4K UHD -arvostelussa Send Help (2026), Sam Raimin kulunut tarina autiosta saaresta

Send Help on Sam Raimin ensimmäinen muusta kuin sarjakuvasta ammentava ohjaustyö sitten Mahtavan Ozin (2013). Kauhukomedialla uransa aloittanut ohjaaja on ainakin yhden elokuvan ajaksi palannut tutun lajityypin pariin, joskin elokuvan kauhusisällön läsnäolon kanssa on vähän niin ja näin. Musta komedia, sellainen se ainakin on, ja alku on lupaava: Rachel McAdams näyttelee Lindaa, nelikymppistä konttorirottaa, joka on uskollinen työntekijä, mutta sosiaalisesti kömpelö. Talon uusi johtaja ja entisen johtajan poika Bradley (Dylan O’Brien) pitää kunnon työpaikkapsykopaatin tapaan pokkansa Lindan seurassa, mutta heti tästä eroon päästyään tuo surutta ilmi, miten halveksuu tuollaista naista, joka ei edes pidä itsestään mitenkään huolta.

Linda on firman tärkeä työmyyrä, josta inhimillisemmät esimiehet eivät halua päästä eroon, eikä Bradleykään häntä voi noin vain erottaa. Pian Linda määrätään mukaan työmatkalle, joka taitetaan firman yksityissuihkukoneella. Muut matkustajat ovat Bradley ja hänen ympärilleen keräämänsä kaltaistensa sliipattujen mulkkujen joukko. Haaveri taivahalla johtaa pakkolaskuun ja pelastautumiseen autiolle saarelle, pieneen paratiisiin, jossa tositv:n selviytymisohjelmia fanittava Linda on elementissään ja Bradley täysin avuton. Ehkä potut maksetaan pottuina.

Damian Shannonin ja Mark Swiftin (Freddy vs. Jason, Baywatch-elokuva) käsikirjoitus on yhdistelmä muutamia psykologisia laatuelokuvia, joista ensimmäisenä mieleen pamahtavat ainakin Piina (1990), Hard Candy (2005) ja Triangle of Sadness (2023). Mitään omaa ei tämän elokuvan sisällössä ole, mutta Sam Raimi on erinomaisilla tarinankertojan taidoillaan tehnyt kokonaisuudesta varsin viihdyttävän. Suuri rooli elokuvan onnistumisessa on myös sen päänäyttelijäkaksikolla, jonka yhteispeli toimii hienosti.

Omien ideoiden puutetta ja siten ennalta arvattavuutta pahempi ongelma on elokuvan täysin mitäänsanomaton visuaalinen ilme. Tällaista ei olisi uskonut näkevänsä Sam Raimilta etenkään, kun työparina on kuvaaja Bill Pope (Matrix, Bound), jonka kanssa hän on tehnyt muun muassa Darkmanin (1990). Baby Driverin (2017) jälkeen Pope on kuvannut lähes yksistään supersankarimössöä, joten ammattiylpeys ja kunnianhimo ovat tainneet jäädä pois pelistä jo kauan sitten, ja näyttää siltä, että Raimillekin alkaa kansaneläkeiässä olla se ja sama, miltä hänen uudet työnsä näyttävät. Tämä ei valitettavasti näytä miltään.