Felix Forsman vanhojen "ystäviensä" seurassa Elävän kuvan museossa vuonna 1999. Kuva: KAVI

Museokortilla pääsee ilmaiseksi 280:een erilaiseen museoon Suomen maassa, mutta yhteen silläkään ei pääse: elokuvamuseoon. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin vuonna 2004 avaama Elävän kuvan museo ehti toimia Kalasatamassa vain hieman yli kymmenen vuotta, ennen kuin Opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen KAVI:n määrärahojen vähennykset pakottivat laitoksen sulkemaan museonsa. Jo hyvän aikaa ennen sitä museo oli avoinna vain satunnaisesti ja sopimuksesta. Suomen ainoa elokuvataiteelle omistettu museo jäi siis itsekin historiaan, eikä lisämäärärahoja museon avaamiselle ole näkynyt. 

Museokokoelma, joka kattoi huomattavan määrän suomalaiseen elokuvaan sekä koko taiteenlajiin oleellisesti liittyvää esineistöä, makaa nyt KAVI:n varastossa odottamassa sellaista tulevaisuutta, jossa Opetus- ja kulttuuriministeriö antaa arvoa muullekin kuin hetken suuntauksille. Kun virolaiset hiljattain avasivat oman elokuvamuseonsa, KAVI lainasi sinne oman museonsa esineitä.

Vuonna 1999 Elävän kuvan museon puuhamies Lauri Tykkyläinen kuvasi videolle kuvaajalegenda Felix Forsmanin käynnin Elävän kuvan museon kokoelmissa. Sivistyneenä, maailmaa nähneenä ja mittavan elämäntyön tehneenä ihmisenä Forsman osasi antaa arvon sille, että sen taidelajin, jonka parissa hän elämänsä vietti, historia oli sekä säilyttämisen että esittelemisen arvoinen. Parikymmenminuuttinen video Forsmanin visiitistä on katseltavissa Elävässä muistissa.

- N. J.

Viime aikoina Facebookin syövereissä muutamat suomalaiset elokuvaohjaajat ovat jakaneet ajatuksiaan kymmenestä heille tärkeimmästä elokuvasta. Eräs näistä muistelijoista on Tuukka Temonen, jonka uusin elokuva, Jari Sarasvuosta kertova Valmentaja, saa ensi-iltansa lokakuun 17. päivänä. Temosen muistelut omista suosikkielokuvistaan ovat viihdyttävää luettavaa ja julkaisemme ne ne nyt, Temosen luvalla. Muistelut ovat alla niiden julkaisujärjestyksessä.

 

Henry Thomas ja E.T. Kuva: Universal

10. E.T. the Extra-Terrestrial (1982)

Ohjaus: Steven Spielberg | Suomen-ensi-ilta: 17.12.1982 | Katsojia: 715 297

Kiitos Jappe Päivinen haasteesta. Lähden esittelemään tärkeimpien elokuvieni listaa klassikolla vuodelta 1982 eli E.T. the Extra Terrestrialilla.

Tämä on ensimmäinen elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa Heinolan Elossa. En tuolloin osannut lukea, joten istuin koko näytöksen äitini sylissä, hänen lukiessa tekstitykset minulle. Muistan, että elokuva jännitti minua ja erityisesti pelkäsin sitä miestä, jolla on avaimet. Elokuva oli niin hyvä, että kävin katsomassa sen uudelleen heti seuraavana päivänä, mutta tällä kertaa ilman äitiä.

Pimeässä ja äänekkäässä teatterissa istuva 7-vuotias pikkupoika uskoi elokuvan olevan totta. Seuraavina viikkoina pyöräilin lähimetsissä äidin ostoskori kiinnitettynä ohjaustankoon, etsien eksynyttä avaruusolentoa. Apua tarvitsevaa intergalaktista matkaajaa ei vaan koskaan löytynyt. Vielä 43-vuotiaana katsoessani iltataivaalle etsin E.T.:tä, joka on juuri lentämässä tapaamaan minua.

Äitini näki suunnattoman vaivan piilottaessaan kaikki lehtiartikkelit koskien E.T.:n lyhytkasvuisia näyttelijöitä. Hänkin halusi säilyttää elokuvan illuusion minulle.

E.T. oli myös ensimmäinen näyteltyelokuva, jonka näytin omille lapsilleni, joten perinne jatkuu. Enkä ole heillekään tohtinut kertoa, että E.T.:n sisällä on vain tavallinen mies.

E.T.:stä olen oppinut sen, että elokuvissa pitää olla voimakas emootio. Parhaiten se toteutuu E.T.:n lopussa, joka on periaatteessa onnellinen, mutta samalla erittäin surullinen loppu.

Rakastan E.T,:tä ja tulen etsimään häntä lopun elämääni, peläten, että avainmies on jo hänet ehtinyt napata.

Pola Ivanova ja James Bond, 28-vuotias Fiona Fullerton ja 57-vuotias Roger Moore elokuvassa 007 ja kuoleman katse. Kuva: MGM

9. 007 ja kuoleman katse (1985)

Ohjaus: John Glen | Suomen-ensi-ilta: 9.8.1985 | Katsojia: 376 687

Leffahaasteen toinen osa käsittelee vuoden 1985 elokuvaa A View To a Kill  eli 007 ja kuoleman katse.

Kun näin ensi minuuteilla päähenkilön surffaamassa Beach Boysin tahtiin moottorikelkan etusuksella lumilautamaisesti vuorenrinnettä alas venäläiset aseskimbaajat perässä, olin myyty. Olin myyty James Bondille, mutta ennen kaikkea olin myyty lumilautailulle. James Bondista tulikin lasketteluesikuvani. Kun me lapsuudenystäväni Rotkon Pertun kanssa kävimme Messilässä laskettelemassa, katsoimme ensiksi Kuoleman katseen intron ja sen jälkeen Erittäin salaisen laskettelukohtaukset. Näiden salaisen agentin mäenlaskutaitojen jälkeen oli hyvä lähteä kahlaamaan Salpauseselän mäntyisiä off-pistereittejä. Takaa-ajoa emme koskaan saaneet aikaiseksi, vaikka kuinka yritimme ärsyttää lahtelaisia laskijoita. Ehkä hyvä niin.

Kuoleman katseen kruunasi vielä se, että isäni ajoi tuohon aikaan samanlaisella Rellulla, millä Bond kaahaa Seinen rantakatuja. Isäni ei vaan millään suostunut ajamaan portaita alas, saatika sitten testaamaan etuvetoa ilman takapäätä. Hän kuitenkin suostui suoralla tiellä nanosekunnin ajaksi testaamaan auton automaattiohjausta, eli tosin sanoen hän ajoi hetken ilman käsiä. Pikkupoikana jopa uskoin automme omaavan tällaisen itsestään ohjautumisen ominaisuuden. Isäni oli kuin James Bond.

Vaikka esimerkit ovat kaukaisia, niin omaan tekemiseen tästä on tarttunut se, että hyvässä elokuvassa henkilöihin haluaa samaistua. Vaikka elämä ei ole agenttiseikkailua, niin kas kummaa, autoilu, ratsastaminen, lumilautailu, San Fransiscon -matkailu tai mikrosirut ovat tulleet tutuiksi niin kuin James Bondillekin. Samastuminen auttaa eläytymään elokuvaan. Elokuva tuntuu omalta, jos on vierailut samassa paikassa kuin sankari tai osaa samoja taitoja kuin hän. Hyvä elokuva sekoittaa arkielämän uskomattomaan seikkailuun. Lisämausteen tuovat arjen tuotteet, joita sankari osaa käyttää nerokkaasti. James Bondeista onkin jäänyt usko elokuvien tuotteistamiseen. Saan suurta nautintoa, jos elokuvan päähenkilö juo Dr Pepperiä tai laskee Bondin tapaan Elanin suksilla (itselläni oli Elanit). Enkä tiedä, osaisinko arvostaa Lotusta samalla lailla, jos James Bondilla ei olisi ollut siitä amfibiomallia. Mikä on hyvää sankarille, on hyvää myös meille taviksille.

Roger Moore on minun James Bondini ja Duran Duran soundtrackini.

Sylvester Stallone, Amerikka, kylmä sota, 1980-luku. Kuva: MGM

8. Rocky IV (1985)

Ohjaus: Sylvester Stallone | Suomen-ensi-ilta: 14.2.1986 | Katsojia: 166 835

Tärkeimpien elokuvieni listalla päästään toiseen vuoden 1985 ensi-iltaelokuvaan eli Rocky IV:seen. Kuten tästä kolmen elokuvan suorasta voi päätellä, leffamakuni on kypsynyt varhaisen kehitysvaiheeni alkupäässä. Diggaan siis lapsellisista jutuista.

Minulle Rocky Balboa ja samalla vähän John Rambokin edustivat yksinäistä sutta, jonka harteille on laskettu maailmankaikkeuden sen hetkinen paino. Jos Rocky ei voita, olemme tuomittuja ikuiseen ja harmaaseen kadotukseen. Tämä oli lupaus ja haaste, jonka vain amerikanitalialainen muskelisankari voi ratkaista (itävaltalaisista ei ollut mihinkään). Rocky IV:ssä hyvät voittivat ja lopussa jopa pahat arvostivat hyvien voittoa. Kaiken lisäksi ydinsotakin vältettiin.

Pikkumiehelle elokuvakokemus oli niin iso, että minun oli välittömästi lähdettävä ulos kuntoilemaan isojen lihasten toivossa. Minulle kuntoilu tapahtuisi samalla lailla kuin Rockylle Siperian lumisilla vuorenrinteillä. Tässä mielikuvassa miljöönä toimisi Heinolan harjut, huppari ja viidet päällekkäin puetut isäni liian isot hanskat. Varjonyrkkeillen kapusin puuskuttaen Harjupaviljongille ja koin olevani maailman huipulla. Ihan niin kuin Rocky Balboa hetki sitten. Lihasten kasvattaminen ja maailman taakan kannatteleminen vaihtuivat hyvin nopeasti C64-tietokoneeseen ja Raid over Moscow -peliin. Eikä aikaakaan, kun jo koko Neuvostoliittokin romahti.

Vielä 43-vuotiaanakin, niillä harvoilla lenkkipolkureissuillani, teen muutaman harjoitteluiskun ilman ja koen kiipeäväni taas Uralin huipuilla. Ja jos oikein hurjaksi menee, niin juoksen vielä hanskat kädessä.

Tämä kolmas elokuva olisi voinut olla Rambo – taisteilija 2:kin (1985), mutta päädyin Rocky IV:ään siksi, että tästä elokuvasta olen napannut liiallisen musiikin käytön. Periaatteessa Rockyn nelososa on jatkumo erilaisia musiikillisia montaasiotoksia, joiden väleissä on muutama nyrkkeilyottelu. Onkin Rockyn syy, että jutuistani ei saa selvää, koska taustamusa pauhaa liian lujalla.

Musiikki on oikotie tunteiden välittämisessä. Musiikki auttaa katsojaa samastumaan kohtauksen emootioon, ja jos jokin repliikki on jäänyt epäselväksi tai ei ole ihan varma, mitä kohtauksessa tapahtuu, niin musiikki pitää meidät kuitenkin mukana elokuvan tunnekuljetuksessa. Suuret tunteet tekevät suuren elokuvan ja suuria tunteita on parhainta kertoa hyvän musiikin säestyksellä.

Rocky IV:stä tekee vielä vähän henkilökohtaisemman se, että mun enoni vaimon vanhemmat ovat avustajina viimeisessä matsissa Ivan Dragoa vastaan. Joku niistä tuhansista venäläisistä on melkein mulle sukua.

Huomenna vielä näitä vanhoja leffoja ja sit vasta siirrytään hiukan uudempiin rainoihin.

Indy seniori ja juniori, Sean Connery ja Harrison Ford. Kuva: Paramount Pictures

7. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (1989)

Ohjaus: Steven Spielberg | Suomen-ensi-ilta: 15.9.1989 | Katsojia: 455 972

Vihdoin päästään elämäni elokuvissa vähän uudempaan kamaan vuodelta 1989, Indiana Jonesin seikkailuun viimeisellä ristiretkellä.

Indiana Jones ja tuomion temppeliä (1984) en saanut elokuvissa katsoa. Elokuvan ilmestymisvuotena tykkäsin kuitenkin kovasti toisesta seikkailevasta ryhmästä Porin suunnalta. Suosikin kultaturbonumeron käkkärätukkia sinitarralla seinään kiinnittäessä huomasin samassa lehdessä kuvan miehestä ruoska kädessä. Hän näytti jotenkin jännittävämmältä kuin nuo lakatut varpaankynnet. Hänellä oli yllään repaleinen ja likainen kauluspaita, cowboy-hattua muistuttava lieripäähine, pistooli vyöllään ja määrätietoinen ilme kasvoillaan. Kiinnitinkin erityisesti huomiota miehen repaleiseen paitaan. Repaleinen ja rähjäinen paita assosioitui välittömästi pikkupojan alitajuntaan seikkailijan uniformuna. Ei muuta kuin sakset tanassa isän vaatekaapille. Kotvan kuluttua peilailin itseäni isän ennen ehjä, nyt reikäinen paita päälläni, vyötä kädessäni vimmatusti heilutellen. Vähän kun siristi silmiä, niin näytin aidolta sankarilta. Isähän ei tästä roolileikistä sitten niin kovinkaan paljoa välittänyt. Tarina ei liity mitenkään Viimeiseen ristiretkeen, mutta sama mies palasi muutaman vuoden päästä Heinolan Eloon ja tällöin hänellä oli mukanaan isänsä, itse James Bond senior.

Indiana Jones ja viimeinen ristiretki on lähes täydellinen seikkailu, elokuvantekijän Graalin malja. Sitä on käytännössä katsoen mahdoton ylittää, kopioida tai edes imitoida. Jos siitä yrittää tehdä minkäänlaista pastissia on mahdollisuus muuttua suolapatsaaksi. Kaikenlainen Indyn kopioiminen on siis kiellettyä aluetta, sen pyhyyttä hipovan täydellisyyden takia.

Viimeinen ristiretki on tuonut elämääni tiedon suurista menneistä mysteereistä, jotka odottavat löytäjäänsä. Tämän elokuvan myötä haluan ajatella, että on olemassa jokin salainen ja mystinen maailma, johon vain puhtaimmat ja oikeamielisimmät seikkailijat pääsevät tutustumaan. Ja kyllä, itsekin mietin arkeologin ammattia ihan vakavissani, kunnes seuraava pörröpää astui elämääni. Siitä sitten huomenna lisää.

Yhteenvetona: Indiana Jones ja viimeinen ristiretki on seikkailu parhaimmillaan, jonka parissa voi viihtyä milloin tahansa.

Meg Ryan ja Val Kilmer, The Doorsin Pamela Courson ja Jim Morrison. Kuva: Columbia Pictures

6. The Doors (1991)

Ohjaus: Oliver Stone | Suomen-ensi-ilta: 17.5.1991 | Katsojia: 125 777

Vuonna 1991 tunkeutui tärkeimpien elokuvieni listan toiselle puolelle Oliver Stonen The Doors.

1990-luvun alkupuolella elokuvien pääpahiksilla, ”kommunisteilla”, ei oikein ollut tilausta. Heidät oli kuopattu niin naapurimaassa kuin valkokankaallakin. Lähihistorian kuohunta antoikin tilaa nuorelle miehelle tutustua erilaisiin amerikkalaisiin sankareihin. Uuden Vesimiehen ajan ensimmäisiksi esikuviksi valikoitui Tynkkysen ja Tuomisen ideoima NO TV – ohjelma, joka oli sekoitus amerikkalaista hapatusta, musiikkivideoita, painonnostajia ja sekoilevia uutisankkureita. Ohjelma oli jotain aivan muuta kuin Sunnuntairaportti, joka silloin tuntui olevan vauhdikkain tv-ohjelman teini-ikäiselle. NO TV:stä kuulinkin ensimmäistä kertaa Oliver Stonen uutuuselokuvasta. Kaiken lisäksi NO TV esitti elokuvannäytteistä koostetun musiikkivideon kappaleeseen Break On Through (To the Other Side). Voih, miten maagiselta se näyttikään, kun Jimbo keinui kattokruunulla yleisömeren yllä.

Tuohon aikaan kaikki rahani menivät rullalautaharrastukseen, joten en nähnyt elokuvaa tuoreeltaan teatterissa (eikä varmaan ikäkään olisi riittänyt). Joten vasta vuonna 1993 luokkakaverini Jaakkolan Veijo vuokrasi Lampikadun Ärrältä The Doors -uutuuselokuvan ja kopioi sen ystävällisesti kaksilla videoilla meille, jotka käytimme rahat enemmin tupakkatuotteisiin ja keskikaljaan. Leffa iski minuun kuin tuhat marisätkää. Minusta tulisi välittömästi liskokuningas. Siitä päivästä lähtien Heinolan jännittäviä taiteilijakortteleita valloittaisi mustaksi hiuksensa värjännyt, kolmen markan Mojo Rising. Ja tämän Dionysoksen jälkeläisen maailmantuskan tulisi ymmärtämään vain tuo kaikkien tavoittelema punatukkainen jumalatar, Ruonalan Päivi. Tosin tällä markan Morrisonilla ei ollut ulkonäköä, saatika sitten taiteellisia lahjakkuuksia, jos taiteelliseksi lahjakkuudeksi ei lasketa muutamaa kuviksen tunnilla rustattua vesivärituherrusta. Päivikin taisi kaivata enemmän kanssani ihan vaan platonista rakkautta.

Joka tapauksessa lahjoja tai ei, tulisin olemaan tämän kadotetun ja rakastetun taiteilijan inkarnaatio. Jim Morrison käveli katoille, minä kävelin SYP:in katolla. Jim Morrison sekoili lavalla, minä sekoilin Heleniuksen Tarun bileissä. Jim Morrison veti peyotea, minä kittasin helmeilevää juhlajuomaa Markiisia (oma ennätykseni oli 8,5 minuuttia / pullo). Elämä oli ihanaa! Tosin, ei varmaan niiden bileiden järjestäjien mielestä, joiden kinkereihin pistäydyin esittämään oman uuden shamanistisen performanssini. Morrison-aikakauteni huipentui venäläisestä kuohuviinistä viisaudenhampaan reiän kautta saatuun A1-luokan verenmyrkytykseen. Kaksi viikkoa kuoleman portteja koputellessa Päijät-Hämeen saattohoitoyksikössä, totesin katosta kurkottautuvalle viikatemiehelle, että ”mitäs, jos otettais uus alku?”. Siitä päivästä käynnistyi absolutismi ja alitajuntainen kulkeminen kohti Morrisonin toista katkennutta urapolkua, elokuvaohjaajaksi.

The Doors -elokuva on antanut minulle ja työhöni niin paljon. Jopa Teit meistä kauniin ja tuleva Valmentaja ovat monelta osin pastisseja tälle elokuvalle. Tosin teknisesti, taiteellisesti ja budjetillisesti valovuosien päässä olevia pastisseja. Elokuvasta olen napannut mm. voimakkaan ylävalon käytön, cameoroolit, isä–poikakonfliktin ja halun tehdä tunnetuista ja kiistellyistä ihmisistä elokuvia. Eikä ole sattumaan, että Sipe esittää äänittäjää Teit meistä kauniin -elokuvassa, sillä eräskin John Densmore sattuu äänittämään Jim Morrisonia The Doors -elokuvassa.

Brad Pitt elokuvassa The Tree of Life (2011). Kuva: Fox Searchlight

5. The Tree of Life (2011)

Ohjaus: Terrence Malick | Suomen-ensi-ilta: 26.8.2011 | Katsojia: 25 593

Seuraavaksi onkin tarjolla marginaalista taidehörhöilyä eli Terrence Malickin vuoden 2011 The Tree of Life.

Tiesin Terren aikaisemmat elokuvat ja siksi osasin odottaa tätä kiihkeästi. YouTuben digiraidan olin ehtinyt jo kuluttaa puhki elokuvan trailerin kohdalta ja siinä samassa kyllästyttää lähipiirin ripiitillä soivaan Smetanan Moldauhin.

Ensi-ilta vaan läheni ja aloin jo panikoitua. Mitä jos en näkisikään tätä tulevaa mestariteosta ensimmäisten joukossa? Soitto Kuusan Studio 123 -teatteriin ja sain kuin ihmeen kaupalla kaksi lippua ensi-iltanäytökseen. Vihdoin koitti ensi-iltapäivä, ja ehdin jo seuraavaksi ahdistua tulevasta ensi-illan väentungoksesta. Yleensä en käy katsomassa elokuvia ensi-iltaviikolla tai edes ensi-iltakuukauden aikana, sillä haluan katsoa elokuvat ilman kansoittuneita teatterin lehtereitä. Tämä ilta olisi poikkeus. Olimme hyvissä ajoin teatterin aulassa odottamassa sisäänpääsyä illan elokuvaan. Mutta mitä! Aula ammotti tyhjyyttään. Hetken jo luulin, että olen väärässä päivässä ja meninkin välittömästi tiskille kysymään lippujamme. Lippunmyyjä vahvisti illan olevan oikea ja hän löysi varauksemme yllättävän nopeasti. Lippuja rahastaessa hän kysyi hieman sarkastiseen sävyyn, että ”ajattelitko, että Kuusankoskella on tunkua kerran vuosikymmenessä elokuvan tekevän erakon uusimpaan taide-elokuvaan?”. No, ei sitä koskaan tiedä. Meidän lisäksemme saliin tuli yksi nuoripari ensitreffeille ja muutama satunnainen mamma. Siinä me vajaa kymmenen katsojaa sitten odotimme maailmanensi-iltaelokuvan alkua. Tässä oli juhlan tuntua.

Sali pimeni ja leffa alkoi. Jo ensimmäisen minuutin aikana verkkokalvojani kutiteltiin hitaalla kuvalla lapsista, lehmistä, koirasta, auringonkukista ja amerikkalaisesta maaseudusta. Minulle se tarkoitti Hooverin padon halkeamista, josta vesi pääsisi onnellisen väkivaltaisesti vapautumaan seuraavan kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin ajan pitkin Grand Canyonin kuivia uomia. Leffaseurani katsoi minua syyttävästi ja totesi, että ”ei voi olla todellista. Tätä on kulunut vasta minuutti ja sä jo itket?". Minä yritin nenä räkää valuen änkyttää takaisin, että ”tää on vaan niin hienoa”. Olga ei tämän elokuvan hienoutta täysin ymmärtänyt ja ihmettelikin, että ”miksi siinä oli se kahdenkymmenen minuutin avaruusdinosaurusosio?”. Minä taas olin aivan ekstaasissa.

Paljon olen ottanut omaan tekemiseen The Tree of Lifesta. Varsinkin elokuvan sanomaa olen miettinyt useastikin ja saman teeman ympärillä myös Valmentaja-elokuva pyörii. Minusta The Tree of Life kertoo lasten ja heidän vanhempien välisestä suhteesta ja siitä, minkälaisen jäljen se suhde jättää lapsiin. Oma isäni jätti minuun voimakkaan jäljen, joka ei kaikilta osin ole onnellinen jälki. Toivonkin, että lapsieni ei tarvitse montaakaan tuhatta euroa kuluttaa lapsuuden traumojen selvittämiseen kallonkutistajan kanssa tai vuodattaa nuoruuden ahdistuksiaan aikakausilehtien blogeissa.

The Tree of Life jätti jälkeensä myös mieltymyksen takaa kuvattuun päättömään haahuiluun metsässä ja sitä onkin tullut kuvattua useammankin kerran. Suurelle osalle tämä leffa on sitä itseään, eli taideschaissea. Itselleni tämä on kuitenkin elämää suurempi elokuva. Vai johtuuko diggailu sittenkin vain miesjumala Brad Pittistä?

Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Robert McNamara, Sodan oppitunnin päähenkilö. Kuva: Sony Pictures Classics

4. Sodan oppitunnit (2003)

Ohjaus: Errol Morris | Suomen-ensi-ilta: 2.4.2004 | Katsojia: 2 405

Elämäni elokuvien ainoa dokumentti on Errol Morrisin vuoden 2003 Sodan oppitunnit. 

Yksi amerikkalaisimmista tavoista tutustua vastakkaiseen sukupuoleen on viedä hänet treffeille elokuviin. Noihin aikoihin olin iskenyt silmäni tulevaan vaimooni sketsisarjan kuvauksissa. Kameran etsimen takaa oli turvallista kaukorakastua nurmeslaiseen näyttelijättäreen ja samalla viritellä mielessään romanttisia juonenkäänteitä meidän välillemme. Eikä aikaakaan, kun tuli tarvetta jutella muustakin kuin mihin suuntaan hänen tulisi kävellä tai katsoa. Ajattelinkin, että paras tapa lähestyä tätä upeaa ilmestystä olisi ihan klassinen: treffit elokuvan merkeissä. Tämän jälkeen olisi helppo jutella yhdistävästä aiheesta, eli illan elokuvasta. Tiedä sitten, jos se vaikka johtaisi johonkin suurempaan. Ei muuta kuin rohkeasti puhelinta käteen. Valitettavasti ensimmäiset leffatreffit menivät mönkään, koska tuohon aikaan hänen viereinen penkkinsä oli varattu jollekin toiselle. Liputhan minulla oli valmiiksi hankittuna illan Herrasmiesliiga-elokuvaan (2003), joten treffiseuraksi valikoitui niin rakas Vesa Aleksi. No, ihan hyvät treffit meilläkin oli.

Toisella kerralla leffatreffit jo natsasikin Olgan kanssa, sillä hänen viereinen penkkinsä oli yllättäen vapautunut nuorelle ohjaajalle. Ajattelin hemmotella uutta tyttöystävääni kaikkien romanttisimalla ja pitkään avioliittoon tähtäävällä elokuvalla, eli Morrisin Sodan oppitunneilla. Ei tainnut olla Olgan elokuva tämä. Tai ainakaan hän ei ollut yhtä ihmeissään siitä, miten lähellä ydinsotaa oltiin kolmentoista päivän ajan. Eikä Japanin palopommitusten tilastotkaan tehneet suurta vaikutusta. Myöhemmin olen kuullut, että rakastuneena sitä katsoo vaikka tilastoja toisesta maailmansodasta.

Sodan oppitunnit on vaikuttanut kaikkeen myöhäisempien aikojen tekemiseeni. Elokuvan tapa käyttää musiikkia puheen rytmittäjänä on mestarillista. Oli mikä tahansa yritysvideo tai reality-haastattelu, niin mielessäni kuvaan McNamaraa kuin Errol Morris konsanaan. Rockyn tavoin tämä elokuva on vahvistanut tauottoman musiikin käytön oikeutusta. Phillip Glassin musiikki soi käytännössä katsoen elokuvan keston ajan, tunnin ja nelkytseitsemän minuuttia. Olenkin ajatellut, että jos musa sopii McNamaran jorinoille, niin sopii se sitten metsäyhtiön pomollekin.

Tämä on niin hyvä elokuva, että olen halunnut viedä sitä tärkeille tyypeille tuliaisena. Muuan Jari Sarasvuokin on tämän minulta joskus saanut lahjaksi.

Tuore Oscar-voittaja Nicolas Cage elokuvassa The Rock – paluu helvettiin (1996). Kuva: Disney

3. The Rock – paluu helvettiin (1996)

Ohjaus: Michael Bay | Suomen-ensi-ilta: 26.7.1996 | Katsojia: 101 802

Tärkeimpien elokuvien kolmannesta sijasta käytiin kovaa kamppailua ja viime metreillä David Fincherin Zodiac (2007) hävisi Humveen mitalla Michael Bayn vuoden 1996 The Rock – paluu helvettiin -elokuvalle.

Tämä ei olisi elämäni elokuva, ellen olisi nähnyt tätä viisi kertaa elokuvateatterissa. Kolme ensimmäistä teatterikatselukertaa olivat peräkkäisinä päivänä Hämeenkadun Hällässä. Neljäskerta tuli ikään kuin vahingossa Turussa ystäväseurueen matkassa ja viides kerta tekee tästä elokuvasta itselleni tärkeän.

Tuohon aikaa työni oli jotain aivan muuta kuin tämä nykyinen. Tuolloin raha tulikin tytöille soittamisesta. Oli maanantai ja olimme vierailleet poikain kanssa Kanadan tuontiohjelmassa Jyrkissä. Syykin oli niin juhlallinen, että joku alkupään levyistä oli myynyt kultalevyyn oikeutettavan määrän.
Wirtasella oli joku rakkauden kutsu käynnissä ja me jäimme Simon kanssa kahden, miettien, miten juhlistaisimme tätä ainutlaatuista itse maksettua kultakiekkoa. Mahdollisuuksina oli lähteä Tavalle muiden rock-veljien seuraksi raivokkaasti päihteistä humaltuen tai vaihtoehtoisesti vokotella Paparazzi-malleja poikamaisia visioita toteuttamaan. Mutta mitä? Me poijaat päätimme lähteä maanantairisteilylle Silja Symphonylla kohti Tukholmaa. Syykin meillä oli jokseenkin primitiivisen selkeä, sillä meidän molempien Dr Pepper -varannot olivat päässeet uhkaavasti hupenemaan. Tuohon aikaan kunnon Pepperiä ei saannut kuin Veijo Esson hyllyltä, hinnalla, jolla olisi Hotelli Kumpelissa asunut vähintääkin viikon. Ei muuta kuin bilettiostoksille hyljetiskille. Laivalla tietenkin herkuttelimme notkuvan merellisen buffettipöydän ääressä seuranamme lapsiperheitä ja marttoja. Me kaksi absolutistina tunnettua rockjeesustelijaa tilasimme risteilyn kunniaksi jopa yhdet Mummon vilttitossut ja olo oli kuin keisarilla.

Iltahan oli vasta nuori ja muistin, että laivalla on myös leffateatteri ja mikäs muukaan siellä menisi kuin The Rock – paluu helvettiin. Minähän jo tiesin, että leffa on huippuhyvä, joten turvallisin mielin suosittelin sitä kaverilleni. Näin se viides teatterikertakin tuli tunnelmallisesti Conneryn, Harrisin ja dieselmoottorin seurassa. Ja kyllä! Toimme täyden lastin Dr Pepperiä Åhlensin tavaratalosta.

Tällaisesta elokuvasta ei oikein voi ammentaa mitää omaan työhönsä. Hans Zimmerin musiikki teki toki lähtemättömän vaikutuksen ja oikeastaan soundtrackin takia menin elokuvan heti toistamiseen katsomaan. Olen tästä lähtien ollut Nicolas Cagen fani, enkä ymmärrä hänen pilkkaamistaan. Pari viikkoa sitten sain elokuvan Blu-Ray-version, ja pian se Hummerista haaveilu taas alkaa.

Terrence Malickin ohjaama ja John Tollin kuvaama Veteen piirretty viiva (1998). Kuva: 20th Century Fox

2. Veteen piirretty viiva (1998)

Ohjaus: Terrence Malick | Suomen-ensi-ilta: 19.3.1999 | Katsojia: 61 772

Toiseksi tärkein elokuva omassa maailmassani on Terrence Malickin vuoden 1998 Veteen piirretty viiva.

Tähän elokuvaan liittyy hyvin marginaalinen hauska muisto, joten jätän sen elokuvan aiheen vakavuuden vuoksi väliin. Näin tämä elokuvan lehdistönäytöksessä Tampereen Hällässä. Halusin kovasti nähdä elokuvan, jonka tekijän edellisestä elokuvasta oli kulunut lähes 30 vuotta. Olin lukenut American Cinematographer -lehdestä kuvaaja John Tollin kokemuksia elokuvan kuvaamisesta ja erityisesti luontokuvaus sotaelokuvan yhteydessä ihmetytti.

Muistan, että elokuva kosketti minua syvästi enkä olisi millään halunnut lähteä teatterista pois takaisin Hämeenkadun vilinään. Olisin vain halunnut istua pimeässä hiljaisuudessa miettien sotilaiden kokemuksia Tyynen valtameren näyttämöllä.

Sittemmin olen katsonut Veteen piirretyn viivan vähintään 30–40 kertaa. Pidän kaikesta siinä, se on vain liian lyhyt. Pidän Hans Zimmerin musiikista. Pidän elokuvan kuvallisesta estetiikasta. Erityisesti pidän päähenkilöiden ajatusäänistä. Pidän elokuvasta, koska se kertoo yksittäisten sotilaiden tunteista sodan mielettömyyden keskellä. Pidän siitä, että ensimmäistä kertaa ammutaan vasta noin tunnin kohdalla ammutaan ja siitä, että elokuva ei oikein lopu mihinkään.

Ja kuinka monesti olen miettinyt elokuvan filosofisia pohdintoja, kuten ”mies ei tässä maailmassa ole mitään”, ja mikä on se ”toinen maailma”, jonka Witt on nähnyt. Tai kuinka monia tunteja olen pohtinut, miksi pahin rikos maailmassa on sodassa sankaruutta. Ja kuinka monta kertaa olenkaan itkenyt, kun luvataan odottaa tummien vesien takana silloin, jos toinen menee aikaisemmin.

On hyvin ristiriitaista katsoa ja miettiä sotaa. Sota pelottaa, eikä sitä toivo kohdalleen. Mutta samalla se kutsuu uteliasta. Sota on seikkailu. Sota näyttäytyy kauniina ja tuntuu yksinkertaiselta, helpolta. Ja kaiken sen kaoottisuuden keskellä on selkeä logiikka. Säilyä hengissä.

Eniten toivon lapsilleni, että he eivät joudu kokemaan sotaa, ikinä.

Kevin Costner näytteleeä pääroolin JFK – avoimessa tapauksessa (1991). Kuva: 20th Century Fox

1. JFK – avoin tapaus (1991)

Ohjaus: Oliver Stone | Suomen-ensi-ilta: 31.1.1992 | Katsojia: 140 923

Minun tärkein elokuvani on Oliver Stonen vuonna 1991 ilmestynyt JFK – avoin tapaus.

En tarkkaan muista, milloin olen nähnyt JFK:n ensimmäisen kerran, mutta sen on täytynyt olla Lahtisen Mikalta tai Jaakkolan Veijolta lainattu VHS-kopio. Sittemmin olen omistanut tästä elokuvasta useita erilaisia kopioita VHS:stä import-levyjen kautta viimeisimpiin Blu-Ray-julkaisuihin. On minulla tästä useampi digitaalinenkin kopio, soundtrack-levy ja kirjakin. 1990-luvun puolelta lähtien olen katsonut elokuvan aika lailla kolmen kuukauden välein, joskus jopa useammin. Tänäkin vuonna olen tämän katsonut jo kahdesti. Näin ollen elokuvan katsomiskerrat liikkuvat 40–60:n kerran välillä. Ja terävimmät voivat huomata, että minulla on sairaalloisen intohimoinen suhde tähän elokuvaan. Minusta JFK on täydellinen elokuva.

Ohjaajan versio, jota olen viime vuosikymmenet katsonut, kestää 3 tuntia ja 25 minuuttia. Kestosta huolimatta nopea leikkausrytmi pitää otteen koko elokuvan ajan. Kuvaus miellyttää minua vielä enemmän. Ylähuippuvalaisun käyttö on rohkeaa, värien syventyminen elokuvan myötä on tyylikästä. Eri materiaalien sekoitus luo täydellisen illuusion elokuvan nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Elokuvassa on marginaalisesti toimintaa tai montaasijaksoja, ja siitä 95 %:a on pelkää puhetta. Tämän elokuvan dialogi on rautaa.

Pidän siitä, että ohjaajalla on oma vahva näkemys elokuvan tapahtumien kulusta ja hän ei pelkää kertoa sitä. Tämä elokuva oli jo ennen ilmestymistään kiivaan väittelyn kohde, ja itse elokuvan ansiosta tutkinta John Fitzgerald Kennedyn murhasta avattiin uudelleen. Uusi tutkintalautakunta päätyi toisenlaiseen olettamukseen kuin aikaisempi. Elokuvan ansiosta alettiin pitää todennäköisenä, että murhan takana on muitakin tekijöitä kuin yksi yksinäinen hullu.

Ja kyllä, minusta on todennäköisempää, että kaksi ihmistä saattavat suunnitella salassa jonkun kolmannen pään menoksi suunnitelmaa kuin että he eivät koskaan juonisi ketään vastaan mitään.

Pian onkin 22.11. ja on taas hyvä syy katsoa tämä leffa uudestaan. Samalla kannattaa tsekata, millaisen putken Oliver laittoi leffoja vuodesta 1986 vuoteen 1999. Sillä suoralla ei ole yhtään huonoa elokuvaa.

 
Martti Katajisto ja Hannu Kivioja elokuvassa Isä meidän (1993). Kuva: Villealfa Filmproductions

Kari Hotakaisen romaaniin pohjautuva Ihmisen osa saapuu valkokankaille joulukuun lopulla. Vuosikausia kehittelyssä olleen elokuvan alkuperäinen ohjaaja oli Veikko Aaltonen, Hotakaisen Finlandia-palkitun Juoksuhaudantien filmatisoinnin ohjaaja. Liki satatuhatta katsojaa saanut Juoksuhaudantie (2004) oli hieno arvostelu- ja yleisömenestys, mutta samat tekijät eivät saaneet Ihmisen osaa vuosienkaan yrityksien jälkeen tuotantoon. Nyt, kun se vihdoin on tehty, ohjaaja on vaihtunut Juha Lehtolaan ja Aaltonen on kaukana televisiotuotantojen maailmassa, joka on ollut hänen kotinsa viimeiset yli kymmenen vuotta. Sielläkin Aaltonen on saanut hyvää jälkeä aikaan heti alusta alkaen, sillä suomalaisen tv-draaman uuden aallon mukana ensimmäisenä saapunut Helppo elämä (2009) oli Aaltosen ohjaama.

Aaltosen paikka on silti pitkien elokuvien parissa, minkä jo hänen kolme ensimmäistä elokuvaansa osoittivat. Aaltosella oli uskallusta tarttua meikäläisen elokuvan normista poikkeaviin tarinoihin, jotka käsittelivät välillä jopa niin synkkiä ihmismielen syövereitä, ettei niihin ole tohdittu kajota edes synkkyyttä rakastavassa suomalaisessa elokuvassa (nyt tämä synkkyys on tosin väistymässä, mikä sekään ei ole yksistään hyvä asia). Nämä tarinansa Aaltonen kertoi tehokkaasti: rohkeasta yrittämisestä syntyneiden filmien toteutus on klassista, puhdasta elokuvaa.

Esko Nikkari ja Juhani Niemelä elokuvassa Tilinteko (1987). Kuva: Villealfa Filmproductions

Aaltosen kolme ensimmäistä elokuvaa, Tilinteko (1987), Tuhlaajapoika (1992) ja Isä meidän (1993), kuuluvat kaikki modernin suomalaisen elokuvan kärkiteoksiin – jo yksistään aihevalintojensa puolesta. Tilinteko on rautainen minibudjetin filmi kahdesta rosvosta, jotka päätyvät selvittelemään välejään pienelle paikkakunnalle. Postiauton ryöstössä vartijat ampunut ja toverinsa kuolemaan jättänyt kylmäverinen Timo (Esko Nikkari) on saaliin turvin aloittanut uuden elämän uudella paikkakunnalle, nousten siellä nopeasti kaupunginjohtajaksi ja kaikkien ihailemaksi veikkoseksi, tähtäimenään eduskuntavaalit. Sitten linnassa virunut entinen rötöstoveri (Juhani Niemelä) saapuu lomallaan tapaamaan vanhaa ”kaveriaan”, joka on valmis tekemään mitä tahansa salatakseen totuuden ja säilyttääkseen asemansa.

Tuhlaajapojassa linnasta vapautunut nuorehko mies (Hannu Kivioja) alkaa hankkia elantoaan hakkaamalla sadomasokismista innostunutta lääkäriä (Esko Salminen). Ellei tarinan sankarillakaan ole kaikki kotona, niin lääkärin päässä on ollut tyhjää tilaa jo pitkään.

Isä meidän puolestaan on paljon synkempi tarina, mustavalkoisena kuvattu kertomus miehestä (Kivioja), joka palaa lapsuudenkotiinsa kohtaamaan pyörätuoliin joutuneen isänsä (Martti Katajisto). Poika aikoo selvittää välinsä isäänsä, joka on kaukana rakastettavasta isähahmosta. Vaikka valta-asetelma on vihdoinkin kääntynyt päälaelleen, ei särkynyttä enää saa ehjäksi.

Aaltosen kolme ensimmäistä ohjaustyötä ovat kaikki yhä rautaa – aika on kohdellut niitä hyvin. Kenties ne ovat nyt vieläkin parempia kuin aikanaan, mutta kyllä niitä osattiin arvostaa jo tuoreltaan. Aikalaiskriitikot kohtelivat filmejä hyvin ja Jussejakin sateli, mutta yleisömenestys teatterilevityksessä ei ollut kaksista. Tämä oli erittäin tuttu juttu suomalaisessa elokuvassa, eikä tästä epätasapainosta ole vieläkään päästy eroon, vaikka internet-aikakausi tietysti helpottaa helmien tuomista esiin.

Katrin Cartlidge ja Bob Peck elokuvassa Merisairas (1996). Kuva: Villealfa Filmproductions

Neljäntenä elokuvanaan Aaltonen pääsi tekemään nimelleen sopivasti rahtilaivalle sijoittuvaa psykologista jännitysdraamaa, Merisairasta (1996), joka oli monikansallinen yhteistuotanto ja 2,6:n miljoonan nykyeuron budjetillaan aivan toisen luokan tuotanto kuin ohjaajan kolme edellistä filmiä. Raha ei kuitenkaan tehnyt rikkaaksi: Merisairas on auttamattomasti ohjaajansa elokuvista heikoin, vaikkei sekään huono ole. Englanninkielisen elokuvan pääosissa nähtiin kolme englantilaisnäyttelijää, joista Katrin Cartlidge tunnetaan parhaiten Mike Leigh’n Naked- ja Uranaisia-elokuvista.

Täysin alta odotusten menestynyt Merisairas ei vienyt mennessään Aaltosen uraa, joka jatkui kahdella menestyksekkäällä draamafilmillä, Rakkaudella, Mairella (1999) ja jo mainitulla Juoksuhaudantiellä (2004). Niiden jälkeen Aaltonen ohjasi vielä yhden pitkän dokumenttielokuvankin, mutta viimeiset kolmetoista vuotta Aaltonen on viettänyt tv-tuotantojen parissa. Jotakin on pahasti pielessä, jos suomalaisella elokuvateollisuudella ei ole tarjota töitä yhdelle maamme lahjakkaimpiin lukeutuvalle ohjaajalle.

Aaltonen on yksi niistä takavuosien suomalaisista elokuvaohjaajista, jotka aloittivat uransa toisaalta täysin oikeaan ja samanaikaisesti ihan väärään aikaan. Aaltosen uran alkuaikoina oli mahdollista tehdä sellaisia filmejä kuin hän teki, mutta niille oli turha odottaa suurta yleisöä – kotimaiset elokuvat eivät vetäneet ihmisiä teattereihin muutoin kuin poikkeustapauksissa. Kun tänä päivänä laadukas draamaelokuva "floppaa" ja saa silti 25 000 – 50 000 katsojaa, 1980- ja 1990-lukujen taitteessa vastaavat teokset saivat ehkä kymmenesosan noista katsojamääristä. Sitten ihmeteltiin, kun Jussit jaettiin elokuvalle, jota kukaan ei nähnyt. Miksi ei palkittu hyviä elokuvia, jotka me kaikki näimme? Koska te ette käyneet katsomassa niitä hyviä elokuvia.

P. S. Niille, jotka eivät vielä asiasta tienneet: Aaltosen neljä ensimmäistä elokuvaa on muutama vuosi sitten julkaistu DVD-tallenteina ja ainakin osa on myös katsottavissa kotimaisissa VOD-palveluissa.

- N. J.

Teuvo Tulio vuonna 1973 Sensuelan ensi-illan aikaan. Kuva: Kuvasiskot / Museovirasto

Pietaria kohti matkanneessa junassa syntynyt Teuvo Tulio oli suomalaisen elokuvan ensimmäinen aito kosmopoliitti, eikä epätavallisista oloista lähteneestä miehestä tullut tavanomaista elokuvantekijääkään. Ystävänsä Valentin Vaalan kanssa jo teini-ikäisenä pitkiä elokuvia tehnyt Tulio debytoi itse ohjaajana 24-vuotiaana vuonna 1936. Uran kolmas elokuva, Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -klassikkoromaanin filmatisointi vuodelta 1938, piti menestyksellään huolen siitä, että Tulio ei jäänyt tähdenlennoksi ja työ saattoi jatkua.

Vuosien varrella Tulion työskentelytavat muuttuivat niin radikaaleiksi, että hän teki yhden filmin siinä ajassa kuin joku toinen huolellinen ohjaaja pari. Elokuviinsa omalaatuista muotoa ja tunnetta hakenut Tulio ajautui lopulta kaikkien epäsuosioon: arvostelijat alkoivat vieroksua Tulion melodramaattisia filmejä, joihin yleisökään ei tuntenut erityistä vetoa. Sen myötä elokuvateatterit ja levitysyhtiöt alkoivat karsastaa suomalaisen melodraaman mestarin teoksia.

1950-luvun puoliväliin tultaessa Tulion ura tyssäsi. Sen jälkeen Tulio teki enää kaksi elokuvaa, hänen muusta tuotannostaan radikaalisti eroavat filmit Se alkoi omenasta (1962) ja Sensuela (1973). Aikansa kohujulkkiksesta Tabe Slioorista kertoneen ja tämän itsensä tähdittämän Se alkoi omenasta -filmin tuotanto jäi kesken Slioorin mahdottomuuden takia. Elokuva, jonka Tulio poikkeuksellisesti teki toiselle tuottajalle, julkaistiin puolituntisena torsona yhdessä Armand Lohikosken ohjaaman Taape tähtenä -filmin kanssa.  Lohikosken tunnin mittainen elokuva on farssi, joka kertoo Tulion elokuvan tuotannosta.

Sensuelan viimeinen kuva.

Tulio ryhtyi vielä kerran filmintekoon pari vuotta myöhemmin. Toisen maailmansodan ajan Lappiin sijoittuvan Sensuelan pohjana oli Tulion oma Rakkauden risti (1946) ja jo sen innoittajana toiminut venäläisen Aleksandr Puškinin novelli Postimestari ja hänen tyttärensä (1816). Tämä ei ollut mitenkään erikoista, sillä Tulio toisti samoja teemoja ja jopa samoja juonia elokuvasta toiseen.

Sensuela oli Tuliolle ikuisuusprojekti, jota rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa, vaikka lopputuloksen perusteella sitä on hyvin vaikea uskoa. 1960-luvun puolivälissä alkanut Sensuela kuvattiin erittäin vähäisillä resursseilla, ja tuttuun tapaansa itse pääasiassa myös kuvauksesta vastannut Tulio työskenteli ensimmäistä kertaa värifilmin parissa. Lopputuloksena oli poikkeuksellinen elokuva: tuskin koskaan elokuvahistoriassa on toinen aidosti lahjakas ohjaajana tehnyt yhtä huonoa elokuvaa.

Mutta yhtä vaikea kuin Sensuelan tuotanto oli, myös sen myyminen ja teattereihin saaminen tuotti ongelmia. Eräässä vaiheessa Tulio jopa yritti myydä koko elokuvan eräälle toiselle tuotantoyhtiölle. Lopulta Tulio teki jonkinlaisen sopimuksen Suomi-Filmi Oy:n kanssa elokuvan levittämisestä. Loppuvaiheen töitä helpotti Elokuvasäätiön tammikuussa 1972 myöntämä 35 000:n markan (noin 45 000:n nykyeuron) tuki elokuvan laborointi- ja kopiointitöitä varten. Esityskopioita tehtiin kuitenkin vain yksi kappale, eikä sillekään lopulta ollut paljon käyttöä.

Marianne Mardi ja Mauritz Åkerman elokuvassa Sensuela (1973). Kuva: KAVI

Sensuela sensuurin kynsissä

Tulio jätti Sensuelan tarkastusanomuksen Valtion elokuvatarkastamolle 25. lokakuuta 1972 esitysoikeuden haltijaksi merkityn Niilo Fellmanin puolesta. Elokuvatarkastamo antoi päätöksensä 1. marraskuuta: K18-ikäraja ja 30 %:n rangaistusvero, jonka lain mukaan saattoi määrätä elokuvan huonon sisällön ja heikon siveellisen laadun vuoksi:

 

Laki elokuvien tarkastuksesta  29.5.1965 3§ (2. momentti) Jos elokuva, ottaen huomioon miten sen tapahtumat on kuvattu tai millaisessa yhteydessä ne on esitetty, on epäsiveellinen tai raaistava taikka on omiaan kauhua herättämällä tai muulla tavoin vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti, älköön elokuvaa myöskään hyväksyttäkö esitettäväksi.

Päätöksentekoon osallistui Valtion elokuvatarkastamon puheenjohtaja Jerker A. Eriksson sekä viisi muuta jäsentä, jotka kaikki olivat yksimielisiä päätöksestä. Tässä vaiheessa elokuvalla oli pituutta 2 987 metriä.

Fellmanilla ja Tuliolla oli mahdollisuus valittaa päätöksestä Valtion elokuvalautakunnalle, ja näin he myös tekivät heti samana päivänä tarkastuspäätöksen saatuaan. Valitus oli Tulion itsensä allekirjoittama: 

”Valtion elokuvalautakunta. Tyytymättömänä Valtion Elokuvatarkastamon päätökseen elokuvasta Sensuela pyydän Elokuvalautakunnan tarkistamaan Elokuvatarkastamon päätöksen. Ottaen huomion missä vaikeuksissa kotimainen elokuva nykyään muutenkin kamppailee, Elokuvatarkastamon päätös merkitsi vanhan elokuvantekijän suoranaista tappamista. Helsingissä, marraskuun 1. päivänä 1972 Teuvo Tulio”

Valitus ei koskenut runsaasti hillittyä erotiikkaa ja alastomuutta sisältäneen elokuvan ikärajaa, vaan rangaistusveroa. Elokuvalautakunta käsitteli tapausta 15. marraskuuta, mutta päätyi äänin 7–2 samaan lopputulokseen kuin Elokuvatarkastamo. Lautakunnan puheenjohtaja Ragnar Meinander ja kuusi muuta äänestivät 30 %:n rangaistusveron puolesta, vain kaksi puolusti kymmenen prosentin veroa.

Elokuvalautakunnan päätöksen jälkeen Tuliolla oli mahdollisuus valittaa päätöksistä Korkeimmalle hallinto-oikeudelle ja sen hän myös teki. KHO teki päätöksensä asiasta 5. päivänä helmikuuta 1973. Asianomistajana oli Tulio hänen oikealla Theodor Tugai -nimellään. ”Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asian ja ottaen huomioon elokuvaverolain 2 §:n säännökset katsoo, ettei ole syytä muuttaa valtion elokuvalautakunnan päätöstä, joka siis jää pysyväksi. Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot”. 

KHO:n päätöksentekoon osallistuivat valtioneuvokset Rankama, Salo, Nyman, Jäntti (t) ja Holopainen. 

Tulion kannalta KHO:n päätös oli isku vasten kasvoja, mutta elokuvan sekava tuotantoprosessi saattoi jatkua. Elonetin mukaan Tulio kuvasi uutta materiaalia Sensuelaan vielä sen ikärajapäätösten jälkeenkin, mutta uutta ikärajatarkistusta ei tehty. Tässä Tulio rikkoi lakia.

Tulio vuonna 1973. Kuva: Kuvasiskot

 Alle tuhannesosa Syntisen laulun katsojamäärästä

Vaikka Sensuelan valmistumisen aikaan sen kaltaiset b-luokan pehmopornoelokuvat olivat valtavan suosittuja myös Suomen elokuvateattereissa, Tulion tekelettä ei kukaan halunnut teatteriinsa. Levittäjäksi lupautunut Suomi-Filmi tarjosi Tuliolle elokuvan ensi-iltateatteriksi Helsingin Edisonia, mutta kun tulio vaati Ritziä, sopimukseen ei päästy. Sensuela sai ensi-iltansa Kemin Ari-teatterissa 29. toukokuuta 1973. Sen lisäksi elokuva nähtiin tiettävästi vain Kuopiossa ja Pieksämäellä. Katsojia kertyi vain 665 kappaletta, alle tuhannesosa Rauni Mollbergin samanvuotisen Maa on syntinen laulu -elokuvan yleisöstä. Jonkinlainen hyvitys on tässä suhteessa saatu viime aikoina, kun KAVI:n restauroima versio Sensuelasta on katsottu Yle Areenassa noin 190 000 kertaa.

Noin kymmenen kuukautta KHO:n päätöksen jälkeen, syyskuun 5. päivänä 1973, Fellman jätti Sensuelan uudelleen Valtion elokuvatarkastamon tarkastettavaksi. Elokuvalla oli enää pituutta 2 858 metriä. 129:n metrin eli vajaan viiden minuutin poistoihin sisältyi muun muassa elokuvan lopun kohtaus kööpenhaminalaisessa bordellissa. Elonetin mukaan tämä uusi tarkastetusanomus tehtiin Valtion elokuvatarkastamon johtaja Erikssonin kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen, ja Eriksson olisi kertonut, mitä poistamalla elokuva voisi päästä kymmenen prosentin veroluokkaan. Valtion elokuvatarkastamo antoi päätöksensä uuteen tarkastusanomukseen vasta tammikuun 3. päivänä 1974. Ikäraja pysyi K18:ssa, mutta veroprosentti laski kymmeneen. Nelihenkistä päätöselintä johti Eriksson ja päätös oli yksimielinen. Tulion ura oli kuitenkin ohi.  Erakoituneen ja osittain unohdetunkin mestarin suunnitelmat Sensuelan uusintaensi-illasta hävisivät taivaan tuuliin vuonna 1987 Tulion studion tulipalon myötä

 

Sensuelan tarkastusanomus ja -päätös.