Roy Orbison ja ampuva kitara – laulajalegenda yhden filmin tähtenä
Roy Orbison ja ampuva kitara elokuvassa The Fastest Guitar Alive (1967). Kuva: MGM
Mustien aurinkolasiensa takaa ainutlaatuisia, unenomaisia laulujaan laulanut Roy Orbison (1936–1988) oli kaukana värikkäästä ja itsevarmasta esiintyjästä. Silti Orbisonistakin alettiin leipoa filmitähteä, olihan jokaista Elvis Presleytä, Frank Sinatraa ja Bing Crosbya kohti vähintään tusina laulajapoikaa marssitettu elokuvakameran eteen. Harvalla riitti osaamista myös näyttelijän työhön, eikä Orbison ollut yksi heistä.
1960-luvun puolivälissä Orbison kirjoitti Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa viiden elokuvan sopimuksen, jonka ensimmäiseksi elokuvaksi valikoitui Presleyn hylkäämä lännentarina The Fastest Guitar Alive. Kuten elokuvan nimikin kertoo, tässä lännenfilmissä musisoitiin vähintään yhtä paljon kuin ammuttiin. Sisällissodan loppuvaiheisiin sijoittuva tarina kertoo etelävaltojen vakoojasta, Johnny Bannerista, joka matkaa pohjoisvaltojen kultavarastolle ryöstääkseen sen omien joukkojensa sotatoimien rahoittamiseksi. Matkallaan Banner esittää kapakkalaulajaa, jonka kitara päästää sointujen lisäksi luoteja.
B-elokuvakuninkaan tuotantoa
Elokuvan käsikirjoitus oli nopeana ja tuotteliaana kynäilijänä tunnetun Robert E. Kentin (1911–1984) käsialaa. 35-vuotisen uransa aikana liki sata elokuvaa kirjoittanut Kent lienee laatinut käsikirjoituksen tilaustyönä elokuvan tuottaneelle Sam Katzmanille (1901–1973), joka oli legenda jo eläessään. Katzman tuotti uransa aikana liki 250 pitkää elokuvaa, joista hänen mukaansa yksikään ei jäänyt tappiolle – samaa väitettä on toistanut myös toinen b-elokuvakuningas, Roger Corman. Katzmanin ja Cormanin tapauksissa elokuviin uhrattiin niin vähän rahaa, että omilleen pääsemiseksi elokuvan ei tarvinnut montaa katsojaa saadakaan. Rahaa tuli yleensä juuri sen verran, että tuottaja välttyi köyhtymiseltä ja sai seuraavan satsin elokuvia tuotantoon.
Katzmanin maine oli peräisin 1950-luvulta, jolloin hän iski kultasuoneen kahdesti. Ensin hän valjasti Johnny Weismullerin näyttelemään Viidakko-Jimiä 16-osaiseksi kasvaneessa elokuvasarjassa. Vuosikymmenen puolivälissä Katzman oli ensimmäisten mukana tuomassa rock’n roll -musiikkia valkokankaalla: Bill Haley and the Comets -yhtye aiheutti yleisöryntäyksen Tunnista tuntiin- eli Rock Around the Clock -elokuvaan (1956). 300 000:lla dollarilla tuotettu elokuva tuotti Yhdysvalloissa yli miljoona dollaria. Tämän jälkeen Katzman tuotti kulloisenkin trendin mukaan uusia musiikkielokuvia – olipa kyse sitten twististä, kantrista, mambosta tai peräti calypsosta. Vuosien varrella Katzmanin elokuvissa nähtiin Johnny Cashin, Nancy Sinatran, Louis Armstrongin, Chubby Checkerin ja Liberacen kaltaisia musiikin merkkihenkilöitä.
Tähän maailmaan sopivat hyvin myös kaksi Presleyn tähdittämää halpiselokuvaa, Gene Nelsonin ohjaamat Suukottelevat serkut (1964) ja Elvis ja 1001 yötä (1965). Näitä tehtäessä Presleyn suosio oli jo laskenut, mutta ei yhtä radikaalisti kuin elokuvien taso. Laadulla ei ollut enää merkitystä, ainoastaan kustannustehokkuudella ja voiton määrällä. Presleyn ja Katzmanin kaksi yhteistä elokuvaa edustavat Presleyn uran surkeinta kastia, mutta rahaa ne tekivät. Katzman olisikin halunnut jatkaa yhteistyötä The Fastest Guitar Alivella, mutta syystä tai toisesta Presley ja hänen managerinsa kieltäytyivät tarjouksesta. Syitä voi olla monia: aikatauluongelmat, Presleyn muut sopimukset toisten studioiden kanssa ja niin edelleen. Katzmanin ja Presleyn piti tehdä yhdessä myös nuorena kuolleen kantrilaulaja Hank Williamsin elämäkertaelokuva Your Cheatin Heart (1964), mutta Williamsin perikunnalla oli päänäyttelijän kohdalla veto-oikeus, jota he myös käyttivät. Presleyn sijaan roolissa nähtiin George Hamilton.
Maggie Pierce, Orbison ja Joan Freeman. Kuva: MGM / Warner Archive
Kauniita lauluja ja vanhoja lavasteita
Tässä vaiheessa uraansa Katzman tuotti elokuvansa Metron-Goldwyn-Mayerille, jonka studioita ja tarpeistoa Katzmanin Four Leaf Productions -yhtiö sai käyttää. Näin ollen MGM saattoi ohjata Orbisonin Katzmanin toimistolle ja valjastaa uuden tähtensä The Fastest Guitar Aliven käyttöön. Elokuvan työryhmä ja näyttelijäkunta olivat tuttuun tapaan studion vakiokalustoa, kuten vanhat ja kuluneet lavasteet ja puvusteetkin; kovin paljon uutta rekvisiittaa tähän elokuvaan tuskin tehtiin. Ohjaajaksi palkattiin Michael D. Moore, joka oli jo saavuttanut suuren arvostuksen alallaan apulaisohjaajana, joiden toimenkuva oli ja on kuitenkin kaukana elokuvien ohjaamisesta. Moore pääsi kuitenkin debytoimaan ohjaajana Presleyn tähdittämällä Hula-hula-paratiisilla (1966), joka oli Paramount Picturesin tuotantoa. Moore ja elokuvan kuvannut W. Wallace Kelley jatkoivat yhteistyötään nyt Orbisonin kanssa.
Sattuneesta syystä Orbison joutui luopumaan tavaramerkiksi muodostuneista aurinkolaseistaan, jotka eivät olisi sen paremmin istuneet 1800-luvun epookkiin kuin muutenkaan elokuvan päänäyttelijällä – filminäyttelemisessä silmillä on melko oleellinen tehtävä. Orbisonin roolisuoritus ei ollut oikeastaan edes roolisuoritus, mutta laulaa hän tietenkin osasi. Orbison kirjoitti itse elokuvaan seitsemän uutta laulua, joiden oli sovittava elokuvan muuhun sisältöön. Tämä rajoitti taiteilijan vapautta, mutta seitsemän laulun joukkoon mahtui kuitenkin kaksi onnistunutta tuotosta: Rollin On ja There Won’t Be Many Coming Home. Jälkimmäinen tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta muutama vuosi sitten, kun Quentin Tarantino käytti sitä The Hateful Eight -hittilänkkärinsä (2015) ääniraidalla.
The Fastest Guitar Alive kuvattiin syyskuussa 1966 MGM:n studiolla. Orbisonin kaverina nähtiin Sammy Jackson (1937–1997) sekä naiskauneutta edustamassa tv-näyttelijä Maggie Pierce (1931–2010) uransa viimeisessä roolissa ja Joan Freeman (s. 1942), joka näytteli toisen naispääosan Presleyn Huolettomassa kulkurissa (1964).
The Fastest Guitar Alive oli elokuvana juuri niin kehno kuin olettaa saattaa – eikä Orbisonin kaunis lauluääni sitä pelastanut vaipumalta liki täydellisesti unholaan. Elokuvan yleisömenestys oli niin vähäinen, että MGM ei nähnyt aiheelliseksi tehdä Orbisonin kanssa enää uusia elokuvia – eikä Orbisonia nähtykään valkokankaalla enää kuin cameo-rooleissa kahdessa elokuvassa 1980-luvulla. Ulkomailla Orbisonin elokuvalla ei ollut mitään kysyntää, eikä se ilmeisesti saanut teatterilevitystä missään muualla kuin Yhdysvalloissa. Suomessa elokuvaa ei ole nähty edes televisiossa.
Katzman tuotti The Fastest Guitar Aliven jälkeen enää kuusi elokuvaa, muun muassa Hank Williams Jr.:n tähdittämän A Time to Singin (1968), joka jäi vielä vähemmälle huomiolle kuin Orbisonin elokuva. Ohjaaja Moore puolestaan ohjasi vielä muutaman b-elokuvan, mutta apulaisohjaajana ja toisen kuvausryhmän ohjaajana hän oli täystyöllistetty aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Moore kuoli 98-vuotiaana vuonna 2013.
Orbisonin kuolemasta tulee joulukuussa kuluneeksi pyöreät 30 vuotta. 52-vuotiaana sydänkohtaukseen kuolleen Orbisonin lahjat laulajana ja lauluntekijänä tuntuivat loputtomilta. Vuosikymmenten kuluessa hän uudistui ajan mukana, mutta säilytti aina omaperäisyytensä. Vaikka The Fastest Guitar Alive ei sitä tehnytkään, myös Orbison sai oman paikkansa elokuvahistoriasta, kun David Lynch käytti Orbisonin In Dreams -laulua ikimuistoisella tavalla klassikkoelokuvassaan Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986).
- Orbisonin kuoltua hänen uusimman levynsä She's a Mystery To Me -kappaleelle tehtiin musiikkivideo, jonka ohjauksesta vastasi 27-vuotias David Fincher (Seitsemän, Fight Club, Zodiac).
- Vuonna 1992 ilmestynyt King of Hearts -albumi sisälsi ennenjulkaisemattomia levytyksiä Orbisonin elämän loppuvaiheilta. I Drove All Night -laulun musiikkivideon tähtinä nähtiin Jennifer Connelly ja Jason Priestley.
The Fastest Guitar Alive on saatavilla Warner Archiven DVD-tallenteena.
Syytön kuritushuonevanki, tinnerinhaistelija, uuden aallon taiteilija ja sotakirjailija – Kurkvaaran Kujanjuoksun mieletön historia
_
Taiteilija Maunu Kurkvaara (s. 1926) ehti jo hylätä elokuvanteon kokonaan ja ryhtyä leikkikalutehtailijaksi, mutta 1970-luvun alussa hän törmäsi aiheeseen, joka oli liian hyvä ohitettavaksi. Kaiken lisäksi Suomen elokuvasäätiö oli perustettu ja nyt valtiolta oli mahdollista saada ennakkotukea epävarmojen (rahallisten) valtionpalkintojen lisäksi.
1950-luvulta lähtien ”uuden aallon” elokuvia tehnyt Kurkvaara oli saanut useita valtionpalkintoja, Jussi-palkintoja, kansainvälistä festivaalimenestystä ja muutamilla elokuvillaan myös jonkin verran maksavia katsojia. Koska Kurkvaara omisti vuoteen 1970 saakka oman filmilaboratorionsa, hän saattoi tehdä värielokuvia jo 1960-luvun alussa aikana, jolloin suuret yhtiöt eivät värifilmiin juuri koskeneet. 1960-luvun loppuun mennessä tuotannon jatkaminen ei kuitenkaan ollut kannattavaa.
Tilanne muuttui loppuvuodesta 1970, kun Helsingin Sanomat ja muut tiedotusvälineet uutisoivat Suomen rikoshistoriassa ainutlaatuisesta tapauksesta: syytön mies oli istunut seitsemän pitkää vuotta kuritushuoneessa taposta, jota hän ei tehnyt. Kurkvaara haistoi aiheen elokuvaan – sellaisen aiheen, jonka vuoksi paluu kannatti tehdä. Tässä tarinassa oli veritekoja, päihdeongelmaisia, karua kertomusta syrjäytyneistä ja uskomattomia yhteensattumia sekä oikeusmurha. Kaiken lisäksi se oli totta.
Kurkvaaran Kujanjuoksu (Matti Hämäläinen ja Maija Hentola). Kuva. KAVI
Tappo
Tiistai-iltana maaliskuun 5. päivänä vuonna 1963 Helsingin Kumpulassa tapahtui kaksi puukotusta. Noin klo 21 puukotuksen uhriksi joutui 16-vuotias Pirkko Ryhänen, joka odotti poikaystäväänsä saapuvaksi. Kahdestakymmenestä puukoniskusta yksi lävisti Ryhäsen sydämen ja kuolema tuli ennen sairaalaan pääsyä. Vain 15–20 minuuttia aiemmin kolmen sadan metrin päässä oli tapahtunut toinen puukotus. Kirvesmies Torsti Ossian Koskinen, 39, oli naisystävänsä kanssa joutunut pienen miesjoukon kanssa tappeluun ja Koskinen oli huitaissut yhtä miehistä leipäveitsellä poskeen. Pariskunta poistui paikalta.
Keskiviikkona Koskinen pidätettiin yksityisasunnosta, jossa hän oli viettämässä talon isännän syntymäpäiviä viinaksien voimalla. Tässä vaiheessa Koskista epäiltiin vain 21-vuotiaan miehen puukotuksesta, ja Koskinen tunnustikin teon. Helsingin Sanomien mukaan Koskista pidätettäessä tämän vaatteet olivat veressä, mutta puukotetun 21-vuotiaan miehen mukaan ainakaan hänen vertaan se ei voinut olla.
Lauantaina Helsingin Sanomat uutisoi Koskisen olevan pidätettynä epäiltynä myös Ryhäsen puukotuksesta ja taposta. Tekoa Koskinen ei tunnustanut tuolloin eikä milloinkaan myöhemminkään. Lehden mukaan puukotetun 21-vuotiaan miehen nuorempi kaveri oli samankokoinen ja hyvin samaan tyyliin pukeutunut kuin Ryhänen. Lehden teorian mukaan Koskinen oli saattanut puukottaa Ryhäsen luultua tätä puukottamansa miehen kaveriksi. Samaan teoriaan uskoi myöhemmin oikeuskin.
Maaliskuun 23. päivänä Koskinen julistettiin vangituksi epäiltynä Ryhäsen tahallisesta taposta. Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat julkaisi miehen kuvan, nimi oli jo tuotu julki heti alussa. Koskinen ei ollut puhdas pulmunen: mies oli istunut vankeudessa aiemminkin ja oli parhaillaan ehdonalaisessa vapaudessa.
Koskisen tapaus eteni nopeasti oikeuskäsittelyyn ja Helsingin raastuvanoikeus antoi tuomionsa jo lauantaina 25. päivänä toukokuuta. Tuomio tuli myös tapaukseen sinällään mitenkään liittymättömästä löydetyn tavaran kavalluksesta (paketti, jossa oli muun muassa 25 kilogrammaa dynamiittia), mistä Koskinen tuomittiin kahden kuukauden vankeustuomioon. Lievästä pahoinpitelystä hän sai yhden kuukauden ja erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tehdystä vähäisen vamman aiheuttaneesta pahoinpitelystä kahdeksan kuukautta vankeutta. Kovin tuomio tuli Ryhäsen tahallisesta taposta: 12 vuotta kuritushuonetta. Yhteensä istuttavaa tuli 12 vuotta ja viisi kuukautta. Lisäksi Koskinen tuomittiin melko lieviin rahallisiin korvauksiin eri asianosaisille ja tapetun tytön omaisille.
Helsingin hovioikeus piti tuomion voimassa 27. heinäkuuta antamassaan päätöksessä. Valituslupaa korkeimpaan oikeuteen ei myönnetty. Koskinen lähetettiin vankilaan suorittamaan tuomiotaan.
Elokuvan komisario Kurki (Esa Saario), joka on Kurkvaaran tulkinta nimismies Haukasta. Kuva: KAVI
Oikeusmurha
Seitsemän vuotta myöhemmin, syyskuun lopulla vuonna 1970, eduskunnan oikeusasiamies Risto Leskinen pyysi Korkeinta oikeutta purkamaan Koskisen tuomion. Toinen kuritushuonevanki, päihdeongelmainen tinnerinhaistelija, oli ”täydentävissä poliisikuulusteluissa tunnustanut surmanneensa Ryhäsen”. Teon alusta asti kiistäneen Koskisen syyttömyyttä tuki myös konkreettisten todisteiden puuttuminen. Uusintakäsittelyssä oikeuden puheenjohtajana toimi sama mies kuin Koskista vangittaessa.
Uudessa oikeuskäsittelyssä yksi Koskisen puolustuksen todistajista oli tapon tekoaikaan Helsingin rikospoliisissa tutkijana työskennellyt Väinö Haukka, joka omien sanojensa mukaan oli vakuuttunut Koskisen syyttömyydestä jo vuonna 1963. Nyt uusintakäsittelyn aikaan hän toimi Teuvan kunnan nimismiehenä. Haukka vastasi Ryhäsen tapon tutkimuksista ensimmäisten viiden päivän ajan. Haukan mukaan hänen esimiehensä uskoi Koskisen syyllisyyteen ja siirsi toisin uskoneen Haukan muihin tehtäviin. Ennen Teuvalle päätymistä Haukka hoiti nimismiehen virkaa jonkin aikaa Isojoella, jossa Kyllikki Saaren vuonna 1953 tapahtunut murha oli yhä ratkaisematta. Kurkvaaran elokuvassa Haukasta tuli komisario Kurki, jota Esa Saario näytteli.
Koskinen ja Ryhäsen tapon tunnustanut tinnerinhaistelijavanki eivät puolustuksen mukaan tunteneet toisiaan. Teon tunnustanut mies oli puolustusasianajajan mukaan kertonut teostaan täysin ulkopuoliselle henkilölle jo vuonna 1964.
Joulukuun 1. päivänä Koskinen vapautettiin. Hän ei ollut omien sanojensa mukaan pitkästä vankilatuomiostaan katkera, mutta joulukuun puolessavälissä jätti kuitenkin Helsingin raastuvanoikeuteen haastehakemuksen, jolla hän vaati valtiolta 241 350:n markan (330 000 euron) korvauksia: 50 markkaa jokaiselta vangittuna vietetyltä 2 827:ltä vuorokaudelta sekä 100 000 markkaa vahingonkorvauksia. Raastuvanoikeus antoi päätöksensä asiaan maaliskuussa 1971 ja myönsi Koskiselle 93 290 markkaa (127 574 euroa). Tästä 20 000 markkaa oli korvausta taloudellisesta vahingosta ja 73 290 markkaa korvausta vankeudesta, eli 30 markkaa (41 euroa) kustakin niistä 2 443:sta perusteettomasti vankeudessa vietetystä vuorokaudesta. Eroa päivien lukumäärien välillä selittävät Koskisen muut tuomiot.
Huhtikuun 21. päivänä vuonna 1971 Helsingin raastuvanoikeus katsoi jääneen toteen näyttämättä, että Ryhäsen tapon tunnustanut ”tinnerinhaistelija” olisi tekoon syyllistynyt. Syytettykin oli jo ehtinyt perua tunnustuksensa, jonka puolustus pani tinnerinhaistelun aiheuttamien harhakuvitelmien piikkiin.
Tämä erikoinen episodi suomalaisessa rikoshistoriassa ei ole vieläkään päättynyt, sillä Ryhäsen tappo on yhä selvittämättä ja tekijä tuomitsematta.
Tinnerinhaistelija (Markku Salonen) ja tyttöystävä (Meri Oravisto) pahanteossa. Kuva: KAVI
Anteeksi, haluan tragedianne taiteeksi
Koskisen tapaus kiinnosti heti tuoreeltaan ainakin kahta taiteilijaa, Kurkvaaraa ja Risto Juhania. Jälkimmäinen kirjoitti oikeusdraaman pohjalta kirjan, joka ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 1971. Kurkvaara puolestaan oli viimeistään vuoden 1971 alussa täyttä hyöryä viemässä Koskisen tapausta valkokankaalle.
Kurkvaara aloitti uuden elokuvansa käsikirjoitustyön ilmeisesti jo vuodenvaihteessa 1970–1971, sillä Kurkvaaran ilmoittelu Kinolehdessä helmikuun numerossa kertoi käsikirjoituksen olevan viimeistelyvaiheessa ja ensi-illan olevan syksyllä. Tässä vaiheessa elokuvaa kutsuttiin Kurkvaaran Nimettömäksi. Tuotantoyhtiönä ei ollut Kurkvaara-Filmi Oy, sillä Kurkvaara oli myynyt tämän yhtiön ja sen elokuvalaboratoriotoiminnan Suomi-Filmi Oy:lle vuoden 1970 puolella. Tuotantoyhtiön nimeä ei mainittu missään yhteydessä – puhuttiin vain Maunu Kurkvaarasta – mutta myöhemmin oikeuskäsittelyä koskeneen uutisen mukaan tuotantoyhtiö oli Elokuva Oy Maunu Kurkvaara.
Kurkvaara laati käsikirjoituksensa tutkimalla oikeustapauksen asiapapereita ja haastattelemalla tapaukseen liittyviä eri ihmisiä. Kuvausvaiheessa realismia korostettiin kuvaamalla elokuvaa aidoilla tapahtumapaikoilla – jopa samassa asunnossa, missä Koskinen asui vuonna 1963. Kurkvaara kuvasi elokuvaa myös poliisilaitoksella, Kakolassa ja Tiurunniemellä.
Kujanjuoksua kuvataan, turkistakkinen Kurkvaara kameran takana. Kuva: KAVI
Maaliskuun numerossa Kurkvaara ilmoitti kuvausten alkaneen ja samalla mainittiin elokuvan näyttelijäkaarti ja nimi: Kujanjuoksu. Kurkvaara valitsi Koskisen (elokuvassa Virtanen) rooliin 38-vuotiaan Aarre Karénin, Japanissa syntyneen Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijän, joka oli nähty valkokankaalla vain pikkuosassa Aarne Tarkaksen Johan nyt on markkinat! -sotilasfarssissa vuonna 1966. Koskisen rooli on ainakin toistaiseksi jäänyt Karénin uran ainoaksi päärooliksi valkokankaalla. Tinnerinhaistelijana nähtiin uransa ainoassa elokuvaroolissa Markku Salonen, joka kuoli jo vuonna 1975 vain 26-vuotiaana. Komisario Kurjen lisäksi virkavaltaa edustaa rikospoliisin apulaispäällikkö Ranta, jota näytteli valkokankaan veteraani Esko Mannermaa. Elokuvan näyttelijöistä nimekkäin oli Leif Wager, mutta 1940-luvun supertähti nähtiin vain sivuosassa. Tulevista suuruuksista mukana olivat Marja Packalén, Juha Muje ja Hannu Lauri.
Huhtikuun 14. päivänä 1971 Suomen elokuvasäätiö myönsi Kurkvaaralle 75 000:n markan tuotantotuen, joka vastaisi nykyrahassa noin 103 000:ta euroa. Tuolloin tuotantotuet olivat lainoja, jotka oli maksettava takaisin, mikäli elokuva tuotti voittoa – jos filmi jäi tappiolle, laina muuttui avustukseksi. Kansallisfilmografian mukaan koko elokuvan tuotantokustannukset olivat 280 000 markkaa, eli 382 900 nykyeuroa. Viikko tuotantolainapäätöksen jälkeen Ryhäsen taposta epäilty tinnerinhaistelija todettiin oikeudessa syyttömäksi, mutta Kurkvaaran suunnitelmia tämä ei muuttanut: elokuvassa tinnerinhaistelija on tytön tappaja.
Kurkvaara teki elokuvansa tyylilleen uskollisesti mahdollisimman pitkälle yksin. Tuottamisen, ohjaamisen ja käsikirjoittamisen lisäksi Kurkvaara itse kuvasi, leikkasi ja lavasti elokuvansa. Kuvausryhmään kuuluivat Kurkvaaran ja näyttelijöiden lisäksi vain muutama assistentti. Kurkvaara suosi jälkiäänitystä ja kuvasi aina kaiken mykkänä. Myöskään Kujanjuoksun tapauksessa kukaan katsoja ei voi erehtyä luulemaan filmiä muuksi kuin jälkiäänitykseksi, vaikka Tuomo Kattilakoski onkin tehnyt hyvää työtä.
Toukokuussa Kurkvaara ilmoitti Kinolehdessä Väinän Filmi Oy:n levittävän Kujanjuoksunsa. Mäkelän suvun perinteinen firma oli maan suurimpia levittäjiä ja osa konsernia, jolla oli hallussaan myös yksi Suomen suurimmista elokuvateatteriketjuista. Tästä syystä elokuva nähtiinkin melko laajassa levityksessä heti ensi-iltapäivänään, kun se pyöri niin Helsingin Adamsissa, Axassa ja Tuulensuussa kuin Tampereella, Turussa ja Raumallakin. Heinäkuun numerossa Kurkvaara ilmoitti elokuvan olevan viimeistelyvaiheessa ja ensi-illan ajankohdaksi syyskuu.
Elokuvan nuoriso, mukaan lukien Marja Packalén, haistelee. Kuva: KAVI
Onneton Kujanjuoksu
Suomen elokuva-alalla oleva sääntö siitä, että elokuvateatterilevityksessä nähtävän elokuvan nimellä on viiden vuoden suoja-aika, oli syynä siihen, miksi Kurkvaaran Kujanjuoksusta tuli viralliselta nimeltään Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu. Warner Bros. oli tuonut toukokuussa 1968 Suomen valkokankaille Raoul J. Lévyn ohjaaman L'espionin (1966) suomenkielisellä Kujanjuoksu-nimellä. Kurkvaara ehti mainostaa tulevaa elokuvaansa jo Kujanjuoksu-nimellä, kenties tietämättä nimen olevan varattu. Elokuvan virallisesta nimestä huolimatta syyskuun Kinolehdessä sekä levittäjä että tuotantoyhtiö itse mainostivat elokuvaa pelkällä Kujanjuoksu-nimellä. Tuolloin ensi-iltapäiväksi ilmoitettiin syyskuun 24. päivä, mutta lopulta se tulikin ensi-iltaan jo viikkoa aiemmin.
Maunu Kurkvaara 1960-luvulla. Kuva: Kurkvaara
Kurkvaaran Kujanjuoksu ei herättänyt maksavassa yleisössä suurta mielenkiintoa. Kuudella esityskopiolla maata kiertämään lähtenyt elokuva keräsi vain 13 083 katsojaa, mikä ilman muuta oli liian vähän kattamaan tuotantokustannuksia. Vuoden 1971 yhdeksästä kotimaista elokuvasta Kujanjuoksua huonommin meni vain Spede Pasasen tuottama Saatanan radikaalit. Toisaalta Kurkvaaran elokuvan katsojamäärä oli lähes identtinen kahden muun kotimaisen filmin, Matti Sokan Lumikin ja Jörn Donnerin, Jaakko Talaskiven ja Erkki Seiron Perkele! Kuvia Suomesta -dokumenttielokuvan kanssa.
Kansallisfilmografian mukaan Kurkvaaran osuus elokuvan lipputuloista oli vaatimattomat 18 700 markkaa. Näin ollen Kujanjuoksu jäi tappiolle ja Elokuvasäätiö muutti sen saamaan 75 000:n markan tuotantolainan avustukseksi. Valtion elokuvapoliittisen toimikunnan vuonna 1973 julkaiseman tilaston mukaan Kurkvaaran elokuva tuotti tappiota 261 300 markkaa, nykyrahassa 357 000 euroa.
Kurkvaara hylkäsi nyt elokuvan yli kymmeneksi vuodeksi. 1980-luvulla hän palasi filmiohjaajaksi kahdella elokuvalla, Menestyksen maulla (1983) ja noin tunnin mittaiseksi jääneellä Perhosen unella (1986).
Virtanen (Karén, istumassa) linnassa. Kuva: KAVI
Kiista nimestä
Elokuva oikeuslaitoksesta ja oikeusmurhasta päätyi itsekin oikeussaliin, mutta melko yllättävästä syystä. Värikkään elämän elänyt sotakirjailija Niilo Lauttamus haastoi Elokuva Oy Maunu Kurkvaaran ja Väinän Filmi Oy:n oikeuteen vuonna 1960 ilmestyneen romaaninsa nimen varastamisesta. Lauttamuksen mukaan Kurkvaaran Kujanjuoksu-elokuva loukkasi tekijänoikeuslakia ja saattoi kirjailijan epäedulliseen valoon, "koska yleisö saattoi luulla, että filmi on tehty hänen kirjansa pohjalta", kuten Helsingin Sanomat aiheesta kirjoittti. Kurkvaara kiisti tämän ja kertoi, ettei edes tiennyt Lauttamuksen samannimisestä kirjasta elokuvaa tehdessään. Lauttamuksen Kujanjuoksu-sotaromaani ilmestyi jo vuonna 1960 ja menestyi hyvin, vaikkei siitä suurmenestystä tullutkaan.
Marraskuun 4. päivänä 1971 helsingin raastuvanoikeus käsitteli Lauttamuksen nostamaa kannetta. Lauttamus vaati 25 000:n markan (34 188:n euron) korvauksia Kurkvaaralta ja Väinän Filmiltä sekä elokuvan nimen muuttamista. Oikeudessa Lauttamusta edusti asianajaja Anders Crohns, joka sanoi Kurkvaaran saaneen "taloudellista hyötyä Lauttamuksen kirjan kustannuksella". Kurkvaara piti kanneta aiheettomana ja uskoi, ettei sellaista lukijaa löytyisi, joka voisi nämä kaksi teosta sekoittaa toisiinsa.
Väinän Filmin edustajana oli asianajaja Bo Therman, joka totesi, ettei Kujanjuoksu-nimestä ollut koitunut vastaajille mitään taloudellista hyötyä eikä Lauttamukselle mitään vahinkoa. Therman epäili Lauttamuksen nostaneen kanteen vain mainostaakseen joulumarkkinoille ilmestyvää uutta Kuolemanleirin kautta -romaaniaan. Thermanin puolustuspuheen mukaan Lauttamuksen kanne oli aiheeton siksikin, että Tauno Rautapalo oli vuonna 1967 julkaissut Kujanjuoksu-nimisen kirjan. Therman kertoi myös oikeudelle siitä, ettei Väinän Filmi ole elokuvan tuottaja, vaan levittäjä. Näin ollen Kurkvaaran elokuvan kaikki tekijänoikeudet olivat Kurkvaaralla – ja myöskin vastuu.
Tapausta käsiteltiin raastuvanoikeudessa kaikkiaan viidesti. Huhtikuun 27. päivänä vuonna 1972 raastuvanoikeus hylkäsi Lauttamuksen korvauskanteen ja velvoitti Lauttamuksen korvaamaan Väinän Filmin oikeudenkäyntikuluja 2 000:lla ja Kurkvaaran 500:lla markalla. Raastuvanoikeus katsoi päätöksessään, ettei Lauttamuksen ja Kurkvaaran teoksia tai tekijöitä voi sekoittaa toisiinsa. Päätöstä perusteltiin viittaamalla teoksien eri taidelajiin, aihepiiriin ja Kujanjuoksu-nimen yleisluontoisuuteen. Tässä vaiheessa raastuvanoikeus huomautti, että Kujanjuoksu-niminen ulkomaalainen elokuva oli esitetty Suomessa vuonna 1968.
Lauttamus valitti päätöksestä hovioikeuteen, joka lokakuun 22. päivänä vuonna 1975 antamassaan ratkaisussa piti raastuvanoikeuden tuomion voimassa. Kurkvaaran elokuvassa tinnerinhaistelijaa näytellyt Salonen nähtiin samana vuonna Jaakko Pakkasvirran ohjaamassa, opetusmielessä tehdyssä ja vain yksityisnäytöksissä esitetyssä Niilon oppivuosissa. Eräänlainen Niilon oppivuosi Kujanjuoksustakin siis tuli.
Elokuvan juliste. Kuva: KAVI
Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu on julkaistu DVD:llä (Finnkino/VLMedia). Elokuvan teatterilevitysoikeudet omistaa KAVI.
Likainen Harry oli "raaistava" – korkein hallinto-oikeus oli toista mieltä
Likaisen Harryn taistelu Valtion elokuvatarkastamoa vastaan.
Don Siegelin ohjaama Likainen Harry (1971) oli yksi niistä monista elokuvista, jotka Valtion elokuvatarkastamo kielsi kokonaan. Monista muista poiketen tämä Clint Eastwoodin tähdittämä poliisielokuva sai kuitenkin lopulta esitysluvan – korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen avulla.
|
Laki elokuvien tarkastuksesta 3§ (2. momentti) Jos elokuva, ottaen huomioon miten sen tapahtumat on kuvattu tai millaisessa yhteydessä ne on esitetty, on epäsiveellinen tai raaistava taikka on omiaan kauhua herättämällä tai muulla tavoin vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti, älköön elokuvaa myöskään hyväksyttäkö esitettäväksi. |
Yllä on se lakipykälä, jonka ansiosta Valtion elokuvatarkastamolla (VET) oli periaatteessa mahdollisuus kieltää kokonaan jonkun elokuvan esittäminen Suomessa. Ympäripyöreästi muotoiltu yksi lause mahdollisti seuraavien yli 35:n vuoden ajan sen, ettei Suomen valkokankailla, televisiossa tai videolevityksessä nähty monia tuon ajan kauhu-, jännitys- ja toimintagenren merkkiteoksia. Jo ennen uutta elokuvalakia VET kielsi kokonaan myös sellaisia elokuvia kuin Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon (1960), joka sai KK-päätöksen Kaisa Saloselta ja Paavo Tuomarilta. Neljä vuotta myöhemmin esityslupa heltisi, mutta elokuvalle lyötiin poikkeuksellinen 50 %:n vero, mikä oli varsinainen kuolinisku koko elokuvalle. Vuonna 1965 voimaan tulleen uuden elokuvalain uhreja oli monia, mutta yksi ei taipunut sorron alle: Don Siegelin Likainen Harry (1971).
Siegelin elokuvassa sanfranciscolainen rikospoliisi Harry Callahan (Eastwood) luottaa Magnum-käsiaseensa voimaan roistoja vastaa tapellessaan, ja hän on jo ansainnut lempinimen Likainen Harry. Likainen Harry ei suinkaan ollut lännenelokuvista tunnetun Eastwoodin ensimmäinen nykyaikaan sijoittuva elokuva, vaan jo hänen toinen poliisielokuvansakin Siegelin ohjaaman Rautaisen Cooganin (1968) jälkeen.
Harry Callahanille on jälleen paperitöitä luvassa. Kuva: WB
Likainen Harry on liian likainen
Likainen Harry sai maailmanensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 1971, ja jo tammikuussa se pyöri muun muassa Italiassa ja Brasiliassa. Elokuvan suomalaisesta levityksestä vastasi studion täkäläinen edustaja Oy Warner-Columbia Films Ab, joten hittifilmin tie Suomeen oli lyhyt. Warner-Columbia lähetti Likaisen Harryn normaalien käytäntöjen mukaan VET:n tarkastettavaksi jo helmikuun 2. päivänä vuonna 1972. Tarkastajana toimi Viimeisen hengenvetoon -elokuvankin kokonaan kieltänyt Tuomari, joka antoi tälle elokuvalle yhtä rajun tuomion. VET totesi kieltäneensä kyseisen elokuvan, koska "se on raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti" – suoraan lain kirjaimen mukaan.
Mikäli levittäjä ei ollut VET:n päätökseen tyytyväinen, sillä oli käytännössä kaksi vaihtoehtoa: valittaa jo tehdystä päätöksestä valtion elokuvalautakunnalle tai tarkastuttaa elokuvan leikattu versio. Warner-Columbia joutui tässä tapauksessa turvautumaan molempiin väyliin, mutta ensin se valitti maaliskuun 3. päivänä jättämässään kirjeessä jo annetusta KK-ikärajasta. Valtion elokuvalautakunta, puheenjohtajanaan Ragnar Meinander, käsitteli valituksen maaliskuun 13. päivänä. Tulos oli sama kuin VET:ssa: kokonaan kielletty. Lautakunnan äänestyksessä viisi jäsentä äänesti kokonaan kieltämisen puolesta ja kolme (joukossa myös elokuvakriitikko Heikki Eteläpää) puolusti K18-ikärajaa sillä ehdolla, että elokuvaa leikataan.
Seuraavaksi Warner-Columbian mainospäällikkö Elisa Hillo lähetti VET:lle Likaisen Harryn leikatun version. 61:n metrin ja yli kahden minuutin verran lyhennetty versio päätyi taas Tuomarin tarkastettavaksi. Maaliskuun 3. päivänä Tuomari antoi saman tuomion myös tälle elokuvalle: kokonaan kielletty. Warner-Columbia valitti tästäkin elokuvalautakunnalle maaliskuun 30. päivänä jättämässään kirjeessä. Lautakunta käsitteli valituksen huhtikuun 17. päivänä, mutta totesi jälleen pitävänsä VET:n päätöksen voimassa, koska elokuva on "raaistava". Päätöksen perustelut jäivät tuohon yhteen sanaan. Päätös syntyi äänestyksellä äänin 6–3; kolme jäsentä äänesti sen ehdotuksen puolesta, minkä mukaan elokuva olisi pitänyt palauttaa VET:lle tarkastettavaksi.
Warner-Columbialle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja kuin leikata elokuvaa lisää ja lähettää se taas tarkastettavaksi tai valittaa päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Yhtiö valitsi jälkimmäisen keinon, mutta leikkaamattoman version sijaan valitus koski lyhennettyä versiota.
Clint Eastwood on Likainen Harry. Kuva: WB
Korkein hallinto-oikeus päättää
Valtion elokuvalautakunta lähetti KHO:lle oman selontekonsa, jonka mukaan "tarkastettuaan nyt kysymyksessä olevan elokuvan valtion elokuvalautakunta äänestyksen jälkeen (6:3) katsoi, että elokuva on raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti siinä mielessä kuin elokuvaverolain [sic] 3 §:n 2. momentissa tarkoitetaan, minkä vuoksi valtion elokuvalautakunta hylkäsi valituksen ja siis pysytti valtion elokuvatarkastamon määräämän kieltopäätöksen".
Elokuvalautakunta totesi myös, että "valituskirjoituksen johdosta annettavana lausuntona asian käsittelyyn osaa ottaneet valtion elokuvalautakunnan puheenjohtaja ja jäsenet toistivat aikaisemmin antamansa lausunnot. Tämän vuoksi valtion elokuvalautakunta katsoo, ettei valittaja ole valituskirjoituksessaan tuonut esiin sellaisia uusia syitä, jotka valtion elokuvalautakunnan mielestä antaisivat aihetta valituksenalaisen päätöksen muuttamiseen."
Korkein hallinto-oikeus antoi päätöksensä asiasta 18. päivänä syyskuuta. "Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asiaa ja katsoo, ettei puheessa oleva elokuva ole raaistava ja ettei ole muutakaan elokuvien tarkastuksesta annetun lain 3 §:ssä tarkoitettua syytä, jonka perusteella elokuva olisi jätettävä hyväksymättä esitettäväksi. Tämän vuoksi korkein hallinto-oikeus harkitsee oikeaksi kumota elokuvalautakunnan ja elokuvatarkastamon päätökset ja, ottamatta välittömästi tutkittavakseen sanotun lain 4 §:ssä mainittuja seikkoja, palauttaa asian elokuvatarkastamolle. Elokuvatarkastamon tulee ottaa elokuva uudelleen tarkastettavaksi ja ratkaista, onko elokuvan esittämiselle asetettava viimeksi mainitussa lainkohdassa sanottuja ehtoja, sekä antaa elokuvaverolaissa tarkoitettu elokuvaveroa koskeva päätös. Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot".
|
Elokuvaverolaki 2§ Valtion elokuvatarkastamon asiana on päättää, onko elokuvaa pidettävä 2 vai 3 §:ssä tarkoitettuna elokuvana, sekä määrätä, minkä prosentin mukaan vero 2 §:ssä tarkoitetun elokuvan esittämisestä on suoritettava. Niin ikään on elokuvatarkastamon asiana päättää, onko kotimaista elokuvaa pidettävä sellaisena kuin 20 §:ssä säädetään. |
Likaista Harrya kuvataan, ei vielä kielletä. Kuva: WB
Raaistavasta K16-elokuvaksi
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä kaikki myös noudattivat. Warner-Columbia lähetti Likaisen Harryn leikatun version VET:lle uudelleen tarkastettavaksi lokakuun 20. päivänä. Tässä vaiheessa tarkastaja vaihtui Tuomarista koko VET:a johtavaan Jerker A. Erikssoniin, joka ei ainoastaan hyväksynyt elokuvaa esitettäväksi (KHO:n päätöksen mukaan), vaan antoi sille K16-ikärajan. Kuitenkin Eriksson määräsi elokuvalle 30 %:n rangaistusveron, joka elokuvaverolain mukaan voitiin määrätä sellaiselle elokuvalle, joka on "sisällöltään huono tai taiteelliselta tahi siveelliseltä laadultaan heikko". Laki jättää päätöksen subjektiivisen tulkinnan varaan, ja tätä tulkintaoikeutta VET myös käytti.
Warner-Columbia ei tyytynyt rangaistusveroon, vaan valitti päätöksestä valtion elokuvalautakunnalle, joka antoi päätöksensä tammikuun 2. päivänä vuonna 1973. "Valtion elokuvalautakunta on tutkittuaan valituksen ja tarkastettuaan elokuvan Likainen Harry harkinnut oikeaksi elokuvatarkastamon esittämillä perusteilla hylätä valituksen ja siis jättää elokuvatarkastamon päätöksen pysyväksi". Päätös syntyi äänestyksessä luvuin 6–2; kaksi äänesti 10 %:n veron puolesta. Jälleen Warner-Columbia olisi voinut valittaa päätöksestä KHO:lle, mutta näin ei tapahtunut. Rangaistusverolla ei muutenkaan ollut mitään vaikutusta elokuvan julkaisemiseen, sillä Warner-Columbia laski Likaisen Harryn ensi-iltaan tammikuun 5. päivänä, kolme päivää ennen lautakunnan päätöstä rangaistusveroa koskevaan valitukseen.
Liki vuosi ensimmäisen ikärajatarkastuksen jälkeen Likaisen Harryn tapaus oli käsitelty. Heti aluksi sekä alkuperäisenä että leikattuna versiona kokonaan kielletystä elokuvasta kuoriutuikin 16 vuotta täyttäneille sallittu raina. Tapauksen käsittely oli kuitenkin kestänyt niin kauan, että Likaisen Harryn jatko-osa valmistui samana vuonna ensimmäisen osan Suomen-ensi-illan kanssa. Ted Postin ohjaama Magnum .44 menikin VET:ssä läpi kertaheitolla, tosin leikattuna versiona. Eastwoodin elokuvia oli jo nähtykin Suomessa leikattuina versioina Sergio Leonen Vain muutaman dollarin tähden- ja Hyvät, pahat ja rumat -länkkäreistä lähtien.
Miten Likaiselle Harrylle sitten kävi lippuluukuilla? Ei hullummin, sillä vaikka se oli vuoden ensi-illoista vasta 27. katsotuin, katsojia kertyi kuitenkin 81 248 kappaletta. Se oli tosin alle puolet siitä, mitä Eastwoodin toinen samanvuotinen elokuva sai: tähden itsensä ohjaama Ruoska-länkkäri veti teattereihin 168 921 katsojaa, jotka näkivät 12 sekunnin verran lyhennetyn version.
Kuvat: Julistegalleria.net
Likainen Harry -elokuvat Suomessa
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | IKÄ- RAJA |
LEIKATTU | VERO | KATSOJAT |
| Likainen Harry | 1971 | 05.01.73 | K16 | Kyllä | 30 % | 81 248 |
| Magnum .44 | 1973 | 01.03.74 | K16 | Kyllä | 10 % | 143 468 |
| Murskaaja | 1976 | 04.02.77 | K18 | Kyllä | 10% | 75 815 |
| Ratkaiseva isku | 1983 | 06.07.84 | K18 | Kyllä | 10 % | 62 170 |
| Likainen Harry ja murhapooli | 1988 | 27.01.89 | K18 | Ei | 10 % | 68 979 |
Erityiskiitos KAVI:lle ja MEKU:lle pöytäkirjamateriaaleista.
50-vuotias Huuliharppukostaja on elokuvaa kauneimmillaan
Charles Bronson ja Henry Fonda Huuliharppukostajassa (1968). Kuva: Paramount Pictures
Italialaisohjaaja Sergio Leonen matkalipusta maailmanmaineeseen kävi Kourallinen dollareita (1964), Espanjassa halvalla kuvattu, italialaisten tuottama ja yhdysvaltalaisen tv-näyttelijän tähdittämä Akira Kurosawan Yojimbon (1961) uudelleenfilmatisointi. Paperilla tuollainen ei paljon lupaa, mutta erittäin lahjakkaan Leonen ansiosta lopputuloksena oli rautainen lännenfilmi, joka aloitti Clint Eastwoodin tien aikansa suurimpien filmitähtien joukkoon. Kourallisen dollareita jälkeen Leone ja Eastwood tekivät yhdessä vielä kaksi toinen toistaan suurempaa lännenfilmiä, Vain muutaman dollarin tähden (1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (1966). Kaikki kolme elokuvaa olivat suurmenestyksiä Euroopassa ja Hyvät, pahat ja rumat menestyi loistavasti myös Yhdysvalloissa.
Kolmen hitin jälkeen Leone alkoi suunnitella Harry Greyn The Hoods -romaanin filmaamista. Greyn teos seuraa kahta newyorkilaispoikaa matkalla gangsterin uralle. Tähän ei kuitenkaan löytynyt rahoitusta, mutta sen sijaan Paramount Pictures -studio oli halukas palkkaamaan Leonen ohjaamaan jälleen yhden lännenfilmin. Leone laati käsikirjoituksen C'era una volta il West -nimiseen elokuvaan (suom. Kerran Lännessä) kahden nuoren elokuvantekijän, Bernardo Bertoluccin ja Dario Argenton, kanssa käyttäen innoittajana Nicholas Rayn Johnny Guitar -länkkäriä (1954). Kuvausten jo alettua käsikirjoitustyöhön osallistui Sergio Donati, jonka Leone palkkasi avustamaan elokuvan lyhentämisessä. Mickey Knox puolestaan tuli auttamaan englanninkielisten repliikkien kirjoittamisessa.
Cheynne (Jason Robards) ja Jill (Claudia Cardinale)
Rayn Johnny Guitarin tapaan Huuliharppukostaja on poikkeuksellinen lännenelokuva sen naiskuvauksen takia. Elokuvan suuria tähtiä ja vetonauloja ovat Charles Bronson – nimiroolissa "huuliharppukostajana" – ja Henry Fonda palkkatappajista pahimpana, mutta Claudia Cardinale tekee suuren pääroolin Jillinä, kultasydämisenä huorana, joka on kirjeenvaihdon perusteella lupautunut leskimiehen vaimoksi. Saapuessaan uuden miehensä ja lastensa luokse hän saa huomata, ettei asemalla ole ketään vastassa. Perille päästyään järkytys iskee: koko perhe on tapettu. Asialla on Fondan näyttelemä Frank, rautatiepomon kätyri, joka tekee mitä tahansa saadakseen ramman pomonsa himoitseman maa-alueen, jonka läpi rautatie aiotaan vetää. Alueella liikuskeleva lainsuojaton Cheynne (Jason Robards) aiotaan lavastaa syylliseksi murhiin, mutta Cheynnella on muita suunnitelmia. Frank saa peräänsä niin Cheyennen kuin nimettömäksi jäävän "huuliharppukostajankin", jolla on kana kynittävänä Frankin kanssa.
Leone halusi Bronsonin jo Hyvät, pahat ja rumat -elokuvaan Angel Eyesin rooliin, mutta Bronson oli silloin kiinni Robert Aldrichin Likaisen tusinan (1967) tuotannossa ja hänen sijastaan roolissa nähtiin Lee Van Cleef. Nyt Leone halusi uuden elokuvansa mystiseksi kostajaksi Eastwoodin, mutta tämä kieltäytyi ja Bronson sai näin mahdollisuuden tehdä uransa tunnetuimmaksi jääneen roolin.
Cardinale ja Leone elokuvan kuvauksissa.
Elokuva kuvattiin kevään ja kesän 1968 aikana Roomassa Cinecittan maailmankuuluilla studioilla, Espanjassa sekä tärkeiden miljöökuvien osalta Yhdysvalloissa Monumental Valley -nimisessä paikassa Arizonassa, missä John Ford kuvasi monet lännenelokuvansa. Leonen kolmeen edelliseen elokuvaan ikimuistoisen voimakkaan ja kauniin musiikin säveltänyt Ennio Morricone oli jälleen säveltänyt ja levyttänyt valtaosan musiikista ennen kuvausten alkua, mikä osaltaan on varmasti vaikuttanut Leonen kerrontaankin.
Kuvauksien ylle synkän varjon loi filmin alussa yhtä asemalle saapuneista revolverimiehistä näytelleen Al Mulockin itsemurha. Kuvausryhmän ollessa Espanjassa Mulock hyppäsi hotellihuoneensa ikkunasta ja vilahti alemmassa huoneessa asuneiden käsikirjoittaja Mickey Knoxin ja tuotantopäällikkö Claudio Muncinin ohi. Kaksikko kiirehti kadulle, nostivat Mulockin autoonsa ja lähtivät viemään tätä sairaalaan. Knoxin kertoman mukaan ennen auton lähtöä Leone käski Muncinia ottamaan Mulockin yllä olevan rooliasun talteen, koska sitä tarvittaisiin vielä.
Ajan tyylin mukaisesti Huuliharppukostaja kuvattiin mykkänä, koska siinä käytettiin erimaalaisia ja eri kieliä puhuvia näyttelijöitä, jotka myöhemmin dubattiin eri kielille joka tapauksessa. Niihin maihin, joissa dubbausta ei harrasteta, Huuliharppukostaja tuli englanninkielisenä versiona. Näin siis myös Suomessa elokuvaa on esitetty Fondan, Bronsonin ja Robardsin omilla äänillä, mutta Cardinalen äänen on dubannut Joyce Gordon.
Huuliharppukostaja sai maailmanensi-iltansa Italiassa joulukuun 21. päivänä vuonna 1968. Elokuvan alkuperäinen versio on 165 minuuttia pitkä, mutta Yhdysvaltain ja joidenkin muiden maiden markkinoille siitä leikattiin 20 minuuttia lyhempi versio.
Claudia Cardinale Jillinä.
Leonen suuri taidonnäyte
Huuliharppukostaja on lunastanut ansaitun paikkansa elokuvahistoriassa. Se on Leonen kolmea edellistä elokuvaa vakavampi, vaikuttavampi ja täysipainoisempi kokonaisuus. Visuaalisuudessa Huuliharppukostajalla ei ole montaa vertaista: Leonen kuvakerronta hyödyntää kaikkia kuvakokoja, suuria etäisyyksiä, äärimmäisiä lähikuvia ja Tonino Delli Collin kuvaus on alansa parasta tasoa. Näyttelijöitään Leone kuvaa yhtä suurella ihailulla ja arvostuksella, olipa kyseessä arvokkaasti vanhentunut Fonda tai hehkä ja uhkea Cardinale. Espanjan maisemat tuovat elokuvaan samanlaisen omalaatuisen, jopa unenomaisen tunnelman kuin Leonen kolmeen aiempaan länkkäriin.
Vaikka Leonen kaksi edellistä elokuvaa olivat jopa Huuliharppukostajaa pidempiä, on sen tempo on niihin nähden huomattavasti viipyilevämpi. Leone maalailee tunnelmakuvia, mikä myös korostaa ja tehostaa entisestään elokuvan toiminnallisempia kohtauksia. Visuaalisen herkun lisäksi tarjolla samanlaista myös korville: Morriconen musiikki on kauneimmillaan ja mahtipontisimmillaan, eikä elokuvan soundtrackia suotta myyty kymmentä miljoonaa kappaletta. Leone ja äänisuunnittelijat keksivät tehdä elokuvan avauskohtauksesta täysin repliikittömän, musiikittoman kohtauksen, jonka koko äänimaailma on rakennettu realistisilla äänitehosteilla. Huuliharppukostaja käykin malliesimerkistä melkeinpä kaikilla elokuvanteon ja elokuvataiteen osa-alueilla.
Leone oli Huuliharppukostajan kuvausten aikaan vain 39-vuotias, mutta hän teki sen jälkeen enää vain kaksi elokuvaa: Meksikon sisällissodan aikaan sijoittuvan länkkärikomedian Maahan, senkin hölmön! (1971) ja lopulta The Hoodsin filmatisoinnin, Suuren gangsterisodan (1984). Siinä missä Eastwoodin tähdittämät länkkärit muodostivat oman trilogiansa, näistä kolmesta elokuvasta tuli Leonen Amerikka-trilogia.
Suuren gangsterisodan saama nuiva vastaanotto kriitikoilta ja kehno yleisömenestys oli kova kolaus maestrolle, joka oli aina voinut luottaa ainakin yleisön suosioon. Leone kuoli sydänkohtaukseen 60-vuotiaana vuonna 1989.
Bronson, Cardinale ja Leone kuvauksissa.
Miljoonamenestys
Huuliharppukostaja oli jättiläismäinen menestys kaikkialla paitsi Yhdysvalloissa, jossa se keräsi vain 2,1:n miljoonan dollarin vuokratuotot, mutta mahtui sentään vuoden 1969 kolmenkymmenen katsotuimman elokuvan joukkoon.
Huuliharppukostaja sai Ranskassa 14,8 miljoonaa, Saksassa 13 miljoonaa, Italiassa 8,8 ja Espanjassa 3,8 miljoonaa katsojaa – siis neljästä maasta yhteensä yli 40 miljoonaa katsojaa. Ranskassa se on kaikkien aikojen viidenneksi katsotuin elokuva, päihittäen jopa Victor Flemingin Tuulen viemän (1939). Saksassa Huuliharppukostaja on vuonna 1963 alkaneen katsojatilastoinnin ajan kolmanneksi katsotuin elokuva Disneyn Viidakkokirjan (1967) ja James Cameronin Titanicin (1997) jälkeen. Kotimaassaan Italiassa Huuliharppukostaja on jäänyt täpärästi kaikkien aikojen katsotuimpien listalla kolmenkymmenen parhaan joukosta.
Suomalaiset julisteet. Kuvat: Julistegalleria.net
Huuliharppukostaja Suomessa
Huuliharppukostaja tuli Suomeen huhtikuun 17. päivänä vuonna 1970, puolitoista vuotta valmistumisensa jälkeen. Tuolloin suomalaiset eivät kuitenkaan päässeet näkemään elokuvaa kokonaisena: levittäjä toi Suomeen elokuvan lyhennetyn version, josta Valtion elokuvatarkastamon elokuvalautakunta vielä lyhensi reilut neljä minuuttia. Paramount Films Oy yritti ensin saada elokuvan läpi sellaisenaan, mutta Valtion elokuvatarkastamo tarkasti elokuvan 26.11.1969 ja päätti, että vero "mainitun elokuvan esittämisestä on sen huonon sisällön ja heikon siveellisen laadun vuoksi suoritettava 30:n prosentin mukaan sekä että elokuvaa ei saa esittää 16 vuotta nuoremmille lapsille."
Paramount Films valitti korkeasta rangaistusverosta Valtion elokuvalautakunnalle 23.12.1969 osoittamassaan kirjeessä. Paramount Films anoi veron laskemista kymmeneen prosentiin ja ilmoitti suostuvansa vaadittaviin leikkauksiin.
Valtion elokuvatarkastamo, varapuheenjohtaja Ragnar Meinanderin johdolla, kokoontui ja katsoi Huuliharppukostajan tammikuun 2. päivänä 1970. Pöytäkirjaan merkittiin, että "Valtion elokuvalautakunta on tutkittuaan valituksen ja tarkastettuaan elokuvan Huuliharppukostaja harkinnut oikeaksi hyväksyä valituksen ehdolla, että elokuvasta viranomaisen toimesta poistetaan 2. osasta pojan ampuminen, 3. osasta miehen kidutus mankelissa ja lyhennetään 7. osasta kuolevan johtaja ryömimistä savikuopassa sekä 8. osasta kostajan veljen hirttämistä ja määrännyt, että elokuvan esittämisestä elokuvanäytännössä, johon peritään pääsymaksu, on suoritettava veroa 10 prosenttia pääsymaksusta."
Seitsemästä jäsenestä kuusi kannatti 10 %:n veroa ja leikkauksia, ainoastaan yksi jäsen äänesti aiemman päätöksen. eli 30 %:n veron, mutta leikkaamattomuuden puolesta.
Kun Huuliharppukostaja sai uusintaensi-iltansa alkuperäisenä, 165-minuuttisena versiona vuonna 1977, Elokuvalautakunta määräsi jälleen samat poistot tehtäväksi. Vasta DVD- ja Blu-ray-tallenteiden aikakaudella myös suomalaiset ovat voineet nauttia Huuliharppukostajasta sen alkuperäisessä asussaan. Elokuvan 50-vuotispäivien kunniaksi siitä ilmestyi Suomen markkinoille uusi teräskantinen Blu-ray-tallenne, joka on sisällöltään identtinen aiemman Blu-ray-julkaisun kanssa.
Suomessa aloitettiin koti- ja ulkomaiset elokuvat kattava virallinen katsojatilastointi vasta vuonna 1972, joten Huuliharppukostajan kahden ensimmäisen vuoden katsojamääriä ei ole tilastoitu. Menestys on varmasti ollut melkoinen, sillä vuodesta 1972 lähtien se on saanut 222 601 katsojaa. Viimeisen reilun kahdenkymmenen vuoden ajalta Huuliharppukostajalla ei ole tilastoituja katsojia.
Kovia kokeva Jill (Cardinale)
Leonen elokuvien katsojalukuja Euroopasta
| Elokuva | Italia | Ranska | Saksa | Espanja | Yhteensä |
| Taistelu Rhodoksesta | - | 1 686 128 | - | - | 1 686 128 |
| Kourallinen dollareita | 14 400 000 | 4 383 331 | - | 3 281 784 | 22 065 115 |
| Vain muutaman dollarin tähden | 14 550 000 | 4 170 929 | 2 640 010 | 5 520 971 | 26 881 910 |
| Hyvät, pahat ja rumat | 11 364 221 | 6 333 118 | - | 4 211 516 | 21 908 855 |
| Huuliharppukostaja | 8 870 732 | 14 862 764 | 13 000 000 | 3 813 774 | 40 547 270 |
| Maahan, senkin hölmö! | 6 048 523 | 4 723 338 | - | 1 123 564 | 11 895 425 |
| Suuri gangsterisota | - | 1 231 072 | 2 319 953 | 409 160 | 3 960 185 |
| Yhteensä: | 55 233 476 | 37 390 680 | 17 959 963 | 18 360 769 | 128 944 888 |
Katkelma elokuvan alusta:
Terence Hill & Bud Spencer – 1970-luvun superkaksikko oli Suomessakin miljoonamenestys
Terence Hill ja Bud Spencer elokuvassa Mutaa kuonoon! sano virtahepo (1979).
Kun italialainen uimari Carlo Pedersoli osallistui Helsingin olympialaisiin kesällä 1952, paikalla ollut suomalaisyleisö näki ensimmäisen kerran tulevan suosikkinäyttelijänsä. Samoihin aikoihin toinen italialainen nuorimies, Mario Girotti, aloitteli filmiuraansa kotimaassaan. Vuosien varrella Carlo Pedersolista kuoriutui Bud Spencer ja Mario Girottista Terence Hill, ja yhdessä heistä tuli Suomen elokuvateatterin suurimpia vetonauloja koko 1970-luvun ajaksi. Näillä kahdella italialaispojalla oli 1970-luvulla enemmän hittielokuvia kuin Al Pacinolla, Robert Redfordilla ja Paul Newmanilla.
Ympäri mennään...
Girotin (s. 1939) ja Pedersolin (1929–2016) tiet ristesivät ensimmäisen kerran jo 1950-luvun alussa, kun he olivat saman uimahallin vakioasiakkaita. Sanaakaan he eivät keskenään vaihtaneet, mutta myöhemmin Girotti kertoi ihailleensa olympiatason Pedersolia. Niin kuitenkin kävi, että molemmat päätyivät elokuvaurille ja Girotista tuli täystyöllistetty nuorukaisroolien esittäjä, joita hän saikin näytellä vielä pitkään.
Girotin ja Pedersolin ensimmäinen yhteinen elokuva oli Hannibal (1959), mutta siinä heillä ei ole yhtäkään yhteistä kohtausta, eivätkä he tavanneet toisiaan kuvauksissa. Hannibal jäi pitkäksi aikaa Pedersolin viimeiseksi elokuvarooliksi, kun hän avioiduttuaan päätyi appiukkonsa kanssa musiikki- ja televisiobisnekseen. Vuoteen 1967 saakka Pedersoli teki töitä tv-dokumenttielokuvien tuottajana, kun taas ahkera Girotti näytteli muun muassa Luchino Viscontin Tiikerikissassa (1963) ja saksalaisissa Winnetou-lännenelokuvissa.
Kuvat: Julistegalleria.net
...ja leffaan tullaan
Ilman Giuseppe Colizzia Girotti ja Pedersoli eivät välttämättä koskaan olisi kohdanneet toisiaan saati muodostaneet koko Euroopan tuntemaa tähtiparia. Colizzi oli kokenut apulaisohjaaja, joka 1960-luvun puolivälissä debytoi ohjaajana ja monien muiden tapaan ryhtyi tekemään spagettiwesternejä Sergio Leonen vanavenedessä.
Colizzi oli Espanjassa kuvaamassa ensimmäistä omaa ohjaustyötään, kun päänäyttelijä Pietro Martellanza (tunnettu myös nimellä Peter Martell) katkaisi jalkansa vaimonsa kanssa riidellessään (vaimo väisti ja aviomies potkaisikin seinään) ja joutui luopumaan roolista. Colizzi matkusti takaisin Italiaan etsimään pikaisesti uutta päänäyttelijää elokuvaansa. Hän tapasi Girottin, joka oli sattumalta Italiassa käymässä – saksalaisäidin ja italialaisisän poika eli ensimmäiset lapsuusvuotensa Saksassa, missä hänellä nyt riitti töitä näyttelijänä. Girotti otti pestin vastaan, sillä hän oli kyllästynyt näyttelemään vuosi toisensa jälkeen nuorten ensirakastajien rooleja.
Kun Girotti saapui elokuvan kuvauksiin Espanjaan, hän ja Pedersoli tapasivat toisensa ensimmäisen kerran oikein kunnolla. Pedersoli, joka oli jo kerran luopunut näyttelijänurastaan, oli alusta alkaen mukana elokuvassa. Colizzi tunsi Pedersolin vaimon ja houkutteli tämän miehen mukaan, kun tämän kaltaiselle suurikokoiselle ja voimakkaalle miehelle oli tarvetta. 194-senttisen Pedersolin rinnalla 182-senttinen Girottikin oli pieni mies. Jo kuvausten alussa oli selvää, että Pedersolin ja Girottin yhteispeli toimii. Tämän huomasivat niin näyttelijät kuin heidän ohjaajansakin.
Leonen länkkärien myötä italialaisten spagettiwesternien kysyntä oli suurta myös maan rajojen ulkopuolella. Vaikka elokuvien nimet ja roolihahmojen nimet usein olivatkin ilmiselvästi muualta kuin englanninkielisistä maista – oli Djangoa, Sabataa ja niin edelleen, toisaalta Hollywoodissakin oli Rio Bravoa ja El Doradoa – ei italialaisuutta pyritty korostamaan, vaan päinvastoin. Kaikki elokuvat dubattiin englanniksi ja sen lisäksi elokuvien eurooppalaiset näyttelijät ja ohjaajat usein käyttivät englanninkielisiä sala- tai taiteilijanimiä. Niinpä myös Pedersolia ja Girottia pyydettiin keksimään itsellensä ulkomaita varten sopivat nimet, vaikka Girotti olikin jo tuttu nimi Saksassa. Pedersoli valitsi oman taiteilijanimensä Budweiser-olutmerkin ja Spencer Tracyn mukaan, Girotti omansa tuottajien ehdottamista nimistä sillä perusteella, että siinä oli samat nimikirjaimet kuin hänen äidillään. Tosin Girotti väitti tuolloin, että Hill-nimi on hänen vaimonsa tyttönimi, mutta myöhemmin mies kertoi sen olleen vain julkisuustemppu feministiliikkeen oltua pinnalla.
Kuvat: Julistegalleria.net
Bud Spencer & Terence Hill, Terence Hill & Bud Spencer
Näin Colizzin länkkäristä tuli ensimmäinen varsinainen Hill & Spencer -elokuva. Luoja armahtaa – minä en! (1967) valtasi Italian elokuvateatterit syksyllä 1967 ja keräsi ruhtinaalliset 9,4 miljooonaa katsojaa. Ulkomaille sillä ei ollut aluksi juuri minkäänlaista kysyntää, mutta tilanne muuttui muutaman vuoden päästä, kun Spencer ja HIll löivät itsensä läpi eräällä toisella filmillä. Elokuvan menestys Italiassa oli kuitenkin niin suuri, että Colizzi, Hill ja Spencer tekivät sille kaksi jatko-osaa, Tappavan hymyn (1968) ja Veristen saappaiden kukkulan (1969).
Hillin ja Spencerin maailmanlaajuinen läpimurtoelokuva oli vasta Enzo Barbonin Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi (1970). Barboni oli kokenut kuvaaja, jota häntäkin spagettiwesternit työllistivät: Barboni kuvasi Sergio Corbuccin klassikkoteoksen Django – kostajan (1966), pääosassa Hilliä muistuttava Franco Nero, ja Ferdinando Baldin ohjaaman Nimeni on Djangon (1968), jonka pääosassa Hill nähtiin. Nyt Barboni halusi tehdä toisenlaisen lännenelokuvan kovien spagettiwesternien vastapainoksi, mutta tuottajat eivät olleet kiinnostuneita Barbonin hidastempoisesta, dialogipainotteisesta ja verettömästä käsikirjoituksesta. Tilanne muuttui, kun Barboni tapasi Italo Zingarellin, joka lupautui tuottamaan elokuvaan. Barboni kaavaili elokuvan päärooleihin Martellanzaa ja Luigi Montefioria (tunnettu myös nimellä George Eastman), mutta Hill ja Spencer olivat sattumalta samaan aikaan Zingarellin toimistossa ja heidät päätettiin ottaa elokuvan päärooleihin. Loppu oli historiaa: Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi (1970) keräsi Italiasta, Ranskasta, Espanjasta ja Saksasta yhteensä yli 22 miljoonaa katsojaa. Tästä alkoi reilut kymmenen vuotta kestänyt suursuosion aikakausi, joka loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin.
Kuvat: Julistegalleria.net
Piiri pieni pyörii
Vuosina 1967–1994 Terence Hill ja Bud Spencer tekivät seitsemäntoista yhteistä elokuvaa. Ensimmäiset vuodet he pysyttelivät lännentarinoiden ja erään toisen epookkifilmin, Pääkallolipun alla -merirosvoseikkailun (1971), parissa. Muutos vieläkin kevyempään suuntaan tapahtui vuonna 1972, kun pojat nähtiin Colizzin ohjaamassa Siitä vaan, pojat -filmissä. Siinä epookki vaihtui nykyaikaan ja Euroopan maisemat Kolumbiaan, jossa Hill ja Spencer kuvasivat myös Kaksi lähetyssaarnaajaa -elokuvan. Vuosien varrella pojat kävivät kuvaamassa yhteisiä elokuviaan myös Espanjassa, Etelä-Afrikassa, Brasiliassa, tietysti Italiassa sekä peräti viidesti Miamissa, Floridassa.
Hill & Spencer -elokuvien päätekijöissä oli usein samoja kasvoja, mutta toisin kuin voisi luulla, ne eivät kaikki ole saman yhtiön tai tuottajan tuotantoa. Seitsemästätoista elokuvasta Enzo Barboni (salanimellä E. B. Clucher) ohjasi viisi, Giuseppe Colizzi neljä ja Sergio Corbucci kaksi (ja tämän veli Bruno Corbucci yhden).
Päänäyttelijät alkoivat kuitata miljoonapalkkioita jokaisesta elokuvastaan ja tienata kuin paremmatkin Hollywood-tähdet, vaikka nimenomaan Yhdysvallat oli se alue, missä heidän elokuvansa eivät erityisemmin menestyneet. Näin siitäkin huolimatta, että elokuvat dubattiin englanniksi (yleensä melko kehnosti), osa jopa kuvattiin Yhdysvalloissa ja elokuviin palkattiin mukaan vanhoja Hollywood-tähtiä – sellaisia, jotka eivät enää maksaneet liikaa. Englanninkielisissä dubbauksissa englanninkieliset näyttelijät puhuivat tietysti itse repliikkinsä, mutta niin teki myös Hill, jonka englannin kielen taito on melko hyvä. Sen sijaan Spencer dubattiin aina, jopa kotimaassaan Italiassa, sillä hänen napolilainen aksenttinsa koettiin liian vaikeaksi muualla asuville italialaisille. Myös Hill dubattiin italiassa; ilmeisesti ensimmäisenä kielenään saksan oppineella Hillillä oli hänelläkin liian vahva aksentti.
Hill & Spencer -elokuvissa nähtiin "vierailevina" tähtinä muun muassa Eli Wallach (Tappava hymy), Donald Pleasence (...ja täältä pesee), Woody Strode (Veristen saappaiden kukkula), Farley Granger (Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi), Harry Carey Jr. (Trinity ratsastaa jälleen), Robert Loggia (Kaksi lähetyssaarnaajaa) ja David Huddleston (Antaa heittää).
Terence Hill elokuvassa Luoja armahtaa – minä en! (1967).
Viatonta väkivaltaa
Hill & Spencer -elokuvissa pääosassa on viaton hauskuus. Väkivaltaa näissä elokuvissa on yllin kyllin, mutta verta ei nähdä, kukaan ei kuole. Roistot ovat useimmiten sarjakuvamaisia hölmöjä, jos taas Hillin ja Spencerin hahmot ovat tyypillisiä hauskoja ja vähän hölmöjä sankareita.
Hillille ja Spencerille oli tärkeää, että heidän elokuvansa eivät olleet oikeasti väkivaltaisia. Sen lisäksi näissä elokuvissa ei ole juuri minkäänlaista seksuaalista sisältöä. Silloin harvoin, kun tarinoissa on naisia mukana, ovat he joko viattoman rakkauden kohteita, äitejä tai nunnia. Tosin tähän on muutamia harvoja poikkeuksia, mutta härskiksi touhu ei yltynyt silloinkaan, kun Musta Emanuelle -elokuvien Laura Gemser nähtiin cameo-roolissa Turpiin vaan ja onnea! -elokuvassa (1977).
Voisi sanoa, että Hill & Spencer tekivät sellaisia koko perheelle soveltuvia elokuvia, mitä Disney ei halunnut tai tajunnut tehdä. Asia ei ole aivan näin mustavalkoinen, sillä ensinnäkin tällaiset elokuvat ovat enemmänkin isien ja poikien elokuvia. Toisekseen suomalainen elokuvasensuuri oli sen verran tiukkapipoista tuohon aikaan, että jopa tällaiset viattomat elokuvat kiellettiin lapsilta. Ainoa poikkeus on ...ja täältä pesee, jonka ikäraja oli K-8.
Spencer ja Hill elokuvassa Mutaa kuonoon! sano virtahepo (1979).
Hill & Spencer -elokuvat Suomessa
Hillin ja Spencerin seitsemäntoista yhteistä elokuvaa tulivat kaikki Suomessa elokuvateatterilevitykseen, mikä jo sinällään on harvinaislaatuinen saavutus. Kuitenkin osa näistä elokuvista sai ensi-iltansa ennen vuotta 1972 ja täydellistä, virallista katsojatilastointia, joten näiden elokuvien tässä ilmoitetut katsojaluvut sisältävät vain 1.1.1972 lähtien tulleet katsojat.
Trinity ratsastaa jälleen oli kaksikon suosituimpia teoksia kaikkialla, myös Suomessa. Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi sai täkäläisen ensi-iltansa heinäkuussa 1971, joten ensimmäisen vajaan puolen vuoden ajan katsojat puuttuvat tässä ilmoitetussa katsojaluvussa. Silti se tuskin vetäisi vertoja jatko-osansa yleisömäärälle: Trinity ratsastaa jälleen sai 328 682 katsojaa, edeltäjänsä vuodesta 1972 lähtien 197 199 katsojaa.
Seitsemästätoista Hill & Spencer -elokuvasta peräti kaksitoista saavutti 100 000:n katsojan rajan, mikä kuvastaa sekä heidän valtavaa suosiotaan että nopeaa romahdusta. 1970-luvulla ainoan kerran poikien elokuva jäi alle sadantuhannen katsojan vuonna 1972, jolloin Pääkallolipun alla sai "vain" 91 143 katsojaa. Seuraavan kerran tämän rajan alle pudottiin vuonna 1983, kun Antaa heittää keräsi 78 564 katsojaa. Sen jälkeen kaksikko nähtiin 1980-luvulla yhdessä enää vain kahdessa elokuvassa vuonna 1985, eivätkä nämä kaksi elokuvaa saaneet yhteensäkään sen vertaa katsojia kuin Antaa heittää.
HIll ja Spencer palasivat vielä kerran yhteen nostalgisessa, vanhojen hyvien aikojen muistoksi tehdyssä Minä armahdan, Mooses ei -länkkärikomediassa vuonna 1994. Hill vastasi tällä kertaa itse ohjauksesta, mutta vaikka odotukset tuskin olivat täysin epärealistiset, oli menestys silti hyvin vaatimatonta. Suomessakin elokuva nähtiin vasta joulukuussa 1996 yhdellä esityskopiolla, eikä katsojia kertynyt sataakaan. Aikaa oli kulunut, nuoriso muuttunut ja fanikunta vanhentunut. Hillin ja Spencerin paikka oli nyt kotiteattereissa, jossa heidän suosionsa on jatkunut tähän päivään saakka.
Elokuvat on listattu niiden valmistumisjärjestyksessä.
1. Luoja armahtaa – minä en! (1967)
Ohjaus: Giuseppe Colizzi | Suomen-ensi-ilta: 6.4.1973 | Katsojia: 142 183 | Vuoden 11. katsotuin
Alkuperäinen ikäraja K-18.
2. Tappava hymy (1968)
Ohjaus: Giuseppe Colizzi | Suomen-ensi-ilta: 13.2.1970 | Katsojia: 166 204 | Vuoden 6. katsotuin (ks. alla)
Huom! Täydellinen katsojatilastointi aloitettu v. 1972, katsojaluvuissa vain 1.1.1972 lähtien tulleet katsojat.
TV-esityksessä käytetty nimeä Luojan lähettiläät.
Alkuperäinen ikäraja K-16.
3. Veristen saappaiden kukkula (1969)
Ohjaus: Giuseppe Colizzi | Suomen-ensi-ilta: 24.3.1972 | Katsojia: 120 684 | Vuoden 17. katsotuin
Alkuperäinen ikäraja K-16.
4. Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi (1970)
Ohjaus: Enzo Barboni | Suomen-ensi-ilta: 16.7.1971 | Katsojia: 197 199 (ks. alla) | Vuoden 4. katsotuin (ks. alla)
Huom! Täydellinen katsojatilastointi aloitettu v. 1972, katsojaluvuissa vain 1.1.1972 lähtien tulleet katsojat.
Alkuperäinen ikäraja K-16.
5. Pääkallolipun alla (1971)
Ohjaus: Lorenzo Gicca Palli | Suomen-ensi-ilta: 21.1.1972 | Katsojia: 91 143 | Vuoden 24. katsotuin
Käsikirjoittaja Lorenzo Gicca Palli ohjasi uransa aikana viisi elokuvaa Vincent Thomas -salanimellä. Pääkallolipun alla oli niistä toinen ja ylivoimaisesti menestynein.
Alkuperäinen ikäraja K-12.
6. Trinity ratsastaa jälleen (1971)
Ohjaus: Enzo Barboni | Suomen-ensi-ilta: 7.7.1972 | Katsojia: 328 682 | Vuoden 4. katsotuin
Alkuperäinen ikäraja K-12.
7. Siitä vaan, pojat! (1972)
Ohjaus: Giuseppe Colizzi | Suomen-ensi-ilta: 7.9.1973 | Katsojia: 143 647 | Vuoden 10. katsotuin
Alkuperäinen ikäraja K-16.
8. ...ja täältä pesee (1974)
Ohjaus: Marcello Fondanto | Suomen-ensi-ilta: 29.11.1974 | Katsojia: 186 003 | Vuoden 12. katsotuin
Alkuperäinen ikäraja K-8.
9. Kaksi lähetyssaarnaajaa (1974)
Ohjaus: Franco Rossi | Suomen-ensi-ilta: 22.8.1975 | Katsojia: 123 375 | Vuoden 10. katsotuin
Alkuperäinen ikäraja K-16.
10. Turpiin vaan ja onnea! (1977)
Ohjaus: Enzo Barboni | Suomen-ensi-ilta: 29.7.1977 | Katsojia: 125 985 | Vuoden 14. katsotuin
Alkuperäineni ikäraja K-16.
11. Senkka nenästä, pojat! (1978)
Ohjaus: Sergio Corbucci | Suomen-ensi-ilta: 22.12.1978 | Katsojia: 191 729 | Vuoden 12. katsotuin
Alkuperäinen ikäraja K-16.
12. Mutaa kuonoon! sano virtahepo (1979)
Ohjaus: Italo Zingarelli | Suomen ensi-ilta: 21.12.1979 | Katsojia: 134 608 | Vuoden 13. katsotuin
Ohjauksesta vastasi Trinity-elokuvien tuottaja Italo Zingarelli.
Alkuperäinen ikäraja K-12.
13. Banaanipojat hula-hula-saarella (1981)
Ohjaus: Sergio Corbucci | Suomen-ensi-ilta: 25.12.1981 | Katsojia: 138 102 | Vuoden 13. katsotuin
Alkuperäinen ikäraja K-16.
14. Antaa heittää (1983)
Ohjaus: Enzo Barboni | Suomen-ensi-ilta: 23.12.1983 | Katsojia: 78 564 | Vuoden 20. katsotuin
Alkuperäinen ikäraja: K-12
15. Turpiin vaan ja tuplaten (1984)
Ohjaus: Enzo Barboni | Suomen-ensi-ilta: 19.4.1985 | Katsojia: 19 080 | Vuoden 55. katsotuin
Alkuperäinen ikäraja K-12.
16. Miamin superkytät (1985)
Ohjaus: Bruno Corbucci | Suomen-ensi-ilta: 20.12.1985 | Katsojia: 38 680 | Vuoden 27. katsotuin
Alkuperäinen ikäraja K-16.
17. Minä armahdan, Mooses ei (1994)
Ohjaus: Terence Hill | Suomen-ensi-ilta: 13.12.1996 | Katsojia: 89 | Vuoden 163. katsotuin
Yksi esityskopio. Vuoden 166:sta ensi-illasta 163. katsotuin.
Alkuperäinen ikäraja K-14.
Hill & Spencer -elokuvat Suomessa:
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | OHJAUS | KATSOJIA | |
| 1. | Trinity ratsastaa jälleen | 1971 | 07.07.1972 | Enzo Barboni | 328 682 |
| 2. | Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi |
1970 | 16.07.1971 | Enzo Barboni | 197 199 |
| 3. | Senkka nenästä, pojat | 1978 | 22.12.1978 | Sergio Corbucci | 191 729 |
| 4. | Ja täältä pesee! | 1974 | 29.11.1974 | Marcello Fondato | 186 003 |
| 5. | Tappava hymy | 1968 | 13.02.1970 | Giuseppe Colizzi | 166 204 |
| 6. | Siitä vaan, pojat! | 1972 | 07.09.1973 | Giuseppe Colizzi | 143 647 |
| 7. | Luoja armahtaa – minä en! | 1967 | 06.04.1973 | Giuseppe Colizzi | 142 183 |
| 8. | Banaanipojat Hula-hula-saarella | 1981 | 25.12.1981 | Sergio Corbucci | 138 102 |
| 9. | Mutaa kuonoon! sano virtahepo | 1979 | 21.12.1979 | Italo Zingarelli | 134 608 |
| 10. | Turpiin vaan ja onnea | 1977 | 29.07.1977 | Enzo Barboni | 125 985 |
| 11. | Kaksi lähetyssaarnaajaa | 1974 | 22.08.1975 | Franco Rossi | 123 375 |
| 12. | Veristen saappaiden kukkula | 1969 | 24.03.1972 | Giuseppe Colizzi | 120 684 |
| 13. | Pääkallolipun alla | 1971 | 21.01.1972 | Lorenzo Gicca Palli | 91 143 |
| 14. | Antaa heittää | 1983 | 23.12.1983 | Enzo Barboni | 78 564 |
| 15. | Miamin superkytät | 1985 | 20.12.1985 | Bruno Corbucci | 38 680 |
| 16. | Turpiin vaan ja tuplaten | 1984 | 19.04.1985 | Enzo Barboni | 19 080 |
| 17. | Minä armahdan, Mooses ei | 1994 | 13.12.1996 | Terence Hill | 86 |
| YHTEENSÄ: | 2 225 954 |
Lisää artikkeleita...
Sivu 20 / 51
ISSN 2342-3145. Avattu lokakuussa 2008. Noin 30 600 eri kävijää kuukaudessa (1/2024).