Joel Schumacher. Kuva: Warner Bros.

Joel Schumacher, yksi 1980- ja 1990-lukujen monipuolisimmista ja kiinnostavimmista Hollywood-ohjaajista, kuoli eilen syöpään 80 vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt New Yorkissa 29. elokuuta 1939.

Taideteollisten opintojen älkeen Schumacher aloitti elokuvauransa pukusuunnittelijana. Kahden elokuvan mittainen yhteistyö Woody Allenin kanssa osoittautui ratkaisevaksi: menestyksekkään työnantajansa rohkaisemana Schumacher alkoi pyrkiä kohti ohjaajan tehtäviä. Tässä siirtymisessä merkittävässä roolissa oli Car Wash – pesujengi (1976), autopesulan värikkäästä päivästä kertova kreisikomedia, jonka Schumacher kirjoitti ja Michael Schultz ohjasi. Siitä ei tullut maailmanmenestystä, mutta elokuvan tuotannosta vastasi Universal Pictures ja se puolestaan avasi Schumacherille uusia ovia.

Kesällä 1979 Universalin studiolla alettiin kuvata uutta versiota parinkymmenen vuoden takaisesta tieteiskauhuklassikosta Mies joka kutistui (1957). Tyylilaji vaihtui komediaksi ja päähenkilö naiseksi, mutta pohjana oli sama elokuva ja sama Richard Mathesonin romaani. Lily Tomlinin tähdittämän elokuvan kuvaukset keskeytyivät heti alkuunsa ja ohjaaja John Landis meni vaihtoon. Tilalle otettiin Schumacher, joka oli siihen mennessä ohjannut pari tv-elokuvaa ja kirjoittanut myös pystyynhaukutun Taikuri Ozin (1978).

The Incredible Shrinking Woman eli Apua, kutistun valmistui vuonna 1981. Yhdysvalloissa se menestyi kohtalaisesti, mutta ilmeisesti Lily Tomlinin nimeen ei uskottu ulkomaisilla markkinoilla, sillä elokuvaa ei juuri muissa maissa esitetty. Sen sijaan videolevitykseen se tuli myös Suomessa. Melko samanlainen oli myös Schumacherin seuraavan elokuvan kohtalo: Car Wash – pesujengin kopiosta käyvä D.C. Cab (1983) oli sekin Universalin tuotantoa ja sopi enemmän yhdysvaltalaisten metropolien nuorisolle kuin eurooppalaisten taajamien teattereihin.

Treffit Elmossa -elokuvan Andrew McCarthy ja Demi Moore. Kuva: Columbia Pictures

Schumacherin läpimurto tapahtui aivan toisenlaisten aiheiden parissa. Schumacherin ja Carl Kurlanderin laatima käsikirjoitus parikymppisistä, collegesta valmistuvista nuorista ja näiden ensimmäisistä askelista aikuisuudessa löysi lopulta tuottajan Columbia Pictures -studiosta. Roolituksella oli ratkaiseva merkitys tarinassa, jossa tasavertaisia päähenkilöitä on useita. Schumacherin onnistui saada Treffit Elmossa -elokuvaansa liudan sen hetken nousevia nimiä: Emilio Estevez, Rob Lowe ja Judd Nelson nähtiin samana vuonna myös The Breakfast Clubissa, kun taas Demi Moore oli nähty Riemulomalla Riossa ja Andie MacDowell oli näytellyt Janen roolin Hugh Hudsonin Tarzan-elokuvassa.

Treffit Elmossa laskettiin Yhdysvaltain teattereihin kesäkuussa 1985 erittäin kovan kilpailun aikaan. Hittiä siitä ei tullut kotimaassaan sen enempää kuin Suomessakaan, jossa se vain 20 000 katsojaa ja päihitti silti The Breakfast Clubin. Molemmat elokuvat saivat kuitenkin videolevityksessä niin suuren suosion, että Schumacherinkin ura sai jatkua. The Lost Boys (1987) on nuorten kautta kerrottu vampyyritarina, joka sekin sai huomattavan suuren suosion nimenomaan videolevityksessä.

Schumacher kuvasi nuorisoporukkaa myös elokuvassa Raja tuntemattomaan (1990), jossa lääketieteen opiskelijat keksivät keinon päästä elämän ja kuoleman rajalle. Päärooleja näyttelivät Kiefer Sutherland, Julia Roberts, Kevin Bacon ja William Baldwin. Ennen kuin Raja tuntemattomaan sai ensi-iltansa Robertsista tuli sen hetken nimekkäin nuori näyttelijä Pretty Womanin (1990) ansiosta. Se riitti tekemään uudestakin elokuvasta kesähitin, Schumacherin uran ensimmäisen.

Robertsin kanssa Schumacher teki myös Rakkauden valinnan (1991), jossa nuori sairaanhoitaja rakastuu kuolemansairaaseen mieheen. Kevyempää ja aikuisempaa romantiikkaa tarjoili Uskottomuus (1989), jossa Ted Dansonin ja Isabella Rossellinin näyttelemät tahoillaan naimisissa olevat ”sukulaiset” rakastuvat toisiinsa. Uskottomuus oli uudelleenfilmatisointi ranskalaiselokuvasta Hellyyden aika (1975), jonka rakastavaiset olivat serkuksia. Schumacherin elokuvassa nämä ovat ”serkkuja” vain avioliiton kautta.

Michael Douglas tekee yhden elämänsä rooleista Rankassa päivässä (1993). Kuva: Warner Bros.

Schumacherin kultakausi osui 1990-luvun puoliväliin. Pikkurooleja näytelleen Ebbe Roe Smithin kirjoittama Rankka päivä (1993) on kertomus valkokaulustyöläisestä, jonka pinna katkeaa lopullisesti yhtenä helteisenä päivänä. Jo tuoreeltaan ja etenkin nykypäivänä monenlaisia tulkintoja ja tunteita herättänyt ”kostotarina” tarjosi Michael Douglasille tämän uran yhden hienoimmista rooleista. Douglas ja Schumacher tunsivat toisensa jo Raja tuntemattomaan -elokuvasta, jonka hän tuotti. Todennäköisesti juuri Douglasin ansiosta Rankka päivä -elokuvaan saatiin myös Robert Duvall.

Muutama kuukausi Rankan päivän ensi-illan jälkeen Schumacher aloitti Päämiehen (1994) kuvaukset. John Grishamin romaaniin pohjautuvassa elokuvassa häikäilemätön piirisyyttäjä aikoo panna pisteen mafiaperheen tarinalle käyttäen todistajanaan pikkupoikaa, joka tietää totuuden mafiaperheen asianajajan itsemurhan takaa. Todistajan roolin näytteli nuori Brad Renfro, hänen asianajajaansa Susan Sarandon ja piirisyyttäjää Tommy Lee Jones.

Grishamin romaanit olivat tuolloin Hollywoodissa himoittua polttoainetta. Firma (1993) oli ollut niin suuri menestys, että viiden vuoden sisällä kirjailijan teoksista tehtiin peräti kuusi filmatisointia. Näistä Schumacher ohjasi Päämiehen lisäksi myös elokuvan On aika tappaa (1996), jossa Mississippin eteläisillä mailla musta mies on syytettynä tyttärensä raiskanneiden valkoisten miesten murhista. Syytettyä näytteli Samuel L. Jackson ja hänen puolustusasianajajiaan Sandra Bullock ja Matthew McConaughey. Syyttäjän rooli oli tällä kertaa Kevin Spaceylla.

Sen enempää Rankka päivä kuin Schumacherin Grisham-filmatisoinnitkaan eivät olleet kassamagneetteja. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä vielä elettiin aikaa, jolloin Hollywoodin studiot tuottivat muutakin kuin spektaakkeleita. Schumacherin riittävän hyvin menestyneet elokuvat kelpasivat Warner Bros. -studiolle ja kun studio halusi uudistaa Batman-elokuvasarjaansa, se kutsui Schumacherin apuun. Tim Burtonin Batman (1989) oli ollut fantastinen menestys, mutta Batman – paluu (1992) oli synkempänä teoksena tuottanut liian vähän rahaa. Schumacher sai luvan ohjata sellaisen popcorn-iloittelun, jota suuri yleisö tulisi katsomaan. Ohjaaja teki työtä käskettyä, mutta Batman Forever (1995) oli yhdentekevää kertakäyttöviihdettä ja sen jatkoksi tehty Batman & Robin (1997) jo silkkaa camp-huumoria. Kummastakaan elokuvasta ei puuttunut resursseja tai nimekkäitä näyttelijöitä. Batman Foreverin kohdalla yleisömenestyskin oli erinomainen: se oli Yhdysvalloissa vuoden toiseksi katsotuin elokuva Toy Storyn jälkeen.

Batman & Robin menestyi sekin hyvin, mutta verrattuna edeltäjäänsä ja odotuksiin se toi varmasti kylmän hien studiopomojen otsalle. Schumacherin ura ei palannut sen jälkeen entiselleen – hänelle ei enää suuria studioelokuvia uskottu – mutta työtarjouksia riitti. Schumacher ja Nicolas Cage olivat jo jutelleet yhteistyöstä seuraavan Batmanin parissa, mutta sen kuivuttua kokoon he tekivät yhdessä rikoselokuvan 8 mm (1999). Siinä Cagen näyttelemä yksityisetsivä joutuu selvittämään, onko rikkaan miehen jäämistöstä löytynyt snuff-elokuva aito.

On aika tappaa -elokuvan nuoret tähdet Matthew McConaughey ja Sandra Bullock. Kuva: Warner Bros.

Elämänsä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana Schumacher teki vielä yhdeksän elokuvaa, jotka saivat ensi-iltansa vuosina 1999–2011. Nekin edustivat hyvin erilaisia lajityyppejä, mutta tasokin oli varsin vaihtelevaa.

Robert De Niron ja Philip Seymour Hoffmanin tähdittämä Naapuri kuin painajainen (1999) kertoo homofobisesta miehestä, joka opettelee aivoinfarktin jälkeen puhumaan naapurissa asuvan drag-esiintyjän avulla. Todella räväkkä lopputulos olisi voinut syntyä, jos näyttelijät olisivat vaihtaneet rooleja ja De Niro olisikin näytellyt drag queenia.

Tigerland (2000) kertoo Vietnamin sotaan lähetettävien koulutuskeskuksesta Louisianassa. Pääroolin näytteli Colin Farrell, joka nähtiin pääosassa myös Schumacherin näppärässä jännärissä Phone Booth (2002). Samana vuonna Schumacher teki myös mitäänsanomattoman toimintakomedian Bad Company, jossa Anthony Hopkins ja Chris Rock ottivat toisistaan mittaa. Tositapahtumiin pohjautuva, sentimentaalinen journalistitarina Veronica Guerin – totuuden puolesta (2003) pysyi kasassa Cate Blanchettin ansiosta.

Oopperan kummitus (2004) on useita kertoja filmatun klassikkotarinan musikaaliversio, joka jäi Schumacherin viimeiseksi suuren yleisön elokuvaksi. Ohjaajan tie suurten studioiden tilaamien elokuvien ohjaajana päättyi tahattoman koomiseen jännityselokuvaan Numero 23 (2007), jonka pääroolin näytteli Jim Carrey.

Schumacherin kolme viimeistä elokuvaa tehtiin pienellä budjetilla ja myös niiden levitys jäi pienimuotoiseksi. Natsikultista kertova kauhuelokuva Town Creek (2009) päätyi suoraan videolevitykseen ja käytännössä sama kohtalo odotti myös nuorisorikollisista kertovaa elokuvaa Twelve (2010).

Cagen ja Nicole Kidmanin tähdittämä panttivankitarina Trespass (2011) jäi Schumacherin uran viimeiseksi elokuvaohjaukseksi. Se tuli Suomessakin pienimuotoiseen teatterilevitykseen, vaikka Cage oli jo saanut maineen surkeiden b-elokuvien tehtailijana. Trespass ei ole Cagen b-elokuvista läheskään heikoin, mutta se ei myöskään ollut näyttävä päätös Schumacherin monipuolisuudessaan ja yllätyksellisyydessään kiehtovalle elokuvauralle.

Päämiehen traileri.

Kampanjan mukainen mainos Helsingin Erottajankadun Adamsin seinässä vuonna 1978. Kuva: Ilpo Forssén / H:gin kaupungimuseo

Vuonna 1978 elokuvayrittäjiä edustava Filmikamari aloitti kampanjan, jolla television ääreen passivoituneita kansalaisia yritettiin houkutella takaisin elokuvateattereihin. Syynä kampajaan oli kävijämäärien jyrkkä lasku, joka oli tapahtunut vuoden 1976 aikana. Kun vielä vuosikymmenen alussa päästiin jatkuvasti yli kymmeneen miljoonaan katsojaan vuodessa, oli katsojamäärä nyt pudonnut alle yhdeksän miljoonan. Laskua edellisvuoteen oli 700 000 katsojaa, eikä vuosi 1977 ollut ratkaisevasti parempi.

Filmikamarin Tervetuloa elokuviin -kampanjan markkinointimateriaalit vakuuttivat yleisölle, että ”kuva elää parhaiten elokuvateatterissa”. Näitä molempia mainoslauseita kantaneet julisteet levisivät laajalti ympäri Suomen. TV2 lähti mukaan yhteiseen asiaan esittämällä tietoiskua, jossa katsojilta kyseltiin, milloin nämä olivat viimeksi käyneet elokuvissa.

Nukkuvan yleisön herättelyyn ei pyritty uhrauksitta. Kampanjaan tuli mukaan aikakauslehti Apu, joka jakoi lukijoilleen peräti miljoona alennuslipuketta, jotka oikeuttivat 30 prosentin alennukseen yhden elokuvalipun hinnasta. Koko kampanja huipentui 8. helmikuuta 1978, kun siinä mukana olleet elokuvateatterit tarjosivat yhden päivän ajan iltanäytäntöihinsä kaksi lippua yhden hinnalla. Se oli melkoinen kädenojennus elokuvateattereilta aikana, jolloin valtio ei tukenut niitä mitenkään vaan pikemminkin rankaisi suuria teattereita olemassaolostaan. Nämä nimittäin joutuivat maksamaan lipputuloistaan normaalien verojen lisäksi säätiömaksun, jolla rahoitettiin Elokuvasäätiön toimintaa.

Puhallus (1974) sai puoli miljoonaa suomalaista lähtemään elokuviin. Porin Adamsiinkin se houkutteli sankan joukon. Kuva: Raita Sven / Satakunnan museo

Tervetuloa elokuviin -kampanjan myötävaikutuksella vuoden 1978 aikana saatiin takaisin ne kadonneet katsojat ja vuoden kokonaiskatsojamäärä hipoi 9,8 miljoonaa. Seuraavan kerran alle yhdeksän miljoonan katsojan tiputtiin vasta vuonna 1984, jolloin alkoi uusi taistelu kotivideomarkkinoita vastaan. Sekin kamppailu voitettiin lopulta, vaikka katsojamäärät laskivat vuositasolla pahimmillaan 5,3 miljoonaan. Television aikakauden mittapuulla laskettuna uusi ”kulta-aika” koitti vasta 2010-luvulla, kun katsojamäärät alkoivat jälleen hipoa yhdeksää miljoonaa. Häviäjiä olivat vain ne pienet ja keskisuuret yksityiset elokuvateatterit, jotka eivät voi suurkaupungissa pärjätä kiinalaiselle Finnkinolle saati kukoistaa kuihtuvilla syrjäseuduilla.

Tämän vuoden maaliskuun puolivälissä koronavirusepidemia sulki maamme elokuvateatterit, mutta ensi maanantaina ne saavat jälleen avata ovensa. Edellisen kerran näin pitkä tauko joidenkin elokuvateattereiden toimintaan tuli 80 vuotta sitten, kun Suomen kansa taisteli itsenäisyytensä säilyttämisen puolesta. Talvisodan henkeä tuskin tarvitaan nyt elokuvateattereiden salien täyttämiseen, sillä elokuva on aina ollut koko kansan viihdettä ja taidetta. Sitä ne ovat jatkossakin, elokuvateattereissa ja kotikatsomoissa.

Erottajankadun Adams esitti keväällä 1978 uusintana Alistair MacLeanin romaaniin pohjautuvaa hittielokuvaa Pelko on aseeni (1972), jonka täkäläinen ensi-ilta oli ollut viisi vuotta aiemmin. Kuva: Ilpo Forssén / H:gin kaupunginmuseo

Aino-Maija Tikkasen näyttelemä Leena kohtaa loppunsa elokuvassa Olemme kaikki syyllisiä. Kuva: Fennada-Filmi

Toukokuun viimeisenä sunnuntaina 1947 helsinkiläisen Rea-elokuvateatterin ohjelmistoon tuli uusi rikoselokuva Yön sävel (1946). Lawrence Huntingtonin ohjaamassa englantilaiselokuvassa Lontoota piinaa sarjakuristaja, jonka viimeisin uhri kohtaa loppunsa öisessä puistossa viettäessään herkkää hetkeä murhaajan kanssa. Seuraavana aamuna konstaapeli löytää naisen ruumiin.

Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Paula Talaskivi piti viikon ensi-iltakatsauksessaan Yön säveltä onnistuneena, mutta näki asiassa toisen ongelman. ”[Kun] samantapainen aihe on tänä vuonna ollut jo monessa filmissä, alkaa vähitellen miettiä, onko moisten taipumusten esittäminen erittäin terveellistä. Alkaa pian yksi ja toinen tuntea itsessään ituja outoihin taipumuksiin ja jopa tekoihinkin…”, Talaskivi pohti.

Aamuyöstä heinäkuun 11. päivän puolella yövartija löysi Helsingin Tähtitorninmäeltä 37-vuotiaan naisen alastoman ruumiin. Toisin kuin Yön sävelessä, Tähtitorninmäellä riitti merkkejä kamppailusta. Naisen vaatteet olivat riekaleina ja levinneinä ympäriinsä. Kuristettuaan naisen tekijä oli viimeistellyt tekonsa asettamalla uhrinsa puistonpenkin alle siten, että yksi penkin jaloista oli naisen kurkun päällä. Paikalle tulleen lääkärin mukaan tämä oli lopulta aiheuttanut uhrin kuoleman.

Vain päivää myöhemmin tekijä oli saatu kiinni ja tämä oli tunnustanut tekonsa. 22-vuotias Alexander Adlivankin oli tunnetun helsinkiläisen ravintola- ja hotellialan yrittäjän poika, joka työskenteli itse parhaillaan erään helsinkiläishotellin hovimestarina. Työpaikallaan pidetty ja tunnollinen nuorimies oli avioitunut saman vuoden alkupuolella. Morsiamelleen hän oli tunnustanut, ettei ollut ”niin kiltti” kuin hän luuli. Pikemminkin hän oli kuin kaksi eri henkilöä.

Teini-ikäisenä Adlivankin oli monien muiden helsinkiläisten nuorukaisten tapaan käynyt kesätöissä elokuvateollisuuden palveluksessa. Adlivankin oli ollut kamera-assistenttina ainakin yhdessä Suomi-Filmi Oy:n elokuvassa, Wilho Ilmarin ohjaamassa sota-ajan jännärissä Yli rajan (1942). Kiinnostusta elokuviin vaikutti olleen enemmänkin: poliisi tiesi kertoa toimittajille heti tuoreeltaan, että Adlivankin oli nähnyt Yön sävelen kahdesti. Tapausta seuraavaa viikolla yksikään Helsingin teattereista ei elokuvaa esittänyt, mutta elokuussa se oli jälleen ohjelmistossa. Yön sävel pyöri surmailtana Regia-elokuvateatterissa kävelymatkan päässä Tähtitorninmäeltä.

Poliisille Adlivankin kertoi tavanneensa uhrinsa ensimmäisen kerran samana iltana, vain puolitoista tuntia aiemmin ravintola Kappelissa. Puistonpenkille päästyään hän oli yhtäkkiä keksinyt murhata naisen. Elokuvan syyksi Adlivankin ei tekoaan pannut, vaan totesi Helsingin Sanomien toimittajalle, ettei filmi ollut tehnyt häneen ”mitään erikoisempaa vaikutusta”.

Maaliskuussa 1948 Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Adlivankinin täyttä ymmärrystä vailla tehdystä taposta yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä korvauksiin. Korkeammassa oikeusasteessa tuomio aleni seitsemään vuoteen, joista Adlivankin ensikertalaisena istui noin puolet ja pääsi ehdonalaiseen vapauteen tammikuussa 1952. Sukunimensä vaihtanut Adlivankin ei enää päässyt siistiin sisätyöhön vaan teki töitä tehtaassa ja lähti merillekin. Yhdysvaltain kautta hän päätyi Tukholmaan, jonne hänen isänsä oli muuttanut ja jatkanut siellä ravintola-alalla. Poikakin sai töitä ravintolasta, mutta kauan hän ei kaidalla tiellä pysynyt. Tukholmassa hankittu pahoinpitelytuomio merkitsi paluuta helsinkiläiseen vankilaan, jossa hän istui heinäkuun alkuun 1954 saakka.

Vapauduttuaan Adlivankin sai töitä makeistehtaalta, mutta marraskuun viimeisenä päivänä odotti uusi vankeustuomio. Nyt 29-vuotias Adlivankin tuomittiin varastetun tavaran kätkemisestä ja törkeätä lievemmästä pahoinpitelystä vankeuteen yhteensä yhdeksitoista kuukaudeksi. Pahoinpitelyn uhri oli tehtaalla työskennellyt nainen, jota Adlivankin oli lyönyt Eirassa kadulla useita kertoja nyrkillä päähän. Varastetun tavaran kätkemiseen liittyvä tuomio liittyi elokuussa tehtyyn kukkakaupan kassan ryöstöön.

”Murha kaivopuistossa? Kiitos. Okei.”
– Olemme kaikki syyllisiä -elokuvan ensimmäiset repliikit

Tähtitorninmäen henkirikos innoitti kirjailija Onni Hallaa heti tuoreeltaan sepittämään tapauksesta oman versionsa, joka ilmestyi Oudot virrat -nimisenä romaanina jo vuonna 1948. Seuraavana vuonna valtion kirjallisuuspalkintoja jaettaessa palkittujen joukossa olivat muun muassa Halla ja Mika Waltari, joka kirjoitti myöhemmin oman fiktiivisen Tähtitorninmäen murhajuttunsa Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan (1962) käsikirjoituksen muodossa.

Kuten ehkä on sopivaa, entisen kamera-assistentin tekemästä ja elokuvan innoittamasta veriteosta tehtiin myös elokuva. Adlivankinin 37-vuotiaan uhrin – jolla oli kaksi pientä lasta – rooli jäi tavallaan kokonaan pois, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja Aarne Tarkas teki tapauksesta omannäköisensä version. Tarkas lainasi käsikirjoitukseensa ideoita Hallan romaanista ja muutti tapahtumia niin, etteivät ne suoraan vastanneet todellisuutta: nyt tekijä ja uhri tunsivat toisensa, surma tapahtuu Tähtitorninmäen sijaan Kaivopuistossa ja tekotapa on puukotus.

Tarkaksen elokuvan nimi Olemme kaikki syyllisiä antaa jo ymmärtää, minkälainen itse teos on. Tyypillisen kankea ja osoitteleva "sanomaelokuva" hakee vaikka väkisin ymmärrystä tappajalle, koska tämä on viettänyt vaikean lapsuuden mielisairaitten vanhempiensa kanssa. Äitinsä hirttäydyttyä ja isänsä vaihdettua maisemaa Antti (Veijo Pasanen) päätyy sijaiskotiin ja joutuu koulussa luokkatovereiden pilkan kohteeksi. Ainoa ymmärtäjä on Leena (Aino-Maija Tikkanen), jonka kanssa Antti alkaa ennen pitkää seurustella. Lopulta välit menevät poikki, ja sitten kohtalokkaana iltana Kaivopuistossa Leena erehtyy haukkumaan Anttia hirtetyn penikaksi. Mikään näistä ei päde Adlivankinin tapaukseen, vaan kaikki on elokuvaa varten sepitettyä.

Tarkaksen elokuvan mukaan syy ei ollut vain Antin vaan kaikkien niiden, jotka ovat kohdelleet ihmisiä huonosti. Näin ollen ihminen ei olisi koskaan omista teoistaan vastuussa, vaan vastuu voidaan sopivan tilaisuuden tullen sysätä kaikkien muiden harteille. Tarkaksen moraalista saarnaa pidettiin jo tuoreeltaan naiivina, eikä elokuva ole ajan myötä siitä parantunut.

Kun Olemme kaikki syyllisiä sai ensi-iltansa marraskuun 5. päivänä 1954, oli Tähtitorninmäen tapahtumista kulunut vain seitsemisen vuotta. Muutama viikko myöhemmin Adlivankin oli oikeuden edessä vastaamassa jo mainituista uusista rikoksistaan.

Olemme kaikki syyllisiä on saatavilla DVD-tallenteena ja katsottavissa Yle Areenassa. Yön sävel on julkaistu DVD:llä Isossa-Britanniassa.

Veijo Pasanen teki elokuvauransa ainoan pääroolin elokuvassa Olemme kaikki syyllisiä Kuva: Fennada-Filmi

Marlon Brando eversti Kurtzina

Francis Ford Coppolan mestariteosten sarjan päättänyt Ilmestyskirja. Nyt (1978) ilmestyi kolmannen kerran Suomen valkokankaille viime vuoden lopulla. Alkuperäisen 147-minuuttisen teatterilevitysversion ja vuonna 2001 teattereihin tuodun Reduxin jälkeen vuorossa oli Final Cut, joka todennäköisesti jääkin nimensä mukaisesti elokuvan viimeiseksi leikkausversioksi.

Coppola kuvasi elokuvaansa runsaasti enemmän materiaalia kuin siinä lopulta käytettiin. Teatterilevityksestä vastannut United Artists halusi pitää Ilmestyskirja. Nytin keston aisoissa, jotta elokuvaa pystyttiin näyttämään useamman kerran illassa. Vuonna 2001 Coppola hyödynsi käyttämättä jääneen materiaalin 202-minuuttisessa Redux-versiossa, jossa on mukana kaikki kuvatut kohtaukset. Final Cut on jo 183-minuuttisen pituutensakin puolesta näiden kahden aiemman version väliltä.

Ilmestyskirja. Nyt ja sen Redux-versio on aikanaan julkaistu Suomessa kahtena eri Blu-ray-tallenteena. Kalliimmassa paketissa oli mukana myös elokuvan teosta kertova kehuttu Hearts of Darkness: A Filmmaker's Apocalypse -dokumentti, jota ei valitettavasti löydy Final Cutin lisämateriaaleista. Sen sijaan muita kylkiäisiä riittää, toki pitkälti samoja kuin edellisissä julkaisuissa. Blu-ray-levy itsessään sisältää jo osan lisämateriaaleista – muun muassa Coppolan uuden keskustelun Steven Soderberghin kanssa – mutta lisäksi samasta kotelosta löytyy myös DVD, jossa on kolmen tunnin verran muuta ekstraa.

Final Cutin Blu-ray-tallennejulkaisu eroaa aiemmista myös filmisiirtona. Aiempi Blu-ray-tallenne tehtiin interpositiivista, koska alkuperäisversion leikattu negatiivi pilkottiin Reduxia tehtäessä. Final Cutin 4K-siirto tehtiin alkuperäisistä kameranegatiiveista.

ILMESTYSKIRJA. NYT: FINAL CUT (FUTURE FILM, 2020)

Kuvasuhde: 2,39:1 Ääni: DTS-HD Master Audio 5.1 Blu-ray + DVD (jälkimmäinen sisältää vain lisämateriaaleja) Tekstitys suomeksi tai ruotsiksi Saatavilla myös pelkkänä DVD-tallenteena. Kaupoissa nyt.