Suomalainen elämäkertaelokuva Laineen ja Linnan jäljiltä
Akseli Koskela (Aarno Sulkanen), torpparin poika ja kapinajohtaja.
Väinö Linnan syntymästä tulee kuluneeksi pyöreät sata vuotta tämän vuoden joulukuussa. Urjalaissyntyinen tamperelaiskirjailija antoi Suomen kirjallisuudelle alle kymmenessä vuodessa neljä klassikkoa ja ennätyksiä rikkonutta myyntimenestystä, Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Samalla Linna tuli antaneeksi suomalaiselle elämäkertaelokuvalle sellaisen muodon, josta se ei ole päässyt eroon puolessa vuosisadassakaan.
Linnan romaanitrilogia pentinkulmalaisista itsenäisen Suomen alkuvaiheilla ilmestyi 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Jouluun 1962 mennessä romaaneja oli painettu yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta ja kauppa kävi ahkerasti sen jälkeenkin. Kun työt elokuvasovituksen parissa aloitettiin 1960-luvun puolivälin jälkeen, alkuperäiset kirjat olivat kansalle tuttuakin tutumpia. Ratkaisevan erilaisesta elokuvasovituksesta tuskin edes puhuttiin ohjaaja Edvin Laineen ja käsikirjoittaja Juha Nevalaisen keskusteluissa, ja Linnalla oli veto-oikeus kaikkiin muutoksiin.
Nevalainen oli kirjoittanut jo Tuntemattoman sotilaan elokuvasovituksen noudattaen alkuperäisteoksen henkeä hyvin tarkkaan. Sama toistui Täällä Pohjantähden alla -elokuvaa kirjoitettaessa: romaanitrilogian kahdesta ensimmäisestä osasta kirjoitettiin skenario, joka tyytyi kuvittamaan romaanin tapahtumia sen sijaan, että olisi etsitty elokuvallisinta lähtökohtaa ja toteutustapaa. Edvin Laine oli ohjaajana sitä koulukuntaa, joka kertoi tarinan aina alusta loppuun asti – hyppimättä aikatasojen välillä ja pitäen kaiken niin selvänä, että joka kylän hitainkin katsoja ymmärsi, missä mennään.
Linnan alkuperäisteosten vahvuudet siirtyivät myös Laineen elokuviin ja näistä tuli kiistattomia klassikoita – kaikkine virheineen ja puutteineenkin. Tuntematon sotilas käy yhä samoisin tunteisiin kiinni kuin Finlandiakin. Sama epäoikeudenmukaisuuden vastustamisen henki on ratkaisevassa osassa Pohjantähdessäkin.
Jussi Koskela (Risto Taulo), kaiken kestävä torppari.
Vaikka Tuntemattoman sotilaan elokuvasovitus oli suomalaisittain ennätyksellisen suuri ja kallis, sekin kalpeni Täällä Pohjantähden alla -elokuvan rinnalla. Väreissä kuvattu, nykyrahassa yli neljä miljoonaa euroa maksanut suurelokuva venähti yli kolmituntiseksi useammastakin eri syystä. Kahden paksun romaanin uskollinen sovitus oli syistä suurin, mutta pituuteen vaikutti epäilemättä myös ajan käytäntö ylipitkien elokuvien hinnoittelussa. Nimittäin kolmituntisista elokuvista perittiin kaksinkertainen lipunhinta, koska ne veivät teattereilta kahden elokuvan edestä näytösaikaa. Korkea hinta saattoi karkottaa osan katsojista tiettyjen elokuvien kohdalla, mutta Pohjantähden tapauksessa sitä pelkoa ei ollut. Jos kirjaversiota meni kaupaksi puoli miljoonaa kappaletta, niin miksei elokuvaankin myytäisi ainakin yhtä monta lippua?
Kolmituntisen elokuvan voi tehdä käytännössä samalla hinnalla kuin kaksi- ja puolituntisenkin, mutta kolmituntisella saattoi tienata miljoonan tai pari enemmän. Pohjantähden tuottaja ja levittäjä sekä maan suurin elokuvateatteriketju kuuluivat kaikki samalle omistajaperheelle. Elokuvan tuotantokustannuksissa apuun tuli Yleisradio, joka tilasi Fennada-Filmiltä elokuvasta vielä pidemmän sarjaversion houkuttelemaan ihmisiä ostamaan mustavalkotelevision tilalle väritelevision ja maksamaan kalliimpaa lupamaksua.
Kaikki nämä mainitut seikat – Linnan veto-oikeus, Laineen käsitys tarinankerronnasta, alkuperäisteosten suosio, Yleisradion mukaantulo, tuottajan etu hinnoittelussa – vaikuttivat siihen, että Laineen elokuvassa ei ainoastaan kuvata sen päähenkilö Akseli Koskelan elämää vauvasta aina kolmikymppiseksi saakka, vaan jopa hänen siittämisensä on osa tarinaa.
Elokuva alkaa siitä mistä romaanitrilogiakin, suosta, kuokasta ja Jussista. Akseli ilmestyy maailmaan, kun filmistä on kulunut vartin verran. Neljänkymmenen minuutin kohdalla Akseli on nuori aikuinen ja roolissa nähdään ensimmäisen kerran Aarno Sulkanen, elokuvan varsinainen päänäyttelijä. Eletään suurlakon aikaa vuonna 1905.
Elokuvasta on kulunut jo 75 minuuttia siihen mennessä, kun Akselin ja Elinan häävalssia tanssitaan. Puolentoista tunnin kohdalla pastori Salpakarin poika lähtee yön turvin Saksaan jääkärikoulutukseen. Samalla näytetään yksiselitteisesti, kuinka välit ovat kiristyneet äärimmilleen Salpakarien kaltaisten auktoriteettien, vanhaa rahaa ja yhteiskunnallista asemaa edustavien valkoisten ja Akselin kaltaisten vähäisemmässä asemassa olevien punaisten välillä. Rajaveto on erittäin mustavalkoinen: Pohjantähdessä jokainen, joka ei ole punainen, on täysi sika ja suoranainen ihmishirviö. Punaisten harjoittamaa terroria kuvataan, mutta punaisten näkökulmasta ja kostotoimien kautta. Heikomman näkökulma on antavinaan jonkinlaisen oikeutuksen teoille.
Koomista kyllä, Pohjantähti antaa täysin vääränlaisen kuvan torppareiden elinoloista. Koskelat asuvat mahtavassa talossa suurten, itse raivattujen peltojen keskellä. He ovat erittäin hyväosaisia ja suuttuvat, kun yhtä paljon omasta edustaan huolta pitävä Salpakari haluaa takaisin osan maista nyt, kun ne on pelloiksi käännetty ja kaskettu. Välit kiristyvät katkeamispisteeseen.
Peräti 100 minuuttia on elokuvasta kulunut, kun sisällissota alkaa ja Akseli ja hänen kaverinsa lähtevät ensimmäisen kerran aseet mukanaan tappelemaan. Vain puoli tuntia myöhemmin elokuvassa sota on kääntynyt punaisten tappioksi ja Akselikin lähtee pakoon. Siitä menee vain kymmenkunta minuuttia, kun kahden ja puolen tunnin kohdalla tuomari antaa räätäli Halmeelle kuolemantuomion. Noin minuuttia ennen elokuvan loppua Akseli palaa kotiin pitkän vankilatuomion jälkeen ja loppu koittaa.
Ja sittenkin, kaikessa mustavalkoisuudessaan ja yksioikoisuudessaan, Laineen elokuva on riipaiseva inhimillinen draama. Katsoja ei voi olla mieltymättä niihin hienoihin ihmistyyppeihin, joita tarinassa nähdään eikä kokematta samaa turhautumisen tunnetta kuin Koskelat silloin, kun elokuvan aikana pitkään ja hartaasti rakennettu kotitila on joutumassa hienohelmaisen, tossun alla elävän pastorin rahapussiin. Vähemmästäkin on kapinoita aloitettu.
Ruusu ja kulkuri -elokuvan Hilkka Helinä ruusuna, joka on kasvanut laaksossa...
Laineen elokuvaa katsellessa voi helposti unohtaa sen, että kyseessä on täysin fiktiivinen teos, vaikka historian lehdillä liikutaankin. Se ei kerro minkään todellisen Akseli Koskelan ja hänen perheensä elämästä sisällissodan aikaan, vaikka hahmoilla olikin esikuvia todellisuudessa.
Tapa, jolla Koskelan perheen elämää kuvataan, oli uusi sen ajan kotimaisessa elokuvassa. Yhtä laajoja elämänkuvauksia ei ollut tehty, mutta harhakäsitys tämän elokuvan totuudenmukaisuudesta on paremminkin peräisin myöhemmistä kotimaisista elokuvista kuin itse Pohjantähdestä.
Suomalaiset elämäkertaelokuvat olivat pitkään samanlaisia kuin kulta-ajan Hollywoodissakin. Koko kansalle tutun ihmisen – yleensä taiteilijan – elämästä luotiin puolitoistatuntinen yhtenäinen tarina, jossa oli aina romantiikkaa ja enemmän sepitystä kuin totta. Faktaa oli mukana juuri sen verran, että jokainen katsoja tunnisti päähenkilön esikuvan, vaikka nimi olisikin ollut hieman toisenlainen.
Todellisiin ihmisiin keskittyvien suomalaisten elämäkertaelokuvien tarina alkoi käytännössä kahdesta Toivo Särkän ja Yrjö Nortan yhteisohjauksesta, 14-vuotiaasta viulistisensaatio Heimo Haitosta kertovasta Pikku pelimannista (1939) sekä J. L. Runebergin ja Emilie Björksténin salasuhdetta kuvaavasta suurelokuvasta Runon kuningas ja muuttolintu (1940). Pikku pelimanni oli nopea rahastuselokuva, mutta Elsa Soinin kirjoittamaa Runeberg-filmiä tehtiin hartaasti ja suurella rahalla.
Myöhemmin Soini kirjoitti toiselle yhtiölle kansalliskirjailija Aleksis Kivestä kertovan melodraaman Minä elän (1946), jonka Ilmari Unho ohjasi. Rauli Tuomen tulkitseman Kiven elämä nähdään alusta loppuun saakka, mutta matkalta jätetään pois hyvinkin merkittäviä vaiheita. Missään vaiheessa tässä elokuvassa ei ole läpirullauksen tai potpurin tuntua. Se on väkevää, välillä hyvin teatraalista draamaa, jossa on pyritty dramaturgisesti täysipainoiseen kertomukseen ja onnistuneesti vältetty rönsyilyä.
Tarkkaan faktoissa pysyvän Kivi-elokuvan rinnalla Unhon ohjaama Ruusu ja kulkuri (1948) on sitäkin sepitetympi. Totta siinä oli melkeinpä vain sen verran, että oopperalaulaja Abraham Ojanperä oli olemassa. Unhon elokuvassa tätä kuljetetaan ympäri maailman paikoissa, joissa oikea Ojanperä ei koskaan käynyt. Elokuvan keskiöön on otettu täysin keksitty rakkaustarina Ojanperän ja kotikylän tytön välille. Tuon Elovena-tytön luo elokuvan Aappo aina kaipaa, kuolemansa hetkelläkin.
Ojanperän elämän käänteet saattoivat olla elokuvan tekijöiden tiedossa, mutta suuri yleisö oli ne jo unohtanut. Niinpä Ruusu ja kulkuri meni monelle täydestä totuudesta. Vaikka sen jälkeenkin tehtiin vielä useita vahvasti väritettyjä elämäkertaelokuvia, niin Ruusu ja kulkuri on paras esimerkki tästä tyylistä. Lajityyppinsä valioita se on ennen kaikkea se visuaalisen kauneutensa ansiosta: Unho on antanut tunteiden viedä ja hän on luonut näyttäviä sentimentaalisia jaksoja hyödyntäen voimakkaita kuvakulmia. Ruusussa ja kulkurissa pääosassa on kauneus, ei Ojanperä tai tämän elämä.
... ja jonka Aappo (Unto Salminen) jättää paikoilleen.
Nykypäivän suomalaiset elokuvantekijät ovat tehneet elämäkertaelokuvia samasta syystä kuin T. J. Särkkä yli 80 vuotta sitten. Tunnettu ihminen on jo valmiiksi yleisölle myyty, elokuvan saama huomio on varma ja jonkinasteinen yleisömenestyskin on taattu. Suurten katsojalukujen tavoitteluun on osallistunut myös Elokuvasäätiö, joka on näitä suurmies- ja naiselokuvia tukenut ja siten niiden toteuttamisen mahdollistanut.
Elokuvantekijöistämme etenkin ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Timo Koivusalo on antanut yleisölle tasan tarkkaan sitä, mitä on olettanut sen haluavankin. Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta, Irwin Goodmanista, Jean Sibeliuksesta ja Olavi Virrasta kertovat Kulkuri ja joutsen (1999), Rentun ruusu (2001), Sibelius (2003) ja Olavi Virta (2018) ovat kuvaelmia näiden ihmisten elämästä. Koivusalo ei jättänyt hyödyntämättä yhtäkään hyvää tarinaa tai kaskua. 91-vuotiaaksi eläneen Sibeliuksen elämä käytiin läpi alusta loppuun saakka, samoin tehtiin keski-ikäisinä kupsahtaneiden Goodmanin ja Virran kohdalla. Ainoastaan Kulkurissa ja joutsenessa oli pyrkimystä elokuvallisempaan kokonaisuuteen – tarinaan, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Siksi se onkin näistä ohjaajansa elokuvista ylivoimaisesti paras. Irrallisia juttuja ei kuitenkaan siinäkään vältelty, mutta ne olivat pikemminkin sen elokuvan polttoainetta kuin kapuloita rattaissa.
Koivusalo on vanhan kotimaisen taiteen ja kulttuurin ystävä ja se näkyy niin hänen aihevalinnoissaan kuin Laineelta omaksutussa kerrontatyylissäänkin. Kun Koivusalo yli kymmenen vuotta sitten ilmoitti filmaavansa uudelleen Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian, niin jokainen varmasti osasi odottaa samaa näkökulmaa ja toteutustapaa kuin Laineenkin elokuvissa käytettiin. Sitä myös saatiin ja tuskin koskaan suomalaisessa uudelleenfilmatisoinnissa on tyydytty niin suoraan alkuperäiselokuvan imitointiin kuin Koivusalon Pohjantähdissä.
Laineen kaksi Pohjantähti-elokuvaa keräsivät elokuvateattereissa yhteensä yli 1,5 miljoonaa katsojaa. Koivusalon elokuvien lähtökohta on aina ollut yleisömenestyksessä, joten miksipä hän olisi toimivaksi todettua kaavaa muuttanut. Ehkä olisi kuitenkin kannattanut, sillä uudet Pohjantähti-elokuvat saivat yhteensä vain 250 000 katsojaa.
Ero ruusua harmittaa...
Myös Renny Harlinin ohjaaman ja Heikki Vihisen käsikirjoittaman Mannerheim-elokuvan muoto olisi ollut Pohjantähteä noudatteleva: 83-vuotiaana kuolleen marsalkan koko elämä kahdessa tai kolmessa tunnissa. Ei varmaankaan paras saati halvin tapa kertoa Mannerheimista, mutta taatusti helpoiten pureksittava ja yleisömenestyksen kannalta riskittömin.
Päämajan (1970) ohjannut Matti Kassila totesi joitakin vuosia sitten, että jos hän tekisi nyt Mannerheimista elokuvan, niin se keskittyisi tämän junamatkaan Odessasta Pietarin kautta Helsinkiin bolsevikkivallankumouksen aikaan. Lauri Törhönen puolestaan halusi tehdä elokuvan Mannerheimista kertomalla Hitlerin päivävisiitistä Suomeen marsalkan syntymäpäiville. Tällaisia rajattuja ajanjaksoja ja näkökulmia nähdään jatkuvasti ulkomaisissa elämäkerrallisissa elokuvissa, joita voikin sanoa enemmän henkilökuviksi kuin elämäkerrallisiksi teoksiksi. Lopputulos on liki poikkeuksetta parempi kuin suomalaisissa lajitovereissa, joissa liian usein lähdetään kertaamaan koko elämää.
Suomalaisten elokuvantekijöiden puolustukseksi on silti sanottava, että Suomi on pieni maa ja täällä on vain tietty määrä merkkihenkilöitä. He ovat useimmiten koko kansan yhteistä omaisuutta, kouluissa kerrotaan heidän elämänvaiheistaan ja tasaisin väliajoin ne käydään läpi lehtiartikkeleissa ja uusissa kirjoissa. Kiusaus kertoa kaikista näistä tapahtumista yhden elokuvan aikana on suuri, sillä tällä tavoin oletettavasti palvellaan mahdollisimman suurta katsojakuntaa. Mutta kuka uskaltaa tehdä sellaisia elokuvia, jotka poikkeavat kaavasta ja ottavat riskejä, pyrkien hyvään lopputulokseen eikä vain hyvään kassatulokseen.
... mutta kulkijapoika kulkee vaan.
P. S.
Yhtä paljon kuin Edvin Laine rakasti elokuviensa lähdeteoksia, hän rakasti myös itse ohjaamiaan kohtauksia. Useammankin Laineen elokuvan leikannut Juho Gartz – joka muuten ansaitsisi elämäntyö-Jussin nyt ja heti – teki töitä liki kaikkien 1960–1980-lukujen merkittävimpien suomalaisten elokuvaohjaajien kanssa. Gartz leikkasi myös kaikista parhaimman, hauskimman ja rytmissään esimerkillisen hienon Spede-tuotannon eli Pähkähullun Suomen (1967).
Gartzin ja Laineen yhteistyö alkoi Pohjantähdestä ja päättyi Akattomaan mieheen (1983). Tämän viimeisen yhteistyön ajoilta Gartz kertoi mainiossa muistelmateoksessaan hauskan tapauksen, kun hän oli tehnyt listan lyhennystä tai poistamista kaipaavista kohtauksista ja soitti ehdotuksiaan Laineelle.
”Meteli alkoi heti, kun olin nimennyt ensimmäisen poistettavan kohtauksen.
– Ei, ei, ei, aiotko sinä tuhota minun elokuvani!
Selvä. Ei poisteta. Nimesin seuraavan.
– Ei, ei, hirvittävä ehdotus!
Hyvä. Entäs sitten tämä?
– Sehän on elokuvan herkin ja kaunein kohtaus, eikö sinulla ole sydäntä rinnassasi!”
Ja niin edelleen.
Kun puhelu päättyi, elokuva oli lyhentynyt viisi minuuttia. Poistettavaa olisi ollut nelisenkymmentä.”
(ote kirjasta Juho Gartz: Leikkaaja. Art House, 2003)
Jutussa mainituista elokuvista Pikku pelimanni, Minä elän ja Ruusu ja kulkuri voi katsoa ilmaiseksi Elonetissä jopa 4K-laadulla.
Flashdance, Fame, Footloose ja Dirty Dancing – 1980-luvun musiikkielokuvat elävät nyt Blu-raylla
Kuuman tanssin taitajat Patrick Swayze ja Jennifer Grey. Kuva: Lionsgate
1980-luvulla Hollywood hylkäsi perinteiset musikaalit ja alkoi tuottaa MTV:n parissa aikaansa viettävälle sukupolvelle suunnattuja musiikkielokuvia. Suurten estradinumeroiden sijaan näissä elokuvissa pysyttiin jatkuvasti ”luonnollisissa” ympäristöissä, useimmiten kapakoiden tanssilattioilla, joissa tanssittiin sydämen kyllyydestä. Visuaalisuus oli entistä enemmän pääosassa ja tyyli nousi ylitse sisällön. Lopputuloksena oli useimmiten draamana tyhjänpäiväinen, mutta ulkoisilta puitteiltaan näyttävä ja viihdyttävä paketti.
Paljon näiden elokuvan hohdosta oli ääniraidalla kuullussa musiikissa, jonka iskevyys kohotti itse elokuvaakin. Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa (1977) oli elokuva diskomusiikista, joten ilman Bee Geesin vinkuvia ääniä se ei olisi ollut edes elokuva saati sitten yksi kaikkien aikojen suosituimmista elokuvista. John Badhamin ohjaama urbaani musiikkidraama käynnisti vastaavien elokuvien sarjan, jonka keulakuviin kuuluvat Alan Parkerin Fame (1980), Adrian Lynen Flashdance (1983), Herbert Rossin Footloose (1984) ja Emile Ardolinon Dirty Dancing – kuuma tanssi (1987). Näissä elokuvissa soi keskeinen osa 1980-luvun populaarimusiikista ja yhden hitin ihmeistä. Siksi ne aiheuttavat helposti nostalgisen olon niissäkin, jotka eivät olleet edes syntyneet näiden elokuvien valmistuessa. Riittää, kun muistaa laulut myöhemmiltä vuosilta.
Saturday Night Fever – lauantai-illan huuma asetti sisällönkin puolesta ne raamit, joissa myös jäljittelijät ja seuraajat liikkuivat. Päähenkilö tai päähenkilöt olivat aina jossain määrin tavallisia ihmisiä ja siksi samastuttavia, vaikkakin liki poikkeuksetta kylän komeimpia poikia ja tyttöjä.
Footloosen pääpari Kevin Bacon ja Lori Singer. Kuva: Paramount Pictures
Fame seuraa esiintyviä taiteita opiskelemaan pyrkiviä nuoria. Flashdance kertoo hitsaajana ja stripparina työskentelevästä nuoresta naisesta, joka haluaisi päästä balettikouluun; täysin looginen juttu, tietysti. Footloosen tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain maaseudulle ja päähenkilö on kiihkouskovaisen isän alaisuudessa kärsivä nuori Kevin Bacon, joka haluaisi vain tanssia. Dirty Dancing – kuuma tanssi kertoo yhteiskuntaluokkien yli kurottavasta rakkaudesta; varakkaan perheen tytär rakastuu lomakeskuksessa työskentelevään köyhään tanssinopettajaan. Näistä muista elokuvista poiketen Dirty Dancing sijoittui menneeseen aikaan, 1960-luvun alkupuolelle.
Kaikissa näissä elokuvissa elämä oli komeaa ja vastoinkäymiset sellaisia, joihin jokainen samanikäinen tai vanhempi katsoja saattoi samastua. Ainoat oikeat ongelmat, joita niissä saatettiin käsitellä, liittyivät urahaaveisiin ja niiden toteutumisen todennäköisyyteen.
Adrian Lynen Flashdance on 1980-luvun komeimpia ja tyhjimpiä elokuvia. Kuva: Paramount Pictures
Toisin kuin Ross ja Ardolino, Parker ja Lyne ovat elokuvaohjaajina poikkeuksellisen lahjakkaita ja visuaalisuuteen panostavia. Molemmat olivat brittiläisiä etulinjan mainosohjaajia, jotka saivat sitä kautta kosketuksen sellaiseen visuaaliseen tarinankerrontaan, jota ei koulussa opeteta. Samaa koulukuntaa ja heidän aikalaisiaan olivat myös Scottin veljekset Ridley ja Tony, joiden edessä Hollywoodin studiot olivat pian polvillaan. Parkerin ja Lynenkin perässä juostiin, sillä edellinen ohjasi myös Keskiyön pikajunan (1978) ja jälkimmäinen Vaarallisen suhteen (1987).
Ohjaajansa lahjakkuudesta huolimatta Fame oli tuhoontuomittu yhdistys tehdä nuorisolle musiikkielokuvaa ja vakavaa kaupunkidraamaa. Siinä suurkaupunkien ja show-bisneksen varjopuolet lyödään unelmoivien katsojien naamaan kuin hikinen rätti. Musiikin ja suurten hittikappaleiden osuus Famessa on hyvin pieni, vaikka Irene Cara näyttelee elokuvassa ja laulaa sen ikimuistoisen tunnuslaulun, joka todella elää ikuisesti. Cara oli keskeisessä roolissa Lynen Flashdancen menestyksessä, sillä hänen elokuvaa varten laulamansa Flashdance... What a Feeling -kappale kohosi nopeasti aikansa klassikoksi ja voitti Oscarinkin. Elintärkeä oli myös Michael Sembellon laulu Maniac, joka on vähintään yhtä keskeinen osa itse elokuvaa ja sen mainetta.
Fame valmistui ennen kuin MTV aloitti toimintansa, mutta Flashdance sen sijaan otti kaiken irti uudesta kaapelikanavasta, joka mielellään pyöritti elokuvasta leikattuja musiikkivideoita ilman korvausta. Lynen visuaalinen ilotulitus oli vielä paljon rajumpaa kuin Parkerin ja väkinäisen draaman sijasta Flashdancen keskiössä oli vain ja ainoastaan Jennifer Bealsin ulkomuoto. Ei siis ihme, että Flashdancesta tuli Yhdysvalloissa vuoden kolmanneksi katsotuin elokuva ja suurhitti myös maailmalla. Fame sen sijaan oli kotimaansa vuositilastossa vasta 32. katsotuin ja hävisi jopa Xanadulle. Flashdance sai Oscar-ehdokkuudet muun muassa parhaasta kuvauksesta ja leikkauksesta, mutta koko jutun suunnitellut Lyne jäi ilman ehdokkuutta.
Footloosen ääniraidalta jäivät elämään Kenny Logginsin esittämä nimikkokappale ja etenkin Bonnie Tylerin laulama Holding Out for a Hero.
Dirty Dancing – kuuma tanssi -elokuva on musiikkinsa osalta aivan omaa luokkaansa; elokuvan soundtrack-albumia myytiin maailmalla yli 30 miljoonaa kappaletta. Franke Previte ja John DeNicola kirjoittivat elokuvaa varten kaksi jättihittiä: Bill Medleyn ja Jennifer Warnesin esittämän laulun (I’ve Had) The Time of My Life ja Eric Carmenin laulaman Hungry Eyesin. Elokuvan pääroolin näytellyt Patrick Swayze esitti itse elokuvan kolmannen täysosuman, hänen ja Stacy Widelitzin kirjoittaman ja säveltämän She’s Like the Wind -kappaleen. Swayze ei ollut turha jätkä.
| Suomessa... |
|
Fame sai täkäläisen ensi-iltansa 27. heinäkuuta 1980, samana päivänä Clint Eastwoodin Bronco Billyn (1980) kanssa. Fame keräsi 77 806 katsojaa ja oli vuoden 26. katsotuin ensi-ilta. Flashdancen teatterilevitys alkoi 5. elokuuta 1983. Saman päivän ensi-iltoja olivat myös Terry Jonesin ja Terry Gilliamin Monty Python: Elämän tarkoitus (1983) ja Rainer Werrner Fassbinderin viimeinen elokuva Querelle (1982). Flashdance teki selvää jälkeä Suomessakin: 237 244 katsojaa tekivät siitä vuoden seitsemänneksi katsotuimman ensi-illan. Taakse jäi myös Jedin paluu (1983), joka oli Yhdysvalloissa päihittänyt Flashdancen selvin lukemin. Footloosen Suomen-ensi-ilta koitti 20. huhtikuuta 1984. Samana viikonloppuna Suomen valkokankaille saapui neljä muutakin ensi-iltaa: Douglas Trumbullin Brainstorm – aivomyrsky (1983), Sidney Lumetin Danielin kirja (1983), Robert Vincent O'Neillin sarjamurhaajaelokuva Angel (1984) sekä Bruno Mattein pehmopornoraina Caligula ja Messalina (1981). Footloose keräsi 66 798 katsojaa ja oli vuoden 20. katsotuin ensi-ilta.
Dirty Dancing – kuuma tanssi tuli ensi-iltaan 20. marraskuuta 1987, jolloin teattereihin laskettiin myös John Mackenzien vakoojatarina Neljäs sopimus (1987), Willy Bognerin Fire and Ice – tulta ja jäätä (1986) ja John Goldschmidtin osittain suomalainen Mashenka (1987). Ernst Lubitschin Siniparran kahdeksas vaimo (1938) aloitti samana päivänä uusintaensi-iltakierroksensa. Dirty Dancing – kuuma tanssi sai 124 738 katsojaa. Vuoden ensi-illoista se oli 14. katsotuin. |
Dirty Dancing – kuuma tanssi (SMD / Lionsgate), Footloose (Paramount) ja Flashdance (Paramount) ovat nyt saatavilla pohjoismaisina Blu-ray-tallenteina.
Fame (Paramount) on julkaistu brittiläisenä Blu-ray-tallenteena ilman suomenkielistä tekstitystä.
Joel Schumacher 1939–2020 – kiehtovan monipuolinen ja yllätyksellinen ohjaaja
Joel Schumacher. Kuva: Warner Bros.
Joel Schumacher, yksi 1980- ja 1990-lukujen monipuolisimmista ja kiinnostavimmista Hollywood-ohjaajista, kuoli eilen syöpään 80 vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt New Yorkissa 29. elokuuta 1939.
Taideteollisten opintojen älkeen Schumacher aloitti elokuvauransa pukusuunnittelijana. Kahden elokuvan mittainen yhteistyö Woody Allenin kanssa osoittautui ratkaisevaksi: menestyksekkään työnantajansa rohkaisemana Schumacher alkoi pyrkiä kohti ohjaajan tehtäviä. Tässä siirtymisessä merkittävässä roolissa oli Car Wash – pesujengi (1976), autopesulan värikkäästä päivästä kertova kreisikomedia, jonka Schumacher kirjoitti ja Michael Schultz ohjasi. Siitä ei tullut maailmanmenestystä, mutta elokuvan tuotannosta vastasi Universal Pictures ja se puolestaan avasi Schumacherille uusia ovia.
Kesällä 1979 Universalin studiolla alettiin kuvata uutta versiota parinkymmenen vuoden takaisesta tieteiskauhuklassikosta Mies joka kutistui (1957). Tyylilaji vaihtui komediaksi ja päähenkilö naiseksi, mutta pohjana oli sama elokuva ja sama Richard Mathesonin romaani. Lily Tomlinin tähdittämän elokuvan kuvaukset keskeytyivät heti alkuunsa ja ohjaaja John Landis meni vaihtoon. Tilalle otettiin Schumacher, joka oli siihen mennessä ohjannut pari tv-elokuvaa ja kirjoittanut myös pystyynhaukutun Taikuri Ozin (1978).
The Incredible Shrinking Woman eli Apua, kutistun valmistui vuonna 1981. Yhdysvalloissa se menestyi kohtalaisesti, mutta ilmeisesti Lily Tomlinin nimeen ei uskottu ulkomaisilla markkinoilla, sillä elokuvaa ei juuri muissa maissa esitetty. Sen sijaan videolevitykseen se tuli myös Suomessa. Melko samanlainen oli myös Schumacherin seuraavan elokuvan kohtalo: Car Wash – pesujengin kopiosta käyvä D.C. Cab (1983) oli sekin Universalin tuotantoa ja sopi enemmän yhdysvaltalaisten metropolien nuorisolle kuin eurooppalaisten taajamien teattereihin.
Treffit Elmossa -elokuvan Andrew McCarthy ja Demi Moore. Kuva: Columbia Pictures
Schumacherin läpimurto tapahtui aivan toisenlaisten aiheiden parissa. Schumacherin ja Carl Kurlanderin laatima käsikirjoitus parikymppisistä, collegesta valmistuvista nuorista ja näiden ensimmäisistä askelista aikuisuudessa löysi lopulta tuottajan Columbia Pictures -studiosta. Roolituksella oli ratkaiseva merkitys tarinassa, jossa tasavertaisia päähenkilöitä on useita. Schumacherin onnistui saada Treffit Elmossa -elokuvaansa liudan sen hetken nousevia nimiä: Emilio Estevez, Rob Lowe ja Judd Nelson nähtiin samana vuonna myös The Breakfast Clubissa, kun taas Demi Moore oli nähty Riemulomalla Riossa ja Andie MacDowell oli näytellyt Janen roolin Hugh Hudsonin Tarzan-elokuvassa.
Treffit Elmossa laskettiin Yhdysvaltain teattereihin kesäkuussa 1985 erittäin kovan kilpailun aikaan. Hittiä siitä ei tullut kotimaassaan sen enempää kuin Suomessakaan, jossa se vain 20 000 katsojaa ja päihitti silti The Breakfast Clubin. Molemmat elokuvat saivat kuitenkin videolevityksessä niin suuren suosion, että Schumacherinkin ura sai jatkua. The Lost Boys (1987) on nuorten kautta kerrottu vampyyritarina, joka sekin sai huomattavan suuren suosion nimenomaan videolevityksessä.
Schumacher kuvasi nuorisoporukkaa myös elokuvassa Raja tuntemattomaan (1990), jossa lääketieteen opiskelijat keksivät keinon päästä elämän ja kuoleman rajalle. Päärooleja näyttelivät Kiefer Sutherland, Julia Roberts, Kevin Bacon ja William Baldwin. Ennen kuin Raja tuntemattomaan sai ensi-iltansa Robertsista tuli sen hetken nimekkäin nuori näyttelijä Pretty Womanin (1990) ansiosta. Se riitti tekemään uudestakin elokuvasta kesähitin, Schumacherin uran ensimmäisen.
Robertsin kanssa Schumacher teki myös Rakkauden valinnan (1991), jossa nuori sairaanhoitaja rakastuu kuolemansairaaseen mieheen. Kevyempää ja aikuisempaa romantiikkaa tarjoili Uskottomuus (1989), jossa Ted Dansonin ja Isabella Rossellinin näyttelemät tahoillaan naimisissa olevat ”sukulaiset” rakastuvat toisiinsa. Uskottomuus oli uudelleenfilmatisointi ranskalaiselokuvasta Hellyyden aika (1975), jonka rakastavaiset olivat serkuksia. Schumacherin elokuvassa nämä ovat ”serkkuja” vain avioliiton kautta.
Michael Douglas tekee yhden elämänsä rooleista Rankassa päivässä (1993). Kuva: Warner Bros.
Schumacherin kultakausi osui 1990-luvun puoliväliin. Pikkurooleja näytelleen Ebbe Roe Smithin kirjoittama Rankka päivä (1993) on kertomus valkokaulustyöläisestä, jonka pinna katkeaa lopullisesti yhtenä helteisenä päivänä. Jo tuoreeltaan ja etenkin nykypäivänä monenlaisia tulkintoja ja tunteita herättänyt ”kostotarina” tarjosi Michael Douglasille tämän uran yhden hienoimmista rooleista. Douglas ja Schumacher tunsivat toisensa jo Raja tuntemattomaan -elokuvasta, jonka hän tuotti. Todennäköisesti juuri Douglasin ansiosta Rankka päivä -elokuvaan saatiin myös Robert Duvall.
Muutama kuukausi Rankan päivän ensi-illan jälkeen Schumacher aloitti Päämiehen (1994) kuvaukset. John Grishamin romaaniin pohjautuvassa elokuvassa häikäilemätön piirisyyttäjä aikoo panna pisteen mafiaperheen tarinalle käyttäen todistajanaan pikkupoikaa, joka tietää totuuden mafiaperheen asianajajan itsemurhan takaa. Todistajan roolin näytteli nuori Brad Renfro, hänen asianajajaansa Susan Sarandon ja piirisyyttäjää Tommy Lee Jones.
Grishamin romaanit olivat tuolloin Hollywoodissa himoittua polttoainetta. Firma (1993) oli ollut niin suuri menestys, että viiden vuoden sisällä kirjailijan teoksista tehtiin peräti kuusi filmatisointia. Näistä Schumacher ohjasi Päämiehen lisäksi myös elokuvan On aika tappaa (1996), jossa Mississippin eteläisillä mailla musta mies on syytettynä tyttärensä raiskanneiden valkoisten miesten murhista. Syytettyä näytteli Samuel L. Jackson ja hänen puolustusasianajajiaan Sandra Bullock ja Matthew McConaughey. Syyttäjän rooli oli tällä kertaa Kevin Spaceylla.
Sen enempää Rankka päivä kuin Schumacherin Grisham-filmatisoinnitkaan eivät olleet kassamagneetteja. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä vielä elettiin aikaa, jolloin Hollywoodin studiot tuottivat muutakin kuin spektaakkeleita. Schumacherin riittävän hyvin menestyneet elokuvat kelpasivat Warner Bros. -studiolle ja kun studio halusi uudistaa Batman-elokuvasarjaansa, se kutsui Schumacherin apuun. Tim Burtonin Batman (1989) oli ollut fantastinen menestys, mutta Batman – paluu (1992) oli synkempänä teoksena tuottanut liian vähän rahaa. Schumacher sai luvan ohjata sellaisen popcorn-iloittelun, jota suuri yleisö tulisi katsomaan. Ohjaaja teki työtä käskettyä, mutta Batman Forever (1995) oli yhdentekevää kertakäyttöviihdettä ja sen jatkoksi tehty Batman & Robin (1997) jo silkkaa camp-huumoria. Kummastakaan elokuvasta ei puuttunut resursseja tai nimekkäitä näyttelijöitä. Batman Foreverin kohdalla yleisömenestyskin oli erinomainen: se oli Yhdysvalloissa vuoden toiseksi katsotuin elokuva Toy Storyn jälkeen.
Batman & Robin menestyi sekin hyvin, mutta verrattuna edeltäjäänsä ja odotuksiin se toi varmasti kylmän hien studiopomojen otsalle. Schumacherin ura ei palannut sen jälkeen entiselleen – hänelle ei enää suuria studioelokuvia uskottu – mutta työtarjouksia riitti. Schumacher ja Nicolas Cage olivat jo jutelleet yhteistyöstä seuraavan Batmanin parissa, mutta sen kuivuttua kokoon he tekivät yhdessä rikoselokuvan 8 mm (1999). Siinä Cagen näyttelemä yksityisetsivä joutuu selvittämään, onko rikkaan miehen jäämistöstä löytynyt snuff-elokuva aito.
On aika tappaa -elokuvan nuoret tähdet Matthew McConaughey ja Sandra Bullock. Kuva: Warner Bros.
Elämänsä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana Schumacher teki vielä yhdeksän elokuvaa, jotka saivat ensi-iltansa vuosina 1999–2011. Nekin edustivat hyvin erilaisia lajityyppejä, mutta tasokin oli varsin vaihtelevaa.
Robert De Niron ja Philip Seymour Hoffmanin tähdittämä Naapuri kuin painajainen (1999) kertoo homofobisesta miehestä, joka opettelee aivoinfarktin jälkeen puhumaan naapurissa asuvan drag-esiintyjän avulla. Todella räväkkä lopputulos olisi voinut syntyä, jos näyttelijät olisivat vaihtaneet rooleja ja De Niro olisikin näytellyt drag queenia.
Tigerland (2000) kertoo Vietnamin sotaan lähetettävien koulutuskeskuksesta Louisianassa. Pääroolin näytteli Colin Farrell, joka nähtiin pääosassa myös Schumacherin näppärässä jännärissä Phone Booth (2002). Samana vuonna Schumacher teki myös mitäänsanomattoman toimintakomedian Bad Company, jossa Anthony Hopkins ja Chris Rock ottivat toisistaan mittaa. Tositapahtumiin pohjautuva, sentimentaalinen journalistitarina Veronica Guerin – totuuden puolesta (2003) pysyi kasassa Cate Blanchettin ansiosta.
Oopperan kummitus (2004) on useita kertoja filmatun klassikkotarinan musikaaliversio, joka jäi Schumacherin viimeiseksi suuren yleisön elokuvaksi. Ohjaajan tie suurten studioiden tilaamien elokuvien ohjaajana päättyi tahattoman koomiseen jännityselokuvaan Numero 23 (2007), jonka pääroolin näytteli Jim Carrey.
Schumacherin kolme viimeistä elokuvaa tehtiin pienellä budjetilla ja myös niiden levitys jäi pienimuotoiseksi. Natsikultista kertova kauhuelokuva Town Creek (2009) päätyi suoraan videolevitykseen ja käytännössä sama kohtalo odotti myös nuorisorikollisista kertovaa elokuvaa Twelve (2010).
Cagen ja Nicole Kidmanin tähdittämä panttivankitarina Trespass (2011) jäi Schumacherin uran viimeiseksi elokuvaohjaukseksi. Se tuli Suomessakin pienimuotoiseen teatterilevitykseen, vaikka Cage oli jo saanut maineen surkeiden b-elokuvien tehtailijana. Trespass ei ole Cagen b-elokuvista läheskään heikoin, mutta se ei myöskään ollut näyttävä päätös Schumacherin monipuolisuudessaan ja yllätyksellisyydessään kiehtovalle elokuvauralle.
Päämiehen traileri.
Tervetuloa elokuviin, sillä kuva elää parhaiten elokuvateattereissa
Kampanjan mukainen mainos Helsingin Erottajankadun Adamsin seinässä vuonna 1978. Kuva: Ilpo Forssén / H:gin kaupungimuseo
Vuonna 1978 elokuvayrittäjiä edustava Filmikamari aloitti kampanjan, jolla television ääreen passivoituneita kansalaisia yritettiin houkutella takaisin elokuvateattereihin. Syynä kampajaan oli kävijämäärien jyrkkä lasku, joka oli tapahtunut vuoden 1976 aikana. Kun vielä vuosikymmenen alussa päästiin jatkuvasti yli kymmeneen miljoonaan katsojaan vuodessa, oli katsojamäärä nyt pudonnut alle yhdeksän miljoonan. Laskua edellisvuoteen oli 700 000 katsojaa, eikä vuosi 1977 ollut ratkaisevasti parempi.
Filmikamarin Tervetuloa elokuviin -kampanjan markkinointimateriaalit vakuuttivat yleisölle, että ”kuva elää parhaiten elokuvateatterissa”. Näitä molempia mainoslauseita kantaneet julisteet levisivät laajalti ympäri Suomen. TV2 lähti mukaan yhteiseen asiaan esittämällä tietoiskua, jossa katsojilta kyseltiin, milloin nämä olivat viimeksi käyneet elokuvissa.
Nukkuvan yleisön herättelyyn ei pyritty uhrauksitta. Kampanjaan tuli mukaan aikakauslehti Apu, joka jakoi lukijoilleen peräti miljoona alennuslipuketta, jotka oikeuttivat 30 prosentin alennukseen yhden elokuvalipun hinnasta. Koko kampanja huipentui 8. helmikuuta 1978, kun siinä mukana olleet elokuvateatterit tarjosivat yhden päivän ajan iltanäytäntöihinsä kaksi lippua yhden hinnalla. Se oli melkoinen kädenojennus elokuvateattereilta aikana, jolloin valtio ei tukenut niitä mitenkään vaan pikemminkin rankaisi suuria teattereita olemassaolostaan. Nämä nimittäin joutuivat maksamaan lipputuloistaan normaalien verojen lisäksi säätiömaksun, jolla rahoitettiin Elokuvasäätiön toimintaa.
Puhallus (1974) sai puoli miljoonaa suomalaista lähtemään elokuviin. Porin Adamsiinkin se houkutteli sankan joukon. Kuva: Raita Sven / Satakunnan museo
Tervetuloa elokuviin -kampanjan myötävaikutuksella vuoden 1978 aikana saatiin takaisin ne kadonneet katsojat ja vuoden kokonaiskatsojamäärä hipoi 9,8 miljoonaa. Seuraavan kerran alle yhdeksän miljoonan katsojan tiputtiin vasta vuonna 1984, jolloin alkoi uusi taistelu kotivideomarkkinoita vastaan. Sekin kamppailu voitettiin lopulta, vaikka katsojamäärät laskivat vuositasolla pahimmillaan 5,3 miljoonaan. Television aikakauden mittapuulla laskettuna uusi ”kulta-aika” koitti vasta 2010-luvulla, kun katsojamäärät alkoivat jälleen hipoa yhdeksää miljoonaa. Häviäjiä olivat vain ne pienet ja keskisuuret yksityiset elokuvateatterit, jotka eivät voi suurkaupungissa pärjätä kiinalaiselle Finnkinolle saati kukoistaa kuihtuvilla syrjäseuduilla.
Tämän vuoden maaliskuun puolivälissä koronavirusepidemia sulki maamme elokuvateatterit, mutta ensi maanantaina ne saavat jälleen avata ovensa. Edellisen kerran näin pitkä tauko joidenkin elokuvateattereiden toimintaan tuli 80 vuotta sitten, kun Suomen kansa taisteli itsenäisyytensä säilyttämisen puolesta. Talvisodan henkeä tuskin tarvitaan nyt elokuvateattereiden salien täyttämiseen, sillä elokuva on aina ollut koko kansan viihdettä ja taidetta. Sitä ne ovat jatkossakin, elokuvateattereissa ja kotikatsomoissa.
Erottajankadun Adams esitti keväällä 1978 uusintana Alistair MacLeanin romaaniin pohjautuvaa hittielokuvaa Pelko on aseeni (1972), jonka täkäläinen ensi-ilta oli ollut viisi vuotta aiemmin. Kuva: Ilpo Forssén / H:gin kaupunginmuseo
Entinen kamera-assistentti sai elokuvasta innoituksen henkirikokseen – Tähtitorninmäen kuristajasta tehtiin myös oma elokuvansa
Aino-Maija Tikkasen näyttelemä Leena kohtaa loppunsa elokuvassa Olemme kaikki syyllisiä. Kuva: Fennada-Filmi
Toukokuun viimeisenä sunnuntaina 1947 helsinkiläisen Rea-elokuvateatterin ohjelmistoon tuli uusi rikoselokuva Yön sävel (1946). Lawrence Huntingtonin ohjaamassa englantilaiselokuvassa Lontoota piinaa sarjakuristaja, jonka viimeisin uhri kohtaa loppunsa öisessä puistossa viettäessään herkkää hetkeä murhaajan kanssa. Seuraavana aamuna konstaapeli löytää naisen ruumiin.
Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Paula Talaskivi piti viikon ensi-iltakatsauksessaan Yön säveltä onnistuneena, mutta näki asiassa toisen ongelman. ”[Kun] samantapainen aihe on tänä vuonna ollut jo monessa filmissä, alkaa vähitellen miettiä, onko moisten taipumusten esittäminen erittäin terveellistä. Alkaa pian yksi ja toinen tuntea itsessään ituja outoihin taipumuksiin ja jopa tekoihinkin…”, Talaskivi pohti.
Aamuyöstä heinäkuun 11. päivän puolella yövartija löysi Helsingin Tähtitorninmäeltä 37-vuotiaan naisen alastoman ruumiin. Toisin kuin Yön sävelessä, Tähtitorninmäellä riitti merkkejä kamppailusta. Naisen vaatteet olivat riekaleina ja levinneinä ympäriinsä. Kuristettuaan naisen tekijä oli viimeistellyt tekonsa asettamalla uhrinsa puistonpenkin alle siten, että yksi penkin jaloista oli naisen kurkun päällä. Paikalle tulleen lääkärin mukaan tämä oli lopulta aiheuttanut uhrin kuoleman.
Vain päivää myöhemmin tekijä oli saatu kiinni ja tämä oli tunnustanut tekonsa. 22-vuotias Alexander Adlivankin oli tunnetun helsinkiläisen ravintola- ja hotellialan yrittäjän poika, joka työskenteli itse parhaillaan erään helsinkiläishotellin hovimestarina. Työpaikallaan pidetty ja tunnollinen nuorimies oli avioitunut saman vuoden alkupuolella. Morsiamelleen hän oli tunnustanut, ettei ollut ”niin kiltti” kuin hän luuli. Pikemminkin hän oli kuin kaksi eri henkilöä.
Teini-ikäisenä Adlivankin oli monien muiden helsinkiläisten nuorukaisten tapaan käynyt kesätöissä elokuvateollisuuden palveluksessa. Adlivankin oli ollut kamera-assistenttina ainakin yhdessä Suomi-Filmi Oy:n elokuvassa, Wilho Ilmarin ohjaamassa sota-ajan jännärissä Yli rajan (1942). Kiinnostusta elokuviin vaikutti olleen enemmänkin: poliisi tiesi kertoa toimittajille heti tuoreeltaan, että Adlivankin oli nähnyt Yön sävelen kahdesti. Tapausta seuraavaa viikolla yksikään Helsingin teattereista ei elokuvaa esittänyt, mutta elokuussa se oli jälleen ohjelmistossa. Yön sävel pyöri surmailtana Regia-elokuvateatterissa kävelymatkan päässä Tähtitorninmäeltä.
Poliisille Adlivankin kertoi tavanneensa uhrinsa ensimmäisen kerran samana iltana, vain puolitoista tuntia aiemmin ravintola Kappelissa. Puistonpenkille päästyään hän oli yhtäkkiä keksinyt murhata naisen. Elokuvan syyksi Adlivankin ei tekoaan pannut, vaan totesi Helsingin Sanomien toimittajalle, ettei filmi ollut tehnyt häneen ”mitään erikoisempaa vaikutusta”.
Maaliskuussa 1948 Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Adlivankinin täyttä ymmärrystä vailla tehdystä taposta yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä korvauksiin. Korkeammassa oikeusasteessa tuomio aleni seitsemään vuoteen, joista Adlivankin ensikertalaisena istui noin puolet ja pääsi ehdonalaiseen vapauteen tammikuussa 1952. Sukunimensä vaihtanut Adlivankin ei enää päässyt siistiin sisätyöhön vaan teki töitä tehtaassa ja lähti merillekin. Yhdysvaltain kautta hän päätyi Tukholmaan, jonne hänen isänsä oli muuttanut ja jatkanut siellä ravintola-alalla. Poikakin sai töitä ravintolasta, mutta kauan hän ei kaidalla tiellä pysynyt. Tukholmassa hankittu pahoinpitelytuomio merkitsi paluuta helsinkiläiseen vankilaan, jossa hän istui heinäkuun alkuun 1954 saakka.
Vapauduttuaan Adlivankin sai töitä makeistehtaalta, mutta marraskuun viimeisenä päivänä odotti uusi vankeustuomio. Nyt 29-vuotias Adlivankin tuomittiin varastetun tavaran kätkemisestä ja törkeätä lievemmästä pahoinpitelystä vankeuteen yhteensä yhdeksitoista kuukaudeksi. Pahoinpitelyn uhri oli tehtaalla työskennellyt nainen, jota Adlivankin oli lyönyt Eirassa kadulla useita kertoja nyrkillä päähän. Varastetun tavaran kätkemiseen liittyvä tuomio liittyi elokuussa tehtyyn kukkakaupan kassan ryöstöön.
”Murha kaivopuistossa? Kiitos. Okei.”
– Olemme kaikki syyllisiä -elokuvan ensimmäiset repliikit
Tähtitorninmäen henkirikos innoitti kirjailija Onni Hallaa heti tuoreeltaan sepittämään tapauksesta oman versionsa, joka ilmestyi Oudot virrat -nimisenä romaanina jo vuonna 1948. Seuraavana vuonna valtion kirjallisuuspalkintoja jaettaessa palkittujen joukossa olivat muun muassa Halla ja Mika Waltari, joka kirjoitti myöhemmin oman fiktiivisen Tähtitorninmäen murhajuttunsa Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan (1962) käsikirjoituksen muodossa.
Kuten ehkä on sopivaa, entisen kamera-assistentin tekemästä ja elokuvan innoittamasta veriteosta tehtiin myös elokuva. Adlivankinin 37-vuotiaan uhrin – jolla oli kaksi pientä lasta – rooli jäi tavallaan kokonaan pois, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja Aarne Tarkas teki tapauksesta omannäköisensä version. Tarkas lainasi käsikirjoitukseensa ideoita Hallan romaanista ja muutti tapahtumia niin, etteivät ne suoraan vastanneet todellisuutta: nyt tekijä ja uhri tunsivat toisensa, surma tapahtuu Tähtitorninmäen sijaan Kaivopuistossa ja tekotapa on puukotus.
Tarkaksen elokuvan nimi Olemme kaikki syyllisiä antaa jo ymmärtää, minkälainen itse teos on. Tyypillisen kankea ja osoitteleva "sanomaelokuva" hakee vaikka väkisin ymmärrystä tappajalle, koska tämä on viettänyt vaikean lapsuuden mielisairaitten vanhempiensa kanssa. Äitinsä hirttäydyttyä ja isänsä vaihdettua maisemaa Antti (Veijo Pasanen) päätyy sijaiskotiin ja joutuu koulussa luokkatovereiden pilkan kohteeksi. Ainoa ymmärtäjä on Leena (Aino-Maija Tikkanen), jonka kanssa Antti alkaa ennen pitkää seurustella. Lopulta välit menevät poikki, ja sitten kohtalokkaana iltana Kaivopuistossa Leena erehtyy haukkumaan Anttia hirtetyn penikaksi. Mikään näistä ei päde Adlivankinin tapaukseen, vaan kaikki on elokuvaa varten sepitettyä.
Tarkaksen elokuvan mukaan syy ei ollut vain Antin vaan kaikkien niiden, jotka ovat kohdelleet ihmisiä huonosti. Näin ollen ihminen ei olisi koskaan omista teoistaan vastuussa, vaan vastuu voidaan sopivan tilaisuuden tullen sysätä kaikkien muiden harteille. Tarkaksen moraalista saarnaa pidettiin jo tuoreeltaan naiivina, eikä elokuva ole ajan myötä siitä parantunut.
Kun Olemme kaikki syyllisiä sai ensi-iltansa marraskuun 5. päivänä 1954, oli Tähtitorninmäen tapahtumista kulunut vain seitsemisen vuotta. Muutama viikko myöhemmin Adlivankin oli oikeuden edessä vastaamassa jo mainituista uusista rikoksistaan.
Olemme kaikki syyllisiä on saatavilla DVD-tallenteena ja katsottavissa Yle Areenassa. Yön sävel on julkaistu DVD:llä Isossa-Britanniassa.
Veijo Pasanen teki elokuvauransa ainoan pääroolin elokuvassa Olemme kaikki syyllisiä Kuva: Fennada-Filmi
Lisää artikkeleita...
Sivu 10 / 50