4K UHD -arvostelussa Humiseva harju (2026), jossa rakkaus on vaihtunut himoon

Emerald Fennellin (Lupaava nuori nainen, Saltburn) ohjaama ja kirjoittama valkokangassovitus Emily Brontën Humisevasta harjusta on olevinaan kovasti uudenlainen tulkinta klassikkoromaanista. Vaikka siinä on dramatisoijan tekemiä huomattavia muutoksia, ovat juoni, tematiikka, henkilöhahmot ja suurin osa tapahtumista enemmän tai vähemmän suoraan romaanista.

Suurin ero Fennellin elokuvalla muihin Brontën romaanin filmatisointeihin modernin elokuvan aikakaudelta on lopun tapahtumien ja kuvaston lisäksi siinä, että se kuvaa seksuaalista himoa eikä rakkautta. Tuossa himon kuvauksessaan ohjaaja on kuitenkin hyvin pidättyväinen, eikä elokuvassa ole lainkaan alastomuutta.

Tarina on vanha tuttu: kylmän ja kolkon Humisevan harjun kartanon tytär Cathy ystävystyy taloon ottopojaksi ja rengiksi otetun Heathcliffin kanssa, ja aikuisiässä ystävyys muuttuu syvemmiksi tunteiksi miehen ja naisen välillä. Hyppäys lapsinäyttelijöistä aikuisiin Cathyyn ja Heathcliffiin on tahattoman koominen, sillä kaikessa koreudessaan Margot Robbie on auttamatta liian vanha näyttelemään nuorta aikuista. Jacob Elordi vielä menee sellaisesta, varsinkin kun ottaa huomioon, miltä nuoret miehet näyttivät 1800-luvulla. Kun tästä hypystä toipuu, ei sillä ole enää kohta väliä, sillä Robbie on roolissaan erinomainen ja elokuvan valovoimainen tähti.

Kiellettyä rakkautta, luokkaeroja, toimeentulon naimista ja muita romaanin vanhoja (hyviä) teemoja Emerald Fennell ei ole hylännyt. Jo mainitun himon kuvauksen lisäksi hän on kokeillut uutta tekemällä Cathyn isästä groteskin (erinomainen Martin Clunes) ja Isabellasta (Alison Oliver niin ikään hienossa vedossa) värikkäämmän hahmon, joka (kukkaan) puhjettuaan muuttuu lapsellisesta posliininukesta voimakkaaksi tahtoihmiseksi, tarinan ainoaksi selviytyjäksi.

Elokuvallisessa toteutuksessa on modernia ja hyvin vanhaa. Musiikki on sieltä, täältä ja tuolta, välillä uutta populaarimusiikkia, toisinaan taas viulut soivat kuin viimeistä päivää. Kartanon sisätilojen värit ja kuviot elävät kohtauksien tunnevirityksen ja sisällön mukaan siten, että kun kamarissa sairastetaan, näkyvät samat taudin oireet huoneen seinissä. Itse kamari samoin kuin molemmat kartanot ulkopuolineen ja pihoineen kaikkineen on kuvattu studiossa, mitä ei voi olla huomaamatta "ulkokuvissa", kun taas sisäkuvat ovat erittäin hienoja etenkin hiilenvärisessä Humisevassa harjussa.

Se, että kyseessä ovat lavasteet ja ulkokuvatkin on otettu sisätiloissa, näkyy valaisussa ja etenkin pintojen materiaaleissa. Humisevan harjun viereinen kallio on niin ilmiselvää muovia, että vähän jo naurattaa, vaikka Fennellin elokuva onkin kauttaaltaan ilmiselvää romanttista, himokasta fantasiaa, eikä realismia. Visuaalista ilmettä auttaa huomattavasti se, että Fennell ja kuvaaja Linus Sandgren ovat kuvanneet kaiken filmille eivätkä digitaalisena.

Ainoat varmasti aidot ulkokuvat ovat elokuvan irallisessa alkukohtauksessa sekä niinä hetkinä, jolloin Cathy tai Heathcliff nähdään nummilla. Tuota ensimmäistä kohtausta lukuun ottamatta koko elokuvan ajan pysytään kahden kartanon ja niiden ympäristön alueella.

Humiseva harju on kiinnostava ja katselukokemuksena paikoitellen voimakaskin, mutta kokonaisuus on epätasainen.

Suuren studion komea uusi 4K-tallenne. Filmiraetta on kuvissa, mutta hillitysti, mikä varmasti osittain johtuu nykypäivän filmimateriaalin valotusnopeudesta.