Vuosi 1974 oli kotimaisen elokuvan historian surkeimpia ja elokuvanteko yhden miehen sotaa
Karvojen ohjaaja Seppo Huunonen maskeeraa naispääosaa näytellyttä Arja Virtasta. Kuva: Eloseppo
Syksyllä 1973 elettiin toiveikkaita aikoja suomalaisella elokuva-alalla. Televisio-ohjaaja Rauni Mollbergin ensimmäinen valkokangaselokuva Maa on syntinen laulu sai ensi-iltansa lokakuun viimeisenä päivänä ja keräsi koko levityksensä aikana yli 710 000 katsojaa. Kaksi kuukautta aiemmin teattereihin tullut Uuno Turhapuro houkutteli sekin teattereihin reilut 600 000 katsojaa. Molempien elokuvien menestyksekäs teatterikierros jatkui pitkälle seuraavan vuoden puolelle.
Maa on syntinen laulu oli myös taiteellinen voitto ja ulkomailla yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä suomalaiselokuvista. Alkuvuodesta 1974 se kilpaili Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta, ja Ruotsin elokuvateattereissa sille kertyi yli 150 000 katsojaa. Osittain videolle kuvattua, Ere Kokkosen ohjaamaa Uuno Turhapuroa ei sen sijaan edes yritetty viedä maan rajojen ulkopuolelle.
Menestystarinoista huolimatta suomalainen elokuvatuotanto oli kriisissä. Tarjolla ei ollut huomattavaa julkista rahoitusta eikä katsojiakaan, vaan valtaosa kotimaisista elokuvista pyöri niin pienille katsojamäärille, etteivät filmivuokratuotot peittäneet välttämättä edes levityskustannuksia tuotantokustannuksista puhumattakaan. Televisiokanavat ostivat elokuvia ennakkoon vain harvoin ja Elokuvasäätiön jakamat tuotantolainat kattoivat yleensä vain noin viidenneksen kokonaiskustannuksista. Opetusministeriön jakaman rahamuotoisen valtionpalkinnon sai vasta jälkikäteen valmiista elokuvasta – jos silloinkaan.
Taloudellinen tilanne parani merkittävästi vuonna 1974, kun opetusministeriö alkoi jakaa myös elokuvatuotannon ennakkotukea. Sen ansiosta julkisella ennakkotuella oli mahdollista kattaa jopa 70 prosenttia elokuvan tuotantokustannuksista, joskin on muistettava, että elokuvan tuottaessa voittoa oli Elokuvasäätiön tukilaina maksettava takaisin.1
Mutta ennen kuin tuota opetusministeriön ennakkotukea alettiin jakaa, ehti pitkien näytelmäelokuvien tuotanto melkein loppua Suomessa.
Vuosittaisten kotimaisten ensi-iltojen määrä ei ollut koko vuosikymmenen alkupuolella suuri: vuonna 1970 niitä oli 13, seuraavana vuonna yhdeksän, vuonna 1972 kuusi ja vuonna 1973 yhdeksän. Pohjalukema saavutettiin vuonna 1974, kun kotimaisia ensi-iltoja oli vain kolme. Yhtä vähän pitkiä kotimaisia näytelmäelokuvia oli valmistunut viimeksi vuonna 1967 ja sitä edellisen kerran vuonna 1932. Vuosittaisten kotimaisten ensi-iltojen määrässä päästiin kaksinumeroisiin lukemiin seuraavan kerran vasta vuonna 1980.
Vähäinen määrä uusia elokuvia merkitsi sitä, että elokuvantekijöiden oli haettava elantonsa mainoselokuvista. Vuoden 1974 aikana filmattiin vain neljää pitkää elokuvaa ja niistäkin yhtä ainoastaan kolmen päivän verran, sillä sen pääkuvausjakso ajoittui seuraavan vuoden puolelle. Määrä oli ollut vielä surkeampi vuonna 1972, jolloin vain kolme elokuvaa oli kuvausvaiheessa. Näihin vuosiin verrattuna verrattuna vuosi 1973 oli kiireinen kuuden elokuvan kuvauksineen.
Suunnitelmia ei silti puuttunut. Melkeinpä jokaisella tuotantoyhtiöllä oli kehitteillä jokin projekti, joista oli yleensä luovuttava heti, jos Elokuvasäätiö ei myöntänyt tuotantolainaa. Jotkin tahot hakivat tuotantolainaa useilla eri suunnitelmilla, minkä perusteella kyseessä oli kokeilu, jolla katsottiin, mihin lainaa irtoaisi.
Vuoden 1974 ensi-iltojen vähäiseen määrään vaikutti ennen kaikkea se, että Elokuvasäätiöltä edellisenä vuonna myönteisen tuotantolainapäätöksen saaneista seitsemästä elokuvasta kolmea ei tehtykään. Mikko Niskasen elokuva Hautakivet huipulle, Jukka Pakaslahden esikoisohjaus Suomen viimeinen susi ja Asko Tolosen esikoisohjaus Saatanan suomalainen jäivät kaikki hyvien aikomusten asteelle.
Ilmari Eskolan romaaniin Tikapuut huipulle pohjautuvasta Hautakivet huipulle -elokuvasta piti tulla satiiri ja Filmituotanto Spede Pasanen Oy:n ensimmäinen kunnianhimoinen projekti vuosikausiin. Kyseessä oli kertomus muuttotappiokuntaan saapuvasta huijarista, jonka edessä kunnanisät kumartavat, kun mies lupaa perustaa kuntaan hautakivitehtaan ja työllistää pitäjän työttömiä.
Hautakivet huipulle jäi tekemättä, koska Niskanen nimitettiin taiteilijaprofessoriksi eikä hän Pasasen mukaan ollut enää halukas tekemään töitä, ei ainakaan kyseistä elokuvaa eikä varsinkaan tuolloin. Viisi vuotta myöhemmin Niskanen käytti samaa aihetta, joskin runsaasti muokattuna, tuottamassaan ja ohjaamassa elokuvassaan Syksyllä kaikki on toisin (1978).
Suomen viimeinen susi olisi sekin ollut ajankohtainen satiiri vaihtoehtoistodellisuuden Suomesta, jossa viimeinenkin susi on jo aikaa sitten tapettu – kunnes sitten alkaa levitä huhu, että yksi hukka olisi nähty pohjoisessa. Alkaa sekalaisen seurakunnan kilpajuoksu kohti Lappia. Mukana menossa on poliitikoita, eläinsuojelijoita, Juha Mieto ja saksalaisia metsästäjiä.
Pakaslahden elokuva ei koskaan edennyt tuotantoon, koska tuotantoyhtiön Filmi-Ässä Oy:n mainoselokuvilla ja hittielokuvalla Lampaansyöjät (1972) hankitut rahat hupenivat toiseen pitkään elokuvaan, josta lisää edempänä. Pakaslahden ura loppui kesken samalla kuin hänen elämänsäkin oman käden kautta, eikä hän saanut ikinä tilaisuutta tehdä pitkää elokuvaa.
Hannu Ylitalon romaaniin pohjautuva Saatanan suomalainen olisi niin ikään käsitellyt ajankohtaista aihetta, suomalaisten työperäistä massamuuttoa Ruotsiin. Tuotanto ei käynnistynyt, koska Filmi-Jatta Oy ei saanut tarpeeksi julkista tukea.
Näin päädyttiin tilanteeseen, jossa vuoden 1974 kotimaisten elokuvien tarjonta jäi vain kolmeen ensi-iltaan. Toisinaan määräksi on ilmoitettu vain kaksi, joka ei varsinaisesti ole väärin, mutta kuitenkin vain osa tästä yhden miehen sodasta.
Risto Jarva Ruusujen ajan (1969) aikaan, vielä parrattomana. Kuva: Urpo Rouhiainen / Museovirasto
Yhden miehen sotaa
Yhteiskunnallisia aiheita elokuvissaan käsitellyt Risto Jarva kirjoitti yhdessä Jussi Kylätaskun kanssa elokuvakäsikirjoituksen pienyrittäjän ahdingosta Suomessa. Päähenkilö on työmies Erik Suomies, joka saa pankista lainan ja ostaa perustamalleen firmalle sekä kauhakuormaimen että linja-auton. Jälkimmäiseen hän pakkaa vaimonsa ja lapsensa, jotka lähtevät isännän mukaan elämään kiertävää elämää. Linja-autosta tulee toimisto ja koti, joka kulkee sinne, missä töitä on. Mukaan lähtee välttämätön työkaveri, joka myös osaa käyttää kauhakuormainta.
Päärooliin Erik Suomieheksi ohjaaja valitsi Eero Rinteen, jonka veli oli Ilta-Sanomien kulttuuritoimittaja ja Jarvan vanha tuttu. Amatöörinäyttelijäksi Rinne ei ollut roolissaan hassumpi, vaikka Jarva ei ollutkaan mikään näyttelijäohjaaja. Naispääosaa, Suomiehen rouvaa, esitti ammattinäyttelijä Tuula Nyman.
Yhden miehen sodaksi nimetyn elokuvan kuvaukset ajoittuivat syksyyn ja alkutalveen 1972. Pääkuvauspaikkana oli hämäläinen Lammin kunta, jossa amatöörinäyttelijä Eero Rinne asui, viljeli maata ja ajoi linja-autoa henkensä pitimiksi.
Mustavalkoiselle 16 millimetrin filmille Super-16-formaatissa kuvatun Yhden miehen sodan viimeisestä kuvauspäivästä oli vielä runsaan vuoden matka varsinaiseen ensi-iltaan, joskin tässä kohtaa eteen tulee tulkintakysymys.
Syynä elokuvan ensi-illan viivästymiselle oli rahanpuute: Filminor Oy oli tuottanut Yhden miehen sodan ilman Elokuvasäätiön tuotantolainaa ja tietysti myös ilman opetusministeriön ennakkotukea, jota ei vielä tuolloin jaettukaan.
Syytä Elokuvasäätiön kielteiseen tukipäätökseen ei tarvitse arvuutella: Risto Jarva oli vasemmistolainen taiteilijaprofessori ja keskeinen vaikuttaja elokuvapolitiikassa eli kaikkea sitä, mistä Elokuvasäätiössä päätökset tehneet elokuvaliikemiehet eivät pitäneet. Vielä vähemmän nämä lienevät pitäneet Yhden miehen sodan käsikirjoituksesta ja ajatusmaailmasta, jossa isot yhtiöt ovat syynä pienyrittäjien ahdinkoon.
– Olihan se vähän yllättävää, ettei säätiöltä saatu lainaa varsinkin, kun Fennada sai projektia varten, jota ei toteutettu […] Säätiö katsoi, ettei tällaisten elokuvien tekeminen ole tarpeellista. Me teimme sen kuitenki, Risto Jarva kertoi elokuvansa valmistumisen jälkeen.
Lausumallaan hän viittasi Veijo Meren Tukikohta-romaanin filmatisointiin ja Fennada-Filmiin, jonka toimitusjohtaja Mauno Mäkelä istui Elokuvasäätiön hallituksessa ja työvaliokunnassa päättämässä rahanjaosta. Tukikohtaa ei koskaan filmattu, ei kaiketi edes vakavissaan aiottukaan, mutta Mäkelä hankki sille tuotantolainapäätöksen, jottei hänen ensin tuotanto-ohjelmaansa ottama ja sitten hylkäämänsä vasemmistolaiselokuva Laukaus tehtaalla olisi saanut lainaa.
Toisaalta tilanne ei ollut aivan näin mustavalkoinen, sillä Risto Jarvan Filminor Oy oli saanut jo vuoden 1972 ensimmäisessä jaossa tuotantolainan suunnittelemalleen komedialle Loma, mutta luopunut siitä, kun ilmeisesti muu rahoitus ei vielä tuossa vaiheessa järjestynyt.
Ilman Elokuvasäätiön tukeakin Yhden miehen sotaa lähdettiin tekemään ja se saatiin valmiiksi, mutta levitykseen ei ollut varaa. Jo tuohon aikaan elokuvatuottajat saattoivat saada elokuvan vuokraajalta eli levittäjältä luottoa esityskopio- ja markkinointikustannuksiin, mutta silloin oli tehtävä sopimus sellaisen levittäjän kanssa, jolla oli rahaa. Finnkino Oy:lla ei pahemmin ollut, mutta Jörn Donnerin pyörittämä yhtiö otti mielellään Yhden miehen sodan levitykseen, kuten se oli ottanut Jarvan aiempiakin elokuvia. Niistä ainoastaan Bensaa suonissa (1970) oli menestynyt.
Toinen ongelma oli ensi-iltateattereiden puute: uusi kotimainen elokuva haluttiin lanseerata kolmoisensi-illalla pääkaupungissa, mutta tarjolla ei ollut riittävän hyviä teattereita. Oli odotettava, että tuotantoyhtiön rahatilanne paranisi ja Helsingin ykkösteatterit omistaneet suuret yhtiöt olisivat halukkaita ottamaan Yhden miehen sodan ohjelmistoonsa. Samat yhtiöt ja samat johtajat, jotka eivät Elokuvasäätiön luottamustoimissaan halunneet myöntää siihen tuotantolainaa.
Samaan aikaan elokuvantekoon (taatusti ilmaiseksi) osallistuneet lammilaiset odottivat innolla näkevänsä, mitä pojat olivat saaneet aikaiseksi ja kuinka Eero ”Emppu” Rinne pärjäsi roolissaan. Kun Yhden miehen sota oli leikattu ja ensimmäinen esityskopio teetetty, Risto Jarva lähti kopion kanssa Lammin entiselle suojeluskuntatalolle, jossa elokuvan ensimmäinen julkinen esitys pidettiin helmikuun 28. päivänä 1973.
Entisellä suojeluskuntatalolla oli näytetty elokuvia jo 1930-luvulta lähtien, mutta välillä toiminta oli ollut pysähdyksissä. Yhden miehen sota oli poikkeuksellinen tapaus pienessä teatterissa, vanhan koneenkäyttäjän mukaan heillä oli viimeksi nähty moinen yleisöryntäys ennen sotia. Esitystekniikkakin taisi olla osin sotaa edeltävä ajalta, sillä Yhden miehen sodan näytöksessä kuva välillä pimeni kinohiilien hehkun hiivuttua ja äänessäkin oli ongelmia. Teatterissa oli sentään kaksi projektoria (ilmeisesti mykkäelokuvan ajoilta peräisin ollut Ernemann II ja 1950-luvun Ernemann VIII B) joten näytös onnistui ilman, että jokaisen kelan jälkeen oli pidettävä tauko.
Joka tapauksessa Yhden miehen sodan näytökselle oli toinenkin ja paljon parempi syy kuin vain halu näyttää valmis elokuva sen tekoon osallistuneille lammilaisille: valtion elokuvapalkinto. Helmikuun viimeinen päivä oli sattumalta takarajana, johon mennessä elokuva oli pitänyt esittää julkisesti, mikäli tuottaja halusi ilmoittaa sen vuoden 1973 kilpaan mukaan.
Risto Jarvan kaikki aiemmat pitkät elokuvat, X-paronia (1964) lukuun ottamatta, olivat saaneet valtion elokuvapalkinnon, joten hänellä lienee ollut kiire saada Yhden miehen sota mukaan vuoden 1973 kilpailuun, vaikka varsinaisen teatterilevityksen suhteen ei ollut mitään sopimuksia.
Samanlainen kiire oli ollut vuotta aiemmin, kun Jarvan edellisen elokuvan Kun taivas putoaa (1972) ensimmäinen julkinen esitys pidettiin helmikuun lopulla Kauhavalla, mutta varsinainen levitys alkoi vasta pari viikkoa myöhemmin. Jarva ei ollut ainoa elokuvantekijä, joka käytti tällaista keinoa.
Yhden miehen sota sai valtion elokuvapalkinton ja vieläpä selvästi suurimman, arvoltaan 220 000 markkaa eli nykyrahassa noin 305 000 euroa. Enemmänkin se olisi voinut saada, jos seitsemänhenkisen palkintolautakunnan kolmen jäsenen mielipide Matti Kassilan Haluan rakastaa, Peterin (1972) palkitsemisesta olisi otettu huomioon. Eriävän mielipiteensä allekirjoittaneet kolme jäsentä ehdottivat, että Kassilan filmin palkitsemisen sijasta sen saama 50 000 markan palkintosumma olisi pitänyt jakaa Yhden miehen sodan ja lyhytelokuvien kesken.
Risto Jarva ja Filminor todella tarvitsivat valtionpalkinnosta tulevia rahoja, sillä 310 000 markkaa eli noin 430 000 euroa maksanut elokuva ei lopulta saanut elokuvateattereista enempää kuin 7 015 katsojaa. Niistäkään katsojista ei ollut vielä tietoa silloin, kun valtionpalkinnosta tuli päätös, sillä Yhden miehen sodan varsinainen teatterilevitys alkoi vasta 18. tammikuuta 1974 Turun Bostonista. Se ei saanut kolmois- eikä edes kaksoisensi-iltaa Helsingissä, vaan maaliskuusta lähtien sitä esitettiin pääkaupungissa ainoastaan Adams-teatterissa.
Filminor myi Yhden miehen sodan tv-esitysoikeudet TV1:lle, joka esitti sen jo marraskuussa 1975.
Ei ihme, että Risto Jarva toteutti seuraavaksi kaupallisemman aiheen, komedian Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975). Yli 280 000 katsojaa kerännyt elokuva muutti hänen ohjaajauransa suunnan samoin kuin tuotantoyhtiön kassatilanteen. Joidenkin mielestä Jarva myi itsensä kaupallisille aiheille, jotkut taas pitivät Jarvan elokuvista vain komedioita katsomisen arvoisina.
Loma, johon Elokuvasäätiö oli myöntänyt tuotantolainan ensimmäisen kerran jo vuonna 1972, toteutui vuonna 1976 ja sai fantastisen menestyksen, kun katsojia kertyi yli 515 000.
Mustavalkoisen Karvojen kuvauksissa otettiin värillisiä still-kuvia. Kuva: Eloseppo
Karvat väristen liikutaan, kohta hirressä kiikutaan
Yhden miehen sodan lisäksi vuonna 1974 valkokangaslevitykseen tuli vain kaksi pitkää kotimaista elokuvaa. Molemmat olivat komedioita, tosin hyvin erilaisia keskenään: heinäkuun 26. päivänä ensi-iltansa sai Seppo Huunosen ohjaama Karvat ja 30. elokuuta Ere Kokkosen ohjaama Viu-hah hah-taja.
Karvat pohjautui Lionel Whiten romaaniin Kohti perikatoa, josta Jean-Luc Godard oli tehnyt yhden tunnetuimman elokuvansa, Hullu-Pierrot (1965). Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Huunonen tuskin vaivautui ostamaan oikeuksia Whiten romaanin filmaamiseen, mutta luvattoman filmatisoinnin tekeminen onnistui vielä tuohon maailmaan aikaan.
Koko Karvojen tuotanto oli katastrofaalinen sekamelska, jossa suurimpia ongelmia olivat jo kerran raitistuneen ohjaajan ratkeaminen ryyppäämään ja tuotannon jatkuva rahapula. Mainoselokuvilla hyvää liikevaihtoa tehneen Filmi-Ässän talous oli kärsinyt Lampaansyöjistä, jonka tekeminen oli tullut maksamaan niin paljon, ettei se ainakaan tuottajan ilmoituksen mukaan päässyt voitolle, vaikka saikin 340 000 katsojaa.
Karvojen tuotantoa varten Huunonen perusti sisaryhtiön Eloseppo Oy:n, joka lainasi nimensä jo toimintansa lopettaneelta vanhalta tuotantoyhtiöltä. Yhtiön ensimmäisen elokuvan budjettilaskelmat menivät uusiksi jo ensimmäisellä Espanjaan tehdyllä kuvausreissulla, koska ohjaaja ei kelpuuttanut kuvaaja Kari Sohlbergin ja tuotantopäällikkö Anssi Mänttärin yhdessä tekemiä kuvia. Ohjaaja itse oli ollut Espanjassa niin jurrissa, ettei pystynyt kuvaustyöhön osallistumaan.
Rahojen ja luoton loppuessa Seppo Huunonen joutui anelemaan Elokuvasäätiöltä lisää tuotantolainaa keväällä myönnetyn 50 000 markan päälle. Kesäkuussa 1974 lisälainaa päätettiin antaa 30 000 markan verran.
Mustavalkoisena kuvattu Karvat tuli maksamaan kaikkiaan 585 000 markkaa, nykyrahassa noin 810 000 euroa. Menestyspaineet olivat suuret. Ensimmäinen kuolinisku tuli kaksi päivää ennen kuin elokuva oli saamassa ensi-iltansa kahdeksalla esityskopiolla kuudessa kaupungissa, kun Valtion elokuvatarkastamo määräsi elokuvan kielletyksi alle 18-vuotiailta.
K18-merkinnöin varustettuna Karvat keräsi elokuvateattereihin vain runsaat 65 000 katsojaa. Tuotanto jäi niin raskaasti tappiolle, että esimerkiksi filmilaboratorion luotolla tekemä kehitystyö oli yhä maksamatta, joten Seppo Huunonen anoi kesällä 1975 Elokuvasäätiöltä 50 000 markan avustusta laboratoriolaskujen lyhentämiseen. Suoran avustuksen myöntäminen lainan sijasta oli ennenkuulumatonta, mutta anomus meni läpi, istuihan asiasta päättämässä kyseisen laboratorion eli Suomi-Filmin suurin osakkeenomistaja.
Karvojen vanavedessä sekä Eloseppo että Filmi-Ässä menivät nurin. Seppo Huunonen palasi tolpilleen menestyskomedialla Piilopirtti (1978), mutta siihen tyssäsi hänen uransa pitkien elokuvien tekijänä.
Spede, leikkauspöytä ja Hirttämättömät. Kuva: Markku Lepola / Museovirasto
Speden hai-rah-dus
Viu-hah hah-tajan idea kahdesta ufomiehestä Suomessa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan pyörinyt Spede Pasasen mielessä jo pidemmän aikaa, ja siihen oli haettu Elokuvasäätiöltä tuotantolainaa muutamallakin eri nimellä.
Pasanen oli käyttänyt lastenelokuvaa varten myönnetyn Elokuvasäätiön tuotantolainan länkkärikomediaan Hirttämättömät (1971) ja kun asiasta tuli selvityspyyntö, kehtasi hän väittää kyseisestä teosta lastenelokuvaksi. Ikärajansa puolesta se sitä toki olikin, olihan se sallittu kaikenikäisille, mutta niin oli myös esimerkiksi Matti Kassilan Päämaja (1970).
Tempullaan Spede Pasanen tuski hankki ystäviä Elokuvasäätiön päättäjissä. Ei ainakaan sen perusteella, että hän sai odottaa seuraavaa myönteistä tukipäätöstään vuosikausia.
Viu-hah hah-taja pantiin pikavauhtia purkkiin kesällä 1974 Spede-tuotannoille ominaiseen tapaan käyttäen 16-millistä mustavalkofilmiä ja Arrin surkeaa uutiskäyttöön tarkoitettua kameraa zoom-optiikalla. Kameran takana oli tälläkin kertaa Kari Sohlberg, joka siis kuvasi, laskutavasta riippuen, vuoden 1974 kotimaisista elokuvista joko kaksi kolmasosaa tai täydet 100 prosenttia.
Pasanen itse näytteli Viu-hah hah-tajassa vain pienen cameo-roolin; päätehtävissä nähtiin Seppo Laine, Jyrki Kovaleff, Pentti Siimes ja Leo Lastumäki. Karmea ylinäytteleminen, kehnot studiolavasteet, käsikirjoituksen olemattomuus ja kehno huumori tekivät Viu-hah hah-tajasta ensimmäisen todella paskan Spede-elokuvan. Yksi hyvä puoli siinä kuitenkin oli: Leo Jokela. Rooli jäi Jokelan viimeiseksi, ja sitä myöten hänen viimeinen repliikkinsä valkokangaselokuvassa oli: ”Lisääks’ toi sinappi tota seksiä?”
Viu-hah hah-taja oli kuitenkin joidenkin mielestä kelpoa viihdettä, sillä se veti elokuvateattereihin yli 370 000 katsojaa. Kaiken lisäksi siitä tuli ensimmäinen ja viimeinen Spede Pasasen tuotanto, joka palkittiin valtion elokuvapalkinnolla, tosin vain 30 000 markalla eli runsaalla 40 000 eurolla.
Palkitsemisperusteiksi mainittiin Pasasen tapa tehdä viattomia perhe-elokuvia, mutta kaiketi suurempi syy oli se, ettei palkittavia elokuvia yksinkertaisesti ollut. Viu-hah hah-tajan lisäksi palkittiin vain Jaakko Pakkasvirran Jouluksi kotiin (1975), joka sekin sai vaatimattoman summan, 70 000 markkaa.
Vuosi 1975 olikin sitten jo valoisampi kotimaisen elokuvan kannalta, mutta seuraavan kerran yli miljoonan katsojan päästiin vasta vuonna 1976. Myös elokuvien laatu koheni vuosikymmenen loppua kohden, samaan aikaan, kun julkisen tuen määrä kasvoi. Sattumaako?
Yhden miehen sodan Lammin-esitystä koskevissa osuuksissa on käytetty lähteenä Maija Ojalan juttua ”Lammi katseli, kun oma mies kävi yhden miehen sotaa” Ilta-Sanomissa 1.3.1973.
Karvat, Viu-hah hah-taja ja Yhden miehen sota on kaikki julkaistu DVD:llä. Karvat on myös nähtävillä Yle Areenassa ja Yhden miehen sota Kirjastokinossa,
1970-luvun kotimaisten elokuvien katsojaluvut
| VUOSI | NÄYTELMÄ- ELOKUVIA |
DOKUMENTTI- ELOKUVIA |
ENSI-ILTOJA YHTEENSÄ |
KATSOJIA |
| 1970 | 13 | 0 | 13 | 1 781 677 |
| 1971 | 8 | 1 | 9 | 616 002 |
| 1972 | 6 | 1 | 7 | 521 889 |
| 1973 | 9 | 0 | 9 | 1 521 847 |
| 1974 | 3 | 0 | 3 | 445 807 |
| 1975 | 5 | 0 | 5 | 836 697 |
| 1976 | 6 | 2 | 8 | 1 240 623 |
| 1977 | 7 | 0 | 7 | 1 501 571 |
| 1978 | 9 | 2 | 11 | 1 350 981 |
| 1979 | 9 | 0 | 9 | 1 424 297 |
| YHTEENSÄ 1970–1979: |
75 | 6 | 81 | 11 241 391 |
Katsojaluvut koko teatterilevityksen ajalta, ei vain ensi-iltavuodelta.
Jääviyttä Filmiauran hallituksessa Jussien ehdokasvalinnoissa? | Kolumni
Jussien juhlintaa vuodelta 1952, jolloin vielä palkinnot jakoi elokuvantekijöiden sijasta Filmijournalistit ry. Kuva: Räshid Nasretdin / Museovirasto
Kun Filmiaura ry tiedotti tämän vuoden Jussi-ehdokkaista 30. tammikuuta, kiinnittyi monen alan ihmisen huomio siihen, että hallituksen kahden jäsenen elokuvat saivat yhteensä seitsemän ehdokkuutta. Vielä erikoisemmalta se näyttää, jos asiaa tarkastelee yhtään lähempää.
Samppa Batalin ohjaama, käsikirjoittama ja osin tuottama, ilman Elokuvasäätiön tukea tehty Omenavarkaat sai kuusi ehdokkuutta: vuoden elokuva (Batal ja tuottajapartneri), ohjaus (Batal), käsikirjoitus (Batal), näyttelijäkokoonpano, pääosa ja sivuosa.
Batal on Filmiauran hallituksessa, mutta yhdistyksen tiedotteen mukaan hän ei ollut mukana Jussi-ehdokkaat valinneessa raadissa.
Hallituksessa on myös Fabian Munsterhjelm, jonka ohjaama lyhytelokuva Sukkahousut sai vuoden lyhytelokuva -ehdokkuuden kahden muun kandidaatin kanssa. Filmiauran tiedotteen mukaan Munsterhjelm ei osallistunut lyhytelokuvakategorian ehdokasvalintoihin.
Varsin erikoiseksi tapauksen tekee se, ettei Sukkahousut ilmeisesti edes täytä valintakriteerejä: sitä ei ollut esitetty julkisesti vuoden 2024 aikana. Se ei myöskään päässyt ehdokaskilpaan ”normaalia” reittiä pitkin festivaalimenestyksen tai tiettyjen alan organisaatioiden ehdottamana, vaan ”alan toimijoiden” suosittelemana.
Filmiauran hallituksen puheenjohtaja Emma Ilves kieltäytyi Jussi-palkinnon virallisella Facebook-sivulla kertomasta, kuka ”alan toimijoista” ehdotti Sukkahousuja ehdokaskilpaan.
Tiedotteen mukaan Fabian Munsterhjelm ei osallistunut lyhytelokuvaehdokkaiden lisäksi myöskään näyttelijäkokoonpanoehdokkaiden valintoihin. Jäävääminen ei liittynyt Omenavarkaisiin, joka pääsi ehdolle, vaan Luottomies-elokuva: All In -elokuvaan, joka niin ikään sai ehdokkuuden. Nimittäin Munsterhjelm on kreditoitu Luottomies-elokuvan ylimääräisenä toisena apulaisohjaajana. Eikö se tehnyt hänestä jäävin osallistumaan yhteenkään pitkän näytelmäelokuvan kategorian ehdokasvalintoihin?
Ei, ainakaan Filmiauran hallituksen mielestä, kaikesta päätellen.
Munsterhjelm on käsikirjoittanut nyt Jussi-ehdokkuudella huomioidun Sukkahousut-lyhytelokuvansa Samppa Batalin kanssa. Sukkahousujen päärooleja näyttelevät Batal ja Satu Tuuli Karhu, joka näytteli myös Omenavarkaissa ja on siitä Jussi-ehdokkaana sivuosa- ja näyttelijäkokoonpanokategorioissa.
Batalin Omenavarkaiden lopputeksteissä ohjaajan erityskiitoksissa mainitaan kaksi ihmistä, joista toinen on Fabian Munsterhjelm.
Kun kuusi Jussi-ehdokkuutta saaneen ”indie-elokuvan” lopputekteissä ohjaajan erityisesti kiittämä työtoveri (ja kaiketi ystäväkin) on mukana valitsemassa kyseistä elokuvaa Jussi-ehdokkaaksi yhdistyksessä, jonka hallituksessa molemmat istuvat, ei voi välttyä ajatukselta, että onkohan jääviyskysymyksiä ajateltu ihan loppuun asti?
Filmiauran hallituksen puheenjohtaja Emma Ilves ei jäävännyt itseään, vaikka oli toisen kuvausryhmän roolittajana mukana Shadowland-dokumentissa, joka sai lopulta ehdokkuuden äänisuunnittelustaan. Kyseinen dokumentti olisi voinut saada ehdokkuuden ainakin myös vuoden dokumentti-, vuoden elokuva-, ohjaus-, leikkaus-, kuvaus-, musiikki- ja käsikirjoituskategorioissa. Ei saanut, mutta olisi voinut.
Kyse ei ole siitä, että tietäisin tai edes epäilisin jonkun raadin jäsenistä toimineen väärin, mutta pahaltahan tämä näyttää. Nimenomaan näyttää siltä kuin vilunkipeliä ja kaverien suosimista olisi tapahtunut, vaikka niin ei olisikaan.
Kuten presidentti Urho Kekkonen sanoi: ”Politiikassa olennaista on, miltä asiat näyttävät, ei se, mitä ne todellisuudessa ehkä ovat”.
Kekkonen totesi toisaalla niin ikään osuvasti: "Saatanan tunarit".
Kirjoittaja ei ole Filmiauran jäsen (on ollut 2010-luvulla yhden vuoden ajan), ei elokuvantekijä eikä katkera siitä, että joku jäi ilman ehdokkuutta tai että joku olisi saanut niitä liikaa.
Clint Eastwoodin viimeinen elokuva ei tule Suomessa teattereihin
Clint Eastwood Gran Torinon (2008) kuvauksissa. Kuva: Warner Bros.
94-vuotiaan Clint Eastwoodin mahdollisesti viimeiseksi elokuvaksi jäävä Juror No. 2 ei tule Suomessa valkokangaslevitykseen. Lopullinen vahvistus asialle saatiin tällä viikolla, kun elokuva tuli Suomessa katseltavaksi Warner Bros.:n omistamaan Max-suoratoistopalveluun.
Juror No. 2:n saamista hyvistä arvosteluista huolimatta Warner Bros. päätti jostakin syystä haistattaa pitkät elokuvalle ja sen neljällä Oscarilla palkitulle ohjaajalle. Yhdysvalloissa Juror No. 2 pyöri vain muutamissakymmenissä teattereissa, ja Warner Bros. ilmoitti jo etukäteen, ettei se poikkeuksellisesti aio paljastaa elokuvan keräämien lipputulojen määrää. Myös levitys Kanadan puolella jäi pienimuotoiseksi.
Ratkaisu oli erikoinen, sillä Clint Eastwood on ollut viimeiset runsaat 50 vuotta Warner Bros. -studion varmin ja uskollisin tähtinäyttelijä, ohjaaja ja tuottaja. Suosion huippupäivät ovat jo takanapäin, mutta hänen elokuvansa ovat olleet vielä viime vuosinakin huomattavia menestyksiä nimenomaan Pohjois-Amerikassa ja eritoten Yhdysvalloissa.
Ennen Juror No. 2:sta Eastwoodin kuudesta viimeisestä ohjaustyöstä kolme keräsi Pohjois-Amerikassa yli 100 miljoonan dollarin lipputulot. Suurin menestys näistä oli American Sniper (2014), jonka 350 miljoonan dollarin lipputulot Yhdysvalloista ja Kanadasta tekivät siitä siellä vuoden suurimman yleisömenestyksen.
Eastwood on tunnettu luotettavana ja maltillisissa budjeteissaan pysyvänä ohjaaja-tuottajana, mutta kenties Cry Machon (2021) floppaaminen oli liikaa Warner Bros.:n johtoportaalle, jossa ei selvästikään ole minkäänlaista tuntemusta tai arvostusta elokuvaa kohtaan. Kuitenkin joku jossakin kohtaa näytti vihreää valoa veteraaniohjaajan uudelle elokuvalle, jonka hautaaminen tällä tavoin elokuvan valmistumisen jälkeen näyttää siksi vieläkin oudommalta.
Cry Machon aikaan 91-vuotias Eastwood näytteli Cry Machossa todennäköisesti uransa viimeisen roolin ja vieläpä pääosan, mutta vanhaan romaaniin pohjautuva elokuva oli yksi hänen uransa huonoimmista. Yleisöä se ei kiinnostanut koronaepidemian keskellä: Pohjois-Amerikasta lipputuloja kertyi vain runsaan 10 miljoonan edestä.
Suuri menestys ei ollut myöskään mainio Richard Jewell (2019), jossa Eastwood ei itse näytellyt, mutta joka oli kuitenkin arvostelumenestys ja sellaisena hyvää mainosta myös Warnerille. Mutta selvästikään hyvällä palautteella ja maineella ei ole enää Warnerille merkitystä.
Oikeussalijännäri Juror No. 2:ta ei kuitenkaan vedetty täysin kölin ali, sillä muutamilla Euroopan suurilla markkina-alueilla se pääsi teatterilevitykseen. Ranskassa sen on nähnyt liki 1,6 miljoonaa katsojaa ja se on tällä hetkellä maassa vuoden 20 katsotuimman ensi-illan joukossa. Vertailukohtana mainittakoon, että Cry Machon näki alle 200 000 ranskalaista, Richard Jewellin vajaat 800 000 ja American Sniperin peräti yli 3,1 miljoonaa ranskalaista.
Espanjassa Juror No. 2 keräsi vähän yli 520 000 katsojaa. Siellä Cry Machon katsojamäärä jäi alle 135 000:nnen, mutta American Sniperin näytöksiin myytiin liki 1,4 miljoonaa lippua.
Italiassa Eastwoodin uutukainen on saanut vajaat 510 000 katsojaa. Kymmenen vuotta sitten 2,8 miljoonaa italialaista näki American Sniperin, mutta muutama vuosi sitten Cry Macho sai vain 120 000 katsojaa.
Saksassa Juror No. 2:n menestys on vielä arvoitus, sillä sen sikäläinen ensi-ilta on vasta 9. tammikuuta. Elokuvaa on esitetty myös Isossa-Britanniassa, jossa se ei saavuttanut mainittavaa menestystä.
Pitkälti Ranskan ansiosta Juror No. 2 on kerännyt tähän mennessä maailmanlaajuisesti lipputuloja liki 20 miljoonan euron edestä. Aika hyvin pienimuotoiselta elokuvalta, jonka markkinointiin ja levitykseen studio ei panostanut lainkaan maailman suurimmalla markkina-alueella, joka on myös elokuvan kotikenttää. Juror No. 2:n budjetti oli tiettävästi alle 35 miljoonaa dollaria (noin 33,5 miljoonaa euroa), eli nykypäivän mittapuulla taskurahaa. Pienet sijoitukset ja voitot eivät kuitenkaan selvästi enää kiinnosta Warnerin johtoa.
Clint Eastwoodin elokuvan jääminen Suomessa ilman elokuvateatterilevitystä on harvinainen tapaus. Ensimmäisen kerran niin kävi vuonna 1982, kun viisikymppinen toimintatähti päätti vaihteeksi näytellä toisenlaisen roolin ja esittää keuhkotautiin kuolevaa kantrilaulajaa matkalla Grand Ole Opryyn. Eastwoodin itsensä ohjaama Honkytonk Man ei kelvannut Suomessa levitykseen.
Seuraavan kerran vastaavaa tapahtui vasta vuonna 2014, kun Eastwood ohjasi laulaja Frankie Vallista ja The Four Seasons -yhtyeestä kertovan epookkielokuvan Jersey Boys. Samana vuonna valmistui myös American Sniper, joka keräsi Suomessa yli 70 000 katsojaa.
Lienee kuitenkin todennäköistä, että Juror No. 2 tulee Suomessa sentään Blu-ray-levitykseen – ellei, niin fyysisenä tallenteena sen voi tilata ainakin Isosta-Britanniasta, jossa Blu-ray-tallenne ilmestyy jo tammikuussa.
Clint Eastwoodin ohjaustöiden katsojaluvut Suomessa
Yön painajainen sisältää vain 1.1.1972 lähtien tulleet katsojat.
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | KATSOJAT |
| Yön painajainen | 1971 | 03.12.1971 | 40 366 |
| Ruoska | 1973 | 29.07.1973 | 168 921 |
| Frank, rakastan sinua | 1973 | 16.08.1974 | 3 795 |
| Tehtävä Alpeilla | 1975 | 30.07.1975 | 92 810 |
| Lainsuojaton | 1976 | 01.10.1976 | 118 774 |
| Luotikuja | 1977 | 10.02.1978 | 67 768 |
| Bronco Billy | 1980 | 27.07.1980 | 37 398 |
| Firefox | 1982 | 17.09.1982 | 64 275 |
| Likaisen Harryn ratkaiseva isku | 1983 | 06.07.1984 | 62 170 |
| Kalpea ratsastaja | 1985 | 27.09.1985 | 45 994 |
| Heartbreak Ridge | 1986 | 13.03.1987 | 41 507 |
| Bird | 1988 | 28.10.1988 | 7 249 |
| Valkoinen metsästäjä, musta sydän | 1990 | 25.05.1990 | 6 853 |
| The Rookie – tulokas | 1990 | 01.02.1991 | 25 352 |
| Armoton | 1992 | 25.09.1992 | 93 304 |
| Täydellinen maailma | 1993 | 25.12.1993 | 106 731 |
| Hiljaiset sillat | 1995 | 29.09.1995 | 230 308 |
| Rajaton valta | 1997 | 08.08.1997 | 36 371 |
| Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa | 1997 | 20.03.1998 | 2 938 |
| Pahin rikos | 1999 | 07.05.1999 | 13 669 |
| Space Cowboys | 2000 | 13.10.2000 | 21 068 |
| Verivelka | 2002 | 15.11.2002 | 2 782 |
| Menneisyyden ote | 2003 | 31.10.2003 | 28 299 |
| Million Dollar Baby | 2004 | 11.03.2005 | 84 392 |
| Isiemme liput | 2006 | 01.12.2006 | 3 973 |
| Kirjeitä Iwo Jimalta | 2006 | 16.02.2007 | 6 535 |
| Gran Torino | 2008 | 03.04.2009 | 53 556 |
| Changeling – vaihdokas | 2008 | 09.01.2009 | 25 835 |
| Invictus – voittamaton | 2009 | 05.02.2010 | 6 910 |
| Hereafter | 2010 | 14.01.2011 | 16 484 |
| J. Edgar | 2011 | 06.01.2012 | 19 504 |
| American Sniper | 2014 | 06.03.2015 | 70 504 |
| Sully – uroteko Hudson-joella | 2016 | 09.09.2016 | 21 944 |
| 15:17 Pariisiin | 2018 | 16.02.2018 | 3 969 |
| The Mule | 2019 | 11.01.2019 | 34 294 |
| Richard Jewell | 2019 | 21.02.2020 | 1 982 |
| Cry Macho | 2021 | 29.10.2021 | 1 505 |
Kotimaisella elokuvalla kaksi miljoonaa katsojaa – ei tosin Elokuvasäätiön tukemilla
Tom Lindholm on isä, joka edelleen osaa. Kuva: Jana Machackova-Oey
Suomen elokuvasäätiö tiedotti torstaina kotimaisten elokuvien keränneen kuluvan vuoden aikana yli kaksi miljoonaa katsojaa. Viimeksi vastaaviin lukemiin päästiin vuonna 2017.
– Kuluva vuosi on osoittanut, että kotimainen yleisö haluaa ja tarvitsee kotimaista elokuvaa, Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Lasse Saarinen toteaa tiedotteessa.
Elokuvasäätiön juhlimat kaksi miljoonaa katsojaa koostuvat kaikista 182:sta tänä vuonna elokuvateattereissa esitetyistä kotimaisista elokuvista. Mukana ovat siis ensi-illat ja vanhemmat samoin kuin vasta ensi vuonna varsinaiseen levitykseen tulevat elokuvat, dokumentit, animaatiot ja näytelmäelokuvat – yhtä lailla ammatti- kuin amatöörituotannotkin.
Jos otetaan laskuihin mukaan vain vuosien 2023 ja 2024 ensi-illat, on tänä vuoonna myyty 1 993 422 lippua. Elokuvia oli 88 ja niistä peräti 38 valmistettiin ilman Elokuvasäätiön tuotantotukea, mutta silti näiden ”säätiövapaiden” elokuvien osuus koko potista oli peräti 433 223 katsojaa. Siispä runsas viidesosa Elokuvasäätiön juhlimista kahdesta miljoonasta katsojasta saatiin ilman sen tuotantotukea.
Vaille säätiön tuotantotukea jääneistä elokuvista suurimman yleisönsuosion sai tänä vuonna Panu Raipian ohjaama Kyllä isä osaa -elokuva, joka pyöri 223 051 katsojalle. Kolmen vuosikymmenen takaisen tv-komediasarjan jatkoksi tehty kesäteatterimainen, tökerön tuotesijoittelun riemuvoitto on tällä hetkellä vuoden 2024 kotimaisista ensi-illoista kolmanneksi katsotuin.
Toiseksi suosituin oli Taavi Vartian ohjaama Syke: Särkynyt sydän, joka sai ensi-iltansa jo jouluna 2023, mutta keräsi vielä tämän vuoden puolella 72 244 katsojaa. Kolmanneksi katsotuin ilman Elokuvasäätiön tuotantotukea tehty elokuva on Tuukka Temosen ohjaama Vares X, joka tuli teattereihin lokakuussa ja jonka on nähnyt nyt 38 652 silmäparia.
Kymmenen vuotta sitten alkaneen Syke-televisiosarjan sivutuotteena on syntynyt kaksi elokuvaa, joista kumpaankaan tuotantoyhtiö Yellow Film & TV Oy ei anonut Elokuvasäätiöltä tuotantotukea. Syynä tähän lienee televisiokanava Nelosen rahoitusosuuden suuruus suhteessa vaatimattomiin tuotantokustannuksiin. Ulkopuolisen rahoituksen tarve oli siis vähäinen.
Kyllä isä osaa- ja Vares X -elokuviin anottiin Elokuvasäätiöltä tuotantotukea. Pian elokuvan valmistumisen jälkeen konkurssin tehnyt Tuotantoyhtiö Hihhiii Oy anoi maaliskuussa 2023 Kyllä isä osaa -elokuvalle 200 000 euron tuotantotukea. Solar Films Oy puolestaan anoi Vares X:lle tuotantotukea kolmeen kertaan: ensin 325 000 euroa lokakuussa 2023 ja sitten maaliskuussa 2024 joko tavallista tuotantotukea tai 50/50-tukea 400 000 euron edestä.
Kun Vares X jäi ilman tuotantotukea, budjetti meni uusiksi ja elokuva kuvattiin pikavauhtia vain 15 päivässä. Ilmeisesti myös Vares X:n tapauksessa televisiokanavan rahoituspanos oli merkittävä, sillä MTV on tilannut Solar Filmsiltä Reijo Mäen Vares-romaaneista myös televisiosarjan, joka ei ole laajennettu versio elokuvasta vaan oma tarinansa.
Vuosien 1990–2024 katsotuimmat ilman Elokuvasäätiön tukea tuotetut elokuvat
| ELOKUVA | VUOSI | OHJAUS | TUOTANTO | KATSOJIA |
Angry Birds -elokuva [animaatio]   |
2016 | Clay Kaytis Fergal Reilly |
Rovio Animation Oy Columbia Pictures |
327 708 |
| Kyllä isä osaa -elokuva | 2024 | Panu Raipia | Tuotantoyhtiö Hihhihhii Oy Tampereen Komediateatteri Oy |
223 051 |
| Lapua 1976 | 2023 | Toni Kurkimäki | Blankface Oy | 176 771 |
| Angry Birds -elokuva 2 [animaatio] |
2019 | Thurop Van Orman John Rice |
Rovio Animation Oy Columbia Pictures |
165 585 |
| Sel8nne [dokumentti] | 2013 | JP Siili | Yellow Film & TV Oy | 130 530 |
| Täydellinen joulu | 2019 | Taru Mäkelä | Bronson Club Oy | 127 571 |
| Syke: Hätätila | 2021 | Toni laine | Yellow Film & TV Oy | 125 927 |
| Syke: Särkynyt sydän | 2023 | Taavi Vartia | Yellow Film & TV Oy | 120 145 |
| Häät ennen hautajaisia * | 2022 | Kari Ketonen | Yellow Film & TV Oy | 100 493 |
| Vares – sukkanauhakäärme | 2011 | Lauri Törhönen | Solar Films Oy | 88 891 |
| Pekko ja massahurmaaja | 1995 | Timo Koivusalo | Artista Filmi Oy | 88 401 |
| Pertsa & Kilu | 2021 | Taavi Vartia | Taavi Vartia -tuotannot Oy | 87 278 |
| Vares – huhtikuun tytöt | 2011 | Lauri Törhönen | Solar Films Oy | 79 739 |
| Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies | 1998 | Ere Kokkonen | Ere Kokkonen Oy Spede-Tuotanto Oy |
73 673 |
| Vares – pimeyden tango | 2012 | Lauri Törhönen | Solar Films Oy | 69 098 |
| Swingers | 2018 | Pamela Tola | Bronson Club Oy | 68 673 |
| Pelle Hermanni | 2022 | Timo Koivusalo | Aurora Studios Oy | 68 302 |
| Aika jonka sain | 2020 | Tuukka Temonen | Optipari Oy | 57 155 |
| Sorjonen: Muraalimurhat | 2021 | Juuso Syrjä | Fisher King Oy | 54 369 |
| Vares – uhkapelimerkki | 2012 | Lauri Törhönen | Solar Films Oy | 54 172 |
| JVG-elokuva: Vuodet ollu tuulisii [dokumentti] | 2022 | Taito Kawata Miika Särmäkari |
Cocoa Play Oy | 51 625 |
| Pekko Aikamiespojan poikamiesaika | 1993 | Sina Kujansuu | Tahti-Musiikki Oy R-Filmi Production Oy |
49 101 |
| Kontio & Parmas -elokuva | 2022 | Aleksi Mäkelä | Solar Republic Oy | 47 136 |
| Pelle Hermanni ja hypnotisoija | 2023 | Timo Koivusalo | Aurora Studios Oy | 45 279 |
| Muumipeikko ja pyrstötähti [animaatio] | 2023 | Hiroshi Saitô | Finland Storm Oy Kindernet Entertainment Oy |
41 229 |
| Eput-elokuva [dokumentti] | 2016 | Saku Pollari | Aito Media Oy | 39 091 |
| Vares X | 2024 | Tuukka Temonen | Solar Films Oy | 38 652 |
| MC Helper BeKings | 2022 | Kaitsu Walfrid Rinkinen | Rabbit Films Oy | 36 423 |
| Koputus | 2023 | Max Seeck Joonas Pajunen |
Solar Films Oy | 34 386 |
| Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava | 1997 | Ere Kokkonen | Ere Kokkonen Oy | 31 420 |
| Laitapuolen hyökkääjä | 2022 | Aleksi Mäkelä | Solar Films Oy | 30 378 |
| Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka | 2022 | Jarkko Felin Väinö Weckström |
Fishcock Films Company Oy | 30 115 |
*) Häät ennen hautajaisia sai poikkeuksellisesti jaettua "elokuvatuotannon lisätuotantotukea" 26 400 euroa, mutta ei tuotantotukea.
30 vuotta sitten suomalaisessa elokuvassa: lama vei katsojat, Spede löi hanskat tiskiin ja tulevat suosikkiohjaajat marssivat esiin
1990-luvun lama huipentui elokuva-alalla vuoteen 1994, kun yksikään kotimainen ensi-iltaelokuva ei saavuttanut 100 000 katsojan rajaa. Vastaavaa ei ollut tapahtunut sitten suomalaisen elokuvatuotannon alkuaikojen.
Lama tuskin yksistään selitti yleisön vähäistä kiinnostusta kotimaista elokuvaa kohtaan. Vuonna 1992 kaikkien elokuvissakäyntien määrä laski ensimmäisen kerran alle kuuden miljoonan, mutta silloinkin ulkomaiset hitit täyttivät elokuvateattereiden penkit entiseen tapaan. Jos jotain, niin suomalainen yleisö oli menettänyt uskonsa kotimaiseen elokuvaan.
Pelkkien katsojalukujen valossa vastaus löytyy Spede-elokuvista, joihin yleisö vihdoinkin kyllästyi 1990-luvun alkupuolella. Vuodesta toiseen Uuno Turhapurot ja muut Pertti ”Spede” Pasasen tuotannot olivat keränneet valtavia katsojalukuja, joiden ansiosta kotimaisten elokuvien osuus vuosittaisista katsojaluvuista oli suuri. Ironista kyllä, Spede-elokuvien yleisökato alkoi pian sen jälkeen, kun Elokuvasäätiö alkoi tukea niitä varsin avokätisesti.
Vaatiko suomalaisen elokuvan uusi alku Spede-elokuvien kuolemaa? Ehkä ei, vaikka ajallinen yhteys onkin: kotimaisen elokuvan uusi nousu alkoi vuonna 1995 heti, kun Pasanen oli käytännössä lopettanut elokuvien teon. Viimeisen kerran hänen nimensä näkyi valkokankaalla Naisen logiikassa (1999), jonka kuvaukset oli aloitettu jo vuosia aiemmin, mutta jätetty sitten kesken. Kun Elokuvasäätiö alkoi kysellä tukirahojen perään, Pasanen teki elokuvan loppuun vain välttääkseen tuen takaisinmaksun.
Pertti "Spede" Pasanen Venla-gaalassa tammikuussa 1990. Kuva: Matti Tapola / Museoviraston Journalistinen kuva-arkisto
Spedeily kannattaa
1990-luvun alussa Spede luopui niin sanotuista b-tuotannoistaan ja keskittyi yksinomaan Turhapuro-elokuviin, vaikka niidenkin suosio oli romahtanut sen jälkeen, kun Ere Kokkonen jäi leikistä pois. Speden ohjaama Uuno Turhapuro – kaksoisagentin (1987) ja Hannu Seikkulan ohjaama Tupla-Uuno (1988) olivat ensi-iltavuosiensa katsotuimmat kotimaiset, mutta Tupla-Uuno keräsi enää vain kolmasosan neljän vuoden takaisen Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvan yleisöstä.
Turhapuro-tuotantojen kannattavuus oli laskenut hetkessä, vaikka tappiolle ne eivät jääneet. Kesällä 1989 Spede ilmoitti Iltalehdelle jättävänsä uuden Turhapuron, Naisen logiikan ja muuan kolmannen elokuvan tekemättä, koska Suomen elokuvateatteriliitto ei suostunut hänen vaatimukseensa. Taustalla oli liiton, sen puheenjohtajana toimineen Jukka Mäkelän johtaman Finnkinon sekä Speden välinen kiista filmivuokrista.
»Spede vaati aina 60 prosentin filmivuokraa, levityksen alusta loppuun saakka», Mäkelän serkku, Finnkinon silloinen markkinointipäällikkö Jussi Mäkelä kertoo. »Jukka näytti Spedelle laskelmia ja sanoi, ettei teatterin kannata ajaa Turhapuroa viimeisiä viikkoja, jos se joutuu maksamaan 60 prosenttia, kun 40 prosentilla saa paremminkin meneviä elokuvia. Spede ei uskonut ja jätti Uunon tekemättä, mutta sanoi myöhemmin, että on nyt ymmärtänyt tämän asian. Sitten oltiin taas kavereita.»
Kesällä 1990 Spedellä oli toinenkin hyvä syy tehdä uusi Turhapuro: Suomen elokuvasäätiön tuotantotuki. Kahden vuosikymmenen aikana hänen tuotantonsa olivat saaneet säätiöltä vain muutaman kerran tukea, mutta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa kotimaisen elokuvan katsojakato uhkasi koko alaa tekijöistä teatterinomistajiin. Varmasti yleisöön menevien Turhapurojen tukeminen näytti hyvältä ratkaisulta monessakin mielessä, vaikka niiden toteutuminen ei olisi ollutkaan tuesta kiinni.
Spede-elokuville ohjatusta tuotantotuesta hyötyivät kaikki – varsinkin Spede, joka hän laski ensimmäisen säätiön tukeman Turhapuro-elokuvan budjettiin omaksi palkakseen 800 000 markkaa, kun säätiön myöntämä tuotantotuki oli kaksi miljoonaa (nykyrahassa noin 620 000 euroa). Elokuvasäätiö hyväksyi budjetin ennen tukisopimuksen allekirjoittamista.
Pertti Melasniemen ohjaama Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla oli vuoden 1990 ylivoimaisesti katsotuin kotimainen elokuva, vaikka katsojia kertyi vähemmän kuin Tupla-Uunolle.
Samaan aikaan, kun Melasniemi kuvasi Turhapuroa, Ere Kokkonen pani purkkiin uutta sotilasfarssia Finnkinon tytäryhtiölle National-Filmi Oy:lle. Uuno Turhapuro armeijan leivissä oli kerännyt yli 750 000 katsojaa, joten Kokkonen ja Jukka Mäkelä päättivät kokeilla, lähtisikö kansa katsomaan myös eri hahmon ympärille rakennettua sotilashupailua.
Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva -elokuvasta tuli liki kaksituntinen koettelemus, joka veti elokuvateattereihin vain vajaat 80 000 katsojaa. National-Filmin toiminta oli päätetty ajaa alas jo ennen elokuvan valmistumista, joten Kokkosen oma firma tuotti Körmyn jatko-osat, joissa Marko Röhr hoiti palkattuna tuottajan tehtäviä.
Kesällä 1991 Ere Kokkonen ohjasi kaksi elokuvaa: Uuno Turhapuro, herra Helsingin herran ja Vääpeli Körmyn ja vetenalaiset vehkeet. Speden aloitteesta kaksikon välille oli syntynyt sopu, joka turvasi Turhapuro-sarjan jatkumisen Kokkosen ohjauksessa. Alku näyttikin lupaavalta: uusi elokuva sai liki 385 000 katsojaa, peräti 150 000 katsojaa enemmän kuin kaksi edellistä osaa. Myöhemmin syksyllä ensi-iltaan tullut alle puolitoistatuntinen Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet keräsi sekin yli 200 000 katsojaa. Kokkosen nimiin meni vuoden kaksi katsotuinta kotimaista ensi-iltaa ja liki kymmenesosa kaikista vuoden 1991 myydyistä elokuvalipuista.
Oli kuitenkin ilmiselvää, että Turhapuro-elokuvien vitsien paras terä oli hävinnyt jo aikapäiviä sitten. Myös yleisö huomasi tämän, sillä seuraavan kesän Uuno Turhapuro, Suomen tasavallan herra presidentti (1992) sai 100 000 katsojaa edeltäjäänsä vähemmän, vaikka olikin vuoden katsotuin elokuva. Samana kesänä Kokkonen ohjasi myös kolmannen Körmyn, joka puolestaan keräsi vain puolet edeltäjänsä katsojista.
Jos tämä ei ollut merkki suomalaisen yleisön kyllästymisestä speteilyyn, niin mistä sitten?
Anu Hälvä ja Esko Salminen näyttelivät pääosia Uuno Turhapuron veljessä. Kuva: Finnkino
Uuno Turhapuron veli
Vuonna 1993 kaikki oli taas toisin. Spede ja Ere riitaantuivat jälleen. Turhapuro oli lypsetty kuiviin, mutta Elokuvasäätiöllä oli halu saada elokuvateattereihin katsojia ja siksi oli aivan selvää, että uusi Turhapuro saisi taas säätiöltä tuotantotuen. Liikemiehenä Spede ei varmastikaan halunnut jättää tilaisuutta käyttämättä, vaan ohjasi ja käsikirjoitti Uuno Turhapuron pojan (1993), jossa Vesa-Matti Loirin aisaparina nähtiin Jukka Puotila.
Tulos antoi jo viitteitä lähestyvästä lopusta: Uuno Turhapuron poika oli katsojaluvuissa mitattuna surkean vuoden katsotuin kotimainen noin 120 000:lla katsojallaan. Edelliskesän Turhapuroon oli myyty sentään 283 000 lippua – enemmän kuin mihinkään muuhun sen yhtä lailla surkean vuoden elokuvista, ulkomaiset mukaan laskettuna.
Myös Speden toinen vuoden 1993 tuotannoista menestyi alta odotusten: 23-vuotiaan Aleksi Mäkelän ohjaama Romanovin kivet oli noin 5,2 miljoonan markan (nykyrahassa vajaan 1,5 miljoonan euron) budjetillaan ylivoimaisesti kallein Spede Pasasen tuottama elokuva. Elokuvasäätiö kustansi lystistä melkein puolet, mutta se ei pelastanut tappiolta, kun katsojamäärä jäi alle 60 000:nnen.
Kuopiolaisen metsäteknikon poika oli luonut miljoonien arvoisen Spede-brändinsä kovalla työllä ja riskejä ottamalla. Ehkä se sai hänet uskomaan kaikkivoipaisuuteensa, sillä luulisi kenen tahansa toisen elokuvatuottajan tajunneen, että jos elokuvasarjan kahden osan välillä katsojamäärä laskee puolella, ei kolmatta elokuvaa ole enää syytä tehdä. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida Pasasellakin viimeistään silloin, kun Vesa-Matti Loiri kieltäytyi kesälle 1994 kaavaillusta Turhapurosta.
Spede kirjoitti käsikirjoituksen Uuno Turhapuron veljeen, jossa Ruotsista Suomeen palaava Tarmo Turhapuro joutuu aivan samanlaisiin tilanteisiin kuin veljensä ja on vastaavanlainen selittelyn mestari. Kuvioon kuuluvat tietysti myös tomera mutta hyväsydäminen vaimo, jonka äiti suhtautuu Tarmoon vähän kuin appiukko Uunoon.
Päärooleihin Tarmo Turhapuroksi ja tämän vaimoksi Pasanen keksi Esko Salmisen ja Anu Hälvän, jotka näyttelivät pääosia hänen tuottamassaan, parhaillaan kuvaruudussa pyörineessä Blondi tuli taloon -sarjassa. Salminen oli ollut jo 1960- ja 1970-luvuilla muutamissa Spede-elokuvissa, ja Hälvä puolestaan oli näytellyt eri roolia Uuno Turhapuron pojassa. Tarmo Turhapuron roolissa ylisuuret tekohampaat suussa ja pottaperuukki päässä esiintynyt Esko Salminen kuittasi halpahintaisesta roolistaan noin 200 000 markan palkkion. Se oli kelpo korvaus elokuvasta, jonka kuvaaminen kesti noin kolme viikkoa.
Spede Pasanen teki käsikirjoituksen ja näytteli taas kerran Härski-Hartikaista. Myös muut tutut näyttelijät olivat mukana, vain Loiri oli poissa leikistä. Ohjaustehtävät Pasanen uskoi Hannu Seikkulalle, joka oli ohjannut Tupla-Uunon lisäksi hänen yhtiölleen elokuvat Onks’ Viljoo näkyny? (1989) ja Rampe & Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990).
Uuno Turhapuron veljen budjetti oli 2,65 miljoonaa markkaa (nykyrahassa noin 745 000 euroa), josta Elokuvasäätiön tuki kattoi 1,5 miljoonaa markkaa. Esityskopioita otettiin 20 kappaletta – se oli vuoden suurin kopiomäärä, mutta kuitenkin kymmenen vähemmän kuin Uuno Turhapuron pojalla vuotta aiemmin. Suuri kopiomäärä kertoo kuitenkin tuottajan ja levityksestä vastanneen Finnkinon uskosta elokuvan menekkiin, mutta tulos oli joka tapauksessa katastrofi: 26. elokuuta 1994 ensi-iltansa saanut Uuno Turhapuron veli keräsi koko levityksensä aikana vain 20 597 katsojaa. Se oli tarkalleen 730 368 katsojaa vähemmän kuin liki päivälleen kymmenen vuotta aiemmin ensi-iltaan tullut Uuno Turhapuro armeijan leivissä.
»Spedellä oli tapana soittaa maanantaisin ja kysyä ensi-iltaviikonlopun lukuja. Jos ne olivat huonot, niin hän sanoi suoraan, että ’no, sehän on ihan paska elokuva’. Kun muut tuottajat alkoivat valittaa, että oli väärä teatteri ja väärin markkinoitu, niin Spede oli rehti ja sanoi, että elokuva on paska, jos se ei mene. Piste», Finnkinon silloinen markkinointipäällikkö Jussi Mäkelä kertoo.
Pekko ja poika -elokuvan pääosia näyttelivät Kalle Wallin, Satu Silvo ja Timo Koivusalo. Kuva: Spede-Tuotanto
Pekko ja poikamiehen poika
Elokuvavuosi 1994 ei ollut Spede-Tuotanto Oy:n kannalta täydellinen katastrofi, sillä yhtiön tuottama Pekko ja poika oli vuoden katsotuin kotimainen – tosin vuosi oli kotimaisen elokuvan kannalta surkein yli 70 vuoteen.
Vuonna 1994 teattereihin tuli 11 koko illan (vähintään 60-minuuttista) kotimaista näytelmäelokuvaa, ja ne keräsivät yhteensä 222 434 katsojaa. Se oli vähemmän kuin esimerkiksi vuonna 1974, jolloin kotimaisia ensi-iltoja oli vain kolme, mutta katsojia kertyi 445 770 – niistä 372 274 olivat Spede Pasasen tuottaman ja Ere Kokkosen ohjaaman Viu-hah hah-tajan katsojia.
Porilainen Timo Koivusalo oli kiertänyt Pekko aikamiespojan hahmossaan maakunnissa ja näytellyt hahmoa myös Visa Mäkisen ohjaamassa Pekko aikamiespoika -televisiosarjassa (1992), joka tehtiin sen jälkeen, kun suunniteltu elokuvahanke jäi vaille Elokuvasäätiön tukea. Pian sen jälkeen Koivusalo ja Joel Hallikainen perustivat kommandiittiyhtiön, hankkivat riskirahoituksen ja tuottivat Pekko aikamiespojan poikamiesajan (1993) ilman julkista tukea.
Sina Kujansuun ohjaaman Pekko-elokuvan menekki – kuudella esityskopiolla liki 50 000 katsojaa – miellytti levityksestä vastannutta Finnkinoa ja herätti samalla Speden kiinnostuksen, vaikka julkisen tuen puuttumisen takia tuotanto tuskin oli kovinkaan voitollinen. Spede lähti siitä huolimatta tuottajaksi jatko-osaan, jolla 30-vuotias Koivusalo teki debyyttinsä elokuvaohjaajana. Pekon ja pojan ohjaaja omisti kahdelle lapselleen.
Arvatenkin Speden nimen takia Elokuvasäätiö tuki Pekon ja pojan tuotantoa huomattavalla osuudella: 1,5 miljoonan markan tuki kattoi enemmän kuin puolet 2,9 miljoonan markan (nykyrahassa vajaan 815 000 euron) budjetista. Yleisradion TV2 osti ennakkoon sarjaversion esitysoikeudet. Koivusalolla oli ennestään hyvät suhteet tamperelaisten televisiokanavaan, jonka suosituimpia ohjelmia hänen ja Hallikaisen juontama Tuttu juttu oli tuohon aikaan.
Spede-Tuotanto oli käytännössä Pekko ja poika -elokuvan tuottaja, mutta ei niin sanottu valmistaja. Ensimmäisen Pekko-elokuvan tapaan Jorma K. Lehtosen R-Filmi Production Oy vastasi tuotantopalveluista ikään kuin avaimet käteen -periaatteella, tosin tällä kertaa yhdessä Koivusalon Artista-Filmi Oy:n kanssa. (Sittemmin Pekon ja pojan esitysoikeudet ovat siirtyneet Artista-Filmille.)
Pekko ja poika sai ensi-iltansa 28. lokakuuta 1994. Esityskopioita teetettiin 20 kappaletta – saman verran kuin Uuno Turhapuron veljestä – ja katsojia kertyi 61 707. Se oli surkean vuoden paras luku kotimaiselle elokuvalle ja toistakymmentä tuhatta enemmän kuin ensimmäisen Pekko-elokuvan tulos.
Vaikka suuresta yleisömenestyksestä ei voitukaan puhua, Timo Koivusalo ja Spede Pasanen panivat välittömästi kolmannen Pekko-elokuvan tulille. Spede-Tuotanto Oy haki alkuvuodesta 1995 Elokuvasäätiöltä 1,5 miljoonan markan tuotantotukea Pekko ja massahurmaajaan, mutta löi hanskat tiskiin, kun tukea ei myönnetty. Koivusalon Artista-Filmi Oy tuotti elokuvan TV2:n ennakko-ostosta saamansa 600 000 markan ja riskirahoituksen turvin.
Syksyllä 1995 ensi-iltansa saanut Pekko ja massahurmaaja keräsi liki 90 000 katsojaa ja poiki vielä kaksi jatko-osaa. Seuraavien yli kahden vuosikymmenen ajan jokainen Koivusalon ohjaama ja tuottama näytelmäelokuva sai Elokuvasäätiön tuotantotuen, kunnes se putki katkesi Pelle Hermanniin (2022).
Samuli Edelmann ja Heikki Kinnunen elokuvan Vääpeli Körmy – taisteluni mainoskuvassa. Kuva: Ere Kokkonen Oy
Körmy seikkailee jälleen
Spede-Tuotannon kahden elokuvan ohella vuoden 1994 kotimaista komediatarjontaa edusti Ere Kokkosen ohjaama Vääpeli Körmy – taisteluni, jonka Marko Röhr tuotti Kokkosen firmalle. Elokuvasäätiön tuki ja TV2:n sarjaversiosta maksama ennakkokorvaus kattoivat huomattavan osan vajaan 4,1 miljoonan markan (nykyrahassa 1,1 miljoonan euron) tuotantokustannuksista.
Heikki Kinnunen nähtiin jo neljännen kerran mutrunaamaisena vääpeli Körmynä. Vitsit eivät olleet tuoreita sarjan ensimmäisessäkään osassa, ja neljännessä osassa ne toistivat jo itseään. Körmy-elokuvien katsojakato oli verrattavissa Turhapurojen romahteneeseen suosioon: samaan tapaan kuin kolmas Körmy-elokuva oli kahta vuotta aiemmin kerännyt vain puolet edeltäjänsä katsojista, sai neljäs Körmy vain runsaat puolet edeltäjänsä katsojista.
Syyskuun 16. päivänä 1994 ensi-iltansa 13 esityskopiolla saanut Vääpeli Körmy – taisteluni keräsi vain 55 501 katsojaa, joka tosin riitti vuoden kotimaisen katsojatilaston toiseen sijaan, eikä ykkössijakaan kauas jäänyt.
Spede Pasasen tapaan myöskään Ere Kokkonen ei luottanut tilastoihin, vaan meni ja teki vielä viidennen Körmy-elokuvan, vaikkei Elokuvasäätiö enää lähtenytkään mukaan. Vääpeli Körmy – kahtesti laukeva (1997) tehtiin kaiketi TV2:n sarjaversiotilauksesta saatujen rahojen avulla, mutta riskirahoitustakin siinä on väistämättä ollut. Kun katsojia kertyi vain runsaat 30 000, elokuvasarja tuli päätökseensä ja Kokkonen palasi heti seuraavana vuonna taas Uuno Turhapuron pariin, mutta sillä kertaa tuotannosta vastasi Speden sijasta Kokkosen oma firma.
Hannele Lauri, Matti Kassila ja Pertti Sveholm Kaikki pelissä -elokuvan kuvauksissa. Kuva: Wonderfilm Oy
Nolo loppu hienoille urille
Paratiisin lapsien piti olla »hilpeä komedia tämän päivän siunatusta hulluudesta». Elokuvasäätiön päättäjät olivat pyytäneet Ystävien, tovereiden (1990) valmistumisen aikaan akateemikko Rauni Mollbergia tekemään seuraavaksi komedian, jotta kansaa saataisiin houkuteltua takaisin elokuvasaleihin kotimaisten kuvien äärelle.
Mollberg oli ohjannut viimeisimmäksi kaksi täysin huumoritonta suurtuotantoa, jotka rikkoivat kotimaisen elokuvan kustannusennätyksiä: Tuntematon sotilas (1985) keräsi liki 600 000 katsojaa, mutta vielä suuremman ja kalliimman Ystävät, toverit (1990) näki alle 40 000 suomalaista. Katastrofaalinen tulos johti Tuntemattomalla sotilaalla rikastuneen Mollbergin taloudelliseen ahdinkoon.
Värikkäiden vaiheiden jälkeen Mollberg saattoi tehdä Paratiisin lapset käytännössä vailla omaa taloudellista riskiä. Elokuvasäätiön tuki kattoi 5,8 miljoonan markan (nykyrahassa 1,6 miljoonan euron) budjetista peräti neljä miljoonaa – loput maksoivat TV2 ja Filmi-Molle Oy, mutta jälkimmäisen rahoitusosuus oli vain numeroita paperilla. (Tästä ja kaikesta muusta Mollbergiin liittyvästä voi lukea tarkemmin allekirjoittaneen teoksesta Molle – Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat. WSOY, 2023).
Paratiisin lapset sai ensi-iltansa marraskuun 4. päivänä 1994 kymmenellä esityskopiolla. Toiveita menestyksen suhteen oli, mutta synkkä todellisuus iski vasten kasvoja jo ensi-iltaviikolla, kun elokuva ei naurattanut kriitikoita eikä katsojia. Elokuvan toisella esitysviikolla Ilta-Sanomat pääsi tekemään lööpin, jossa kerrottiin Paratiisin lapsien pyörineen Helsingissä tyhjälle salille. Ne, jotka jaksoivat lukea itse jutun, huomasivat toimittajan käyneen katsastamassa näytöksen kävijämäärän arkipäivänä. Tapaus oli silti Bristolin historian ensimmäinen, mutta pikemminkin osa kotimaisen elokuvan surkeaa vuotta kuin poikkeustapaus.
Koko levityksensä aikana Paratiisin lapset näki vain 2 709 suomalaista. Julkisen häpeän sai ohjaaja-tuottaja Rauni Mollberg, vaikka tulos oli erityisen nolo nimenomaan Elokuvasäätiön kannalta, olihan se tukenut tuotantoa suuremmalla summalla kuin mitään muuta saman vuoden elokuvaa. Paratiisin lapset päätti talousvaikeuksien ja terveysongelmien kanssa painineen Mollbergin uran pitkien elokuvien tekijänä, vaikka yrityksiä oli vielä sen jälkeenkin. Terveys ja aika vain ehtivät kulua loppuun.
Paratiisin lapsien aikaan 65-vuotias akateemikko Mollberg ei ollut ainoa vanhemman polven suurista nimistä, jonka uran vuosi 1994 päätti. Jo kerran eläkkeelle jättäytynyt Matti Kassila lähti vielä kerran leikkiin mukaan, kun vanha tuttu Matti Ollila ehdotti elokuvan tekemistä Kassilan uudesta, julkaisemattomasta romaanikäsikirjoituksesta. Komisario Palmujen ohjaajan uusi dekkarielokuva ei kuitenkaan ollut niin helppo myytävä paketti rahoittajille kuin tuottaja Ollila ehkä kuvitteli.
Kun Ollila anoi Wonderfilm Oy:nsä nimissä Kaikki pelissä -elokuvalle säätiön tuotantotukea, budjetin piti olla 5,2 miljoonaa markkaa (nykyrahassa 1,45 miljoonaa euroa), jonka perusteella Elokuvasäätiö lupasi tuotantotukena 3,9 miljoonaa markkaa. Summa sisälsi myös – kuten monissa vuoden 1994 tukipoteissa – televisiorahaston kautta maksetun ennakkokorvauksen tv-oikeuksien myynnistä.
Kuvausten alkamisen kynnyksellä kesällä 1993 Ollila pyysi Elokuvasäätiötä maksamaan jo etukäteen jälkituotantoon kuuluvan rahoituserän. Samalla hän kertoi Iltalehdelle, että suunnitteluvaiheessa laskettu kahdeksan miljoonan markan budjetti oli sittenkin »realistisempi summa» kuin säätiön hyväksymä 5,2 miljoonaa.
Maksatusaikataulun muuttaminen järjestyi nopeasti Elokuvasäätiön kanssa ja kuvausten alku lykkääntyi vain parilla päivällä. Uudet ongelmat alkoivat heti jälkituotantovaiheessa, kun tuottaja pyysi Elokuvasäätiöltä lisärahoitusta elokuvan valmiiksi saattamiseen. Siihen ei suostuttu, mutta kun vaarana oli elokuvan jääminen keskeneräiseksi, säätiö maksoi laborointikustannuksiin tarkoitetun tukierän jo leikkausvaiheessa.
Kaikki pelissä sai ensi-iltansa 15. huhtikuuta 1994. Elokuvan rahoitukseen osallistunut Finnkino joutui maksamaan esityskopiot konkurssikypsän yhtiön puolesta, eikä niitä otettu viittä kappaletta enempää.
Jo hyvissä ajoin ennen ensi-iltaa ihmiset olivat saaneet lukea eri lehtien palstoilta tuotannon lukuisista rahaongelmista. Valtaosa tuotantoon palkatuista työryhmäläisistä ja näyttelijöistä sekä haapamäkeläisistä avustajista ja palveluiden tarjoajista jäivät rahoitta. Palkatta jääneet yksityishenkilöt saivat sentään ottaa yhteyttä Palkkaturvaan, mutta yhteisöt ja yritykset jäivät nuolemaan näppejään. Näin siitäkin huolimatta, että rahaa Kaikki pelissä -elokuvan tuotantoon oli kyllä käytetty: budjetoidun 5,2 miljoonan markan sijasta koko lysti kustansi 9,1 miljoonaa markkaa (nykyrahassa 2,5 miljoonaa euroa).
»Velkojat eivät saa rahojaan, ennen kuin 70 000 katsojan raja rikkoutuu», tuottaja Matti Ollila totesi Iltalehdessä melkein kuukausi ensi-illan jälkeen, kun huonosti menneen elokuvan levitys oli jo lopuillaan.
Kaikki pelissä keräsi kaiken kaikkiaan 9 735 katsojaa. Se oli Matti Kassilan 45-vuotisen ohjaajauran ylivoimaisesti surkein luku. Kenties katsojamäärä olisi ollut vallan toisenlainen, ellei olisi eletty vuotta 1994 ja jos elokuvan epämääräiset rahoitusongelmat eivät olisi olleet yleisessä tiedossa. Pääroolia näytelleelle Esko Salmiselle Kaikki pelissä merkitsi vuoden 1994 toista suurta pääroolia ja myöskin suurta floppia. Tietystikään Kassilan elokuvan ja Uuno Turhapuron veljen epäonnistumiset eivät johtuneet Salmisesta, vaan vallan muista tekijöistä ja seikoista.
Matti Ollilan Wonderfilm Oy haettiin konkurssiin jo kesäkuussa 1994. Velkojat eivät saaneet rahojaan. Elokuvasäätiö teki rikosilmoituksen epäillystä avustuspetoksesta. Kolme vuotta myöhemin Ollila tuomittiin muun muassa avustuspetoksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja maksamaan Elokuvasäätiölle 3,2 miljoonan markan vahingonkorvaukset.
Kaikki pelissä jäi Matti Kassilan viimeiseksi elokuvaksi, vaikka hän aina toisinaan työsti uusia käsikirjoituksia ja suunnitteli vielä vuonna 1997 ohjaavansa F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä -pienoisromaanin uuden elokuvasovituksen.
Kaappikuvassa Santeri Kinnunen, Juha Veijonen ja Minna Pirilä.
Elokuva, jonka piti menestyä
1990-luvun alkupuolella Suomessa oli vain yksi toimintaelokuvien ohjaaja ja yhtä monta niiden tuottajaa. Markus Selin oli tuottanut kaverinsa Renny Harlinin kanssa Jäätävän poltteen (1986), Suomen siihenastisen elokuvahistorian kalleimman elokuvan, joka on yhä menestynein suomalaisfilmi Yhdysvalloissa. Kotimaassa se jäi sensuurin kynsiin ja lopulta sieltä vapauduttuaan keräsi vain vajaat 40 000 katsojaa. Tuottaja Selin sai alle kolmikymppisenä komeat velat kannettavakseen.
Seuraavan kerran Suomessa kokeiltiin vakavassa mielessä tehtyä amerikkalaistyyppistä toimintaa vuonna 1993, kun Aleksi Mäkelä ohjasi Romanovin kivet Spede-Tuotannolle. Mäkelä näytti elokuvansa myös Selinille, joka kutsui sen jälkeen itseään kymmenkunta vuotta nuoremman ohjaajan tapaamiseen.
»Istuttiin ja puhuttiin, että tehdään leffa yhdessä. Markus kysyi, että mikä leffa tehdään? Vastasin, että en mä tiedä», Aleksi Mäkelä muistelee.
Mäkelä oli ennen tuota tapaamista tutustunut Aake Kallialan kautta Heikki Vihiseen, kolmikymppiseen tamperelaiseen, joka teki dramaturgin töitä.
»Näin Vihisen uudestaan ja sanoin, että ruvetaas’ tekemään yhdessä käsistä. Veikkaan, että se tarina lähti mun päästäni, eli mies on kaukana kotoa, soittaa vaimolleen ja vaimo sanoo lähtevänsä naapurin miehen matkaan, jolloin miehen on päästävä nopeasti kotiin», Mäkelä kertoo.
Varsinainen käsikirjoitustyö jäi Vihisen tehtäväksi. Perusajatus pysyi ennallaan, mutta kotiin kiirehtivän atk-mies Vesan kaveriksi tuli toinen miespäähenkilö Esa ja tämän tyttöystävä, joiden tekemään pankkiryöstöön Vesa joutuu tahtomattaan osalliseksi.
Alkuperäinen ajatus oli, että elokuvan pääosissa nähtäisiin Romanovin kivien ja Kari Paljakan Veturimiehet heiluttaa -elokuvan (1992) tapaan Santeri Kinnunen ja Samuli Edelmann, mutta vähän ennen kuvauksia Edelmann jäi projektista pois. Tilalle Esan rooliin tuli Juha Veijonen, jolla oli ollut pieni rooli Romanovin kivissä. Kinnunen näytteli atk-mies Vesaa.
Harlin/Selin Productions Oy:n ensimmäiseksi ja viimeiseksi elokuvatuotannoksi jäänyt Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat oli ensimmäinen Mäkelän elokuvista, jossa Pini Hellstedt oli elokuvaajana. Samalla työnjaolla he ovat tehneet kaikki Mäkelän sen jälkeiset elokuvat.
Esan ja Vesan levityksestä vastanneella Finnkinolla oli suuria odotuksia elokuvan menestyksen suhteen samoin kuin tekijöilläkin; siitä olivat osoituksena myös elokuvasta otetut 14 esityskopiota. Markkinointiin panostettiin laadulla: Antti Jokinen leikkasi elokuvaan tunnelmallisen trailerin, jossa ei ole ensimmäistäkään repliikkiä, vaan alusta loppuun saakka ääniraidalla soi J. Karjalaisen kappale Mä meen.
Ensi-ilta oli 11. marraskuuta 1994, viikko Rauni Mollbergin Paratiisin lapsien jälkeen. Esan ja Vesan ensi-iltapäivänä Ilta-Sanomien lööpissä julistettiin: »Mollbergin elokuva teki historiaa – teatteriin ei tullut yhtäkään katsojaa!»
Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat keräsi vain 18 211 katsojaa ja oli vuoden viidenneksi katsotuin kotimainen ensi-iltaelokuva. Jää arvailun varaan, mistä huono menekki johtui. Ehkä siihen vaikutti elokuvan varsin banaali nimi. Teoksena se oli kuitenkin sellainen, joka olisi viisi vuotta myöhemmin kotimaisen elokuvan nousun aikaan kerännyt huomattavan yleisön.
Kenties jonkinlaista lohtua tilanteeseen toi kolme kuukautta myöhemmin pidetty Jussi-gaala, jossa 24-vuotias Aleksi Mäkelä palkittiin parhaan ohjauksen Jussilla – uransa ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla. Esaa näytellyt Juha Veijonen puolestaan sai kipsisen patsaan miespääosastaan.
Mäkelä jatkoi uraansa televisiossa, kunnes Häjyt (1999) sai ensi-iltansa ja keräsi yli 320 000 katsojaa. Siitä alkoi Mäkelän ja Selinin nopea nousu uuden suomalaisen elokuvan suosituimmiksi tekijänimiksi. Uuden Solar Films -tuotantoyhtiön keskeinen johtoajatus tuntui olevan, että yleisölle annetaan, mitä se haluaa. Tuotanto-ohjelma ei ollut monipuolinen, mutta elokuvasalit täyttyivät kerta toisensa jälkeen ja jokainen elokuva tehtiin riittävin resurssein. Solar Filmsistä ei siis tullut Spede-Tuotannon manttelinperijää.
Pidä huivista kiinni, Tatjana! -elokuvan Kati Outinen ja Matti Pellonpää. Kuva: Malla Hukkanen / Sputnik Oy
Tatjanan ja Moseksen matkassa
Leningrad Cowboys Go America (1989) oli Aki Kaurismäen uran ensimmäinen suuri yleisömenestys – ei tosin Suomessa vaan Saksan liittotasavallassa, jossa 300 000 katsojaa nostivat sen vuoden 50 katsotuimman ensi-illan joukkoon ja esimerkiksi Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikitaa suositummaksi.
Maailman huonoimman rock-bändin seikkailut jatkuivat Leningrad Cowboys Meet Mosesissa (1994), joka on Kaurismäen uran toistaiseksi ainoa suoranainen jatko-osa. Leningrad Cowboysin matka Euroopan halki kohti Siperiaa ei naurattanut ensimmäisen osan tapaan, ja kyseessä onkin ohjaajansa uran huonoin elokuva.
Kaurismäen edellinen elokuva, Henri Murgerin romaaniin pohjautuva Boheemielämää (1992) ei ranskalaisuudestaan huolimatta menestynyt Ranskan elokuvateattereissa, mutta siitä huolimatta nuori ohjaaja löysi seuraavaan elokuvaansa kaksi osatuottajaa Ranskasta ja lisäksi yhden Saksasta.
Leningrad Cowboys Meet Moses kuvaukset alkoivat elokuun puolivälissä 1993 vain runsas viikko sen jälkeen, kun Kaurismäen Pidä huivista kiinni, Tatjanan pääkuvausjakso oli päättynyt. Mustavalkoisena kuvattu, 1960-luvulle sijoittuva Pidä huivista kiinni, Tatjana kertoo kahdesta hiljaisesta orimattilalaisesta miehestä ja heidän Volgansa kyydissään istuvien kahden neuvostoliittolaisen naisen matkasta Helsingin satamaan.
Vaikka elokuvan laadusta sitä ei huomaakaan, Pidä huivista kiinni, Tatjana oli vuoden 1994 halvimpia kotimaisia elokuvia: sen budjetti oli vain 2,85 miljoonaa markkaa, nykyrahassa 800 000 euroa. Moinen sai varmasti Spede Pasasenkin kateelliseksi – halvalla saattoi tosiaan tehdä muutakin kuin »speteillä».
Kuten kaikki muutkin Aki Kaurismäen pitkät näytelmäelokuvat, Timo Salminen kuvasi myös Leningrad Cowboys Meet Mosesin ja Pidä huivista kiinni, Tatjanan. Näyttelijät olivat ohjaajan tuttua vakiokaartia, ja samoja kasvoja nähtiin myös Iron Horsemenissa (1994), jonka Kaurismäen veljesten Villealfa Filmproductions Oy tuotti yhdessä kahden ranskalaisfirman kanssa. Kesällä 1994 Suomessa kuvatun Iron Horsemenin ohjasi ranskalainen Gilles Charmant, joka oli tutustunut Aki Kaurismäkeen Boheemielämän tuotannon aikana Pariisissa. Iron Horsemenin Suomen-ensi-ilta oli vasta tammikuussa 1995, mutta se on syytä mainita vuodesta 1994 puhuttaessa siitä syystä, että se jäi Matti Pellonpään viimeiseksi elokuvaksi. Kesällä 1995 äkillisesti kuollut Pellonpää teki viimeiset suuret roolinsa Leningrad Cowboys Meet Mosesin ja Pidä huivista kiinni, Tatjanan pääosissa.
Pidä huivista kiinni, Tatjana tuli ensi-iltaan 14. tammikuuta 1994. Aki Kaurismäen edeltävät elokuvat olivat keränneet kotimaan teattereissa noin 35 000 – 45 000 katsojaa. Uusin teos lähti liikkeelle neljällä esityskopiolla ja ensi-iltateatterilla; koko levityksen aikana katsojia kertyi 12 596. Seuraavan vuoden palkintojenjaossa Kaurismäki sai Tatjanasta tuottaja-Jussin ja Salminen palkittiin kuvauksesta.
Leningrad Cowboys Go American oli nähnyt 26 438 suomalaista, mutta toisaalta Kaurismäen maine oli kasvanut noiden viiden vuoden aikana ja yhtye itsekin tullut tutuksi. Helmikuun 25. päivänä 1994, runsas kuukausi Tatjanan ensi-illan jälkeen, Leningrad Cowboys Meet Moses alkoi pyöriä seitsemän esityskopion voimin yhtä monessa ensi-iltateatterissa. Yleisöä se ei pahemmin liikuttanut: lippuja myytiin vain 5 526 kappaletta.
Aki Kaurismäki teki vuonna 1994 vielä kolmannenkin elokuvan, vajaan tunnin mittaisen Total Balalaika Show’n, joka oli 16 mm:n filmille kuvattu taltiointi Leningrad Cowboysin ja Puna-armeijan kuoron konsertista Helsingin Senaatintorilla. Elokuvasta otettiin yksi esityskopio, joka pyöri 2. heinäkuuta 1994 alkaen Helsingissä Andorra-teatterissa, jota Kaurismäen veljekset olivat olleet mukana perustamassa. Näytöksissä kävi vain 17 katsojaa.
Kissan kuoleman ohjaaja Raimo O. Niemi ja nuoret näyttelijät Kalle Ahola ja Marja Pyykkö. Kuva: Kinoproduction
Ennen ilvestä oli kissa
Koulukodissa asuvat tytöt pelkäävät alueella yöaikaan liikkuvaa raiskaria. Samaan aikaan täysi-ikäisyyttä lähestyvä Nitta ja koulukodin uusi nuori miespuolinen ohjaaja ihastuvat toisiinsa.
Nuorten kipuilusta kertova Kissan kuolema avasi vuoden 1994 kotimaisen elokuvan syyskauden, kun se saapui seitsemällä kopiolla teattereihin 2. syyskuuta. 29 069 katsojaa nostivat sen vuositilastossa kolmanneksi katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Kyseessä oli vasta toinen kotimainen koulukodista kertova näytelmäelokuva; ensimmäinen oli Timo Bergholmin Punahilkka (1968), joka sekin kerrottiin nuorten naisten kautta.
Koulukodissakin työskennelleen Taru Väyrysen muutaman vuoden takaiseen romaaniin pohjautuva Kissan kuolema oli Raimo O. Niemen ensimmäinen valkokangaselokuva ohjaajana. Alalla 1960-luvun lopulla tullut ja 1970-luvulla Neuvostoliitossa elokuvaa opiskellut Niemi oli yrittänyt debyyttiä elokuvaohjaajana jo vuosia aiemmin Matti Yrjänä Joensuun Possu ja paavin panttivangit -romaanin filmatisoinnilla, mutta se oli kaatunut Elokuvasäätiön tuen puutteeseen.
45-vuotias Niemi oli tehnyt uransa televisiossa ja tullut tunnetuksi etenkin kahdesta Susikoira Roi -sarjastaan. Nuoret amatöörinäyttelijät tulivat hyvin toimeen mukavan ohjaajan kanssa, mikä osittain selittänee sen, miksi Niemen uran ehtoopuoli kului pääasiassa lasten- ja nuortenelokuvien parissa. Kissan kuolema oli ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva myös 46-vuotiaalle elokuvaaja Jyrki Arnikarille.
Kissan kuolema oli Claes Olssonin Kinoproduction Oy:n, Yleisradion TV2:n sekä ruotsalaisen MovieMakersin yhteistuotantoa. Elokuvasäätiön lisäksi 5,6 miljoonan markan (nykyrahassa 1,5 miljoonan euron) hanketta tuki Pohjoismainen elokuva- ja tv-rahasto, jonka rahahanat aukesivat suomalaisille yrittäjille vain harvoin.
Päärooleihin Nitaksi ja häneen rakastuvaksi ohjaajaksi keksittiin Marja Pyykkö ja Kalle Ahola. Pyykön äiti Nadja oli ohjaaja Niemen apuna elokuvan roolittamisessa. Ahola puolestaan oli Don Huonot -yhtyeen jäsen ja Niemelle tuttu jo television puolelta. Kissan kuoleman näyttelijöistä Vesa Vierikon 13-vuotias tytär Helena sai eniten kehuja työstään ja voitti siitä sivuosa-Jussin.
Syyskuussa 1994 Kissan kuoleman ensi-illan aikaan Niemi kuvasi jo seuraavaa elokuvaansa, ongelmanuoresta kertovaa Tomasia (1996), joka pääsi tuotantoyhtiö Filminor Oy:n rahapulan takia teatterilevitykseen vasta puolitoista vuotta kuvausten päättymisen jälkeen ja vain yhdellä esityskopiolla. Toisin kävi Niemen kolmannelle elokuvalle, Pojalle ja ilvekselle (1998), joka pyöri 30 esityskopiolla liki 380 000 katsojalle.
Anitassa nähdään mm. Taneli Mäkelä, Liisa Mustonen ja Vesa Vierikko. Kuva: Fantasiafilmi
Anita, Aapo ja Tallinnan pimeys
Ilkka Remeksen nimen taakse kätkeytyvä Petri Pykälä opiskeli nuorukaisena Lontoon elokuvakoulussa ja kirjoitti jo ennen kirjailijauraansa yhden elokuvakäsikirjoituksen. 25-vuotiaan Peter Lindholmin ohjaama Tappavat sekunnit (1985) oli minibudjetin omakustanne-elokuva, joka pyöri yhdellä esityskopiolla 68 maksavalle katsojalle. Lindholm teki työnsä salanimellä, koska oli omien sanojensa mukaan vain paikan päällä valvomassa, että kaikki sujui tuottaja Pykälän toivomalla tavalla – omaa taiteellista panosta hänellä ei ollut.
Lindholmin seuraava elokuva Kill City (1986) oli jo vähän suurempi tuotanto, mutta 650 000 markan (nykyrahassa noin 250 000 euron) budjetti oli samaa luokkaa kuin Visa Mäkisen sen aikaisten elokuvien. Mustavalkoisena 16 mm:n filmille kuvattu ja laboratoriossa värisävytetty elokuva nuorista rikollisista keräsi kahdella esityskopiolla vajaat puolitoista tuhatta katsojaa. Seuraavat vuodet Lindholm työskenteli mainoselokuvien ja tv-tuotantojen parissa.
Vuosi Kill Cityn jälkeen valkokankaille tuli Lain ulkopuolella (1987), Ville Mäkelän ensimmäinen ja viimeinen pitkän elokuvan ohjaustyö, jonka käsikirjoituksen laati Olli-Pekka Parviainen. Oikeussalista alkava elokuva etenee takaumina ja kertoo, kuinka sadistinen raiskaaja pilaa teollaan useammankin ihmisen elämän. Lain ulkopuolella oli yksi 1980-luvun kotimaisen elokuvan helmistä, mutta siitäkään ei tullut yleisömenestystä.
Lain ulkopuolella -elokuvan valmistumisen jälkeen Parviainen luki lehdistä miehiä huijaavasta naisesta ja innostui laatimaan käsikirjoitusluonnoksen, jota hän kehitteli eteenpäin yhdessä Peter Lindholmin kanssa. Syntyi käsikirjoitus-Jussilla palkitun Lain ulkopuolella -elokuvan rakennetta noudattava kertomus nuoresta ja kauniista Anitasta, joka huijaa miehiltä rahat. Yleensä lompakko tyhjenee vasta hotellihuoneessa, jossa miesuhrit sekä saavat että menettävät jotain.
Magneettijuovaiset luottokortit ja pankkiautomaatit toivat vanhaan tarinaan ripauksen nykyaikaa, mutta muuten takaumina kerrotusta elokuvasta piti selvästikin tulla vanhanaikaisuutta hyödyntävää neo-noiria. Lopputulos on raivostuttava, sillä eri henkilöt toimivat kertojina läpi koko elokuvan jokaisen kohtauksen. Nopearytmisen elokuvan ansiot ovat sen visuaalisuudessa: Lindholm ja kuvaaja Kjell Lagerroos olivat erityisen innostuneita noir-tyyppisestä valaistuksesta, vaikka kyseessä olikin värielokuva.
Anitan tuotti Fantasiafilmi Oy, joka puolestaan myi ennakkoon MTV:lle oikeudet kolmiosaiseen laajennetuun sarjaversioon. Tv-kauppojen ansiosta Elokuvasäätiö myönsi elokuvahankkeelle tukensa, ja niin 3,4 miljoonan markan (nykyrahassa runsaan 950 000 euron) vaatimaton budjetti oli kasassa.
Kuvaukset alkoivat jo joulukuussa 1992, ja pääkuvausjakso päättyi maaliskuussa 1993. Seuraavana kesänä kuvattiin elokuvan viimeinen kohtaus yhden päivän aikana. Puolisen vuotta kestäneen leikkausvaiheen lopputulos toi Lindholmille Jussi-palkinnon parhaasta leikkauksesta.
Anitan nimiroolissa nähtiin 25-vuotias Liisa Mustonen ja huijarinaista jahtaavana rikospoliisina Pirkka-Pekka Petelius. Yleisömenestyksen suhteen ei ollut suuria odotuksia: esityskopioita otettiin vain kaksi ja ensi-iltateattereina olivat Andorran kakkossali ja Forumin kolmossali. Koko levityksen aikana katsojia kertyi 5 923. Anitan laajempaa sarjaversiota ei ole uusittu vuoden 2001 jälkeen, eikä elokuvaversiota ole koskaan esitetty televisiossa.
Vuonna 1994 rikoksia tarjoili myös Tallinnan pimeys, jota silloinen Suomen elokuva-arkisto ei hyväksynyt mukaan Kansallisfilmografia-teoksiinsa, koska tutkijat katsoivat elokuvan olevan liian virolainen. Suomalaisten työpanos ei olekaan erityisen suuri: ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Ilkka Järvi-Laturi, tuottaja Lasse Saarinen Filmzolfo Oy:stä, äänileikkaajat ja muutama muu työryhmän jäsen olivat suomalaisia, mutta loput työryhmäläiset samoin kuin kaikki näyttelijät olivat virolaisia. Kaiken lisäksi Järvi-Laturi asui tuolloin New Yorkissa, mutta joka tapauksessa Suomen elokuvasäätiö tuki tuotantoa.
Tallinnan pimeys kertoo juuri itsenäistyneessä Virossa asuvasta voimalatyöntekijästä, joka odottaa vaimonsa kanssa lasta ja auttaa hyvää korvausta vastaan venäläistä mafiaa järjestämään Tallinnaan sähkökatkon. Pohjana oli yhdysvaltalaisen Paul Kolsbyn julkaisematon romaani, jonka kirjailija ja ohjaaja yhdessä sovittivat elokuvakäsikirjoitukseksi.
Ensin eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia elokuvafestivaaleja kiertänyt Tallinnan pimeys sai Suomen-ensi-iltansa 11. maaliskuuta 1994 kolmella esityskopiolla. Katsojia sille löytyi vain 1 091 kappaletta.
Tallinnan pimeys oli toinen pitkä elokuva Rauni Mollbergin ja Mikko Niskasen suurelokuvissa ohjaajan apulaisena ja apulaisohjaajana työskennelleelle Ilkka Järvi-Laturille, joka oli debytoinut ohjaajana tosipohjaisella rikostarinalla Kotia päin (1989). Hyvästä alusta huolimatta Järvi-Laturin ura tyssäsi hänen kolmanteen elokuvaansa Historiaa tehdään öisin (1999), jossa Bill Pullmanin ja Irène Jacobin näyttelemät vakoojat seikkailevat Suomessa. Monikansallisessa yhteistuotannosta Suomi oli vähemmistötuottajamaana, ja melkein koko 63 miljoonan markan (nykyrahassa liki 16 miljoonan euron) budjetti kerättiin ulkomailta. Suomen lisäksi elokuva sai teatterilevityksen vain tuottajamaissaan Ranskassa ja Tanskassa – muualla se meni suoraan videolevitykseen.
Järvi-Laturi kuoli pitkäaikaiseen sairauteen maaliskuussa 2023 vain 61 vuoden ikäisenä. Hänen lisäkseen vuoden 1994 kotimaisten elokuvien ohjaajista myös Ere Kokkonen, Rauni Mollberg ja Matti Kassila ovat jo kuolleet.
Vuoden 1994 kotimaisten elokuvien parhaimmistoon voi laskea myös Tero Jartin ohjaaman Aapon, joka ei kuitenkaan 55-minuuttisena kuulu pitkien näytelmäelokuvien sarjaan. Kertomus pilkatun ja vähälahjaisen rengin päätymisestä punakaartin riveihin pohjautui Runar Schildtin samannimiseen novelliin.
1920-luvun puolivälissä 36-vuotiaana itsemurhan tehnyt Schildt oli vuosikymmenten ajan ollut elokuvantekijöiden mielessä. Anssi Mänttärin elämän mittaisena unelmana on ollut Schildtin Kotiinpaluu-novellin filmatisointi, mutta runsaan sadan vuoden aikana suomenruotsalaisen kirjailijan teksteistä on valmistunut vain muutama elokuvasovitus.
Ensimmäinen oli suomalaissyntyisen Mauritz Stillerin Ruotsissa vuonna 1921 ohjaama sovitus Zoja-novellista. Vakoojista kertova Lihamylly-novelli on filmattu kahdesti: Nyrki Tapiovaaran ohjaama Varastettu kuolema valmistui vuonna 1938 ja ruotsalaisen Alf Sjöbergin Med livet som insats kaksi vuotta myöhemmin. Suomessa ruotsalaisille vanhemmille syntynyt Gustaf Molander ohjasi Schildtin Hirsipuumies-novellin filmatisoinnin Ruotsissa vuonna 1945.
Kaksi vuotta ennen Aapon valmistumista Claes Olsson ohjasi Varpusen suudelman (1991), niin ikään vajaan tunnin mittaisen Schildt-filmatisoinnin, joka sai pienimuotoisen teatterilevityksen. Aapo ja Varpusen suudelma ovat viimeiset elokuvasovitukset Runar Schildtin teksteistä.
Aapo valmistui osana Suomen elokuvasäätiön, AVEK:n, Yleisradion ja MTV:n yhteistä Sparrausrinkiä, jossa nuorille lupaaville elokuvantekijöille myönnettiin kiinteä 1,3 miljoonan markan rahoitus elokuvan tekoon. Se sai ensi-iltansa 29. heinäkuuta 1994 vain yhdellä esityskopiolla, mutta siitä huolimatta katsojia kertyi 2 981 – enemmän kuin esimerkiksi Paratiisin lapsille.
Aaposta ei kuitenkaan tullut samanlaista tapausta tai lähtölaukausta ohjaajansa uralle kuin Markku Pölösen Onnen maasta (1993), joka sekin oli toteutunut Sparrausringin ansiosta. Ilman Sparrausrinkiä suomalaisen elokuvan uusi nousu takaisin yleisön suosioon olisi saattanut lykkääntyä vuosilla, sillä Onnen maan myötä Pölönen pääsi tekemään Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylän filmatisointia, joka sai ensi-iltansa helmikuussa 1995 ja palautti uskon kotimaiseen yleisöelokuvaan.
Vuoden 1994 pitkät kotimaiset näytelmäelokuvat (väh. 60 min)
 |
Pekko ja poika Ohjaus ja käsikirjoitus: Timo Koivusalo | Kuvaus: Harri Räty | Tuotanto: Pertti Pasanen / Spede-Tuotanto Oy Ensi-ilta: 28.10.1994 | 20 esityskopiota | 61 707 katsojaa | 82 minuuttia | 1,66:1 | Julkaistu DVD:llä. |
 |
Vääpeli Körmy – taisteluni Ohjaus ja käsikirjoitus: Ere Kokkonen | Kuvaus: Timo Heinänen | Tuotanto: Marko Röhr / Ere Kokkonen Oy Ensi-ilta: 16.9.1994 | 13 esityskopiota | 55 501 katsojaa | 107 minuuttia | 1,66:1 | Julkaistu DVD:llä. |
 |
Kissan kuolema Ohjaus ja käsikirjoitus: Raimo O. Niemi | Alkuperäisteos: Taru Väyrysen samanniminen romaani | Kuvaus: Jyrki Arnikari | Tuotanto: Claes Olsson / Kinoproduction Oy Ensi-ilta: 2.9.1994 | 7 esityskopiota | 29 069 katsojaa | 89 minuuttia | 1,66:1 | Julkaistu DVD:llä. |
 |
Uuno Turhapuro Ohjaus: Hannu Seikkula | Käsikirjoitus: Pertti Pasanen | Kuvaus: Juha Jalasti | Tuotanto: Pertti Pasanen / Spede-Tuotanto Oy Ensi-ilta: 26.8.1994 | 20 esityskopiota | 20 597 katsojaa | 75 minuuttia | 1,85:1 | Julkaistu DVD:llä. |
 |
Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat Ohjaus: Aleksi Mäkelä | Käsikirjoitus: Heikki Vihinen | Kuvaus: Pini Hellstedt | Tuotanto: Markus Selin / Harlin/Selin Productions Oy Ensi-ilta: 11.11.1994 | 14 esityskopiota | 18 211 katsojaa | 93 minuuttia | 1,85:1 | Julkaistu DVD:llä osana Aleksi Mäkelä Collectionia. |
 |
Pidä huivista kiinni, Tatjana Ohjaus ja käsikirjoitus: Aki Kaurismäki | Kuvaus: Timo Salminen | Tuotanto: Aki Kaurismäki / Sputnik Oy Ensi-ilta: 14.1.1994 | 5 esityskopiota | 12 596 katsojaa | 65 minuuttia | 1,85:1 | Julkaistu DVD:llä ja Blu-rayllä. |
 |
Kaikki pelissä Ohjaus: Matti Kassila | Käsikirjoitus: Matti Kassila, Matti Ollila | Kuvaus: Henrik Paersch | Tuotanto: Matti Ollila / Wonderfilm Oy Ensi-ilta: 15.4.1994 | 5 esityskopiota | 9 735 katsojaa | 96 minuuttia | 1,85:1 | Julkaistu DVD:llä (väärin muutettuna PAL-muotoon). |
 |
Anita Ohjaus: Peter Lindholm | Käsikirjoitus: Olli-Pekka Parviainen, Peter Lindholm | Kuvaus: Kjell Lagerroos | Tuotanto: Asko Apajalahti, Jukka Helle, Johannes Lassila / Fantasiafilmi Oy Ensi-ilta: 28.1.1994 | 2 esityskopiota | 5 923 katsojaa | 84 minuuttia | 1,75:1 | Julkaistu DVD:llä (vhs-tasoa). |
 |
Leningrad Cowboys Meet Moses Ohjaus ja käsikirjoitus: Aki Kaurismäki | Kuvaus: Timo Salminen | Tuotanto: Aki Kaurismäki / Sputnik Oy Ensi-ilta: 25.2.1994 | 7 esityskopiota | 5 526 katsojaa | 92 minuuttia | 1,85:1 | Julkaistu DVD:llä ja Blu-rayllä. |
 |
Paratiisin lapset Ohjaus: Rauni Mollberg | Käsikirjoitus: Jouni Lompolo, Rauni Mollberg, Olli Soinio, JP Siili | Alkuperäisteos: Jouni Lompolon ja Olavi Siippaisen novellit | Kuvaus: Jevgeni Anisimov | Tuotanto: Rauni Mollberg / Filmi-Molle Oy Ensi-ilta: 04.11.1994 | 10 esityskopiota | 2 478 katsojaa | 104 minuuttia | 1,66:1 | Julkaistu DVD:llä |
 |
Tallinnan pimeys Ohjaus: Ilkka Järvi-Laturi | Käsikirjoitus: Paul Kolbsy, Ilkka Järvi-Laturi | Kuvaus: Rein Kotov | Tuotanto: Lasse Saarinen / Filmzolfo Oy Ensi-ilta: 11.3.1994 | 3 esityskopiota | 1 091 katsojaa | 99 minuuttia | 1,66:1 |
Lisää artikkeleita...
Sivu 2 / 50