Syksyllä Suomen valkokankaille tulee kaksi elokuvaa, joiden nimet ovat jo ennestään kaikille tuttuja. James Vanderbiltin ohjaama Nuremberg kertoo Nürnbergin oikeudenkäynnistä yhdysvaltalaisen tulkin ja Hermann Göringin kautta. Emerald Fennell (Lupaava nuori nainen) puolestaan on ohjannut uuden sovituksen Emily Brontën Humisevasta harjusta, maailmankirjallisuuden klassikosta, joka on filmattu monet kerrat ja useasti hyvin.

Mutta kumpikaan näistä elokuvista ei tule Suomessa levitykseen sillä nimellä kuin ne täällä tunnetaan. Nuremberg tulee olemaan Nuremberg, ei Nürnberg. Vielä parikymmentä vuotta sitten Steven Spielbergin Munich (2007) sai sentään täällä nimen München, puhumattakaan Stanley Kramerin klassikkoelokuvasta Judgement at Nuremberg (1960), joka on ollut meillä aina Nürnbergin tuomio.

Uusi Humisevan harjun filmatisointi tulee sekin meillä levitykseen alkuperäisellä englanninkielisellä nimellään Wuthering Heights.

Minkä helvetin takia näin? On vaikea keksiä muita syitä kuin levittäjien välinpitämättömyys ja markkinointiväen kuvitelmat siitä, että englannin kieli on niin ku siistii ja suomen kieli ei sit niin ku ole.

Työtön pariskunta ja viimeinen seteli vuonna 1958. Kuva: U. A. Saarinen / Museovirasto

Orvon hallitus ilmoitti leikkaavansa suomalaiselta elokuvatuotannolta ja elokuvakulttuurin edistämiseltä 7 miljoonaa euroa. Pääasiassa leikkaukset tulevat kohdistumaan suomalaisen elokuvatuotannon tukeen.

Neronleimaus merkitsee melkein kolmanneksen leikkausta Elokuvasäätiön – jonka tehtäväksi valtio on uskonut elokuvalain mukaisen elokuvakulttuurin edistämisen – määrärahoihin. Jo nyt suomalainen elokuvatuotanto on vaikeuksissa, kun tuotantotukien määrät eivät ole nousseet, vaikka kustannustaso on noussut.

Jatkossa, jos leikkaukset toteutetaan, on luvassa yhä harvempia tuettuja elokuvia – näin Elokuvasäätiön johtaja Lasse Saarinen arveli Helsingin Sanomille. Niinpä kaiketi myös yksittäiset tukimäärät pienenevät. Kustannukset eivät pienene, eikä riskirahoituksen tarjonta.

Ilman Elokuvasäätiön tukea tuotetut pitkät kotimaiset elokuvat ovat lähes poikkeuksetta olleet juostenkustuja tekeleitä (osa tuetuistakin on). Jos Elokuvasäätiön rahoitusta ei pian riitä enää lahjakkaidenkaan tekijöiden elokuvahankkeiden tukemiseen, ei käteen jää muuta kuin kasa paskaa.

Tämä kaikki vaikuttaa suoraan myös suomalaisten elokuvateatteiden toimintakykyyn. Suurten kaupunkien ulkopuolella kotimaiset elokuvat pitävät pienet teatterit pystyssä ja tarjoavat elämyksiä tälle köyhälle kansallemme, jonka parasta nykyinen kokomusta hallitus on ajattelevinaan.

Jos suunniteltu leikkaus toteutetaan, suomalaisilla elokuvateattereilla ja -tuotannoilla on edessään samanlainen ahdinko kuin 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, jolloin televisio teki läpimurtonsa eikä valtio tukenut elokuvaa lainkaan. Yhteenlaskettuna useita satoja henkilöitä kokoaikaisesti työllistäneet tuotantoyhtiöt lopettivat tuotantotoimintansa ja elokuvateattereiden määrä laski 620:stä 384:ään vuosivälillä 1958–1965. Nyt teattereita on noin 190. Ei ole kauan.

Ilmeisesti kulttuuriministerin äskeinen vierailu Lapin sota -elokuvan kuvauksissa ei avannut hänen silmiään todellisuudelle. Sitäkään elokuvaa ei tehtäisi ilman Elokuvasäätiön (ja Puolustusvoimien) tukea. Kulttuuriministeriä ei olisi silloin sinne kutsuttukaan.

Haluaako Mari-Leena Talvitie olla se kulttuuriministeri, joka tappoi suomalaisen elokuvatuotannon ja Suomen elokuvateatterit?

Kapinallinen laskeutuu. Kuvakaappaus elokuvasta.

Liki 40 vuoden tauon jälkeen Huomenna (1986) on vihdoinkin suuren yleisön nähtävillä. Ohjaaja Juha Rosma kertoo elokuvan synnystä, suhteestaan puolalaiseen elokuvaan ja elokuvantekijöihin sekä vähän Harmagedonistakin.

Tuntematon maa jonkin matkan päässä tulevaisuudessa. Pitkittyneestä sisällissodasta ja muustakin tarpeekseen saanut kapinallisten johtaja ampuu itsensä suorassa radiolähetyksessä. Samaan aikaan nuori kapinallinen Irene jää vihollisen vangiksi ja joutuu kuulusteltavaksi vakoilusta epäiltynä. Kuulustelija, sadistisia piirteitä omaava kapteeni Leimu tuntee vetoa kauniiseen vankiinsa, joka puolestaan käyttää viehätysvoimaansa omien tarkoitustensa saavuttamiseen. Tilanne ei ole kuitenkaan aivan niin yksinkertainen.

Juha Rosman ohjaama ja Jukka Vienon käsikirjoittama Huomenna (1986) on nyt ollut viikon päivät katsottavissa Elonet-suoratoistopalvelussa. KAVI digitoi ja restauroi sen 4K-tasoisena kuvaaja Esa Vuorisen valvoessa värimäärittelyä.

II

Alkujaan Juha Rosman ja Jukka Vienon ajatuksena oli tehdä elokuva neuvostodesantti Kerttu Nuortevan tapauksen pohjalta. Henkilöiden nimet, tapahtumien yksityiskohdat ja ajankohdat muutettiin, mutta lähtökohta oli sama: naispuolinen neuvostodesantti tippuu taivaalta laskuvarjon varassa vakoilemaan suomalaisia Stalinin hirmuhallinnon hyväksi, mutta jääkin kiinni ja joutuu pitkiin kuulusteluihin.

Nuortevan tapaus sattui vuonna 1942, mutta Rosma ja varsinaisen kirjoitustyön tehnyt Vieno siirsivät tapahtumat vuoteen 1944. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Irene joutuu hyppäämään suunniteltua aiemmin pois lentokoneesta ja joutuu vieraaseen maastoon, jää pian suomalaisten vangiksi ja viedään kapteeni Leimun kuulusteltavaksi epäiltynä vakoilusta vihollisen hyväksi. Irenen ja Leimun välille syntyy erikoinen suhde, jonka jälkivaikutuksia elokuva olisi kuvannut vuoteen 1954 sijoittuvalla prologilla ja epilogilla.

Muun muassa työnimillä Niin kaukana kuin itä on lännestä ja Isänmaa kulkenut projekti sai vuosina 1982–1983 Elokuvasäätiöltä käsikirjoitus- ja ennakkosuunnittelutukea, mutta kun Rosma anoi tuotantotukea oman tuotantoyhtiönsä nimissä, ei rahaa myönnetty. Säätiön suunnalta tuli vihreää valoa ja myönteinen tuotantotukipäätös vasta syksyllä 1984, kun hakijana oli Kaj Holmbergin pyörittämä Skandia-Filmi Oy. Rosma oli vienyt Vienon käsikirjoituksen Holmbergille toiveenaan päästä ohjaamaan ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa.

Aake Kalliala ja Juha Rosma Huomisen kuvauksissa. Kuva: Stefan Bremer / Skandia-Filmi / KAVI

III

Esikoiselokuvansa tuotannon alkaessa Juha Rosma oli 37-vuotias. Takana oli kymmenen vuotta Taideteollisen korkeakoulun opettajana. Samaan aikaan opetustyön kanssa hän oli tehnyt lyhytelokuvia sekä yrittänyt saada muutaman pitkän elokuvan vireille, mutta 1980-luku ei ollut parasta mahdollista aikaa suomalaisessa elokuvatuotannossa edes kokeneille tekijöille saati sitten uusille tulokkaille.

Rosmalta jäi 1980-luvun alussa filmaamatta muun muassa Ad Astra -niminen käsikirjoitus Silvo Sokasta (1930–2010), joka sai kansainvälistäkin julkisuutta 1940-luvun lopulla valehdeltuaan, että hän olisi lentänyt onnistuneesti omatekoisella raketillaan. Rosma sai kuitenkin toteutettua toisenlaisen version Sokan tarinasta Tähdenlento-nimisenä televisioelokuvana vuonna 1986.

Ennen elokuvakoulun lehtorin tehtävien alkua vuonna 1975 Juha Rosma oli ehtinyt työskennellä MTV:llä filmitoimittajana, jonka tehtävänä oli rakentaa ja toimittaa kanavan elokuvaohjelmisto. Työpaikka oli Rosman ensimmäinen: samaan aikaan hän suoritti valtiotieteen kandidaatin tutkintoa Helsingin yliopistossa, pääaineinaan kansainvälinen politiikka ja filosofia. Kandidaatin paperit vuonna 1972 saanut Rosma teki opinnäytetyönsä peliteoriasta.

Rosman perhetausta oli kaikkea muuta kuin akateeminen tai taidealoille suuntautuva. Isä Erkki oli sodat käynyt rakennusmestari Keskon palveluksessa ja äiti Sinikka lastentarhanopettaja. Pariskunta meni naimisiin Helsingin saksalaisessa kirkossa kesällä 1947, ja Juha syntyi seuraavana keväänä. Lapsuus- ja nuoruusvuosien koti oli Espoon Tapiolassa, jonka nuorisoteatterin toimintaan hän osallistui aktiivisesti.

Juha Rosmalla ei ollut juuri kokemusta käytännön elokuvanteosta, kun hänet valittiin Taideteollinen korkeakoulun opettajaksi. Hän oli kuitenkin vuotta aiemmin käynyt Puolan kulttuuriministeriön kulttuurivaihtostipendillä tutustumassa sikäläiseen elokuvatuotantoon ja oli jo sitä ennen käynyt Puolassa ja jopa asunut hetken Krakovassa. Varsinaista opiskelua Rosma ei kokeillut Puolassa, sillä se olisi vaatinut vuoden kestävän puolan kielen kurssin.

1970-luvulla puolalainen elokuva oli suuressa suosiossa ”valveutuneiden” kaupunkilaisten keskuudessa. Andrzej Wajda oli puolalaisohjaajista nimekkäin, ellei synnyinmaassaan vain esikoiselokuvansa ohjannutta Roman Polanskia oteta laskuihin mukaan. Rosman kiinnostus puolalaista elokuvaa kohtaan oli siis ymmärrettävää.

Puolan-reissullaan stipendiaatti pääsi seuraamaan ensin Krzysztof Zanussin ohjaaman Välitilinpäätöksen (1975) ja sen jälkeen Wajdan Luvatun maan (1975) kuvauksia. Jälkimmäinen sai myöhemmin Oscar-ehdokkuuden parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa, mutta suomalaisella sivustakatselijalla ei ollut siinä osaa tai arpaa.

»Olin mukana elokuvatuotannoissa niin sanottuna vapaaehtoisena assistenttina, eli en tehnyt mitään hyödyllistä», Juha Rosma muistelee. »Pääpaikkana oli Varsovan elokuvastudio, jossa tutustuin moniin ’nowa falan’ eli uuden aallon tekijöihin. Oli mahdollisuus katsoa myös niin sanotusti hyllyllä olevia [sensuurin kieltämiä] elokuvia. Vietin aikaa myös Lodzin elokuvastudiossa, joka oli Puolan suurin. Vapaa-aika kului alan ihmisten kanssa, ja minulla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä maassa kulissienkin takana tapahtui. Tämän jälkeenkin olen useasti vieraillut Puolassa».

Kesäkuussa 1975 Rosma aloitti Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksen lehtorina, ja seuraavien kymmenen vuoden ajan – ensin viisi vuotta lehtorina ja sen jälkeen toiset viisi vuotta yliopettajana – hänen opetettavina aineinaan olivat milloin elokuva- ja tv-työn perusteet, milloin taas ohjaus- ja suunnittelutyö.

1970-luvun lopulta lähtien hän alkoi tehdä lyhyitä näytelmä- ja dokumenttielokuvia, useimmiten kuvaaja Esa Vuorisen kanssa, joka kuvasi kymmenkunta Rosman lyhytelokuvaa. Lyhytelokuville ei ollut kaupallista kysyntää, mutta niitä tekemällä pääsi toteuttamaan itseään ja saattoi saada näkyvyyttä, joka parhaassa tapauksessa poiki alalta palkkatyötä.

Rosman lyhytelokuvat menestyivät varsin hyvin: kolme niistä sai Jussi-kunniakirjan, kaksi elokuvatuotannon laatutuen, ja Per aspera -niminen nyrkkeilydokumentti voitto Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen sarjan vuonna 1982. Kolme vuotta myöhemmin Rosma pääsi tekemään ensimmäistä pitkää elokuvaansa.

Irene (Katja Kiuru). Kuvakaappaus elokuvasta.

IV

Kun elokuvan kuvaukset alkoivat 29. heinäkuuta 1985, nimi ei ollut enää Isänmaa eikä Niin kaukana kuin itä on lännestä, vaan Huomenna. Suunnitellun epookin sijasta kyseessä olikin dystooppinen tarina vakoojan ja upseerin erikoisesta suhteesta tulevaisuuden maailmassa, jossa ei ilon kyyneliä itketä.

»Ratkaisu siirtyä realismista pois oli niin sanotusti taiteellinen: saatiin liikkumatilaa visuaalisesti ja tuntui kiinnostavalta, että tapahtumat voisivat sattua missä tahansa Euroopassa. Luotiin oma maailmansa, kuten muun muassa sci-fissä usein», Juha Rosma kertoo.

Kapteeni Leimun rooliin ohjaaja valitsi 31-vuotiaan Jukka Puotilan, jolla oli jo kokemusta kameran edessä näyttelemisestä, mutta vasta nyt hän sai ensimmäisen pääroolinsa valkokankaalla – toistaiseksi se on jäänyt myös ainoaksi. Irenen rooliin Rosma mietti ensin suomenruotsalaista Stina Ekbladia ja myös Pirkko Hämäläistä, kunnes päätyi Katja Kiuruun, 19-vuotiaaseen teatterikoululaiseen. Kiuru oli ehtinyt näytellä vain yhdessä pitkässä elokuvassa, Lauri Törhösen Palavassa enkelissä (1984) ja siinäkin vain pienen, kreditoimattoman roolin. Törhösen esikoiselokuva oli Huomisen tapaan Skandia-Filmin tuotantoa.

Huomisen toista naisroolia, kapinallisten kätyriä ja taustapirua näyttelee Bibi Andersson (1935–2019), joka oli noussut maailmanmaineeseen Ingmar Bergmanin elokuvien tähtenä. Anderssonin osalta kuvaukset kestivät viikon, eikä hän ollut omien sanojensa mukaan koskaan näytellyt elokuvassa yhtä halvalla.

»Pitihän elokuvaan saada kansainvälistä loistetta», Rosma perustelee näyttelijävalintaansa. »Ensin ajattelin puolalaista Krystyna Jandaa, mutta kukaan ei tuntenut häntä täällä. Bibi Anderssonin mukaan saaminen ei muistaakseni ollut vaikeaa tai kallista. Tapasimme kerran ja kerroin, mistä oli kysymys – asia oli sillä selvä».

Janda oli Anderssonia melkein parikymmentä vuotta nuorempi, tuolloin 33-vuotias, ja näytellyt muun muassa Wajdan elokuvissa Marmorimies (1977) ja Rautamies (1981). Suomalaisyleisö tunsi hänet kaiketi parhaiten István Szabón Mephistosta (1981), joka oli yleisömenestys täälläkin.

Lopulta Huomenna-elokuvassa ei nähty yhtäkään puolalaista näyttelijää, mutta työryhmässä oli kaksi puolalaista: lavastaja Janusz Sosnowski (1947–2024) ja elokuvan julisteen suunnitellut Piotr Tomaszewski.

Rosman elokuva oli Sosnowskin ensimmäinen työkeikka Puolan ulkopuolella, mutta ei viimeinen, sillä tämä lavasti 1980-luvulla myös Heikki Partasen Pessin ja Illusian (1984) sekä Ilkka Järvi-Laturin esikoisohjauksen Kotia päin (1989). Myöhemmin Sosnowski kävi lavastamassa muun muassa norjalaiselokuvan Kongen av Bastøy (2010).

Bibi Andersson laulajattarena. Kuvakaappaus elokuvasta.

Huomisen visuaalinen maailma on yhdistelmä epookkia, silloista nykyhetkeä ja dystopiaa. Esineistö ja puvusto ovat pääasiassa 1940-luvun tarinaan sopivia, samoin muutamat kuvauspaikoista, eritoten toiseksi pääkuvauspaikaksi valittu vallilalainen puutalo.

Katajanokalla sijaitsevaan Warranttimakasiiniin Sosnowski lavasti valtion sotajoukkojen päämajan, jossa epookki yhdistyy nykyaikaan. Lavastajalla oli käytettävissään varsin vähän rahaa, ja se näkyy lopputuloksessa.

Rahaa ei ollut liiemmälti muillakaan, ja kustannussyistä Huomenna kuvattiin Super-16-filmille, josta levennettiin 35-millimetriset esityskopiot – käytäntö oli hyvin yleinen 1970-luvulta lähtien. Kuvaaja Esa Vuorisen mukaan Huomisen sinivoittoiset värit kuvastavat elokuvan maailman kylmyyttä ja kovuutta. Rosma lisää, että interiöörikuvissa värimaailmaa on rikottu värillisillä valoilla.

»Tavoitteista toki sovittiin kuvaajan kanssa, mutta Esa teki ratkaisut varsin itsenäisesti», ohjaaja kertoo.

Vuorinen oli ehtinyt viettää kuukauden toipumisloman Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan (1985) viimeisen kuvausjakson jälkeen, ennen kuin hän aloitti Rosman elokuvan kuvaukset. Kuten todettua, ohjaaja ja kuvaaja olivat jo ennestään tuttuja toisilleen.

»Esaan tutustuin heti mentyäni Taideteolliseen korkeakouluun, ja hän on siitä lähtien ollut läheisimpiä ystäviäni», Juha Rosma kertoo. »Työtoverina hän on ehdottoman tinkimätön. Oli ilman muuta selvää, että Esa kuvaisi Huomisen, olimmehan tehneet jo useita lyhytleffoja yhdessä».

Kapteeni Leimu (Jukka Puotila). Kuvakaappaus elokuvasta.

Huomisen alussa on lähikuvassa tapahtuva monologi, jossa Jussi Parviaisen näyttelemä kapinallisjohtaja Rupi ilmoittaa radion kuuntelijoille kyllästyneensä kaikkeen ja ampuu lopuksi kuulan kalloonsa. Elokuvan aloituksena se ei välttämättä ole kaikkein onnistunein.

»Jukka Vieno kirjoitti Parviaiselle melko lailla absurdin monologin, joka omalla tavallaan määrittelee elokuvan tyylin ja sen jonkinlaisen arvaamattomuuden. Kuvaajalle se antoi mahdollisuuden tehdä jotakin totutusta poikkeavaa», Rosma perustelee. »Dramaturgian kannalta se on eräänlainen prologi, ja voi toki olla, että se tuntuu ylimääräiseltä. Toisaalta Jussin esittämän Rupin kohtaloon viitataan leffassa pitkin matkaa, ja hän on kuolleenakin jonkinlainen avainhenkilö».

Ohjaaja näki esikoispitkänsä muutama päivä sitten KAVI:n restauroimana versiona. Edellisestä katselukerrasta oli jo vuosikymmeniä.

»Kuvattu maailma on toisaalta rakennettu toimivasti – kuvaus, lavastus, miljööt, puvustus – ja ammattitaitoisesti, toisaalta lopputuloksena on jotakin selittämätöntä ja hämmentävää. Katsoja voi kysyä, mistä tässä kaikessa on kysymys, keitä nämä eri osapuolet ovat, mitä päähenkilöt tahtovat ja mihin he pyrkivät? Asiaan vaikuttaa myös paikoittain vahvasti tyylitelty sinänsä rikas, joskin kolkko dialogi», 1980-luvulla käsikirjoitusoppaankin kirjoittanut Juha Rosma pohtii ja jatkaa:

»Dramaturgisesti ei ollut viisasta jättää vastaamatta liian moneen kysymykseen. Tarinassa ei ole selvästi hyvää tai pahaa osapuolta, tilanteet pakottavat ihmiset toimimaan niin kuin kuvittelevat oman etunsa vaativan. Kaiken taustalla jäävät tuntemattomat, isot pelurit, joille yksilöt eivät ole tärkeitä. Tässäkään ei tänä päivänä ole valitettavasti mitään uutta».

»Jälkeenpäin katsottuna asetelmaa olisi pitänyt selkeyttää. Alkuun olisi tarvittu kohtaus, jossa ilmoitetaan lähtökohta ja jossa päähenkilöiden tavoitteet tulevat selviksi. Näin katsoja pääsisi seuraamaan, miten heidän pyrkimyksilleen käy ja millaisia muutoksia tämä heissä edellyttää», Rosma pohtii.

Ohjaaja näkee liki 40 vuoden takaisen esikoisohjauksessaan myös onnistuneita puolia:

»Edward Vesalan musiikki tukee tunnelmaa, ja elokuvassa on paljon liikettä myös taustalla, mikä tekee siitä elävän. Jotkut pitkät kuljetukset ilman dialogia tuntuvat toimivan. Kokonaisuus koostuu ikään kuin mosaiikista, jossa yksittäiset kohtaukset ovat joskus tärkeämpiä kuin kokonaisuus. Estetiikka muistuttaa välillä lyhytleffaa ja musiikkivideoita, mikä ei aina tue kommunikaatiota katsojien kanssa».

Rosma katuu jonkin verran epookista luopumista ja tapahtumien sijoittamista tulevaisuuteen. »Kaupallisessa mielessä ratkaisu ei luultavasti ollut paras mahdollinen», hän tunnustaa.

Juha Rosma ja Bibi Andersson kuvauksissa ravintola Adlonissa. Kuva: Stefan Bremer / Skandia-Filmi / KAVI

Heinäkuun 29. päivänä 1985 alkaneet kuvaukset päättyivät 12. syyskuuta. Nykypäivän mittapuulla pitkähköltä vaikuttava kuvausjakso selittyy työryhmän pienuudella: elokuvanteon kalleimmat kulut eli palkat, sosiaalimaksut ja muut niihin liittyvät pysyivät pieninä, eikä näyttelijöitäkään montaa tarvittu.

Elokuvan kolmen miljoonan markan eli nykyrahassa 1,2 miljoonan euron budjetti jopa alittui, kenties juuri epookista luopumisen takia tai rahapulan takia. 2,7 miljoonan markan eli vajaan 1,1 miljoonan euron lopullisista tuotantokustannuksista Elokuvasäätiön tuki kattoi 1,3 miljoonaa markkaa, joskin siitä 450 000 oli tv-rahaston ennakko-ostomaksua, joka meni kuin kankkulan kaivoon, sillä Huomista ei ole koskaan esitetty televisiossa. Lisäksi säätiö myönsi elokuvalle tuotantopalvelujaan, ja ainakin säätiön miksaamoa käytettiin elokuvan jälkituotannossa.

Huomenna sai ensi-iltansa tammikuussa 1986 samanaikaisesti neljässä kaupungissa; Helsingissä sillä oli kaksoisensi-ilta Formian ja Maximin kakkossaleissa. Koko levityksensä aikana elokuva keräsi vain 3 045 katsojaa. Surullinen luku ei ollut poikkeuksellinen 1980-luvun puolivälin kotimaisessa elokuvatuotannossa. Kyseisenä vuonna peräti 11 kotimaista pitkää näytelmäelokuvaa sai teattereista alle 10 000 katsojaa.

»On totta, että 1980-luku ei ollut kovin mainiota aikaa kotimaiselle pitkälle leffalle mm. levitykseen liittyvien ongelmien johdosta», Rosma tunnustaa. »Toisaalta itse en koskaan panostanut juuri pitkiin elokuviin, tuotantokuviot tuntuivat raskailta ja markkinointi yms. julkisuus vieraalta».

Huomenna sai kutsuvierasensi-illassaan sekä kehuja että moitteita ohjaajaveteraani Matti Kassilalta, joka itse suunnitteli tuohon aikaan elokuvaa Kerttu Nuortevan tapauksesta.

»Elokuvakerronnallisesti elokuva on hyvin hallittu [ja] siinä on päästy mihin on pyrittykin, mutta käsikirjoitus on huono. Symbolismi on aikansa elänyt. Kyllä katsojat kaipaavat konkreettisempaa tarinaa ja sillä voi sinänsä tyylitellä», Kassila sanoi kutsuvierasensi-illassa Iltalehden toimittajalle.

»Lajissaan hallittu. Elokuvakerronta on meillä ollut liian teatterisidonnaista. Jos tämä murtaa elokuvakerronnan rajoja, niin hyvä on», totesi puolestaan ohjaajakollega Timo Humaloja, joka itse teki parhaillaan omaa tulevaisuuskuvaustaan, Valkoista kääpiötä (1986).

Huomenna-elokuvan työryhmä ja näyttelijöitä. Kuva: Stefan Bremer / Skandia-Filmi / KAVI

Kun elokuvan teatterilevitys oli jo ohi, tuottaja Kaj Holmberg kertoi hänkin Iltalehdelle näkemyksensä valmiista teoksesta.

»Minusta tarinassa olisi ollut aineksia, mutta [Rosma] teki sen liian varautuneesti. Siinä kainosteltiin kaikki asiat. Se oli kuin jatkuvaa coitus interuptusta. Filmausvaiheessa yritin puuttua joihinkin asioihin, mutta Rosma ja [Vieno] saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että tarina toimii. Täytyihän minun uskoa heitä, Suomen ainoan dramaturgin oppikirjan tekijää ja Suomen ainoan tv-yhtiön dramaturgia!»

36-vuotiasta elokuvatuottajaa ja toimitusjohtajaa kismitti ennen kaikkea se, ettei Huomenna-elokuvan puolen miljoonan markan omarahoitusosuutta saatu takaisin, kun katsojaluvut jäivät niin pieniksi. Siinä olikin syy hetken kirkkaana loistaneen Skandia-Filmin nopeaan loppuun: kahden ensimmäisen tuotannon eli Niskavuoren (1984) ja Palavan enkelin (1984) jälkeen yhtiön jokainen elokuva jäi raskaasti tappiolle. Matti Kassilan ohjaama Jäähyväiset presidentille (1987) menestyi sentään kohtalaisesti, mutta se ei pelastanut tuotantoyhtiötä konkurssilta.

Ennen Skandia-Filmin kaatumista Juha Rosma ehti tehdä yhtiölle toisenkin pitkän elokuvan, eikä sekään noudattanut tyypillistä suomalaisen elokuvan linjaa.

Bibi Andersson. Kuva: Stefan Bremer / Skandia-Filmi / KAVI

V

Jussi Parviaisen kirjoittama ja Antti Einari Halosen ohjaama Valtakunta oli syksyn 1985 suuria teatteritapauksia; Intimiteatterin lavalla 104 kertaa esitetyn näytelmän kävi katsomassa 43 329 lavateatterin ystävää. Samana syksynä, loka–marraskuun välisenä aikana, vain 12 kuvauspäivässä, Juha Rosma ohjasi toisen pitkän elokuvansa Harmagedon – erään maailman loppu, jonka käsikirjoituksen laatinut Parviainen näytteli myös elokuvan pääroolin.

Valkoisella haulikollaan ihmisiä listivä Juska Paarma oli Parviaisen ensimmäinen päärooli valkokankaalla, ja kuten Jukka Puotilan kohdalla Rosman edellisessä elokuvassa, toistaiseksi myös viimeinen.

Skandia-Filmi ei saanut projektiin Elokuvasäätiön tuotantotukea, mikä lienee rajoittanut kuvauspäivien määrää huomattavasti.

Juha Rosma oli luonteva valinta elokuvan ohjaajaksi, sillä Parviainen oli kirjoittanut yhden hänen aiemmista lyhytelokuvistaan ja näytellyt Huomenna-elokuvassa. Elokuvan ensi-illan aikaan Parviainen kertoi Ilta-Sanomille, kuinka hän vastasi elokuvan taiteellisista ratkaisuista. Rosman kokemus on varsin toisenlainen:

»Henkilöt ja suurelta osin dialogi pohjautuivat Jussin näytelmään ja kirjoittajan maailmankuva on vahvasti läsnä, niin kuin usein silloin, kun elokuva perustuu kirjalliseen materiaaliin», kertoo. »Ohjaukseen liittyviin päätöksiin Parviainen ei osallistunut, hän toi kuvauksiin niiden aikana kirjoittamaansa uutta dialogia ja keskittyi omaan roolisuoritukseensa. Varsinaista käsikirjoitusta ei ollut, vaan ohjaaja, kuvaaja, kuvausryhmä ja leikkaaja pyrkivät rakentamaan elokuvallista kokonaisuutta annetuissa hankalissa olosuhteissa. Elokuvan sisältö on ilman muuta yksin Parviaisen luoma, muut ammattilaiset pyrkivät antamaan sille muodon».

Rosma sai elokuvan kuvaajaksi puolalainen Sławomir Idziak, joka oli jo Huomisen tuotantotukianomuksissa merkitty ”varamieheksi”, jos Esa Vuorinen ei olisikaan päässyt kuvaajaksi. Rosma  oli tutustunut Idziakiin jo vuonna 1974, kun hän oli ollut Puolassa seuraamassa Krzysztof Zanussin Välitilinpäätöksen kuvauksia. Se oli Idziakin ensimmäinen pitkän elokuvan kuvaustyö.

»Olemme olleet läheisiä ystäviä kohta 50 vuoden ajan, myös myrskyisinä poliittisen kuohunnan vuosina», Rosma sanoo Idziakista. »Harmagedon oli tuotannollisesti sen verran sekava, että pyysin Sławomiria auttamaan meikäläistä. Hän käytti paljon omatekoisia filttereitä tarkoituksenaan rikkoa tarinan melko raaka naturalismi».

Sławomir Idziak oli ennen Harmagedonia kuvannut muun muassa Zanussin Hiljaisen auringon vuoden (1984), mutta suurimmat työt olivat vielä edessäpäin. Pari vuotta Suomen-reissunsa jälkeen hän aloitti yhteistyönsä Krzysztof Kieslowskin kanssa. Kaksikko teki yhdessä elokuvat Lyhyt elokuva tappamisesta (1988), Veronikan kaksoiselämä (1991) ja Kolme väriä: punainen (1994) sekä yhden Kymmenen käskyä- eli Dekalog-minisarjan (1988) jaksoista. Sittemmin Idziak on kuvannut useita Hollywood-elokuvia, muun muassa Andrew Niccolin modernin scifi-klassikon Gattaca (1997) ja Ridley Scottin elokuvan Isku Mogadishuun (2001).

Juha Rosma kertoo puolalaiskuvaajan vierailleen Suomessa viime vuosiin saakka pitämässä kursseja elokuvataiteen linjan opiskelijoille. Krzysztof Zanussi ja Andrzej Wajda kävivät hekin hänen kutsumanaan pariin otteeseen Suomessa puhumassa työstään ja eurooppalaisesta elokuvapolitiikasta.

Harmagedon – erään maailman loppu sai ensi-iltansa maaliskuun lopulla 1986, vain pari kuukautta ohjaajan edellisen elokuvan jälkeen. Siitäkään ei tullut yleisömenestystä, katsojia kertyi alle 10 000, mutta se on sittemmin saanut kulttimaineen. Osasyynä tähän jälkimaineeseen lienee se, että kyseistä elokuvaa on ollut hyvin vaikea nähdä missään. Huomenna-elokuvan tapaan Harmagedonia ei ole koskaan esitetty televisiossa.

Esa Vuorinen ja Juha Rosma Huomisen kuvauksissa. Kuva: Stefan Bremer / Skandia-Filmi / KAVI

VI

Juha Rosman kolmas ja tähän mennessä viimeinen valkokangaselokuva oli Kuka on Joe Louis? (1992), jossa Ilkka Heiskasen näyttelemä nyrkkeilijä alkaa nöyryyttävää tappiota seuranneen vuosien hiljaiselon jälkeen taas harjoitella ottelua varten. Apuna on Vesa-Matti Loirin esittämä vanha tuttu valmentaja, mutta nuoren nyrkkeilijän ajatukset kulkeutuvat Puolaan entisen tyttöystävän (Anna Majcher) luo.

Fantasiafilmi Oy:n ja puolalaisen Dom-studion yhteistuotanto sai alkusysäyksensä, kun ohjaaja Janusz Zaorski näki Huomenna-elokuvan ja ehdotti yhteistyötä. Koska kyseessä oli kahden maan välinen yhteistuotanto, oli elokuvan työryhmässä ja näyttelijöissä molempien maiden kansalaisia. Kuvaajana oli Witold Adamek (1945–2017), joka oli niin ikään työskennellyt Kieslowskin kanssa Lyhyet elokuva rakkaudesta -filmin (1988) ja Kymmenen käskyä -sarjan yhden jakson verran.

»Adamek oli puolalaisen tuotantoyhtiön valinta», Juha Rosma kertoo ja sanoo käyvänsä läpi aikaansa Puolassa läpi muistelmissaan, joita ei ole vielä julkaistu. »Mestarit ovat kaikkialla mestareita. Puolalaiset joutuivat aikoinaan ottamaan erityisen tarkasti huomioon länsimaisen filmimateriaalin hinnan. Erona suomalaiskuvaajiin on ehkä se, että puolalaiset ottivat tiukemmin kantaa dramaturgisiin ratkaisuihin».

Kuka on Joe Louis? sai ensi-iltansa loppukesästä 1992. Jos 1980-luvun puoliväli ei ollut otollista aikaa suomalaiselle elokuvalle, niin 1990-luvun alussa elettiin kaikkien aikojen surkeinta aikaa, jolloin kotimainen elokuva oli menettänyt täysin suosionsa laman köyhdyttämän kansan keskuudessa. Vain farssit menivät yleisöön, eivätkä pian nekään. Rosman kolmas elokuva oli yksi monista lamavuosien flopeista: sen näki elokuvateattereissa vain runsaat 1 500 katsojaa.

Samaan aikaan Rosma oli täystyöllistetty TV2:n ohjaaja-dramaturgina ja myös lavateatterin puolella. Vaikka pitkät elokuvat pyörivät pienille katsojamäärille, näkyi hänen kädenjälkensä television kuvaruudun välityksellä suurelle yleisölle.

»Televisiolle tehdyt pitkät ja lyhyet elokuvat sekä draamasarjat ovat saaneet isoja katsojamääriä, mikä tietysti tuntuu mukavalta, eikä niissä tekijän tarvitse hääriä etualalla. Teatterissa pyörineet näytelmät ovat vetäneet luonnollisesti vähemmän väkeä, mutta niillä on oma merkityksensä niistä kiinnostuneille ihmisille», Rosma sanoo.

Yhdessä asiassa Rosman elokuvaura on ollut poikkeuksellisen huono-onninen: kaikki hänen kolme elokuvaansa ovat jääneet lähes tyystin vaille ensi-iltakierroksen jälkeistä levitystä. Kuka on Joe Louis? on esitetty kahdesti televisiossa (viimeksi yli 20 vuotta sitten), mutta Huomista ja Harmagedonia ei ole. Ulkomaisilla festivaaleilla kulkenut Huomenna on kuitenkin nyt kaikkien katsottavissa Elonetissä.

»Eiköhän näiden leffojen laajemman levityksen aika ole jo ohi. Elonet on tietysti mukava poikkeus, ja ne joita juttu kiinnostaa, voivat sen sieltä katsoa», Juha Rosma toteaa.

Huomenna (1986) on katsottavissa Elonet+-sovelluksessa ja Elonet.fi:ssä. Ilmaiseksi. 

Juha Rosma

Syntynyt 30.4.1948 Helsingissä. Vanhemmat rakennusmestari Erkki Rosma (1919–2016) ja lastentarhanopettaja Sinikka Rosma o.s. Lehmussaari (1925–2015). Ylioppilas 1967, valtiotieteen kandidaatti 1972. Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osaston lehtori 1975–1980 ja yliopettaja 1980–1985. TV2:n teatteripäällikkö 1997–2002, draamapäällikkö 2002–2007. Bibliografia: Elokuvadramaturgian salaisuudet (Suomen elokuvasäätiön julkaisusarja, 1984); toimittajana Armas Hutrin teoksessa Veistoksia (Helsinki, 1974). Teatteriohjauksia mm. Sam Shepardin Simpatico (Tampereen Teatteri, 2003), Andrew Bovellin Oikoteitä (Tampereen Teatteri, 2007), Kari Hotakaisen Huolimattomat (Tampereen Työväen Teatteri, 2010), Rebecca Lenkiewiczin Yökaudet (Kemin kaupunginteatteri, 2015), David Lindsay-Abairen Kaninkolo (Hämeenlinnan Teatteri, 2015). Jussi-kunniakirja 1980 lyhytelokuvasta 1920. Jussi-kunniakirja 1982 lyhyelokuvasta Per aspera. Jussi-kunniakirja 1983 lyhytelokuvasta Jeesuksen pojat. Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen sarjan voitto 1982 lyhytelokuvalla Per aspera. Valtion elokuvatuotannon laatutuki 1982 lyhytelokuvasta Per aspera. Valtion elokuvatuotannon laatutuki 1995 tv-elokuvasta Rondaus. Valtion elokuvapalkinto 1983 lyhytelokuvasta Jeesuksen pojat. Parhaan ohjauksen Venla-palkinto 2000 tv-elokuvasta Vaarallinen kevät. Parhaan ohjauksen Venla-palkinto 2009 tv-sarjasta Sitoutumisen alkeet (julkaistu DVD:llä).

Karvojen ohjaaja Seppo Huunonen maskeeraa naispääosaa näytellyttä Arja Virtasta. Kuva: Eloseppo

Syksyllä 1973 elettiin toiveikkaita aikoja suomalaisella elokuva-alalla. Televisio-ohjaaja Rauni Mollbergin ensimmäinen valkokangaselokuva Maa on syntinen laulu sai ensi-iltansa lokakuun viimeisenä päivänä ja keräsi koko levityksensä aikana yli 710 000 katsojaa. Kaksi kuukautta aiemmin teattereihin tullut Uuno Turhapuro houkutteli sekin teattereihin reilut 600 000 katsojaa. Molempien elokuvien menestyksekäs teatterikierros jatkui pitkälle seuraavan vuoden puolelle.

Maa on syntinen laulu oli myös taiteellinen voitto ja ulkomailla yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä suomalaiselokuvista. Alkuvuodesta 1974 se kilpaili Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta, ja Ruotsin elokuvateattereissa sille kertyi yli 150 000 katsojaa. Osittain videolle kuvattua, Ere Kokkosen ohjaamaa Uuno Turhapuroa ei sen sijaan edes yritetty viedä maan rajojen ulkopuolelle.

Menestystarinoista huolimatta suomalainen elokuvatuotanto oli kriisissä. Tarjolla ei ollut huomattavaa julkista rahoitusta eikä katsojiakaan, vaan valtaosa kotimaisista elokuvista pyöri niin pienille katsojamäärille, etteivät filmivuokratuotot peittäneet välttämättä edes levityskustannuksia tuotantokustannuksista puhumattakaan. Televisiokanavat ostivat elokuvia ennakkoon vain harvoin ja Elokuvasäätiön jakamat tuotantolainat kattoivat yleensä vain noin viidenneksen kokonaiskustannuksista. Opetusministeriön jakaman rahamuotoisen valtionpalkinnon sai vasta jälkikäteen valmiista elokuvasta – jos silloinkaan.

Taloudellinen tilanne parani merkittävästi vuonna 1974, kun opetusministeriö alkoi jakaa myös elokuvatuotannon ennakkotukea. Sen ansiosta julkisella ennakkotuella oli mahdollista kattaa jopa 70 prosenttia elokuvan tuotantokustannuksista, joskin on muistettava, että elokuvan tuottaessa voittoa oli Elokuvasäätiön tukilaina maksettava takaisin.1

Mutta ennen kuin tuota opetusministeriön ennakkotukea alettiin jakaa, ehti pitkien näytelmäelokuvien tuotanto melkein loppua Suomessa.

Vuosittaisten kotimaisten ensi-iltojen määrä ei ollut koko vuosikymmenen alkupuolella suuri: vuonna 1970 niitä oli 13, seuraavana vuonna yhdeksän, vuonna 1972 kuusi ja vuonna 1973 yhdeksän. Pohjalukema saavutettiin vuonna 1974, kun kotimaisia ensi-iltoja oli vain kolme. Yhtä vähän pitkiä kotimaisia näytelmäelokuvia oli valmistunut viimeksi vuonna 1967 ja sitä edellisen kerran vuonna 1932. Vuosittaisten kotimaisten ensi-iltojen määrässä päästiin kaksinumeroisiin lukemiin seuraavan kerran vasta vuonna 1980.

Vähäinen määrä uusia elokuvia merkitsi sitä, että elokuvantekijöiden oli haettava elantonsa mainoselokuvista. Vuoden 1974 aikana filmattiin vain neljää pitkää elokuvaa ja niistäkin yhtä ainoastaan kolmen päivän verran, sillä sen pääkuvausjakso ajoittui seuraavan vuoden puolelle. Määrä oli ollut vielä surkeampi vuonna 1972, jolloin vain kolme elokuvaa oli kuvausvaiheessa. Näihin vuosiin verrattuna verrattuna vuosi 1973 oli kiireinen kuuden elokuvan kuvauksineen.

Suunnitelmia ei silti puuttunut. Melkeinpä jokaisella tuotantoyhtiöllä oli kehitteillä jokin projekti, joista oli yleensä luovuttava heti, jos Elokuvasäätiö ei myöntänyt tuotantolainaa. Jotkin tahot hakivat tuotantolainaa useilla eri suunnitelmilla, minkä perusteella kyseessä oli kokeilu, jolla katsottiin, mihin lainaa irtoaisi.

Vuoden 1974 ensi-iltojen vähäiseen määrään vaikutti ennen kaikkea se, että Elokuvasäätiöltä edellisenä vuonna myönteisen tuotantolainapäätöksen saaneista seitsemästä elokuvasta kolmea ei tehtykään. Mikko Niskasen elokuva Hautakivet huipulle, Jukka Pakaslahden esikoisohjaus Suomen viimeinen susi ja Asko Tolosen esikoisohjaus Saatanan suomalainen jäivät kaikki hyvien aikomusten asteelle.

Ilmari Eskolan romaaniin Tikapuut huipulle pohjautuvasta Hautakivet huipulle -elokuvasta piti tulla satiiri ja Filmituotanto Spede Pasanen Oy:n ensimmäinen kunnianhimoinen projekti vuosikausiin. Kyseessä oli kertomus muuttotappiokuntaan saapuvasta huijarista, jonka edessä kunnanisät kumartavat, kun mies lupaa perustaa kuntaan hautakivitehtaan ja työllistää pitäjän työttömiä.

Hautakivet huipulle jäi tekemättä, koska Niskanen nimitettiin taiteilijaprofessoriksi eikä hän Pasasen mukaan ollut enää halukas tekemään töitä, ei ainakaan kyseistä elokuvaa eikä varsinkaan tuolloin. Viisi vuotta myöhemmin Niskanen käytti samaa aihetta, joskin runsaasti muokattuna, tuottamassaan ja ohjaamassa elokuvassaan Syksyllä kaikki on toisin (1978).

Suomen viimeinen susi olisi sekin ollut ajankohtainen satiiri vaihtoehtoistodellisuuden Suomesta, jossa viimeinenkin susi on jo aikaa sitten tapettu – kunnes sitten alkaa levitä huhu, että yksi hukka olisi nähty pohjoisessa. Alkaa sekalaisen seurakunnan kilpajuoksu kohti Lappia. Mukana menossa on poliitikoita, eläinsuojelijoita, Juha Mieto ja saksalaisia metsästäjiä.

Pakaslahden elokuva ei koskaan edennyt tuotantoon, koska tuotantoyhtiön Filmi-Ässä Oy:n mainoselokuvilla ja hittielokuvalla Lampaansyöjät (1972) hankitut rahat hupenivat toiseen pitkään elokuvaan, josta lisää edempänä. Pakaslahden ura loppui kesken samalla kuin hänen elämänsäkin oman käden kautta, eikä hän saanut ikinä tilaisuutta tehdä pitkää elokuvaa.

Hannu Ylitalon romaaniin pohjautuva Saatanan suomalainen olisi niin ikään käsitellyt ajankohtaista aihetta, suomalaisten työperäistä massamuuttoa Ruotsiin. Tuotanto ei käynnistynyt, koska Filmi-Jatta Oy ei saanut tarpeeksi julkista tukea.

Näin päädyttiin tilanteeseen, jossa vuoden 1974 kotimaisten elokuvien tarjonta jäi vain kolmeen ensi-iltaan. Toisinaan määräksi on ilmoitettu vain kaksi, joka ei varsinaisesti ole väärin, mutta kuitenkin vain osa tästä yhden miehen sodasta.

Risto Jarva Ruusujen ajan (1969) aikaan, vielä parrattomana. Kuva: Urpo Rouhiainen / Museovirasto

Yhden miehen sotaa

Yhteiskunnallisia aiheita elokuvissaan käsitellyt Risto Jarva kirjoitti yhdessä Jussi Kylätaskun kanssa elokuvakäsikirjoituksen pienyrittäjän ahdingosta Suomessa. Päähenkilö on työmies Erik Suomies, joka saa pankista lainan ja ostaa perustamalleen firmalle sekä kauhakuormaimen että linja-auton. Jälkimmäiseen hän pakkaa vaimonsa ja lapsensa, jotka lähtevät isännän mukaan elämään kiertävää elämää. Linja-autosta tulee toimisto ja koti, joka kulkee sinne, missä töitä on. Mukaan lähtee välttämätön työkaveri, joka myös osaa käyttää kauhakuormainta.

Päärooliin Erik Suomieheksi ohjaaja valitsi Eero Rinteen, jonka veli oli Ilta-Sanomien kulttuuritoimittaja ja Jarvan vanha tuttu. Amatöörinäyttelijäksi Rinne ei ollut roolissaan hassumpi, vaikka Jarva ei ollutkaan mikään näyttelijäohjaaja. Naispääosaa, Suomiehen rouvaa, esitti ammattinäyttelijä Tuula Nyman.

Yhden miehen sodaksi nimetyn elokuvan kuvaukset ajoittuivat syksyyn ja alkutalveen 1972. Pääkuvauspaikkana oli hämäläinen Lammin kunta, jossa amatöörinäyttelijä Eero Rinne asui, viljeli maata ja ajoi linja-autoa henkensä pitimiksi.

Mustavalkoiselle 16 millimetrin filmille Super-16-formaatissa kuvatun Yhden miehen sodan viimeisestä kuvauspäivästä oli vielä runsaan vuoden matka varsinaiseen ensi-iltaan, joskin tässä kohtaa eteen tulee tulkintakysymys.

Syynä elokuvan ensi-illan viivästymiselle oli rahanpuute: Filminor Oy oli tuottanut Yhden miehen sodan ilman Elokuvasäätiön tuotantolainaa ja tietysti myös ilman opetusministeriön ennakkotukea, jota ei vielä tuolloin jaettukaan.

Syytä Elokuvasäätiön kielteiseen tukipäätökseen ei tarvitse arvuutella: Risto Jarva oli vasemmistolainen taiteilijaprofessori ja keskeinen vaikuttaja elokuvapolitiikassa eli kaikkea sitä, mistä Elokuvasäätiössä päätökset tehneet elokuvaliikemiehet eivät pitäneet. Vielä vähemmän nämä lienevät pitäneet Yhden miehen sodan käsikirjoituksesta ja ajatusmaailmasta, jossa isot yhtiöt ovat syynä pienyrittäjien ahdinkoon.

– Olihan se vähän yllättävää, ettei säätiöltä saatu lainaa varsinkin, kun Fennada sai projektia varten, jota ei toteutettu […] Säätiö katsoi, ettei tällaisten elokuvien tekeminen ole tarpeellista. Me teimme sen kuitenki, Risto Jarva kertoi elokuvansa valmistumisen jälkeen.

Lausumallaan hän viittasi Veijo Meren Tukikohta-romaanin filmatisointiin ja Fennada-Filmiin, jonka toimitusjohtaja Mauno Mäkelä istui Elokuvasäätiön hallituksessa ja työvaliokunnassa päättämässä rahanjaosta. Tukikohtaa ei koskaan filmattu, ei kaiketi edes vakavissaan aiottukaan, mutta Mäkelä hankki sille tuotantolainapäätöksen, jottei hänen ensin tuotanto-ohjelmaansa ottama ja sitten hylkäämänsä vasemmistolaiselokuva Laukaus tehtaalla olisi saanut lainaa.

Toisaalta tilanne ei ollut aivan näin mustavalkoinen, sillä Risto Jarvan Filminor Oy oli saanut jo vuoden 1972 ensimmäisessä jaossa tuotantolainan suunnittelemalleen komedialle Loma, mutta luopunut siitä, kun ilmeisesti muu rahoitus ei vielä tuossa vaiheessa järjestynyt.

Ilman Elokuvasäätiön tukeakin Yhden miehen sotaa lähdettiin tekemään ja se saatiin valmiiksi, mutta levitykseen ei ollut varaa. Jo tuohon aikaan elokuvatuottajat saattoivat saada elokuvan vuokraajalta eli levittäjältä luottoa esityskopio- ja markkinointikustannuksiin, mutta silloin oli tehtävä sopimus sellaisen levittäjän kanssa, jolla oli rahaa. Finnkino Oy:lla ei pahemmin ollut, mutta Jörn Donnerin pyörittämä yhtiö otti mielellään Yhden miehen sodan levitykseen, kuten se oli ottanut Jarvan aiempiakin elokuvia. Niistä ainoastaan Bensaa suonissa (1970) oli menestynyt.

Toinen ongelma oli ensi-iltateattereiden puute: uusi kotimainen elokuva haluttiin lanseerata kolmoisensi-illalla pääkaupungissa, mutta tarjolla ei ollut riittävän hyviä teattereita. Oli odotettava, että tuotantoyhtiön rahatilanne paranisi ja Helsingin ykkösteatterit omistaneet suuret yhtiöt olisivat halukkaita ottamaan Yhden miehen sodan ohjelmistoonsa. Samat yhtiöt ja samat johtajat, jotka eivät Elokuvasäätiön luottamustoimissaan halunneet myöntää siihen tuotantolainaa.

Samaan aikaan elokuvantekoon (taatusti ilmaiseksi) osallistuneet lammilaiset odottivat innolla näkevänsä, mitä pojat olivat saaneet aikaiseksi ja kuinka Eero ”Emppu” Rinne pärjäsi roolissaan. Kun Yhden miehen sota oli leikattu ja ensimmäinen esityskopio teetetty, Risto Jarva lähti kopion kanssa Lammin entiselle suojeluskuntatalolle, jossa elokuvan ensimmäinen julkinen esitys pidettiin helmikuun 28. päivänä 1973.

Entisellä suojeluskuntatalolla oli näytetty elokuvia jo 1930-luvulta lähtien, mutta välillä toiminta oli ollut pysähdyksissä. Yhden miehen sota oli poikkeuksellinen tapaus pienessä teatterissa, vanhan koneenkäyttäjän mukaan heillä oli viimeksi nähty moinen yleisöryntäys ennen sotia. Esitystekniikkakin taisi olla osin sotaa edeltävä ajalta, sillä Yhden miehen sodan näytöksessä kuva välillä pimeni kinohiilien hehkun hiivuttua ja äänessäkin oli ongelmia. Teatterissa oli sentään kaksi projektoria (ilmeisesti mykkäelokuvan ajoilta peräisin ollut Ernemann II ja 1950-luvun Ernemann VIII B) joten näytös onnistui ilman, että jokaisen kelan jälkeen oli pidettävä tauko.

Joka tapauksessa Yhden miehen sodan näytökselle oli toinenkin ja paljon parempi syy kuin vain halu näyttää valmis elokuva sen tekoon osallistuneille lammilaisille: valtion elokuvapalkinto. Helmikuun viimeinen päivä oli sattumalta takarajana, johon mennessä elokuva oli pitänyt esittää julkisesti, mikäli tuottaja halusi ilmoittaa sen vuoden 1973 kilpaan mukaan.

Risto Jarvan kaikki aiemmat pitkät elokuvat, X-paronia (1964) lukuun ottamatta, olivat saaneet valtion elokuvapalkinnon, joten hänellä lienee ollut kiire saada Yhden miehen sota mukaan vuoden 1973 kilpailuun, vaikka varsinaisen teatterilevityksen suhteen ei ollut mitään sopimuksia.

Samanlainen kiire oli ollut vuotta aiemmin, kun Jarvan edellisen elokuvan Kun taivas putoaa (1972) ensimmäinen julkinen esitys pidettiin helmikuun lopulla Kauhavalla, mutta varsinainen levitys alkoi vasta pari viikkoa myöhemmin. Jarva ei ollut ainoa elokuvantekijä, joka käytti tällaista keinoa.

Yhden miehen sota sai valtion elokuvapalkinton ja vieläpä selvästi suurimman, arvoltaan 220 000 markkaa eli nykyrahassa noin 305 000 euroa. Enemmänkin se olisi voinut saada, jos seitsemänhenkisen palkintolautakunnan kolmen jäsenen mielipide Matti Kassilan Haluan rakastaa, Peterin (1972) palkitsemisesta olisi otettu huomioon. Eriävän mielipiteensä allekirjoittaneet kolme jäsentä ehdottivat, että Kassilan filmin palkitsemisen sijasta sen saama 50 000 markan palkintosumma olisi pitänyt jakaa Yhden miehen sodan ja lyhytelokuvien kesken.

Risto Jarva ja Filminor todella tarvitsivat valtionpalkinnosta tulevia rahoja, sillä 310 000 markkaa eli noin 430 000 euroa maksanut elokuva ei lopulta saanut elokuvateattereista enempää kuin 7 015 katsojaa. Niistäkään katsojista ei ollut vielä tietoa silloin, kun valtionpalkinnosta tuli päätös, sillä Yhden miehen sodan varsinainen teatterilevitys alkoi vasta 18. tammikuuta 1974 Turun Bostonista. Se ei saanut kolmois- eikä edes kaksoisensi-iltaa Helsingissä, vaan maaliskuusta lähtien sitä esitettiin pääkaupungissa ainoastaan Adams-teatterissa.

Filminor myi Yhden miehen sodan tv-esitysoikeudet TV1:lle, joka esitti sen jo marraskuussa 1975.

Ei ihme, että Risto Jarva toteutti seuraavaksi kaupallisemman aiheen, komedian Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975). Yli 280 000 katsojaa kerännyt elokuva muutti hänen ohjaajauransa suunnan samoin kuin tuotantoyhtiön kassatilanteen. Joidenkin mielestä Jarva myi itsensä kaupallisille aiheille, jotkut taas pitivät Jarvan elokuvista vain komedioita katsomisen arvoisina.

Loma, johon Elokuvasäätiö oli myöntänyt tuotantolainan ensimmäisen kerran jo vuonna 1972, toteutui vuonna 1976 ja sai fantastisen menestyksen, kun katsojia kertyi yli 515 000.

Mustavalkoisen Karvojen kuvauksissa otettiin värillisiä still-kuvia. Kuva: Eloseppo

Karvat väristen liikutaan, kohta hirressä kiikutaan

Yhden miehen sodan lisäksi vuonna 1974 valkokangaslevitykseen tuli vain kaksi pitkää kotimaista elokuvaa. Molemmat olivat komedioita, tosin hyvin erilaisia keskenään: heinäkuun 26. päivänä ensi-iltansa sai Seppo Huunosen ohjaama Karvat ja 30. elokuuta Ere Kokkosen ohjaama Viu-hah hah-taja.

Karvat pohjautui Lionel Whiten romaaniin Kohti perikatoa, josta Jean-Luc Godard oli tehnyt yhden tunnetuimman elokuvansa, Hullu-Pierrot (1965). Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Huunonen tuskin vaivautui ostamaan oikeuksia Whiten romaanin filmaamiseen, mutta luvattoman filmatisoinnin tekeminen onnistui vielä tuohon maailmaan aikaan.

Koko Karvojen tuotanto oli katastrofaalinen sekamelska, jossa suurimpia ongelmia olivat jo kerran raitistuneen ohjaajan ratkeaminen ryyppäämään ja tuotannon jatkuva rahapula. Mainoselokuvilla hyvää liikevaihtoa tehneen Filmi-Ässän talous oli kärsinyt Lampaansyöjistä, jonka tekeminen oli tullut maksamaan niin paljon, ettei se ainakaan tuottajan ilmoituksen mukaan päässyt voitolle, vaikka saikin 340 000 katsojaa.

Karvojen tuotantoa varten Huunonen perusti sisaryhtiön Eloseppo Oy:n, joka lainasi nimensä jo toimintansa lopettaneelta vanhalta tuotantoyhtiöltä. Yhtiön ensimmäisen elokuvan budjettilaskelmat menivät uusiksi jo ensimmäisellä Espanjaan tehdyllä kuvausreissulla, koska ohjaaja ei kelpuuttanut kuvaaja Kari Sohlbergin ja tuotantopäällikkö Anssi Mänttärin yhdessä tekemiä kuvia. Ohjaaja itse oli ollut Espanjassa niin jurrissa, ettei pystynyt kuvaustyöhön osallistumaan.

Rahojen ja luoton loppuessa Seppo Huunonen joutui anelemaan Elokuvasäätiöltä lisää tuotantolainaa keväällä myönnetyn 50 000 markan päälle. Kesäkuussa 1974 lisälainaa päätettiin antaa 30 000 markan verran.

Mustavalkoisena kuvattu Karvat tuli maksamaan kaikkiaan 585 000 markkaa, nykyrahassa noin 810 000 euroa. Menestyspaineet olivat suuret. Ensimmäinen kuolinisku tuli kaksi päivää ennen kuin elokuva oli saamassa ensi-iltansa kahdeksalla esityskopiolla kuudessa kaupungissa, kun Valtion elokuvatarkastamo määräsi elokuvan kielletyksi alle 18-vuotiailta.

K18-merkinnöin varustettuna Karvat keräsi elokuvateattereihin vain runsaat 65 000 katsojaa. Tuotanto jäi niin raskaasti tappiolle, että esimerkiksi filmilaboratorion luotolla tekemä kehitystyö oli yhä maksamatta, joten Seppo Huunonen anoi kesällä 1975 Elokuvasäätiöltä 50 000 markan avustusta laboratoriolaskujen lyhentämiseen. Suoran avustuksen myöntäminen lainan sijasta oli ennenkuulumatonta, mutta anomus meni läpi, istuihan asiasta päättämässä kyseisen laboratorion eli Suomi-Filmin suurin osakkeenomistaja.

Karvojen vanavedessä sekä Eloseppo että Filmi-Ässä menivät nurin. Seppo Huunonen palasi tolpilleen menestyskomedialla Piilopirtti (1978), mutta siihen tyssäsi hänen uransa pitkien elokuvien tekijänä.

Spede, leikkauspöytä ja Hirttämättömät. Kuva: Markku Lepola / Museovirasto

Speden hai-rah-dus

Viu-hah hah-tajan idea kahdesta ufomiehestä Suomessa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan pyörinyt Spede Pasasen mielessä jo pidemmän aikaa, ja siihen oli haettu Elokuvasäätiöltä tuotantolainaa muutamallakin eri nimellä.

Pasanen oli käyttänyt lastenelokuvaa varten myönnetyn Elokuvasäätiön tuotantolainan länkkärikomediaan Hirttämättömät (1971) ja kun asiasta tuli selvityspyyntö, kehtasi hän väittää kyseisestä teosta lastenelokuvaksi. Ikärajansa puolesta se sitä toki olikin, olihan se sallittu kaikenikäisille, mutta niin oli myös esimerkiksi Matti Kassilan Päämaja (1970).

Tempullaan Spede Pasanen tuski hankki ystäviä Elokuvasäätiön päättäjissä. Ei ainakaan sen perusteella, että hän sai odottaa seuraavaa myönteistä tukipäätöstään vuosikausia.

Viu-hah hah-taja pantiin pikavauhtia purkkiin kesällä 1974 Spede-tuotannoille ominaiseen tapaan käyttäen 16-millistä mustavalkofilmiä ja Arrin surkeaa uutiskäyttöön tarkoitettua kameraa zoom-optiikalla. Kameran takana oli tälläkin kertaa Kari Sohlberg, joka siis kuvasi, laskutavasta riippuen, vuoden 1974 kotimaisista elokuvista joko kaksi kolmasosaa tai täydet 100 prosenttia.

Pasanen itse näytteli Viu-hah hah-tajassa vain pienen cameo-roolin; päätehtävissä nähtiin Seppo Laine, Jyrki Kovaleff, Pentti Siimes ja Leo Lastumäki. Karmea ylinäytteleminen, kehnot studiolavasteet, käsikirjoituksen olemattomuus ja kehno huumori tekivät Viu-hah hah-tajasta ensimmäisen todella paskan Spede-elokuvan. Yksi hyvä puoli siinä kuitenkin oli: Leo Jokela. Rooli jäi Jokelan viimeiseksi, ja sitä myöten hänen viimeinen repliikkinsä valkokangaselokuvassa oli: ”Lisääks’ toi sinappi tota seksiä?”

Viu-hah hah-taja oli kuitenkin joidenkin mielestä kelpoa viihdettä, sillä se veti elokuvateattereihin yli 370 000 katsojaa. Kaiken lisäksi siitä tuli ensimmäinen ja viimeinen Spede Pasasen tuotanto, joka palkittiin valtion elokuvapalkinnolla, tosin vain 30 000 markalla eli runsaalla 40 000 eurolla.

Palkitsemisperusteiksi mainittiin Pasasen tapa tehdä viattomia perhe-elokuvia, mutta kaiketi suurempi syy oli se, ettei palkittavia elokuvia yksinkertaisesti ollut. Viu-hah hah-tajan lisäksi palkittiin vain Jaakko Pakkasvirran Jouluksi kotiin (1975), joka sekin sai vaatimattoman summan, 70 000 markkaa.

Vuosi 1975 olikin sitten jo valoisampi kotimaisen elokuvan kannalta, mutta seuraavan kerran yli miljoonan katsojan päästiin vasta vuonna 1976. Myös elokuvien laatu koheni vuosikymmenen loppua kohden, samaan aikaan, kun julkisen tuen määrä kasvoi. Sattumaako?

 

Yhden miehen sodan Lammin-esitystä koskevissa osuuksissa on käytetty lähteenä Maija Ojalan juttua ”Lammi katseli, kun oma mies kävi yhden miehen sotaa” Ilta-Sanomissa 1.3.1973.

Karvat, Viu-hah hah-taja ja Yhden miehen sota on kaikki julkaistu DVD:llä. Karvat on myös nähtävillä Yle Areenassa ja Yhden miehen sota Kirjastokinossa, 

1970-luvun kotimaisten elokuvien katsojaluvut

VUOSI	NÄYTELMÄ- ELOKUVIA	DOKUMENTTI- ELOKUVIA	ENSI-ILTOJA YHTEENSÄ	KATSOJIA
1970	13	0	13	1 781 677
1971	8	1	9	616 002
1972	6	1	7	521 889
1973	9	0	9	1 521 847
1974	3	0	3	445 807
1975	5	0	5	836 697
1976	6	2	8	1 240 623
1977	7	0	7	1 501 571
1978	9	2	11	1 350 981
1979	9	0	9	1 424 297
YHTEENSÄ 1970–1979:	75	6	81	11 241 391

Katsojaluvut koko teatterilevityksen ajalta, ei vain ensi-iltavuodelta.