta 1964–1966. Pitkään sivuosia ja vähän suurempiakin rooleja näytelleestä Lee Marvinistakin (1924–1987) oli tullut tähti ja pääosien esittäjä, kiitos Oscar-palkitun pääosan Elliot Silversteinin Paukkurauta-Katissa (1965). Sittemmin Marvin oli nähty muun muassa John Boormanin Tappajan jäljissä (1967).

Liki kolmituntisesta Kultarynnäkön iloisista päivistä ei tullutkaan sellaista elokuvaa, jota sitä katsomaan menneet ihmiset varmasti odottivat. Kovien äijien rooleista tunnetut Eastwood ja Marvin kuljeskelivat valtavassa musikaalielokuvassa lauleskellen. Marvinin Wand'rin' Star -laulun tulkinnasta tuli klassikko, mutta Eastwoodin esittämästä I Talk to the Trees -laulusta lähinnä se, mihin Kultarynnäkön iloisten päiville tarkoitettu pilkka on kohdistettu.

Sittemmin kuuteen omaan elokuvaansa musiikin säveltänyt Eastwood oli kuitenkin levylaulaja jo kauan ennen Kultarynnäkön iloisia päiviä. 1960-luvun alusta lähtien televisiossa Rawhide- eli Lännen tie -nimisessä länkkärisarjassa näytellyt Eastwood oli vain tv-tähti, kun hän vuonna 1963 levytti albumillisen verran kantrilauluja. Eastwoodin mukaan levy pantiin purkkiin yhdessä illassa. Nimeksi tuli Rawhide's Clint Eastwood sings Cowboy Favorites.

Sekään ei suurta huomiota herättänyt, mutta internetin myötä tämäkin erikoisuus on tullut taas esille ja saataville. Eastwood on itsekin törmännyt levyynsä ainakin Jay Lenon keskusteluohjelman vieraana vuonna 2006. Leno kertoi ostaneensa levyn 500:lla dollarilla, ja lopulta hän soitti pätkän Don't Fence Me In -laulusta. Sitä, kenen idea koko levy oli, Eastwood ei muistanut. "Jos se oli minun ideani, en helvetissä ota siitä kunniaa", hän totesi.

Richard Harris

Joshua Logan liittyy myös Richard Harrisiin (1930–2012). Irlantilainen Harris oli jo suuri tähti, ennen kuin hänestä 1960-luvun puolivälissä leivottiin myös musikaalielokuvan laulavaa tähteä. Richard Burton ja Julie Andrews olivat näytelleet pääosia kuningas Arthurina ja kuningatar Queneverenä alkuperäisessä Broadway-produktiossa, mutta valkokankaalla pääosaa näytteli toinen Richard, Harris, ja Vanessa Redgrave. Harris lauloi omat laulunsa Loganin kolmituntisessa elokuvassa, joka oli valtava yleisömenestys.

Camelot oli vielä tuore tapaus, kun Harris debytoi levylaulajana Jimmy Webbin säveltämällä MacArthur Parkilla (jonka nimen Harris lauloi tarkoituksella väärin, mielestään kieliopillisesti oikeammassa muodossa MacArthur's Park). Joulukuussa 1967 levytetystä kahdeksanminuuttisesta psykedeelisestä laulusta tuli välittömästi hitti,  se ylsi Billboardin listalla toiselle sijalle, eikä parodialtakaan vältytty. Huhtikuussa 1968 ilmestynyttä singlejulkaisua seurasi kuukautta myöhemmin ilmestynyt albumi A Tramp Shining, jonka lauluista käytännössä vain MacArthur Park on tunnettu.

Harrisin laulajan ura ei kuitenkaan siihen loppunut, mutta uudet levyt eivät herättäneet vastaavaa huomiota. Harris lauloi myös useissa tv-ohjelmissa ja jopa yhdessä televisioidussa laulukilpailussa, johon hän osallistui ranskalaista alkuperää olevalla My Boylla, jonka Elvis Presley myöhemmin levytti.

Telly Savalas

Who Loves Ya, Baby? Telly Savalas (1922–1994) oli osa Likaista tusinaa (1967) ja Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969), mutta varsinainen tähti hänestä tuli vasta 1970-luvun puolivälissä. Viiden vuoden aikana Savalas näytteli tikkaria imeskelevää rikospoliisi Kojakia samannimisessä sarjassa yli sadan jakson verran.

Maaliskuussa 1975 Savalas julkaisi puhutun version Bread-yhtyeen vuonna 1971 ilmestyneestä If-nimisestä laulusta. Savalasin versio vietti kaksi viikkoa Ison-Britannian singlelistan kärkipaikalla. Myös Savalasin (jo laulamakin) vuoden 1981 versio Don Williamsin kantrilaulusta Some Broken Hearts Never Mend saavutti jonkinlaista listamenestystä.

Savalasin levyttämiin lauluihin lukeutuu myös Kojakin lentävää lausetta hyödyntävä diskohitti Who Loves Ya, Baby? vuodelta 1976.