Likaisen Harryn taistelu Valtion elokuvatarkastamoa vastaan.

Don Siegelin ohjaama Likainen Harry (1971) oli yksi niistä monista elokuvista, jotka Valtion elokuvatarkastamo kielsi kokonaan. Monista muista poiketen tämä Clint Eastwoodin tähdittämä poliisielokuva sai kuitenkin lopulta esitysluvan – korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen avulla.

Laki elokuvien tarkastuksesta 29.5.1965 3§ (2. momentti) Jos elokuva, ottaen huomioon miten sen tapahtumat on kuvattu tai millaisessa yhteydessä ne on esitetty, on epäsiveellinen tai raaistava taikka on omiaan kauhua herättämällä tai muulla tavoin vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti, älköön elokuvaa myöskään hyväksyttäkö esitettäväksi.

Yllä on se lakipykälä, jonka ansiosta Valtion elokuvatarkastamolla (VET) oli periaatteessa mahdollisuus kieltää kokonaan jonkun elokuvan esittäminen Suomessa. Ympäripyöreästi muotoiltu yksi lause mahdollisti seuraavien yli 35:n vuoden ajan sen, ettei Suomen valkokankailla, televisiossa tai videolevityksessä nähty monia tuon ajan kauhu-, jännitys- ja toimintagenren merkkiteoksia. Jo ennen uutta elokuvalakia VET kielsi kokonaan myös sellaisia elokuvia kuin Jean-Luc Godardin  Viimeiseen hengenvetoon (1960), joka sai KK-päätöksen Kaisa Saloselta ja Paavo Tuomarilta. Neljä vuotta myöhemmin esityslupa heltisi, mutta elokuvalle lyötiin poikkeuksellinen 50 %:n vero, mikä oli varsinainen kuolinisku koko elokuvalle. Vuonna 1965 voimaan tulleen uuden elokuvalain uhreja oli monia, mutta yksi ei taipunut sorron alle: Don Siegelin Likainen Harry (1971).

Siegelin elokuvassa sanfranciscolainen rikospoliisi Harry Callahan (Eastwood) luottaa Magnum-käsiaseensa voimaan roistoja vastaa tapellessaan, ja hän on jo ansainnut lempinimen Likainen Harry. Likainen Harry ei suinkaan ollut lännenelokuvista tunnetun Eastwoodin ensimmäinen nykyaikaan sijoittuva elokuva, vaan jo hänen toinen poliisielokuvansakin Siegelin ohjaaman Rautaisen Cooganin (1968) jälkeen. 

Harry Callahanille on jälleen paperitöitä luvassa. Kuva: WB

Likainen Harry on liian likainen

Likainen Harry sai maailmanensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 1971, ja jo tammikuussa se pyöri muun muassa Italiassa ja Brasiliassa. Elokuvan suomalaisesta levityksestä vastasi studion täkäläinen edustaja Oy Warner-Columbia Films Ab, joten hittifilmin tie Suomeen oli lyhyt. Warner-Columbia lähetti Likaisen Harryn normaalien käytäntöjen mukaan VET:n tarkastettavaksi jo helmikuun 2. päivänä vuonna 1972. Tarkastajana toimi Viimeisen hengenvetoon -elokuvankin kokonaan kieltänyt Tuomari, joka antoi tälle elokuvalle yhtä rajun tuomion. VET totesi kieltäneensä kyseisen elokuvan, koska "se on raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti" – suoraan lain kirjaimen mukaan.

Mikäli levittäjä ei ollut VET:n päätökseen tyytyväinen, sillä oli käytännössä kaksi vaihtoehtoa: valittaa jo tehdystä päätöksestä valtion elokuvalautakunnalle tai tarkastuttaa elokuvan leikattu versio. Warner-Columbia joutui tässä tapauksessa turvautumaan molempiin väyliin, mutta ensin se valitti maaliskuun 3. päivänä jättämässään kirjeessä jo annetusta KK-ikärajasta. Valtion elokuvalautakunta, puheenjohtajanaan Ragnar Meinander, käsitteli valituksen maaliskuun 13. päivänä. Tulos oli sama kuin VET:ssa: kokonaan kielletty. Lautakunnan äänestyksessä viisi jäsentä äänesti kokonaan kieltämisen puolesta ja kolme (joukossa myös elokuvakriitikko Heikki Eteläpää) puolusti K18-ikärajaa sillä ehdolla, että elokuvaa leikataan.

Seuraavaksi Warner-Columbian mainospäällikkö Elisa Hillo lähetti VET:lle Likaisen Harryn leikatun version. 61:n metrin ja yli kahden minuutin verran lyhennetty versio päätyi taas Tuomarin tarkastettavaksi. Maaliskuun 3. päivänä Tuomari antoi saman tuomion myös tälle elokuvalle: kokonaan kielletty.  Warner-Columbia valitti tästäkin elokuvalautakunnalle maaliskuun 30. päivänä jättämässään kirjeessä. Lautakunta käsitteli valituksen huhtikuun 17. päivänä, mutta totesi jälleen pitävänsä VET:n päätöksen voimassa, koska elokuva on "raaistava". Päätöksen perustelut jäivät tuohon yhteen sanaan. Päätös syntyi äänestyksellä äänin 6–3; kolme jäsentä äänesti sen ehdotuksen puolesta, minkä mukaan elokuva olisi pitänyt palauttaa VET:lle tarkastettavaksi.

Warner-Columbialle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja kuin leikata elokuvaa lisää ja lähettää se taas tarkastettavaksi tai valittaa päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Yhtiö valitsi jälkimmäisen keinon, mutta leikkaamattoman version sijaan valitus koski lyhennettyä versiota.  

Clint Eastwood on Likainen Harry. Kuva: WB

Korkein hallinto-oikeus päättää

Valtion elokuvalautakunta lähetti KHO:lle oman selontekonsa, jonka mukaan "tarkastettuaan nyt kysymyksessä olevan elokuvan valtion elokuvalautakunta äänestyksen jälkeen (6:3) katsoi, että elokuva on raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti siinä mielessä kuin elokuvaverolain [sic] 3 §:n 2. momentissa tarkoitetaan, minkä vuoksi valtion elokuvalautakunta hylkäsi valituksen ja siis pysytti valtion elokuvatarkastamon määräämän kieltopäätöksen".

Elokuvalautakunta totesi myös, että "valituskirjoituksen johdosta annettavana lausuntona asian käsittelyyn osaa ottaneet valtion elokuvalautakunnan puheenjohtaja ja jäsenet toistivat aikaisemmin antamansa lausunnot. Tämän vuoksi valtion elokuvalautakunta katsoo, ettei valittaja ole valituskirjoituksessaan tuonut esiin sellaisia uusia syitä, jotka valtion elokuvalautakunnan mielestä antaisivat aihetta valituksenalaisen päätöksen muuttamiseen."

Korkein hallinto-oikeus antoi päätöksensä asiasta 18. päivänä syyskuuta. "Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asiaa ja katsoo, ettei puheessa oleva elokuva ole raaistava ja ettei ole muutakaan elokuvien tarkastuksesta annetun lain 3 §:ssä tarkoitettua syytä, jonka perusteella elokuva olisi jätettävä hyväksymättä esitettäväksi. Tämän vuoksi korkein hallinto-oikeus harkitsee oikeaksi kumota elokuvalautakunnan ja elokuvatarkastamon päätökset ja, ottamatta välittömästi tutkittavakseen sanotun lain 4 §:ssä mainittuja seikkoja, palauttaa asian elokuvatarkastamolle. Elokuvatarkastamon tulee ottaa elokuva uudelleen tarkastettavaksi ja ratkaista, onko elokuvan esittämiselle asetettava viimeksi mainitussa lainkohdassa sanottuja ehtoja, sekä antaa elokuvaverolaissa tarkoitettu elokuvaveroa koskeva päätös. Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot".

Elokuvaverolaki 26.6.1964 2§ Vero on 10 prosenttia pääsymaksusta, kuitenkin niin, että jos esitettävä elokuva on sisällöltään huono tai taiteelliselta tahi siveelliseltä laadultaan heikko, vero on 30 prosenttia. 4 § Valtion elokuvatarkastamon asiana on päättää, onko elokuvaa pidettävä 2 vai 3 §:ssä tarkoitettuna elokuvana, sekä määrätä, minkä prosentin mukaan vero 2 §:ssä tarkoitetun elokuvan esittämisestä on suoritettava. Niin ikään on elokuvatarkastamon asiana päättää, onko kotimaista elokuvaa pidettävä sellaisena kuin 20 §:ssä säädetään.

 

Likaista Harrya kuvataan, ei vielä kielletä. Kuva: WB

Raaistavasta K16-elokuvaksi

Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä kaikki myös noudattivat. Warner-Columbia lähetti Likaisen Harryn leikatun version VET:lle uudelleen tarkastettavaksi lokakuun 20. päivänä. Tässä vaiheessa tarkastaja vaihtui Tuomarista koko VET:a johtavaan Jerker A. Erikssoniin, joka ei ainoastaan hyväksynyt elokuvaa esitettäväksi (KHO:n päätöksen mukaan), vaan antoi sille K16-ikärajan. Kuitenkin Eriksson määräsi elokuvalle 30 %:n rangaistusveron, joka elokuvaverolain mukaan voitiin määrätä sellaiselle elokuvalle, joka on "sisällöltään huono tai taiteelliselta tahi siveelliseltä laadultaan heikko". Laki jättää päätöksen subjektiivisen tulkinnan varaan, ja tätä tulkintaoikeutta VET myös käytti. 

Warner-Columbia ei tyytynyt rangaistusveroon, vaan valitti päätöksestä valtion elokuvalautakunnalle, joka antoi päätöksensä tammikuun 2. päivänä vuonna 1973. "Valtion elokuvalautakunta on tutkittuaan valituksen ja tarkastettuaan elokuvan Likainen Harry harkinnut oikeaksi elokuvatarkastamon esittämillä perusteilla hylätä valituksen ja siis jättää elokuvatarkastamon päätöksen pysyväksi". Päätös syntyi äänestyksessä luvuin 6–2; kaksi äänesti 10 %:n veron puolesta. Jälleen Warner-Columbia olisi voinut valittaa päätöksestä KHO:lle, mutta näin ei tapahtunut. Rangaistusverolla ei muutenkaan ollut mitään vaikutusta elokuvan julkaisemiseen, sillä Warner-Columbia laski Likaisen Harryn ensi-iltaan tammikuun 5. päivänä, kolme päivää ennen lautakunnan päätöstä rangaistusveroa koskevaan valitukseen.

Liki vuosi ensimmäisen ikärajatarkastuksen jälkeen Likaisen Harryn tapaus oli käsitelty. Heti aluksi sekä alkuperäisenä että leikattuna versiona kokonaan kielletystä elokuvasta kuoriutuikin 16 vuotta täyttäneille sallittu raina. Tapauksen käsittely oli kuitenkin kestänyt niin kauan, että Likaisen Harryn jatko-osa valmistui samana vuonna ensimmäisen osan Suomen-ensi-illan kanssa. Ted Postin ohjaama Magnum .44 menikin VET:ssä läpi kertaheitolla, tosin leikattuna versiona. Eastwoodin elokuvia oli jo nähtykin Suomessa leikattuina versioina Sergio Leonen Vain muutaman dollarin tähden- ja Hyvät, pahat ja rumat -länkkäreistä lähtien.

Miten Likaiselle Harrylle sitten kävi lippuluukuilla? Ei hullummin, sillä vaikka se oli vuoden ensi-illoista vasta 27. katsotuin, katsojia kertyi kuitenkin 81 248 kappaletta. Se oli tosin alle puolet siitä, mitä Eastwoodin toinen samanvuotinen elokuva sai: tähden itsensä ohjaama Ruoska-länkkäri veti teattereihin 168 921 katsojaa, jotka näkivät 12 sekunnin verran lyhennetyn version.

 

Kuvat: Julistegalleria.net

Likainen Harry -elokuvat Suomessa

ELOKUVA	VUOSI	ENSI-ILTA	IKÄ- RAJA	LEIKATTU	VERO	KATSOJAT
Likainen Harry	1971	05.01.73	K16	Kyllä	30 %	81 248
Magnum .44	1973	01.03.74	K16	Kyllä	10 %	143 468
Murskaaja	1976	04.02.77	K18	Kyllä	10%	75 815
Ratkaiseva isku	1983	06.07.84	K18	Kyllä	10 %	62 170
Likainen Harry ja murhapooli	1988	27.01.89	K18	Ei	10 %	68 979

Erityiskiitos KAVI:lle ja MEKU:lle pöytäkirjamateriaaleista.

Charles Bronson ja Henry Fonda Huuliharppukostajassa (1968). Kuva: Paramount Pictures

Italialaisohjaaja Sergio Leonen matkalipusta maailmanmaineeseen kävi Kourallinen dollareita (1964), Espanjassa halvalla kuvattu, italialaisten tuottama ja yhdysvaltalaisen tv-näyttelijän tähdittämä Akira Kurosawan Yojimbon (1961) uudelleenfilmatisointi. Paperilla tuollainen ei paljon lupaa, mutta erittäin lahjakkaan Leonen ansiosta lopputuloksena oli rautainen lännenfilmi, joka aloitti Clint Eastwoodin tien aikansa suurimpien filmitähtien joukkoon. Kourallisen dollareita jälkeen Leone ja Eastwood tekivät yhdessä vielä kaksi toinen toistaan suurempaa lännenfilmiä, Vain muutaman dollarin tähden (1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (1966). Kaikki kolme elokuvaa olivat suurmenestyksiä Euroopassa ja Hyvät, pahat ja rumat menestyi loistavasti myös Yhdysvalloissa.

Kolmen hitin jälkeen Leone alkoi suunnitella Harry Greyn The Hoods -romaanin filmaamista. Greyn teos seuraa kahta newyorkilaispoikaa matkalla gangsterin uralle. Tähän ei kuitenkaan löytynyt rahoitusta, mutta sen sijaan Paramount Pictures -studio oli halukas palkkaamaan Leonen ohjaamaan jälleen yhden lännenfilmin. Leone laati käsikirjoituksen C'era una volta il West -nimiseen elokuvaan (suom. Kerran Lännessä) kahden nuoren elokuvantekijän, Bernardo Bertoluccin ja Dario Argenton, kanssa käyttäen innoittajana Nicholas Rayn  Johnny Guitar -länkkäriä (1954). Kuvausten jo alettua käsikirjoitustyöhön osallistui Sergio Donati, jonka Leone palkkasi avustamaan elokuvan lyhentämisessä. Mickey Knox puolestaan tuli auttamaan englanninkielisten repliikkien kirjoittamisessa.

Cheynne (Jason Robards) ja Jill (Claudia Cardinale)

Rayn Johnny Guitarin tapaan Huuliharppukostaja on poikkeuksellinen lännenelokuva sen naiskuvauksen takia. Elokuvan suuria tähtiä ja vetonauloja ovat Charles Bronson – nimiroolissa "huuliharppukostajana" – ja Henry Fonda palkkatappajista pahimpana, mutta Claudia Cardinale tekee suuren pääroolin Jillinä, kultasydämisenä huorana, joka on kirjeenvaihdon perusteella lupautunut leskimiehen vaimoksi. Saapuessaan uuden miehensä ja lastensa luokse hän saa huomata, ettei asemalla ole ketään vastassa. Perille päästyään järkytys iskee: koko perhe on tapettu. Asialla on Fondan näyttelemä Frank, rautatiepomon kätyri, joka tekee mitä tahansa saadakseen ramman pomonsa himoitseman maa-alueen, jonka läpi rautatie aiotaan vetää. Alueella liikuskeleva lainsuojaton Cheynne (Jason Robards) aiotaan lavastaa syylliseksi murhiin, mutta Cheynnella on muita suunnitelmia. Frank saa peräänsä niin Cheyennen kuin nimettömäksi jäävän "huuliharppukostajankin", jolla on kana kynittävänä Frankin kanssa.

Leone halusi Bronsonin jo Hyvät, pahat ja rumat -elokuvaan Angel Eyesin rooliin, mutta Bronson oli silloin kiinni Robert Aldrichin Likaisen tusinan (1967) tuotannossa ja hänen sijastaan roolissa nähtiin Lee Van Cleef. Nyt Leone halusi uuden elokuvansa mystiseksi kostajaksi Eastwoodin, mutta tämä kieltäytyi ja Bronson sai näin mahdollisuuden tehdä uransa tunnetuimmaksi jääneen roolin.

Cardinale ja Leone elokuvan kuvauksissa.

Elokuva kuvattiin kevään ja kesän 1968 aikana Roomassa Cinecittan maailmankuuluilla studioilla, Espanjassa sekä tärkeiden miljöökuvien osalta Yhdysvalloissa Monumental Valley -nimisessä paikassa Arizonassa, missä John Ford kuvasi monet lännenelokuvansa. Leonen kolmeen edelliseen elokuvaan ikimuistoisen voimakkaan ja kauniin musiikin säveltänyt Ennio Morricone oli jälleen säveltänyt ja levyttänyt valtaosan musiikista ennen kuvausten alkua, mikä osaltaan on varmasti vaikuttanut Leonen kerrontaankin.

Kuvauksien ylle synkän varjon loi filmin alussa yhtä asemalle saapuneista revolverimiehistä näytelleen Al Mulockin itsemurha. Kuvausryhmän ollessa Espanjassa Mulock hyppäsi hotellihuoneensa ikkunasta ja vilahti alemmassa huoneessa asuneiden käsikirjoittaja Mickey Knoxin ja tuotantopäällikkö Claudio Muncinin ohi. Kaksikko kiirehti kadulle, nostivat Mulockin autoonsa ja lähtivät viemään tätä sairaalaan. Knoxin kertoman mukaan ennen auton lähtöä Leone käski Muncinia ottamaan Mulockin yllä olevan rooliasun talteen, koska sitä tarvittaisiin vielä.

Ajan tyylin mukaisesti Huuliharppukostaja kuvattiin mykkänä, koska siinä käytettiin erimaalaisia ja eri kieliä puhuvia näyttelijöitä, jotka myöhemmin dubattiin eri kielille joka tapauksessa. Niihin maihin, joissa dubbausta ei harrasteta, Huuliharppukostaja tuli englanninkielisenä versiona. Näin siis myös Suomessa elokuvaa on esitetty Fondan, Bronsonin ja Robardsin omilla äänillä, mutta Cardinalen äänen on dubannut Joyce Gordon. 

Huuliharppukostaja sai maailmanensi-iltansa Italiassa joulukuun 21. päivänä vuonna 1968. Elokuvan alkuperäinen versio on 165 minuuttia pitkä, mutta Yhdysvaltain ja joidenkin muiden maiden markkinoille siitä leikattiin 20 minuuttia lyhempi versio.  

Claudia Cardinale Jillinä.

Leonen suuri taidonnäyte

Huuliharppukostaja on lunastanut ansaitun paikkansa elokuvahistoriassa. Se on Leonen kolmea edellistä elokuvaa vakavampi, vaikuttavampi ja täysipainoisempi kokonaisuus. Visuaalisuudessa Huuliharppukostajalla ei ole montaa vertaista: Leonen kuvakerronta hyödyntää kaikkia kuvakokoja, suuria etäisyyksiä, äärimmäisiä lähikuvia ja Tonino Delli Collin kuvaus on alansa parasta tasoa. Näyttelijöitään Leone kuvaa yhtä suurella ihailulla ja arvostuksella, olipa kyseessä arvokkaasti vanhentunut Fonda tai hehkä ja uhkea Cardinale. Espanjan maisemat tuovat elokuvaan samanlaisen omalaatuisen, jopa unenomaisen tunnelman kuin Leonen kolmeen aiempaan länkkäriin.

Vaikka Leonen kaksi edellistä elokuvaa olivat jopa Huuliharppukostajaa pidempiä, on sen tempo on niihin nähden huomattavasti viipyilevämpi. Leone maalailee tunnelmakuvia, mikä myös korostaa ja tehostaa entisestään elokuvan toiminnallisempia kohtauksia. Visuaalisen herkun lisäksi tarjolla samanlaista myös korville: Morriconen musiikki on kauneimmillaan ja mahtipontisimmillaan, eikä elokuvan soundtrackia suotta myyty kymmentä miljoonaa kappaletta. Leone ja äänisuunnittelijat keksivät tehdä elokuvan avauskohtauksesta täysin repliikittömän, musiikittoman kohtauksen, jonka koko äänimaailma on rakennettu realistisilla äänitehosteilla. Huuliharppukostaja käykin malliesimerkistä melkeinpä kaikilla elokuvanteon ja elokuvataiteen osa-alueilla. 

Leone oli Huuliharppukostajan kuvausten aikaan vain 39-vuotias, mutta hän teki sen jälkeen enää vain kaksi elokuvaa: Meksikon sisällissodan aikaan sijoittuvan länkkärikomedian Maahan, senkin hölmön! (1971) ja lopulta The Hoodsin filmatisoinnin, Suuren gangsterisodan (1984). Siinä missä Eastwoodin tähdittämät länkkärit muodostivat oman trilogiansa, näistä kolmesta elokuvasta tuli Leonen Amerikka-trilogia. 

Suuren gangsterisodan saama nuiva vastaanotto kriitikoilta ja kehno yleisömenestys oli kova kolaus maestrolle, joka oli aina voinut luottaa ainakin yleisön suosioon. Leone kuoli sydänkohtaukseen 60-vuotiaana vuonna 1989.

Bronson, Cardinale ja Leone kuvauksissa.

Miljoonamenestys

Huuliharppukostaja oli jättiläismäinen menestys kaikkialla paitsi Yhdysvalloissa, jossa se keräsi vain 2,1:n miljoonan dollarin vuokratuotot, mutta mahtui sentään vuoden 1969 kolmenkymmenen katsotuimman elokuvan joukkoon. 

Huuliharppukostaja sai Ranskassa 14,8 miljoonaa, Saksassa 13 miljoonaa, Italiassa 8,8 ja Espanjassa 3,8 miljoonaa katsojaa – siis neljästä maasta yhteensä yli 40 miljoonaa katsojaa. Ranskassa se on kaikkien aikojen viidenneksi katsotuin elokuva, päihittäen jopa Victor Flemingin Tuulen viemän (1939). Saksassa Huuliharppukostaja on vuonna 1963 alkaneen katsojatilastoinnin ajan kolmanneksi katsotuin elokuva Disneyn Viidakkokirjan (1967) ja James Cameronin  Titanicin (1997) jälkeen. Kotimaassaan Italiassa Huuliharppukostaja on jäänyt täpärästi kaikkien aikojen katsotuimpien listalla kolmenkymmenen parhaan joukosta.

Suomalaiset julisteet. Kuvat: Julistegalleria.net

Huuliharppukostaja Suomessa

Huuliharppukostaja tuli Suomeen huhtikuun 17. päivänä vuonna 1970, puolitoista vuotta valmistumisensa jälkeen. Tuolloin suomalaiset eivät kuitenkaan päässeet näkemään elokuvaa kokonaisena: levittäjä toi Suomeen elokuvan lyhennetyn version, josta Valtion elokuvatarkastamon elokuvalautakunta vielä lyhensi reilut neljä minuuttia. Paramount Films Oy yritti ensin saada elokuvan läpi sellaisenaan, mutta Valtion elokuvatarkastamo tarkasti elokuvan 26.11.1969 ja päätti, että vero "mainitun elokuvan esittämisestä on sen huonon sisällön ja heikon siveellisen laadun vuoksi suoritettava 30:n prosentin mukaan sekä että elokuvaa ei saa esittää 16 vuotta nuoremmille lapsille."

Paramount Films valitti korkeasta rangaistusverosta Valtion elokuvalautakunnalle 23.12.1969 osoittamassaan kirjeessä. Paramount Films anoi veron laskemista kymmeneen prosentiin ja ilmoitti suostuvansa vaadittaviin leikkauksiin.

Valtion elokuvatarkastamo, varapuheenjohtaja Ragnar Meinanderin johdolla, kokoontui ja katsoi Huuliharppukostajan tammikuun 2. päivänä 1970.  Pöytäkirjaan merkittiin, että "Valtion elokuvalautakunta on tutkittuaan valituksen ja tarkastettuaan elokuvan Huuliharppukostaja harkinnut oikeaksi hyväksyä valituksen ehdolla, että elokuvasta viranomaisen toimesta poistetaan 2. osasta pojan ampuminen, 3. osasta miehen kidutus mankelissa ja lyhennetään 7. osasta kuolevan johtaja ryömimistä savikuopassa sekä 8. osasta kostajan veljen hirttämistä ja määrännyt, että elokuvan esittämisestä elokuvanäytännössä, johon peritään pääsymaksu, on suoritettava veroa 10 prosenttia pääsymaksusta."

Seitsemästä jäsenestä kuusi kannatti 10 %:n veroa ja leikkauksia, ainoastaan yksi jäsen äänesti aiemman päätöksen. eli 30 %:n veron, mutta leikkaamattomuuden puolesta.

Kun Huuliharppukostaja sai uusintaensi-iltansa alkuperäisenä, 165-minuuttisena versiona vuonna 1977, Elokuvalautakunta määräsi jälleen samat poistot tehtäväksi. Vasta DVD- ja Blu-ray-tallenteiden aikakaudella myös suomalaiset ovat voineet nauttia Huuliharppukostajasta sen alkuperäisessä asussaan. Elokuvan 50-vuotispäivien kunniaksi siitä ilmestyi Suomen markkinoille uusi teräskantinen Blu-ray-tallenne, joka on sisällöltään identtinen aiemman Blu-ray-julkaisun kanssa.

Suomessa aloitettiin koti- ja ulkomaiset elokuvat kattava virallinen katsojatilastointi vasta vuonna 1972, joten Huuliharppukostajan kahden ensimmäisen vuoden katsojamääriä ei ole tilastoitu. Menestys on varmasti ollut melkoinen, sillä vuodesta 1972 lähtien se on saanut 222 601 katsojaa. Viimeisen reilun kahdenkymmenen vuoden ajalta Huuliharppukostajalla ei ole tilastoituja katsojia.

Kovia kokeva Jill (Cardinale)

Leonen elokuvien katsojalukuja Euroopasta

Elokuva	Italia	Ranska	Saksa	Espanja	Yhteensä
Taistelu Rhodoksesta	-	1 686 128	-	-	1 686 128
Kourallinen dollareita	14 400 000	4 383 331	-	3 281 784	22 065 115
Vain muutaman dollarin tähden	14 550 000	4 170 929	2 640 010	5 520 971	26 881 910
Hyvät, pahat ja rumat	11 364 221	6 333 118	-	4 211 516	21 908 855
Huuliharppukostaja	8 870 732	14 862 764	13 000 000	3 813 774	40 547 270
Maahan, senkin hölmö!	6 048 523	4 723 338	-	1 123 564	11 895 425
Suuri gangsterisota	-	1 231 072	2 319 953	409 160	3 960 185
Yhteensä:	55 233 476	37 390 680	17 959 963	18 360 769	128 944 888

 

Katkelma elokuvan alusta:

 

Terence Hill ja Bud Spencer elokuvassa Mutaa kuonoon! sano virtahepo (1979).

Kun italialainen uimari Carlo Pedersoli osallistui Helsingin olympialaisiin kesällä 1952, paikalla ollut suomalaisyleisö näki ensimmäisen kerran tulevan suosikkinäyttelijänsä. Samoihin aikoihin toinen italialainen nuorimies, Mario Girotti, aloitteli filmiuraansa kotimaassaan. Vuosien varrella Carlo Pedersolista kuoriutui Bud Spencer ja Mario Girottista Terence Hill, ja yhdessä heistä tuli Suomen elokuvateatterin suurimpia vetonauloja koko 1970-luvun ajaksi. Näillä kahdella italialaispojalla oli 1970-luvulla enemmän hittielokuvia kuin Al Pacinolla, Robert Redfordilla ja Paul Newmanilla.

 

Ympäri mennään...

Girotin (s. 1939) ja Pedersolin (1929–2016) tiet ristesivät ensimmäisen kerran jo 1950-luvun alussa, kun he olivat saman uimahallin vakioasiakkaita. Sanaakaan he eivät keskenään vaihtaneet, mutta myöhemmin Girotti kertoi ihailleensa olympiatason Pedersolia. Niin kuitenkin kävi, että molemmat päätyivät elokuvaurille ja Girotista tuli täystyöllistetty nuorukaisroolien esittäjä, joita hän saikin näytellä vielä pitkään.

Girotin ja Pedersolin ensimmäinen yhteinen elokuva oli Hannibal (1959), mutta siinä heillä ei ole yhtäkään yhteistä kohtausta, eivätkä he tavanneet toisiaan kuvauksissa. Hannibal jäi pitkäksi aikaa Pedersolin viimeiseksi elokuvarooliksi, kun hän avioiduttuaan päätyi appiukkonsa kanssa musiikki- ja televisiobisnekseen. Vuoteen 1967 saakka Pedersoli teki töitä tv-dokumenttielokuvien tuottajana, kun taas ahkera Girotti näytteli muun muassa Luchino Viscontin Tiikerikissassa (1963) ja saksalaisissa Winnetou-lännenelokuvissa.

Kuvat: Julistegalleria.net

...ja leffaan tullaan

Ilman Giuseppe Colizzia Girotti ja Pedersoli eivät välttämättä koskaan olisi kohdanneet toisiaan saati muodostaneet koko Euroopan tuntemaa tähtiparia. Colizzi oli kokenut apulaisohjaaja, joka 1960-luvun puolivälissä debytoi ohjaajana ja monien muiden tapaan ryhtyi tekemään spagettiwesternejä Sergio Leonen vanavenedessä.

Colizzi oli Espanjassa kuvaamassa ensimmäistä omaa ohjaustyötään, kun päänäyttelijä Pietro Martellanza (tunnettu myös nimellä Peter Martell) katkaisi jalkansa vaimonsa kanssa riidellessään (vaimo väisti ja aviomies potkaisikin seinään) ja joutui luopumaan roolista. Colizzi matkusti takaisin Italiaan etsimään pikaisesti uutta päänäyttelijää elokuvaansa. Hän tapasi Girottin, joka oli sattumalta Italiassa käymässä – saksalaisäidin ja italialaisisän poika eli ensimmäiset lapsuusvuotensa Saksassa, missä hänellä nyt riitti töitä näyttelijänä. Girotti otti pestin vastaan, sillä hän oli kyllästynyt näyttelemään vuosi toisensa jälkeen nuorten ensirakastajien rooleja.

Kun Girotti saapui elokuvan kuvauksiin Espanjaan, hän ja Pedersoli tapasivat toisensa ensimmäisen kerran oikein kunnolla. Pedersoli, joka oli jo kerran luopunut näyttelijänurastaan, oli alusta alkaen mukana elokuvassa. Colizzi tunsi Pedersolin vaimon ja houkutteli tämän miehen mukaan, kun tämän kaltaiselle suurikokoiselle ja voimakkaalle miehelle oli tarvetta. 194-senttisen Pedersolin rinnalla 182-senttinen Girottikin oli pieni mies. Jo kuvausten alussa oli selvää, että Pedersolin ja Girottin yhteispeli toimii. Tämän huomasivat niin näyttelijät kuin heidän ohjaajansakin.

Leonen länkkärien myötä italialaisten spagettiwesternien kysyntä oli suurta myös maan rajojen ulkopuolella. Vaikka elokuvien nimet ja roolihahmojen nimet usein olivatkin ilmiselvästi muualta kuin englanninkielisistä maista – oli Djangoa, Sabataa ja niin edelleen, toisaalta Hollywoodissakin oli Rio Bravoa ja El Doradoa – ei italialaisuutta pyritty korostamaan, vaan päinvastoin. Kaikki elokuvat dubattiin englanniksi ja sen lisäksi elokuvien eurooppalaiset näyttelijät ja ohjaajat usein käyttivät englanninkielisiä sala- tai taiteilijanimiä. Niinpä myös Pedersolia ja Girottia pyydettiin keksimään itsellensä ulkomaita varten sopivat nimet, vaikka Girotti olikin jo tuttu nimi Saksassa. Pedersoli valitsi oman taiteilijanimensä Budweiser-olutmerkin ja Spencer Tracyn mukaan, Girotti omansa tuottajien ehdottamista nimistä sillä perusteella, että siinä oli samat nimikirjaimet kuin hänen äidillään. Tosin Girotti väitti tuolloin, että Hill-nimi on hänen vaimonsa tyttönimi, mutta myöhemmin mies kertoi sen olleen vain julkisuustemppu feministiliikkeen oltua pinnalla.

Kuvat: Julistegalleria.net

Bud Spencer & Terence Hill, Terence Hill & Bud Spencer

Näin Colizzin länkkäristä tuli ensimmäinen varsinainen Hill & Spencer -elokuva. Luoja armahtaa – minä en! (1967) valtasi Italian elokuvateatterit syksyllä 1967 ja keräsi ruhtinaalliset 9,4 miljooonaa katsojaa. Ulkomaille sillä ei ollut aluksi juuri minkäänlaista kysyntää, mutta tilanne muuttui muutaman vuoden päästä, kun Spencer ja HIll löivät itsensä läpi eräällä toisella filmillä. Elokuvan menestys Italiassa oli kuitenkin niin suuri, että Colizzi, Hill ja Spencer tekivät sille kaksi jatko-osaa, Tappavan hymyn (1968) ja Veristen saappaiden kukkulan (1969).

Hillin ja Spencerin maailmanlaajuinen läpimurtoelokuva oli vasta Enzo Barbonin Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi (1970). Barboni oli kokenut kuvaaja, jota häntäkin spagettiwesternit työllistivät: Barboni kuvasi Sergio Corbuccin klassikkoteoksen Django – kostajan (1966), pääosassa Hilliä muistuttava Franco Nero, ja Ferdinando Baldin ohjaaman Nimeni on Djangon (1968), jonka pääosassa Hill nähtiin. Nyt Barboni halusi tehdä toisenlaisen lännenelokuvan kovien spagettiwesternien vastapainoksi, mutta tuottajat eivät olleet kiinnostuneita Barbonin hidastempoisesta, dialogipainotteisesta ja verettömästä käsikirjoituksesta. Tilanne muuttui, kun Barboni tapasi Italo Zingarellin, joka lupautui tuottamaan elokuvaan. Barboni kaavaili elokuvan päärooleihin Martellanzaa ja Luigi Montefioria (tunnettu myös nimellä George Eastman), mutta Hill ja Spencer olivat sattumalta samaan aikaan Zingarellin toimistossa ja heidät päätettiin ottaa elokuvan päärooleihin. Loppu oli historiaa: Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi (1970) keräsi Italiasta, Ranskasta, Espanjasta ja Saksasta yhteensä yli 22 miljoonaa katsojaa. Tästä alkoi reilut kymmenen vuotta kestänyt suursuosion aikakausi, joka loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin.

Kuvat: Julistegalleria.net

Piiri pieni pyörii

Vuosina 1967–1994 Terence Hill ja Bud Spencer tekivät seitsemäntoista yhteistä elokuvaa. Ensimmäiset vuodet he pysyttelivät lännentarinoiden ja erään toisen epookkifilmin, Pääkallolipun alla -merirosvoseikkailun (1971), parissa. Muutos vieläkin kevyempään suuntaan tapahtui vuonna 1972, kun pojat nähtiin Colizzin ohjaamassa Siitä vaan, pojat -filmissä. Siinä epookki vaihtui nykyaikaan ja Euroopan maisemat Kolumbiaan, jossa Hill ja Spencer kuvasivat myös Kaksi lähetyssaarnaajaa -elokuvan. Vuosien varrella pojat kävivät kuvaamassa yhteisiä elokuviaan myös Espanjassa, Etelä-Afrikassa, Brasiliassa, tietysti Italiassa sekä peräti viidesti Miamissa, Floridassa.

Hill & Spencer -elokuvien päätekijöissä oli usein samoja kasvoja, mutta toisin kuin voisi luulla, ne eivät kaikki ole saman yhtiön tai tuottajan tuotantoa. Seitsemästätoista elokuvasta Enzo Barboni (salanimellä E. B. Clucher) ohjasi viisi, Giuseppe Colizzi neljä ja Sergio Corbucci kaksi (ja tämän veli Bruno Corbucci yhden).

Päänäyttelijät alkoivat kuitata miljoonapalkkioita jokaisesta elokuvastaan ja tienata kuin paremmatkin Hollywood-tähdet, vaikka nimenomaan Yhdysvallat oli se alue, missä heidän elokuvansa eivät erityisemmin menestyneet. Näin siitäkin huolimatta, että elokuvat dubattiin englanniksi (yleensä melko kehnosti), osa jopa kuvattiin Yhdysvalloissa ja elokuviin palkattiin mukaan vanhoja Hollywood-tähtiä – sellaisia, jotka eivät enää maksaneet liikaa. Englanninkielisissä dubbauksissa englanninkieliset näyttelijät puhuivat tietysti itse repliikkinsä, mutta niin teki myös Hill, jonka englannin kielen taito on melko hyvä. Sen sijaan Spencer dubattiin aina, jopa kotimaassaan Italiassa, sillä hänen napolilainen aksenttinsa koettiin liian vaikeaksi muualla asuville italialaisille. Myös Hill dubattiin italiassa; ilmeisesti ensimmäisenä kielenään saksan oppineella Hillillä oli hänelläkin liian vahva aksentti.

Hill & Spencer -elokuvissa nähtiin "vierailevina" tähtinä muun muassa Eli Wallach (Tappava hymy), Donald Pleasence (...ja täältä pesee), Woody Strode (Veristen saappaiden kukkula), Farley Granger (Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi), Harry Carey Jr. (Trinity ratsastaa jälleen), Robert Loggia (Kaksi lähetyssaarnaajaa) ja David Huddleston (Antaa heittää).

Terence Hill elokuvassa Luoja armahtaa – minä en! (1967).

Viatonta väkivaltaa

Hill & Spencer -elokuvissa pääosassa on viaton hauskuus. Väkivaltaa näissä elokuvissa on yllin kyllin, mutta verta ei nähdä, kukaan ei kuole. Roistot ovat useimmiten sarjakuvamaisia hölmöjä, jos taas Hillin ja Spencerin hahmot ovat tyypillisiä hauskoja ja vähän hölmöjä sankareita.

Hillille ja Spencerille oli tärkeää, että heidän elokuvansa eivät olleet oikeasti väkivaltaisia. Sen lisäksi näissä elokuvissa ei ole juuri minkäänlaista seksuaalista sisältöä. Silloin harvoin, kun tarinoissa on naisia mukana, ovat he joko viattoman rakkauden kohteita, äitejä tai nunnia. Tosin tähän on muutamia harvoja poikkeuksia, mutta härskiksi touhu ei yltynyt silloinkaan, kun Musta Emanuelle -elokuvien Laura Gemser nähtiin cameo-roolissa Turpiin vaan ja onnea! -elokuvassa (1977).

Voisi sanoa, että Hill & Spencer tekivät sellaisia koko perheelle soveltuvia elokuvia, mitä Disney ei halunnut tai tajunnut tehdä. Asia ei ole aivan näin mustavalkoinen, sillä ensinnäkin tällaiset elokuvat ovat enemmänkin isien ja poikien elokuvia. Toisekseen suomalainen elokuvasensuuri oli sen verran tiukkapipoista tuohon aikaan, että jopa tällaiset viattomat elokuvat kiellettiin lapsilta. Ainoa poikkeus on ...ja täältä pesee, jonka ikäraja oli K-8.

Spencer ja Hill elokuvassa Mutaa kuonoon! sano virtahepo (1979).

Hill & Spencer -elokuvat Suomessa

Hillin ja Spencerin seitsemäntoista yhteistä elokuvaa tulivat kaikki Suomessa elokuvateatterilevitykseen, mikä jo sinällään on harvinaislaatuinen saavutus. Kuitenkin osa näistä elokuvista sai ensi-iltansa ennen vuotta 1972 ja täydellistä, virallista katsojatilastointia, joten näiden elokuvien tässä ilmoitetut katsojaluvut sisältävät vain 1.1.1972 lähtien tulleet katsojat.

Trinity ratsastaa jälleen oli kaksikon suosituimpia teoksia kaikkialla, myös Suomessa. Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi sai täkäläisen ensi-iltansa heinäkuussa 1971, joten ensimmäisen vajaan puolen vuoden ajan katsojat  puuttuvat tässä ilmoitetussa katsojaluvussa. Silti se tuskin vetäisi vertoja jatko-osansa yleisömäärälle: Trinity ratsastaa jälleen sai 328 682 katsojaa, edeltäjänsä vuodesta 1972 lähtien 197 199 katsojaa.

Seitsemästätoista Hill & Spencer -elokuvasta peräti kaksitoista saavutti 100 000:n katsojan rajan, mikä kuvastaa sekä heidän valtavaa suosiotaan että nopeaa romahdusta. 1970-luvulla ainoan kerran poikien elokuva jäi alle sadantuhannen katsojan vuonna 1972, jolloin Pääkallolipun alla sai "vain" 91 143 katsojaa. Seuraavan kerran tämän rajan alle pudottiin vuonna 1983, kun Antaa heittää keräsi 78 564 katsojaa. Sen jälkeen kaksikko nähtiin 1980-luvulla yhdessä enää vain kahdessa elokuvassa vuonna 1985, eivätkä nämä kaksi elokuvaa saaneet yhteensäkään sen vertaa katsojia kuin Antaa heittää.

HIll ja Spencer palasivat vielä kerran yhteen nostalgisessa, vanhojen hyvien aikojen muistoksi tehdyssä Minä armahdan, Mooses ei -länkkärikomediassa vuonna 1994. Hill vastasi tällä kertaa itse ohjauksesta, mutta vaikka odotukset tuskin olivat täysin epärealistiset, oli menestys silti hyvin vaatimatonta. Suomessakin elokuva nähtiin vasta joulukuussa 1996 yhdellä esityskopiolla, eikä katsojia kertynyt sataakaan. Aikaa oli kulunut, nuoriso muuttunut ja fanikunta vanhentunut. Hillin ja Spencerin paikka oli nyt kotiteattereissa, jossa heidän suosionsa on jatkunut tähän päivään saakka. 

 

Elokuvat on listattu niiden valmistumisjärjestyksessä.

1. Luoja armahtaa – minä en! (1967)

Ohjaus: Giuseppe Colizzi | Suomen-ensi-ilta: 6.4.1973 | Katsojia: 142 183 | Vuoden 11. katsotuin

Alkuperäinen ikäraja K-18.

2. Tappava hymy (1968)

Ohjaus: Giuseppe Colizzi | Suomen-ensi-ilta: 13.2.1970 | Katsojia: 166 204 |  Vuoden 6. katsotuin (ks. alla)

Huom! Täydellinen katsojatilastointi aloitettu v. 1972, katsojaluvuissa vain 1.1.1972 lähtien tulleet katsojat.

TV-esityksessä käytetty nimeä Luojan lähettiläät.

Alkuperäinen ikäraja K-16.

3. Veristen saappaiden kukkula (1969)

Ohjaus: Giuseppe Colizzi | Suomen-ensi-ilta: 24.3.1972 |  Katsojia: 120 684 | Vuoden 17. katsotuin

Alkuperäinen ikäraja K-16.

4. Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi (1970)

Ohjaus: Enzo Barboni | Suomen-ensi-ilta: 16.7.1971 | Katsojia: 197 199 (ks. alla) | Vuoden 4. katsotuin (ks. alla)

Huom! Täydellinen katsojatilastointi aloitettu v. 1972, katsojaluvuissa vain 1.1.1972 lähtien tulleet katsojat.

Alkuperäinen ikäraja K-16.

5. Pääkallolipun alla (1971)

Ohjaus: Lorenzo Gicca Palli | Suomen-ensi-ilta: 21.1.1972 | Katsojia: 91 143 | Vuoden 24. katsotuin

Käsikirjoittaja Lorenzo Gicca Palli ohjasi uransa aikana viisi elokuvaa Vincent Thomas -salanimellä. Pääkallolipun alla oli niistä toinen ja ylivoimaisesti menestynein.

Alkuperäinen ikäraja K-12.

6. Trinity ratsastaa jälleen (1971)

Ohjaus: Enzo Barboni | Suomen-ensi-ilta: 7.7.1972 | Katsojia: 328 682 | Vuoden 4. katsotuin

Alkuperäinen ikäraja K-12.

7. Siitä vaan, pojat! (1972)

Ohjaus: Giuseppe Colizzi | Suomen-ensi-ilta: 7.9.1973 | Katsojia: 143 647 | Vuoden 10. katsotuin

Alkuperäinen ikäraja K-16.

8. ...ja täältä pesee (1974)

Ohjaus: Marcello Fondanto | Suomen-ensi-ilta: 29.11.1974 | Katsojia: 186 003 | Vuoden 12. katsotuin

Alkuperäinen ikäraja K-8.

9. Kaksi lähetyssaarnaajaa (1974)

Ohjaus: Franco Rossi | Suomen-ensi-ilta: 22.8.1975 | Katsojia: 123 375 | Vuoden 10. katsotuin

Alkuperäinen ikäraja K-16.

10. Turpiin vaan ja onnea! (1977)

Ohjaus: Enzo Barboni | Suomen-ensi-ilta: 29.7.1977 | Katsojia: 125 985 | Vuoden 14. katsotuin

Alkuperäineni ikäraja K-16.

11. Senkka nenästä, pojat! (1978)

Ohjaus: Sergio Corbucci | Suomen-ensi-ilta: 22.12.1978 | Katsojia: 191 729 | Vuoden 12. katsotuin

Alkuperäinen ikäraja K-16.

12. Mutaa kuonoon! sano virtahepo (1979)

Ohjaus: Italo Zingarelli | Suomen ensi-ilta: 21.12.1979 | Katsojia: 134 608 | Vuoden 13. katsotuin

Ohjauksesta vastasi Trinity-elokuvien tuottaja Italo Zingarelli.

Alkuperäinen ikäraja K-12.

13. Banaanipojat hula-hula-saarella (1981)

Ohjaus: Sergio Corbucci |  Suomen-ensi-ilta: 25.12.1981 | Katsojia: 138 102 | Vuoden 13. katsotuin

Alkuperäinen ikäraja K-16.

14. Antaa heittää (1983)

Ohjaus: Enzo Barboni | Suomen-ensi-ilta: 23.12.1983 | Katsojia: 78 564 | Vuoden 20. katsotuin

Alkuperäinen ikäraja: K-12

15. Turpiin vaan ja tuplaten (1984)

Ohjaus: Enzo Barboni | Suomen-ensi-ilta: 19.4.1985 | Katsojia: 19 080 | Vuoden 55. katsotuin

Alkuperäinen ikäraja K-12.

16. Miamin superkytät (1985)

Ohjaus: Bruno Corbucci | Suomen-ensi-ilta: 20.12.1985 | Katsojia: 38 680 | Vuoden 27. katsotuin

Alkuperäinen ikäraja K-16.

17. Minä armahdan, Mooses ei (1994)

Ohjaus: Terence Hill | Suomen-ensi-ilta: 13.12.1996 | Katsojia: 89 | Vuoden 163. katsotuin

Yksi esityskopio. Vuoden 166:sta ensi-illasta 163. katsotuin.

Alkuperäinen ikäraja K-14.

 

Hill & Spencer -elokuvat Suomessa:
 

	ELOKUVA	VUOSI	ENSI-ILTA	OHJAUS	KATSOJIA
1.	Trinity ratsastaa jälleen	1971	07.07.1972	Enzo Barboni	328 682
2.	Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi	1970	16.07.1971	Enzo Barboni	197 199
3.	Senkka nenästä, pojat	1978	22.12.1978	Sergio Corbucci	191 729
4.	Ja täältä pesee!	1974	29.11.1974	Marcello Fondato	186 003
5.	Tappava hymy	1968	13.02.1970	Giuseppe Colizzi	166 204
6.	Siitä vaan, pojat!	1972	07.09.1973	Giuseppe Colizzi	143 647
7.	Luoja armahtaa – minä en!	1967	06.04.1973	Giuseppe Colizzi	142 183
8.	Banaanipojat Hula-hula-saarella	1981	25.12.1981	Sergio Corbucci	138 102
9.	Mutaa kuonoon! sano virtahepo	1979	21.12.1979	Italo Zingarelli	134 608
10.	Turpiin vaan ja onnea	1977	29.07.1977	Enzo Barboni	125 985
11.	Kaksi lähetyssaarnaajaa	1974	22.08.1975	Franco Rossi	123 375
12.	Veristen saappaiden kukkula	1969	24.03.1972	Giuseppe Colizzi	120 684
13.	Pääkallolipun alla	1971	21.01.1972	Lorenzo Gicca Palli	91 143
14.	Antaa heittää	1983	23.12.1983	Enzo Barboni	78 564
15.	Miamin superkytät	1985	20.12.1985	Bruno Corbucci	38 680
16.	Turpiin vaan ja tuplaten	1984	19.04.1985	Enzo Barboni	19 080
17.	Minä armahdan, Mooses ei	1994	13.12.1996	Terence Hill	86
				YHTEENSÄ:	2 225 954

Ensimmäinen pitkä eli koko illan kotimainen näytelmäelokuva valmistui 115 vuotta sitten. Kuluneen yli sadan vuoden aikana vain kolmetoista suomalaista elokuvantekijää on ohjannut vähintään kaksikymmentä pitkää elokuvaa. Seuraavassa esittelemme lyhyesti yhdeksäntoista tuotteliainta suomalaisohjaajaa.

 

1. Toivo "T. J." Särkkä (1890–1975) – 51 ohjaustyötä

Pitkät elokuvat: Kaikenlaisia vieraita (1936) | Pohjalaisia (1936) | Asessorin naishuolet (1937) | Kuin uni ja varjo (1937) | Lapatossu (1937) | Tulitikkuja lainaamassa (1938) | Olenko minä tullut haaremiin (1938) | Rykmentin murheenkryyni (1938) | Eteenpäin –  elämään (1939) | Helmikuun manifesti (1939) | Jumalan tuomio (1939) | Pikku pelimanni (1939) | Serenaadi sotatorvella (1939) | Suotorpan tyttö (1940) | Runon kuningas ja muuttolintu (1940) | Tavaratalo Lapatossu & Vinski (1940) | Kulkurin valssi (1941) | Suomisen perhe (1941) | Kaivopuiston kaunis Regina (1941) | Onnellinen ministeri (1941) | Onni pyörii (1942) | Uuteen elämään (1942) | August järjestää kaiken (1942) | Nuoria ihmisiä (1943) | Vaivaisukon morsian (1944) | Ballaadi (1944) | Sylvi (1944) | Anja tule kotiin (1944) | Anna Liisa (1945) | Nuoruus sumussa (1946) | Naiskohtaloita (1947) | Suomen suurkisat 1947 (1947, dokumentti) | Suopursu kukkii (1947) | Neljästoista vieras (1948) | Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi (1949) | Katupeilin takana (1949) | Tanssi yli hautojen (1950) | Katarina kaunis leski (1950) | Hilja – maitotyttö (1953) | Rakas lurjus (1955) | Viisi vekkulia (1956) | Juha (1956) | 1918 (1957) | Pieni luutatyttö (1958) | Kovaa peliä Pohjolassa (1959) | Taas tapaamme Suomisen perheen (1959) | Kankkulan kaivolla (1960) | Miljoonavaillinki (1961) | Kuu on vaarallinen (1961) | Me (1961) | Ihana seikkailu (1962)

Värielokuvat: Juha (1956), Ihana seikkailu (1962)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Katupeilin takana, 1949)

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 14

Toivo Jalmari "T. J." Särkkä tuli elokuva-alalle vasta 46-vuotiaana vailla aiempaa kokemusta taidealalla työskentelystä. Pankinjohtajana itsensä elättänyt filosofian maisteri Mikkelistä nousi nopeasti Suomen elokuvahistorian tärkeimmäksi tuottajaksi ja tuotteliaimmakis ohjaajaksi. Vuoden 1935 lopusta lähtien Suomen Filmiteollisuus Oy:tä johtanut Särkkä ohjasi ensimmäiset yksitoista elokuvaa huomattavasti kokeneemman Yrjö Nortan kanssa. Teknisesti taitava Norta vastasi elokuvien visuaalisesta toteutuksesta, ja Särkkä oli aluksi vain "kuunteluoppilaana". Nämä yksitoista elokuvaa tehtiin kolmessa vuodessa, ja jo kolmannen vuoden lopulla Särkkä ohjasi yksinään.

Yli 200 pitkää näytelmäelokuvaa alle 30:ssä vuodessa tuottanut Särkkä ohjasi 26:ssa vuodessa 51 pitkää elokuvaa, mukaan lukien yhden pitkän dokumenttielokuvan. Tyylilajit vaihtelivat radikaalistikin, mutta ihmisenä ja ohjaajana Särkän sydäntä lähellä oli viattomampi 1800-luku, jota hän kuvasi muun muassa Kulkurin valsissa ja Kaivopuiston kauniissa Reginassa, vuoden 1941 jättihiteissään. Kulkurin valssi keräsi yli 1,2 miljoonaa katsojaa ja on historian toiseksi katsotuin kotimainen elokuva. Tuottajana ja ohjaajana Särkkä suosi kaupallisia aiheita, mutta hän näki kaupallisuuden myös suurissa romaaneissa ja vaikeissakin aiheissa.

Hieman ennen kuolemaansa katkeroitunut Särkkä totesi, että elämä on muuttunut sellaiseksi, ettei se enää ole muistelemisen arvoista. Suomen kansa kuitenkin muistaa: Särkän meriittilistalla on Suomen Filmiteollisuuden menestystarina ja henkilökohtaisina krediitteinä yli 200 pitkää elokuvaa tuottajana, 51 pitkää elokuvaa ohjaajana ja 43 käsikirjoittajana. Hän ohjasi osan Suomen historian suurimmista hittielokuvista sekä ensimmäisen pitkän väreissä kuvatun kotimaisen näytelmäelokuvan, Juhan (1956).

51:stä ohjaustyöstä 15 oli yhteisohjauksia: Nortan kanssa tehtyjen kahdentoista elokuvan lisäksi Nuoria ihmisiä (1943) oli yhteinen Ossi Elstelän kanssa, Anna Liisa (1945) Orvo Saarikiven ja Kankkulan kaivolla (1960) Aarne Tarkaksen kanssa.

Ensimmäisen elokuvansa 46-vuotiaana ohjannut Särkkä ohjasi viimeisen elokuvansa 72-vuotiaana. Hän sai Venetsian filmifestivaalien Mussolini Cup -ehdokkuuden Kaivopuiston kauniista Reginasta (1941) ja Berliinissä Kultainen karhu -ehdokkuuden elokuvasta 1918 (1957).

2. Valentin Vaala (1909–1976) – 44 ohjaustyötä

Pitkät elokuvat: Mustat silmät (1929) | Mustalaishurmaaja (1929) | Laveata tietä (1931) | Sininen varjo (1933) | Helsingin kuuluisin liikemies (1934) | Kun isä tahtoo... (1935) | Kaikki rakastavat (1935) | Vaimoke (1936) | Mieheke (1936) | Koskenlaskijan morsian (1937) | Juurakon Hulda (1937) | Niskavuoren naiset (1938) | Sysmäläinen (1938) | Rikas tyttö (1938) | Vihreä kulta (1939) | Jumalan myrsky (1940) | Antreas ja syntinen Jolanda (1941) | Morsian yllättää (1941) | Varaventtiili (1942) | Keinumorsian (1943) | Neiti Tuittupää (1943) | Tositarkoituksella (1943) | Dynamiittityttö (1944) | Linnaisten vihreä kamari (1945) | Vuokrasulhanen (1945) | Viikon tyttö (1946) | Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) | Maaret, tunturien tyttö (1947) | Ihmiset suviyössä (1948) | Sinut minä tahdon (1949) | Jossain on railo (1949) | Gabriel, tule takaisin (1951) | Kulkurin tyttö (1952) | Omena putoaa (1952) | Huhtikuu tulee (1953) | Siltalan pehtoori (1953) | Minäkö isä! (1954) | Minä ja mieheni morsian (1955) | Yhteinen vaimomme (1956) | Nummisuutarit (1957) | Nuori mylläri (1958) | Niskavuoren naiset (1958)  | Nuoruus vauhdissa (1961)  | Totuus on armoton (1963)

Värielokuvat: Nummisuutarit (1957)  | Nuori mylläri (1958) | Niskavuoren naiset (1958)  | Nuoruus vauhdissa (1961)

Mykkäelokuvat: Mustat silmät (1929) | Mustalaishurmaaja (1929) | Laveata tietä (1931, osittain äänielokuva)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 3 (Dynamiittityttö ja Linnaisten vihreä kamari, Loviiisa – Niskavuoren nuori emäntä, Omena putoaa)

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 24

Venäläistaustaisen kauppiasperheen pojasta ei tullut kauppamiestä, vaan Suomen elokuvahistorian kenties menestynein elokuvaohjaaja -- kun menestyksen mittarina käytetään sekä yleisönsuosiota, arvostelijoiden vastaanottoa, Jussi-palkintoja että yleistä arvostusta.

Valentin Vaalan (oikeasti Ivanoff) elokuvaura alkoi jo 19-vuotiaana 1920-luvun lopulla, kun Vaala ja hänen kaverinsa Theodor Tugai, myöhempi Teuvo Tulio, pääsivät Tugain varakkaiden vanhempien ja hyvien suhteiden ansiosta kokeilemaan siipiään elokuvantekijänä. Heti ensimmäisenä vuonna valmistui kaksi pitkää elokuvaa ja muutaman seuraavan vuoden aikana vielä kaksi lisää. 1930-luvun puolivälissä Vaala siirtyi Suomi-Filmi Oy:n kuukausipalkkaiseksi ohjaajaksi, missä pestissä hän jatkoi aina eläkepäiviinsä saakka 1960-luvun lopulle.

Vaala oli elokuvaohjaaja henkeen ja vereen: innokas näyttelijäohjaaja, joka kuitenkin samanaikaisesti hallitsi suvereenisti myös varsinaisen elokuvaohjauksen. Vaalalla oli omat vahvat mielipiteensä siitä, miten kohtaus kuvataan ja miten se leikataan. Hän oli aina mukana leikkaamassa elokuviaan ja leikkasi niistä huomattavan osan yksin. Lisäksi Vaala oli alusta alkaen mukana laatimassa käsikirjoituksia ja viimeistään kuvauskäsikirjoitusta tehtäessä Vaala oli läsnä tekemässä tarkkoja kuvaussuunnitelmia. Vaalan pitkäaikainen kuvaaja oli Eino Heino, joka kuvasi peräti 24 Vaalan 44:stä pitkästä elokuvasta.

Pitkien näytelmäelokuviensa lisäksi Vaala oli mukana kokoamassa sotavuosien pitkiä dokumenttielokuvia, käytännössä ohjaajan tehtävissä, mutta ohjauskrediittiä näistä ei jaettu. Toisekseen Vaala ei myöhemmin itsekään laskenut näitä omiksi ohjaustöikseen, vaan Anssi Mänttärin vuonna 1969 tekemässä radiohaastattelussa mainitsi tehneensä 44 elokuvaa.

Vaalan sydäntä lähellä olivat nopeat urbaanit kaupunkilaiskomediat ja toisaalta suomalaiskansalliset maalaismaisemat, voimakkaat naishahmot ja ylipäätään suuret naisroolit sekä kauniit naiset ja komeat miehet. Usein amatöörejä filmeihinsä valinnut Vaala etsi aina elokuvallisinta lopputulosta ja pyrki erottautumaan kokonaan teatterin rasitteista, vaikka käyttikin paljon teatterissakin työskenteleviä näyttelijöitä. Aihevalintojensa puolesta Vaalaa voidaan pitää suomalaisen elokuvan ensimmäisenä ja suurimpana feministinä, aidosti tasa-arvoisena ohjaajana ainakin mitä pääroolihahmojen sukupuoleen tuli. 

3. Edvin Laine (1905–1989) – 39 ohjaustyötä

Pitkät elokuvat: Yrjänän emännän synti (1943) | Ristikon varjossa (1945) | Nokea ja kultaa (1945) | Kultainen kynttilänjalka (1946) | Kirkastuva sävel (1946) | Kultamitalivaimo (1947) | Pikku-Matti maailmalla (1947) | Laitakaupungin laulu (1948) | Laulava sydän (1948) | Onnen-Pekka (1948) | Ruma Elsa (1949) | Prinsessa Ruusunen (1949) | Aaltoska orkaniseeraa (1949) | Isäpappa ja keltanokka (1950) | Tapahtui kaukana (1950) | Vihaan sinua – rakas (1951) | Yhden yön hinta (1952) | Niskavuoren Heta (1952) | Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953) | Kunnioittaen (1954) | Niskavuoren Aarne (1954) | Opri (1954) | Veteraanin voitto (1955) | Tuntematon sotilas (1955) | Musta rakkaus (1957) | Niskavuori taistelee (1957) | Sven Tuuva (1958) | Skandaali tyttökoulussa (1960) | Myöhästynyt hääyö (1960) | Pikku suorasuu (1962) | Pinsiön parooni (1962) | Täällä Pohjantähden alla (1968) | Akseli ja Elina (1970) | Pohjantähti (1973) | Luottamus (1976) | Viimeinen savotta (1977) | Ruskan jälkeen (1979) | Akaton mies (1983) | Akallinen mies (1986)

Värielokuvat: Täällä Pohjantähden alla (1968) | Akseli ja Elina (1970) | Pohjantähti (1973) | Luottamus (1976) | Viimeinen savotta (1977) | Ruskan jälkeen (1979) | Akaton mies (1983) | Akallinen mies (1986)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 3 (Niskavuoren Heta, Tuntematon sotilas, Täällä Pohjantähden alla)

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 31

Toisin kuin Särkällä ja Vaalalla, Edvin Laineella oli vahva teatteritausta ja sen lisäksi Laine olikin sydämeltään ensisijaisesti teatterintekijä, ei elokuvantekijä. Se tuli myös näkymään hänen 39 elokuvaohjauksessaan, joista varsinkin komediat olivat hyvin suurieleisiä ja -äänisiä, mutta parhaimmillaan Laineen filmit olivat silkkaa klassikkoainesta, jopa mestariteoksia.

Elokuvaan näyttelijänä tullut Laine debytoi elokuvaohjaajana Yrjänän emännän synnillä (1943), jonka onnistuminen oli pitkälti kuvaaja Armas Hirvosen ansiota, minkä Laine itsekin myöhemmin myönsi. Esikoisohjauksensa lisäksi Laine näytteli pääosan myös viidessä muussa ohjaustyössään. 

Laineen 39:stä elokuvasta neljätoista pohjautuu romaaniin ja kahdeksan näytelmään. Suurimpiin saavutuksiinsa hän ylsi Väinö Linnan menestysromaaneihin perustuneilla elokuvilla Tuntematon sotilas (1955), Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970), osittain Linnan käsikirjoittamalla Sven Tuuvalla (1958) sekä Hella Wuolijoen näytelmiin pohjautuvalla Niskavuori-trilogialla: Niskavuoren Heta (1952), Niskavuoren Aarne (1954) ja Niskavuori taistelee (1957). Uran ehtoopuolen suuria töitä olivat Kalle Päätalo -filmatisoinnit Viimeinen savotta (1977) ja Ruskan jälkeen (1979) sekä ajankohtainen maaseutukomedia Akaton mies (1983).

Neljän oleellisesti sotaan liittyvän filmin lisäksi Laine "erikoistui" maaseudusta kertovien filmien, kepeiden kaupunkilaiskomedioiden ja lastenelokuvien tekijäksi. Suuret sotafilmit, Niskavuoret ja Päätalo-filmatisoinnit pitivät huolen siitä, että Laineen elokuvat tunsi koko kansa. Tuntemattomasta sotilaasta tuli kaikkien aikojen ylivoimaisesti katsotuin kotimainen elokuva arviolta liki kolmella miljoonalla katsojallaan.

Laineen elokuvista neljä oli yhteisohjauksia: Aaltoska orkaniseeraa -komedian toisena ohjaajana oli vain apulaisohjaajana kreditoitu Matti Kassila, Tapahtui kaukana -elokuvan ulkokuvat filmattiin Topo Leistelän johdolla, Veteraanin voiton kreditoimaton toinen ohjaaja oli Laineen veli Aarne ja Luottamuksen toinen ohjaaja Viktor Tregubovich.

Ulkomailta Laine sai muutamia palkintoehdokkuuksia ja palkintojakin. Tuntematon sotilas (1955) ja Sven Tuuva (1958) kilpailivat Berliinin filmifestivaaleilla Kultaisesta karhusta, Skandaali tyttökoulussa (1960) ja Akseli ja Elina (1970) puolestaan Moskovan filmifestivaalien pääpalkinnosta.

 

4. Matti Kassila (s. 1924) – 34 ohjaustyötä

Pitkät elokuvat: Aaltoska orkaniseeraa (1949, kreditoimaton) |  Isäntä soittaa hanuria (1949) |  Professori Masa (1949) |  Maija löytää sävelen (1950) |  Lakeuksien lukko (1951) |  Radio tekee murron (1951) |  Radio tulee hulluksi (1952) |  Varsovan laulu (1953) |  Tyttö kuunsillalta (1953) |  Sininen viikko (1954) |  Hilmanpäivät (1954) |  Isän vanha ja uusi (1955) |  Pastori Jussilainen (1955) |  Elokuu (1956) |  Kuriton sukupolvi (1957) |  Syntipukki (1957) |  Punainen viiva (1959) |  Lasisydän (1959) |  Komisario Palmun erehdys (1960) |  Tulipunainen kyyhkynen (1961) |  Kaasua, komisario Palmu! (1961) |  Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) |  Kolmen kaupungin kasvot (1962, dokumentti) |  Äl' yli päästä perhanaa (1968) |  Vodkaa, komisario Palmu (1969) |  Päämaja (1970) |  Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1971) |  Haluan rakastaa Peter (1972) |  Meiltähän tämä käy (1973) |  Natalia (1979) | Niskavuori (1984) |  Jäähyväiset presidentille (1987) |  Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) |  Kaikki pelissä (1994)

Värielokuvat: Vodkaa, komisario Palmu (1969)  |  Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1971) |  Haluan rakastaa Peter (1972) |  Meiltähän tämä käy (1973) |  Natalia (1979) |  Niskavuori (1984) |  Jäähyväiset presidentille (1987) |  Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) |  Kaikki pelissä (1994)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 4 (Radio tekee murron, Tyttö kuunsillalta ja Sininen viikko, Hilmanpäivät ja Isän vanha ja uusi, Elokuu)

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 7 (lisäksi Betoni-Jussi vuonna 2011)

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 39

Aloittelevasta teatterinäyttelijästä Suomen Filmiteollisuuden lyhytkuvaosastolle leikkaajaksi siirtynyt Matti Kassila eteni hyvin nopeasti ohjaajaksi saakka. Samana vuonna, kun hän täytti 25 vuotta, Kassila oli ensin apulaisohjaajana Edvin Laineen Aaltoska orkaniseeraa -komediassa, jonka ohjaaminen jäi pitkälti Kassilan vastuulle Laineen viihdyttyä paremmin huvilallaan kuin elokuvan kuvauspaikalla. Saman vuoden aikana hän ohjasi sitten ensimmäiset omat elokuvansa, hyvin nopeasti tehdyn Isäntä soittaa hanuria -farssin ja Ansa & Tauno -elokuvan Professori Masa. Myöhemmin Kassila teki vielä toisenkin Ansa & Tauno -elokuvan, Isän vanhan ja uuden (1955). Lisäksi hän ohjasi molempia erikseen: Ikosta Tyttö kuunsillalta -elokuvassa (1953) ja Paloa elokuvissa Hilmanpäivät (1954), Kuriton sukupolvi (1957) ja Tulipunainen kyyhkynen (1961).

Suuren läpimurtonsa Kassila teki Radio tekee murron -rikoskomedialla (1951), minkä jälkeen Kassila teki tasaiseen tahtiin tasokkaita merkkiteoksia aina studioelokuvan kuolemaan saakka. Kassila osaa kaiken mahdollisen: maalaiskomedian, kaupunkilaiskomedian, nykyaikaisen, epookin, intohimodraaman, kansankomedian, satiirin, jännitystarinat, dekkarit ja niin edelleen. Vaalan kanssa suomalaisen elokuvan suurimpiin elokuvaohjaajiin lukeutuvan Kassilan tunnetuimmat teokset ovat myös hänen parhaimpiaan: Radio tekee murron ja Hilmanpäivien lisäksi muun muassa ensimmäiset kolme Komisario Palmu -elokuvaa vuosilta 1960–1962, F. E. Sillanpää -sovitus Elokuu, Ilmari Kianto -filmatisointi Punainen viiva (1959) sekä Jarl Hemmer -filmatisointi Sininen viikko (1954).

Kassilan 33 pitkästä fiktioelokuvasta 12 pohjautui kaunokirjallisuuteen, seitsemän näytelmiin ja yksi radiokuunnelmaan. Jatko-osia hän ohjasi kaikkiaan neljä: kolme Palmua ja Meiltähän tämä käy -komedian (1973) jatkoksi aiemmille Severi Suhonen -tarinoille. Uusia filmatisointeja jo aiemmin filmatisoiduista aiheista kertyi viisi: Pastori Jussilainen (filmattu Ruotsissa), Kuriton sukupolvi, Syntipukki, Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin sekä Niskavuori.

Kassila oli Kultainen palmu -ehdokkaana Cannesissa Elokuusta (1956), Moskovan festivaalien pääpalkintoehdokkaana Punaisesta viivasta (1959) ja Berliinin Kultainen karhu -ehdokkaana Tulipunaisesta kyyhkysestä (1961).

5. Aarne Tarkas (1923–1976) – 33 ohjausta

Pitkät elokuvat: Yö on pitkä (1952) |  Kovanaama (1954) |  Olemme kaikki syyllisiä (1954) |  Sankarialokas (1955) |  Villi Pohjola (1955) |  Jokin ihmisessä (1956) |  Tyttö lähtee kasarmiin (1956) |  Rintamalotta (1956) |  Herra Sotaministeri (1957) |  Vihdoinkin hääyö... (1957) |  Kulkurin masurkka (1958) |  Paksunahka (1958) |  Sotapojan heilat (1958) |  Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959) |  Vatsa sisään -- rinta ulos! (1959) |  Nina ja Erik (1960) |  Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut (1960) |  Pekka ja Pätkä neekereinä (1960) |  Kankkulan kaivolla (1960) |  Opettajatar seikkailee (1960) |  Tähtisumua (1961) |  Minkkiturkki (1961) |  Olin nahjuksen vaimo (1961) |  Tyttö ja hattu (1961) |  Oksat pois...! (1961) |  Älä nuolase... (1962) |  Hän varasti elämän (1962) |  Naiset, jotka minulle annoit (1962) |  Villin Pohjolan kulta (1963) |  Turkasen tenava! (1963) |  Teerenpeliä (1963) |  Villin Pohjolan salattu laakso (1963) |  Johan nyt on markkinat! (1966)

Värielokuvat: Kulkurin masurkka (1958)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 1

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 1

Vain 52-vuotiaaksi elänyt Aarne Tarkas ehti tehdä suomalaisen elokuvan palveluksessa poikkeuksellisen laajan uran käsikirjoittajana ja ohjaajana. Kaikille kolmelle suurimmalle studiolle (SF, Suomi-Filmi, Fennada-Filmi) elokuvia ohjannut Tarkas tuli elokuva-alalle Matti Kassilan Radio tekee murron -elokuvan (1951) toisena käsikirjoittajana – ja voitti työstään uransa ainoan Jussin. Seuraavaksi hän, Kassila ja muutama muu olivat perustamassa omaa tuotantoyhtiötä, jonka nimiin Tarkas ohjasi Yö on pitkä -nimisen rikostarinan (1952) ja oli myös ohjata Valkoisen peuran (1952), kunnes kuvaaja Erik Blomberg otti projektin hoidettavakseen. Fennada-Filmin palkkalistoille siirryttyään Tarkas käsikirjoitti Roland af Hällströmin ohjaaman Kuningas kulkureitten -filmin (1953), jossa hän työskenteli myös apulaisohjaajana. Sen jälkeen alkoi Tarkaksen ohjaajakausi Fennadalla; aluksi tarjolla oli komedioiden lisäksi draamaakin, Mika Waltari -filmatisointi Jokin ihmisessä (1956), mustasukkaisuusdraama Olemme kaikki syyllisiä (1954) ja sotafilmi Rintamalotta (1956), mutta pääasiassa Tarkas ohjasi yksistään komedioita.

Vuosina 1952–1966, vain neljässätoista vuodessa, Tarkas ohjasi peräti 33 elokuvaa, joista 32 olivat hänen itsensä myös käsikirjoittamiaan. Työtahti yltyi ohjaajan siirryttyä Särkän Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen. SF:n halleilla Tarkas teki vuosina 1960–1961, siis vain kahdessa vuodessa, kymmenen pitkää elokuvaa. Taso vaihteli radikaalistikin, mutta useimmiten Tarkaksen filmit olivat sellaisia, joista näki tekijän idearikkauden ja käsikirjoituksen mahdollisuudet, mutta myöskin hutiloinnin ohjauksessa. Parhaimpiin tuloksiinsa Tarkas ylsi romanttisilla komedioilla Olin nahjuksen vaimo (1961) ja Opettajatar seikkailee (1960) sekä episodimaisella Minkkiturkilla (1961). 

Tarkas ei ohjannut varsinaisia uudelleenfilmatisointeja, mutta esimerkiksi hänen Kulkurin masurkkansa (1958) on melko samanlainen hänen itsensä käsikirjoittaman Kuningas kulkureitten -filmin kanssa, joka puolestaan oli Kulkurin valssin innoittama. Kulkurin masurkka oli myöskin Fennada-Filmin ensimmäinen värielokuva.

Tarkas ohjasi myös Villi Pohjola -trilogian, ensimmäiset suomalaiset "lännenelokuvat", joiden viitoittamalla tiellä Spede Pasasen tuottamat Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät (1971) jatkoivat. Ohjaajan ansioluetteloon mahtuu myös Pekka ja Pätkä neekeinä (1960), kolmetoista elokuvaa kattaneen Puupää-sarjan viimeinen osa.

Yhteisohjauksia Tarkaksen uralle mahtui vain yksi kappale, radion suosittuun kuunnelmasarjaan pohjautuva Kankkulan kaivolla (1960), jonka toinen ohjaaja oli tuottaja Särkkä.

6. Ere Kokkonen (1938–2008) – 33 ohjausta

Pitkät elokuvat: Millipilleri (1966) | Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969) |  Leikkikalugangsteri (1969) |  Pohjan tähteet (1969) |  Jussi Pussi (1970) |  Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) |  Uuno Turhapuro (1973) |  Viu-hah hah-taja (1974) |  Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975) |  Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) |  Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) |  Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) |  Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) |  Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982) |  Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983) |  Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) |  Hei kliffaa hei! (1985) |  Uuno Epsanjassa (1985) |  Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986) |  Liian iso keikka (1986) |  Pikkupojat (1986) |  Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva (1990) |  Uuno Turhapuro, herra Helsingin herra (1991) |  Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) |  Uuno Turhapuro, Suomen tasavallan herra presidentti (1992) |  Vääpeli Körmy ja etelän hetelmät (1992) |  Vääpeli Körmy – taisteluni (1994) |  Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996) |  Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava (1997) |  Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies (1998) |  Hurmaava joukkoitsemurha (2000) |  Kymmenen riivinrautaa (2002) |  Uuno Turhapuro – This is My Life (2004)

Värielokuvat: Pohjan tähteet (1969) | Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) – tästä eteenpäin kaikki Kokkosen elokuvat kuvattiin väreissä

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 2

Ere Kokkosesta tuli modernin, studioaikakauden jälkeisen suomalaisen elokuvan suosituin ohjaaja: virallisen katsojatilastoinnin historian aikana ohjatut kolmekymmentä pitkää elokuvaa keräsivät yhteensä lähes 8,5 miljoonaa katsojaa. Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) ehti olla yli 30:n vuoden ajan tilastoidun historian katsotuin kotimainen elokuva, ennen kuin Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas (2017) meni vielä senkin ohi.

Kokkonen tuli elokuva-alalle television kautta, jossa hän myöskin työskenteli aina uransa loppupuolelle saakka. Suurimmat saavutuksensa hän teki kuitenkin pitkän elokuvan puolella Spede Pasasen tuotantoyhtiön ykkösohjaajana. Uuno Turhapuro -elokuvasarja alkoi Kokkosen ohjauksessa, ja hän itse ohjasi peräti viisitoista Turhapuro-elokuvaa. Turhapuron ajanjakson alettua 1970-luvun puolivälissä Kokkosen aika ei vuosiin riittänyt muiden pitkien elokuvien tekemiseen, kunnes hän 1980-luvun loppupuolella alkoi ohjata myös Pasasen yhtiön "B-tuotantoja". Spede-yhteistyön mentyä vaihteeksi tauolle, Kokkonen ohjasi ensin National-Filmi Oy:lle ja sen jälkeen omalle yhtiölleen neljä Vääpeli Körmy -sotilasfarssia 1990-luvun aikana. Uran loppupuolella Kokkonen palasi Turhapurojen pariin, mutta ohjasi myös kolme Arto Paasilinnan teosten filmatisointia.

Taiteellisilta ansioiltaan ja ylipäätään tasokkuudeltaan Kokkosen parhaimmat ohjaustyöt ajoittuvat 1960- ja 1970-lukujen vaihteeseen. Ensimmäisen elokuvansa, Millipillerin (1966), hän ohjasi yhdessä Pasasen ja Jukka Virtasen kanssa, mutta vuonna 1969 alkoi Kokkosen aikakausi: yhden vuoden aikana hän teki Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, Leikkikalugangsterin ja Pohjan tähteet. 

Pasasen pienen budjetin tuotantoyhtiön elokuvat tehtiin mahdollisimman pitkään mustavalkoisena ja useimmiten vieläpä TV-tekniikalla, jottei Pasasen tarvinnut maksaa edes raakafilmistä. Kokkonen pääsi kuitenkin jo vuonna 1969 kuvaamaan Pohjan tähteet kokonaan väreissä ja osa Leikkikalugangsteristakin kuvattiin värifilmille. Seuraavan kerran värifilmiä käytettiin Pasasen firmassa vasta vuonna 1979.

6. Ville Salminen (1908–1992) – 30 ohjausta

Pitkät elokuvat: Viimeinen vieras (1941) |  Mikä yö! (1945) |  Menneisyyden varjo (1946) |  Haaviston Leeni (1948) |  Toukokuun taika (1948) |  Irmeli, seitsentoistavuotias (1948) | Pontevat pommaripojat (1948) |  Orpopojan valssi (1949) |  Köyhä laulaja (1950) |  Kaunis Veera eli ballaadi Saimaalta (1950) |  Kenraalin morsian (1951) |  Rion yö (1951) |  Tytön huivi (1951) |  Mitäs me taiteilijat (1952) |  Kipparikvartetti (1952) |  Lentävä kalakukko (1953) |  Pekka Puupää (1953) |  Lumikki ja 7 jätkää (1953) |  Alaston malli karkuteillä (1953) |  Laivaston monnit maissa (1954) |  Laivan kannella (1954) |  Säkkijärven polkka (1955) |  Evakko (1956) |  Anu ja Mikko (1956) |  Taas tyttö kadoksissa! (1957) |  Yks' tavallinen Virtanen (1959) |  Oho, sanoi Eemeli (1960) |  Kaks' tavallista Lahtista (1960) |  Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960) |  Toivelauluja (1961) |

Värielokuvat: Toivelauluja (1961

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 7

Teatterin kautta elokuvaan tullut Ville Salminen ehti olla näyttelijän ja lavastajan ominaisuudessa mukana muun muassa Risto Orkon Jääkärin morsiamen (1938) kaltaisissa merkkifilmeissä, ennen kuin pääsi aloittamaan ohjaajauransa vuonna 1941 Suomi-Filmin tuottamalla Viimeisellä vieraalla. Sen toisena ohjaajana oli teatterimies Arvi Tuomi, jonka tehtäväksi jäi lähinnä henkilöohjaus. Filmistä ei tullut niin suurta menestystä, että Salmisen ohjaajaura olisi lähtenyt välittömään nousuun. Seuraavan ohjaustyönsä Salminen sai vasta nelisen vuotta myöhemmin, Karhu-Filmin tuottaman Mikä yö! -komedian (1945), jonka jälkeen Salminen ohjasi Valio-Filmille rikostarinan Menneisyydeen varjo (1946) tähtinään Tauno Palo ja Ritva Arvelo.

Vuonna 1947 Särkkä kiinnitti Salmisen ohjaajaksi Suomen Filmiteollisuudelle, jonka suojissa ahvenanmaalaissyntyinen Salminen ohjasi neljätoista elokuvaa viidessä vuodessa. Ensimmäisinä vuosina Salminen sai ohjata niin draamaa kuin komediaakin, mutta hänen oma menestyksensä koitui hänen kohtalokseen. Orpopojan valssi (1949) pohjautui kuplettilaulaja J. Alfred Tannerin elämään ja sai sen verran erinomaisen vastaanoton maksavalta yleisöltä, että Salminen pantiin ohjaamaan myös kaksi muuta Tanner-elokuvaa, Tytön huivin (1951) ja Mitäs me taiteilijat (1952). Orpopojan valssin jälkeen Särkkä antoi Salmisen ohjattavaksi myös viisi muutakin lauluelokuvaa: Köyhän laulajan (1950) pääosassa nähtiin kyseisen laulun esittäjä Henry Theel, Kenraalin morsian -sotilasfarssissa (1951) lauleli Tanneriakin näytellyt Sakari Halonen ja Rion yössä (1951) Tapio Rautavaara ja Leif Wager. Kaunis Veera eli ballaadi Saimaalta (1950) oli fantastinen menestys lähes miljoonan katsojan yleisöllään. Salmisen jättihitistä alkoi elokuvan ääniraidalla kuulluun Kipparikvartetin taival, johon kuului myös Salmisen ohjaamaan Kipparikvartetti-elokuvan (1952).

Vuonna 1953 ensi-iltaan tuli kaksi Salmisen ohjaamaa rillumarei-henkistä, Reino Helismaan käsikirjoittamaa komediaa: Lentävä kalakukko ja Pekka Puupää olivat molemmat yleisömenestyksiä ja kriitikoiden inhokkeja. Molemmat jäivät myös elämään, mutta vain Pekka Puupäälle tehtiin varsinaisia jatko-osia, peräti kaksitoista kappaletta. Niistä ensimmäinen ehti ensi-iltaan jo samana vuonna, mutta Armand Lohikosken ohjaamana. Salminen oli jo paennut huonoja käsikirjoituksia Fennada-Filmin palkkalistoille, vaikka saikin siellä aluksi hyvin samanlaisia käsikirjoituksia ohjattavakseen.

Neljän Fennada-Filmille ohjatun komedian jälkeen Salminen sai ohjattavakseen hanuristi Vili Vesterisen elämään pohjautuvan Säkkijärven polkan (1955), josta alkoi hänen Karjala-trilogiansa, joka jatkui Anulla ja Mikolla (1956) ja ennen kaikkea Evakolla (1956). Nimensä mukaisesti talvisotaa pakoon lähtevistä karjalalaisista kertova Evakko oli Salmisen uran suuri mestariteos, mutta heti seuraavana vuonna hän joutui palaamaan takaisin komedioiden pariin. Taas tyttö kadoksissa! (1957) oli epätahdikkuuden huippu, Kyllikki Saaren murhalla rahastava satiiri, jossa Annikki Mäntylä -niminen tyttö katoaa ja hänen uskotaan joutuneen henkirikoksen uhriksi. Tämän filmin jälkeen Salminen sai potkut Fennada-Filmiltä, joten hän palasi muutamaksi vuodeksi Suomen Filmiteollisuuden palkkalistoille. Tarjolla oli enää musiikkikomedioita, muun muassa Yks' tavallinen Virtanen (1959) ja Kaks' tavallista Lahtista (1960) sekä Eemelin tähdittämät Oho, sanoi Eemeli (1960) ja Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960).

Salmisen tuottelias ura filmiohjaajana päättyi Toivelauluihin (1961), joka oli melko suorasukainen musikaali – ja vieläpä väreissä kuvattu. Ennen Toivelaulujen ensi-iltaa Salminen oli jo siirtynyt MTV:n tuotantopäälliköksi, eikä hän enää palannut pitkien elokuvien pariin muussa kuin näyttelijän roolissa. Jussi-palkintoa hän ei milloinkaan saanut, mutta Kaks' tavallista Lahtista sentään kilpaili Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta, tosin erittäin huonolla menestyksellä.

Salmisen uralle mahtui neljä uudelleenfilmatisointia: Laivan kannella (1954) ja Anu ja Mikko (1956) olivat uusia elokuvasovituksia jo kertaalleen aiemmin filmatuista näytelmistä, Paavo Kostioja ohjasi Laivan kannella -laulunäytelmän jo vuonna 1938 ja Orvo Saarikivi Anun ja Mikon vuonna 1940. Mikä yö! (1945) ja Haaviston Leeni (1948) puolestaan pohjautuivat ruotsalaisiin elokuviin: Mikä yö! -filmin pohjana oli Sigurd Wallénin Smygeholman kummitus (1933), joka puolestaan oli Ben Traversin Thark-näytelmän filmatisointi, ja Haaviston Leenin aihe tuli Rune Carlstenin elokuvasta Anna Lans (1943).

Ulkomailla Salmisen töistä "menestyi" vain Kaks' tavallista Lahtista (1960), joka kilpaili Berliinin filmifestivaalien Kultaisesta karhusta Suomen edustajana. Kriitikoiden antama vastaanotto tälle kepeälle ajanviete-elokuvalle oli tyrmäävä.

7. Hannu Leminen (1910–1997) – 30 ohjausta

Pitkät elokuvat: Täysosuma (1941) |  Avioliittoyhtiö (1942) |  Puck (1942) |  Tuomari Martta (1943) |  Valkoiset ruusut (1943) |  Synnitön lankeemuksen (1943)  |  Suurin voitto (1944) |  Vain sinulle (1945) |  En ole kreivitär (1945) |  Synnin jäljet (1946) | Synd (1946) | Hedelmätön puu (1947) |  Tuhottu nuoruus (1947) | Sankari kuin sankari (1948) |  Soita minulle, Helena (1948) | Rosvo Roope (1949)  |  Amor hoi! (1950)  |  Ratavartijan kaunis Inkeri (1950) | Kesäillan valssi (1951) | Hän tuli ikkunasta (1952) | XV Olympic Games in Helsinki (1952, dokumentti) |  Maailmat kohtaavat (1952, dokumentti) |  Kultaa ja kunniaa (1953, dokumentti) |  Morsiusseppele (1954) | Onnelliset (1954) | Lähellä syntiä (1955) | Riihalan valtias (1956) | Ratkaisun päivät (1956) | Muuan sulhasmies (1956) | Vieras mies (1957)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 2 (Valkoiset ruusut, Maailmat kohtaavat)

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 9

Ville Salmisen tapaan myös Hannu Leminen ehti tehdä uraa lavastajana, ennen kuin pääsi myös ohjaamaan. Molemmat työskentelivät aluksi Suomi-Filmillä, jossa Salminen myös debytoi ohjaajana, mutta Lemisen ohjaajaura pääsi alkamaan vasta hänen siirryttyään Suomen Filmiteollisuuteen vuonna 1940. Toimittuaan ensin parin elokuvan lavastajana, Leminen pääsi ohjaamaan Täysosuma-nimisen komedian (1941), jonka pääosissa nähtiin aikansa supersuosikit Ansa Ikonen ja Aku Korhonen. Ohjausdebyytti oli mitä onnistunein, ja Lemisen ohjaajaura lähti vauhdilla liikkeelle.

Leminen opittiin tuntemaan romanttisten draamojen ja komedioiden taitavana tekijänä. Uransa alkuvaiheessa hänen suurimpia tähtinäyttelijöitään olivat Tauno Palo ja aviopuolisonsa Helena Kara. Leminen ja Kara ehtivät avioitua jonkin aikaa ennen Lemisen ohjaajauran alkua. Sen lisäksi, että Kara ja Palo nähtiin kumpikin tahoillaan useissa Lemisen filmeissä, näyttelivät he myös yhdessä tämän ohjauksessa menestyselokuvissa Puck (1942), Valkoiset ruusut (1943), Rosvo Roope (1949) ja Hän tuli ikkunasta (1952). Valkoiset ruusut pohjautui Stefan Zweigin tarinaan, josta Max Ophüls ohjasi Kirjeen tuntemattomalta naiselta vuonna 1948. Lemisen elokuva toi hänelle historian ensimmäisessä Jussi-palkintojenjaossa parhaan ohjauksen pystin ja Felix Forsmanille palkinnon parhaasta kuvauksesta.

Kara näytteli miehensä ohjauksessa myös elokuvissa Tuomari Martta (1943), Suurin voitto (1944), Vain sinulle (1945), En ole kreivitär (1945), Hedelmätön puu (1947), Tuhottu nuoruus (1947), Soita minulle, Helena! (1948) ja Ratavartijan kaunis Inkeri (1950). Palo puolestaan nähtiin myös Lemisen filmeissä Avioliittoyhtiö (1942) ja Amor, hoi! (1950), molemmissa vastanäyttelijänään Birgit Kronström, sekä sotafilmissä Ratkaisun päivät (1956), joka jäi viimeiseksi Ansa & Tauno -elokuvaksi.

Lemisen saamaa arvostusta kuvaa hyvin myös asemansa elokuvateattereita omistaneessa ja levittäneessä Adams Filmissä, jonka tuotanto-osastoa Leminen johti 1940-luvun loppupuolella aina siihen asti, kunnes Adams Filmin ja Fenno-Filmin tuotanto-osastot yhdistettiin uudeksi Fennada-Filmiksi. Adams Filmillä Leminen oli omien elokuviensa ohjaaja ja tuottaja (tuotantopäällikkö sen aikaisella termillä), ja tulosta syntyi. Aino Räsäsen menestysromaaniin pohjautunut Soita minulle, Helena! (1948) sai peräti kolme jatko-osaa Fennada-Filmin tuottamana. Adams Filmin tuotanto-osaston loputtua Leminen meni takaisin Suomi-Filmille, jossa hän ohjasi romanttisia, usein musiikkipainotteisia filmejä kuten Kesäillan valssi (1951), Morsiusseppele (1954) ja Onnelliset (1954), mutta myös sota-ajan draamaa ja maalaisdraamaa. Lemisen uran ehtoopuolen kohokohta oli Muuan sulhasmies (1956), Agapetuksen romaanin hauska filmatisointi.

Eräs etappi Lemisen uralla oli Helsingin olympialaisten aika. Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus löivät yhden ainoan kerran hynttyy yhteen vastatakseen yhteisen firman kautta olympialaisten filmaamisesta. Lemisestä tehtiin olympiaelokuvien ohjaaja, ja niinpä hän valmisti aiheesta pitkät dokumenttielokuvat niin kotimaan kuin kansainvälisiäkin markkinoita varten.

Lemisen uran ainoa jatko-osa oli erittäin hyvin menestyneen Kesäillan valssin jatkeeksi tehty Onnelliset. Uudelleenfilmatisointejakin hän teki vain yhden, Vieraan miehen (1957), joka pohjautui Mika Waltarin kahteen teokseen ja niistä Wilho Ilmarin vuonna 1938 ohjaamaan elokuvaan.

Suomi-Filmin kanssa solmitun työssuhteen tultua päätökseensä Leminen siirtyi TV2:n palvelukseen ja sieltä edelleen 1960-luvun alkupuolella elokuva-alalle myyntitöihin.

 

8. Ilmari Unho (1906–1961) – 26 ohjausta

Pitkät elokuvat: Punahousut (1939) | Kersantilleko Emma nauroi? (1940) | Poikani pääkonsuli (1940) | Poretta eli Keisarin uudet pisteet (1941) | Neljä naista (1942) | Kuollut mies rakastuu (1942) | Syntynyt terve tyttö (1943) | Miehen kunnia (1943) | Kirkastettu sydän (1943) | Kuollut mies vihastuu (1944) | Kartanon naiset (1944) | Kolmastoista koputus (1945) | Valkoisen neilikan velho (1945) | Minä elän (1946) | Pimeänpirtin hävitys (1947) | Koskenkylän laulu (1947) | Kilroy sen teki (1948) | Ruusu ja kulkuri (1948) | Kalle Kustaa Korkin seikkailut (1949) | Kanavan laidalla (1949)  | Härmästä poikia kymmenen (1950) | Sadan miekan mies (1951) | Kuisma ja Helinä (1951) | Jees, olympialaiset, sanoi Ryhmy (1952) | Rengasmatka eli Peräkylän pikajuna (1952) | Sillankorvan emäntä (1953)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 6

Suomen Kansallisteatterinkin lavalla uraa näyttelijänä luonut Ilmari Unho alkoi Viipurin kaupunginteatterissa näytellessään työskennellä paikallisen oikeistolaislehden toimittajana ja otti osaa Isänmaallisen kansanliikkeen toimintaan. Näissä merkeissä hän tutustui Suomi-Filmin uuteen tuotantopäällikkö-ohjaaja Risto Orkoon, joka palkkasi Unhon yhtiöön käsikirjoittajaksi Jääkärin morsiamen (1938) ja Aktivistien (1939) kaltaisiin isänmaallisiin filmeihin kuin myöskin aivan toisentyyppisiin teoksiin.

Unholla oli jo aiempaakin kokemusta elokuvatyöstä, olihan hän mykkäelokuvan aikaan näytellyt muun muassa Jalmari Lahdensuon Pohjalaisissa (1925) sekä Teuvo Puron elokuvissa Meren kasvojen edessä (1926) ja Vaihdokas (1927). Vuonna 1939 Unhosta leivottiin Suomi-Filmin uusin ohjaaja, jonka kaksi ensimmäistä filmiä, Punahousut (1939) ja Kersantilleko Emma nauroi (1940), ovat molemmat sotilasfarsseja. Sen jälkeen Unho sai kokeilla kykyjään myös muidenlaisten komedioiden ja draamojen tekijänä.

Oman lukunsa Unhon uralla muodostavat Joel Rinteen tähdittämät Simo Penttilä -filmatisoinnit Kuollut mies rakastuu (1942), Kuollut mies vihastuu (1944), Kolmastoista koputus (1945) ja Valkoisen neilikan velho (1945). Lisäksi Rinne näytteli pääosat Unhon elokuvissa Syntynyt terve tyttö (1942), Kartanon naiset (1944), Kilroy sen teki (1948) ja Kalle Kustaa Korkin seikkailut (1949).

Penttilä-filmatisointien lisäksi Unho kunnostautui seikkailullisten filmien ohjaajana eritoten Sadan miekan miehellä (1951), elämäkerturina Aleksis Kivestä kertovalla draamalla Minä elän (1946) ja Isontalon Antin edesottamuksia kuvanneella Härmästä poikia kymmenellä (1950). Unhon uran viimeisten ohjaustöiden joukossa on kaksi elokuvaa, Kuisma ja Helinä (1951) ja Sillankorvan emäntä (1953), joiden naispääosat tuleva suursuosikki Elina Pohjanpää näytteli. Sillankorvan emäntä sai Neuvostoliiton elokuvateattereissa yli 20 miljoonaa katsojaa.

Oman ohjaajauransa päätyttyä Unho oli vielä mukana käsikirjoittamassa Vaalan Nummisuutareita (1957), Lemisen Vierasta miestä (1957) ja Särkän sisällissotadraamaa 1918 – mies ja hänen omatuntonsa (1957).

Vaalan ja Lemisen tapaan myös Unho joutui 1950-luvulla ohjaamaan uudelleenfilmatisointeja: Härmästä poikia kymmenen -filmi pohjautui tositapahtumiin, joista Suomi-Filmi oli tuottanut Suursalon häät -nimisen filmin jo vuonna 1924 ja Larin-Kyöstin runo Kuismasta ja Helinästä oli filmattu Kalle Kaarnan ohjauksessa jo vuonna 1932. Jatko-osia Unho teki sekä omalle Kuollut mies -filmilleen että Risto Orkon aloittamalle Ryhmy ja Romppainen -sarjalle.

 

9. Mika Kaurismäki (s. 1955) – 26 ohjausta

Pitkät elokuvat: Saimaa-ilmiö (1981, dok) | Arvottomat (1982) | Klaani (1984) | Rosso (1985) | Helsinki-Napoli All Night Long (1987) | Cha Cha Cha (1989) | Paperitähti (1989) | Amazon (1990) | Zombie ja Kummitusjuna (1991) | The Last Border – viimeisellä rajalla (1993) | Tigrero: A Film That Was Never Made (1994, dok) | Condition Red – hälytystila (1995) | L.A. Without a Map (1998) | Highway Society (2000) | Moro no Brasil (2002, dok) | Honey Baby (2004) | Brasileirinho (2005, dok) | Sonic Mirror (2008, dok) | Kolme viisasta miestä (2008) | Haarautuvan rakkauden talo (2009) | Vesku (2010, dok) | Mama Africa (2011, dok) | Veljekset (2011) | Tie pohjoiseen (2012) | Elämältä kaiken sain (2015) | Tyttökuningas (2015)

Puolipitkät elokuvat: Valehtelija (1981, 50 min)

Mustavalkoelokuvat: Zombie ja Kummitusjuna (1991)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 2 (Arvottomat, Zombie ja Kummitusjuna)

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 11

Kaurismäen veljeksistä vanhempi ja tuotteliaampi Mika Kaurismäki kävi elokuvakoulun Saksassa ja palasi Suomeen uudistamaan kotimaista elokuvaa. Orimattilalaisveljekset nousivatkin nopeasti 1980-luvun suomalaisen elokuvan keskeisimmille paikoille eritoten Villealfa Filmproductions Oy -tuotantoyhtiönsä ansiosta. Ensimmäisten vuosikymmenten aikana Mika Kaurismäki ohjasi toinen toistaan suurempia kotimaisia ja kansainvälisiä yhteistuotantoja, suomalaisittain poikkeuksellisen kalliita suurelokuvia ja kävi Yhdysvalloissakin ohjaamassa pari elokuvaa. Kaurismäen elokuvista kaksi, Amazon (1990) ja Tyttökuningas (2015), lukeutuvat Suomen kalleimpiin. 

Molempien Kaurismäkien ensimmäiset elokuvat olivat kohtalaisen hyviä yleisömenestyksiä, mutta suurimmat katsojamäärät he ovat saaneet vasta kypsemmällä iällä; Mikan tapauksessa hittejä olivat Haarautuvan rakkauden talo (2009) ja Tie pohjoiseen (2012). 

10. Yrjö Norta (1904–1988) – 25 ohjausta

Pitkät elokuvat: Kihlauskylpylä (1924) | Sano se suomeksi (1931) | Kaikenlaisia vieraita (1936) | Pohjalaisia (1936) | Asessorin naishuolet (1937) | Kuin uni ja varjo (1937) | Lapatossu (1937) | Tulitikkuja lainaamassa (1938) | Olenko minä tullut haaremiin (1938) | Rykmentin murheenkryyni (1938) | Eteenpäin – elämään (1939) | Helmikuun manifesti (1939) | Jumalan tuomio (1939) | Lapatossu ja Vinski olympia-kuumeessa (1939) | SF-Paraati (1940)  | Runon kuningas ja muuttolintu (1940, kreditoimaton) | Yövartija vain... (1940)  | Jos oisi valtaa... (1941) | Maskotti (1943) | Hiipivä vaara (1944) | Sinä olet kohtaloni (1945, kreditoimaton) | Matkalla seikkailuun (1945) | Sisulla ja sydämellä (1947) | Keittiökavaljeerit (1948) | Kolmas laukaus (1959)

Mykkäelokuvat: Kihlauskylpylä (1924)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 0

Turkulainen Yrjö Norta (alun perin Nyberg) perusti yhdessä Hambergin veljesten kanssa Lahyn-Filmi-nimisen elokuvayhtiön, joka ryhtyi ensimmäisenä Suomessa tekemään äänifilmejä itse rakennetuilla laitteillaan. Yhtiön esikoisfilmi Kihlauskylpylä (1924) oli vielä mykkä, mutta Sano se suomeksi -revyyfilmi (1931) sai ensimmäisen kokonaan äänitetyn kotimaisen elokuvan tittelin. Pian tämän jälkeen Norta lähti Ruotsiin äänittäjäksi, josta hän palasi Suomeen vastaperustetun Suomen Filmiteollisuuden äänittäjäksi. Yhtiön perustaneen Erkki Karun kuoltua firman puikkoihin astui T. J. Särkkä, joka otti elokuvanteon erilaiset tekniset osa-alueet hallitsevan Nortan ohjaajakumppanikseen kahteentoista elokuvaan.

Särkkä & Norta -kaksikko ohjasi yhdessä komediaa, dramaa, sotilasfarsseja ja suuria kansallisia aiheita. Aiheet olivat peräisin tuoreista näytelmistä ja sekä teatterin ja kirjallisuuden klassikoista; alkuperäiskäsikirjoituksia käytettiin hyvin harvoin, niidenkin aiheena oli aina joku historiallinen henkilö. Särkkä kehittyi Nortan toverina sen verran, että uskalsi jo muutaman vuoden päästä ryhtyä ohjaamaan myös omia elokuviaan. Kaksikon viimeinen yhteisohjaus, Runon kuningas ja muuttolintu (1940), kreditoitiin vain Särkän nimiin.

Vuodesta 1939 lähtien Särkkä ja Norta ohjasivat omat elokuvansa tahoillaan, Särkän viedessä tietysti kaikki kiitollisimmat aiheet. Nortan tehtäväksi jäi tehdä komedioita: Lapatossu ja Vinski olympia-kuumeessa (1939) ja SF-Paraati (1940) mainostivat tulevia Helsingin olympialaisia, joita sitten 2. maailmansodan sytyttyä saatiinkin odotella vielä toistakymmentä vuotta. Lapatossu ja Vinski olympia-kuumeessa oli jatkoa Särkän ja Nortan ohjaamalle Lapatossulle (1937), jolle Särkkä ohjasi yksinään vielä yhden jatko-osan. Norta puolestaan teki SF:lle vielä kaksi elokuvaa Aku Korhonen tähtenään: Yövartija vain... (1940) oli pieni draama vanhasta isästä ja aikuisesta tyttärestä, Jos oisi valtaa... (1941) komedia rikkauksista unelmoivasta köyhästä miehestä. Näiden filmien jälkeen Norta sai luvan lähteä; Särkkä oli ostanut uudet äänityslaitteet Ruotsista, joten Nortan äänityslaitteiden vuokrasopimus ja samalla Nortan työsuhde päättyivät.

Seuraavaksi Norta oli mukana perustamassa Fenno-Filmi-nimistä tuotantoyhtiötä, joka alun hyvin pienistä resursseista huolimatta toi markkinoille useamman elokuvan vuodessa. Norta itse ohjasi jälleen lähinnä komediaa, poikkeuksena vain sota-ajan vakoilujännäri Hiipivä vaara (1944) ja melodraama Sinä olet kohtaloni (1945), joista jälkimmäisen Norta teki ilman ohjauskrediittiä. Lähdettyään Fenno-Filmin palveluksesta kuuden ohjaustyön jälkeen vuonna 1949, Norta ryhtyi tekemään lyhyitä tilauselokuvia. Pitkien elokuvien pariin hän päätyi enää kahdesti. Kolmas laukaus (1959) oli ensimmäinen Mauri Sariolan Susikoski-teoksista tehty filmatisointi, jonka resurssien määrää kuvastaa Nortan työtehtävien määrä: hän oli sekä elokuvan ohjaaja että käsikirjoittaja, tuottaja, kuvaaja, leikkaaja, äänittäjä, lavastaja ja musiikin sovittaja. Epäonnistuneen Kolmannen laukauksen jälkeen Norta hoiti vielä erilaisia tehtäviä Teuvo Tulion vieläkin pahemmin epäonnistuneessa Sensuelassa (1973).

55-minuuttinen Lapatossu & Vinski Olympia-kuumeessaon laskettu pitkäksi elokuvaksi, koska sitä alusta alkaen esitettiin yksittäisenä pääohjelmana. 

 

11. Teuvo Tulio (1912–2000) – 22 ohjausta

Pitkät elokuvat: Taistelu Heikkilän talosta (1936) | Nuorena nukkunut (1937) | Kiusaus (1938) | Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) | Vihtori ja Klaara (1939) | Unelma karjamajalla (1940) | Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944) | Sådan du ville ha mig (1944) | Rakkauden risti (1946) | Kärlekens kors (1946) | Levoton veri (1946) | Oroligt blod (1946) | Intohimon vallassa (1947) | Olof – forsfararen (1947) | Hornankoski (1949) | Forsfararna (1949) | Rikollinen nainen (1952) | Kvinnon på forsgården (1952) | Mustasukkaisuus (1953) | Två kvinnor (1953) | Olet mennyt minun vereeni (1956) | Sensuela (1973)

Puolipitkät elokuvat: Se alkoi omenasta (1962)

Värielokuvat: Sensuela (1972)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0 (Veteraani-Jussi v. 1983)

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 3

Suomalaisen melodraaman mestari Teuvo Tulio (alun perin Theodor Thugai) aloitti elokuvauransa yhdessä ystävänsä Valentin Vaalan kanssa. Kaksikon ensimmäisen pitkän elokuvan, Mustan silmien (1929), valmistuessa ohjaaja Vaala oli vasta 19-vuotias ja pääosaa näytellyt Tulio vain 16-vuotias. Kaksikko teki yhdessä neljä elokuvaa, ennen kuin kummatkin lähtivät luomaan uraa omille tahoilleen, Vaala ohjaajana Fennica-Filmin ja Bio-Kuvan kautta Suomi-Filmille ja Tulio vapaana näyttelijänä ja pian ohjaajanakin.

Ohjausdebyyttinsä Tulio teki 24-vuotiaana Johannes Linnankosken romaaniin pohjautuneella Taistelulla Heikkilän talosta (1936), jonka elokuvateattereita omistanut ja elokuvia levittänyt Adams Filmi tuotti. Samalle yhtiölle Tulio ohjasi myös F. E. Sillanpään tunnetuimman romaanin ensimmäisen filmatisoinnin, Nuorena nukkuneen (1937), Teuvo Mannilan romaaniin pohjautuneen Kiusauksen (1938) ja Linnankosken tunnetuimman romaanin ensimmäisen suomalaisen filmatisoinnin, Laulun tulipunaisesta kukasta (1938), josta tuli aikansa jättihitti.

Talvisodan aikaan Tulio, Vaala ja monet muut palvelivat tiedotuskomppaniassa. Sodan päättymisen jälkeen Tulio ehti viimeistellä Unelma karjamajalla -nimisen draaman (1940), mutta jatkosodan alettua hän palasi Puolustusvoimain uutiskatsausten kuvaajaksi. Sodan vihdoin päätyttyä Tulio alkoi tehdä entistä melodramaattisempia elokuvia. Niistä ensimmäisenä valmistunut ja tunnetuin Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944) oli myöskin Tulion ensimmäinen filmi, jonka hän kuvasi samanaikaisesti myös ruotsinkielisenä. Saman hän toisti kaikkien muiden elokuviensa kohdalla aina 1950-luvun puoliväliin saakka.

Heti esikoisohjauksestaan lähtien Tulion suurena tähtenä nähtiin Regina Linnanheimo, joka myös osallistui monien Tulion filmien käsikirjoitustyöhön. Yksityiselämässäkin ainakin jossain määrin yhtä pitäneet Tulio ja Linnanheimo tekivät yhdessä kuusitoista elokuvaa, niistä tosin kuusi oli ruotsinkielisiä rinnakkaisversioita. Rakkauden rististä (1946) lähtien Linnanheimo näytteli pääosat kaikissa Tulion elokuvissa alkoholistidraamaan Olet mennyt minun vereeni (1956) saakka.

Siinä missä Tulion neljäs elokuva Laulu tulipunaisesta kukasta sai arviolta yli 700 000 katsojaa, loppui maestron ohjaaja todelliseen mahalaskuun: Sensuela (1973) sai täystyrmäyksen kriitikoilta ja katsojilta, joita kertyi alle tuhat.

 

12. Orvo Saarikivi (1905–1970) – 20 ohjausta

Pitkät elokuvat: Miehen kylkiluu (1937) | Poikamiesten holhokki (1938 | Hätävara (1939) | Avoveteen (1939) | Tottisalmen perillinen (1940) | Anu ja Mikko (1940) | Totinen torvensoittaja (1941) | Poikamies-pappa (1941) | Oi, aika vanha, kultainen! (1942) | Suomisen Ollin tempaus (1942) | Rantasuon raatajat (1942) | Tyttö astuu elämään (1943) | Suomisen taiteilijat (1943) | Suomisen Olli rakastuu (1944) | Anna Liisa (1945) | Suomisen Olli yllättää (1945) | Naimisiin päiväksi (1946) | Kuudes käsky (1947) | Särkelä itte (1947) | Hormoonit valloillaan (1948)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 1

Muutaman teatterissa vietetyn vuoden jälkeen Orvo Saarikivi pääsi töihin Suomi-Filmille, jossa hän työskenteli järjestäjänä neljässä pitkässä elokuvassa, ennen kuin debytoi ohjaajana Maria Jotunin näytelmään pohjautuneella Miehen kylkiluulla (1937). Vielä ensimmäisessä ohjauksessaan Saarikivellä oli ohjaajapari, Hugo Hytönen, jonka tehtäväksi jäi näyttelijöiden ohjaaminen. Omien ohjaustöidensä ohessa myös kollegoidensa filmien käsikirjoittamiseen osallistuneesta Saarikivestä tuli nopeasti osaava tekijä; kahta filmiä lukuun ottamatta hän leikkasi kaikki omat ohjaustyönsä.

Suomi-Filmillä työskennellessään Saarikivi ohjasi komedioiden ohella pari vakavampaakin filmiä, muun muassa Urho Karhumäen romaanista tehdyn urheiluelokuvan Avoveteen (1939), Anni Swanin romaaniin pohjautuneen Tottisalmen perillisen (1940) ja Kersti Bergrothin Anu ja Mikko -näytelmän ensimmäisen filmatisoinnin (1940). Suomen Filmiteollisuuden palkkalistoille siirryttyään hän aloitti pohjalta: Totinen torvensoittaja (1941) sai vain 160 000 katsojaa ja oli tuotantoyhtiön siihenastisen historian ylivoimaisesti vähiten katsojia saanut filmi. Vielä samana vuonna hän sai valmiiksi Joel Rinteen tähdittämän Poikamies-papan, joka menikin 400 000:lle katsojalle.

Jatkosodan ensimmäisinä vuosina Saarikiven sai ohjata niin komediaa, nostalgiaa (Oi, aika vanha, kultainen...!), maalaisdraamaa (Rantasuon raatajat) kuin ajankohtaisiakin aiheita (Tyttö astuu elämään). Mika Waltarin käsikirjoittama, lotaksi ryhtyvästä nuoresta naisesta (Ansa Ikonen) kertova Tyttö astuu elämään joutui myöhemmin SF:n itsesensuurin kohteeksi, kun siitä poistettiin sellaisia repliikkejä, joista ulkopuolinen olisi voinut saada väärän kuvan Suomen motiiveista jatkosodassa. Lopulta elokuva onkin säilynyt vain puutteellisena versiona.

Saarikiven työ jatko-osien parissa alkoi, kun Särkkä antoi Suomisen perheen Saarikiven hoidettavaksi. Vuosina 1942–1945 hän ohjasikin sarjaan neljää osaa.

 

13. Maunu Kurkvaara (s. 1926) – 20 ohjausta

Pitkät elokuvat: Onnen saari (1955) | Ei enää eilispäivää (1956) | Tirlittan (1958) | Patarouva (1959) | Autotytöt (1960) | Rakas... (1961) | Yksityisalue (1962) | Meren juhlat (1963) | Lauantaileikit (1963) | Naiset (1964) | Raportti eli balladi laivatytöistä (1964) | 4 x 4 (1965, episodielokuva) | Kielletty kirja (1965) | Tänään olet täällä (1966) | Rottasota (1968) | Miljoonaliiga (1968) | Punatukka (1969) | Kujanjuoksu (1971) | Menestyksen maku (1983) | Perhosen uni (1986)

Värielokuvat: Meren juhlat (1963), Lauantaileikit (1963), Tänään olet täällä (1966), Punatukka (1969), Kujanjuoksu (1971), Menestyksen maku (1983), Perhosen uni (1986)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Rakas...)

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3 (lisäksi Betoni-Jussi vuonna 2018)

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 6

Viipurilaisesta Mauno Kurkvaarasta tuli Helsingissä Maunu Kurkvaara, kuvataiteilija ja elokuvantekijä. Kurkvaara ohjasi kaksikymmentä pitkää elokuvaa, jotka kaikki hän itse tuotti, kuvasi, lavasti, leikkasi, käsikirjoitti ja leikkasi. Tähän olivat syynä sekä vähäiset resurssit että halu tehdä omannäköisiään elokuvia.

Valtaosa Kurkvaaran elokuvista jäi ilman suuren yleisön suosiota, siitä huolimatta (tai juuri siksi), että ne edustivat 1950- ja 1960-lukujen taitteessa suomalaisen elokuvan uutta aaltoa, nuorten itsenäisten tekijöiden esiinmarssia ja erilaista tapaa tehdä. Kurkvaaran elokuville tuli kuitenkin jonkin verran suosiota siitä syystä, että hän teki monet 1960-luvun filmeistään väreissä, eikä hänen elokuvistaan puuttunut alastomia naisia. Kurkvaaran ainoa melkeinpä hittielokuva olikin Raportti eli balladi laivatytöistä (1964), jonka julisteessa Anneli Sauli nähtiin rinnat paljaana. Elokuva meni kymmenen viikkoa yhtä mittaa helsinkiläisessä ensi-iltateatterissaan.

Omien elokuviensa lisäksi Kurkvaara osallistui laboratorioyrittäjänä myös monien muiden elokuvantekijöiden teosten syntyyn.

Kurkvaaran Yksityisalue (1962) kilpaili Berliinin filmifestivaaleilla Kultaisesta karhusta.

58-minuuttinen Perhosen uni (1986) on laskettu pitkäksi elokuvaksi.

 

14. Roland af Hällström (1905–1956) – 19 ohjausta

Pitkät elokuvat: Paimen, piika ja emäntä (1938) | Simo Hurtta (1940) | Houkutuslintu (1946) | Pikajuna pohjoiseen (1947) | Läpi usvan (1948) | Vain kaksi tuntia (1949) | Hallin Janne (1950) | Ylijäämänainen (1951) | Tukkijoella (1951) | Suomalaistyttöjä Tukholmassa (1952) | Noita palaa elämään (1952) | Saariston tyttö (1953) | Kolmiapila (1953) | Miljonäärimonni (1953) | Kuningas kulkureitten (1953) | Putkinotko (1954) | Ryysyrannan Jooseppi (1955) | Poika eli kesäänsä (1955) | Lain mukaan (1956)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Pikajuna pohjoiseen)

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 14

Ensimmäisen suomenkielisen elokuvakirjan kirjoittanut ja arvostelijana tunnetuksi tullut Roland af Hällström sai nimenomaan arvostelujensa ansiosta yllättävän työtarjouksen Väinän-Filmi Oy:n, joka tarjosi hänelle mahdollisuutta ohjata yhtiön ensimmäisen elokuvan, maalaisdraaman Paimen, piika ja emäntä (1938). Elokuva menestyi yhtä heikosti kuin onnistuikin, eikä yhtiön toiminta jatkunut. Af Hällström sai ohjata toiselle firmalle suomeksi jälkiäänitetyn version ruotsalaisen John W. Bruniuksen ohjaamasta mykkäelokuvasta Vänrikki Stoolin tarinat (1926), joka on yhä J. L. Runebergin teoksen ainoa filmatisointi. Elokuvan suomenkieliseen versioon ei kuvattu metriäkään uutta materiaalia, eikä sitä siksi tässä lasketa omaksi ohjaustyökseen.

Vänrikki Stoolin tarinoiden suomenkielisen version tuottanut Jäger-Filmi palkkasi af Hällströmin ohjaamaan myös yhtiön täysin alusta alkaen itse luoman filmin, Simo Hurtan (1940). Sen valmistumisen jälkeen ohjaajan uralle tuli yli viiden vuoden tauko. Siinä välissä af Hällström ehti toimia Teuvo Tulion apulaisohjaajana elokuvassa Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944), minkä jälkeen hänet palkattiin Fenno-Filmin ohjaajaksi. Uuden työnantajansa palveluksessa af Hällström aloitti tuliomaisilla melodraamoilla Houkutuslintu (1946) ja Läpi usvan (1948) sekä rikostarinalla Pikajuna pohjoiseen (1947), joka toi af Hällströmille sekä parhaan ohjauksen että käsikirjoituksen Jussi-palkinnot. 1940-luvun lopulla af Hällström oli nimellisenä ohjaajana Tulion ja Fenno-Filmin yhteisessä Hornankoski-filmissä (1949), jonka Tulio käytännössä ohjasi, mutta otti krediitin vain ruotsinkielisestä versiota – af Hällström kreditoitiin suomenkielisen version ohjaajana, vaikka filmi on ilmiselvästi Tulion käsialaa. Tästä syystä sitä ei ole laskettu mukaan tähän artikkeliin.

Vuonna 1950 Fenno-Filmin ja Adams Filmin tuotanto-osastot yhdistyivät ja muodostivat uuden Fennada-Filmi-tuotantoyhtiön, jonka pääohjaajaksi af Hällström palkattiin. Elinaikaa miehellä oli enää kuutisen vuotta, mutta niiden aikana hän ohjasi kolmetoista elokuvaa.  Melodraaman af Hällström kuitenkin jätti 1950-luvun alussa, palaten sen pariin vielä kerran Minna Canth -filmatisoinnissaan Lain mukaan (1956), jonka viimeisiä kuvia ottaessaan af Hällström sai sydänkohtauksen ja kuoli 51-vuotiaana.

Af Hällströmin uran tärkeimmät työt valmistuivat 1950-luvulla ja olivat kaikki klassikkokirjailijoiden teosten filmatisointeja: Putkinotko Joel Lehtosen romaanista, Ryysyrannan Jooseppi (1955) Ilmari Kiannon klassikkoteoksesta, Poika eli kesäänsä (1955) F. E. Sillanpään romaanista Elämä ja aurinko sekä jo mainittu Lain mukaan Canthin novellista. Noita palaa elämään -filmissään (1952) af Hällström käväisi kauhun puolella, Miljonäärimonni (1953) oli yksi Fennadan monista sotilasfarsseista ja Kuningas kulkureitten (1953) taasen Fennadan yritys rahastaa Kulkurin valssilla (1941).

Uransa aikana af Hällström ei ohjannut ensimmäistäkään jatko-osaa ja uudelleenfilmatisointejakin osui kohdalle vain yksi, Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmä, jonka Wilho Ilmari ja Axel Slangus ohjasivat mykkänä vuonna 1927 ja Kalle Kaarna äänielokuvana vuonna 1938.

Af Hällström sai kuolemansa jälkeen Karlovy Varyn erikoispalkinnon Ryysyrannan Joosepista (1955), kun festivaalin järjestäjät olivat kuulleet ohjaajan yllättävästä kuolemasta. Kielimuurin takia järjestäjille jäi se kuva, että ohjaaja oli ollut kuollessaan poikkeuksellisen nuori, mikä ilmeisesti vaikutti erikoispalkinnon myöntämiseen.

 

15. Anssi Mänttäri (s. 1941) –  19 ohjausta

Pitkät elokuvat: Pyhä perhe (1976) | Toto (1982) | Regina ja miehet (1983) | Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) | Kello (1984) | Rakkauselokuva (1984) | Viimeiset rotannahat (1985) | Ylösnousemus (1985) | Morena (1986) | Kuningas lähtee Ranskaan (1986) | Näkemiin, hyvästi (1986) | Anni tahtoo äidin (1989) | Muuttolinnun aika (1991) | Mestari (1992) | Marraskuun harmaa valo (1993) | Palkkasoturi (1997)   | Joensuun Elli (2004) | Saunavieras (2012) | Romanssi (2013)

Puolipitkät elokuvat: Salama (1986, dok, 50 min)

Mustavalkoelokuvat: Kuningas lähtee Ranskaan (1985), Palkkasoturi (1997)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 1

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 5

Anssi Mänttäri ehti työskennellä elokuvateollisuudessa yli kymmenen vuotta, ennen kuin hän pääsi ohjaamaan ensimmäisen pitkän elokuvansa, Claes Anderssonin näytelmään pohjautuneen Pynä perheen (1976). Jörn Donnerin tuottamasta elokuvasovituksesta ei tullut hittiä, mutta se sai palkintoja ja avasi Mänttärille tien. Seuraava ohjaustyö valmistui kuitenkin vasta kuusi vuotta myöhemmin, mutta sen jälkeen tahti oli kova: Mänttäri ohjasi 1980-luvulla yksitoista pitkää elokuvaa. Tahti oli kovimmillaan vuonna 1986, jolloin Mänttäri sai valmiiksi kolme pitkää elokuvaa ja yhden puolipitkän dokumentin.

Viimeiset kaksi elokuvaansa, Saunavieraan (2012) ja Romanssin (2013), Mänttäri on tuottanut ilman Elokuvasäätiön tuotantotukea. 

 

16. Aki Kaurismäki (s. 1957) – 19 ohjausta

Pitkät elokuvat: Saimaa-ilmiö (1981, dok) | Rikos ja rangaistus (1983) | Calamari Union (1985) | Varjoja paratiisissa (1986) | Hamlet liikemaailmassa (1987) | Ariel (1988) | Leningrad Cowboys Go America (1989) | Tulitikkutehtaan tyttö (1990) | I Hired a Contract Killer (1990) | Boheemielämää (1992) | Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) | Leningrad Cowboys Meet Moses (1994) | Total Balalaika Show (1994, dok) | Kauas pilvet karkaavat (1996) | Juha (1999) | Mies vailla menneisyyttä (2002) | Laitakaupungin valot (2006) | Le Havre (2011) | Toivon tuolla puolen (2017)

Mustavalkoelokuvat: Calamari Union (1985) | Hamlet liikemaailmassa (1987) | Boheemielämää (1992) | Juha (1999)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 5

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 17

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 32

Kaurismäen veljeksistä nuorempi tuli mukaan elokuvantekoon näyttelijänä veljensä puolipitkässä Valehtelijassa (1981). Samana vuonna kaksikko sai valmiiksi yhdessä ohjatun Saimaa-ilmiö-dokumenttielokuvan, jota parin vuoden päästä seurasi jo nuoremmankin Kaurismäen ensimmäinen soolo-ohjaustyö ja pitkä näytelmäelokuva. Omalle tyylilleen uskollisena vuodesta toiseen pysynyt ja harvoin muuhun kuin omiin alkuperäisaiheisiinsa turvautunut Kaurismäki on kansainvälisesti tunnetuin ja arvostetuin suomalaisohjaaja. 

Kaurismäki on ollut neljästi Cannesin Kultainen palmu -ehdokkaana ja voittanut kerran tuomariston pääpalkinnon. Berliinin filmifestivaaleilta pääpalkintoehdokkuuksia on yksi ja lisäksi parhaan ohjauksen Hopeinen karhu. Mies vailla menneisyyttä -elokuvansa sai parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden.

57-minuuttinen Total Balalaika Show (1994) on laskettu pitkäksi elokuvaksi.

 

17. Renny Harlin (s. 1959) – 19 ohjausta

Pitkät elokuvat: Jäätävä polte (1986) | Vankila (1988) | Painajainen Elm Streetillä 4: Unien valtias (1988) | Die Hard 2 – Vain kuolleen ruumiini yli 2 (1990) | Cliffhanger – kuilun partaalla (1993) | Kurkunleikkaajien saari (1995) | The Long Kiss Goodnight (1996) | Deep Blue Sea (1999) | Driven (2001) | Mindhunters (2004) | Manaaja: Alku (2004) | The Covenant (2006) | Cleaner (2007) | 12 Rounds (2009) | Viiden päivän sota (2011) | Devil's Pass (2013) | The Legend of Hercules (2014) | Skiptrace (2016) | Bodies at Rest (2018)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 1 (Betoni-Jussi vuonna 1991)

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 0

Riihimäellä syntyneestä Lauri Harjolasta kuoriutui Renny Harlin, 1990-luvun alun suurin suomalainen julkisuuden henkilö ja ensimmäinen pesunkestävä suomalainen Hollywood-ohjaaja. Harlinin ura pitkien elokuvien parissa lähti käyntiin suomalais-yhdysvaltalaisella yhteistuotantoelokuvalla Jäätävällä poltteella (1986), joka on yhä kalleimpia suomalaiselokuvia ja Yhdysvaltain elokuvateattereissa menestynein suomalaiselokuva. Sen jälkeen Harlin ja tuottajapartneri Markus Selin lähtivät Yhdysvaltoihin ja Hollywoodiin, mihin Harlin jäikin. Muutaman vuoden rämpimisen jälkeen Harlinista tuli kaupungin kysytyin toimintaspektaakkelien ohjaaja. Muutamaa jättihittiä seurasi muutama taloudellinen epäonnistuminen. Uudella vuosituhannella Harlinin ura on ollut epätasainen, mutta värikäs. Parhaillaan Harlin asustelee Kiinassa, missä hänestä on tullut maan kysytyin ulkomaalainen ohjaaja. 

Harlinin elokuvat eivät ole saaneet merkittäviä kansainvälisiä palkintoja, mutta Cliffhanger – kuilun partaalla huomioitiin kolmella Oscar-ehdokkuudella. 

Harlinin kahdeksantoista elokuvaa ovat keränneet yhteenlaskettuna maailmanlaajuisesti reilusti yli miljardin euron lipputulot. Hänen yhdeksästoista pitkä elokuvansa, kiinalaistuotanto Bodies at Rest, saa maailmanensi-iltansa elokuussa. 

 

18. Armand Lohikoski (1912–2005) – 18 ohjausta

Pitkät elokuvat: Me tulemme taas (1953) | Pekka Puupää kesälaitumilla (1953) | Hei, rillumarei! (1954) | Minä soitan sinulle illalla (1954) | Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) | Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955) | Kiinni on ja pysyy (1955) | Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955) | Risti ja liekki (1957) | Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) | Pekka ja Pätkä salapoliiseina (1957) | Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) | Kahden ladun poikki (1958) | Pekka ja Pätkä Suezilla (1958) | Pekka ja Pätkä miljonääreinä (1958) |Pekka ja Pätkä mestarimaalareina (1959) | Kohtalo tekee siirron (1959) | Taape tähtenä (1962)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 1

Yhdysvalloissa suomalaissiirtolaisten perheeseen syntynyt Armand Lohikoski tuli Suomeen pikkupoikana perheensä mukana. Kaikin puolin pesunkestävä suomalaispoika luki itsensä maisteriksi ja hakeutui lopulta elokuva-alalle levitys- eli maahantuontipuolelle. Sitä kautta hän päätyi Suomen Filmiteollisuuteen lyhytelokuvapuolelle ja sieltä nopeasti pitkien elokuvien ohjaajaksi. Lohikoski debytoi Me tulemme taas -tukkilaiskomedialla (1953), mutta sai jo heti samana vuonna kuvata jatko-osan Ville Salmisen Pekka Puupäälle (1953). Lohikoski onnistui sen verran hyvin, että hän sai ohjata vielä peräti kymmenen muutakin Pekka ja Pätkä -elokuvaa. Tästä taakasta Lohikoski oli loppuun asti katkera, vaikka pääsikin välillä kokeilemaan siipiään vakavampien tarinoiden parissa – laihoin tuloksin. Komediaohjaajana Lohikoski oli kuitenkin poikkeuksellisen lahjakas.

Lohikosken työtahti oli hirmuinen: vuonna 1958 hän ohjasi peräti neljä elokuvaa, vuosina 1955 ja 1957 kumpanakin kolme. Suomen Filmiteollisuudesta lähdettyään Lohikoski palasi vielä kerran pitkän elokuvan pariin, kun Teuvo Tulion ohjaama Se alkoi omenasta (1962) jäi kesken päänäyttelijä Tabe Slioorin oikutteluiden vuoksi. Lohikoski hälytettiin hätiin ohjaamaan tämän puolituntisen torson kaveriksi reilun tunnin mittainen farssi kyseisen elokuvan tuotantovaiheista. 

 

 

19. Jörn Donner (s. 1933) – 18 ohjausta

Pitkät elokuvat: Syyskuinen sunnuntai (1963) | Rakastaa (1964) | Täällä alkaa seikkailu (1965) | Poikkiparru (1967) | Mustaa valkoisella (1968) | Sixtynine 69 (1969) | Naisenkuvia (1970) | Anna (1970) | Perkele! Kuvia Suomesta (1971) | Hellyys (1972) | Krapula (1973) | Ingmar Bergmanin maailma (1975, dok) | Miestä ei voi raiskata (1978) | Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982, dok) | Dirty Story – Likainen tarina (1984) | Kirjeitä Ruotsista (1988, dok) | Kuulustelu (2009) | Armi elää! (2015)

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Mustaa valkoisella)

Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3 (lisäksi Betoni-Jussi v. 2014)

Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 11

Saksalaissukuiseen kulttuuri- ja tehtailijasukuun syntyneestä Jörn Donnerista tuli ensin elokuva-arvostelija ja kirjailija, pian sen jälkeen elokuvaohjaaja ja Suomeen palattuaan vielä elokuvatuottajakin. Lisäksi Donner on luonut uraa politiikan parissa.

Donnerin elokuvaohjaajan ura alkoi Ruotsissa Harriet Anderssonin tähdittämällä Syyskuisella sunnuntailla (1963), josta Donner voitti parhaan esikoistyön palkinnon Venetsian filmifestivaaleilla. Andersson nähtiin pääosassa myös Rakastaa-elokuvassa (1964), josta hänet palkittiin parhaana naisnäyttelijänä ja Donner puolestaan sai ohjaajana pääpalkintoehdokkuuden. Donnerin kolmas elokuva Täällä alkaa seikkailu (1965) oli ruotsalais-suomalainen yhteistuotantoelokuva, pääosassa jälleen Andersson ja suomalaisena vetonaulana Matti Oravisto. Andersson nähtiin vielä Donnerin Ruotsissa tekemässä Poikkiparrussa (1967) ja Suomessa tehdyssä Annassa (1970).

Donnerin ensimmäinen suomenkielinen elokuva Mustaa valkoisella (1968) oli nimestään huolimatta värielokuva, ajankohtainen, mediaseksikäs ja hyvin myyty teos, joka sai noin 400 000 katsojaa. Samanlaisella linjalla jatkoivat hittifilmit Sixtynine 69 (1969) ja Naisenkuvia (1970) sekä täysin alta odotusten menestynyt Hellyys (1972) ja sen paranneltu versio Krapula (1973). Saksalainen levittäjä teki näistä kahdesta elokuvasta vielä oman versionsa, pehmopornofilmin, mutta sen tekoon Donner ei mitenkään osallistunut, eikä sitä siksi ole laskettu tähän mukaan.

Hittielokuvien pariin Donner palasi Märta Tikkasen romaaniin pohjautuneella Miestä ei voi raiskata -rikostarinalla (1978), jonka jälkeen Donner on ohjannut 40:ssä vuodessa vain viisi pitkää elokuvaa. Sen sijaan hän on kirjoittanut liudan kirjoja, tehnyt useita tv-dokumentteja, tv-sarjoja ja toiminut politiikassa.

Ruotsin elokuvainstituuttiakin johtanut Donner tuotti Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin (1982) ja kävi pokkaamassa siitä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.

 

...sekä muun muassa

Erkki Karu (1887–1935)	15 elokuvaa
Jorma Nortimo (1906–1958)	15 elokuvaa
Risto Orko (1899–2001)	15 elokuvaa
Timo Koivusalo (s. 1963)	15 elokuvaa