Yö oli musta, tappaja valkoinen ja kuolema punainen. Halloween –  naamioiden yö synnytti tähän päivään saakka eläneen franchisen, mutta miten sarjan elokuvat menestyivät Suomessa?

Parissa viikossa laadittu käsikirjoitus. Psykon päänäyttelijän tytär. 300 000 dollaria. 20 kuvauspäivää. Ohjaajan itsensä säveltämä syntikkamusiikki. 1,98:lla dollarilla naamiaisasuliikkeestä ostettu Kapteeni Kirk -naamari. Näistä aineksista syntyi yksi modernin kauhuelokuvan ja slasher-elokuvien kantaisistä, John Carpenterin Halloween – naamioiden yö (1978). Neljäkymmentä vuotta myöhemminkään Carpenterin pikkubudjetin kauhujännäri ei ole menettänyt tippaakaan sen hohdosta tai tehokkuudesta.

Elokuvatuottaja Irwin Yablans ja rahoittaja Moustapha Akkad tilasivat Carpenterilta halloweenin aikaan sijoittuvan kauhufilmin lastenlikkoja metsästävästä murhamiehestä. Carpenter ja hänen silloinen tyttöystävänsä Debra Hill kirjoittivatkin tarinan, jossa pikkupoika Michael tappaa halloween-yönä siskonsa ja tämän poikaystävän. Liki parikymmentä vuotta myöhemmin Michael karkaa vankimielisairaalasta, vaeltaen syksyn hämärän turvin pikkukaupungin lähiötä valkoiseksi maalattu naamari ja tummat haalarit yllään ja puukko kädessään. Yksi sitkeimmin oman henkensä puolesta taistelevista nuorista on halloween-illaksi lapsenvahdiksi lupautunut Laurie (Jamie Lee Curtis). Meyersin kintereillä on hänen lääkärinsä, hullunkiilto silmissä Michaelia metsästävä tohtori Loomis (Donald Pleasence). Michael Meyers karsii nuorisokantaa kovalla kädellä, mutta hänestä itsestään ei henki tahdo lähteä millään. Sen on kahdeksan jatko-osan jälkeen saanut todeta yksi jos toinenkin.

Murhaajan peitti yö.

19-vuotias Jamie Lee Curtis oli käytännössä tuntematon nimi ennen Halloweenia. Carpenterkaan ei aluksi tiennyt sitä, että Curtisin vanhemmat olivat 1950-luvun supertähdet Tony Curtis ja Janet Leigh, Alfred Hitchcockin Psykon (1960) tähti ja kauhuelokuvan ikonisin ikoni. Brittiläinen Pleasence sen sijaan oli tuttu jo vuosikymmenten ajalta kaikenlaisista elokuvista – Suuren pakoretken (1963) ja Umpikujan (1966) kaltaisista mestariteoksistakin.

Carpenterilla oli ennen Halloweenia takanaan vain kaksi pitkää elokuvaa, opiskelijatyönä aloitettu ja sitten siitä hieman paisunut scifi-komedia Pimeä tähti (1974), joka ei saanut kovinkaan laajaa levitystä. Howard Hawksin Rio Bravon (1959) juonikuviot nykypäivään siirtänyt Hyökkäys poliisiasemalle (1976) levisi jo huomattavasti laajemmalle, avaten Carpenterille uusia mahdollisuuksia ja poikien suoraan myös Halloweenin ohjauspestin.

Kauhufilmeillä Carpenter teki itsestään nimen vuoden 1978 aikana. Halloweenin ohjaamisen ja käsikirjoittamisen lisäksi hän ohjasi Warner Bros. -studiolle tv-elokuvan Vainoavat silmät, joka on kauhutarina tirkistelijästä ja tämän nuoresta kohteesta (Lauren Hutton). Huomattavasti näkyvämpi tapaus oli Carpenterin jo vuosia aiemmin laatimaan alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautunut Laura Marsin silmät, jossa valokuvaaja alkaa nähdä näkyjä tappajan liikkeistä. Irvin Kershnerin ohjaaman elokuvan päärooleissa nähtiin suuri stara Faye Dunaway ja uraansa aloitellut Tommy Lee Jones. Laura Marsin silmien maailmanensi-ilta oli pari kuukautta ennen Halloweenia, jonka maailmanvalloitus alkoi kotimaassaan halloweenin aikaan 25. lokakuuta 1978. Kauhufilmeihin suomalaista valtiovaltaa ja muita moraalinvartijoita tervehenkisemmin suhtautunut yhdysvaltalaisyleisö otti elokuvan hurmioituneena vastaan. Vaivaisella 300 000:lla dollarilla tuotettu elokuva keräsi 47:n miljoonan dollarin lipputulot ja noin 30 miljoonaa katsojaa. Vuoden ensi-illoista Halloween oli kymmeneksi katsotuin.

Halloweenin Euroopan-kiertue alkoi Isosta-Britanniasta ja Ranskasta, joista jälkimmäisessä se nähtiin maaliskuussa 1979. Ranskalaisyleisö ei revennyt riemusta, sillä noin 285 000:lla katsojallaan Halloween ylsi vuositilastossa vasta 83. sijalle. Saksalaiset olivat aika paljonkin innokkaampia: 750 000:lla katsojallaan se oli vuoden 31. katsotuin ensi-ilta.

Suomeen perjantaina 13. päivänä

Halloweenin toi Suomeen Adams Filmi Oy, yksi maan kolmesta suuresta teatterinomistajasta ja myöskin yksi suurimmista levitysyhtiöistä. Yhtiö lähetti uuden filminsä Valtion elokuvatarkastamon tarkastettavaksi toukokuun 11. päivänä vuonna 1979 – suomenkielinen nimi Halloween – naamioiden yö oli jo tässä vaiheessa päätetty.

Halloween läpäisi sensuurin melko vähäisin muutoksin. Elokuvatarkastamo katsoi elokuvan 13. kesäkuuta ja lupasi elokuvalle esitysluvan K18-ikärajalla sillä ehdolla, että ”4. osan murhakohtauksia lyhennetään (surmaamiskohtausta autossa sekä pojan kuristus- ja puukotuskohtausta lyhennetään)”. Elokuvatarkastamo ei edes vaatinut elokuvalle rangaistusveroa, vaan hyväksyi filmin esitettäväksi 10 %:n verolla. Äänestys ikärajasta ja verosta oli yksimielinen, 8–0. Levittäjä hyväksyi 33:n sekunnin leikkauksen.

Adams Filmi oli liittänyt tarkastusanomukseensa Carpenterin esittelytekstin, joka ei kuitenkaan ole säilynyt. Carpenter ei ollut täysin tuntematon nimi elokuvan ikärajatarkastuksen tehneelle Jerker A. Erikssonille, Elokuvatarkastamon johtajalle, sillä hän oli ikärajaluokitellut myös Carpenterin Hyökkäys poliisiasemalle -elokuvan elokuussa 1978. Jo kesäkuun 6. päivänä vuonna 1979 Elokuvatarkastamo oli ikärajaluokitellut Carpenterin uusimman filmin, Elvis Presleyn elämästä kertovan tv-filmin Elvis (1979), joka tuli monien muiden Euroopan maiden tapaan Suomessa valkokangaslevitykseen, kuukausi Halloweenin jälkeen.

Ensi-iltamainos Helsingin Sanomissa 12.7.1979.

Halloween – naamioiden yö sai Suomen-ensi-iltansa perjantaina 13. päivänä heinäkuuta 1979 Helsingin Bio Rexissä. Katsojia kertyi kaikkiaan 118 648 kappaletta ja Carpenterin elokuvasta tuli vuoden 17. katsotuin ensi-ilta. Tulos oli tuntuvasti parempi kuin jo lokakuussa 1978 Suomeen saapuneen Laura Marsin silmien, joka sekin sai komeat 74 125 katsojaa. Vuonna 1978 Suomessa nähtiin myös Hyökkäys poliisiasemalla, jolle katsojia kertyi 46 273 kappaletta.

Kuukausi Halloweenin Suomen-ensi-illan jälkeen täkäläisille valkokankaille saapui Carpenterin tuorein ohjaustyö, Elvis Presleyn elämästä kertova Elvis (1979), sekin Adams Filmsin levittämänä. Elvis-elokuva ei jäänyt elämään, mutta se aloitti Carpenterin ja Kurt Russellin hedelmällisen yhteistyön. Presley muuten näytteli viimeisessä elokuvassaan roolihahmoa nimeltä John Carpenter.

Mutta miten Carpenterin Halloween menestyi verrattuna muihin 1970-luvun suuriin kauhuhitteihin? William Friedkinin Manaaja (1973, Suomeen 1974) oli täysin ylivoimainen vastustaja: ensi-iltakierroksella elokuva keräsi 392 403 ja uusintaensi-iltoineen kaikkiaan 450 427 katsojaa. Vielä paremmaksi pani Steven Spielbergin Tappajahai (1975), joka oli tuhansien järvien maassa vuoden katsotuin elokuva 587 507:llä katsojallaan. Richard Donnerin ohjaama Ennustus (1976) sai sekin peräti 188 854 ja oli ensi-iltavuotensa viidenneksi katsotuin filmi. Stuart Rosenbergin The Amityville Horror (1979) eli Luojan tähden, paetkaa! (Suomeen 1980) nappasi vain 57 901 katsojaa ja Ridley Scottin Alien – kahdeksas matkustaja (1979) sekin "vain" 78 792 katsojaa.

Adams Filmin tarkastusanomus Valtion elokuvatarkastamolle.

Halloween II – tappajan paluu

Carpenter ja Hill kirjoittivat Halloweenin jatko-osan käsikirjoituksen tilaustyönä, rahasta. Carpenter ei kuitenkaan halunnut ohjata jatko-osaa, vaan ehdotti tehtävään ensimmäisen osan lavastanutta ja leikannutta Tommy Lee Wallacea, joka kieltäytyi kunniasta. Lopulta Carpenter valitsi tehtävään Rick Rosenthalin, jonka opiskeluaikoina ohjaamasta lyhytelokuvasta hän piti. Jamie Lee Curtis palasi rooliinsa Laurieksi, joka paljastuukin nyt Michael Meyersin siskoksi.

Halloween II saapui Yhdysvaltain elokuvateattereihin halloweenin aikaan lokakuun lopulla 1981. Ensimmäistä osaa huomattavasti suuremmalla, mutta silti pienellä 2,5:n miljoonan dollarin budjetilla tuotettu elokuva keräsi 25,5:n miljoonan dollarin lipputulot. Suosio oli Saksassa tuntuvasti edeltäjää heikompi, vain 220 000 katsojaa, ja Ranskassa taasen katsojia kertyi liki 100 000 katsojaa vähemmän.

Jamie Lee Curtis, nuori filmitähti kukoistuksessaan.

Tammikuun 14. päivänä 1982 Oy Magna-Filmi Ab lähetti Halloween II:n tarkastettavaksi Elokuvatarkastamoon, joka antoi päätöksensä 18. helmikuuta ja kielsi elokuvan esittämisen kokonaan, perusteena raaistavuus: ”[elokuva on] omiaan kauhua herättämällä vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti”. Elokuvatarkastamon puheenjohtaja Eriksson oli eri mieltä ja olisi hyväksynyt elokuvan esittämisen K18-ikärajalla, mikäli leikkauksia olisi tehty. Hän jäi kuitenkin yksin mielipiteensä kanssa.

Kesäkuun 1. päivänä 1982 Magna-Filmi lähetti elokuvan uudelleen tarkastettavaksi, nyt Halloween II – tappajan paluu -nimisenä ja 29 metriä eli minuutin verran leikattuna. Elokuvatarkastamo päätti 8. syyskuuta hyväksyä elokuvan esitettäväksi K18-ikärajalla, jos ”3., 4. ja 5. osassa lyhennetään tappokohtauksia” kaikkiaan 23:n metrin verran. Huonon sisällön takia elokuva sai 30 %:n rangaistusveron. Magna-Filmi tyytyi kohtaloon.

Halloween II – tappajan paluu saapui Suomen valkokankaille vasta 12. marraskuuta 1982. Nyt Helsingissä vietettiin kaksoisensi-iltaa Studio 3:ssa ja Formiassa. Halloween II oli edeltäjäänsä verrattuna Suomessa paljon parempi menestys kuin monessa muussa maassa. Katsojia kertyi kaikkiaan 97 252, eli pudotusta ensimmäiseen osaan oli vajaa viidennes. Vuoden 1982 ensi-illoista se oli 15. katsotuin. Taakse jäi myös Carpenterin The Thing – ”se” jostakin (1982), joka tuli Suomeen joulukuun 17. päivänä ja keräsi 71 825 katsojaa.

Halloween III – pahuuden yö

Carpenter ja Hill suostuivat osallistumaan Halloween III:n tuotantoon vain, jos siitä ei tehtäisi suoraa jatko-osaa aiemmille. Niinpä Michael Meyersia saati Laurie Strodea ei nähty elokuvassa lainkaan, vaikka Curtis tekeekin elokuvassa pienen ääniroolin puhelinoperaattorina. Tällä kertaa tarina kertoo suuresta leluvalmistajasta, jolla on halloweenia varten aivan omat suunnitelmansa.

Nyt Tommy Lee Wallace suostui ohjaajaksi, mutta Halloween III:n vastaanotto oli tyrmäävän kriittinen. Yhdysvalloissa halloweenina 1982 julkaistu elokuva keräsi siellä vain hieman yli 14 miljoonan dollarin lipputulot. Euroopassakin Halloween III:n katsojamäärät romahtivat edellisosiin verrattuna, eikä sitä tuotu esimerkiksi Saksassa lainkaan teattereihin.

Halloween III:n oikeudet omisti Dino De Laurentiisin yhtiö, joka osasi repiä levitysoikeuksista jokaisen mahdollisen pennin. Filmin suomalaiset levitysoikeudet osti Oy Valio Filmi Ab, joka lähetti elokuvan Halloween III – pahuuden yön -nimisenä Elokuvatarkastamon tarkastettavaksi helmikuun 21. päivänä 1983. Valio Filmi oli jo valmiiksi lyhentänyt elokuvaa 58:lla metrillä eli noin kahdella minuutilla.

Elokuvatarkastamo antoi päätöksensä vasta heinäkuun 22. päivänä. Se oli valmis sallimaan elokuvan esittämisen K18-ikärajalla sillä ehdolla, että ”4. ja 5. osasta lyhennetään tappokohtauksia”. Vaadittujen leikkauksien yhteispituus oli kuusi metriä eli 13 sekuntia. Päätös ei ollut yksimielinen: seitsemästä äänestä kolme kannatti elokuvan kieltämistä kokonaan. Valio Filmi suostui leikkausvaatimukseen.

Halloween II – tappajan paluusta poiketen Halloween III – pahuuden yö ei saanut 30 %:n rangaistusveroa, vaan ensimmäisen osan tapaan se hyväksyttiin esitettäväksi normaalilla 10 %:n elokuvaverolla. Nyt Verohallitus vaatikin elokuvalle rangaistuveroa sillä perusteella, että ”elokuva on sisällöltään huono”. Tapausta käsiteltiin Valtion elokuvalautakunnassa elokuun 17. päivänä 1983, ja lautakunta oli samaa mieltä Verohallituksen kanssa. Lautakunnassa päätöksentekoon osallistui erään toisen levitysyhtiön omistavan suvun edustaja. Valio Filmi valitti päätöksestä Korkeimmalle hallinto-oikeudelle, joka käsitteli asian 20. päivänä huhtikuuta 1984 ja piti rangaistusveron ennallaan.

Halloween III – pahuuden yöstä oli siis jo pelkästään oikeuskäsittelyn takia aiheutunut kuluja levittäjälle, joka ei varmasti saanut omiaan takaisin tämän elokuvan maahantuonnista. Elokuva sai ensi-iltansa tammikuun 6. päivänä 1984 Valio Filmin omistamassa Savoyssa, mutta koko teatterilevityksensä aikana filmille kertyi vain 25 180 katsojaa. Vuositilastossa Carpenterin ohjaama Stephen King -filmatisointi Christine – tappaja-auto (1983) kaasutteli ohi 35 096:lla katsojallaan.

Donald Pleasence, kovia kokenut tohtori Loomis elokuvassa Halloween 5.

Tarina jatkuu, jatkuu ja jatkuu

Halloween III – pahuuden yön jälkeen suomalaiset levittäjät jättivät Halloweenin tulevien jatko-osien teatterilevitysoikeudet ostamatta. Sen sijaan videolevittäjät kiinnostuivat näistäkin teoksista, mutta Valtion elokuvatarkastamo kielsi ne järjestään: neljäs ja viides osa kiellettiin kokonaan, kuudes osa sai sentään jo vapaamielisemmällä 1990-luvulla K18-ikärajan.

Dwight H. Littlen ohjaama Halloween 4: The Return of Michael Meyers (1988) ja Dominique Othenin-Girardin ohjaama Halloween 5 (1989) toivat kahdesta ensimmäisestä osasta tutun veteraaninäyttelijä Donald Pleasencen takaisin. Maltillisella budjetilla tuotetut elokuvat menestyivät Yhdysvalloissa kohtalaisesti, mutta Euroopassa menestys jäi hyvin vaatimattomaksi. Tuottaja Moustapha Akkad ottikin aikalisän ja alkoi suunnitella uutta suuntaa elokuvasarjalleen, jonka oikeudet Weinsteinin veljesten Miramax osti 1990-luvulla. Weinsteineilla ei ollut vaikeuksia rahoittaa Halloween: The Curse of Michael Meyersia (1995), josta Joe Chappellen ohjaamana tuli sarjan siihenastinen pohjanoteeraus. Pleasence palasi Loomisiksi viimeisen kerran ja rooli jäikin hänen viimeisekseen, kun kuolema tuli yllättäen vuoden 1995 alussa. Elokuvassa nuorempaa polvea edusti Paul Rudd ensimmäisessä filmipääroolissaan.

Michelle Williams, Halloween H20:n nuori tähti. Kuva: Challenge Roddie, Scanbox

Uusi alku, muttei vanhan loppu

Miramax iski kultasuoneen Wes Cravenin Screamilla (1996). Craven aloitteli uraansa samoihin aikoihin Carpenterin kanssa ja aloitti vielä Halloweeniakin tuotteliaamman Painajainen Elm Streetillä -franchisen. Nyt hän loi Kevin Williamsonin käsikirjoituksen pohjalta teoksen, jossa yhdistyivät lahjakkaan ohjaajan yli parikymmenvuotinen kokemus, modernin kauhuelokuvan kliseet ja terävä parodia. Syntyi uudenlainen slasher-kauhuelokuvagenre.

Screamin jalanjäljillä myös Halloween-sarja sai roppakaupalla uutta ja ripauksen vanhaa. Carpenterin ensimmäisen filmin valmistumisen 20-vuotispäivä lähestyi, joten sarjan seitsemännen osan ensi-illan ajankohdaksi valittiin halloween 1998. Ohjaajaksi palkattiin Steve Miner, joka 1980-luvun alussa ohjasi Perjantai 13. päivä -kauhuelokuvasarjan toisen ja kolmannen osan. Curtis palasi rooliinsa Laurieksi ja sai seurakseen äitinsä Janet Leigh’n, jonka viimeiseksi elokuvaksi Halloween H20 jäi. Nuoruutta edustivat Josh Hartnett, LL Cool, Joseph Gordon-Levitt ja vähän ennen ensi-iltaa 18 vuotta täyttänyt Michelle Williams.

Halloween H20: 20 Years Later oli varsin hyvä kassakappale Yhdysvalloissa ja oman genrensä puitteissa se oli sitä myös Euroopassakin. Nyt Halloween kelpasi jälleen Suomenkin valkokankaille. Elokuvatarkastamo hyväksyi sen esitettäväksi sellaisenaan ja vieläpä K16-ikärajalla; tarkastajana oli tiukkaa sensuuria vastustanut Antti Alanen. Suomalainen levittäjä Scanbox lyhensi elokuvan nimen Suomea varten Halloween H20:ksi, ensi-ilta oli 13. marraskuuta ja esityskopioita otettiin viisitoista kappaletta. Suomalaisyleisö oli kuitenkin suhtautunut jopa Scream-elokuviin melko nihkeästi, eikä Halloween H20 kiinnostanut senkään vertaa. Katsojia kertyi vain 15 651, siis jopa vähemmän kuin Halloween III – pahuuden yölle liki viisitoista vuotta aiemmin. Tästä syystä sama levittäjä ei nähnyt aihetta sarjan seuraavan osan, Halloween: Resurrectionin (2002), teatterijulkaisulle. Halloween-sarjan toisen osan ohjanneen Rick Rosenthalin paluu ohjaksiin ja Curtisin läsnäolo eivät pelastaneet liiaksi nykypäivän kotkotuksiin sidottua filmiä. Curtisin rinnalle nuoriksi "vetonauloiksi" palkattiin räppäri Busta Rhymesin ja huippumalli Tyra Banksin kaltaisia näyttelijälahjakkuuksia. Yhdysvaltalaisyleisö meni halpaan, siellä Halloween: Resurrection keräsi sentään 5,2 miljoonaa katsojaa, kun taas koko Euroopassa sen näki alle miljoonaa silmäparia.

Jamie Lee Curtis, Laurie Strode vuosimallia 2018. Kuva: UPI

Michael Meyersin ei kuitenkaan annettu levätä rauhassa, siitä zombie piti huolen. Nimittäin Rob Zombie, hevimetalliyhtyeestään tunnettu mies, joka oli jo ohjannut pari kauhufilmiä ja halusi nyt tehdä uudelleenfilmatisoinnin 29 vuotta vanhasta kauhuklassikosta.Zombien Halloween (2007) sai Yhdysvalloissa noin 8,5 miljoonaa katsojaa ja Euroopastakin noin puolitoista miljoonaa. Suomeen elokuvan toi Nordisk Film. Alle 18-vuotiailta kielletty uusi Halloween lähti teatterilevitykseen marraskuun 9. päivänä, mutta ei pysynyt kauan kentällä. Suomen kansa sanoi ei kiitos uudelle Halloweenille: katsojia kertyi 2 865 kappaletta, millä pääsi täpärästi vuoden 150 katsotuimman ensi-illan joukkoon.

Zombien Halloween II (2009) oli jo niin paha pohjanoteeraus, ettei hänen tarvinnut enää kolmatta osaa tehdä. Yhdysvalloissa menestys ei ollut vallan surkeaa, noin kolmanneksen ensimmäistä osaa heikompi, mutta Euroopassa elokuvan näki alle puoli miljoonaa katsojaa. DVD-levityksestä vastannut Future Film ei ymmärrettävästikään nähnyt aihetta tuoda elokuvaa teatterilevitykseen.

Tänä vuonna, 40 vuotta ensimmäisen osan jälkeen, David Gordon Green ohjasi uuden Halloweenin, joka ei nimestään huolimatta ole toinen uudelleeenfilmatisointi vaan sarjan yhdeksäs jatko-osa. Ensimmäisessä osassa 19-vuotiaana nähty Curtis on 60-vuotispäiviensä kynnykselläkin oma ikinuori itsensä ja Lauriena Halloweenin alkuaineita. Carpenter on antanut oman hyväksyntänsä jatko-osalle, jossa hänen kaikessa yksinkertaisuudessaan ikimuistoinen tunnusmusiikki soi yhtä kirkkaana kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Kirkkaana Halloween on myös yleisön mielessä: ensi-iltaviikonloppunaan filmi keräsi Suomessa yli 18 000 katsojaa, mikä on vallan erinomainen tulos kauhuelokuvalle. Yhdysvalloissa avaustulos oli vielä suhteellisestikin parempi.

Halloween-elokuvat Suomessa

*) Tarkastamaton K-18.

Korjattu 23.10.: Zombien Halloweenin levittäjä oli Nordisk Film, ei Future Film.

9½ viikkoa -elokuvan brittiläinen juliste ja Hyvästi ennen aamua -elokuvan juliste. Kuvat: PSO, KAVI

Adrian Lynen ohjaama 9½ viikkoa (1986) oli aikansa kohuelokuvia, eroottinen draama, jossa nuoret ja kauniit Mickey Rourke ja Kim Basinger panivat asiat kuntoon. Yhdysvaltalaisyleisö ei lämmennyt, mutta Euroopassa elokuva löysi suuren yleisön suosion. Elokuussa 1986 Suomen valkokankaille saapunut filmi keräsi täällä 65 000 katsojaa. 9½ viikon levityksestä vastasi Kinosto Oy, joka samana vuonna sulautettiin osaksi uutta Finnkino Oy:tä.

Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa 9½ viikkoa mainostettiin kahdella erilaisella julisteella, joista toisessa yöasuun sonnustautunut Basinger vetää sukkanauhoja jalkaansa sälekaihtimien varjossa. Kinosto kuitenkin teetti elokuvalle omanlaisensa julisteen, jossa on käytetty yhtä elokuvan mainoskuvista ja suunniteltu sen ympärille hyvin tyypillinen oman aikansa elokuvajuliste.

9½ viikon suomalainen juliste. Kuva: Julistegalleria.net

Vajaat kolme vuotta Lynen elokuvan jälkeen Helsingissä tuli ensi-iltaan toimittajana ja tv-käsikirjoittajana työskennelleen Jorma Kalliokosken esikoisfilmi Hyvästi ennen aamua (1989). Tässä 101-minuuttisessa filmissä päähenkilö on juoppo laulaja, joka muun muassa raiskaa tyttärensä ja joka taas vastineeksi tappaa isänsä. Kalliokosken elokuva tehtiin halvalla, alle parilla miljoonalla markalla ja ilman nimekkäitä näyttelijöitä. Jonkinlaisia odotuksia sen suosion suhteen oli, sillä Finnkino oli elokuvan toinen tuottaja ja myöskin levittäjä.

Hyvästi ennen aamua keräsi kuitenkin vain tuhat katsojaa ja katosi nopeasti elokuvateattereista. Liki 30 vuotta valmistumisensa jälkeen se on nähty televisiossakin vain kerran, vuonna 1991, eikä VHS- saati DVD-tallenteena lainkaan. Nyt internetin aikakaudella, kiitos KAVI:n ja sen Elonet-sivuston, Hyvästi ennen aamua voidaan nostaa hetkeksi esiin ja todeta, että sen juliste on suora kopio Lynen elokuvan brittiläisestä julisteesta. Elokuvan levittäjän muisteluiden mukaan Kalliokoski hoiti julisteen suunnittelun.

Antti Litja Vatasena Jäniksen vuodessa (1977). Kuva: Filminor / KAVI

Suomalaisen miehen mielenmaiseman humoristinen kuvaaja Arto Paasilinna (1942–2018) oli yksi harvoista meikäläisistä kirjailijoista, jonka suuri yleisö löysi myös maamme rajojen ulkopuolella. Paasilinnan teoksia on tähän mennessä käännetty yli 40:lle kielelle ja myyty yli kahdeksan miljoonaa kappaletta. Paasilinna antoi teoksiensa kautta merkittävän panoksen myös suomalaiselle komediaelokuvalle viimeisten runsaan neljänkymmenen vuoden aikana.

Ensimmäinen Paasilinna-filmatisointi jäi Risto Jarvan viimeiseksi elokuvaksi. Epäkaupallisiksi osoittautuneiden vasemmistolaisten työläiskuvausten parista suuren yleisön komedian pariin siirtynyt Jarva oli tehnyt kaksi hittikomediaa Antti Litjan kanssa: Mies, joka ei osannut sanoa EI (1975) sai yli 280 000 ja Loma (1976) peräti yli 500 000 katsojaa. Kolmanneksi yhteiseksi elokuvaksi valikoitui Paasilinnan vuonna 1975 ilmestynyt Jäniksen vuosi, josta ohjaaja, kirjailija ja tuottaja Kullervo Kukkasjärvi laativat yhdessä elokuvakäsikirjoituksen. Litja sai nyt näytellä elämäänsä kyllästynyttä mainosmiestä, Kaarlo Vatasta, joka kotiinpaluun sijaan lähtee luontoon jäniksen kaveriksi. Käsikirjoittajakolmikko palkittiin työstään Jussilla, mutta Jarva ei ollut palkintoa noutamassa: hän kuoli auto-onnettomuudessa paluumatkalla elokuvan kutsuvierasensi-illasta.

Yli 360 000 katsojaa kerännyt Jäniksen vuosi osoitti myös Paasilinnan teosten arvon filmiteollisuudelle. Seuraavaa suurta Paasilinna-filmatisointia saatiin kuitenkin odotella seuraavan vuosikymmenen puolelle, mutta jo sitä ennen Matti Kassila ohjasi Paasilinnan alkuperäisideaan pohjautuneen Natalia-hittikomedian (1979) ja Hannu Kahakorpi Paasilinnan samannimiseen romaaniin pohjautuneen tv-elokuvan Onnellinen mies (1979). Nataliassa lehmä loikkaa Neuvostoliitosta Suomen puolelle, mistä on vähällä syntyä poliittinen skandaali. Onnellisessa miehessä tieinsinööri Jaatinen (Harri Tirkkonen) matkaa uudelle työmaalleen uudelle paikkakunnalle, jonka kunnanjohtajaksi hän pian kohoaa.

Eija Ahvo ja Vesa-Matti Loiri, Ulvovan myllärin (1982) pääpari. Kuva: Filmityö / KAVI

Ulvovan myllärin (1982) filmatisoinnin päämiehenä oli Jaakko Pakkasvirta, joka aloitti ohjaajauransa nimenomaan Jarvan työparina, mutta kaksikolla meni sukset ristiin jo 1970-luvun alkuun mennessä. Pakkasvirta ja Paasilinna laativat yhdessä käsikirjoituksen tuoreesta, vuonna 1981 ilmestyneestä romaanista, jossa vaimonsa kuolemaa sureva Gunnar elelee omaa elämäänsä 1940-luvun Suomen maaseudulla. Tragikoominen tarina seuraa Gunnarin taistelua kunnanisiä vastaan oikeudestaan ulvoa, jos siltä tuntuu. Gunnarin roolissa nähtiin Vesa-Matti Loiri, seuranaan muun muassa Eija Ahvo, Olavi Ahonen ja Juha Muje.

Ulvova mylläri ei ollut jättiläismenestys, mutta noin 125 000:lla katsojallaan kuitenkin Pakkasvirran uran suurin yleisömenestys ja lämpimin filmi. Se oli myös elokuvataiteellisena teoksena ja -tuotantona aivan toista luokkaa kuin Jouko Suikkarin ohjaama Hirtettyjen kettujen metsä (1986), vuosikymmenen toinen ja viimeinen Paasilinna-filmatisointi. Alkujaan televisioelokuvaksi tehty ja sen mukaisella budjetilla toteutettu pohjoisen komedia päätettiin laskea ensin teatterilevitykseen, mutta alle 30 000:n katsojan tulos oli pettymys, etenkin kun kirjaversiota oli painettu 49 000 kappaletta. Sen seurauksena Yleisradio vetäytyi Suikkarin seuraavasta Paasilinna-sovituksesta, Isoisää etsimässä -romaaniin pohjautuvasta tv-sarjasta.

Seuraavan kerran Paasilinnaa filmattiinkin vasta liki kymmenen vuotta myöhemmin, mutta silloinkin Yleisradion avustuksella. Ere Kokkonen, joka oli viettänyt viimeiset vuodet tv-töiden sekä Uuno Turhapuro- ja Vääpeli Körmy -komedioitten parissa innostui Paasilinnasta, jonka Suloisen myrkynkeittäjästä Kokkonen ohjasi vuonna 1995 valmistuneen tv-sarjan. Hyvin pienimuotoinen sarja sai kaverin heti seuraavana vuonna Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä -romaanin valkokangassovituksesta. Käytännössä television avustuksella rahoitetusta elokuvasta tehtiin myös pidennetty tv-sarjaversio, joka saikin sen suuren yleisön, mistä alle 20 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt filmiversio jäi paitsi. Kokkosen elokuvassa Kalevi Kahra näyttelee Rytköstä, muistisairasta vanhusta, joka lähtee hyväsydämisen taksikuskin (Santeri Kinnunen) kyydissä viimeiselle seikkailulleen.

Hurmaava joukkoitsemurha (2000). Kuva: Ere Kokkonen Oy

Ohjattuaan vielä yhden Vääpeli Körmyn ja Turhapuronkin Kokkonen palasi Paasilinnan pariin kahdella uudella sovituksella; jälleen kyseessä oli halvalla tehty elokuva, josta leikattiin pidempi tv-sarjaversio. Hurmaavaan joukkoitsemurhaan (2000) valjastettiin liuta Suomen suurimpia näyttelijöitä, jotka johdattelivat katsojat tragikoomiselle matkalle masennuksen ja kuoleman äärelle. Huolimatta näyttelijäkaartistaan ja siitä, että suomalainen elokuva oli juuri tehnyt paluun käyväksi kauppatavaraksi ja suuren yleisön suosioon, Hurmaava joukkoitsemurha ei saavuttanut edes 50 000:tä katsojaa. Sekin oli tosin huomattavasti parempi tulos kuin mihin Kymmenen riivinrautaa (2002) kykeni. Esko Salmisen tähdittämä komedia 60-vuotispäiviään viettävästä liikemiehestä, joka lähtee juhlan kunniaksi tapaamaan vanhoja naisystäviään, ei kerännyt kuin noin 25 000 katsojaa. Rahastuksen maku oli tällä kertaa aiempaa karvaampi: elokuvaversio kuvattiin minimaalisella 175 000:n euron budjetilla suoraan videolle. Epäilemättä elokuva rahoitettiin jo yksistään Yleisradion ennakko-ostomaksulla.

Paasilinnan maine tästä tuskin tahriintui ainakaan suuren yleisön silmissä, mutta joka tapauksessa valkokankaalla tai televisiossakaan ei ole sen jälkeen nähty yhtäkään uutta kotimaista Paasilinna-sovitusta. Sen sijaan ulkomailla on tehty muutama, mainittavimpana Jäniksen vuoden kanadalais-ranskalainen filmatisointi vuodelta 2006. Tv-ohjaaja Marc Rivièren ohjaaman filmin pääosassa nähdään Christopher Lambert, joka on yhtä paljon Antti Litjan tasoa kuin Rivière Jarvan vertainen.

Paasilinnan valkokangaselokuvat

	Jäniksen vuosi (1977) Ohjaus: Risto Jarva Ensi-ilta 23.12.1977 | 362 457 katsojaa | 129 min Parhaan käsikirjoituksen Jussi-palkinto
	Natalia (1979) Ohjaus: Matti Kassila Paasilinnan alkuperäisideasta Ensi-ilta 14.12.1979 | 183 219 katsojaa | 102 min
	Ulvova mylläri (1982) Ohjaus: Jaakko Pakkasvirta Ensi-ilta 5.11.1982 | 126 477 katsojaa | 100 min Parhaan miesnäyttelijän Jussi-palkinto
	Hirtettyjen kettujen metsä (1986) Ohjaus: Jouko Suikkari Ensi-ilta 14.3.1986 | 29 693 katsojaa | 99 min
	Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996) Ohjaus: Ere Kokkonen Ensi-ilta 18.10.1996 | 19 933 katsojaa | 91 min
	Hurmaava joukkoitsemurha (2000) Ohjaus: Ere Kokkonen Ensi-ilta 3.3.2000 | 45 534 katsojaa | 118 min
	Kymmenen riivinrautaa (2002) Ohjaus: Ere Kokkonen Ensi-ilta 30.8.2002 | 25 906 katsojaa | 103 min
	Jäniksen vuosi (2006, CA/FR) Ohjaus: Marc Rivière Suomessa suoraan DVD-levitykseen | 95 min

Felix Forsman vanhojen "ystäviensä" seurassa Elävän kuvan museossa vuonna 1999. Kuva: KAVI

Museokortilla pääsee ilmaiseksi 280:een erilaiseen museoon Suomen maassa, mutta yhteen silläkään ei pääse: elokuvamuseoon. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin vuonna 2004 avaama Elävän kuvan museo ehti toimia Kalasatamassa vain hieman yli kymmenen vuotta, ennen kuin Opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen KAVI:n määrärahojen vähennykset pakottivat laitoksen sulkemaan museonsa. Jo hyvän aikaa ennen sitä museo oli avoinna vain satunnaisesti ja sopimuksesta. Suomen ainoa elokuvataiteelle omistettu museo jäi siis itsekin historiaan, eikä lisämäärärahoja museon avaamiselle ole näkynyt. 

Museokokoelma, joka kattoi huomattavan määrän suomalaiseen elokuvaan sekä koko taiteenlajiin oleellisesti liittyvää esineistöä, makaa nyt KAVI:n varastossa odottamassa sellaista tulevaisuutta, jossa Opetus- ja kulttuuriministeriö antaa arvoa muullekin kuin hetken suuntauksille. Kun virolaiset hiljattain avasivat oman elokuvamuseonsa, KAVI lainasi sinne oman museonsa esineitä.

Vuonna 1999 Elävän kuvan museon puuhamies Lauri Tykkyläinen kuvasi videolle kuvaajalegenda Felix Forsmanin käynnin Elävän kuvan museon kokoelmissa. Sivistyneenä, maailmaa nähneenä ja mittavan elämäntyön tehneenä ihmisenä Forsman osasi antaa arvon sille, että sen taidelajin, jonka parissa hän elämänsä vietti, historia oli sekä säilyttämisen että esittelemisen arvoinen. Parikymmenminuuttinen video Forsmanin visiitistä on katseltavissa Elävässä muistissa.

- N. J.