Reino Tolvanen, Paavo Liski ja Eero Aho. Kuvat: KAVI, Arctic-Filmi, Juuli Aschan / Elokuvaoy Suomi 2017

Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955)  tähdenlento oli Rokan roolissa nähty Reino Tolvanen, amatöörinäyttelijä, jonka elokuvaura jäi käytännössä tähän yhteen ainoaan rooliin. Viipurilaissyntynyt Tolvanen puhui sujuvasti roolihahmoon vaadittua karjalan murretta ja oli ikänsäkin puolesta passeli tehtävään, 35-vuotias elokuvan ensi-illan aikaan.

Sittemmin Tolvasta ja hänen näyttelijätovereitaan Laineen elokuvassa on pidetty naurettavan vanhoina rooleihinsa, mutta melko suotta. Valkokankaan kolmesta Rokasta Tolvanen on ylivoimaisesti nuorin ja ainoa "oikeanikäinen". Rauni Mollbergin vuoden 1985 filmatisoinnissa roolin näytteli 46-vuotias Paavo Liski ja Aku Louhimiehen kolmen vuoden takaisessa elokuvassa 49-vuoias Eero Aho.

Toinen kuvaava esimerkki on kapteeni Kaarnan näyttelijät. Laineen elokuvassa roolin näytteli Pentti Irjala, jonka kohtalo näyttelijänä oli sama kuin Reino Tolvasella ja Aku Korhosella: nämä olivat jo kolmikymppisinä vanhan näköisiä ja eritoten oloisia, siis paljon uskottavampia vanhoina ukkoina kuin ikäänsä vastaavina nuorukaisina.

Irjala oli Kaarnaa näytellessään vain 44-vuotias. Louhimiehen elokuvassa samaa roolia näytellyt Pirkka-Pekka Petelius oli tuolloin 64-vuotias ja melkein kansaneläkeiässä. Mollbergin elokuvassa rooli meni Veikko Tiitiselle, joka oli filmin valmistuessa 63-vuotias.

 
Mollbergin Tuntemattomassa 58-vuotias Martti Kainulainen on Korsumäki ja 63-vuotias Veikko Tiitinen Kaarna. Kuva: Arctic-Filmi Oy

Louhimiehen elokuvassa korkein keski-ikä

Kolmen Tuntemattoman sotilaan filmatisoinnin keskeisien roolien näyttelijöitä vertaillessa käy ilmi, että Louhimiehen filmatisoinnin näyttelijät ovat kaikkein vanhimpia, joskin vain täpärästi. Heidän keski-ikänsä on 34 vuotta, Laineen elokuvan näyttelijöiden 33 vuotta ja Mollbergin elokuvan 32 vuotta. Todellisuudessa Mollbergin näyttelijät olivat keski-iältään  vielä paljon nuorempia, sillä hän suosi armeijaikäisiä amatöörejä, joiden syntymäaikoja ei helposti löydä.

Vuoden 1955 Tuntematonta sotilasta tehtäessä elettiin studiojärjestelmän ja filmitähtien aikaa. Oli itsestään selvää, että Suomen elokuvahistorian suurimpaan ja kalleimpaan teokseen otetaan mukaan näyttelijöitä, jotka kansa tuntee. Näihin enemmän elämää nähneisiin naamoihin oli varmasti elokuvan kohdeyleisölläkin helpompi samastua: sodan päättymisestä oli vain runsaat kymmenen vuotta ja sotaveteraanit olivat vielä verrattain nuoria. Heille se elokuva tehtiin, kunnianpalautukseksi ja varaventtiiliksi.

Oma vaikutuksensa oli epäilemättä silläkin, että elokuvassa kuvattava sota oli vienyt mennessään lukuisia nuoria miehiä. Henkiin jääneistä, näyttelijän urasta haaveilleet sotaveteraanit taas pääsivät teatterin ja elokuvan pariin vasta aikamiehen iässä.

Miss' sie tarviit oikei vanhaa miestä...

Laineen elokuvassa on mukana yksi selvästi yli-ikäinen näyttelijä, Rahikaisen roolissa nähtävä Kaarlo Halttunen, joka oli hänkin todellisuudessa vain 46-vuotias. Louhimiehen elokuvassa saman roolin näytteli 36-vuotias Andrei Alén ja Mollbergin elokuvassa 20-vuotias Mika Mäkelä.

Alkuperäisessä Tuntemattomassa Sarastienä nähty Tauno Palo oli 47-vuotiaana vain neljä vuotta vanhempi kuin saman roolin seuraavissa filmatisoinneissa näytelleet Matti Nurminen ja Matti Ristinen.

Kolmen filmatisoinnin ohjaajista 49-vuotias Louhimies oli nuorin elokuvansa valmistuessa. Laineesta ja Mollbergista poiketen hänellä ei vuonna 1968 syntyneenä ollut minkäänlaista kokemusta sodasta tai sota-ajasta. Laine oli oman elokuvansa ensi-illan aikaan 50-vuotias, ja hän oli jatkosodassa palvellut viestijoukoissa ja viihdytyskiertueitten parissa, osallistumatta taisteluihin. Oman Tuntemattomansa 56-vuotiaana ohjannut Mollberg oli talvisodan syttyessä 10-vuotias.

Osasta on tiedossa vain syntymävuosi, ei tarkkaa päivämäärää.

Päivitetty 3.5.2021

Yleisö jonottaa Ville Salmisen Orpopojan valssin näytökseen talvella 1950. Kuva: Eino Heinonen, H:gin kaupunginmuseo

Suomalaiset ovat käyneet elokuvateattereissa yli miljardi kertaa viimeisten kahdeksan vuosikymmenen aikana. Elokuva on ollut ja se on yhä merkittävin kulttuurielämysten tarjoaja, sen äärellä jokainen katsoja on samassa asemassa ja yhtä arvokas. Lapin erämaan asukki pääsee katsomaan näytelmäkappaleen täsmälleen samanlaisena kuin Helsingin kantakaupungin asukaskin, eroa on vain esitystekniikassa ja katsomon puitteissa.

Kiinteät elokuvateatterit ja kiertävät elokuvanäytökset ovat tuoneet ihmisarvoiseen elämään kuuluvia kulttuurielämyksiä suomalaisille jo yli sadan vuoden ajan, mutta nyt elokuvateatterit ovat todellisen kriisin edessä. Edes Suomen sisällis-, talvi- tai jatkosota, vuoden 1956 yleislakko tai television tulo eivät koetelleet alaa tällä tavalla.

Vaikka 1950-luvun puolivälin katsojaennätyslukemista tultiin rytinällä alas, niin lihavien päivien ja katastrofin välissä vierähti kuitenkin kymmenen vuotta. Siinä ajassa katsojaluvuista lähti kaksi kolmasosaa, joita ei tähän päivään mennessä ole saatu takaisin – eikä saadakaan. Noiden kymmenen vuoden aikana elokuvateattereiden liiketoimintaa voitiin kehittää ja laskeviin katsojalukuihin osattiin varautua. Nyt sellaista tilannetta ei ollut: koronaepidemia tuli yllättäen ja johti maaliskuussa elokuvateattereiden sulkemiseen, ensimmäistä kertaa alan historiassa.

Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin teatterit saivat taas aloittaa toimintansa, mutta Hollywoodin suunnalta ei ollut tarjolla uusia hittituotteita. Kotimaisten elokuvien voimalla on sinnitelty viimeiset viisi kuukautta. Muutamat suomalaistuottajat ovat ottaneet tietoisen riskin ja antaneet varman yleisömenestyksensä elokuvateattereihin aikana, jolloin valtiovallan asettamia uusia rajoituksia on mahdotonta ennakoida. Ainoastaan siihen on voitu luottaa, että iltapäivälehdistö lietsoo pelkoa aiheesta ja aiheetta.

. . .

Valtio on myöntänyt Elokuvasäätiölle nyt uuden 1,2 miljoonan euron lisämäärärahan jaettavaksi lisätukena elokuvateattereille ja elokuvien levittäjille. Jokainen ymmärtää summan mitättömyyden: jos koko potti olisi mennyt ainoastaan elokuvateattereille, niin Suomen noin 150 elokuvateatterin kesken jaettuna se merkitsisi alle kymppitonnia per teatteri. Toimintaa ei sellaisella rahalla voida kehittää, sitä voidaan hädin tuskin pitää yllä.

Uusien elokuvatuotantojen tukeminen julkisista varoista tällaisella hetkellä on vähintäänkin kyseenalaista. Missä näitä uusia kotimaisia elokuvia tullaan vuoden tai parin päästä esittämään, jos elokuvateatterit eivät välittömästi saa lisätukea valtiolta? Vastikkeetonta jaettu tuki ei ole: vastineeksi elokuvateatterit tarjoavat kulttuuria ja viihdettä kaikille kansalaisille, jopa suhteellisen halvalla, maksaen verot tästä kaikesta ja jopa työllistäen ihmisiä.

Kynnys astella elokuvateatteriin on aina ollut matala, ja suomalaiset varmasti palaavat tämän harrastuksensa pariin heti, kun pelokkaimmatkin uskovat sen olevan turvallista ja kun elokuvateattereilla on uutta ohjelmistoa esitettävänään. Elokuvateatterit ovat kestäneet maailmansodat ja espanjantaudit, television tulon, kotivideot ja internetin. Ne kestävät myös koronan, mutta eivät ilman apua.

Åke Lindman. Kuva: Åke Lindman Film-Production Oy

Antti J. Jokisen jääminen sairauslomalle kesken Omerta 6/12 -elokuvan tuotannon vaikuttaa uusimpien lehtiväitteiden mukaan pysyvältä ratkaisulta, mikä tarkoittaisi sitä, että Aku Louhimies ohjaa elokuvan loppuun. Helsingin Sanomien mukaan Jokisen kuvauspäivinä oli joitakin vaaratilanteita.

Ohjaajan vaihtuminen kesken jo alkaneen tuotannon on Suomen elokuvahistoriassa poikkeuksellista, vaan ei ainutkertaista. Edellisen kerran näin tapahtui vuonna 2006, kun Tali-Ihantala 1944 -sotaelokuvaa kuvattiin Åke Lindmanin ohjauksessa. 78-vuotias Lindman sairasti keuhkoahtaumatautia ja kärsi muistiongelmista. Kuvauksissa oli muun muassa panssarivaunuja, joiden kanssa syntyi vaaratilanteita, kun iäkäs ja sairas ohjaaja ei enää hahmottanut kokonaistilannetta.

Päätös ohjaajan vaihtamisesta tehtiin sen jälkeen, kun elokuvan kuvaaja Pauli Sipiläinen ilmoitti, ettei hän jatka työtä Lindmanin toimiessa ohjaajana. Sipiläinen ja Lindman olivat tehneet yhteistyötä yli neljän vuosikymmenen ajan. Uudeksi ohjaajaksi otettiin elokuvan leikkaajaksi palkattu Sakari Kirjavainen, joka oli ohjannut aiemmin yhden koko illan elokuvan. Vaihdon jälkeen Lindman pysyi mukana kuvauspaikalla ja elokuvan krediiteissä hänen nimensä on ensimmäisenä, ennen Kirjavaista.

Ohjaajan syrjäyttäminen oli poikkeuksellista sikälikin, että Lindman oli itse elokuvan tuottaja Åke Lindman Film-Production Oy:nsä kautta. Käytännössä tuottajan tehtäviä hoitivat palkolliset, ei Lindman itse.

Valkoisen peuran kuvauksissa. Mirjami Kuosmanen taustalla, Erik Blomberg edessä keskellä ja Aarne Tarkas hänen oikealla puolellaan. Kuva: KAVI

Valkoinen peura Tarkakselta Blombergille

Lindman oli paikalla myös, kun lyhytikäiseksi jääneen tuotantoyhtiö Junior-Filmi Oy:n pieni kuvausryhmä suuntasi Lappiin talvella 1952. Tekeillä oli Mirjami Kuosmasen käsikirjoittama kauhufantasia Valkoinen peura, jonka ohjaajaksi oli valittu tuotantoyhtiön perustajajäsen Aarne Tarkas ja kuvaajaksi Kuosmasen puoliso, erittäin kokenut Erik Blomberg.

Kuvausryhmä oli jo Lapissa, kun rahat loppuivat kesken ja muu porukka palasi Helsinkiin Blombergin jäädessä paikalle Kuosmasen kanssa. He jatkoivat luontokuvien ottamista ja palasivat sitten Helsinkiin.

– Silloin kävi ilmi, että tämä Junior-Filmin porukka tahtoi tehdä siitä jonkinlaisen eroottisen trillerin, mutta me sanoimme ei [...] Näkemykset erosivat siinä määrin, että he jättivät meidän tehtäväksemme filmin lopettamisen, eivät enää aikoihin sekaantuneet siihen millään tavalla, Blomberg kertoi 1970-luvulla Filmihullun haastattelussa.

Valkoisesta peurasta tuli ensimmäinen kansainvälisesti menestynyt suomalaiselokuva, se voitti Cannesissa erikoispalkinnon ja Yhdysvalloissa Golden Globen, aloittaen Blombergin lyhyen, mutta korkealaatuisen ohjaajauran. Tarkas puolestaan ohjasi vuosina 1952–1966 peräti 33 pitkää näytelmäelokuvaa.

Se alkoi sateessa ja Aaltoska orkaniseeraa

Vuonna 1951 Suomen Filmiteollisuus Oy tuotti Tauno Palon tähdittämää film noir -henkistä romanttista komediaa Se alkoi sateessa (1953), jonka ohjaajaksi tuottaja T. J. Särkkä valitsi uuden kyvyn nimeltä Eddie Stenberg. Stenberg oli lyhyen ajan sisällä tehnyt Särkän tuotantoyhtiölle kaksi elokuvaa, mutta kesken tämän kolmannen elokuvan kuvausten Särkkä antoi Stenbergille potkut. Tilalle tuli näyttelijä Thure Bahne, jonka ura elokuvaohjaajana jäi muutamaan filmin mittaiseksi ja sekin työ rajoittui lähinnä näyttelijöiden ohjaamiseen.

Syynä Stenbergin potkuihin oli tiettävästi Särkän tyytymättömyys kuvattuun materiaaliin. Valmiin elokuvan ohjaajana kreditoitiin ainoastaan Bahne. Ensi-illan jatkoilla Särkkä kustansi muiden ravintolaeväät, mutta Bahne sai maksaa omansa, koska elokuva oli tuottajan mielestä ”niin pirun huono”.

Muutama vuosi aiemmin Särkkä oli antanut Aaltoska orkaniseeraa -nimisen komedian ohjaustehtävät Edvin Laineelle, joka halusi apulaisohjaajakseen 25-vuotiaan Matti Kassilan. Tuohon aikaan suomalaisten elokuvien tuotannoissa ei juuri koskaan ollut apulaisohjaajia ja silloinkin, kun niitä oli, toimenkuva erosi nykypäivän apulaisohjaajan omasta. Aaltoska orkaniseeraa -elokuvan kohdalla se tarkoitti sitä, että Kassila teki työn ja Laine sai krediitin. 

Kassila kertoi myöhemmin useassa yhteydessä, kuinka Laine vietti kuvauspäivät kesähuvilallaan ja jätti kuvaukset hänen harteilleen. Tästä oli tietoinen myös tuottaja Särkkä, joka Aaltoska orkaniseeraa -elokuvan valmistuttua antoi Kassilalle ensimmäisen oman elokuvan ohjattavaksi.

Roland af Hällström 1940-luvulla. Kuva: KAVI

Roland af Hällström kuoli viimeisenä kuvauspäivänä

Ainutlaatuinen tapauksensa suomalaisen elokuvan historiassa on ohjaaja Roland af Hällströmin kuolema kesken Lain mukaan -elokuvan kuvausten vuonna 1956. Vain 50-vuotias ohjaaja kuoli sydänkohtaukseen elokuvan viimeisiä kuvia otettaessa. Kuvaaja Esko Töyri pani purkkiin loput tarvittavat kuvat, ja krediitti ohjauksesta meni luonnollisestikin yksin af Hällströmille.

Tuotannon kannalta vielä surkeampi tuuri oli syksyllä 1939 ennen talvisodan alkua. Yksi Suomen Filmiteollisuuden kuvausryhmistä vietti kesän kuvaten ulkokuvia pääosin ulkona tapahtuvaan komediaan Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1940), jonka valmiiksi saattamisen kannalta studiossa otettavat sisäkuvat olivat silti välttämättömiä. Pääosaa kesän kuvauksissa näytellyt Kaarlo Angerkoski kuoli lokakuussa 1939 sydänkohtaukseen vain 33-vuotiaana. Elokuvaa ei voitu tehdä loppuun ilman päänäyttelijää, joten koko elokuva kuvattiin uudelleen seuraavana kesänä. Angerkosken korvasi Tauno Palo.

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -elokuvan ohjasi Ossi Elstelä, joka näytteli keskeistä roolia 1960-luvulla useissa lyhyissä jaksoissa kuvatussa Sensuelassa (1973). Ohjaaja Teuvo Tulio teki elokuvaansa ilman asianmukaista rahoitusta, mikä johti tällaiseen pätkittäiseen tuotantotapaan. Tuliolla oli tähtäimessään ulkomaanmarkkinat, mistä syystä kuvauksissa näyttelijät puhuivat englantia. Suomenkieliset osuudet jälkiäänitettiin vasta 1970-luvun alkupuolella, mutta Elstelä kuoli 66-vuotiaana jo keväällä 1969. Tästä syystä elokuvassa Elstelän repliikit puhuu Uolevi Vahteristo.

J. K: Paasikivi arkkitehtityttärensä Annikin ja vaimonsa Allin seurassa 1946. Kuva: Journalistinen kuva-arkisto / Alma Media / Uuden Suomen kokoelma

Presidentti Juho Kusti Paasikiven syntymästä tuli tänään kuluneeksi 150 vuotta ja tapausta on juhlistettu asiaankuuluvin menoin. 75 vuotta sitten Paasikivi osallistui itse maamme ensimmäisen presidentin, K. J. Ståhlbergin, 80-vuotispäivien viettoon. Paikalla olivat päivänsankarin lisäksi istuva presidentti C. G. E. Mannerheim, pääministeri Paasikivi ja oikeusministeri Urho Kekkonen.

Tilaisuudessa kuvattiin ainakin yksi uutiskatsauselokuva, Finlandia-katsaus nro 61, joka on katsottavissa Elonetissä ja Elävässä muistissa. Dokumentissa on mukana jo aiemmin kuvattu pätkä Ståhlbergista kotioloissaan sekä otteita Kekkosen, Paasikiven ja Ståhlbergin juhlassa pitämistä puheista.