onnenpotku3still
Onnenpotkun työryhmä SF:n studiolla. Istumassa ohjaaja Glory Leppänen ja näyttelijä Ester Toivonen, tuottaja T. J. Särkkä seisoo edustalla, takanaan vasemmalla näyttelijä Toivo Palomurto ja oikealla kuvaaja Eino Kari, jonka vieressä äänittäjä-leikkaaja Yrjö Norta. Kuva: KAVI

Kun Glory Leppäsestä tuli ensimmäinen suomalainen naispuolinen elokuvaohjaaja vuonna 1934, ei se ollut vain onnetonta sattumaa – mutta kylläkin sellaisen seurausta. Tällä kertaa kaiken takana oli mies, tai oikeastaan kaksi.

Suomen Filmikuvaamo Oy:n, myöhemmän Suomi-Filmin, perustanut ja sitä ensimmäiset neljätoista vuotta johtanut Erkki Karu oli saanut lähtöpassit yhtiöstään. Luovuttamisen tai alanvaihdon sijaan Karu perusti uuden yhtiön, Oy Suomen Filmiteollisuuden (SF), josta oli myöhemmin tuleva vielä Suomi-Filmiäkin suurempi ja kauniimpi elokuvatehdas.

Vuonna 1933 rekisteröity yhtiö tuotti ensimmäisen elokuvansa seuraavan vuoden puolella, ja vuonna 1935 ehdittiin tehdä valmiiksi jo peräti kaksi elokuvaa – kaikki Karun ohjauksessa, muita ohjaajia ei näin pieneen yhtiöön vielä tarvittukaan. Karu ja toimittaja-kirjailija Ensio ”Valentin” Rislakki olivat jo laatineet elokuvakäsikirjoituksen yhtiön neljänteen elokuvaan, nimeltään Onnenpotku. Pohjana oli ruotsalaisen Ivar Johanssonin elokuva Uppsagd (1934), jota ei Suomeen koskaan tuotu. Uudelleenfilmatisoinnin nimessä oli tahatonta ja arvaamatonta ironiaa.

Karu sairasteli flunssaa ja korvasärkyä pitkin syksyä 1935. Tämä johti lopulta aivokalvontulehdukseen, joka puolestaan kuolemaan joulukuun kahdeksannen päivän iltana vuonna 1935. Karu oli kuollessaan vain 48-vuotias, takanaan 16-vuotinen elokuvaura ja edelläkävijän työ, joka kantaa hedelmää vielä tänäkin päivänä.

erkkikarumyrskyluodon2
Erkki Karu Myrskyluodon kalastajan (1924) kuvauksissa. Kuva: KAVI

Tieto Karun kuolemasta tuli yllätyksenä. Suomen Filmiteollisuudessa osakkaana ollut entinen pankinjohtaja ja liikemies T. J. Särkkä oli yhtiön äänittäjäksi palkatun Yrjö Nortan kanssa Berliinissä kuullessaan Karun kuolemasta. Nyt olisi ollut mahdollista lyödä pillit pussiin ja todeta, ettei elokuvayhtiön toimintaa voida jatkaa ilman sitä miestä, joka oli firman toimitusjohtaja ja ainoa ohjaaja. Rahaakaan ei niin tolkuttomasti ollut. Särkkä päätti kuitenkin jatkaa yhtiön toimintaa ja ottaa toimitusjohtajan pestin hoidettavakseen.

Toiminnan jatkuminen merkitsi tietysti ennen kaikkea filmaustoiminnan jatkamista ja uuden elokuvan aloittamista. Karun ja Rislakin laatima Onnenpotkun käsikirjoitus oli ilman muuta nyt se, mihin seuraavaksi tartuttaisiin. Ohjaaja vain puuttui.

Karun kuolema oli periaateessa vähentänyt Suomen aktiivisten elokuvaohjaajien määrää neljänneksellä. Jäljellä olivat vain Risto Orko, Valentin Vaala ja Kalle Kaarna; Teuvo Tuliokaan ei ollut vielä debyyttiään tehnyt. Orko oli Karun entinen oppipoika, joka oli mennyt oppi-isänsä paikalle Suomi-Filmin tuotantopäälliköksi ja ohjaajaksi. Vaala oli aloittanut elokuvauransa tuttujensa rahoittamilla elokuvilla, mutta hän oli hiljattain siirtynyt kuukausipalkkaiseksi ohjaajaksi Suomi-Filmiin. Kaarna puolestaan oli taidemaalarinakin tottunut sellaiseen taiteelliseen vapauteen, että hän tuskin olisi ainakaan Särkän palvelukseen sopinutkaan.

Lähellä olisi ollut ilmeinen vastaus Onnenpotkun ohjaajakysymykseen. Yrjö Nortasta, varakkaan turkulaisperheen pojasta, tuli insinööri ja suomalaisen elokuvan tekninen edelläkävijä. Yhdessä kahden ystävänsä kanssa Norta perusti vuonna 1919 valokuvalaboratorio Lahyn-Filmin, joka alkoi pian keskittyä valokuvauksen sijaan elokuvaukseen. Yhtiön tärkeimmäksi saavutukseksi jäi kaksi Nortan ohjaamaa pitkää elokuvaa, joista jälkimmäinen oli ensimmäinen täysin ääneissä kuvattu suomalainen näytelmäelokuva, Sano se suomeksi (1931). Norta, joka oli itse rakentanut kameroita ja äänityslaitteita, oli teknikkona sen verran suuressa arvossa, että hän oli käynyt 1930-luvun alkuvuosina Ruotsissakin äänittämässä elokuvia. Lisäksi hänellä oli tekninen kalusto, jonka turvin Karun nuori Suomen Filmiteollisuus oli elokuviaan tehnytkin.

Norta olisi ollut ilmeinen valinta Onnenpotkun ohjaajaksi, vaikka hänellä kahdesta ohjaustyöstä huolimatta olikin enemmän teknisiä kuin taiteellisia taipumuksia. Kuitenkin Norta oli SF:n palkkalistoilla äänittäjänä, jollaisia ei tuohon aikaan Suomesta liiemmin löytynyt. Kuvauksissa olisi tuottanut jo ylitsepääsemättömiä ongelmia, jos ohjaaja joutuisi sisäänoton ajaksi kipittämään etäälle kameroiden äärestä äänityslaitteiden pariin tarkkailemaan ja äänittämään.

Särkkä vailla kokemusta elokuvanteosta on saattanut hyvinkin kuvitella, että elokuvaohjaajan työ on samanlaista kuin teatteriohjaajan. Myös monet Särkän myöhemmät ohjaajavalinnat puhuu tämän puolesta. Vaikka tietysti teatteriohjaajalla on suuremmat edellytykset ohjata näyttelijöitä kuin jollakin hiljaisella kameramiehellä, niin ei hänellä ole minkäänlaisia edellytyksiä kameramieheksi.

Toisekseen monet siihenastiset ja myöhemmätkin suomalaiset elokuvaohjaajat omasivat vahvan teatteritaustan. Niinpä Särkkä löysi Onnenpotkulleen ohjaajan teatterista, mutta ei ketä tahansa.

onnenpotku1still
Onnenpotkun alkuteksteistä.

Kansainvälinen suomalainen Glory Renvall

Glory Renvall syntyi kulttuurin keskelle, kirjaimellisestikin. Pariisissa marraskuussa 1901 maailmaan ilmestyneen tyttölapsen äiti oli oopperan ensimmäinen kansainvälinen suomalaistähti Aino Ackté ja isä lakimies Heikki Renvall, joka oli myöhemmin myös itsenäisyyssenaatin jäsen. Kansainvälisiin korkeakulttuuripiireihin tottunut äiti ja viimeisen päälle isänmaallinen isä loivat omalaatuisen kasvuympäristön kahdelle lapselleen. Glory-tyttäressä yhdistyivät kansainvälisyys ja vahva isänmaanrakkaus, joista kumpikaan ei sulkenut pois toista. Euroopan suurkaupungeissa jo nuorena naimattomana naisena kiertänyt Glory oli toisaalta sisällissodan aikaan muiden nuorten naisten mukana salakuljettamassa aseita suojeluskuntalaisille, itsensä Algot Niskan johdolla.

Glory joutui jo koulussa näyttelemään, mutta näyttelijää hänestä ei silloin vielä pitänyt tulla. ”Mistä ajatus teatteriin menosta oli tullut päähäni? En tiedä. Yhtäkkiä vain selvisi minulle, että minun oli ehdottomasti päästävä teatteriin”, Glory kirjoitti omaelämäkerrassaan Elämäni teatteria vuonna 1971.

Vuonna 1920 Glory haki ja pääsi Näyttämöopiston kaksivuotiseen kouluun. Yksi koulun opettajista oli pohjalaissyntyinen Jalmari Lahdensuo, joka viisi vuotta myöhemmin teki ainoan esiintymisensä elokuvaohjaajana erinomaisesti aikaa kestäneellä Pohjalaisilla (1925).
”Opettaessaan hän melkein makasi edessä olevan pöydän yli. Hän ei katsonut ketään silmiin, joskus vain muljautti rujosti puhutellessaan. Minusta hän oli pelottava töykeydessään ja epäkohteliaisuudessaan”, Glory kirjoitti muistelmissaan.

Elokuussa 1922 Glory kirjoitti näyttelijäharjoittelijan välikirjan Eino Kaliman johtaman Kansallisteatterin kanssa. ”Mieleni oli rajattoman optimistinen. Olin vuorenvarma tulevaisuuteni ihanuudesta”. Samaan aikaan Kansallisteatterissa oli myös elokuvan merkkihenkilöitä. Tuolloin 37-vuotias Teuvo Puro oli jo viisitoista vuotta aiemmin ohjannut ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan, ja tietyllä tavalla hän oli 1920-luvun alun ainoa merkittävä suomalaisohjaaja Karun kanssa. Nimeään myöten miehinen Urho Somersalmi oli puolestaan kelvannut suomalaissyntyisen Mauritz Stillerin Ruotsissa ohjaaman Juhani Ahon Juhan (1921) Shemeikaksi. ”Ikinä ennen en ollut nähnyt niin kuranttia miestä kuin Urho Somersalmi. Hän ei saanut seurustella kenenkään toverinsa kanssa, muuten tuli [vaimolle] Ailille niin sanottu mustan hunnun päivä”, Glory muisteli viisikymmentä vuotta myöhemmin.

onnenpotku6still
Aku Korhonen, Leppäsen kollega Kansallisteatterissa, tämän Onnenpotkun tähtenä. Kuva: KAVI

Näyttelijäkuntaan kuuluivat myös sellaiset nimet kuin Paavo Jännes, Einari Rinne ja Jaakko Korhonen. Jänneksestä tuli pitkäaikainen elokuvanäyttelijä, kun taas Rinteen elokuvaura ja elämä jäivät lyhyksi. Korhonen puolestaan ohjasi useammankin elokuvan. ”Korhonen oli tunnetusti häijy”, Glory muisteli, mutta hänen mielestään Lahdensuo oli kyllä myös ”lahjakas ja tarmokas”.

Gloryn kanssa samoihin aikoihin näyttelijäharjoittelijaksi tulivat myös Matti Kiianlinna, Urho Seppälä ja Heidi Blåfield, josta tuli myöhemmin Korhosen vaimo ja mykkäfilmin traaginen tähdenlento. Blåfieldillä ei ollut takanaan Näyttämöopistoa, vaan Gloryn mukaan hän oli opettajana ja ohjaajana toimineen Pekka Alpon yksityisoppilas, ”kaunis ja viehättävä.” Glorysta tuli Blåfieldin ja Korhosen vanhimman tyttären kummi. Blåfieldistä tuli mykkäelokuvan tähti jo vuonna 1923 Koskenlaskijan morsiamen myötä. Hän kuoli angiinamyrkytykseen 30-vuotiaana vuonna 1931, samanikäisenä ja samana vuonna kuin Kiianlinna. Kiianlinna ei ehtinyt elokuvauraa kokeillakaan, mutta hän tuli ikuistetuksi ystävänsä Helene Schjerfbeckin maalaamaan muotokuvaan, joka vuonna 2017 huutokaupattiin liki puolen miljoonan euron hintaan.

Glory sai teatteriuransa alkuaikoina aimo annoksen suuria kotimaisia näytelmäklassikoita; ohjelmistossa oli niin Pohjalaisia, Tukkijoella, Elinan surma, Kuopion takana, Nummisuutarit kuin Miehen kylkiluukin. Kaikki ne olivat myös valkokankaalle päätyneitä aiheita, vaikkakin Kuopion takana filmattiin vain Ruotsissa.

Teatterista Glory löysi myös elämänkumppaninsa. Ihailu näyttelijäkollega Aarne Leppästä kohtaan jatkui teatterin lisäksi myös yksityiselämässä, ja pari meni naimisiin marraskuussa 1924. Aarnen sisko oli Kaisu Leppänen, joka Näyttämöopistoa käydessään asui Aarnen ja Gloryn luona, kunnes meni naimisiin Ilmari Unhon kanssa. Unho oli mykkäelokuvissa näytellyt myöhempi teatteri- ja sanomalehtimies, josta tuli 1930-luvun lopulla myös elokuvaohjaaja, yksi Suomen tuotteliaimmista.

onnenpotku4still
Onnenpotkua kuvataan. Glory Leppänen nojaa pöytään, tuleva kuvaajamestari Kalle Peronkoski lyö klaffia. Kuva: KAVI

Teatteriohjaajan oppiin Wieniin

Gloryn näyttelijäura ei teatterissa edennyt hänen mieleiseen suuntaansa. Hän tiesi itsekin, ettei ollut kaikkein kauneimpia näyttelijöitä, mutta ei hän myöskään olisi halunnut nuorten morsioitten rooleja esittääkään. Joka tapauksessa roolit alkoivat harveta. ”Kenties syynä oli suorasukaisuuteni. Pamauttelin estottomasti toisten kuultaviksi arvosteltavia huomautuksiani”, hän kirjoitti muistelmissaan. Ohjaajiakin hänellä oli ollut vain kaksi, johtaja Kalima ja jo Näyttämöopistosta tuttu Alpo.

Ratkaisu tilanteeseen tuli mainoksen kautta. ”Olin jostain saanut käsiini esittelyvihon Max Reinhardtin ohjaajaseminaarista Wienissä. Ohjaajakoulu! Minkälaista olisi olla ohjaaja? Olisikohan minusta ohjaajaksi? Ajatuksen kerran iskeydyttyä mieleeni en päässyt siitä enää vapaaksi”, Glory muisteli neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

”Tuumin asiaa. Ehkä juuri tuo arvosteleva luonteenlaatuni, joka usein purkautui täysin itsetiedottomasti ja vaistomaisesti, ennakoi, että minulla ehkä oli ohjaajasilmää. Voisihan ainakin yrittää ja kokeilla. Oppia uutta, kehittyä taiteilijana. En missään tapauksessa aikonut jäädä purkiksi Kansallisteatterin hyllylle”, Glory tuumi ja lähetti hakemuksen Wieniin, puhumatta asiasta edes miehelleen. Kun hyväksyntä kouluun tuli, aviomieskin oli lopulta Gloryn lähtemisen kannalla.

Syyskuussa 1933 alkanut seminaari avasi uusia näkymiä. Gloryn oli opeteltava korrektia ”näyttämösaksaa” ja päästävä korostuksestaan eroon, mutta varsinaisiin puheharjoituksiin hänen ei tarvinnut osallistua, koska ei aikonut saksalaisille näyttämöille ja oli jo koulutettu näyttelijä. Tehtävää kuitenkin riitti, sillä ”opetussuunnitelmaan sisältyi myös näyttämörakennelmien, sisustus- ja pukutyylien tuntemus, osien psykologinen hahmottelu, näyttämötekniikka, valaistusoppi, pohjapiirustusten ja näyttämöasetusten suunnittelu ja laatiminen, mallinäyttämöiden rakentaminen, maalaaminen, muovaaminen ja valaminen, näyttämöasetelmien valmistaminen oppilaiden tekemien luonnosten mukaan koulun työpajassa, sekä näyttämön kuntoon saattaminen koulun julkisissa näytöksissä.” Suomen Kansallisteatterin näyttelijänä Leppänen sai poikkeusluvan osallistua ”kuunteluoppilaana”, etäisenä tarkkailijana itsensä Reinhardtin ohjaamien näytelmien harjoituksiin. Muut oppilaat pääsivät ihmettelemään koulun isän ohjausmetodeja vasta viimeisissä harjoituksissa.

Yksi koulun opettajista oli Otto Preminger, jonka ura elokuvaohjaajana oli tuolloin aluillaan ja pääsi kunnolla vauhtiin vasta Hollywoodissa 1940-luvun puolivälissä. Preminger oli ”suuri ruumikas mies ja harvinaisen epämiellyttävä” ja ”ainutlaatuisen vastenmielinen”, joka ”rehvakkaana käytökseltään teki heti mitä häikäilemättömimmän vaikutuksen. Hänestä oikein uhosi tunne siitä, kuinka hän vavisuttaisi oppilasparkoja”, Glory kuvaili. ”Kyllähän sitä oppi, mutta hauskaa ei ollut olla Premingerin tietoisen piruilemisen kohteena.”

Kun Leppänen palasi Suomeen vuoden 1934 puolella, hän anoi Kansallisteatterin johtokunnalta ensimmäistä ohjaustehtäväänsä. ”Johtokunnan vastaus oli myönteinen, kunhan ilmaantuisi ohjaukselleni SOPIVA hetki. Vasta huhtikuussa – 8 kk kuluttua – sellainen aika löytyi johtajien päivyreistä”, Glory muisteli kirjassaan.

Glory Leppänen ei ollut Suomen ensimmäinen naispuolinen ohjaaja, mutta ei niitä paljon ollut. Ensimmäisessä ohjauksessaan, Viuhkassa (1935), Leppäsellä oli käytettävissään teatterin näyttelijöistä muun muassa Uuno Laakso, Joel Rinne, Aku Korhonen, Yrjö Tuominen, Unto Salminen, Tauno Palo sekä Kaisu Leppänen. Gloryn mukaan näyttelijät olivat uudesta ohjaajasta innostuneita ja tukivat häntä kaikin tavoin.

Samaan aikaan oman ohjaustyönsä harjoitusten ja valmistautumisen kanssa Leppänen joutui katsomaan vierestä puolisonsa kohtaloa. Gloryn muistelmien mukaan Aarnen vioittuneesta kädestä oli ruumiinavauksen mukaan lähtenyt liikkeelle kaksi veritulppaa, jotka olivat läpäisseet sydämen ja asettuneet aivoihin katkoen puheradat. Potilas oli luullut puhuvansa, mutta käskyt aivoista eivät tulleet perille. Helmikuussa 1935 alkanut sairausloma kesti yli kaksi vuotta, kunnes se päättyi keuhkokuumeeseen ja Leppäsen kuolemaan vuonna 1937. Parin vuoden ajan puhumatonta miestä pidettiin mielisairaana.

Glory ei koskaan avioitunut uudelleen, ja hän piti miehensä sukunimen kuolemaansa saakka.

onnenpotku2still
Toivo Palomurto (Palmroth), Ester Toivonen, Yrjö Tuominen ja Aku Korhonen Onnenpotkussa. Kuva: KAVI

Onnenpotku ja ensimmäinen suomalainen naisohjaaja

Tarjous Onnenpotkun ohjaamisesta ja filmiohjaajaksi ryhtymisestä tuli Glorylle alkuvuodesta 1936. Muistelmiensa mukaan Särkkä olisi Arvi Kivimaan välityksellä tiedustellut Gloryn kiinnostusta ryhtyä kokopäivätoimiseksi elokuvaohjaajaksi jo ennen Onnenpotkua, mutta ajallisesti tämä vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä. Todennäköisemmin tarjous on tullut Onnenpotkun kuvausten aikana tai jälkeen. Glory kuitenkin kieltäytyi kertomalla, kuinka hän halusi kokeilla onneaan valitsemansa alan parissa – olihan hän teatteriohjaajaksi kouluttautunut ja siihen paljon aikaa ja rahaa uhrannut. ”Mutta nyt päätin yrittää filmin ohjausta lystin päiten”, hän kirjoitti muistelmissaan.

Leppäsen aiempi kokemus elokuvanteosta rajoittui avustajan ja näyttelijän ominaisuudessa toimimiseen. Kansallisteatterin Puro oli värvännyt Gloryn avustajaksi Anna-Liisaan (1922) ja Konrad Tallroth puolestaan Suursalon häihin (1924), jotka molemmat Karun Suomi-Filmi tuotti. Karu itse ohjasi Glorya jo varsinaisessa näyttelijäroolissa puolituntisessa lyhytelokuvassa Runoilija muuttaa (1927) – komediassa, jossa Glory ja Uuno Laakso näyttelivät pariskuntaa, jonka luokse koditon ja pennitön runoilija asettuu. Sen jälkeen Glory nähtiin vielä ystävänsä Korhosen ohjauksessa Rovastin häämatkojen (1931) sivuosassa. Kyseessä oli yksi viimeisistä suomalaisista mykkäelokuvista.

onnenpotku7still
Ester Toivonen ja Toivo Palomurto (Palmroth), Onnenpotkun nuoret rakastavaiset. Kuva: KAVI

Suunnitelmat Onnenpotkua kohtaan olivat jo pitkällä, ennen kuin Glory astui kuvaan; kuvausten alkuunkin oli vain päivä. Koska Karu oli käsikirjoituksen toinen tekijä ja hän oli sitä alun perin itselleen kirjoittanutkin, oli se todennäköisesti jo jaettu kuviin ja mahdollisilla muillakin merkinnöillä täydennetty. Särkkä oli puolestaan valinnut päänäyttelijöiks Ester Toivosen ja Toivo Palomurron (oikeasti Palmroth). Toivonen oli kuuluisa kauneuskuningatar ja Miss Eurooppa, jonka jo Karu oli keksinyt napata vetonaulaksi SF:n ensimmäiseen elokuvaan. Palomurto puolestaan oli nuori säveltäjä, jolta Karu oli tilannut musiikin viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa. Palomurto oli kaiken lisäksi komea, joten filmitähden ura ei näyttänyt lainkaan mahdottomalta (varsinkaan tuohon aikaan).

Toivonen ja Palomurto olivat kuitenkin näyttelijöinä kouluttamattomia amatöörejä, jotka uuden ohjaajansa muistelmien mukaan ”ujostelivat kauheasti rakkauskohtauksissa ja olivat hirveän kankeita”. Glory käski heidän ”vähän harjoitella nurkan takana”, mutta sekään ei onnistunut. ”Mutta kun minä en rakastu”, oli Toivonen valitellut. Huonoja muistikuvia näistä ei ohjaajalle kuitenkaan jäänyt. ”He yrittivät urheasti ja olivat kovin miellyttäviä. Ja hauskaa meillä oli filmatessamme”, Glory kirjoitti.

onnenpotku8still
Onnenpotkun kuvauksissa. Toivo Palomurto nojaa kameravaunuun Jorma Nortimoa vastapäätä, takanaan kuvaaja Eino Kari ja hänen oikealla puolellaan Yrjö Norta, Yrjö Tuominen ja Glory Leppänen. Kuva: KAVI

Sisällöltään Onnenpotku on tyypillinen väärinkäsityskomedia, jossa nuorten rakastavaisten onnen tielle tulevat onnettomat sattumat, väärät epäilykset ja vieläpä luokkaerotkin. Nuori insinööri on aikeissa mennä naimisiin rikkaan tehtailijan tyttären kanssa – rakkaudesta – mutta kun töitä ei ole ja rahaakaan ei, niin isä ei lupaa tytärtään. Sitten vävykokelasta aletaan vielä epäillä varkaudesta, jota hän ei ole tehnyt.

Elokuvan muihin rooleihin tulikin jo ohjaajalle teatterista tuttuja nimiä: Aku Korhonen, Yrjö Tuominen, Kaisu Leppänen ja Jorma Nortimo. Nortimolle elokuvarooli oli aivan ensimmäinen ja Leppäselle ensimmäinen SF:lle. Pian Onnenpotkun jälkeen Leppäsestä tuli SF:n uusi tähti ja Nortimosta vakionäyttelijä ja -ohjaaja. Leppänen näytteli suuren pääosan Nortimon esikoisohjauksessa Syyllisiäkö? (1938).

onnenpotku5still
Kuvausta studiossa. Palomurto ja Toivonen sohvalla, Eino Kari kameran luupissa valkotakkinen Yrjö Norta vierellään ja Glory Leppänen istumassa kameravaunun päällä. Kuva: KAVI

Kuten kaikkien myöhempienkin aloittelevien ohjaajien, myös Gloryn apuna oli kokenut ja taitava kuvausryhmä. Mitä kokemattomampi ja teatteriorioituneempi ohjaaja, sitä todennäköisemmin valmis filmi on pitkälti kuvaajan näkemyksen tulosta. Onnenpotkun kuvaajana oli teknisesti erittäin pätevä Eino Kari, joka oli yhtiön perustajaosakkaita. Äänityksen lisäksi Yrjö Norta vastasi nyt myös filmin leikkauksesta.

”En tietenkään tiennyt hatin tattia filmitekniikasta. Pari kertaa olin kyllä ollut mukana kotimaisissa alkuaikojen filmeissä, siinä kaikki”, Leppänen kirjoitti muistelmissaan. Erään tarinan mukaan Leppänen olisi elokuvan työkopiota katsellessaan huudahtanut ihmeissään, että ”ajatella, kuinka ne [kuvat] tosiaan liikkuvat”. Äkkiseltäänkin vähättelevältä kuulostava kasku vaikuttaa epäuskottavalta muutenkin, sillä Leppänen oli maailmaa nähnyt nuori ihminen, joka oli taatusti nähnyt myös elokuvia – olihan hän sellaisissa näytellytkin.

”Nyt filmaaminen oli ainakin toista kuin silloin, kun yökaudet filmattiin Vironkadun ateljeessa Saharan hellettä vastaavassa kuumuudessa. Kun palasin kotiin, silmät verestivät ja särkivät hiiliheittäjien säteiden pistettyä silmiin tuntikausia kuin hehkuvat teräspiikit”, Glory muisteli mykkäelokuvan aikaisia näyttelijäroolejaan.

Onnenpotku kuvattiin kokonaisuudessaan Helsingissä. Sisäkuvia otettiin elokuvassa tehdasta esittävän siirtomaatavaraliikkeen tiloissa sekä Fredrikinkadun studiossa. Nortalta lainatulla kalustolla kuvatun elokuvan tuotantokustannukset olivat noin 707 000 markkaa, nykyrahassa vajaat 280 000 euroa. Siinä missä kuvausryhmä oli pieni ja budjetti vaatimaton, kuvausaikataulu oli ruhtinaallinen nykypäivän suomalaiselokuviin verrattuna: kamerat pantiin käyntiin 12. tammikuuta ja viimeiset kuvat otettiin 9. maaliskuuta. Kiire alkoikin kunnolla vasta kuvausten jälkeen, sillä elokuva oli leikattava valmiiksi ja kopioitava parissa viikossa. Ensi-iltaa oli määrä viettää Helsingin Bio Rexissä 21. maaliskuuta, ja seuraavana päivänä ensi-ilta oli viidessä muussa kaupungissa. Aikataulu piti.

Tuotantokustannukset tulivat ongelmitta takaisin: tuotantoyhtiön osuus lipputuloista oli noin 600 000 euroa. Katsojia kertyi 407 826 kappaletta, joista alennuslippulaisten osuus oli alle neljänneksen. Kaiken kaikkiaan tulos oli sellainen, johon Suomen uusin ja lupaavin elokuvatuottaja saattoi olla tyytyväinen. Sen päälle oli hyvä rakentaa laajempaa tuotantoa ja yhtiötä, joka tuli seuraavan runsaan neljännesvuosisadan aikana tuottamaan vielä yli 230 pitkää näytelmäelokuvaa. Särkkä itse alkoi ohjaajaksi jo kesällä 1936, ensin Nortan ohjaajaparina ja ”kuunteluoppilaana”, ennen kuin yhtiön tuotanto kasvoi niin suureksi, että molempien oli ohjattava soolona ja sen lisäksi oli saatava vielä muitakin ohjaajia palkkalistoille.

Glory Leppäsen ura elokuvaohjaajan jäi tähän yhteen elokuvaan. Muistelmiensa perusteella hänellä ei halua enempään ollutkaan – vaikka Särkkä oli jatkoa tarjonnutkin. Särkkä kuitenkin vielä lähetti Gloryn Ruotsiin Svensk Filmindustrin studiolle seuraamaan sikäläistä elokuvantekoa. Meneillä oli Helsingissä syntyneen Gustaf Molanderin ohjaaman Intermezzon (1936) kuvaukset, päätähtinä Ingrid Bergman ja Gösta Ekman. ”Kiinnostavaa katseltavaa, mutta mielestäni kuolettavan hidasta. Suomessa pantiin kohtauksia purkkiin vinhaa vauhtia. Rahanpuutteesta kai. Jälki olikin sitten tietenkin erilaista, paha kyllä”, Glory muisteli myöhemmin.

intermezzo36still1
Ingrid Bergman ja Gösta Ekman Intermezzon kuvauksissa. Kuva: Svensk Filmindustri

Vaikka Glory ei halunnut elokuvauraansa jatkaa, ei hänelle hullummin käynyt. Syksyllä 1936 Glory aloitti Turun teatterin johtajana, kun hän oli ensin varmistanut Kansallisteatterin johtokunnalta, että hänellä on paikka mihin palata, jos kaikki menee pieleen. Vastaus oli myönteinen: ”Pankinjohtaja Honkajuuri selitti, että olisi Kansallisteatterille vain eduksi, jos minä jonkin aikaa harjoittelisin ’tulevaisuutta silmällä pitäen’”, Leppänen muisteli omaelämäkerrassaan. Kansallisteatterin johtajaa Leppäsestä ei kuitenkaan koskaan tullut, mutta Turun teatterin jälkeen hän johti teattereita Viipurissa, Tampereella, Porissa ja Helsingissäkin. Vuoden 1957 jälkeen Leppänen keskitti aikansa sukunsa vaiheista kertoneiden kirjojen ja myös romaanien kirjoittamiseen. Glory Leppänen kuoli sairauskohtaukseen 77-vuotiaana vuonna 1979.

 

 

Onnenpotku on julkaistu DVD-tallenteena.

Ensi-illat

Keskiviikko 11.12.

ilmestyskirjanytjuliste

Perjantai 13.12.

westernstarsjuliste jouluiloaukrainaanjuliste

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

jouluiloaukrainaanjuliste terasleiditjuliste helenejuliste2 heinahattuvilttitossujaarhakkakoululainenjuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja