Rauni Mollbergin Ystävät, toverit oli 5 miljoonan euron virhearviointi
Jurmalan pariskunnan onnea. Kuva: Filmi-Molle Oy / VLMedia
Itsenäisyyspäivänä 1985 siniristiliput liehuivat lipputangoissa ja tervapadat paloivat helsinkiläisen Bristol-elokuvateatterin edessä, kun pääkaupungin ykkösteatteri isännöi Tuntemattoman sotilaan toisen filmatisoinnin ensi-iltaa. Bristol oli yksi niistä kolmesta helsinkiläisteatterista, joka sai Rauni Mollbergin suurelokuvan ohjelmistoonsa heti ensi-iltapäivänä.
Mollbergin nelivuotinen urakka oli vihdoinkin loppusuoralla ja suurelokuva oli valmis valloittamaan suuren yleisön. Uusi Tuntematon oli poikkeuksellinen tapaus ja sen julkisuusarvo niin suuri, että elokuvaan raakafilmimateriaalin toimittanut Kodak otti maan suurimmasta päivälehdestä koko sivun ilmoituksen onnitellakseen Mollbergia saavutuksesta. Pettymys lienee ollut sitäkin suurempi, kun elokuvalle kertyi lopulta vain 590 000 katsojaa. Lipputuloissa mitattuna Mollbergin elokuva oli kuitenkin huomattava menestys, sillä yli kolmituntisen elokuvan näytöksiin myytiin normaalia kalliimpia lippuja ja elokuvateattereiden kassoihin kilahti nykyrahassa 7,4 miljoonaa euroa. Varmasti kaikki osapuolet välttyivät tappioilta: elokuvaa esittäneet teatterit, sen levittänyt ja osittain rahoittanut Kinosto Oy kuin Mollbergin Arctic-Filmi Oy:kin.
56-vuotiaalla Mollbergilla oli nyt takanaan neljä valkokangaselokuvaa, jotka olivat keränneet yhteensä yli kaksi miljoonaa katsojaa kotimaan elokuvateattereista. Eritoten Timo K. Mukan romaaneihin pohjautuvat Maa on syntinen laulu (1973) ja Milka (1980) menivät hyvin kaupaksi myös ulkomaille. Jokainen Mollbergin neljästä elokuvasta pääsi maailman merkittävimpien elokuvafestivaalien ohjelmistoon: Mukka-filmatisoinnit pyörivät Berliinin pääkilpasarjassa, kun taas Aika hyvä ihmiseksi (1977) ja Tuntematon sotilas valittiin Cannesiin Un Certain Regard -sarjaan.
Kotimaassa Mollberg oli huomioitu jo neljällä parhaan ohjauksen Jussilla ja taiteilijaprofessuurilla. Elokuvasäätiö oli kohdellut häntä ymmärryksellä heti ensimmäisestä projektista lähtien ja myöntänyt tuotantotuen jokaiselle hänen hankkeelleen. TV 2 maksoi Mollbergille vuosikausia kuukausipalkkaa, vaikka omaa tuotantoyhtiötään pyörittänyttä yrittäjää ei Tohlopissa usein nähty. Lehdistö oli loputtoman kiinnostunut sanavalmiin ja värikkyydessään kiehtovan elokuvataiteilijan tekemisistä. Suuri yleisö tunnisti hänet jo naamasta.
Rauni Mollberg oli sen hetken tärkein suomalainen elokuvantekijä.
Rauni Mollberg Tuntemattoman sotilaan kuvauksissa. Kuva: Arctic-Filmi / VLMedia
Norjalaisen merikapteenin ja suomalaisen ahtaajan poika Joni Skiftesvik oli jo tehnyt vuosien uran toimittajana, kun hänen esikoisromaaninsa ilmestyi 1980-luvun puolivälissä. Vuonna 1987 vuorossa oli jo kolmas romaani Isäni, sankari, jossa matkataan 1910-luvulle ja kerrotaan kalastajasta, joka kuljettaa jääkärikoulutukseen pyrkiviä nuorukaisia Ruotsin puolelle. Kalastajan tytär pitää päiväkirjaa ja pohtii isänsä tekojen motiiveja: auttaako hän näitä poikia rahasta vai isänmaanrakkaudesta? ”Se on tämä politiikka, mistä kaikki nykyään puhuu, joka myrkyttää ihmisten mielet”, kalastajan tytär kirjoittaa päiväkirjaansa.
Romaanin lukenut Mollberg otti yhteyttä Skiftesvikiin ja ehdotti, että oululaiskirjailija laatisi hänelle Lappiin sijoittuvan elokuvakäsikirjoituksen vapaavalintaisesta aiheesta. Käsikirjoituksen toteuttamisen kustannuksista kirjailijan ei kuulemma tarvinnut huolehtia, siitä ohjaaja-tuottaja pitäisi huolen. Skiftesvikin piti vain kirjoittaa. Pikku hiljaa alkoi syntyä Tie taivaaseen -niminen kertomus 1930-luvun Petsamosta ja sikäläisestä nikkelikaivoksen omistajasta Jurmalasta, joka oli nimeään myöten lähes jumalan asemassa. Kaivos pyörii, luonto saastuu, aseisiin ja ammuksiin saadaan nikkeliä, sotia voidaan aloittaa, jatkaa tai suunnitella. Kaiken aikaa Jurmala rikastuu ja luonto köyhtyy.
– Jurmala käyttää nikkeliä vallan välineenä: tuolle annan, tuolta kiellän. Hänen luonaan vierailevat ne, jotka käyvät tai valmistelevat sotaa, Skiftesvik kuvaili elokuvaa tehtäessä.
Mollberg näki 1930-luvun Petsamon eräänlaisena Villinä Läntenä, missä ”eri kansallisuudet, nopeaa rikastumista havittelevat ihmiset ja sotaa valmistelevien maiden vakoojat kohtasivat”.
– Elokuvassa on elämän koko kirjo, osana sitä rahan ja vallan himo ja kaikki se, mitä kaivos ympäristölleen ja sen asukkaille aiheuttaa, Mollberg analysoi.
– Onko se oikein, että tämmönen ahneus maailmassa voittaa ja se on kaiken yläpuolella, hän kysyi toisaalla.
Skiftesvik teki tutkimusmatkoja pohjoisessa ja kävi myös useita kertoja Mollbergin luona Vesilahdella pitämässä palavereita. Muistelmateoksessaan Skiftesvik kuvailee näitä tapaamisia pelkäksi ajanhukaksi, ”höyrähtäneen, itseään täynnä olevan akateemikon" yksinpuheluksi.
– Molle jaksoi puhua navan alapuolisista asioista tuntikausia, kehua itseään ja haukkua muita elokuvantekijöitä. [...] Ei hän näyttelijöitäkään säästänyt: järkiään he olivat homoja käsikassaroita, jotka tekivät mitä tahansa päästäkseen hänen suurenmoisiin elokuviinsa, Skiftesvik kirjoitti
Vaasan seudulta kotoisin oleva Stina Ekblad näytteli Jurmalan kärsivää, huumeisiin turvautuvaa vaimoa. Kuva: Filmi-Molle / VLMedia
Projekti saatiin kunnolla liikkeelle Elokuvasäätiön myöntämien käsikirjoitus- ja valmistelutukien turvin vuonna 1988. Mollberg alkoi etsiä hankkeelle rahoitusta, mikä oli hänelle verrattain helppoa, sillä suhteita oli sinne ja tänne ja aiempien elokuvien menestys painoi vaakakupissa. Tuntemattoman sotilaan 14,2 miljoonan markan eli nykyrahassa 4,8 miljoonan euron budjetin Mollberg oli rahoittanut Kinostoa johtaneen Jukka Mäkelän avulla. Kinostosta oli sittemmin tullut Finnkino, mutta uusi yhtiö lähti heti mukaan Petsamo-elokuvaan, joka sai pian uuden nimen Ystävät, toverit.
Tammikuun 16. päivänä 1989 Mollberg jätti Elokuvasäätiöön anomuksen yhteensä 5,5 miljoonan markan tuesta. Siitä neljä miljoonaa anottiin tuotantotukena ja loput puolitoista miljoonaa tv-rahastosta korvauksena elokuvan ensiesitysoikeuksista. Mollbergin entinen työnantaja TV 2 oli jo ilmoittanut olevansa kiinnostunut yhteistuotannosta.
Ystävien, tovereiden nettotuotantokustannusarvio oli 13 miljoonaa markkaa ja yleiskuluineen päivineen kokonaiskustannusarvio 14,9 miljoonaa markkaa. Mollbergin Filmi-Molle Oy ja Finnkino sitoutuivat kumpikin sijoittamaan hankkeeseen kaksi miljoonaa markkaa. Elokuvan videolevitysoikeudet Mollberg myi Europa Vision Oy:lle 300 000 markalla, joskin kauppasumma puolittui ennen papereiden allekirjoittamista.
Hankkeen tärkein riskirahoittaja oli Ruotsin filmi-instituutti (SFI). Mollbergilla oli hyvät suhteet Ruotsiin jo tv-ohjaajan ajoiltaan ja suhteittensa avulla hän oli aikanaan saanut Sveriges Radion rahoittamaan Syntisen laulun tuotantoa. Kun Syntinen laulu sitten keräsi Ruotsin elokuvateattereissa reilusti yli satatuhatta katsojaa, alettiin myös naapurissa luottaa Mollbergiin.
Ystävien, tovereiden osalta Mollberg ja SFI olivat jo neuvotelleet 3,3 miljoonan markan rahoitusosuudesta, mutta varsinainen yhteistuotantosopimus oli vielä allekirjoittamatta. Nimet pantiin papereihin vasta toukokuun lopulla, jolloin elokuvasta tuli virallisesti suomalais-ruotsalainen yhteistuotanto. Vastineeksi rahoituspanoksestaan SFI sai elokuvan kansainväliset levitysoikeudet ja kaikki niistä tulevat tuotot siihen saakka, kunnes se olisi saanut sijoituksensa takaisin. Sen jälkeen ulkomaiset tuotot olisi jaettu molempien tuottajien kesken siten, että Mollberg olisi saanut kolme neljäsosaa. Suomalaiset tuotot ja oikeudet jäivät kokonaan Filmi-Mollelle, samoin elokuvaan hankittava rekvisiitta ja puvusto.
Mollbergilla oli vuosien pituiset suhteet Skiftesvikin kirjat kustantaneen WSOY Oy:n johtoportaaseen. Vielä joulukuussa 1988 Mollberg elätteli toiveita siitä, että WSOY olisi lähtenyt rahoittamaan Petsamo-elokuvaa 900 000 markalla, mutta mikäli se lopulta lähti lainkaan mukaan, niin sijoituksen suuruus pysyi salassa.
Helmikuun tukipäätöskokouksessaan Elokuvasäätiön tuotantolautakunta myönsi Ystäville, tovereille tuotantotukea 4,15 miljoonaa markkaa ja tv-rahaston korvauksena 1,1 miljoonaa, yhteensä siis ennätykselliset 5,25 miljoonaa markkaa. Kun tuotantosopimus allekirjoitettiin toukokuussa, nettotuotantobudjetiksi sovittiin 13,5 miljoonaa markkaa.
Mollberg (selkä kameraan päin) ohjaamassa Ystäviä, tovereita. Kuva: Filmi-Molle
Ruotsalaisrahoituksen lisäksi Ystäviin, tovereihin oli tulossa enemmänkin kansainvälistä väriä. Päärooleihin Jurmalaksi ja tämän narkomaanivaimoksi Mollberg valitsi virolaisen Mikk Mikiverin ja suomenruotsalaisen Stina Ekbladin. Mikiver löytyi Paavo Liskin kautta ja hän suostui rooliin, vaikka ihmettelikin, miksei Mollberg valinnut tehtävään esimerkiksi Esko Salmista.
Ekblad oli tehnyt uransa Ruotsissa ja näytellyt muun muassa Ingmar Bergmanin Fannyssa ja Alexanderissa (1982), joten hänen valintansa taisi kelvata myös SFI:lle. Filmi-instituutin puolesta elokuvan vastaavaksi tuottajaksi nimettiin Katinka Faragó, jonka nimen Mollberg kuitenkin jätti pois elokuvan alku- ja lopputeksteistä. Samoin kävi lavastaja Aatto Hongistolle, minkä seurauksena elokuvan ainoa Jussi-palkinto meni yksistään Tom Hambergin nimiin.
Elokuvansa kuvaajaksi Mollberg pyysi Esa Vuorista, joka oli kuvannut myös hänen kaksi edellistä elokuvaansa. Vuorinen tiesi, mitä odottaa.
– Ei mulle ollut mikään ongelma kuunnella Mollen alapääjuttuja. Mä laskutin niin hyvin, että saatoin mennä työviikon jälkeen viiden tähden hotelliin ja pestä kaiken sen paskan pois, Vuorinen kertoo nyt.
Vuorinen kuitenkin kieltäytyi työtarjouksesta, sillä hän oli lähtenyt Ruotsiin luomaan uraa ja oli kiinni sikäläisissä tuotannoissa. Kahdella Jussilla ja yhdellä Guldbaggella palkittu kuvaaja kertoo, ettei Mollberg voinut käsittää hänen ratkaisuaan: lähteä nyt ulkomaille ja vieläpä Ruotsiin. Kieltäytyminen työtarjouksesta johti puhevälien katkeamiseen, mutta Mollberg noudatti kuitenkin Vuorisen neuvoa ja palkkasi kuvaajaksi Kjell Lagerrosiin. 27-vuotias Lagerroos oli valmistunut Taideteollisen korkeakoulusta pari vuotta aiemmin ja työskennellyt valomiehenä Vuorisen kuvaamissa elokuvissa. Hänen ensimmäinen työnsä pääkuvaajana, Ilkka Järvi-Laturin esikoisohjaus Kotiin päin (1989), oli juuri valmistunut.
Ystävien, tovereiden kuvauksissa otetulla videolla näkyy, kuinka Mollberg ripittää Lagerroosia oman kuvausryhmän ja kuvauksia seuranneen dokumenttiryhmän edessä. Lagerroos ei vastannut tätä juttua varten tehtyyn haastattelupyyntöön.
Elokuva kuvattiin yhdeksässä jaksossa kesäkuun 1989 ja toukokuun 1990 välillä, kaikkiaan noin 90 kuvauspäivässä. Valtaosa kuvauspäivistä ajoittui syksylle ja niistä huomattava osa vietettiin Norjassa. Norjan puolelta Kirkenesistä löytyi elokuvaan sopiva kaivoskylä, Hauksjöenistä hirsilinna Jurmalan talon ulkokuvia varten ja niin edelleen. Suomessa kuvattiin ympäri maata, pääosin kuitenkin Vesilahdella Mollbergin kotistudiolla, johon lavastettiin esimerkiksi Jurmalan linnan sisäkuvat. Neuvostoliitossa saakka käytiin kuvaamassa luostaria ja saastunutta luontoa.
Pitkästä kuvausaikataulusta huolimatta elokuva aiottiin saada pikavauhtia ensi-iltaan. Olli Soinio ja virolainen Kaie-Ene Rääk aloittivat elokuvan leikkaamisen jo talvella 1989 pääkuvausjakson päätyttyä. Alun perin 170-minuuttiseksi suunnitellulle teokselle tuli lopulta mittaa 130 minuuttia, mikä sekin oli poikkeuksellisen paljon suomalaiselokuvalle.
Jurmalan pariskunta hääkuvassaan eli Stina Ekblad ja Mikk Mikiver. Kuva: Filmi-Molle / VLMedia
Ystävien, tovereiden viimeiset kuvat otettiin toukokuun 10. päivänä 1990. Näihin aikoihin Finnkinon piti maksaa Filmi-Mollen tilille 500 000 markkaa kolmantena rahoituseränään – siihen mennessä kahden miljoonan rahoituspanoksesta oli maksettu puolet. Finnkino jätti kuitenkin tuon erän maksamatta, ja niinpä Mollbergin elokuvan kuvausryhmäläiset ja näyttelijät olivat jäämässä ilman palkkojaan.
Finnkinon maksuhaluttomuuden takana olivat yhtiön taloudelliset vaikeudet. Pahasti velkaantunut yhtiö joutui pankin ohjaukseen, ja pankin määräyksestä Finnkinon tuotantopuolesta vastannut National-Filmi Oy ajettiin alas ja sulautettiin emoyhtiöön syyskuussa 1990. Mollberg kääntyi Elokuvasäätiön puoleen etsiessään pikaisesti sitä rahasummaa, joka nyt jäi saamatta. Kesäkuun 11. päivänä hän jätti tuotantoyhtiönsä nimissä säätiöön anomuksen 500 000 markan lisätuesta ja ilmoitti maksavansa rahalla työntekijöiden palkat. Kolme päivää myöhemmin Elokuvasäätiön hallitus myönsi Filmi-Mollelle koko summan ja maksoi sen pikana heti seuraavana päivänä. Finnkino puolestaan maksoi vielä yhden 500 000 markan erän syyskuussa, mutta sen jälkeen rahahanat sulkeutuivat lopullisesti ja sen rahoitusosuus jäi 1,5 miljoonaan.
Kesäkuinen lisätuki ei kuitenkaan Mollbergille riittänyt, vaan elokuun 30. päivänä hän anoi vielä sen päälle tasan miljoonaa markkaa. Summa oli tuottaja-ohjaajan mukaan välttämätön, sillä kustannusten ”yleisen kohoamisen ja korkomenojen vuoksi Filmi-Molle Oy:llä on rästiin jääneitä maksuja, maksamattomia työntekijöitten palkkoja sekä kustannuksia, jotka tulevat elokuvan jälkitöistä.”
Filmi-Mollen omarahoitusosuus oli kasvanut alkuperäisestä kahdesta miljoonasta jonnekin kolmen ja neljän miljoonan markan tienoille. Mollbergin mielestä se oli jo kohtuuttomissa mitoissa, sillä vaikka ”elokuvalle odotetaan kohtuullista katsojamäärää, on otettava huomioon elokuvissakävijöiden määrän lasku. Ei ole mahdollista ottaa enää suurempaa riskiä, koska tarkoitus on edelleen jatkaa elokuvatuotantoa, mikä tulee mahdottomaksi, jos firman taloudellinen asema heikkenee niin, että edessä on konkurssi.”
Elokuvasäätiön tuotantolautakunta myönsi Filmi-Mollelle anotun miljoonan 17. syyskuuta. Näin se oli antanut Ystäville, tovereille tv-rahastomaksuineen ja suunnittelutukineen päivineen 7 080 062 markkaa, enemmän kuin yhdellekään toiselle elokuvalle siihen mennessä tai sen jälkeenkään. Nykyrahassa summa vastaa 1,8 miljoonaa euroa.
Mollbergin "intensiivisen ja pelkistetyn" suurelokuvan suomalainen ja ruotsalainen juliste.
Rahavaikeuksista huolimatta Ystävät, toverit valmistui ajallaan ja jopa pari viikkoa etuajassa: teatterilevitys alkoi marraskuun 16. päivänä 1990. Kutsuvierasensi-iltaa vietettiin Tampereella, Mollbergin entisessä kotikaupungissa. Siellä myös Skiftesvik näki kirjoittamansa elokuvan ensimmäisen kerran, vaikka ei ollutkaan tunnistaa näkemäänsä. Mollberg oli naisystävänsä Raija Kourin kanssa muokannut käsikirjoitusta haluamaansa muotoon, kirjailijalta kysymättä tai tätä konsultoimatta.
– Hän muutti käsikirjoituksen sävyä, jätti kokonaisia kerronnan tasoja ja teemoja pois ja korvasi ne omilla, aiemmista elokuvistaan hänelle niin tärkeillä, jopa rakkailla tavaramerkeillään: hiellä ja nainnilla, Skiftesvik kirjoitti muistelmissaan. Hän kertoi olleensa ensi-illan jälkeen syvästi pettynyt ja suorastaan ahdistunut.
– Koko käsikirjoitustyöni oli mennyt hukkaan, minua oli petetty, narrattu, ylitseni oli kävelty mennen tullen. Elokuva, jonka näin oli täysin erilainen kuin se, minkä olin kirjoittanut.
– Tuotantoon tarkoitetulla rahoituksella [Mollberg] remontoi talonsa, vanhan ja lahon koulun, markkeeraamaan sisältäpäin elokuvan päähenkilön hienoa hirsilinnaa. Jymäytetylle käsikirjoittajalle hän jätti osan palkkiosta maksamatta. Virolaisten näyttelijöiden kouraan hän sujautteli pikkuseteleitä silmää iskien, Skiftesvik kertoo kirjassaan.
Alkuperäisessä budjetissa Skiftesvikin palkkioksi ilmoitettiin 200 000 markkaa eli nykyrahassa runsaat 50 000 euroa, mutta kirjailija sai lopult vain 180 000 markkaa.
Skiftesvik ei halunnut antaa haastattelua tätä juttua varten.
– En halua enää palata siihen asiaan. Se on tuottanut niin paljon mielipahaa. Molle sanoi, että "se päättää elokuvan sisällöstä, jonka lompakosta tuotanto maksetaan". Hänellä oli lompakko. Hän teki itsensä näköisen elokuvan, niin se meni.
Rahaa paloi myös suuriin joukkokohtauksiin ja katunäkymien lavastamiseen. Kuva: Filmi-Molle / VLMedia
– Molle ilmiselvästi halusi julistaa nyt enemmän kuin aikaisemmissa elokuvissaan tai suorastaan saarnata, elokuvan musiikin säveltänyt Kari Rydman arveli elokuvan ensi-illan aikaan.
Kotimaisten kriitikoiden liki yksimielisen tyrmäävä reaktio tuli Mollbergille yllätyksenä. Helmikuussa 1989 akateemikon arvonimen saanut ohjaaja otti julkisuudessa marttyyrin roolin. Mollbergia ja hänen kaveriporukkaansa kuulunutta kirjailija Jorma Savikkoa ja suomentaja Jukka Mannerkorpea suututti eritoten Helsingin Sanomien Mikael Fräntin arvostelu, jonka mukaan Ystävät, toverit oli "suuruudenhullua paisuttelua ja pysähtynyttä suomettumista".
– Tietysti minä suuruudenhullu olenkin. Ei kukaan tässä maassa tee vähänkään kunnianhimoista elokuvaa olematta suuruudenhullu, Mollberg puolustautui.
Savikko taltioi Mollbergin reaktioita ja tilityksiä elämäkertaan, jonka Mollberg oli häneltä tilannut ja jonka julkaisun akateemikko viime hetkellä kielsi. Molempien kuoleman jälkeen teos julkaistiin ilmeisen keskeneräisenä käsikirjoituksena, kritiikittömänä, suurmieskuvaa rakentavana nuoleskelukirjana. Huomattava osa kirjasta kuluu siihen, kun Mollberg ja Savikko vuorotellen haukkuvat kriitikoita ja kollegoitaan, varsinkin Ystävien, tovereiden saamien arvosteluiden takia.
– En minä filmilleni mitään silittelyä odotellut, mutta kun elokuvapoliitiikan teko alkoi paistaa niin julkeasti muutamien lehtien – eritoten valtakunnan päälehden – uutis- ja arviointipalstoilta, se meni yli ymmärrykseni. Elokuvani nuijiminen sopi hyvin näihin yleisempiin kuvioihin, se oli jopa välttämätöntä, ja olisi haukuttu, vaikka olisin leiponut siitä kuinka maittavan kakun hyvänsä, Mollberg selvitti Savikolle.
Mollbergin mielestä hänet haluttiin siirtää syrjään Kaurismäen veljesten tieltä.
– Niin kuin minä olisin siihen syyllinen, ettei näiden poikien elokuvat vedä täällä katsomoihin kuin kriitikoita, akateemikko tilitti.
Huonot arvostelut eivät olleet ainoa syy Mollbergin katkeruudelle, sillä elokuvan huono vastaanotto näkyi myös pankkitilillä ja laskupinossa, joka ei alkanutkaan pienentyä. Ystävistä, tovereista otettiin peräti 21 esityskopiota, yksi enemmän kuin sen vuoden Turhapurosta, joka oli takuuvarma hitti. Usko Mollbergin elokuvan menestykseen oli siis suuri, mutta niin oli rahantarvekin: koko komeudelle oli tullut hintaa hintaa 16 076 058 markkaa, johon sisältyi 870 000 markan edestä maksamattomia velkoja. Niistä suurin oli Mollbergin puolen miljoonan markan palkkio elokuvan ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta.
Kun nettotuotantokustannuksien päälle laskettiin vielä tuotantoyhtiön yleiskustannukset, kokonaissumma kohosi 18 487 466 markkaan eli nykyrahassa yli 4,8 miljoonaan euroon. Sitä kalliimpia kotimaisia elokuvia oli tehty siihen mennessä vain kaksi, Renny Harlinin Jäätävä polte (1986) ja Pekka Parikan Talvisota (1989). Mollbergin harmiksi hänen elokuvansa yleisömenestys oli Jäätävän poltteen eikä Talvisodan luokkaa, sillä katsojia kertyi vain 38 000 ja tulos oli Kaurismäen veljesten elokuvia heikompi. Akateemikon mielestä hänen suurteoksensa saamat huonot arvostelut veivät siltä ainakin 50 000 katsojaa.
Tätä elokuvaa en anteeksi pyytele! Rehellisyys antaa toivoa.
– Rauni Mollbergin lausunto elokuvan julisteessa
Ystäviin, tovereihin sijoittaneille tappio oli yhteinen, mutta Ruotsin filmi-instituutin ja Finnkinon kantokyky oli toista luokkaa kuin Filmi-Mollen. Mollberg alkoi myydä omaisuuttaan velkojen maksamiseksi, mutta sai sentään pitää Vesilahden päämajansa. Kesäkuussa 1991 Filmi-Molle sai valtiolta 300 000 markan elokuvatuotannon laatutuen, joka kartutti kassaa enemmän kuin itse elokuvan teatterilevitys. Finnkinolle kertyi elokuvasta vain noin 470 000 markan filmivuokrat, joista vähennettiin ensin markkinointikustannukset ja sitten vielä Finnkinon osuudet levittäjänä ja rahoittajana. Levityksestä se sai 17,5 % prosenttia ensimmäisestä 100 000 markasta ja viisi prosenttia sen yli tulevista markoista, kun taas tuottajan osuudesta peräti 40 prosenttia kuului Finnkinolle vastineeksi sen sijoituksesta tuotantoon. Filmi-Mollelle, joka oli pannut elokuvaan miljoonia, palautui vain 4 996 markkaa.
Ruotsin filmi-instituutti menetti käytännössä jokaisen elokuvaansa paneman pennin, sillä elokuvan teatterilevitys Ruotsissa jäi hyvin pienimuotoiseksi eikä ulkomaanmyyntiä syntynyt. Mollberg piti jonkinlaisena hyvityksenä sitä, että hänen parjattu elokuvansa valittiin keväällä 1991 Cannesin filmifestivaaleille Un Certain Regard -esityssarjaan. Näihin aikoihin akateemikko Mollberg lähetti terveisiä suomalaisille kriitikoille.
– Tuli semmoinen ajatus mieleen, että minä olen tehnyt elokuvan lehmän perseestä ja he arvostelevat aidan seivästä.
| Rauni Mollberg (1929–2007) |
|
Lähteet:
Savikko, Jorma: Pitkä ajo – henkilökuva elokuvaohjaaja Rauni Mollbergista. Kulttuuriklubi, 2011
Lompolo, Juhani: Elokuvasäätiön palattava alkuperäiseen tehtäväänsä. Helsingin Sanomat, 6.4.1991
Skiftesvik, Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Äänikirjaversio.
KAVI
Rauni Mollberg havitteli Max von Sydow'ta Milkan miespääosaan
Rauni Mollberg Maa on syntisen laulun kuvauksissa. Kuva: RM-tuotanto
Runsas viikko sitten kuollut ruotsalainen näyttelijälegenda Max von Sydow oli Rauni Mollbergin ensimmäinen valinta Milkan miespäärooliin Kristus-Perkeleeksi, joka makaa naapuritalon emännän ja tämän alaikäisen Milka-tyttären. Vuonna 1980 valmistuneen elokuvan pohjana oli Timo K. Mukan romaani Tabu.
Von Sydow’ta alettiin houkutella Kristus-Perkeleen rooliin heti, kun elokuvaprojekti lähti liikkeelle alkuvuodesta 1979. Mollbergin päämajasta Vesilahden vanhalta kansakoululta lähti sähke ja käsikirjoitus Hollywoodiin von Sydow’n agentille Paul Kohnerille.
– Hän kertoi, että Max lomailee Havaijilla ja kommentoi asiaa, jos haluaa. Eipä Maxista mitään kuulunut, käsikirjoittaja Jussi Niilekselä kertoo.
Asian perään kyseltiin vielä huhtikuussa lähetetyllä sähkeellä, mutta von Sydow’n tapauksessa vaikeneminen ei ollut myöntymisen merkki. Ruotsalaistähti ei jäänyt kuitenkaan ainoaksi vaihtoehdoksi.
Mollbergilla oli suomalaisohjaajaksi poikkeuksellisen paljon nimeä Euroopan taide-elokuvapiireissä ja etenkin Ranskassa, jossa hänen esikoisohjauksensa Maa on syntinen laulu (1973) pyöri taide-elokuvia esittävissä teattereissa ja Aika hyvä ihmiseksi (1977) nähtiin keväällä 1978 Cannesin filmifestivaalin Un certain regard -sarjassa.
Ranskassa Mollbergin asioita hoiti hänen ystävänsä Jukka Mannerkorpi, joka keksi ehdottaa Kristus-Perkeleen rooliin Jean-Claude Drouot’ta. Nelikymppinen, belgialaissyntyinen Drouot oli näytellyt pääosan Agnès Vardan Onnen hetkissä (1965) ja sivuosan Kirk Douglasin tähdittämässä Rantarosvoissa (1971). Drouot’n tähti ei kuitenkaan koskaan loistanut yhtä kirkkaana kuin von Sydow’n.
– Tämä Jean-Claude kävi yhdessä Jukan ja hänen vaimonsa kanssa talvella 1980 Vesilahdella. Partainen, pirun näköinen kaveri. Sitten puhuttiin rahasta. Jean-Claude halusi 100 000 markkaa palkkiona. No, eihän Molle sellaiseen ollut varautunut ja hanke kyrvähti siihen, Niilekselä kertoo.
Drouot’n palkkavaatimus vastaisi nykyrahassa 55 000 euroa, mikä olisi muodostanut vain pienen osan elokuvan 1,8 miljoonan nykyeuron tuotantokustannuksista. Se oli kuitenkin saman verran kuin elokuvan kuvaajan palkkio senhetkisissä suunnitelmissa.
Milka (Irma Huntus) ja Kristus-Perkele (Matti Turunen). Kuva: Arctic-Filmi
Lopulta Kristus-Perkeleen roolissa nähtiin sonkajärveläinen opettaja Matti Turunen, jonka aiempi kokemus elokuvanäyttelemisestä rajoittui pikkurooliin Jäniksen vuodessa (1977). Turunen oli Mollbergin usein suosiman linjan mukaisesti amatöörinäyttelijä, joilla ei ollut kokeneen näyttelijän maneereja eikä palkkavaatimuksia. Niilekselän mukaan Mollberg keksi Turusen Arvi Auvisen tv-elokuvasta Kylymä tila, joka valmistui samana vuonna Milkan kanssa.
– Molle oli epätoivoinen Kristus-Perkeleen suhteen ja teki hätäpäissään tosi huonon valinnan. Turusella ei ollut tippaakaan siitä karismasta, jota rooliin olisi vaadittu, Niilekselä pohtii.
Mollbergin työryhmän sähke von Sydow'n agentille. KAVI
Arvostelu: Pan & scan teki paluun, kun Conan – hävittäjä ja Dyyni julkaistiin uudelleen DVD:llä
Richard Fleischerin Conan – hävittäjän (1984) ja David Lynchin Dyynin (1984) luokattoman huonot DVD-tallennejulkaisut herättivät raivoa jo parikymmentä vuotta sitten, ja nyt sama raivo on mahdollista kokea uudelleen. Hiljattain ilmestyneissä uusissa DVD-tallenteissa on käytetty täsmälleen samaa masteria kuin Scanboxin vanhemmissakin julkaisuissa, eli toisin sanoen kuvanlaatu on korkeintaan VHS-tasoa ja kuvasta puuttuu noin 40 prosenttia.
Dyyni ja Conan – hävittäjä kuvattiin kummatkin scopena, jonka kuvasuhde on 2,35:1, mutta Scanboxin DVD-tallenteissa kuvasuhde on 1,33:1. Aikanaan pan & scan -versioita tehtailtiin vanhoja 4:3-kuvaputkitelevisioita varten, mutta nyt eletään kuitenkin 2020-lukua. Näiden uusien DVD-tallenteiden levityksestä vastaavien Scanboxin ja Soul Median toiminta on moraalitonta sekä itse elokuvia, niiden tekijöitä että tallenteita ostavia kuluttajia kohtaan.
Kuvakaappaus Conan – hävittäjän vuonna 2020 julkaistulta DVD:ltä. Kuvasuhde 1,33:1.
Conan – hävittäjä ja Dyyni tulivat myyntiin omina yksittäisjulkaisuinaan, mutta Dyyni julkaistiin myös osana uutta David Lynch Masterpiece Collection -DVD-kokoelmaa.
Sampo-elokuva kuvattiin scopena ja academyna – näin ne eroavat toisistaan
Suomalaista kansallismaisemaa anamorfisena laajakuvana Sammossa.
Lähes kokonaan neuvostoliittolaisin voimin syntynyt Sampo (1959) ei ole uskollinen Kalevalan filmatisointi, mutta visuaalisuutensa ansiosta se on sykähdyttävä katselukokemus kerta toisensa jälkeen. Mikä sisällössä menetetään, se anamorfisessa laajakuvauksessa, massiivisissa lavastuksissa, jylhissä maisemissa ja suurissa joukkokohtauksissa voitetaan.
Anamorfisen laajakuvan eli scopen rinnalla Sammosta kuvattiin samanaikaisesti normaalioptiikkaa käyttänyt academy-versio, jonka kuvasuhteena on äänielokuvan aikana standardiksi tullut 1,37:1. Academy-versio sopi 2,35:1-kuvasuhteella kuvattua scope-versiota paremmin hyvin pieniin teattereihin sekä elokuvakiertueille, jotka kiersivät syrjäseutuja, kaupunkien kouluja ja kaikkia muita mahdollisia paikkoja. Siinä missä elokuvateatterit käyttivät 35-millistä filmiä, kiertävien näyttäjien matkassa oli kevyemmät ja heikkolaatuisemmat projektorit, joissa käytettiin 16-millistä filmiä. Scope-elokuvien näyttäminen onnistui 16-milliseltäkin filmiltä, mutta siinä oli omat tekniset haasteensa ja katsojan kannalta vaikutelma oli ikävähkö, sillä pieneltä kankaalta katsottuna scope-version kuva oli ärsyttävän pieni.
Sammon kuvausten alkaessa vuonna 1957 scope oli jo tehnyt läpimurtonsa Suomessakin ja elokuvan valmistuessa pari vuotta myöhemmin käytännössä jokainen suomalainen elokuvateatteri pystyi esittämään scope-elokuvia. Näin ollen Sammosta ei varmasti olisi tehty samanaikaisesti kahta eri versiota, mikäli se olisi ollut täysin suomalaista tuotantoa – eihän T. J. Särkän ohjaamaa Juhaakaan (1956) kuvattu scope-version rinnalla myös academy-versiona. Tilanne oli kuitenkin täysin toinen Neuvostoliitossa, jossa oli tuohon aikaan noin 100 000 elokuvateatteria tai muuta paikkaa, joissa elokuvia esitettiin. Päivänselvää on, ettei kaikille elokuvaprojektoreille löytynyt scope-linssejä ja näin ollen elokuvista oli syytä olla myös Moskovan ja Leningradin ulkopuolelle kelpaava academy-versio.
Sampohan oli tuotannolliselta, taloudelliselta ja taiteelliselta vastuultaan neuvostoliittolaista tekoa, Suomi-Filmi Oy:n rahoitusosuus oli siinä vähäinen ja päätäntävalta liki olematon. Suomalaiset oli todennäköisesti pyydetty mukaan ihan vain siksi, että neuvostoliittolaiset pääsivät esittelemään elokuvatuotantonsa resursseja ja toisaalta myöskin kuvaamaan Suomeen muutamia keskeisiä ulkokuvia. Jonkinlainen propagandamerkitys sillä lienee myös ollut: Sampo oli osoitus YYA-sopimuksen ajan suomalais-neuvostoliittolaisesta yhteistyöstä, jota tehtiin apulaisohjaaja Holger Harrivirran muistelmateoksen perusteella molemmin puolin yhtä pitkin hampain. Harrivirran tehtävänä oli olla mukana tuotannossa Suomen-kuvausten alusta aina jälkituotantoon saakka ja toimia venäjänkielisen version kanssa rinnakkain kuvatun suomenkielisen version dialogiohjaajana. Sen työn ohessa Harrivirta oli ohjaaja Aleksandr Ptushkon apulaisena, joskaan Harrivirran mukaan yhteistyö ei sujunut lainkaan. Harrivirta vastasi jälkituotantovaiheessa suomenkielisten versioiden leikkauksesta, dubbauksesta ja muista äänitöistä.
Sammon kuvauksista. Kuva: KAVI
Elokuvateatterikierroksensa jälkeen Sampoa katseltiin Suomessa pitkään vain ja ainoastaan academy-versiona, joka pyöri myös televisiossa ja julkaistiin videokasettina. Tilanne muuttui vasta vuonna 2014, kun KAVI restauroi scope-version. Sen jälkeen on nopeasti unohdettu elokuvan academy-versio, jota jotkut ovat jopa pitäneet scope-versiosta tehtynä Pan & scan -versiona, mitä se ei missään nimessä ole. Pan & scan- ja Center cut -versiota tehtäessä laajakuvasta otettiin vanhan kuvaputkitelevision kuvasuhdetta (1,33:1) vastaava osuus, jota esitettäessä koko television kuvaruutu täyttyi kuvasta. Samalla tietysti huomattava osa kuvasta jäi näkymättömiin ja taideteos oli onnistuttu pilaamaan totaalisesti, vähät välittämättä elokuvantekijöiden oikeuksista. Tänä päivänä televisiot ovat laajakuvamallia, mutta esimerkiksi Yleisradio on alkanut tehtailla elokuvia "restauroidessaan" niistä uudella tavalla raiskattuja versioita, joissa 1,66:1-kuvasuhteella esitettäväksi tarkoitetut elokuvat rajataan uudelleen 1,78:1-kuvasuhteeseen. Lopputulos on sama kuin vanhemmassa mallissa: osa kuvasta jää näkymättömiin ja jälleen taideteos on onnistuttu pilaamaan.
Sammon academy-versio sen sijaan on jo alun perin kuvattu eri kuvasuhteella, eri linsseillä ja myös eri kameralla kuin scope-versio. Anamorfisilla linsseillä kuvattaessa kuva-ala on niin laaja, että esimerkiksi Sammossa Lemminkäisen äiti kävelee seitsemän askelta ottaakseen vastaan häävieraaksi saapuvan Väinämöisen. Academy-versio on kuvattu samassa lavasteessa ja samasta kulmasta, mutta kuva-ala on pienempi ja Lemminkäisen äiti ottaa vain kolme askelta. Ylipäätään Sammossa on käytetty scopea huonosti: laaja kuva-ala on ollut tekosyy kuvata mahdollisimman pitkiä yhtenäisiä ottoja, joissa näyttelijät liikkuvat, mutta kamera pysyy paikoillaan eikä leikkauksia ole. Tästä syntyy heti hyvin teatterimainen vaikutelma, kun taas academy-versiossa ollaan lähempänä ihmisiä ja ihmistä.
Tällaisista syistä Sammon academy-versio on hieman nopeampi kuin scope-versio, jossa on myös mukana sellaisia luontokuvilla herkutteluja, mitkä on jätetty academy-versiosta pois. Toisaalta myöskin scope-versiossa on linssivääristymiä, mitä ei normaalioptiikalla kuvatussa academy-versiossa nähdä.
KAVI:n resurssipulasta johtuen Sammon academy-versiota ei ole vieläkään restauroitu, mutta KAVI on kuitenkin tänä vuonna digitoinut sen negatiivista ja tietysti värimääritellyt sen. Sammon scope- ja academy-versioissa on myös kaksi eroavaisuutta, jotka eivät liity elokuvan kuvausvaiheeseen mitenkään. Ensinnäkin scope-versio on jo vuonna 1959 miksattu nelikanavaiseksi stereoääneksi, mutta academy-versioon tehtiin vain perinteinen monoääni. Yli puoli vuosisataa myöhemmin tehdyissä digitoiduissa versioissa eroa on myös eri versioiden värimäärittelyssä. Ero on saattanut olla huomattava jo vuonna 1959, mutta varmuutta ei ole, sillä scope-kopioiden värit olivat antaneet periksi ja academy-version negatiivi oli säilynyt huonokuntoisena. Niinpä scopen uusi värimäärittely jouduttiin tekemään valistuneitten arvioitten ja ulkomaisten esimerkkien pohjalta, kun taas academy-version digitoidussakin versiossa värit ovat yhä kuluneet ja kulahtaneet.
Sammon scope- ja academy-versioiden vertailua
Sammon tapaus on erinomainen esimerkki siitä, miten aikanaan elokuvien esitystekniikka asetti rajoitteita itse elokuvan taiteelliselle muodolle ja tekniselle toteutukselle. Saman elokuvan academy- ja scope-versioita keskenään vertailemalla saa myös hyvän kuvan siitä, miten anamorfiset linssit ja laajakuva vaikuttivat teoksen kuvakompositioihin ja kuvakerrontaan aikana, jolloin kaikki vielä totuttelivat scopeen.
Alla olevat kuvakaappaukset on otettu mahdollisimman tarkkaan samasta kohdasta. Mustat palkit eivät ole osa itse kuvaa, vaan televisio ja muut näytöt täyttävät tyhjät kohdat mustalla; toisin sanoen aidossa scope-elokuvassa ei ole olemassa mitään mustien palkkien alle jäänyttä ylä- ja alaosaa, ellei joku ole mennyt rajaamaan kuvaa uusiksi.
Mustat palkit on jätetty näihin kuviin niiden havainnollistavan vaikutuksen vuoksi. Kuvakaappaukset on otettu FHD-versiosta, mutta niitä on pienennetty ja kuvat on pakattu JPG-tiedostoiksi.
Osassa academy-version kuvakaappauksista kuvaussuunta on eri kuin scope-versiossa, mutta se ei johdu siitä, että kuvakaappaus olisi väärästä kohdasta.
1.
2.
3.
4.
5.
6.
7.
8.
9.
10.
11.
12.
13.
14.
15.
16.
17.
18.
19.
20.
21.
22.
23.
24.
25.
26.
| Sammon scope- ja academy-versiot ovat nyt katsottavissa Elonetistä SD-, HD- ja jopa 4K-laatuisina. Scope-versio on myös saatavilla DVD-tallenteena. |
Mielipide: Nykyaika teki ikärajaluokittelun tarpeettomaksi
Riley Keough elokuvassa American Honey (2016). Kuvakaappaus trailerista (Universal)
1980-luvun lopulta aina 2000-luvun alkuun saakka Suomessa elettiin videolain aikakautta, jolloin kaikki alle 18-vuotiailta kielletyt elokuvat olivat automaattisesti videolevityskiellossa. Se johti siihen, että esimerkiksi Manaajaa (1973) ei voinut videolla levittää, mutta sitä saattoi kyllä esittää teattereissa ja televisiossa. Uskovaisten kansanedustajien keksimä videolaki hyväksyttiin eduskunnassa, jossa lakiehdotusten typeryys ei ole ennenkään estänyt niiden läpimenoa.
Elokuvasensuuri ei tietystikään rajoittunut vain siihen. Vuosikymmenten ajan suomalaiset tottuivat siihen, että elokuvasensuuri esti heitä näkemästä tiettyjä elokuvia ja teki monien muiden elokuvien katselusta hieman ankeaa, kun elokuvasta oli poistettu kohtauksia, joiden sisältö riipaisi kukkahattutätien ja -setien sydänalaa. Kaikki tämä sensurointi tehtiin Valtion elokuvatarkastamossa, nimensä mukaisessa valtion laitoksessa. Eikä ainoastaan sen hyväksynnällä, vaan sen aloitteesta.
Ensi vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun lakimuutos poisti elokuvasensuurin sanan varsinaisessa merkityksessä. Ikärajaluokittelun pakollisuutta se ei poistanut, mutta elokuvia ei enää voi määrätä sensuroitavaksi. 2010-luvun alkupuolella Valtion elokuvatarkastamon toiminnasta oli tullut jo sen verran tarpeetonta, että se lakkautettiin. Elokuvien ikärajaluokittelusta vastaavat nykyään tehtävään koulutetut ulkopuoliset tekijät, jotka ovat maksaneet valtiolle hyvän summan koulutusmaksuina. Elokuvatarkastamon nykyinen seuraaja MEKU vastaa koulutuksien järjestämisestä, korjaa niistä rahat ja sen jälkeen jossain määrin valvoo sitä, mitä koulutetut luokittelijat tekevät. Vähäisillä resursseilla ja kuvaohjelmien tulvassa se on tietysti erittäin vaikeaa.
Vaikka ikärajaluokittelijat koulutetaankin MEKU:n valvonnassa, on vastuu päätöksenteosta eittämättä siirretty valtionlaitokselta yksityiselle sektorille. Ei kuitenkaan suoraan kuluttajalle ja katsojalle, vaan välikädelle.
Koulutettujen luokittelijoiden virhearviointeja MEKU korjaa jälkikäteen, mutta korjauksien määrä on vähäinen ja tahti usein hyvin hidas. Viimeisin uudelleenluokittelu on tammikuun 2. päivältä, jolloin MEKU nosti American Honey -elokuvan ikärajan 12:sta 16:een. Ja siinä tiivistyykin koko MEKU:n tarpeettomuus 2020-luvun Suomessa.
American Honey (2016) tuli Suomessa suoraan DVD-, Blu-ray- ja VOD-tallennelevitykseen vuonna 2017. Koska American Honey ei pyörinyt suomalaisissa teattereissa, ei sen ikärajaluokittelulla ole mitään merkitystä. Teattereissa ikärajalla – jota on pakko noudattaa – olisi voitu pitää vaikutuksille alttiita nuoria etäällä elokuvasta, joka kertoo vaikutuksille alttiista nuorista ja heidän virheistään. Sellainenhan saattaisi vaikka puhutella samanikäisiä nuoria ja tarjota heille toisenlaista maailmankuvaa kuin viimeisimmät supersankarielokuvat.
Tallennepuoli onkin sitten asia erikseen. Vaikka fyysisissä tallenteissa onkin ikäraja selvästi merkitty takakannessa ja MEKU vaatii lisäämään ikärajamerkinnän etukanteenkin, mikäli siinä on muiden maiden ikärajamerkintöjä. Harva tätä jälkimmäistä määräystä näyttää noudattavan, mutta ainakaan vielä tietooni ei ole tullut yhtään tapausta, joka olisi johtanut mihinkään sanktioihin.
DVD- ja Blu-ray-tallenteita voi hankkia esimerkiksi Discshopista, jossa alle 18-vuotias voi tilata mitä vaan, kunhan maksaa tuotteensa postiennakolla. CDON puolestaan myy ikää kyselemättä, jos maksaa tilauksensa etukäteen. Molemmat verkkokaupat ovat kilpailukykyisten hintojensa ansiosta suomalaistenkin elokuvatallenteiden ostajien suosiossa.
American Honeyn kaltaisten elokuvien tarjoaminen digitaalisina talleinteina suoratoistopalveluissa on vielä vaikeampi juttu. Esimerkiksi SF Anytimeen rekisteröityessä on klikattava kohta, jossa vahvistaa olevansa ”18-vuotias” (kaipa 19-vuotiaskin saa rekisteröityä). SF Anytimessa jokaisen elokuvan katsomisesta on maksettava erikseen, mutta vastineeksi saakin laajan ja korkeatasoisen valikoiman.
Netflixissä saa kympillä katsoa elokuvia kokonaisen kuukauden. Tarjonta on huonompaa ja suppeampaa, suorastaan surkeaa, mutta suurille massoille se näyttää kelpaavan. Netflixiin rekisteröityvän on oltava 18 vuotta täyttänyt. Sen jälkeen kuluttajaa odottaa suomalaisten ikärajaluokittelijoiden helvetti: Netflix ei noudata suomalaista ikärajaluokittelua. Netflix on kyllä itse luokitellut elokuvia oman makunsa mukaan, mutta omalla asteikollaan, ilman Suomen lain mukaista pätevyyttä ja myöskin ilman, että ikärajoja olisi ilmoitettu MEKU:n tietokantaan. Sama koskee myös sellaisia elokuvia, joilla on ihan virallisetkin suomalaiset ikärajaluokitukset.
Netflix voi tehdä näin, koska sillä ei ole Suomeen rekisteröityä tytäryhtiötä, vaikka se tarjoaakin palveluitaan suomenkielisenä ja lahjakortteja palveluun myydään liki jokaisessa suomalaisessa päivittäistavarakaupassa ja kioskissa.
Netflixit, Amazon ja monet muut vastaavat palvelut ovat siirtäneet valvontavastuuden lasten vanhemmille, joille se kuuluukin. Elokuvien tehokkuutta ei silti pidä aliarvioida. Lapsikatsojankaan ei tarvitse aktiivisesti käyttää omaa mielikuvitustaan elokuvia katsoessaan, sillä elokuvan maailma on nähtävillä omien silmien edessä. Siksi elokuvaan on niin uskomattoman helppo uppoutua, ihan eri tavalla kuin kirjaan, jota lukiessa omalla mielikuvituksella on keskeinen tehtävä. Omassa mielikuvituksessa kauhukirjan kauhistuttava maailma voi olla ihan helvetillinen, vaikka se on silmien edessä vain musteena paperilla. Silti kirjoilla ei ole ikärajoja.
Ikärajojen noudattamista käsiteltiin myös Ylen eilisessä jutussa. Sen perusteella ikärajaluokituksen säännöt eivät ole edes kaikkien teatterinomistajienkaan tiedossa. Ylen haastattelema teatterinomistaja kertoi kieltäytyneensä päästämästä 13-vuotiasta katsomaan Joker-elokuvaa, vaikka tällä oli täysi-ikäinen naapurinsa mukanaan. Joker on kielletty alle 16-vuotiailta, mutta lain mukaan ikärajassa voidaan joustaa jopa kolmella vuodella, mikäli nuori katsoja on aikuisen seurassa. Teatterinomistaja oli vaatinut, että mukana olevan on oltava lapsen vanhempi. Näin ei kuitenkaan missään lakipykälässä sanota.
Lisää artikkeleita...
Sivu 11 / 50