Uusi Ingmar Bergman -dokumentti näyttää myös mestarin pimeän puolen
Kuolemaa näyttelevä Bengt Ekerot ja Ingmar Bergman Seitsemännen sinetin (1957) kuvauksissa. Kuva: Svensk Filmindustri
Suurimpien elokuvantekijöiden filmeissä on koko elämä – iloina, suruina, kauhuina ja tyyneyden hetkinä. Niin oli myös ruotsalaisen Ingmar Bergmanin (1918–2007) elokuvissa, joita leimasi myös vahva kaipaus onnelliseen, menneeseen ja menetettyyn lapsuuteen sekä kuolema, jossa meillä ihmisillä on helposti enemmän yhteistä kuin elämässä.
Bergman on pohjoismaisista elokuvatekijöistä kaikkein merkittävin, muita päätä pidempi, vaikka ei suinkaan ainoa, joiden töiden edessä on syytä kumartaa. Nyt, kun Bergmanin syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta, hänen työnsä ja elämänsä olivat monenlaisen juhlinnan keskipisteenä. Liki kaikki Bergmanin elokuvat omistava Svensk Filmindustri julkaisi omistamansa Bergman-filmit Blu-ray-kokoelmana. Koska vain osassa elokuvista oli suomenkielinen tekstitys, tuo kallis kokoelma ei tullut Suomen kauppoihin. Sen sijaan kaksi Bergmanista kertovaa uutta dokumenttia nähtiin myös meikäläisillä valkokankailla. Yksi on alle tunnin mittainen, festivaaliesityksiä varten tehty Jörn Donnerin Ingmar Bergmanin muisto. Toinen on ruotsalaisen Jane Magnussonin ohjaama Bergman – yksi elämä, yksi vuosi, joka näennäisesti kertoo Bergmanin ”läpimurtovuodesta” 1957, mutta oikeasti maalaa kuvan Bergmanin koko urasta ja hänestä ihmisenä, työtoverina, rakastettuna, ystävänä ja vihamiehenä.
Magnusson on haastatellut elokuvaansa monia Bergmanin uran tärkeitä työtovereita ja ystäviä, joista osalla on hyvinkin erilaisia kokemuksia yhdestä Ruotsin kuuluisimmista taiteilijoista. Näiden ihmisten päästessä ääneen puhuvien päiden osuus kuvassa on minimoitu, onneksi. Bergmanin elokuvista ja niiden kuvauksista riittää filmi- ja valokuvamateriaalia, jota voi käyttää ja jota katselee mieluummin kuin paikallaan istuvia ihmisiä.
Bergmania ylistetään ja korusanoja otetaan sellaisiltakin, joilla ei muuten kuin ihailijana luulisi olevan asiaa Bergman-ympyröihin (siis Barbra Streisandilta). Liv Ullmann puhuu kauniisti entisestä rakastetustaan. Vastapainona on kuvausta Bergmanin työskentelymetodeista, joka on toisaalta kiehtovaa ja ”taiteellista” temperamentin räiskyntää, mutta pahimmillaan kaikkien muiden nolaamiseen ja vähättelyyn pyrkivää itsepuolustusta. Bergmanin vihan ovat saaneet monet kokea, nyt niistä osa uskaltaa jopa kertoakin, ja ohjaajan raivonpurkauksia nähdään elokuvien kuvauksissa otetuissa dokumenttipätkissä.
Silti, kaikesta paistaa läpi asiaankuuluva arvostus Bergmanin elämäntyötä kohtaan, mutta sokeaa ihailua se ei ole. Magnussonin elokuva päättyy samaan kauniiseen, kaiken sanovaan loppukuvaan kuin Bergmanin Mansikkapaikka (1957).
Bergman – yksi vuosi, yksi elämä nyt kaupoissa DVD- ja Blu-ray-tallenteina.