Kolumni: Veikko Aaltonen, tule takaisin

 
Martti Katajisto ja Hannu Kivioja elokuvassa Isä meidän (1993). Kuva: Villealfa Filmproductions

Kari Hotakaisen romaaniin pohjautuva Ihmisen osa saapuu valkokankaille joulukuun lopulla. Vuosikausia kehittelyssä olleen elokuvan alkuperäinen ohjaaja oli Veikko Aaltonen, Hotakaisen Finlandia-palkitun Juoksuhaudantien filmatisoinnin ohjaaja. Liki satatuhatta katsojaa saanut Juoksuhaudantie (2004) oli hieno arvostelu- ja yleisömenestys, mutta samat tekijät eivät saaneet Ihmisen osaa vuosienkaan yrityksien jälkeen tuotantoon. Nyt, kun se vihdoin on tehty, ohjaaja on vaihtunut Juha Lehtolaan ja Aaltonen on kaukana televisiotuotantojen maailmassa, joka on ollut hänen kotinsa viimeiset yli kymmenen vuotta. Sielläkin Aaltonen on saanut hyvää jälkeä aikaan heti alusta alkaen, sillä suomalaisen tv-draaman uuden aallon mukana ensimmäisenä saapunut Helppo elämä (2009) oli Aaltosen ohjaama.

Aaltosen paikka on silti pitkien elokuvien parissa, minkä jo hänen kolme ensimmäistä elokuvaansa osoittivat. Aaltosella oli uskallusta tarttua meikäläisen elokuvan normista poikkeaviin tarinoihin, jotka käsittelivät välillä jopa niin synkkiä ihmismielen syövereitä, ettei niihin ole tohdittu kajota edes synkkyyttä rakastavassa suomalaisessa elokuvassa (nyt tämä synkkyys on tosin väistymässä, mikä sekään ei ole yksistään hyvä asia). Nämä tarinansa Aaltonen kertoi tehokkaasti: rohkeasta yrittämisestä syntyneiden filmien toteutus on klassista, puhdasta elokuvaa.

Esko Nikkari ja Juhani Niemelä elokuvassa Tilinteko (1987). Kuva: Villealfa Filmproductions

Aaltosen kolme ensimmäistä elokuvaa, Tilinteko (1987), Tuhlaajapoika (1992) ja Isä meidän (1993), kuuluvat kaikki modernin suomalaisen elokuvan kärkiteoksiin – jo yksistään aihevalintojensa puolesta. Tilinteko on rautainen minibudjetin filmi kahdesta rosvosta, jotka päätyvät selvittelemään välejään pienelle paikkakunnalle. Postiauton ryöstössä vartijat ampunut ja toverinsa kuolemaan jättänyt kylmäverinen Timo (Esko Nikkari) on saaliin turvin aloittanut uuden elämän uudella paikkakunnalle, nousten siellä nopeasti kaupunginjohtajaksi ja kaikkien ihailemaksi veikkoseksi, tähtäimenään eduskuntavaalit. Sitten linnassa virunut entinen rötöstoveri (Juhani Niemelä) saapuu lomallaan tapaamaan vanhaa ”kaveriaan”, joka on valmis tekemään mitä tahansa salatakseen totuuden ja säilyttääkseen asemansa.

Tuhlaajapojassa linnasta vapautunut nuorehko mies (Hannu Kivioja) alkaa hankkia elantoaan hakkaamalla sadomasokismista innostunutta lääkäriä (Esko Salminen). Ellei tarinan sankarillakaan ole kaikki kotona, niin lääkärin päässä on ollut tyhjää tilaa jo pitkään.

Isä meidän puolestaan on paljon synkempi tarina, mustavalkoisena kuvattu kertomus miehestä (Kivioja), joka palaa lapsuudenkotiinsa kohtaamaan pyörätuoliin joutuneen isänsä (Martti Katajisto). Poika aikoo selvittää välinsä isäänsä, joka on kaukana rakastettavasta isähahmosta. Vaikka valta-asetelma on vihdoinkin kääntynyt päälaelleen, ei särkynyttä enää saa ehjäksi.

Aaltosen kolme ensimmäistä ohjaustyötä ovat kaikki yhä rautaa – aika on kohdellut niitä hyvin. Kenties ne ovat nyt vieläkin parempia kuin aikanaan, mutta kyllä niitä osattiin arvostaa jo tuoreltaan. Aikalaiskriitikot kohtelivat filmejä hyvin ja Jussejakin sateli, mutta yleisömenestys teatterilevityksessä ei ollut kaksista. Tämä oli erittäin tuttu juttu suomalaisessa elokuvassa, eikä tästä epätasapainosta ole vieläkään päästy eroon, vaikka internet-aikakausi tietysti helpottaa helmien tuomista esiin.

Katrin Cartlidge ja Bob Peck elokuvassa Merisairas (1996). Kuva: Villealfa Filmproductions

Neljäntenä elokuvanaan Aaltonen pääsi tekemään nimelleen sopivasti rahtilaivalle sijoittuvaa psykologista jännitysdraamaa, Merisairasta (1996), joka oli monikansallinen yhteistuotanto ja 2,6:n miljoonan nykyeuron budjetillaan aivan toisen luokan tuotanto kuin ohjaajan kolme edellistä filmiä. Raha ei kuitenkaan tehnyt rikkaaksi: Merisairas on auttamattomasti ohjaajansa elokuvista heikoin, vaikkei sekään huono ole. Englanninkielisen elokuvan pääosissa nähtiin kolme englantilaisnäyttelijää, joista Katrin Cartlidge tunnetaan parhaiten Mike Leigh’n Naked- ja Uranaisia-elokuvista.

Täysin alta odotusten menestynyt Merisairas ei vienyt mennessään Aaltosen uraa, joka jatkui kahdella menestyksekkäällä draamafilmillä, Rakkaudella, Mairella (1999) ja jo mainitulla Juoksuhaudantiellä (2004). Niiden jälkeen Aaltonen ohjasi vielä yhden pitkän dokumenttielokuvankin, mutta viimeiset kolmetoista vuotta Aaltonen on viettänyt tv-tuotantojen parissa. Jotakin on pahasti pielessä, jos suomalaisella elokuvateollisuudella ei ole tarjota töitä yhdelle maamme lahjakkaimpiin lukeutuvalle ohjaajalle.

Aaltonen on yksi niistä takavuosien suomalaisista elokuvaohjaajista, jotka aloittivat uransa toisaalta täysin oikeaan ja samanaikaisesti ihan väärään aikaan. Aaltosen uran alkuaikoina oli mahdollista tehdä sellaisia filmejä kuin hän teki, mutta niille oli turha odottaa suurta yleisöä – kotimaiset elokuvat eivät vetäneet ihmisiä teattereihin muutoin kuin poikkeustapauksissa. Kun tänä päivänä laadukas draamaelokuva "floppaa" ja saa silti 25 000 – 50 000 katsojaa, 1980- ja 1990-lukujen taitteessa vastaavat teokset saivat ehkä kymmenesosan noista katsojamääristä. Sitten ihmeteltiin, kun Jussit jaettiin elokuvalle, jota kukaan ei nähnyt. Miksi ei palkittu hyviä elokuvia, jotka me kaikki näimme? Koska te ette käyneet katsomassa niitä hyviä elokuvia.

P. S. Niille, jotka eivät vielä asiasta tienneet: Aaltosen neljä ensimmäistä elokuvaa on muutama vuosi sitten julkaistu DVD-tallenteina ja ainakin osa on myös katsottavissa kotimaisissa VOD-palveluissa.

- N. J.