"Luojan tähden – paetkaa!" – murhia, huijareita ja elokuvantekijöitä Amityvillen kauhuissa
Marraskuun 13. päivä 1974 Amityvillen kylässä Babylonissa, New Yorkissa. 23-vuotias Ronald DeFeo Jr. ampuu kotitalossaan vanhempansa ja neljä sisarustaan. Poliisille hän uskottelee syyllisen olevan mafian palkkatappaja, mikä ei ole täysin mahdotonta, sillä samassa suvussa on mafian jäseniä. Tuomari ei kuitenkaan DeFeo Jr.:n alati muuttuvia tarinoita usko, vaan luottaa todisteisiin: DeFeo Jr. saa tuomion kuudesta murhasta, vähintään 25 vuotta jokaisesta.
Joulukuussa 1975 George (1947–2006) ja Kathy Lutzin (1946–2004) perhe muuttaa DeFeon taloon Amityvilleen, unelmiensa kotiin. 28 päivää myöhemmin perhe lähti talosta vauhdilla.
Vuonna 1977 Yhdysvaltain kirjakauppoihin ilmestyi The Amityville Horror -niminen kirja Lutzin perheen kokemuksista talossa, jossa sattui toinen toistaan erikoisempia yliluonnollisia asioita ja George oli tulossa hulluksi. Dokumenttielokuvantekijä Jay Anson (1921–1980) kirjoitti Lutzin kertomusten mukaan kirjan pahuuden tyyssijasta.
Kohu oli valmis, ketäpä ei kiinnostaisi yliluonnollinen kertomus talosta, jossa oli muutama vuosi sitten tapettu kuusi ihmistä? Elettiin 1970-lukua, jolloin yliluonnolliset ja uskonnollissävytteiset tarinat selittämättömästä, saatanallisesta pahuudesta olivat pinnalla. William Peter Blattyn romaaniin pohjautuva ja William Friedkinin ohjaama Manaaja (1973), kertomus krusifiksilla onanoivasta riivatusta teinitytöstä, rikkoi kaikki kauhuelokuvien yleisöennätykset, pysyvästi. Richard Donnerin ohjaama Ennustus (1976) ei pohjautunut kirjaan, mutta Gregory Peckin ja Lee Remickin tähdittämä kauhutarina oli jättihitti siitä huolimatta. Elokuvassa itse saatana tuli maailmaan Damien-nimisenä vauvana, jonka pahaa aavistamaton mies ”adoptoi” kertomatta vaimolleen, joka ei tiedä heidän lapsensa kuolleen synnytyksessä.
Ansonin ”tosikertomusta” painettiin nopeasti pelkästään Yhdysvaltain markkinoita varten yli kuusi miljoonaa kappaletta. Velkaantunut Lutzin perhe ei kärsinyt rahanpuutteesta. Lutzien ja Ansonin kertomuksien todenperäisyyttä epäiltiin heti tuoreeltaan, mutta kenties se vain ruokki kirjan menekkiä. Lutzit kävivät antamassa televisiolle haastatteluja kokemuksistaan ja Amityvillen kauhuista tuli hyvä rahasampo ainakin kirjamarkkinoilla. Lutzit haastoivat DeFeo Jr.:n puolustusasianajaja William Weberin oikeuteen sen jälkeen, kun Weber kertoi People-aikakauslehdelle tietävänsä Ansonin kirjan olevan huijausta, koska he keksivät tarinan viinin äärellä.
Elokuva kauhusta
Menestyskirjan filmatisointioikeudet olivat kysyttyä tavaraa. Ensimmäisenä asialle ehti CBS-televisiokanavalle työskennelleet tuottajat Ronald Saland ja Elliot Geisinger, jotka kaavailivat aiheesta noin 800 000:lla dollarilla tuotettavaa televisiofilmiä. Sellaista ei kuitenkaan ehtinyt tulla, koska toisaalla elokuvatuottaja Samuel Z. Arkoff luki Ansonin kirjan ja innostui: tästä on tehtävä elokuva. Arkoff tiesi, miten tehdään kauhuelokuvia ja halvalla.
Arkoff oli yksi tuotanto- ja levitysyhtiö American International Picturesin käyntiinpanijoista yhdessä James H. Nicholsonin ja Roger Cormanin kanssa. Halvalla tuotetut vaatimattomat kauhu- ja eksploitaatioelokuvat olivat Arkoffin erikoisalaa, mutta viime aikoina kunnianhimo oli herännyt paatuneemmassakin b-elokuvantekijässä. Yhtiö tuotti kaksi Don Taylorin ohjaamaa suuremman profiilin filmiä, Lee Marvinin ja Oliver Reedin tähdittämän Lännen paras tavara -länkkärikomedian (1976) ja Burt Lancasterin tähdittämän kauhutarinan Paholaisen saari (1977). Seuraava suuri projekti tulisi olemaan The Amityville Horror.
Arkoff sopi CBS:n kanssa oikeuksien siirtymisestä American International Picturesille. Vastineeksi CBS saisi oikeuden valmiin elokuvan kahteen ensimmäiseen televisioesitykseen. Se oli riski, jonka CBS:n kannatti ottaa – hävittävää ei juuri ollut.
Saland ja Geisinger olivat myös Arkoffin elokuvan tuottajia ja Lutzitkin antoivat oman panoksensa hankkeeseen – Arkoffin muistelmien mukaan nämä kuitenkin aiheuttivat lähinnä vain harmia. Ansonin itsensä laatima elokuvakäsikirjoitus lensi roskakoriin ja tilalle tuli tv-käsikirjoittaja Sandor Sternin laatima uusi käsikirjoitus. Ohjaajaksi palkattiin Stuart Rosenberg, kovan luokan ammattimies, joka aloitti televisiossa ja löi itsensä läpi yhdellä kaikkien aikojen vankilaelokuvista, Paul Newmanin tähdittämällä Lannistumattomalla Lukella (1967).
Elokuvan pääosiin Arkoff löysi kaksi hyvin erilaista näyttelijää, jotka yhdessä kuitenkin loivat hyvän ja kiinnostavan parin. Television pitkäaikaisesta lääkärisarjasta parhaiten tunnettu James Brolin (s. 1940) sai tarjouksen, mutta piti The Amityville Horroria vain ”halpana kauhufilminä”. Näin siitäkin huolimatta (tai kenties juuri siitä syystä), että Brolin oli juuri näytellyt pääosan Elliot Silversteinin kauhuelokuvassa Kalmankaara (1977). Mieli muuttui romaanin lukemisen jälkeen.
Naispääosaan palkattiin Margot Kidder (1948–2018), Playboyn sivuillakin poseerannut nuori kaunotar, joka toi elokuvaan myös Arkoffin kaipaamaa seksikkyyttä. Kidder oli jo näytellyt pääosat kahdessa merkittävässä, tulevassa slasher-klassikossa, Brian De Palman Verisessä veitsessä (1972) ja Bob Clarkin Mustassa joulussa (1974). Lois Lanen rooli Richard Donnerin Superman-elokuvassa (1978) oli juuri tehnyt Kidderistä suuren nimen.
Rod Steiger (1925–2002) taas ei kantanut seksisymbolin taakkaa harteillaan. Oscar-palkittu pitkän linjan sivu- ja joskus pääosienkin tulkki palkattiin The Amityville Horroriin merkittävään sivuosaan papiksi, joka kokee kovia Lutzien talossa. Mahtavaääninen, vaikuttava Steiger on vastuussa elokuvan komeimmista huudoista. Steiger oli ohjaaja Rosenbergille tuttu jo edellisvuodelta Charles Bronsonin tähdittämän Hänet täytyy tappaa! -rikostarinan kuvauksista, vaikka elokuva saikin ensi-iltansa vasta vuonna 1979.
Kasvaneesta kunnianhimosta huolimatta Arkoff ei alkanut törsäillä. The Amityville Horrorin budjetti oli vain 4,6 miljoonaa dollaria, Arkoffin mukaan noin kolmasosa sen ajan studioelokuvien keskimääräisestä budjetista. Budjetti takasi Rosenbergille vain seitsemän kuvausviikkoa loppukesälle ja alkusyksylle 1978. Lisää rahanmenoa merkitsi Amityvillen kylän päätös kieltää kuvaaminen alueellaan. Uusi tarkoitukseen sopiva talo löytyi New Jerseystä, mutta toki sekin vaati lavastajalta töitä. Taloon sisälle heidän ei tarvinnut mennä, sillä sisäkuvat otettiin ilman muuta studiossa. Myöhemmin elokuvaa markkinoitaessa Brolin ja Kidder kävivät aidolla ”tapahtumapaikalla” Amityvillessa. Se, että kumpikaan näyttelijöistä ei uskonut Lutzien kertomuksiin, ei haitannut. Brolinin mukaan George Lutz oli kuin autokauppias, hurmaava myyntimies, jonka valheisiin ”uskoi” mielellään.
Kun elokuva valmistui, American International Pictures yhdistyi toisen elokuvayhtiön kanssa hankkiakseen lisää kapitaalia ja mahdollisuuksia tuottaa entistä suurempia elokuvia. Arkoffin muistelmien mukaan ajoitus oli huono, sillä The Amityville Horrorin tuoton avulla samaan tavoitteeseen olisi päästy ilman fuusiotakin. Arkoff lähti pian yhtiöstä ja perusti oman tuotantoyhtiönsä, mutta hänen suuruuden päivänsä olivat jo takanapäin.
Suuren luokan hitti
Samaan aikaan, kun Rosenberg paiski töitä Amityvillen kauhujen parissa, Yhdysvaltain nuoriso kävi elokuvateattereissa katsomassa John Carpenterin ohjaamaa uutta slasher-filmiä, Halloween – naamioiden yötä (1978). Seuraavan vuoden heinäkuun 27. päivänä oli Rosenbergin vuoro saatella oma kauhufilminsä ensi-iltaan. Ensi-iltaviikonloppunaan The Amityville Horror pyöri 748:ssa teatterissa kautta maan. Se oli välittömästi menestys, vaikka arvostelut olivat kaikkea muuta kuin ylistäviä. Lalo Schifrinin säveltämä musiikki sai kuitenkin arvoisensa vastaanoton ja Oscar-ehdokkuuden. Balsamia haavoille, kenties, sillä Schifrinin musiikki Manaajaan oli hylätty liian pelottavana.
The Amityville Horrorista tuli vielä Carpenterinkin elokuvaa suurempi menestys. Yhdysvalloista kertyi noin 85:n miljoonan dollarin lipputulot ja yli 30 miljoonaa katsojaa. Vuoden 1979 ensi-illoista se hävisi lipputuloissa vain toisenlaiselle perhehelvetille, Robert Bentonin Kramer vastaan Kramerille. Tosin ero taakse jääneisiin Rockyn uusintaotteluun, Ilmestyskirja. Nytiin ja Star Trek – avaruusmatkaan ei ollut kovinkaan suuri. Sen sijaan vuoden toinen suuri kauhuhitti, Ridley Scottin Alien – kahdeksas matkustaja, jäi turvallisen matkan päähän.
Euroopassa The Amityville Horror nähtiin ensimmäisen kerran vuoden 1980 alussa. Menestys oli mairitteleva: Ranskassa liki 1,2 miljoonaa katsojaa ja Saksassakin 615 000. Kuitenkin vuosi 1980 oli Euroopan osalta taiteellisesti ja teknisesti aivan toisenlaista tasoa edustaneen kauhufilmin juhlaa: Stanley Kubrickin Hohto (1980) oli jättihitti Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa sen yleisö jäi noin puoleen The Amityville Horrorin omasta.
Luojan tähden – paetkaa!
Muitakin kauhuelokuvia levittänyt Magna-Filmi Oy toi The Amityville Horrorin Suomen elokuvateattereihin elokuun 15. päivänä 1980. Suomessa elokuvalla ei ollut oikeastaan mitään valttikorttia, sillä Ansonin romaania ei ollut suomennettu. Kaiken lisäksi samana viikonloppuna valkokankaille laskettiin Irvin Kershnerin Imperiumin vastaisku (1980) ja Paul Schraderin American Gigolo (1980), jotka tekivät aivan toisenlaisen tuloksen kuin Rosenbergin kauhutarina.
Valtion elokuvatarkastamo laski The Amityville Horrorin seulansa läpi ilman sensurointivaatimuksia ja vieläpä normaalilla 10 %:n verolla. Levittäjän kannalta ainoa ongelma lienee ollut sopivan suomenkielisen nimen keksiminen. Elettiin aikaa, jolloin lähes kaikkien elokuvien nimet suomennettiin, niin kuin omasta kielestään ylpeissä maissa on tapana.
Ruotsissa elokuvalle oli annettu nimi Huset som gud glömde, ”Talo jonka jumala unohti”. Se kävi Suomessa elokuvan ruotsinkielisestä nimestä, mutta suomenkielinen nimi napattiin elokuvan englanninkielisestä mainoslauseesta: ”For God’s Sake, Get Out”. Mainoslause oli yhdysvaltalaisessa julisteessa suuremmalla kuin elokuvan nimi, ja tämä asetelma pysyi myös suomalaisessa julisteessa: Luojan tähden – paetkaa! tuli suurella keskeiselle paikalle ja sen alle alkuperäinen englanninkielinen nimi. Lehtimainokset kuitenkin osoittavat, että Luojan tähden – paetkaa! on kuitenkin elokuvan suomenkielinen nimi, ei vain mainoslause. Sellaiseksi lohkaistiin: ”Vuosisadan pelottavin kauhuelokuva, joka on jo säikäyttänyt miljoonat katselijat suunniltaan ja saanut heidät uskomaan uskomattomaan!”.
The Amityville Horrorin menestys Suomessa ei kuitenkaan ollut uskon asia. 57 901:n katsojan tulos oli tuntuvasti huonompi kuin jo aiemmin mainittujen Manaajan ja Ennustuksen, myöskin vain noin puolet Halloweenin saldosta. Hohto sai muutamaa vaille 200 000 katsojaa. The Amityville Horrorin menestys Suomessa saattoi olla pettymys, mutta ei missään nimessä rimanalistus, sillä se ylsi vuositilastossa sijalle 34.
Jatko-osia
Amityville – paholaisen piiri (1982)
Jos Lutzit ja Anson rahastivat DeFeon perheen kohtalolla The Amityville Horror -kirjaa tehdessään, niin Arkoff taatusti rahasti Lutzien ja Ansonin kirjalla. Sen sijaan The Amityville Horror -elokuvan jatko-osassa ihan oikeasta tragediasta, DeFeon perheen kohtalosta, tehtiin myös elokuvamaailman rahantekoväline. Silti Lutzit eivät hyppineet riemusta.
Italialainen tuottajamoguli Dino De Laurentiis huomasi menestyksekkäiden kauhuelokuvien jatko-osien olevan rahanarvoinen bisnes. Rick Rosenthalin ohjaama Halloween II – tappajan paluu (1981) toi tuohta De Laurentiisin yhtiön kassaan, ja nyt De Laurentiis hankki American International Picturesilta oikeudet The Amityville Horrorin jatko-osaan. Lutzit tietysti halusivat, että jatko-osa pohjautuisi John G. Jonesin kirjoittamaan The Amityville Horror Part II -kirjaan, jossa pariskunnalla oli sormensa pelissä. Lutzien elämästä Amityvillen tapahtumien jälkeen kertova kirja ei kuitenkaan syystä tai toisesta De Laurentiista kiinnostanut, vaan jatko-osan lähdemateriaaliksi valittiin yliluonnollisiin ilmiöihin perehtyneen Hans Holzerin romaani Murder in the Amityville. Kirja kertoi DeFeon perheen tapauksesta, mutta ainakin elokuvassa nimet on muutettu ja samalla totuudesta poikettu niin paljon kuin vain on mahdollista. Joka tapauksessa, Lutzit haastoivat De Laurentiisin oikeuteen ja yrittivät estää elokuvan julkaisun, mutta tuomari ei ollut Lutzien kannalla. Laiha lohtu, mutta pieni kiusa oli se, että oikeusjutun myötä Yhdysvaltain teattereihin tuotiin elokuvan julisteeseen lisäksi toinenkin juliste, jonka tehtävänä oli valistaa katsojia ja kertoa, ettei elokuvalla ole mitään tekemistä George ja Kathy Lutzin kanssa.
Yksi mahdollinen syy siihen, miksi De Laurentiis halusi tehdä jatko-osasta esiosan, on raha. Nimittäin nyt ei ollut mitään syytä palkata ensimmäisen hittielokuvan tähtiä jatko-osaan, josta he kuitenkin olisivat pyytäneet muhkean palkkion. Jatko-osan päärooleihin valittiin sivuosista tunnettuja näyttelijöitä, kuten James Olson ja Burt Young. Ensimmäisen osan päätekijöistä ylipäätään vain säveltäjä Lalo Schifrin osallistui jatko-osan tekoon.
Amityville II: The Possessionin käsikirjoituksen laati Tommy Lee Wallace, joka teki samaan aikaan De Laurentiisin yhtiölle esikoisohjaustaan Halloween III – pahuuden yötä (1983). Ohjaaja löytyi tuottajan kotimaasta: Damiano Damiani (1922–2013) olisi nimensä puolesta sopinut paremmin Ennustuksen jatko-osan ohjaajaksi, mutta nyt hänet valjastettiin ohjaamaan periamerikkalainen kauhuraina. Jännitys- ja rikoselokuvista sekä Nauravan paholaisen (1967) kaltaisesta spagettiwesternistä tunnettu Damiani toi Amityville II:een shokkielementtejä – raiskauksen ja sukurutsaa – jotka kuitenkin leikattiin pois ennen ensi-iltaa. Elokuva kuvattiin keväällä 1982 viiden miljoonan dollarin budjetilla, ulkokuvien osalta samassa paikassa kuin ensimmäinen osa, mutta studiokuvat otettiin Meksikossa. Budjetti oli itse asiassa inflaation takia vielä ensimmäisen osan omaakin (16 miljoonaa dollaria nykyrahassa) pienempi (13 miljoonaa).
Amityville II: The Possession oli syyskuisen ensi-iltaviikonloppunsa katsotuin elokuva Yhdysvalloissa, mutta tulos ei silti ollut kaksinen. Yleisön pettymystä elokuvaan kuvastaa se, että ensi-iltaviikonloppu muodosti kokonaistuloksesta liki kolmasosan. Sen sijaan ensimmäinen osa keräsi ensimmäisen kolmen päivän aikana vain kymmenesosan koko tuloksestaan. Jatko-osan tulos kotimaassaan – 12,5 miljoonaa dollaria – oli varmasti karvas pettymys De Laurentiisille. Eurooppalaisyleisö suhtautui jatko-osaan vieläkin kylmemmin. Ranskassa katsojamäärä jäi kymmenesosaan ensimmäisestä osasta ja Saksan teattereihin elokuva tuotiin vasta vuonna 1984, jolloin se ei mahtunut vuoden sadan katsotuimman joukkoon.
Suomessa Amityville II nähtiin maaliskuun 18. päivänä vuonna 1983. Levityksestä vastasi Finnkino Oy:n kanssa samaan konserniin kuulunut Nordfilm Oy, joka oli varmasti tyytyväinen siihen, ettei Valtion elokuvatarkastamo määrännyt tällekään elokuvalle rangaistusveroa. K18-ikäraja irtosi ilman sensurointia.
Suomalaiseksi nimekseen Amityville – paholaisen piirin saaneen elokuvan lehtimainoksien mukaan kyseessä oli ”jääkylmä painajainen – mutta tosi!” ja että ”tämä elokuva on iskenyt kuin shokki kaikkialla maailmassa! Ota mukaasi joku joka pitää kädestäsi kiinni!!”. Ilmeisesti tällaisia ystäviä ei sitten löytynyt, sillä elokuvalle kertyi vain 11 799 katsojaa. Vuoden ensi-illoista se oli vasta 86. katsotuin.
Saatanan riivaama (1983)
Television kasvava suosio 1950-luvun alun Yhdysvalloissa sai elokuvastudiot kokeilemaan ja keksimään uusia teknisiä keinoja, joiden avulla laiskat ihmiset saataisiin lähtemään kotoaan elokuvateatteriin. Laajakuvaformaatin lisäksi kokeiltiin kolmiulotteista elokuvaa, johon yleisö kyllästyi melko nopeasti – toisin kuin laajakuvaan. 1950-luvun 3D-elokuvista vain Alfred Hitchcockin Täydellinen murha (1953) on jäänyt elämään, eikä sekään 3D-versiona.
Kolmiulotteisten uusi tuleminen 1980-luvun alussa kulminoitui kolmeen kauhuelokuvaan vuosina 1982–1983. Kuten arvata saattaa, 3D-versiot julkaistiin nimenomaan kauhuelokuvasarjojen kolmansista osista. Ensimmäisenä asialla oli Steve Minerin ohjaama Perjantai 13. päivä osa III (1982), jota Joe Alvesin ohjaama Tappajahai 3 (1983) seurasi. Tietysti De Laurentiis seurasi kollegoidensa esimerkkiä ja näin Amityville 3:stakin tuli kolmiulotteinen filmi.
Sarjan kolmannen osan kannalta Amityville – paholaisen piirin menestyksellä ei ollut ratkaisevaa merkitystä, sillä kolmas osa ehti kuvausvaiheeseen helmikuussa 1983, jolloin edellisen osan Euroopan-levitys oli vasta alkuvaiheessa. Kolmannen osan pohjaksi ei otettu enää mitään kirjaa vaan David Ambrosen alkuperäiskäsikirjoitus Amityvilleen muuttavasta reportterista, joka on juuri paljastanut erään talon pirut huijaukseksi. Ambrose tuskin on ollut kovin tyytyväinen tekstiinsä, sillä hän käytti salanimeä William Wales.
Amityville 3-D:n valttina piti olla erittäin lahjakas ja kokenut ohjaaja, jollaista kilpailevien kauhuelokuvasarjojen kolmansilla osilla ei ollut. Richard Fleischerilla (1916–2006) oli kokemusta kaikista lajityypeistä ja meriittilista oli komea: Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1954), Viikingit (1958), Fantastinen matka (1966), Tohtori Dolittle (1967), Bostonin kuristaja (1968), Tora! Tora! Tora! (1970), Raakaa peliä (1974) ja Ashanti (1979). Tämän lisäksi Fleischerilla oli kokemusta myös kauhuelokuvista: Mia Farrow’n tähdittämä Sokea kauhu (1971) oli kunnon hitti Suomessakin yli 100 000:lla katsojallaan.
Vaikka Amityville 3-D:stä tulikin Fleischerin komean uran kehnoimpia teoksia, hänen ja De Laurentiisin yhteistyö jatkui vielä kolmella elokuvalla. Kaksi ensimmäistä olivat suuren profiilin tuotantoja: Arnold Schwarzenegger palasi läpimurtorooliinsa Conan – hävittäjään (1984) ja hyvin samantyyppisiin fantasiakuvioihin Red Sonjaan (1985), joka meni täysin alle odotusten monissa maissa eikä sitä nähty lainkaan Suomen elokuvateattereissa. De Laurentiisin tuotantoa oli myös Million Dollar Mystery (1987), huomattavasti vähäpätöisempi rikoskomedia, joka päätti De Laurentiisin ja Fleischerin yhteistyön lisäksi Fleischerin koko uran.
Fleischerilla oli Amityville 3-D:stä tehdessään käytössään vaatimaton kuuden miljoonan dollarin budjetti ja samat kuvauspaikat kuin edellisellä filmillä. Pääosiin kiinnitettiin Woody Allenin elokuvista tuttu Tony Roberts, juuri läpimurtoroolinsa Bruce Beresfordin Kantrin kaipuussa (1983) tehnyt Tess Harper sekä tv-näyttelijä Lori Loughlin. Kolmikosta yhdestäkään ei tullut suurta filmitähteä, mutta sen sijaan sivuosassa nähdystä Meg Ryanista tuli. Elokuva oli 22-vuotiaan Ryanin uran toinen.
Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, ettei edes lahjakas ohjaaja saanut tyhjästä mitään aikaiseksi. Amityville 3-D oli marraskuisen ensi-iltaviikonloppunsa katsotuin elokuva Yhdysvalloissa, mutta jälleen ensimmäisen kolmen päivän tulos muodosti kolmasosan kokonaistuloksesta. Kaikkiaan lipputuloja kertyi vain hieman yli kuusi miljoonaa dollaria, eli Yhdysvaltain-levityksen jälkeen De Laurentiis oli vain tappiolla ja raskaasti. Tilannetta ei helpottanut ulkomaanlevitys, sillä esimerkiksi Ranskassa elokuvaa ei otettu teattereihin lainkaan. Suomessa sen sijaan otettiin.
Valio-Filmi osti Amityville 3-D:n täkäläiset levitysoikeudet ja laski elokuvan ensi-iltaan heinäkuun 13. päivänä 1984. Mahdollisesti sarjan toisen osan kehno menekki antoi hyvän syyn jättää Amityville pois elokuvan nimestä: Saatanan riivaama ei taatusti viitannut edellisvuoden floppiin, mutta toki elokuvan markkinointimateriaali oli linjassa yhdysvaltalaisten kanssa ja Amityvillen talon tutut ikkunat näkyivät myös täkäläisissä mainoksissa.
Levittäjä käytti mainoslausetta ”Pahimmat painajaisesi toteutuneina...”, mikä päti ironisesti ainakin levittäjään itseensä: Saatanan riivaama keräsi vain 10 749 katsojaa.
Amityville 3-D:n surkean menestyksen jälkeen De Laurentiisilla sen enempää kuin kenelläkään muullakaan ei ollut kiinnostusta uhrata miljoonia dollareita uuden elokuvan tekoon. Aiheen pariin palattiin kuitenkin televisio- ja videoelokuvissa, tosin vasta kuuden vuoden tauon jälkeen. Vuosina 1989–1996 valmistui kaikkiaan viisi jatko-osaa, joista ensimmäinen sai ensiesityksensä televisiossa ja seuraavat neljä julkaistiin suoraan videotallenteena. 2010-luvulla Amityville-nimeä käyttäneitä elokuvia on valmistunut ainakin kaksitoista, mutta niistä vain Franck Khalfounin ohjaama ja Blumhousen tuottama Amityville: The Awakening (2017) on osa Rosenbergin elokuvan aloittamaa "virallista" Amityville-elokuvien sarjaa. Jennifer Jason Leigh'n tähdittämän elokuvan teatterilevitys Yhdysvalloissa oli täydellinen epäonnistuminen (742:n dollarin lipputulot kymmenestä teatterista), mutta Venäjällä se keräsi yli 400 000 katsojaa.
The Amityville Horror (2005)
Viime vuosikymmenellä klassikkoelokuvien uudelleenfilmatisoinnit olivat paljon lupaavampaa liiketoimintaa kuin vain jatko-osien tuottaminen vanhoihin elokuvasarjoihin. Nimittäin onnistuneen uudelleenfilmatisoinnin jälkeenhän tälle uudelle elokuvalle pystyi jälleen tuottamaan uusia jatko-osia, joiden juonen saattoi tarvittaessa kopioida alkuperäisen elokuvan jatko-osista.
1970-luvun suurista kauhuklassikoista Manaaja oli turvassa uudelleenfilmatisoinneilta, sillä Friedkinin klassikon uusi pidennetty versio tuli laajaan teatterilevitykseen vuonna 2001. Sen jälkeen vuorossa oli epäonninen yritys tuottaa elokuvalle kolmas jatko-osa, joka päädyttiin lopulta kuvaamaan kahdesti, ensin Paul Schraderin ja sitten Renny Harlinin ohjauksessa. Donnerin Ennustus puolestaan filmattiin uudelleen John Mooren ohjauksessa; tarina saatanan pojasta tuli elokuvateattereihin kesäkuun 6. päivänä 2006, eli yhdysvaltalaisittain ilmoitettuna 06.06.06. Moinen ensi-iltapäivä ei kuitenkaan taannut saatanallisia yleisömääriä. Myöskään Tobe Hooperin Teksasin moottorisahamurhaaja (1973), George A. Romeron Kuolleiden aamunkoitto (1977) ja Clarkin Musta joulu eivät olleet turvassa uudelleenfilmaajilta.
Vuonna 2005 oli sitten The Amityville Horrorin vuoro. Weinsteinin veljesten Dimension Films -yhtiö oli erikoistunut genre-elokuviin, joista "alkuperäistuotantoa" edustivat Wes Cravenin Scream-trilogian ja Scary Movie -parodiaelokuvatrilogian kaltaiset kassamagneetit. Yhtiön toiminta oli kuitenkin alkanut De Laurentiisin esimerkkiä seuraamalla, eli tuottamalla jatko-osia muiden aloittamiin elokuvasarjoihin, muun muassa Hellraiserille, Highlanderille, Halloweenille ja Maissilapsille. Uudelleenfilmatisointeja yhtiön katalogissa oli harvakseltaan, mutta asia muuttui nopeasti The Amityville Horrorin ja Halloweenin avulla.
Dimension Filmsin kanssa yksi The Amityville Horrorin tuottajista oli Metro-Goldwyn-Mayer, joka oli hankkinut itselleen sarjan elokuvat. MGM sai huomata, että uusimalla vanhan elokuvan saattaa uusia myös muutakin, sillä George Lutz haastoi studion oikeuteen huomattuaan, ettei hänen apuaan tarvittu eikä ilmeisesti rahaakaan ollut tarjolla. Lutz ehti kuolla ennen kuin asiaa ehdittiin käräjillä ratkaista.
Siinä missä Arkoff ja De Laurentiis valitsivat ensimmäisten filmien ohjaajaksi kokeneita ammattimiehiä, uudelleenfilmatisoinnin puikkoihin otettiin valokuvaajana ja musiikkivideo-ohjaajana kunnostautunut Andrew Douglas. Douglasilla oli kokemusta pidemmän filmin teosta vain yhden dokumenttielokuvan verran. The Amityville Horrorin epäonnistumisen jälkeen Douglas onkin sitten ohjannut vain yhden pitkän näytelmäelokuvan, käytännössä suoraan videolevitykseen lasketun teinitrillerin uwantme2killhim? (2013), jonka nimen kirjoitusasu kertonee kaiken oleellisen. Päivitettyä käsikirjoitusta laatimaan palkattiin Scott Kosar, jolla oli takanaan Hooperin moottorisahamurhaajan uudelleenfilmatisointi ja edessään Romeron The Craziesin uusi versio.
Sen sijaan päänäyttelijöitä valitessaan tuottajat noudattivat Arkoffin kaavaa. Miespääosaan tuli 29-vuotias Ryan Reynolds, joka nuorisolle tuttu Kaksi kaveria, tyttö ja pitsapaikka -televisiosarjasta, muutamista teinikomedioista ja Guillermo del Toron Blade: Trinitystä (2004). Kaukana tulevaisuudessa olivat Deadpoolin päivät. Samanikäinen australialaisnäyttelijä Melissa George oli hänkin tuttu televisiosta, mutta myös Alex Proyasin Dark Cityn (1998), Steven Soderberghin The Limeyn (1999) ja David Lynchin Mulholland Dr.:n (2001) kaltaisista pidetyistä pienemmän yleisön filmeistä. The Amityville Horrorin jälkeen Georgella riitti kysyntää kauhuelokuvatuotannoissa, mutta viime vuodet hän on viettänyt televisiossa.
19:llä miljoonalla dollarilla tuotettu The Amityville Horror sai ensi-iltansa huhtikuussa 2005, reilu neljännesvuosisata alkuperäisen jälkeen. Samanlaista hittiä siitä ei kuitenkaan tullut: vaikka ensi-iltaviikonlopun katsojatilaston kärkipaikka saavutettiin, kokonaistulos riitti vuositilastossa vasta 38. sijalle. Yhdysvaltalaisissa teattereissa elokuvan näki 10 miljoonaa katsojaa ja lipputuloja kertyi 65 miljoonaa dollaria. Euroopassa elokuvan näki alle neljä miljoonaa katsojaa, joista yli puolet tuli pelkästään Isosta-Britanniasta ja Espanjasta.
Suomessa elokuvasensuuri oli muuttunut sitten alkuperäisen elokuvan päivien, eikä pelkoa kokonaan kielletyksi tulemisesta tai sensuurin vaatimista poistoista ollut. Alle 15-vuotiailta kielletty The Amityville Horror tuli valkokankaille Scanbox Entertainmentin levittämänä elokuun 12. päivänä ja keräsi vain 12 287 katsojaa. Vaatimaton tulos oli hyvin samaa luokkaa Amityville – paholaisen piirin ja Saatanan riivaaman kanssa. Se ei myöskään hirveämmin poikennut muiden kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisointien suosiosta.
Amityville-elokuvat Suomen elokuvateattereissa
| SUOMENKIELINEN NIMI ALKUPERÄINEN NIMI |
VUOSI | SUOMEN- ENSI- ILTA |
OHJAUS | KATSOJIA | DVD-JULKAISU |
| Luojan tähden – paetkaa! The Amityville Horror |
1979 | 18.07.80 | Stuart Rosenberg | 57 901 | FS Film |
| Amityville – paholaisen piiri Amityville II: The Possession |
1982 | 18.03.83 | Damiano Damiani | 11 799 | Scanbox |
| Saatanan riivaama Amityville 3-D |
1983 | 13.07.84 | Richard Fleischer | 10 749 | Scanbox Another World Ent. |
| The Amityville Horror | 2005 | 12.08.05 | Andrew Douglas | 12 287 | Scanbox |
KAVI:n suurtyö on valmis – Suomi-Filmin DVD-kokoelma on ainutlaatuinen tapaus
Ranskalaisten Lumièren veljesten vuonna 1895 ”keksimä” elokuva saapui nopeasti Suomeenkin, mutta kotimaisen näytelmäelokuvatuotannon syntyminen vaati muutakin kuin vain huoneen ja projektorin. Ensimmäinen merkittävä suomenkielinen näytelmäkappale, Aleksis Kiven Nummisuutarit ilmestyi vuonna 1865 ja sai kantaesityksensä vasta vuonna 1875. Se kuvastaa hyvin sitä tilannetta, missä Suomessa oltiin elokuvan syntymähetkellä.
Elokuva oli alusta alkaen taatusti ohimenevä villitys ja viihdemuoto, jonka varaan ei kannattaisi rakentaa mitään suurta. Kun todellisuus osoittautui sittenkin aivan toisenlaiseksi ja elokuva vuodesta toiseen kestäväksi, yhä kasvavaksi liikealaksi, alkoi myös suomalaisia yrittäjiä ilmaantua. Maahan nousi kiinteitä elokuvateattereita, ja valokuvaajat hankkivat ulkomailta elokuvakameroita, joilla filminauhalle tarttui lyhyitä dokumenttipätkiä suurimmista kaupungeista ja pian myös lyhyitä fiktioelokuvia. Pääpaino oli komedioissa tai pikemminkin farsseissa, joita voitiin halvalla tuottaa ja jotka naurattaisivat niin vauvaa kuin vaariakin.
1910-luvulla tilanne muuttui, elokuvista tuli kunnianhimoisempia, tehtiin vakavaakin ja jopa pitkiä, yli tunnin mittaisia filmejä. Kun toimeen suomalaisen elokuvateollisuuden ja väkisinkin myös -taiteen synnyttämiseksi ryhdyttiin oli myöskin etenemisvauhti kova: kaikki eteni harppauksittain, ei lyhin askelin. Kaiken tämän kehityksen kärjessä oli vuonna 1919 perustettu Suomen Filmikuvaamo Oy, joka vuodesta 1921 lähtien tunnettiin nimellä Suomi-Filmi Oy. Elokuvateatterissa työskennellyt ja kiertueteattereille kulisseja maalannut Erkki Karu (1887–1935) oli yhtiön perustaja ja johtotähti, joka kuitenkin 1930-luvun alussa joutui pankin epäsuosioon ja sai lähteä. Karu perusti sitten Suomen Filmiteollisuus Oy:n (SF), josta tuli vielä Suomi-Filmiäkin suurempi ja komeampi laitos T. J. Särkän käsissä. Karun elämä loppui jo vuonna 1935 aivokalvontulehdukseen.
Erkki Karu Myrskyluodon kalastajan (1925) kuvauksissa.
Suomi-Filmin ensimmäiset omat elokuvat olivat lyhyitä komedioita, joita Karu itse ohjasi. Resurssien vähäisyyttä kuvastaa se, että myös sisäkuvat jouduttiin kuvaamaan ulos pystytetyissä lavasteissa, sillä sähkö ja lamput olivat liian kalliita. Nämä ensimmäiset kokeilut osoittavat Karulla ja kuvaaja Frans Ekebomilla (1889–1965) olleen elokuvanteon perusteet hyvin hallussa, vaikka oppi jouduttiin hankkimaan pääasiassa ulkomaisesta kirjallisuudesta ja katsomalla ulkomaisia elokuvia. Ylipäätään nämä ensimmäiset elokuvamiehet (ja miehiähän he kaikki olivat) joutuivat opettelemaan kaiken itse. Ulkomaille ei ollut mahdollista lähteä vuosien opintomatkoille, mutta sen sijaan pian oli varaa tuottaa ulkomaalaisia tekijöitä Suomeen. 1920–1940-luvuilla Suomen kahteen suurimpaan yhtiöön palkattiin viisi ulkomaalaista kuvaajaa, jotka toivat mukanaan uutta näkemystä ja osaamista, jollaista liiaksi kirjalliseen sisältöön kiintynyt suomalainen äänielokuva kaipasikin. Mutta pakon sanelema ”omavaraisuus”, pysytteleminen kotimaisissa voimissa niin tekijöiden kuin aiheidenkin osalta, johti myös siihen, että lopulta sellainen asia kuin suomalainen elokuva saattoi syntyä.
Siirryttyään pitkien elokuvien pariin Karu siirsi kepeät komediat sivuun ja teki suomalaiskansallisia aiheita, joissa aito rakkaus kotimaahan leijui kaiken yllä. Karun ensimmäiset suurtyöt olivat juuri tuon Nummisuutarien vuoden 1923 filmatisointi ja samana vuonna valmistunut Koskenlaskijan morsiamen filmatisointi. Suurimmat ja kauneimmat työnsä Karu teki mykkäelokuvan aikaan, sillä äänen tultua hänkin alkoi mennä filmatun teatterin puolelle ja unohti kertoa tarinansa kuvin. Siinä hän ei suinkaan ollut ainoa, mutta poikkeuksiakin oli. Yksi niistä oli Valentin Vaala (1909–1976), joka vuonna 1935 tuli Suomi-Filmille ohjaajaksi ja tekikin yhtiölle vuoteen 1963 mennessä kaikkiaan lähes 40 pitkää elokuvaa. Vaala oli yhtä kuin Suomi-Filmi, hänen elokuviensa menestyksellä yhtiön tuotantopuoli pysyi pystyssä, hänen elokuviaan ihailtiin ja katsottiin. Kaiken lisäksi Vaalan ohjaustyöt kattavat koko yhtiön vuosien 1920–1980 pitkistä näytelmäelokuvista noin kolmasosan.
1940-luvulta lähtien Vaalan kanssa Suomi-Filmin vakio-ohjaajia olivat myös Ilmari Unho (1906–1961) ja Hannu Leminen (1910–1997). Karun tilalle tuotantopäälliköksi ja ohjaajaksi tullut Risto Orko (1899–2001) ohjasi hänkin toistakymmentä elokuvaa, mutta 1940-luvun puolestavälistä lähtien Orko keskittyi kasvavan yhtiön johtamiseen.
Suomi-Filmin toimitusjohtaja, tuottaja Risto Orko ja talon tärkein ohjaaja Valentin Vaala elokuvan Sinut minä tahdon (1949) kuvauksissa.
Kilpailu Särkän SF:ää vastaan osoittautui nopeasti toivottomaksi ainakin elokuvien määrän osalta. Vaikka Särkän tallissa syntyi liuta Suomen parhaimmista elokuvista, myös kehnoja tekeleitä mahtui joukkoon yllin kyllin. Suomi-Filmillä säilyi tietynlainen laatu alusta loppuun saakka. Tekemällä vähemmän elokuvia Suomi-Filmillä voitiin satsata enemmän aikaa yhden filmin hiomiseen, mutta myöskin usein näin tehtiin sellaisten aiheiden kanssa, mihin ei olisi kannattanut niin paljon rahaa satsata. Usein unohdetaan SF:n 1950-luvun iskelmä- ja rillumarei-elokuvia moittiessa, että Suomi-Filmi tuotti läpi 1940-luvun erittäin kömpelöitä ”dekkarielokuvia”, joiden suurin viehätysvoima on yleensä niiden kotikutoisuudessa ja kauniissa näyttelijöissä.
Suomi-Filmin pitkien elokuvien tuotanto alkoi Ollin oppivuosista (1920) ja päättyi Tulitikkujen lainaamiseen (1980). Kuudessakymmenessä vuodessa valmistui (laskutavasta riippuen noin) 144 pitkää elokuvaa. Määrässä se jää toiseksi vain SF:lle, joka tuotti 237 elokuvaa 29:ssä vuodessa.
Muutama vuosi sitten kauppoihin tuli Suomen Filmiteollisuus – Täydellinen kokoelma -niminen Suomen suurin DVD-tallennejulkaisu, joka sisälsi yhtiön kaikki pitkät elokuvat kahta dokumenttia sekä Avaruusraketilla rakkauteen -yhteistuotantoa lukuun ottamatta. 234:n elokuvan kokoelmassa oli nelisenkymmentä elokuvaa, joita ei ollut aiemmin julkaistu DVD:llä. Nyt joulumarkkinoille ilmestyi Suomi-Filmin kokoelma, joka oikeasti on täydellinen: siinä on kaikki yhtiön pitkät elokuvat – myös ne alkupään tuotannot, jotka ovat säilyneet vain epätäydellisinä kopioina. Kokoelmassa ei ole niitä pitkän elokuvan mitat täyttäviä tilausfilmejä, joita ei koskaan tarkoitettu yleiseen levitykseen. Sen sijaan mukana ovat yleiseen levitykseen tarkoitetut, mutta vain harvojen ihmisten näkemät teokset kuten Luonnon kätköissä (1963), dia- eli värikääntöfilmille kuvattu hyvin amatöörimäinen luontodokumentti, sekä alle 50-minuuttinen väreissä kuvattu ”nudistielokuva” Väreitä (1965). Kummassakaan ei ole hurraamista.
Kaikkiaan kokoelmassa on 156 eri filmiä 136:lla levyllä. Kokoelman tuotannosta on vastannut Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli KAVI, joka osti kaikki Suomi-Filmin elokuvat muutamia vuosia sitten. Pienen budjettinsa kanssa painivalta KAVI:lta tämä kokoelma on epäilemättä ollut melkoinen voimainponnistus, sillä monet kokoelman elokuvista nähdään nyt ensimmäisen kerran DVD:llä ja kaikkia ei ollut entuudestaan saatettu esityskuntoonkaan. Pieni budjetti on myös syynä siihen, miksei joissakin kokoelman mykkäelokuvissa ole musiikkia (tai mitään ääniraitaa) lainkaan: uuden musiikin tuottaminen tai valmiin ostaminen tällaiseen määrään olisi ollut niin kallista, ettei koko kokoelmaa olisi kannattanut tehdä. Maksuttoman tai puoli-ilmaisen musiikin valitseminen ja sovittaminen kuhunkin filmiin olisi vienyt vähäisellä miehityksellä pyörivältä laitokselta ikuisuuden. Kuulemma kaikki mykkäelokuvat haluttiin kuitenkin ottaa kokoelmalle mukaan, vaikka sitten ilman mitään ääntä.
Yksi näkyvimpiä eroja SF:n ja Suomi-Filmin kokoelmien välillä on lähtömateriaali: SF-kokoelman levyistä valtaosa on tehty Yleisradion vanhoista tv-mastereista, kun taas Suomi-Filmi kokoelma sisältää jopa täysin restauroituja tai vähintään esityskopiosta digitoituja versioita elokuvista. Kun Suomi-Filmi itse julkaisi muutamia elokuviaan DVD:llä vuosikymmenen alussa, ei se liiemmin välittänyt kopioiden laadusta, ja näitä jälkiä KAVI on nyt paikannut. Esimerkiksi Viimeinen savotta (1977) on kokoelmassa täysin uutena kopiona ja alkuperäisellä kuvasuhteellaankin, toisin kuin vanhalla DVD:llä, jolla voi tämän kokoelman myötä heittää vesilintua.
Suomi-Filmi-kokoelmassa yhdistyvät korkea tekninen laatu ja elokuvien määrä ainutlaatuisella tavalla, ja varmasti se tulee myöskin jäämään DVD-aikakauden suurimmaksi saavutukseksi Suomessa. KAVI:n työryhmä ansaitsisi työstään Betoni-Jussin tai jonkun muun tunnustuksen, mutta tuskin sellaista saa. Osa kiitoksesta kuuluu VLMedia Oy:lle, joka vastaa tämän kuin myöskin Suomen Filmiteollisuuden ja Fennada-Filmin DVD-kokoelmien levityksestä.
Se, että Suomen elokuvatuotanto oli niin kauan pitkälti vain kolmen suuren yhtiön harteilla, oli sittenkin suomalaisten onni. Suomen Filmiteollisuus, Suomi-Filmi ja Fennada-Filmi tuottivat vuosina 1920–1980 yhteensä yli 400 pitkää elokuvaa, valtaosan niistä vuoteen 1963 mennessä. Tämä määrä edustaa noin neljäsosaa kaikista Suomessa tähän päivään mennessä tehdyistä pitkistä elokuvista, fiktioista ja dokumenteista. Ja koska näiden yhtiöiden koko tuotannot ovat samoilla omistajilla, elävät ne nyt DVD:llä, televisiossa ja tulevaisuudessa myöskin internetissä.
Suomi-Filmi-kokoelmaa myydään ainakin KAVI:n päämajassa Helsingissä, VLMedian verkkokaupassa, muissa suurissa verkkokaupoissa sekä suurissa päivittäistavaramyymälöissä ja tavarataloissa.
Kokoelmaan sisältyvät elokuvat:
X = Ensimmäistä kertaa DVD:llä.
| ALLE 60-MINUUTTISET ELOKUVAT: |
VUOSI | OHJAUS | |
| Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus [11 min] | 1920 | Erkki Karu | X |
| Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma [19 min] | 1920 | Erkki Karu | X |
| Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa alun perin 61 min, mutta säilynyt vajaana (44 min) |
1921 | Teuvo Puro | X |
| Kihlaus alun perin yli 50 min, mutta säilynyt vajaana (40 min) |
1922 | Teuvo Puro | X |
| Kun isällä on hammassärky [17 min] | 1923 | Erkki Karu | X |
| Suursalon häät alun perin 77 min, mutta säilynyt vajaana (48 min) |
1924 | Konrad Tallroth | X |
| Myrskyluodon kalastaja alun perin 79 min, mutta säilynyt vajaana (69 min) |
1924 | Erkki Karu | X |
| Suvinen satu alun perin 98 min, mutta säilynyt vajaana (18 min) |
1925 | Erkki Karu | X |
| Ruotsin kuningasparin vierailu [dokumentti] alun perin 53 min, mutta säilynyt vajaana (27 min) |
1925 | Erkki Karu | X |
| Runoilija muuttaa [34 min] | 1927 | Erkki Karu | X |
| H.M. Norjan kuninkaan Haakon VII vierailu Suomessa [dok, 32 min] | 1928 | Erkki Karu | X |
| Kuningaspäivät Helsingissä toukok. 15.–17. p. 1928 [dok] alun perin 37 min, mutta säilynyt vajaana (17 min) |
1928 | Erkki Karu | X |
| Suomi matkailumaana [dok, 47 min] | 1931 | Erkki Karu | X |
| Pikku myyjätär [22 min lyhennetty versio] | 1933 | Georg Malmstén | X |
| Joulupukin työpaja [22 min] | 1948 | Holger Harrivirta | X |
| Väreitä [44 min] | 1965 | Ilmari Saarikivi | X |
| Se oli vuonna 1923... Kun isällä on hammassärky [28 min] | 1969 | Erkki Karu Kari Uusitalo |
X |
| PITKÄT ELOKUVAT (vähintään 60 minuuttia): | |||
| Ollin oppivuodet | 1920 | Teuvo Puro | X |
| Anna-Liisa | 1922 | Teuvo Puro | |
| Finlandia [dokumentti] | 1922 | Erkki Karu Eero Leväluoma |
X |
| Rakkauden kaikkivalta – Amor omnia | 1922 | Konrad Tallroth | X |
| Koskenlaskijan morsian | 1923 | Erkki Karu | X |
| Rautakylän vanha parooni | 1923 | Karl Fager | X |
| Nummisuutarit | 1923 | Erkki Karu | X |
| Polyteekkarifilmi | 1924 | Hra Lindroos | X |
| Pohjalaisia | 1925 | Jalmari Lahdensuo | |
| Murtovarkaus | 1926 | Harry Roeck Hansen Erkki Kivijärvi |
X |
| Muurmanin pakolaiset | 1927 | Erkki Karu | X |
| Noidan kirot | 1927 | Teuvo Puro | X |
| Vaihdokas | 1927 | Teuvo Puro | X |
| Nuori luotsi | 1928 | Erkki Karu | X |
| Tukkijoella | 1928 | Axel Slangus Wilho Ilmari |
X |
| Meidän poikamme | 1929 | Erkki Karu | |
| Korkein voitto | 1929 | Carl von Haartman | X |
| Kahden tanssin välillä | 1930 | Waldemar Wohlström | X |
| Kajastus | 1930 | Carl von Haartman | X |
| Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin | 1931 | Jaakko Korhonen | X |
| Rovastin häämatkat | 1931 | Jaakko Korhonen | X |
| Tukkipojan morsian | 1931 | Erkki Karu | X |
| Olenko minä tullut haaremiin | 1932 | Waldemar Wohlström | X |
| Ne 45 000 | 1933 | Erkki Karu Risto Orko |
X |
| Meidän poikamme merellä | 1933 | Erkki Karu | |
| Voi meitä! Anoppi tulee | 1933 | Erkki Karu | X |
| Herrat täysihoidossa | 1933 | Risto Orko | X |
| Minä ja ministeri | 1934 | Risto Orko | X |
| Siltalan pehtoori | 1934 | Risto Orko | |
| Kaikki rakastavat | 1935 | Valentin Vaala | |
| VMV 6 | 1936 | Risto Orko | |
| Vaimoke | 1936 | Valentin Vaala | |
| Mieheke | 1936 | Valentin Vaala | |
| Ja alla oli tulinen järvi | 1937 | Risto Orko | X |
| Koskenlaskijan morsian | 1937 | Valentin Vaala | |
| Juurakon Hulda | 1937 | Valentin Vaala | |
| Miehen kylkiluu | 1937 | Orvo Saarikivi | X |
| Niskavuoren naiset | 1938 | Valentin Vaala | |
| Jääkärin morsian | 1938 | Risto Orko | |
| Poikamiesten holhokki | 1938 | Orvo Saarikivi | X |
| Markan tähden | 1938 | Risto Orko | X |
| Sysmäläinen | 1938 | Valentin Vaala | |
| Vihreä kulta | 1939 | Valentin Vaala | |
| Hätävara | 1939 | Orvo Saarikivi | |
| Aktivistit | 1939 | Risto Orko | |
| Avoveteen | 1939 | Orvo Saarikivi | X |
| Rikas tyttö | 1939 | Valentin Vaala | |
| Punahousut | 1939 | Ilmari Unho | X |
| Tottisalmen perillinen | 1940 | Orvo Saarikivi | |
| Taistelun tie [dokumentti] | 1940 | Risto Orko | |
| Kyökin puolella | 1940 | Risto Orko | X |
| Anu ja Mikko | 1940 | Orvo Saarikivi | X |
| Kersantilleko Emma nauroi? | 1940 | Ilmari Unho | X |
| Jumalan myrsky | 1940 | Valentin Vaala | X |
| Poikani pääkonsuli | 1940 | Ilmari Unho | X |
| Antreas ja syntinen Jolanda | 1940 | Valentin Vaala | X |
| Viimeinen vieras | 1941 | Ville Salminen Arvi Tuomi |
X |
| Poretta eli Keisarin uudet pisteet | 1941 | Ilmari Unho | X |
| Morsian yllättää | 1941 | Valentin Vaala | |
| Ryhmy ja Romppainen | 1941 | Risto Orko | |
| Neljä naista | 1942 | Ilmari Unho | X |
| Varaventtiili | 1942 | Valentin Vaala | |
| Kuollut mies rakastuu | 1942 | Ilmari Unho | X |
| Synnin puumerkki | 1942 | Jorma Nortimo | X |
| Yli rajan | 1942 | Wilho Ilmari | X |
| Hopeakihlajaiset | 1942 | Wilho Ilmari | X |
| Keinumorsian | 1943 | Valentin Vaala | X |
| Syntynyt terve tyttö | 1943 | Ilmari Unho | X |
| Jees ja just | 1943 | Risto Orko | X |
| Neiti Tuittupää | 1943 | Valentin Vaala | |
| Tositarkoituksella | 1943 | Valentin Vaala | |
| Miehen kunnia | 1943 | Ilmari Unho | X |
| Kirkastettu sydän | 1943 | Ilmari Unho | X |
| Herra ja ylhäisyys | 1944 | Jorma Nortimo | |
| Kuollut mies vihastuu | 1944 | Ilmari Unho | X |
| Dynamiittityttö | 1944 | Valentin Vaala | |
| Kartanon naiset | 1944 | Ilmari Unho | X |
| Linnaisten vihreä kamari | 1945 | Valentin Vaala | |
| Kolmastoista koputus | 1945 | Ilmari Unho | X |
| Valkoisen neilikan velho | 1945 | Ilmari Unho | |
| Vuokrasulhanen | 1945 | Valentin Vaala | X |
| Viikon tyttö | 1946 | Valentin Vaala | |
| Minä elän | 1946 | Ilmari Unho | X |
| Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä | 1946 | Valentin Vaala | |
| Pimeänpirtin hävitys | 1947 | Ilmari Unho | X |
| Koskenkylän laulu | 1947 | Ilmari Unho | X |
| Maaret – tunturien tyttö | 1947 | Valentin Vaala | X |
| Kilroy sen teki | 1948 | Ilmari Unho | |
| Hormoonit valloillaan | 1948 | Orvo Saarikivi | X |
| Ihmiset suviyössä | 1948 | Valentin Vaala | |
| Ruusu ja kulkuri | 1948 | Valentin Vaala | X |
| Kalle-Kustaa Korkin seikkailut | 1949 | Ilmari Unho | |
| Kanavan laidalla | 1949 | Ilmari Unho | X |
| Sinut minä tahdon | 1949 | Valentin Vaala | X |
| Jossain on railo | 1949 | Valentin Vaala | X |
| Amor hoi! | 1950 | Hannu Leminen | X |
| Härmästä poikia kymmenen | 1950 | Ilmari Unho | |
| Gabriel, tule takaisin | 1951 | Valentin Vaala | |
| Sadan miekan mies | 1951 | Ilmari Unho | |
| Kesäillan valssi | 1951 | Hannu Leminen | |
| Kuisma ja Helinä | 1951 | Ilmari Unho | X |
| Kulkurin tyttö | 1952 | Valentin Vaala | X |
| Jees, olympialaiset, sanoi Ryhmy | 1952 | Ilmari Unho | X |
| Hän tuli ikkunasta | 1952 | Hannu Leminen | X |
| Rengasmatka eli peräkylän pikajuna | 1952 | Ilmari Unho | X |
| Omena putoaa | 1952 | Valentin Vaala | |
| Huhtikuu tulee | 1953 | Valentin Vaala | X |
| Sillankorvan emäntä | 1953 | Ilmari Unho | X |
| Siltalan pehtoori | 1953 | Valentin Vaala | |
| Morsiusseppele | 1954 | Hannu Leminen | X |
| Herrojen Eeva | 1954 | Yrjö Kostermaa | X |
| Minäkö isä! | 1954 | Valentin Vaala | X |
| Oi, muistatkos... | 1954 | Jorma Nortimo | X |
| Onnelliset | 1954 | Hannu Leminen | X |
| Minä ja mieheni morsian | 1955 | Valentin Vaala | X |
| Lähellä syntiä | 1955 | Hannu Leminen | X |
| Riihalan valtias | 1956 | Hannu Leminen | X |
| Yhteinen vaimomme | 1956 | Valentin Vaala | X |
| Ratkaisun päivät | 1956 | Hannu Leminen | X |
| Muuan sulhasmies | 1956 | Hannu Leminen | X |
| Nummisuutarit | 1957 | Valentin Vaala | |
| Vieras mies | 1957 | Hannu Leminen | X |
| Nuori mylläri | 1958 | Valentin Vaala | |
| Niskavuoren naiset | 1958 | Valentin Vaala | |
| Sampo | 1959 | Aleksander Ptushko | |
| Taistelujen tie [dok] | 1960 | Risto Orko | X |
| Nuoruus vauhdissa | 1961 | Valentin Vaala | X |
| Pikku Pietarin piha | 1961 | Jack Witikka | |
| Kolmen kaupungin kasvot [dok] | 1962 | Matti Kassila | X |
| Totuus on armoton | 1963 | Valentin Vaala | X |
| Luonnon kätköissä [dok] | 1964 | Harry Lewing Berndt von Grönhagen |
X |
| Onnelliset leikit | 1964 | Aito Mäkinen, Esko Elstelä | X |
| Vaaksa vaaraa | 1965 | Aito Mäkinen | X |
| Tunteita | 1966 | Kalevi Korte Jaakko Talaskivi Leena Salokangas Asko Tolonen |
X |
| Johan nyt on markkinat! | 1966 | Aarne Tarkas | X |
| Mannerheim – Suomen marsalkka [dok] | 1968 | Kari Uusitalo | |
| Päämaja | 1970 | Matti Kassila | |
| Viimeinen savotta | 1977 | Edvin Laine | |
| Tulitikkuja lainaamassa | 1980 | Leonid Gaidai, Risto Orko | X |
CinemaScope ja laajakuva Suomessa ja suomalaisessa elokuvassa
Foxin CinemaScope. Kuva: 20th Century Fox
Television räjähdysmäisen nopea läpimurto Yhdysvalloissa sai Hollywoodin elokuvastudioiden johtajat miettimään uusia keinoja katsojien houkuttelemiseksi elokuvateattereihin, pois pienten mustavalkoisten kuvaruutujen ääreltä. Tämä näkyi myös entistä suurempina tuotantoina, suurina historiallisina spektaakkeleina, joita alkoi 1950-luvun puolella tulla jatkuvalla syötöllä. Yksistään aihevalintoihin ei uskottu, vaan tekniikankin oli muututtava. 3D-elokuvat eivät jaksaneet kauan kiinnostaa, mutta laajakuva jaksoi.
Vuonna 1952 lanseerattu Cinerama osoittautui New Yorkissa välittömästi valtavaksi menestykseksi, mutta se vaati aivan omanlaisensa esitysympäristönsä. Cinerama-elokuvat piti kuvata samanaikaisesti kolmella kameralla, joilla oli yhteinen suljin. Esitysvaiheessa tarvittiin erittäin kovera ja valtava valkokangas sekä kolme projektoria samanaikaisesti ajamaan näillä kolmella kameralla otettua kuvaa. Katselukokemus oli tietysti ennenkokematon ja -näkemätön, mutta myöskin haastava elokuvantekijöille ja erittäin kallis teatterinomistajille. Jo 1920-luvulla ranskalaisohjaaja Abel Gance (1889–1981) kuvasi suurelokuvansa Napoléonin (1927) eräänlaisena laajakuvana, joka oli ideana hyvin samankaltainen Cineraman kanssa: kuvataan samanaikaisesti kolmella kameralla ja esitetään samanaikaisesti kolmella projektorilla samaa kuvaa kolmessa osassa. Tästä kuvaus- ja esitysmenetelmästä ei tullut silloinkaan suurta menestystä, kuten ei muistakaan sen ajan yrityksistä laajakuvan saralla.
CinemaScope
Kreikkalainen Spyros P. Skouras (1893–1971) oli peräti kahdenkymmenen vuoden ajan 20th Century Foxin johtaja, eikä suotta. Kymmenen vuotta johtajan pallilla istuttuaan Skouras pani pyörät pyörimään ja käski työntekijöitään kehittämään Cineraman tyylisen laajakuvaformaatin, jonka esittäminen ei vaatisi teatterinomistajilta suuria investointeja tai muutostöitä. Fox oli kokeillut 70 mm:n esitystekniikkaa 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, mutta ilman suurta menestystä.
Gancen ja Cineraman käyttämä tekniikka oli juuri sellaista, mitä Skouras ei halunnut, mutta Foxin katseet suuntautuivat silti 1920-luvun Ranskaan. Keksijäprofessori Henri Chrétien (1879–1956) oli Gancen elokuvan jälkeen kehittänyt anamorfisen kuvaus- ja esitysjärjestelmän, joka ei kuitenkaan silloin herättänyt elokuvateollisuuden kiinnostusta, sillä äänielokuva oli tuloillaan ja siinä oli kylliksi uutta. Fox osti Chrétieniltä tämän kehittämät alkuperäiset anamorfiset linssit, joilla otetut testikuvat nähtyään Skouras näytti hankkeelle vihreää valoa: CinemaScope-nimen saava anamorfinen laajakuvaformaatti pantiin pikavauhtia tuotantoon. Skouras valitsi samalla kolme ensimmäistä elokuvaa kuvattavaksi CinemaScope-formaatissa: Henry Kosterin ohjaaman historiallisen spektaakkelin Näin hänen kuolevan, Howard Hawksin komedian Kuinka miljonääri naidaan sekä Robert D. Webbin seikkailuelokuvan Kaksintaistelu merenpohjalla. Uskonnollisen, Raamatun aikoihin sijoittuvan Näin hänen kuolevan -filmin piti olla alkujaan vain tavanomainen Technicolor-elokuva.
Näiden kolmen elokuvan kuvaukset aloitettiin käyttäen Chrétienin vanhoja linssejä, sillä Foxin tilaamat uudet linssit olivat vielä tekeillä Bausch & Lombilla, joka vuonna 1954 palkittiin Oscarilla CinemaScope-linssien kehittämisestä. Kuvatessa kävi ilmi, että Chrétienin vanhat prototyypit aiheuttivat vääristymiä kuvaan. Tietoisena siitä riskistä, ettei CinemaScope lyökään itseään läpi, ensimmäiset CinemaScope-filmit kuvattiin samalla kertaa myös vanhassa täyskuvaformaatissa.
Näin hänen kuolevan -elokuvan yhdysvaltalainen aulamainos kertoo, että modernin ihmeen näkee ilman (3D-)laseja.
Näin hänet laajakuvana
Cineraman rajoitusten vuoksi laajakuva oli täysin uusi tuttavuus monille, eritoten niille, jotka eivät asuneet Yhdysvaltain suurkaupungeissa. Elokuvayleisö oli jo mykkäelokuvan ajoilta saakka ehtinyt tottua niin kutsuttuun täyskuvaan, jonka kuvasuhde on 1,37:1, eli kuva on 1,37 kertaa leveämpi kuin korkea. CinemaScope mahdollisti elokuvan esittämisen jopa 2,66:1-kuvasuhteella, mutta vuosina 1953–1957 elokuvat julkaistiin 2,55:1-kuvasuhteella ja sen jälkeen myös 2,35:1-kuvasuhdetta alettiin käyttää. Jälkimmäistä kuvasuhdetta käyttää myös vuonna 1958 lanseerattu Panavision, joka syrjäytti CinemaScopen alle kymmenessä vuodessa.
Yleisö pääsi näkemään CinemaScopen ensimmäisen kerran syyskuun 16. päivänä 1953, kun Kosterin ohjaama Näin hänen kuolevan sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa. Hawksin elokuva oli tosin valmistunut jo aiemmin, mutta se ei ollut niin "hieno" kuin Raamattu-aiheinen epookki. Kosterin elokuvasta tuli valtava, vuoden ylivoimaisesti suurin yleisömenestys. Hawksin ohjaama ja Marilyn Monroen, Betty Grablen sekä Jane Russellin tähdittämä Kuinka miljonääri naidaan sai ensi-iltansa marraskuussa ja oli vuoden neljänneksi katsotuin elokuva. Joulukuussa ensi-iltansa saanut Kaksintaistelu merenpohjalla oli sekin menestys, mutta ei vuoden suurimpia hittejä.
Lappeenrannan uusi Jukola kaarevine valkokankaineen vuonna 1955. Kuva: Kuvapaja / Lappeenrannan museot
Näin hänet laajakuvana – Suomessa!
CinemaScopen lanseerausta seurattiin mielenkiinnolla myös Pohjoismaissa. Suomessakin Foxilla oli oma edustajansa, Oy Fox Films Ab, joka kutsui suomalaisia elokuva-alan vaikuttajia Tukholman Rigoletto-teatteriin tutustumaan uuteen laajakuvametelmään. Syyskuun alkupuolella 1953 pidetty esittelytilaisuus järjestettiin viikkoa ennen Näin hänen kuolevan -elokuvan maailmanensi-iltaa Yhdysvalloissa.
Todennäköisesti jo Tukholmassa sovittiin CinemaScopen tulosta Suomeen Helsingin Metropoliin ja Tampereen Hällään, joissa Suomen ensimmäiset CinemaScope-näytännöt järjestettiin 16. huhtikuuta 1954. Ohjelmassa oli tietenkin Näin hänen kuolevan, joka sen jälkeen meni viisi viikkoa Metropolissa – laajakuvana koveralta kankaalta ja vanhan valoäänen sijaan nelijuovaiselta magneettiselta nauhalta toistettuna stereofonisella äänellä.
Kun CinemaScope tuli Suomeen, elokuvalla ei suinkaan mennyt huonosti. Vuonna 1950 maassamme oli 501 kiinteätä elokuvateatteria ja elokuvissakäyntejä 25,7 miljoonaa, kolme vuotta myöhemmin teattereita oli 547 ja katsojia 34 miljoonaa. Vuonna 1954 kiinteitä teattereita oli jo peräti 574 (niiden lisäksi muun muassa 134 kiertueteatteria), mutta katsojamäärä nousi vain miljoonalla. Joka tapauksessa yleisöä oli sen verran, että investoida uskallettiin.
CinemaScope-elokuvien esittämiseen tarvittiin aivan uudenlainen linssi, joka "venytti" filmille "kutistetun" kuvan takaisin laajakuvaksi ja oikeisiin mittasuhteisiinsa. CinemaScope-optiikan hinta oli noin 300 000 markkaa (9 870 euroa nykyrahassa) kahdelta projektorilta, minkä päälle tuli 150 000 markkaa (noin 5 000 euroa) työstä. Ei-anamorfinen linssi oli noin 60 000 markkaa (noin 2 000 euroa) parilta. Metallisoidun valkokankaan hinta oli noin 6 000 – 8 000 markkaa (200–265 euroa) neliömetriltä, kun tavallinen valkokangas maksoi 2 500 markkaa (83 euroa) neliömetriltä.
Stereofonisten äänilaitteiden ostaja joutui varautumaan noin kahden miljoonan markan (65 000 euroa) menoihin, ilman uutta äänipäätäkin toimivan Perspecta-äänen sai noin 1,5:lla miljoonalla (50 000 euroa). Suomen ensimmäinen Perspecta-elokuva oli MGM:n tuottama ja Richard Thorpen ohjaama Pyöreän pöydän ritarit, jonka ensi-iltaa vietettiin Helsingin Alohassa joulukuun 17. päivänä 1954. Ensi-illassa MGM:n Suomen-johtaja A. Drisin tarjosi Perspectan käyttöoikeutta ilmaiseksi kotimaisille tuottajille, joista paikalla oli ainakin Suomen Filmiteollisuus (SF) Oy:n T. J. Särkkä. Särkkä ei kuitenkaan tarjoukseen tarttunut, ja ensimmäinen stereoäänin varustettu kotimainenkin oli vasta Sampo (1959).
Teatterinomistajia taasen ei suorastaan pakotettu siirtymään magneettiseen ääneen, mutta ei sitä helpotettukaan. Fox ilmoitti, että syyskuusta 1954 lähtien he vuokraavat Näin hänen kuolevan-, Kuinka miljonääri naidaan-, Kapina Intiassa- ja Kaksintaistelu merenpohjalla -elokuvistaan myös normaalilla optisella äänellä varustetut kopiot sekä myöhemmin kaikista vuosien 1954–1955 CinemaScope-elokuvistaan.
Suomessa oli vuoden 1954 loppuun mennessä neljätoista CinemaScope-teatteria yhdellätoista paikkakunnalla: Helsingissä ja Malmilla, Kotkassa, Lahdessa, Tammisaaressa, Tampereella, Turussa, Vaasassa, Hyvinkäällä, Imatralla, Karhulassa. Uudet laitteet odottivat asennustaan Iisalmessa, Jyväskylässä, Kemissä, Kouvolassa, Kuopiossa, Lappeenrannassa, Lauttakylässä, Lohjalla, Loimaalla, Mikkelissä, Oulussa, Porvoossa, Salossa ja Voikkaalla.
Oy Fox Films Ab:n pitkäaikainen johtaja, CinemaScopen Suomeen "tuonut" Erik Lönnberg v. 1960.
Kuva: Kuvasiskot / Museovirasto
Syyskuussa 1954 Kinolehti kirjoitti laajemminkin CinemaScopesta. Paramountin Suomen-toimiston johtaja Kurt Troupp oli käynyt Pariisissa kansainvälisessä teatterinomistajain kokouksessa, jossa huhtikuun 29. päivänä päätettiin ehdottaa uudeksi valkokankaan standardiksi kuvasuhdetta 1,85:1. Troupp kertoi, että ulkomaalaisten asiantuntijoiden mukaan suuriin teattereihin olisi kuitenkin parasta hankkia SuperScope-linssi, jolla voitaisiin esittää myös CinemaScope-elokuvia. Tällaisten linssien hinta oli Yhdysvalloissa 700 dollaria (noin 5 800 euroa nykyrahassa) per pari. RKO:n SuperScope ei vaatinut teattereilta suuriakaan muutoksia: projektori kävi sellaisenaan (kuvaportti, projektiolinssin polttoväli ja valkokankaan korkeus pysyivät samoina), mutta valkokankaan piti olla leveämpi. Syksyyn 1954 mennessä Yhdysvalloissa kuulemma jo tuhannella teatterilla oli SuperScope-linssit, mutta vieläkin halvempi menetelmä oli tarjolla: Delraman anamorfinen peililaite, joka ensimmäisenä Suomessa tuli Turun Scalaan jouluksi 1954. Delramassa kuvan laajennus CinemaScope-formaattiin tapahtui pintapeilin avulla, ja Trouppin mukaan optisia vääristymiä ei ”käytännöllisesti katsoen” tullut.
Laajakuva tulee
Huhtikuussa 1955 Suomessa oli jo 38 elokuvateatteria, jotka pystyivät esittämään CinemaScope-elokuvia, ja muutostyöt olivat käynnissä tai tilattuina 70:een teatteriin. Huomattavasti suuremmissa maissa meni myös lujaa: Italiassa oli 563 "CinemaScope-teatteria", Isossa-Britanniassa 557, Saksassa 556 ja Ranskassa 329.
Vuonna 1958 Suomessa oli peräti 620 elokuvateatteria, joista 319 pystyi esittämään laajakuvaelokuvia ja 45 käyttämään magneettista ääntä. Lisäksi 62 teatteria oli jo tilannut päivityksen laajakuva-aikaan. Samana vuonna Suomessa siirryttiin TODD AO -aikaan, kun Alohaan asennettiin maan ensimmäiset 70 mm:n esityslaitteet. Michael Toddin tuottama ja Michael Andersonin ohjaama Maailman ympäri 80 päivässä (1956) sai Alohassa Suomen-ensi-iltansa 18. joulukuuta 1958, ja ensi-iltapäivän normaalia tuntuvasti kalliimmista pääsylipuista saadut tulot lahjoitettiin hyväntekeväisyyteen. Seuraava vastaavanlainen jättiläistapaus oli Ben-Hurin (1959) ensi-ilta Helsingin uudessa Bristol-teatterissa 3. maaliskuuta 1961.
Mutta sitten televisio tuli ja kaikki alkoi nopeasti muuttua. Vuonna 1960 elokuvateattereita oli 605 kappaletta ja näistä 404:ssä oli laajakuvalaitteet ja 48:ssa magneettinen ääni. Sen vuoden aikana Helsinkiin tuli 345 ensi-iltaelokuvaa, joista 124 oli laajakuvia. Viisi vuotta myöhemmin elokuvateattereita oli enää 384. Alle 300:n teatteriin tiputtiin vuonna 1986. Vuonna 2018 Suomessa on noin 159 teatteria, joissa on yhteensä 321 salia.
Neuvostoliittolais-suomalainen Sampo (1959) scope-laajakuvana 2,35:1.
Scope ja laajakuva tulee suomalaiseen elokuvaan
Vuonna 1953 Paramount tuotti George Stevensin ohjaaman lännenfilmin Etäisten laaksojen mies, joka kuvattiin väreissä ja täyskuvana perinteisellä 1,37:1-kuvasuhteella. Kun elokuvasta tehtiin kopiot, sen kuva rajattiin huomattavasti leveämmäksi 1,66:1-kuvasuhteeseen. Universal puolestaan julkaisi samana vuonna Thunder Bay -elokuvansa 1,85:1-kuvasuhteella, joka sekin oli rajattu 1,37:1-kuvasuhteella kuvatusta negatiivista. MGM:ltä tuli vielä samana vuonna Arena, jossa täyskuva oli rajattu 1,75:1-kuvasuhteeseen. Tätä kuvasuhdetta oli käytetty jo King Vidorin Billy the Kidissä (1930). Se oli MGM:n silloinen vastaus Foxin jo mainitulle kokeilulle 75 mm:n filmin kanssa.
Paramount lanseerasi vuonna 1954 oman VistaVision-kuvausmenetelmänsä, jossa kameraan ladattiin filmi vaakasuorassa ja näin voitiin kuvata laajemalle alalle ja saada vähemmän rakeinen kuva. Negatiivin kuvasuhde oli 1,51:1, mutta esityskopion 1,85:1. VistaVisionina kuvattiin muun muassa Alfred Hitchcockin Varkaitten paratiisi (1955) ja Cecil B. DeMillen Kymmenen käskyä (1956). Ensimmäisenä VistaVision-elokuvista Suomeen saapui Michael Curtizin Valkea joulu (1954), jonka ensi-ilta oli 17. joulukuuta 1954.
Melko pian Fox antoi myös muille studioille mahdollisuuden hyötyä CinemaScopesta – tietysti hyvää korvausta vastaan, tarkemmin sanottuna 25 000 dollaria elokuvalta (nykyrahassa yli 200 000 euroa). Itse laajakuvanäkymää ei tietystikään voinut patentoida, ja Chrétien patenttikin oli jo vanhentunut. Tämä oli myöhemmin eurooppalaisten elokuvatuottajien onni, sillä ilman patenttia täkäläiset yhtiöt saattoivat kehitellä omia laajakuvalinssejään ja kuvausmenetelmiään. Esimerkiksi Ruotsissa Aga-Baltic kehitti AgaScope-nimen saaneen laajakuvausmenetelmän, jossa kuvasuhde oli 2,35:1. AgaScopena kuvattiin myös Suomen ensimmäinen laajakuvaelokuva, T. J. Särkän ohjaama ja Osmo Harkimon yhdessä Kauno Laineen kanssa kuvaama Juha (1956), josta tuli samalla myös ensimmäinen kotimainen väreissä kuvattu pitkä näytelmäelokuva. Särkkä ja ohjaaja Edvin Laine kävivät tutustumassa tekniikkaan Aga-Balticin tehtaalla Ruotsissa silloin, kun ensimmäiseksi laajakuvafilmiksi suunniteltiin vielä Seitsemää veljestä Laineen ohjaamana.
Aga-Balticilta lainatulla kalustolla kuvattiin samalla Fennia-Patrian tilaama lyhytelokuva Kaiken varalta (1956) sekä väreissä että scopena. Ruotsissa puolestaan tehtiin AgaScopena Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -klassikkoromaanin kolmas filmatisointi, ohjaajana suomalaissyntyinen Gustaf Molander.
Seuraavan kerran oikeaa ”scopea” nähtiin suomalaisessa elokuvassa vuosina 1959 ja 1965. Neuvostoliittolaisten ja suomalaisten yhteistyössä tekemä Sampo (1959) kuvattiin samanaikaisesti neljänä eri versiona: venäjäksi ja suomeksi puhutut versiot sekä täyskuvana että laajakuvana. Jörn Donnerin ohjaama ja ranskalaisen Jean Badalin kuvaama Täällä alkaa seikkailu (1965), suomalais-ruotsalainen yhteistuotanto, kuvattiin mustavalkoisena Franscope-nimisellä scope-laajakuvaoptiikalla. Näiden lisäksi myös 700:s ja viimeinen Finlandia-katsaus kuvattiin scopena: Aito Mäkinen ohjasi ja Heikki Katajisto kuvasi.
Laajakuvaa (1,66:1) mainostettiin välillä myös julisteissa.
Mikko Niskasen Poikien (1962) traileri. Kuvasuhde 1,33:1 |
Suomessa ja monissa muissa Euroopan maissa scope-laajakuvan sijaan käytettiin pitkään sitä samaa menetelmää, jota Paramount käytti Etäisten laaksojen miehen kanssa, eli elokuvat kuvattiin täyskuvana 1,37:1-kuvasuhteella ja sitten esityskopioihin kuva rajattiin 1,66:1-kuvasuhteeseen (tai lähetettiin täyskuvakopion mukana ohjeet koneenkäyttäjälle siitä, miten elokuva pitää rajata).1,66:1 oli siis varsinainen köyhän miehen laajakuva, mutta siksi se Suomessa löikin itsensä heti läpi. Esimerkiksi Särkän Suomen Filmiteollisuus julkaisi vuosina 1958–1963 tuottamistaan 54:stä elokuvasta peräti 36 tällä 1,66:1-kuvasuhteella.
Edvin Laineen Viimeisen savotan (1977) traileri. Kuvasuhde 1,66:1 |
Kolmas 1960-luvun suomalaisessa elokuvassa nähty kuvasuhde oli 1,75:1, joka sekin syntyi vasta kopioita tehtäessä tai esitettäessä. Tätä käytettiin Erkko Kivikosken ohjaamassa ja Virke Lehtisen kuvaamassa uuden aallon elokuvassa Kesällä klo 5 (1963), Aito Mäkisen ja Esko Elstelän episodielokuvassa Onnelliset leikit (1964) sekä Mäkisen ja Lehtisen yhteisohjauksessa Vain neljä kertaa (1968).
Voidaan sanoa, että 1,66:1-kuvasuhteesta tuli Suomessa standardi viimeistään 1970-luvun puolivälissä, jolloin enää vain yksittäisiä elokuvia julkaistiin täyskuvaformaatissa. Ensimmäinen suomalainen 1,85:1-kuvasuhteen elokuva oli Jaakko Pakkasvirran ohjaama ja Esa Vuorisen kuvaama Pedon merkki (1981), ja ensimmäinen scope-elokuva sitten 1960-luvun oli Jaakko Pyhälän ohjaama ja Pertti Mutasen kuvaama Jon (1983).
Katkelma Jaakko Pyhälän elokuvasta Jon (1983). Kuvasuhde 2,35:1 |
Viimeinen 1,66:1-kuvasuhteella julkaistu kotimainen näytelmäelokuva on Kari Väänäsen ohjaama Klassikko (2001) ja muista kotimaisista Mariko Härkösen ja Ismo Virtasen animaatioelokuva Turilas & Jäärä (2001). Vuotta myöhemmin kaikki vuoden pitkät kotimaiset näytelmä- ja dokumenttielokuvat julkaistiin 1,85:1-kuvasuhteella. Tuosta lähtien lähes kaikki suomalaiset näytelmäelokuvat on julkaistu 1,85:1-, 2,35:1- tai 2,39:1-kuvasuhteella.
Liite 1. Esimerkit kuvasuhteista
2,35:1 – Jon (1983, ohjaus Jaakko Pyhälä, kuvaus Pertti Mutanen)
2,35:1 – Kaivo (1992, ohjaus Pekka Lehto, kuvaus Esa Vuorinen)
1,85:1 – Jäätävä polte (1985, ohjaus Renny Harlin, kuvaus Henrik Paersch)
1,66:1 – Viimeinen savotta (1977, ohjaus Edvin Laine, kuvaus Olavi Tuomi)
1,37:1 – 1918 (1957, ohjaus Toivo Särkkä, kuvaus Marius Raichi)
Liite 2. Suomen scope-laitteilla varustetut elokuvateatterit vuonna 1960
Kinolehden vuoden 1961 ensimmäisessä numerossaan julkaisema luettelo on laadittu Valtion filmiteknillisen lautakunnan kortiston perusteella.
(m) teatterin nimen perässä merkitsee, että teatterissa oli optisen äänen lisäksi myös magneettinen ääni.
| A-M | |||||
| Aitoo | Kino Aitoo | Hyvinkää | Arena | Keuruu | Keuruun elokuvat |
| Alajärvi | Kino-Kitro | Hyvinkää | Aula | Keuruu | Kuvanäyttämö |
| Alavus | Elotähti | Hyvinkää | Kinoma | Kitee | Kiteen kuva |
| Alavus | Kytö | Hämeenlinna | Cinema | Kittilä | Urheilutalon elokuvat |
| Artjärvi | Kino | Hämeenlinna | Hämeen-Kino | Kiuruvesi | Väre |
| Aura | Kino-Aura | Hämeenlinna | Satulinna | Klaukkala | Klaukkalan Kino |
| Forssa | Bio Kaari (m) | Ii | Kino-Kulma | Kokemäki | Kino |
| Forssa | Ilves | Iisalmi | Kaleva | Kokemäki | Teljan kuva |
| Forssa | Työväen elokuvat | Iisalmi | Kino Salmi | Kokkola | Maxim |
| Haapajärvi | Haapajärven elokuvat | Ikaalinen | Elokuvat | Kokkola | Bio Rex |
| Haapamäki | Haapamäen elokuvat | Ilmajoki | Kino | Kokkola | Rio |
| Haapavesi | Urheilutalon elokuvat | Ilmajoki | Kuva-Keskus | Koria | Korian kuvat |
| Hamina | Kino-Helo | Ilomantsi | VPK:n Kuva | Korkeakoski | Korkeakosken elokuvat |
| Hamina | Sampo | Imatra | Kino | Korsnäs | Bio Viking |
| Hanko | Olympia | Imatra | Rajapirtti | Korso | Kino |
| Hanko | Rialto | Imatra | Työväen elokuvat | Kotka | Bio-Bio |
| Harjavalta | Satakuva | Inkeroinen | Terhola | Kotka | Kinohalli (m) |
| Haukipudas | Elokuvat | Inkeroinen | Työväen elokuvat | Kotka | Kino-Palatsi (m) |
| Heinola | Elo | Isokyrö | Pohjankino | Kouvola | Kino-Kouvo |
| Heinola | Kino | Ivalo | Elokuvat | Kouvola | Kino-Tähti |
| Helsinki | Adams | Joensuu | Aallotar | Kouvola | Kuva-Hovi |
| Helsinki | Adlon | Joensuu | Kino Karjala | Kouvola | Kuva-Portti |
| Helsinki | Alice | Joensuu | Tapio (m) | Kristiinank. | Bio Dux |
| Helsinki | Allotria | Jokela | Kino Tupa | Kuopio | Apollo |
| Helsinki | Aloha | Joutsa | Joutsan Kino | Kuopio | Kuvakukko (mgm) |
| Helsinki | Apollo (m) | Joutseno | Honkalahden elokuvat | Kuopio | Palatsi |
| Helsinki | Arita | Jurva | Tarina | Kuopio | Puijo |
| Helsinki | Astor | Juuka | Elokuvateatteri Seura | Kuopio | Scala |
| Helsinki | Astra | Juuka | Pohjantähti | Kuortaneen kk | Kuva-Kuurna |
| Helsinki | Athena | Juuniemi | Luusuanpirtti | Kurikka | Elokuvat |
| Helsinki | Aula | Jylhämä | Kino Jylhämä | Kuusamo | Kino Nilo |
| Helsinki | Axa | Jyskä | Bio Jyskä | Kuusankoski | Iltatähti |
| Helsinki | Bio-Alppi | Jyväskylä | Elohuvi (m) | Kuusankoski | Sampo |
| Helsinki | Bio-Bio | Jyväskylä | Fantasia (m) | Kyröskoski | Kyröskosken elokuvat |
| Helsinki | Bio Kruunu | Jyväskylä | Jyväs-Kino (m) | Kyyjärvi kk | Maamiesseuran elokuvat |
| Helsinki | Boston (m) | Jyväskylä | Picnic | Kärsämäki | Katajan kuvat |
| Helsinki | Broadway | Jyväskylä | Suomi-Elo (m) | Köyliö | Köyliön Kino |
| Helsinki | Capitol (m) | Jämsä | Kisa Kuva | Lahti | Häme |
| Helsinki | Casino | Jämsä | Valo | Lahti | Ilves |
| Helsinki | Corona | Jämsänkoski | Jämsänkosken elokuvat (m) | Lahti | Juko |
| Helsinki | Elysée | Järvelä | Kino | Lahti | Kare (m) |
| Helsinki | Fenix | Järvenpää | Filmilinna | Lahti | Kinema |
| Helsinki | Gloria | Kaipola | Kaipolan elokuvat (m) | Lahti | Kuvapalatsi (m) |
| Helsinki | Joukola | Kajaani | Kino Kainuu | Laihia | Bio Halli |
| Helsinki | Kaleva | Kajaani | Otava | Laitila | Laitilan Kino |
| Helsinki | Kino-Palatsi (m) | Kajaani | Ratto | Lannevesi | Lanneveden elokuvat |
| Helsinki | Kit-Cat | Kalajoki | Kuvala | Lapinlahti | Inva-Tupa |
| Helsinki | Louhi | Kalmari | Kalmarin Kuvat | Lappajärvi | Elokuvat |
| Helsinki | Maxim | Kangasniemi | Kino-Pirtti | Lappeenranta | Jukola (m) |
| Helsinki | Merano | Kankaanpää | Kino | Lappeenranta | Kino-Aula |
| Helsinki | Mikki | Kankaanpää | Sampo | Lappeenranta | Nuijamies (m) |
| Helsinki | Pirtti | Kannus | Kuvatupa | Lappfjärd | Fennia |
| Helsinki | Rea (m) | Karhula | Kinema | Lappi T.l. | Lapin-Kuva |
| Helsinki | Regia | Karhula | Kyminsuu | Lapua | Elo |
| Helsinki | Rex | Karhula | Rox | Lapua | Tapio |
| Helsinki | Ritz (m) | Karjaa | Pallas | Lapua | Vista |
| Helsinki | Savoy (m, TODD AO) | Karkkila | Pirtti | Laukaa | Laukaan elokuvat |
| Helsinki | Scala | Karkkila | Työväen elokuvat (m) | Lauritsala | Kino-Kuvat |
| Helsinki | Sininen kuu | Karstula | Suojan elokuvat | Lauttakylä | Lautta-Kino |
| Helsinki | Tuulensuu | Kauhajoki | Kuva-Hovi | Lauttakylä | Savilinna |
| Helsinki | Unika | Kauhava | Aula | Lempäälä | Kino |
| ..Herttoniemi | Kino Herttua | Kauhava | Kolmio | Leppävaara | Kino Lux |
| ..Käpylä | Käpylän Kino | Kauklahti | Kino-Edison | Lieksa | Kino-Kulma |
| ..Käpylä | Rio | Kauniainen | Kino | Lieksa | Sarkala |
| ..Lauttasaari | Kultainen lyhty | Kausala | Kausalan elokuvat | Lievestuore | Seuratalon kuvat |
| ..Malmi | Elokuvat | Kaustinen | Kino | Lohja | BIo-Suomi |
| ..Malmi | Kino | Kauttua | Kuva | Lohja | Kinema |
| ..Maunula | Kino Maunula | Keitele | Keiteleen elokuvat | Lohja | Vaakuna |
| ..Munkkiniemi | Rita | Kellokoski | Kellok. sairaalan elokuvat (m) | Loimaa | Kino |
| ..Pakila | Tarja | Kemi | Ari (m) | Loimaa | Heimolinnan elokuvat |
| ..Pitäjänmäki | Rei | Kemi | Pirtti (m) | Loviisa | Bio Ulrica |
| ..P-Haaga | Kino Haaga (m) | Kemi | Sauvo | Läyliäinen | Elokuvat |
| ..Puistola | Kino Puistola | Kemijärvi | Sampo | Maalahti | Bio Lyran |
| ..Vartiokylä | Bio Iris | Kerava | Jukola | Maarianhamina | Bio-Rita |
| Himanka | Himangan elokuvat | Kerava | Keskus-Kino | Maarianhamina | Savoy |
| M-Ö | |||||
| Martinniemi | Kuvala | Punkalaidun | Vartiolan elokuvat | Tohmajärvi | Mäkipirtin kuva |
| Merikarvia | Meri-Kino | Punkalaidun | Punkalaitumen elokuvat | Toijala | Kino |
| Mikkeli | Kinolinna | Pyhäsalmi | VPK:n elokuvat | Tolkkinen | Tuula |
| Mikkeli | Kino-Savo | Pälkäne | Onkkaalan elokuvat | Tornio | Tori-Kino |
| Muhos | Kino-Muhos | Päntäne | Päntäneen elokuvat | Tornio | VPK:n elokuvat |
| Multia | Multian elokuvat | Raahe | Huvimylly | Tuomarila | Kino |
| Muukko | Kino-Pontus | Rajamäki | Kino Kivi | Turenki | Kino-Riitta |
| Myllykoski | Kuvamylly | Rantasalmi | Turku | Bio-Bio | |
| Myllykoski | Työväen elokuvat | Rauma | Fennia | Turku | Casino |
| Mynämäki | Mynämäen elokuvat | Rauma | Iso-Hannu | Turku | Domino |
| Myrskylä | Kino | Rauma | Minerva (m) | Turku | Kinola (m) |
| Mäntsälä | Bio-Rai | Rautalampi | Seuratalon elokuvat | Turku | Kino-Palatsi |
| Mäntsälä | Seuratalon elokuvat | Reisjärvi | Seppola | Turku | Kino-Ritz (m) |
| Mänttä | Bio-Säde | Riihimäki | Apollo | Turku | Kino Turku (m) |
| Mäntyharju | Kino | Riihimäki | Riihilinna | Turku | Rialto |
| Naantali | Kino | Riihimäki | Sampo | Turku | Scala (m) |
| Nakkila | Kuva-Pirtti | Rovaniemi | Inari | Uimaharju | Uimaharjun elokuvat |
| Niinisalo | Mars | Rovaniemi | Kino | Ulvila | Työväen elokuvat |
| Nivala | Kineva | Rovaniemi | Kino-Teno | Uusikaarlepyy | Scala |
| Nivala | Tuiskula | Rytikari | Rantalyhty | Uusikaupunki | Kuvala |
| Nokia | Aula | Räyrinki | Elo-Huvi | Uusikylä | Uusi-Kino |
| Nokia | Harju | Saarijärvi | Suojan elokuvat | Vaajakoski | Vaaja-Kino |
| Nokia | Linnavuoren Kino | Salo | Bio-Salo | Vaasa | Bio-Bio |
| Nokia | Kuva-Tupa | Salo | Jännä | Vaasa | Gloria (m) |
| Nummela | Joukola | Salo | Kiva | Vaasa | Kinema |
| Nummi | Kino Nummi | Savitaipale | Savitaipaleen elokuvat | Vaasa | Rio (m) |
| Nurmes | Sointu | Savonlinna | Killa | Vaasa | Ritz (m) |
| Nurmijärvi | Kino Juha | Savonlinna | Kisalinna | Valkeakoski | Haka-Kuvat (m) |
| Närpiö | BIo-Bio | Savonlinna | Linnanhovi | Valkeakoski | Kino Sampo (m) |
| Oitti | Oitin elokuvat | Seinäjoki | Kaleva | Valkeakoski | Kuva-Lyhty |
| Ojakkala | Hyrrä | Seinäjoki | Kino | Vammala | Bio Sampo |
| Oravainen | Bio Atea | Siilinjärvi | Kino Takala | Vammala | Kino Tyrvää |
| Orivesi | Kino | Simpele | Kuva-Sampo | Vampula | Kuva-Halli |
| Orivesi | Taiston elokuvat | Soini | Kino Soini | Varkaus | Kino-Savo |
| Oulainen | Oulas-Kino | Somero | Jukola | Varkaus | Maxim (m) |
| Oulu | Bio Kiistola (m) | Suolahti | Kuvala | Veitsiluoto | Seuratalon elokuvat |
| Oulu | BIo-Kuohu | Suolahti | Työväen elokuvat | Vesanto | Vesa-Kuvat |
| Oulu | Hovi (m) | Sysmä | Sysmän pirtti | Vesilahti | Kino Narva |
| Oulu | Kino | Säkylä | Kino Järvi | Vieki kk. | Kino Jokela |
| Oulu | Kino-Aula | Säynätsalo | Saaren elokuvat | Vihti kk. | Vihdin Kino |
| Oulu | Rio (m) | Taavetti | Kino | Viiala | Kino-Jumu |
| Outokumpu | Marita | Tainionkoski | Kino Tainio | Viinijärvi | Vanamo |
| Paimio | Kino | Tainionkoski | Kuvanäyttämö | Viitasaari | Kino-Viesti |
| Parainen | Bio-Bio | Taivassalo | Taivassalon elokuvat | Vilppula | Kaleva |
| Parainen | Par-Kino | Tammela kk. | Lepakko | Vimpeli | Nuorisokuvat |
| Parkano | BIo-Sirius | Tammisaari | Forum | Vinkkilä | Kuvatähti |
| Pateniemi | Honka-Pirtti | Tammisaari | Karelia | Virkkala | Fox |
| Perniö | VPK:n elokuvat | Tampere | Hällä (m) | Virojoki | Palo-Kino |
| Pieksämäki | Aula | Tampere | Häme | Voikka | Kimara |
| Pieksämäki | Kinolinna | Tampere | Ilves | Vuoksenniska | Bio-Vuoksi (m) |
| Pietarsaari | Central | Tampere | Kinema | Vöyri | Astra |
| Pietarsaari | City (m) | Tampere | Kino | Ylihärmä | Kaleva |
| Pihlava | Tenhola | Tampere | Kino-Palatsi (m) | Ylistaro | Matin-Tupa |
| Pihtipudas | Kuva-PIrtti | Tampere | Kino Pirkka | Yli-Tornio | Kino Aava |
| Pori | Asto | Tampere | Maxim (m) | Ylivieska | Kansan-Kuva |
| Pori | Bio Jaarli | Tampere | Olympia | Ylivieska | Seurojen kuvat |
| Pori | Fennia | Tampere | Petit | Ähtäri | Kino Ehosa |
| Pori | Kino (m) | Tapiola | Kino Tapiola | Äänekoski | Äänekosken elokuvat |
| Pori | Kino-Palatsi (m) | Tervajoki | Sinela | Äänekoski | Kino-Hirvi |
| Porlammi | Porlammin Kino | Tervakoski | Elokuvat (m) | Övermark | Bio-Rio |
| Porvoo | Kino-Grand | Teuva | Kino-Kuva | ||
| Porvoo | Royal | Tikkurila | Grand |
Liite 3. Suomalaiset laajakuvaelokuvat 1956–1969
1,66:1-kuvasuhteella julkaistujen elokuvien listalla saattaa olla puutteita.
Lähde: Kansallisfilmografia / Elonet
| 2,35:1 | VUOSI | OHJAUS | KUVAUS |
| Juha [AgaScope] | 1956 | Toivo Särkkä | Osmo Harkimo Kauno Laine |
| Sampo [Dyaliscope] | 1959 | Aleksandr Ptushko | Gennadi Tsekavyi Viktor Jakushev |
| Täällä alkaa seikkailu [Franscope], mv | 1965 | Jörn Donner | Jean Badal |
| 1,75:1 | VUOSI | OHJAUS | KUVAUS |
| Kesällä klo 5 | 1963 | Erkko Kivikoski | Virke Lehtinen |
| Onnelliset leikit | 1964 | Aito Mäkinen Esko Elstelä |
Heikki Katajisto Timo Tanttu |
| Vain neljä kertaa | 1968 | Aito Mäkinen Virke Lehtinen |
Virke Lehtinen |
| 1,66:1 | VUOSI | OHJAUS | KUVAUS |
| Sven Tuuva | 1958 | Edvin Laine | Osmo Harkimo Olavi Tuomi |
| Verta käsissämme | 1958 | William Markus | Kauno Laine |
| Avaruusraketilla rakkauteen | 1959 | George Freedland | Esko Töyri Herbert Körner |
| Kovaa peliä Pohjolassa | 1959 | T. J. Särkkä | Olavi Tuomi |
| Taas tapaamme Suomisen perheen | 1959 | T. J. Särkkä | Olavi Tuomi |
| Vatsa sisään, rinta ulos! | 1959 | Aarne Tarkas | Olavi Tuomi |
| Virtaset ja Lahtiset | 1959 | Jack Witikka | Bob Huke |
| Yks' tavallinen Virtanen | 1959 | Ville Salminen | Kalle Peronkoski |
| Iloinen Linnanmäki | 1960 | Jack Witikka | Osmo Harkimo Veikko Itkonen |
| Justus järjestää kaiken | 1960 | Lasse Pöysti | Esko Nevalainen |
| Kaks' tavallista Lahtista | 1960 | Ville Salminen | Kalle Peronkoski |
| Komisario Palmun erehdys | 1960 | Matti Kassila | Olavi Tuomi |
| Myöhästynyt hääyö | 1960 | Edvin Laine | Marius Raichi |
| Nina ja Erik | 1960 | Aarne Tarkas | Kalle Peronkoski |
| Opettajatar seikkailee | 1960 | Aarne Tarkas | Olavi Tuomi |
| Kaasua, komisario Palmu! | 1961 | Matti Kassila | Esko Nevalainen |
| Kertokaa se hänelle... | 1961 | Åke Lindman | Olavi Tuomi |
| Kuu on vaarallinen | 1961 | T. J. Särkkä | Olavi Tuomi |
| Me | 1961 | T. J. Särkkä | Olavi Tuomi |
| Miljoonavaillinki | 1961 | T. J. Särkkä | Kalle Peronkoski |
| Minkkiturkki | 1961 | Aarne Tarkas | Olavi Tuomi |
| Nuoruus vauhdissa | 1961 | Valentin Vaala | Reijo Lås Yrjö Aaltonen |
| Oksat pois...! | 1961 | Aarne Tarkas | Kalle Peronkoski |
| Olin nahjuksen vaimo | 1961 | Aarne Tarkas | Olavi Tuomi |
| Toivelauluja | 1961 | Ville Salminen | Osmo Harkimo |
| Tulipunainen kyyhkynen | 1961 | Matti Kassila | Kalle Peronkoski |
| Tyttö ja hattu | 1961 | Aarne Tarkas | Osmo Harkimo |
| Tähtisumua | 1961 | Aarne Tarkas | Olavi Tuomi |
| "Ei se mitään!", sanoi Eemeli | 1962 | Åke Lindman | Kalle Peronkoski |
| Hän varasti elämän | 1962 | Aarne Tarkas | Esko Nevalainen |
| Ihana seikkailu | 1962 | T. J. Särkkä | Olavi Tuomi |
| Kun tuomi kukkii | 1962 | Åke Lindman | Kalle Peronkoski |
| Kolmen kaupungin kasvot [dokumentti] | 1962 | Matti Kassila | Esko Jantunen |
| Mäki – Moore maailmanmestaruus [dokumentti] | 1962 | Carl-Axel Hellqvist | Olavi Tuomi Kalle Peronkoski Reijo Heino Esko Jantunen |
| Naiset jotka minulle annoit | 1962 | Aarne Tarkas | Esko Nevalainen |
| Pikku Suorasuu | 1962 | Edvin Laine | Kalle Peronkoski Olavi Tuomi |
| Pinsiön parooni | 1962 | Edvin Laine | Olavi Tuomi |
| Pojat | 1962 | Mikko Niskanen | Olavi Tuomi |
| Se alkoi omenasta [37 min] | 1962 | Teuvo Tulio | Esko Töyri |
| Taape tähtenä | 1962 | Armand Lohikoski | Esko Töyri |
| Tie pimeään | 1962 | Ossi Skurnik | Esko Nevalainen |
| Tähdet kertovat, komisario Palmu | 1962 | Matti Kassila | Esko Töyri |
| Vaarallista vapautta | 1962 | Veikko Itkonen | Veikko Itkonen |
| Varjostettua valoa | 1962 | Jarno Hiilloskorpi | Raimo Lehto |
| Yksityisalue | 1962 | Maunu Kurkvaara | Maunu Kurkvaara |
| Yö vai päivä | 1962 | Risto Jarva Jaakko Pakkasvirta |
Reijo Lås Pertti Maisala Juhani Savolainen |
| Älä nuolase...! | 1962 | Aarne Tarkas | Kalle Peronkoski |
| Hopeaa rajan takaa | 1963 | Mikko Niskanen | Esko Töyri |
| Jengi | 1963 | Åke Lindman | Olavi Tuomi |
| Lauantaileikit | 1963 | Maunu Kurkvaara Aarre Elo |
Maunu Kurkvaara |
| Meren juhlat | 1963 | Maunu Kurkvaara | Maunu Kurkvaara |
| Sissit | 1963 | Mikko Niskanen | Esko Nevalainen |
| Teerenpeliä | 1963 | Aarne Tarkas | Pertti Seppälä |
| Totuus on armoton | 1963 | Valentin Vaala | Reijo Lås |
| Turkasen tenava! | 1963 | Aarne Tarkas | Kalle Peronkoski |
| Villin Pohjolan kulta | 1963 | Aarne Tarkas | Pertti Seppälä |
| Villin Pohjolan salattu laakso | 1963 | Aarne Tarkas | Pertti Sepälä |
| Juokse kuin varas | 1964 | Palmer Thompson Åke Lindman |
Kalle Peronkoski Reijo Hassinen |
| Käyntikorttini | 1964 | Erkko Kivikoski | Virke Lehtinen |
| Naiset | 1964 | Maunu Kurkvaara | Maunu Kurkvaara |
| Raportti eli balladi laivatytöistä | 1964 | Maunu Kurkvaara | Maunu Kurkvaara |
| Viheltäjät | 1964 | Eino Ruutsalo | Eino Ruutsalo |
| X-Paroni | 1964 | Risto Jarva Jaakko Pakkasvirta Spede Pasanen |
Risto Jarva |
| Kielletty kirja | 1965 | Maunu Kurkvaara | Maunu Kurkvaara |
| Laituri | 1965 | Eino Ruutsalo | Eino Ruutsalo |
| Laukaus Kyproksessa | 1965 | Åke Lindman | Kalle Peronkoski |
| Onnenpeli | 1965 | Risto Jarva | Antti Peippo |
| Vaaksa vaaraa | 1965 | Aito Mäkinen | Heikki Katajisto |
| Väreitä [44 min] | 1965 | Martti Saarikivi | Mauri Front Martti Saarikivi |
| Johan nyt on markkinat! | 1966 | Aarne Tarkas | Olavi Tuomi |
| Millipilleri | 1966 | Jukka Virtanen Ere Kokkonen Spede Pasanen |
Kari Sohlberg |
| Tänään olet täällä | 1966 | Maunu Kurkvaara | Maunu Kurkvaara |
| Lapualaismorsian | 1967 | Mikko Niskanen | Osko Harkimo |
| Pähkähullu Suomi | 1967 | Jukka Virtanen | Kari Sohlberg |
| Työmiehen päiväkirja | 1967 | Risto Jarva | Antti Peippo |
| Kuuma kissa? | 1968 | Erkko Kivikoski | Esko Nevalainen |
| Miljoonaliiga | 1968 | Maunu Kurkvaara | Maunu Kurkvaara |
| Mustaa valkoisella | 1968 | Jörn Donner | Esko Nevalainen |
| Noin 7 veljestä | 1968 | Jukka Virtanen | Kari Sohlberg |
| Punahilkka | 1968 | Timo Bergholm | Kari Sohlberg |
| Rottasota | 1968 | Maunu Kurkvaara | Maunu Kurkvaara |
| Täällä Pohjantähden alla | 1968 | Edvin Laine | Olavi Tuomi |
| Vihreä leski | 1968 | Jaakko Pakkasvirta | Heikki Katajisto Lasse Naukkarinen |
| Kesyttömät veljekset | 1969 | Erkko Kivikoski | Esko Nevalainen |
| Leikkikalugangsteri | 1969 | Ere Kokkonen | Kari Sohlberg |
| Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut | 1969 | Ere Kokkonen | Kari Sohlberg Mauno Kuusla |
| Pohjan tähteet | 1969 | Ere Kokkonen | Kari Sohlberg |
| Punatukka | 1969 | Maunu Kurkvaara | Maunu Kurkvaara |
| Ruusujen aika | 1969 | Risto Jarva | Antti Peippo |
| Vodkaa, komisario Palmu | 1969 | Matti Kassila | Esko Nevalainen |
Liite 4. Suomalaiset laajakuvaelokuvat 1970–2000 sekä poikkeukset
Lähde: Kansallisfilmografia / Elonet
| 2,39:1 tai 2,35:1 | VUOSI | OHJAUS | KUVAUS |
| Jon | 1983 | Jaakko Pyhälä | Pertti Mutanen |
| Linna | 1986 | Jaakko Pakkasvirta | Esa Vuorinen |
| Valkoinen kääpiö | 1986 | Timo Humaloja | Pertti Mutanen |
| Amazon | 1990 | Mika Kaurismäki | Timo Salminen |
| Kaivo | 1992 | Pekka Lehto | Esa Vuorinen |
| Häjyt | 1999 | Aleksi Mäkelä | Pini Hellstedt |
| Rukajärven tie | 1999 | Olli Saarela | Kjell Lagerroos |
| Armon aika | 1999 | Jaakko Pyhälä | Pertti Mutanen |
| Lomalla | 2000 | Aleksi Mäkelä | Pini Hellstedt |
| 1,85:1 | VUOSI | OHJAUS | KUVAAJA |
| Pedon merkki | 1981 | Jaakko Pakkasvirta | Esa Vuorinen |
| Ulvova mylläri | 1982 | Jaakko Pakkasvirta | Esa Vuorinen |
| Klaani | 1984 | Mika Kaurismäki | Timo Salminen |
| Rosso | 1985 | Mika Kaurismäki | Timo Salminen |
| Varjoja paratiisissa | 1986 | Aki Kaurismäki | Timo Salminen |
| Jäätävä polte | 1986 | Renny Harlin | Henrik Paersch |
| Macbeth | 1987 | Pauli Pentti | Olli Varja |
| Tilinteko | 1987 | Veikko Aaltonen | Timo Salminen |
| Lain ulkopuolella | 1987 | Ville Mäkelä | Olli Varja |
| Helsinki Napoli All Night Long | 1987 | Mika Kaurismäki | Helge Weindler |
| Kuutamosonaatti | 1988 | Olli Soinio | Kari Sohlberg |
| Cha Cha Cha | 1989 | Mika Kaurismäki | Timo Salminen |
| Leningrad Cowboys Go America | 1989 | Aki Kaurismäki | Timo Salminen |
| Tulitikkutehtaan tyttö | 1990 | Aki Kaurismäki | Timo Salminen |
| Räpsy ja Dolly eli Pariisi odottaa | 1990 | Matti Ijäs | Tahvo Hirvonen Juha-Veli Äkräs |
| I Hired a Contract Killer | 1990 | Aki Kaurismäki | Timo Salminen |
| Zombie ja Kummitusjuna | 1991 | Mika Kaurismäki | Olli Varja |
| Boheemielämää | 1992 | Aki Kaurismäki | Timo Salminen |
| Veturimiehet heiluttaa | 1992 | Kari Paljakka | Timo Heinänen |
| Tuhlaajapoika | 1992 | Veikko Aaltonen | Timo Salminen |
| Ripa ruostuu | 1993 | Christian Lindblad | Ilkka Ruuhijärvi |
| Routasydän | 1993 | Tuomas Sallinen | Kari Sohlberg |
| The Last Border – viimeisellä rajalla | 1993 | Mika Kaurismäki | Timo Salminen |
| Romanovin kivet | 1993 | Aleksi Mäkelä | Kari Sohlberg |
| Pidä huivista kiinni, Tatjana | 1994 | Aki Kaurismäki | Timo Salminen |
| Leningrad Cowboys Meet Moses | 1994 | Aki Kaurismäki | Timo Salminen |
| Kaikki pelissä | 1994 | Matti Kassila | Henrik Paersch |
| Uuno Turhapuron veli | 1994 | Hannu Seikkula | Juha Jalasti |
| Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat | 1994 | Aleksi Mäkelä | Pini Hellstedt |
| Kivenpyörittäjän kylä | 1995 | Markku Pölönen | Kari Sohlberg |
| Suolaista ja makeaa | 1995 | Kaisa Rastimo | Maiju Leppänen |
| Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma | 1995 | Jari Halonen | Timo Heinänen |
| Yemanján tyttäret | 1995 | Pia Tikka | Jacques Cheuiche Pia Tikka |
| Kauas pilvet karkaavat | 1996 | Aki Kaurismäki | Timo Salminen |
| Isältä pojalle | 1996 | Peter Lindholm | Robert Nordström |
| Merisairas | 1996 | Veikko Aaltonen | Olavi Tuomi |
| Joulubileet | 1996 | Jari Halonen | Timo Heinänen |
| Vaiennut kylä | 1997 | Kari Väänänen | Timo Salminen |
| Aatman [dokumentti] | 1997 | Pirjo Honkasalo | Pirjo Honkasalo |
| Sagojogan ministeri | 1997 | Paul-Anders Simma | Hans Welin |
| Sairaan kaunis maailma | 1997 | Jarmo Lampela | Harri Räty |
| Lunastus | 1997 | Olli Saarela | Pini Hellstedt |
| Hyvän tekijät | 1997 | Markus Nummi | Tuomo Virtanen |
| Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava | 1997 | Ere Kokkonen | Jari Mutikainen |
| Neitoperho | 1997 | Auli Mantila | Heikki Färm |
| Kummeli Kultakuume | 1997 | Matti Grönberg | Petri Rossi |
| Ihanat naiset rannalla | 1998 | Claes Olsson | Pertti Mutanen |
| Kuningasjätkä | 1998 | Markku Pölönen | Kari Sohlberg |
| Going to Kansas City | 1998 | Pekka Mandart | Pini Hellstedt |
| Säädyllinen murhenäytelmä | 1998 | Kaisa Rastimo | Tuomo Virtanen |
| Tulennielijä | 1998 | Pirjo Honkasalo | Kjell Lagerroos |
| Uhri – elokuva metsästä [dokumentti] | 1998 | Markku Lehmuskallio Anastasia Lapsui |
Markku Lehmuskallio |
| Eros ja Psykhe | 1998 | Timo Linnasalo | Tahvo Hirvonen |
| Poika ja ilves | 1998 | Raimo O. Niemi Ville Suhonen |
Kari Sohlberg |
| Kulkuri ja joutsen | 1999 | Timo Koivusalo | Timo Heinänen |
| Sokkotanssi | 1999 | Matti Ijäs | Kari Sohlberg |
| Pitkä kuuma kesä | 1999 | Perttu Leppä | Jyrki Arnikari |
| Rakastin epätoivoista naista | 1999 | Jarmo Lampela | Harri Räty |
| Elämää itsemurhan jälkeen [dokumentti] | 1999 | Marita Hällfors | Petri Rossi |
| Musta kissa lumihangella [dokumentti] | 1999 | Anu Kuivalainen | Marita Hällfors |
| The Real McCoy [dokumentti] | 1999 | Pekka Lehto | Esa Vuorinen Pekka Uotila |
| Rakkaudella, Maire | 1999 | Veikko Aaltonen | Pekka Uotila |
| Pikkusisar | 1999 | Taru Mäkelä | Jouko Seppälä |
| Lakeuden kutsu | 2000 | Ilkka Vanne | Pini Hellstedt |
| Pelon maantiede | 2000 | Auli Mantila | Heikki Färm |
| Levottomat | 2000 | Aku Louhimies | Mac Ahlberg |
| Hylätyt talot, autiot pihat | 2000 | Lauri Törhönen | Robert Nordström |
| Pieni pyhiinvaellus | 2000 | Heikki Kujanpää | Kari Sohlberg |
| Badding | 2000 | Markku Pölönen | Kari Sohlberg |
| Downhill City | 2000 | Hannu Salonen | Stephan Wagner |
| Bad Luck Love | 2000 | Olli Saarela | Heikki Färm |
| Kusum [dokumentti] | 2000 | Jouko Aaltonen | Marita Hällfors |
| Laina-aika | 2000 | Timo Humaloja | Harri Räty |
| Rentun ruusu | 2001 | Timo Koivusalo | Timo Heinänen |
| Ken tulta pyytää | 2001 | Sakari Kirjavainen | Petri Rossi |
| Cyclomania | 2001 | Esa Illi | Kari Sohlberg |
| Ponterosa | 2001 | Mika Kemmo Pasi Kemmo |
Tero Molin |
| Young Love | 2001 | Arto Lehkamo | Johann Sigfusson |
| Joki | 2001 | Jarmo Lampela | Harri Räty |
| Emmauksen tiellä | 2001 | Markku Pölönen | Kari Sohlberg |
| Matka kohti valoa [dokumentti] | 2001 | Kai Nordberg | Tahvo Hirvonen |
| Joutilaat [dokumentti] | 2001 | Susanna Helke Virpi Suutari |
Harri Räty |
| Minä ja Morrison | 2001 | Lenka Hellstedt | Mark Stubbs |
| Aleksis Kiven elämä | 2002 | Jari Halonen | Olli Varja |
| Kuutamolla | 2002 | Aku Louhimies | Heikki Färm |
| Mies vailla menneisyyttä | 2002 | Aki Kaurismäki | Timo Salminen |
| Hengittämättä & nauramatta | 2002 | Saara Saarela | Peter Flinckenberg |
| Kymmenen riivinrautaa | 2002 | Ere Kokkonen | Jari Mutikainen |
| Menolippu Mombasaan | 2002 | Hannu Tuomainen | Pekka Uotila |
| Umur | 2002 | Kai Lehtinen | Timo Heinänen Jouko Seppälä |
| Kahlekuningas | 2002 | Arto Koskinen | Hans Welin |
| Haaveiden kehä | 2002 | Matti Ijäs | Kari Sohlberg |
| Heinähattu ja Vilttitossu | 2002 | Kaisa Rastimo | Tuomo Virtanen |
| Elämän äidit [dokumentti] | 2002 | Markku Lehmuskallio Anastasia Lapsui |
Anastasia Lapsui |
| Ilman tytärtäni [dokumentti] | 2002 | Alexis Kouros Kari Tervo |
Jari Pollari |
| 1,78:1 (näytelmäelokuvat) | VUOSI | OHJAUS | KUVAUS |
| Kolme viisasta miestä | 2008 | Mika Kaurismäki | Rauno Ronkainen |
| Mitä meistä tuli | 2009 | Miika Ullakko | Miika Ullakko |
| Saunavieras | 2012 | Anssi Mänttäri | Dave Berg |
| Kalevala – Uusi aika | 2013 | Jari Halonen | Päivi Kettunen |
| Wendy and the Refugee Neverland | 2017 | Olli Ilpo Salonen | Hannu Käki |
| Muumien taikatalvi [animaatio] | 2017 | Jakub Wronski Ira Carpelan |
arkistomateriaalia |
| Ponin ja Puluboin leffa | 2018 | Mari Rantasila | Timo Heinänen |
| 1,75:1 | VUOSI | OHJAUS | KUVAUS |
| Luottamus | 1976 | Edvin Laine Viktor Tregubovitsh |
Dmitri Meshijev |
| Hamlet liikemaailmassa | 1987 | Aki Kaurismäki | Timo Salminen |
| Petos | 1988 | Taavi Kassila | Henrik Paersch |
| Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat | 1991 | Olli Soinio | Kari Sohlberg |
| Mysterion [dokumentti] | 1991 | Pirjo Honkasalo Eira Mollberg |
Pirjo Honkasalo |
| Rölli – hirmuisia kertomuksia | 1991 | Olli Soinio | Kari Sohlberg |
| Pilkkuja ja pikkuhousuja | 1992 | Matti Ijäs | Kari Sohlberg |
| Tanjuska ja 7 perkelettä [dokumentti] | 1993 | Pirjo Honkasalo | Pirjo Honkasalo |
| Anita | 1994 | Peter Lindholm | Kjell Lagerroos |
| Lapin kullan kimallus | 1999 | Åke Lindman | Pauli Sipiläinen |
| Hurmaava joukkoitsemurha | 2000 | Ere Kokkonen | Jari Mutikainen |
| Maa [dokumentti] | 2001 | Veikko Aaltonen | Pekka Uotila |
Liite 5. Täyskuvaelokuvat 1970–2018
Lähde: Kansallisfilmografia / Elonet
| 1,37:1 | VUOSI | OHJAUS | KUVAUS |
| Julisteidenliimaajat | 1970 | Tuomo-Juhani Vuorenmaa | Ismo Kajander |
| Jussi Pussi | 1970 | Ere Kokkonen | Kari Sohlberg |
| Narrien illat | 1970 | Tapio Suominen | Pekka Ervamaa Kari Kekkonen |
| Pilvilinna | 1970 | Sakari Rimminen | Pirjo Honkasalo |
| Päämaja | 1970 | Matti Kassila | Esko Nevalainen |
| Takiaispallo | 1970 | Veli-Matti Saikkonen | Raimo Hartzell |
| Kreivi | 1971 | Peter von Bagh | Lasse Naukkarinen |
| Musta Lumikki | 1971 | Matti Sokka | Matti Sokka |
| Herra Huu – Jestapa jepulis penikat sipuliks | 1973 | Jaakko Talaskivi | Vesa Hauhia |
| Laukaus tehtaalla | 1973 | Erkko Kivikoski | Esko Nevalainen |
| Sensuela | 1973 | Teuvo Tulio | Teuvo Tulio |
| Jouluksi kotiin | 1975 | Jaakko Pakkasvirta | Esa Vuorinen |
| Ingmar Bergmanin maailma [dokumentti] | 1976 | Jörn Donner | Tony Forsberg John Olsson Mikael Stankowski Lars Svanberg |
| Kaunis muisto [8 mm] | 1977 | Per-Olof Strandberg | Per-Olof Strandberg |
| Kirje | 1978 | Pekka Hyytiäinen | Matti Kanerva Tahvo Hirvonen |
| Lintumies | 1978 | Seppo Putkinen | Eija Petterberg |
| Kainuu 39 | 1939 | Pirjo Honkasalo Pekka Lehto |
Pertti Mutanen |
| Seitsemän veljestä [animaatio] | 1979 | Riitta Nelimarkka Jaakko Seeck |
Jaakko Seeck |
| Voi juku – mikä lauantai | 1979 | Visa Mäkinen | Matti Pulliainen |
| Espanjankävijät | 1980 | Mikael Walhforss | Kari Kekkonen |
| Tulitikkuja lainaamassa | 1980 | Risto Orko Leonid Gaidai |
Sergei Polujanov |
| Hullu kesä | 1981 | Tapio Parkkinen | Oiva Nieminen Raimo Miekka |
| Rikos ja rangaistus | 1983 | Aki Kaurismäki | Timo Salminen |
| Laulu [dokumentti] | 1986 | Arto af Hällström Janne Kuusi |
Tahvo Hirvonen |
| Kirjeitä Ruotsista [dokumentti] | 1988 | Jörn Donner | Johan Enbom |
| Latvoilta jokisuulle [dokumentti] | 1988 | Marjatta Koivulehto | Kari Sohlberg |
| Paperitähti | 1989 | Mika Kaurismäki | Timo Salminen |
| Condom | 1990 | Alvaro Pardo? | Tahvo Hirvonen |
| Uppo-Nalle | 1991 | Raili Rusto | Veikko Mård Heikki Katajisto |
| Uuno Turhapuro, herra Helsingin herra | 1991 | Ere Kokkonen | Juha Jalasti |
| Minä olen [dokumentti] | 1992 | Markku Lehmuskallio | Markku Lehmuskallio |
| Minä olen osa II [dokumentti] | 1992 | Markku Lehmuskallio | Markku Lehmuskallio |
| 1939 [dokumentti] | 1993 | Peter von Bagh | Juha-Veli Äkräs |
| Poron hahmossa pitkin taivaankaarta [dokumentti] | 1993 | Markku Lehmuskallio | Markku Lehmuskallio |
| Kaupunkisinfonia [dokumentti] | 1995 | Useita eri ohjaajia | Useita eri kuvaajia |
| Urpo & Turpo | 1996 | Liisa Helminen Marjut Rimminen |
Paul Brück Tönu Talivee |
| Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä [dokumentti] | 1997 | Taru Mäkelä | Jouko Seppälä |
| 1,33:1 | |||
| Saatanan radikaalit | 1971 | Paavo Piironen Heikki Nousiainen Timo Nissi Heikki Huopainen |
Kari Sohlberg |
| Kahdeksan surmanluotia | 1972 | Mikko Niskanen | Kimmo Simula Juhani Voutilainen Juhani Sarro Seppo Immonen Mikko Niskanen |
| Matias Keskisen kuviteltu elämä [dokumentti] | 1992 | Veli Granö Matias Keskinen |
Veli Granö |
| Urpo & Turpo 2 | 1997 | Liisa Helminen Riho Unt |
Jan Nyman Tönu Talivee |
Liite 6. Suomalaisia scope- ja laajakuvaelokuvia tallenteita (esimerkkejä)
Varhaiset scope-elokuvat:
- T. J. Särkän Juhasta (1956) on saatavilla windowboxattuna versiona DVD:llä, mutta elokuvan kuvanlaatu on erittäin huono. Osta DVD
- Sammosta (1959) on julkaistu korkeinta tasoa edustava restauroitu versio, mutta vain DVD-tallenteena. (DVD myynnissä enää vain KAVI:n aulassa)
- Jonin (1983) scope-versio on julkaistu DVD:llä alkuperäisellä kuvasuhteellaan, itse kopio on epätasalaatuinen. Osta DVD
- Täällä alkaa seikkailu (1965) on julkaistu DVD:llä scopena, mutta huonolaatuisesta siirrosta. Osta DVD
Varhaiset 1,85:1-laajakuvaelokuvat:
- Jaakko Pakkasvirran ohjaamat ja Esa Vuorisen kuvaamat Runoilija ja muusa (1978), Pedon merkki (1981) ja Ulvova mylläri(1982) on julkaistu 1,85:1-kuvasuhteella, mutta itse kopioiden laatu on kehno.
- Jäätävä polte (1985) on julkaistu 1,85:1-kuvasuhteella. (DVD loppuunmyyty)
Varhaiset 1,66:1-laajakuvaelokuvat:
- Pojat (1962) on julkaistu Blu-ray-tallenteena 1,66:1-kuvasuhteella. Osta Blu-ray
- Komisario Palmun erehdys (1960) on julkaistu Blu-ray-tallenteena 1,66:1-kuvasuhteella. Osta Blu-ray
- Täällä Pohjantähden alla (1968) on julkaistu DVD:llä useina eri versioina, myös oikealla kuvasuhteella 1,66:1. (DVD loppuunmyyty)
Huomattava osa niistä elokuvista, jotka on tarkoitettu esitettäväksi 1,66:1-kuvasuhteella, on julkaistu DVD:llä 1,33:1-kuvasuhteella. KAVI:n toimittamista "laajakuvaelokuvien" DVD-julkaisuista taas valtaosa on julkaistu asiaankuuluvalla 1,66:1-kuvasuhteella.
Lähteinä on käytetty muun muassa Kinolehtiä, Kansallisfilmografiaa ja Elonetiä sekä KAVI:n asiantuntijoita.
*Päivitetty 9.5.2019 klo 19.58
Uusi Ingmar Bergman -dokumentti näyttää myös mestarin pimeän puolen
Kuolemaa näyttelevä Bengt Ekerot ja Ingmar Bergman Seitsemännen sinetin (1957) kuvauksissa. Kuva: Svensk Filmindustri
Suurimpien elokuvantekijöiden filmeissä on koko elämä – iloina, suruina, kauhuina ja tyyneyden hetkinä. Niin oli myös ruotsalaisen Ingmar Bergmanin (1918–2007) elokuvissa, joita leimasi myös vahva kaipaus onnelliseen, menneeseen ja menetettyyn lapsuuteen sekä kuolema, jossa meillä ihmisillä on helposti enemmän yhteistä kuin elämässä.
Bergman on pohjoismaisista elokuvatekijöistä kaikkein merkittävin, muita päätä pidempi, vaikka ei suinkaan ainoa, joiden töiden edessä on syytä kumartaa. Nyt, kun Bergmanin syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta, hänen työnsä ja elämänsä olivat monenlaisen juhlinnan keskipisteenä. Liki kaikki Bergmanin elokuvat omistava Svensk Filmindustri julkaisi omistamansa Bergman-filmit Blu-ray-kokoelmana. Koska vain osassa elokuvista oli suomenkielinen tekstitys, tuo kallis kokoelma ei tullut Suomen kauppoihin. Sen sijaan kaksi Bergmanista kertovaa uutta dokumenttia nähtiin myös meikäläisillä valkokankailla. Yksi on alle tunnin mittainen, festivaaliesityksiä varten tehty Jörn Donnerin Ingmar Bergmanin muisto. Toinen on ruotsalaisen Jane Magnussonin ohjaama Bergman – yksi elämä, yksi vuosi, joka näennäisesti kertoo Bergmanin ”läpimurtovuodesta” 1957, mutta oikeasti maalaa kuvan Bergmanin koko urasta ja hänestä ihmisenä, työtoverina, rakastettuna, ystävänä ja vihamiehenä.
Magnusson on haastatellut elokuvaansa monia Bergmanin uran tärkeitä työtovereita ja ystäviä, joista osalla on hyvinkin erilaisia kokemuksia yhdestä Ruotsin kuuluisimmista taiteilijoista. Näiden ihmisten päästessä ääneen puhuvien päiden osuus kuvassa on minimoitu, onneksi. Bergmanin elokuvista ja niiden kuvauksista riittää filmi- ja valokuvamateriaalia, jota voi käyttää ja jota katselee mieluummin kuin paikallaan istuvia ihmisiä.
Bergmania ylistetään ja korusanoja otetaan sellaisiltakin, joilla ei muuten kuin ihailijana luulisi olevan asiaa Bergman-ympyröihin (siis Barbra Streisandilta). Liv Ullmann puhuu kauniisti entisestä rakastetustaan. Vastapainona on kuvausta Bergmanin työskentelymetodeista, joka on toisaalta kiehtovaa ja ”taiteellista” temperamentin räiskyntää, mutta pahimmillaan kaikkien muiden nolaamiseen ja vähättelyyn pyrkivää itsepuolustusta. Bergmanin vihan ovat saaneet monet kokea, nyt niistä osa uskaltaa jopa kertoakin, ja ohjaajan raivonpurkauksia nähdään elokuvien kuvauksissa otetuissa dokumenttipätkissä.
Silti, kaikesta paistaa läpi asiaankuuluva arvostus Bergmanin elämäntyötä kohtaan, mutta sokeaa ihailua se ei ole. Magnussonin elokuva päättyy samaan kauniiseen, kaiken sanovaan loppukuvaan kuin Bergmanin Mansikkapaikka (1957).
Bergman – yksi vuosi, yksi elämä nyt kaupoissa DVD- ja Blu-ray-tallenteina.
Rocky vai Rambo? 3 000 katsojaa erottaa sarjat toisistaan Suomessa
Sylvester Stallone ja Burgess Meredith elokuvassa Rocky (1976). MGM
Philadelphian rosoisten katujen kasvatti Rocky Balboa on jäänyt vaille koulusivistystä, hän on vähän hölmökin, mutta hyväsydäminen ja osaa lyödä. Nyrkkeilykehä on Rockyn kaltaisten nuorten miesten terapiaa ja hyvässä tapauksessa tie hieman ruusuisempaan elämään.
Rockya tehtäessä 30-vuotiaalla Sylvester Stallonella oli kaikki pelissä. Nuoren näyttelijän filmiuralta löytyi Roger Cormanin tuottamien Al Caponen (1975) ja Kalmanralli 2000:n (1975) kaltaisia b-elokuvia, jotka kyllä pyörivät elokuvateattereissa myös Suomessa, mutta eivät ne hittejä olleet. Tästä syystä Stallonen vaatimus saada itse näytellä käsikirjoittamansa Rockyn nimirooli oli melkoinen vaatimus. Stallonen käsikirjoitus sai tuottajakaksikko Robert Chartoffin ja Irwin Winklerin innostumaan, mutta näiden elokuvia levittänyt United Artists ei halunnut tuntematonta Stallonea elokuvan päärooliin. Chartoffin ja Winklerin sopimus UA:n kanssa antoi heille mahdollisuuden päättää itse elokuvan tuottamisesta, mikäli filmin budjetti pysyi tietyn rajan alla. Rocky pantiin tuotantoon noin miljoonan dollarin budjetilla, pääosassa Stallone ja ohjaajana John G. Avildsen, joka oli saanut jalkansa suurten studioiden oven väliin Pelastakaa tiikerillä (1973), josta Jack Lemmon voitti parhaan miespääosan Oscarin.
Rockysta tuli täyosuma. Sympaattisen nyrkkeilijän elämän vastoinkäymisten ja myötätuulten kuvaus sai välittömästi suuren yleisön puolelleen. Yhdysvaltain teattereihin marraskuussa 1976 laskettu elokuva keräsi ensi-iltaviikonloppunaan viiden miljoonan dollarin lipputulot. United Artists ja tuottajat eivät suinkaan tällä vielä omilleen päässeet, mutta kun teatterilevitys tuli pitkän ajan jälkeen päätökseensä, Rocky oli kerännyt kotimaassaan arviolta noin 55 miljoonaa katsojaa ja yli sadan miljoonan dollarin lipputulot. Menestystä auttoi maaliskuun 1977 lopun voittoisa ilta Oscar-gaalassa, kun filmi palkittiin parhaan elokuvan, ohjauksen ja leikkauksen Oscareilla. Käsikirjoituksesta ja pääosasta ehdolla ollut Stallone jäi ilman kullattua palkintoa, mutta sen sijaan hän sai jotain muuta: kultaisen tulevaisuuden. Tarina Daavidista ja Goljatista päättyi sittenkin Daavidin voittoon.
Stallone ensimmäistä kertaa John Rambona elokuvassa Taistelija (1982). Kuva: Orion
Rockysta on kasvanut tähän mennessä kahdeksanosainen sarja – uusin filmi, Steven Caple Jr.:n ohjaama Creed II, tulee teattereihin perjantaina. (Suomalaisittain kiinnostava fakta, että Stallonen vielä ollessa Creed II:n ohjaajana hän halusi elokuvansa kuvaajaksi Peter Flinckenbergin). Vuoden 2019 syksyllä luvassa on Stallonen toisen franchisen viides osa: Rambo palaa valkokankaille elokuvassa nimeltä Rambo. Stallone on joskus haastattelussa sanonut, että Yhdysvalloissa ihmiset tulevat juttelemaan hänelle enemmän Rockysta ja ulkomailla Rambosta.
Vietnamin sodan veteraani John Rambo, David Morrellin romaanin päähenkilö, nähtiin valkokankaalla ensimmäisen kerran vuonna 1982. Ted Kotcheffin ohjaama Taistelija sai Yhdysvalloissa noin kolmasosan Rockyn katsojamäärästä, mutta totisesti, Euroopassa tilanne oli toinen. Rocky sai Ranskassa 665 000 ja Italiassa 550 000 katsojaa, mutta Taistelija veti teattereihin yli kolme miljoonaa ranskalaista ja liki 1,2 miljoonaa italialaista. Tietysti Rocky oli tässä välissä tehnyt Stallonesta tunnetun, mutta ei sillä ollut tällaista vaikutusta Rockyn uusintaottelunkaan (1979) menestykseen näissä maissa.
Sen sijaan Suomessa Rocky voitti ensimmäisen erän: 195 568 katsojaa Rockylle ja 139 903 Taistelijalle. Jatko-osien kohdalla tilanne oli aivan toisenlainen. Stallonen itsensä ohjaama Rockyn uusintaottelu tuli Suomeen vuonna 1980 ja sai vain 28 429 katsojaa, mutta George P. Cosmatosin ohjaama Rambo – Taistelija 2 (1985) keräsi peräti 274 218 katsojaa. Kenties Rambo – Taistelija 2:n jättimenestys aiheutti myös sen, että Rocky IV (1985, Suomeen 1986) sai Suomessa enemmän katsojia kuin sarjan toinen ja kolmas osa yhteensä. Mutta molempien sarjojen seuraavat osat olivat tuotteina ja teoksina niin kehnoja, että Stallone pani molempien jatkolle stopin. Avildsenin ohjaama Rocky V (1990) sai Suomessa 73 127 katsojaa, mikä oli vajaat puolet edellisen osan tuloksesta, mutta Peter Macdonaldin ohjaama Rambo III (1988) veti kaikesta huolimatta 152 860 katsojaa.
Rocky Balboan ja John Rambon tarinat jatkuivat 2000-luvulla Stallonen ohjauksessa, mutta yleisönsuosio oli kaukana huippuvuosista. Tappiota nämä filmit eivät kuitenkaan ole tuottaneet, sen osoittaa jo sekin, ettei loppua näy kummallekaan saagalle. Ja mitä näiden elokuvien menekkiin Suomessa tulee, Rocky-filmeillä on 3 160 katsojaa enemmän, mutta elokuviakin on kolme enemmän. 72-vuotiaan Stallonen elokuvista ylivoimaisesti parhaiten Suomessa on menestynyt Renny Harlinin ohjaama Cliffhanger – kuilun partaalla (1993), joka sai 337 687 katsojaa.
|
Rocky – Limited Steelbook Edition -Blu-ray-kokoelma (sisältää kaikki paitsi Creedin) on nyt myynnissä. Creed II elokuvateattereissa perjantaina 23.11. ja Rambo syksyllä 2019. |
Rocky-elokuvat Suomessa:
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | OHJAUS | KATSOJIA |
| Rocky | 1976 | 12.08.77 | John G. Avildsen | 195 568 |
| Rockyn uusintaottelu | 1979 | 25.01.80 | Sylvester Stallone | 28 429 |
| Rocky III – tiikerinsilmä | 1982 | 27.08.82 | Sylvester Stallone | 78 073 |
| Rocky IV | 1985 | 14.02.86 | Sylvester Stallone | 166 835 |
| Rocky V | 1990 | 21.12.90 | John G. Avildsen | 73 127 |
| Rocky Balboa | 2006 | 05.01.07 | Sylvester Stallone | 41 509 |
| Creed: The Legacy of Rocky | 2015 | 01.01.16 | Ryan Coogler | 29 853 |
| YHTEENSÄ: | 613 394 |
Rambo-elokuvat Suomessa:
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | OHJAUS | KATSOJIA |
| Taistelija | 1982 | 04.02.83 | Ted Kotcheff | 139 903 |
| Rambo – Taistelija 2 | 1985 | 23.08.85 | George P. Cosmatos | 274 218 |
| Rambo III | 1988 | 15.07.88 | Peter Macdonald | 152 860 |
| Rambo | 2008 | 22.02.08 | Sylvester Stallone | 43 253 |
| YHTEENSÄ: | 610 234 |
Lisää artikkeleita...
Sivu 16 / 50