4K UHD -arvostelussa 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli (2026)

Nia DaCostan ohjaama 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on lähes itsenäinen jatko-osa Danny Boylen 28 vuotta myöhemmin -elokuvalle, mutta niiden sisällössä, teemoissa ja painopisteissä on suuria eroja. Siinä missä Boylen elokuva on ikääntyvän miehen karu elokuva kuoleman vääjäämättömyydestä, kolmikymppinen DaCosta on verrattain nuorena naisena tehnyt väkivaltaviihdettä, jossa sadismi kukoistaa ja kosto on verinen vaan ei riittävän suloinen.

Ralph Fiennes näyttelee samaa hyväsydämistä lääkäriä kuin Boylenkin elokuvassa, miestä joka elää yksinään maailmanlopun jälkeisen Englannin maaseudulla rakentaen ihmisluista muistomerkkiä ihmiskunnan tuhonneen viruksen uhreille. Hän ei ole elokuvan päähenkilö, eikä sitä ole myöskään Jimmy (Jack O’Connell), hulluuden koskettama ja narsismin kyllästämä satanisti, oman hyvin pienen kulttinsa johtaja, jonka elämälle tuo vähäisen tarkoituksen omien opetuslasten läsnäolo ja täysin viattomien ihmisten sadistinen kidutus.

Sen sijaan päähenkilöt ovat Jimmyn kaksi opetuslasta, nuori nainen (Erin Kellyman) ja murrosikäinen poika (Alfie Williams), jotka ovat liittyneet mukaan satanistikulttiin, koska on kiva kuulua mihin tahansa yhteisöön kylmässä maailmassa. Pojan silmät eivät ole koskaan sulkeutuneet, joten niiden ei tarvitse avautuakaan näkemään sadistisen kidutuksen todellista luonnetta, mutta naisen kohdalla tilanne on toinen.

Käsikirjoitus on Alex Garlandin, joka on kirjoittanut kaikki muutkin sarjan elokuvat, joten sadistinen väkivalta on sekin hänestä lähtöisin, mutta Nia DaCosta on kuvannut sitä tehokkaasti. Vastaavanlaista veristä ja graafista, totisesti sadistista väkivaltaa ei kovin usein näe studioelokuvissa, jollainen tämäkin on. Suomalainen ikäraja K16 on sisältöön ja sen tehokkuuteen nähden liian alhainen.

Onneksi DaCostan elokuvassa on muutakin kuin vain väkivaltaa – ei tosin paljon. Inhimillisintä siinä ovat lääkärin ja viruksen riivaamaan lihaskimpun odottamaton ystävyys, mainittujen kahden opetuslapsen suhtautuminen kokemaansa ja näkemäänsä sekä kosto – tai ehkä pikemminkin hyvitys, sovitus, joka on turhan laimea suhteessa miehen omiin tekemisiin. Siinä olisi tarvittu enemmän sitä sadismia, sillä sitä niittää, mitä kylvää.

28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on varsin hyvännäköinen elokuva huolimatta siitä, että digikuvauksessa on jätetty kaikki rae pois. Koska se on kuvan luontainen olemus, ei rakeettomuus merkitse detaljien katoamista tai muovisia pintoja, vaan kaikki on yhtä tarkkaa kuin rakeisessakin kuvassa, mutta vähemmän elokuvallista. Kuvasuhde on tavallinen scope (2,39:1) toisin kuin Boylen viimevuotisessa elokuvassa, joka on kuvattu samalla 2,76:1-kuvasuhteella kuin Ben-Hur.