Yleisö jonottaa Ville Salmisen Orpopojan valssin näytökseen talvella 1950. Kuva: Eino Heinonen, H:gin kaupunginmuseo

Suomalaiset ovat käyneet elokuvateattereissa yli miljardi kertaa viimeisten kahdeksan vuosikymmenen aikana. Elokuva on ollut ja se on yhä merkittävin kulttuurielämysten tarjoaja, sen äärellä jokainen katsoja on samassa asemassa ja yhtä arvokas. Lapin erämaan asukki pääsee katsomaan näytelmäkappaleen täsmälleen samanlaisena kuin Helsingin kantakaupungin asukaskin, eroa on vain esitystekniikassa ja katsomon puitteissa.

Kiinteät elokuvateatterit ja kiertävät elokuvanäytökset ovat tuoneet ihmisarvoiseen elämään kuuluvia kulttuurielämyksiä suomalaisille jo yli sadan vuoden ajan, mutta nyt elokuvateatterit ovat todellisen kriisin edessä. Edes Suomen sisällis-, talvi- tai jatkosota, vuoden 1956 yleislakko tai television tulo eivät koetelleet alaa tällä tavalla.

Vaikka 1950-luvun puolivälin katsojaennätyslukemista tultiin rytinällä alas, niin lihavien päivien ja katastrofin välissä vierähti kuitenkin kymmenen vuotta. Siinä ajassa katsojaluvuista lähti kaksi kolmasosaa, joita ei tähän päivään mennessä ole saatu takaisin – eikä saadakaan. Noiden kymmenen vuoden aikana elokuvateattereiden liiketoimintaa voitiin kehittää ja laskeviin katsojalukuihin osattiin varautua. Nyt sellaista tilannetta ei ollut: koronaepidemia tuli yllättäen ja johti maaliskuussa elokuvateattereiden sulkemiseen, ensimmäistä kertaa alan historiassa.

Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin teatterit saivat taas aloittaa toimintansa, mutta Hollywoodin suunnalta ei ollut tarjolla uusia hittituotteita. Kotimaisten elokuvien voimalla on sinnitelty viimeiset viisi kuukautta. Muutamat suomalaistuottajat ovat ottaneet tietoisen riskin ja antaneet varman yleisömenestyksensä elokuvateattereihin aikana, jolloin valtiovallan asettamia uusia rajoituksia on mahdotonta ennakoida. Ainoastaan siihen on voitu luottaa, että iltapäivälehdistö lietsoo pelkoa aiheesta ja aiheetta.

. . .

Valtio on myöntänyt Elokuvasäätiölle nyt uuden 1,2 miljoonan euron lisämäärärahan jaettavaksi lisätukena elokuvateattereille ja elokuvien levittäjille. Jokainen ymmärtää summan mitättömyyden: jos koko potti olisi mennyt ainoastaan elokuvateattereille, niin Suomen noin 150 elokuvateatterin kesken jaettuna se merkitsisi alle kymppitonnia per teatteri. Toimintaa ei sellaisella rahalla voida kehittää, sitä voidaan hädin tuskin pitää yllä.

Uusien elokuvatuotantojen tukeminen julkisista varoista tällaisella hetkellä on vähintäänkin kyseenalaista. Missä näitä uusia kotimaisia elokuvia tullaan vuoden tai parin päästä esittämään, jos elokuvateatterit eivät välittömästi saa lisätukea valtiolta? Vastikkeetonta jaettu tuki ei ole: vastineeksi elokuvateatterit tarjoavat kulttuuria ja viihdettä kaikille kansalaisille, jopa suhteellisen halvalla, maksaen verot tästä kaikesta ja jopa työllistäen ihmisiä.

Kynnys astella elokuvateatteriin on aina ollut matala, ja suomalaiset varmasti palaavat tämän harrastuksensa pariin heti, kun pelokkaimmatkin uskovat sen olevan turvallista ja kun elokuvateattereilla on uutta ohjelmistoa esitettävänään. Elokuvateatterit ovat kestäneet maailmansodat ja espanjantaudit, television tulon, kotivideot ja internetin. Ne kestävät myös koronan, mutta eivät ilman apua.

Åke Lindman. Kuva: Åke Lindman Film-Production Oy

Antti J. Jokisen jääminen sairauslomalle kesken Omerta 6/12 -elokuvan tuotannon vaikuttaa uusimpien lehtiväitteiden mukaan pysyvältä ratkaisulta, mikä tarkoittaisi sitä, että Aku Louhimies ohjaa elokuvan loppuun. Helsingin Sanomien mukaan Jokisen kuvauspäivinä oli joitakin vaaratilanteita.

Ohjaajan vaihtuminen kesken jo alkaneen tuotannon on Suomen elokuvahistoriassa poikkeuksellista, vaan ei ainutkertaista. Edellisen kerran näin tapahtui vuonna 2006, kun Tali-Ihantala 1944 -sotaelokuvaa kuvattiin Åke Lindmanin ohjauksessa. 78-vuotias Lindman sairasti keuhkoahtaumatautia ja kärsi muistiongelmista. Kuvauksissa oli muun muassa panssarivaunuja, joiden kanssa syntyi vaaratilanteita, kun iäkäs ja sairas ohjaaja ei enää hahmottanut kokonaistilannetta.

Päätös ohjaajan vaihtamisesta tehtiin sen jälkeen, kun elokuvan kuvaaja Pauli Sipiläinen ilmoitti, ettei hän jatka työtä Lindmanin toimiessa ohjaajana. Sipiläinen ja Lindman olivat tehneet yhteistyötä yli neljän vuosikymmenen ajan. Uudeksi ohjaajaksi otettiin elokuvan leikkaajaksi palkattu Sakari Kirjavainen, joka oli ohjannut aiemmin yhden koko illan elokuvan. Vaihdon jälkeen Lindman pysyi mukana kuvauspaikalla ja elokuvan krediiteissä hänen nimensä on ensimmäisenä, ennen Kirjavaista.

Ohjaajan syrjäyttäminen oli poikkeuksellista sikälikin, että Lindman oli itse elokuvan tuottaja Åke Lindman Film-Production Oy:nsä kautta. Käytännössä tuottajan tehtäviä hoitivat palkolliset, ei Lindman itse.

Valkoisen peuran kuvauksissa. Mirjami Kuosmanen taustalla, Erik Blomberg edessä keskellä ja Aarne Tarkas hänen oikealla puolellaan. Kuva: KAVI

Valkoinen peura Tarkakselta Blombergille

Lindman oli paikalla myös, kun lyhytikäiseksi jääneen tuotantoyhtiö Junior-Filmi Oy:n pieni kuvausryhmä suuntasi Lappiin talvella 1952. Tekeillä oli Mirjami Kuosmasen käsikirjoittama kauhufantasia Valkoinen peura, jonka ohjaajaksi oli valittu tuotantoyhtiön perustajajäsen Aarne Tarkas ja kuvaajaksi Kuosmasen puoliso, erittäin kokenut Erik Blomberg.

Kuvausryhmä oli jo Lapissa, kun rahat loppuivat kesken ja muu porukka palasi Helsinkiin Blombergin jäädessä paikalle Kuosmasen kanssa. He jatkoivat luontokuvien ottamista ja palasivat sitten Helsinkiin.

– Silloin kävi ilmi, että tämä Junior-Filmin porukka tahtoi tehdä siitä jonkinlaisen eroottisen trillerin, mutta me sanoimme ei [...] Näkemykset erosivat siinä määrin, että he jättivät meidän tehtäväksemme filmin lopettamisen, eivät enää aikoihin sekaantuneet siihen millään tavalla, Blomberg kertoi 1970-luvulla Filmihullun haastattelussa.

Valkoisesta peurasta tuli ensimmäinen kansainvälisesti menestynyt suomalaiselokuva, se voitti Cannesissa erikoispalkinnon ja Yhdysvalloissa Golden Globen, aloittaen Blombergin lyhyen, mutta korkealaatuisen ohjaajauran. Tarkas puolestaan ohjasi vuosina 1952–1966 peräti 33 pitkää näytelmäelokuvaa.

Se alkoi sateessa ja Aaltoska orkaniseeraa

Vuonna 1951 Suomen Filmiteollisuus Oy tuotti Tauno Palon tähdittämää film noir -henkistä romanttista komediaa Se alkoi sateessa (1953), jonka ohjaajaksi tuottaja T. J. Särkkä valitsi uuden kyvyn nimeltä Eddie Stenberg. Stenberg oli lyhyen ajan sisällä tehnyt Särkän tuotantoyhtiölle kaksi elokuvaa, mutta kesken tämän kolmannen elokuvan kuvausten Särkkä antoi Stenbergille potkut. Tilalle tuli näyttelijä Thure Bahne, jonka ura elokuvaohjaajana jäi muutamaan filmin mittaiseksi ja sekin työ rajoittui lähinnä näyttelijöiden ohjaamiseen.

Syynä Stenbergin potkuihin oli tiettävästi Särkän tyytymättömyys kuvattuun materiaaliin. Valmiin elokuvan ohjaajana kreditoitiin ainoastaan Bahne. Ensi-illan jatkoilla Särkkä kustansi muiden ravintolaeväät, mutta Bahne sai maksaa omansa, koska elokuva oli tuottajan mielestä ”niin pirun huono”.

Muutama vuosi aiemmin Särkkä oli antanut Aaltoska orkaniseeraa -nimisen komedian ohjaustehtävät Edvin Laineelle, joka halusi apulaisohjaajakseen 25-vuotiaan Matti Kassilan. Tuohon aikaan suomalaisten elokuvien tuotannoissa ei juuri koskaan ollut apulaisohjaajia ja silloinkin, kun niitä oli, toimenkuva erosi nykypäivän apulaisohjaajan omasta. Aaltoska orkaniseeraa -elokuvan kohdalla se tarkoitti sitä, että Kassila teki työn ja Laine sai krediitin. 

Kassila kertoi myöhemmin useassa yhteydessä, kuinka Laine vietti kuvauspäivät kesähuvilallaan ja jätti kuvaukset hänen harteilleen. Tästä oli tietoinen myös tuottaja Särkkä, joka Aaltoska orkaniseeraa -elokuvan valmistuttua antoi Kassilalle ensimmäisen oman elokuvan ohjattavaksi.

Roland af Hällström 1940-luvulla. Kuva: KAVI

Roland af Hällström kuoli viimeisenä kuvauspäivänä

Ainutlaatuinen tapauksensa suomalaisen elokuvan historiassa on ohjaaja Roland af Hällströmin kuolema kesken Lain mukaan -elokuvan kuvausten vuonna 1956. Vain 50-vuotias ohjaaja kuoli sydänkohtaukseen elokuvan viimeisiä kuvia otettaessa. Kuvaaja Esko Töyri pani purkkiin loput tarvittavat kuvat, ja krediitti ohjauksesta meni luonnollisestikin yksin af Hällströmille.

Tuotannon kannalta vielä surkeampi tuuri oli syksyllä 1939 ennen talvisodan alkua. Yksi Suomen Filmiteollisuuden kuvausryhmistä vietti kesän kuvaten ulkokuvia pääosin ulkona tapahtuvaan komediaan Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1940), jonka valmiiksi saattamisen kannalta studiossa otettavat sisäkuvat olivat silti välttämättömiä. Pääosaa kesän kuvauksissa näytellyt Kaarlo Angerkoski kuoli lokakuussa 1939 sydänkohtaukseen vain 33-vuotiaana. Elokuvaa ei voitu tehdä loppuun ilman päänäyttelijää, joten koko elokuva kuvattiin uudelleen seuraavana kesänä. Angerkosken korvasi Tauno Palo.

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -elokuvan ohjasi Ossi Elstelä, joka näytteli keskeistä roolia 1960-luvulla useissa lyhyissä jaksoissa kuvatussa Sensuelassa (1973). Ohjaaja Teuvo Tulio teki elokuvaansa ilman asianmukaista rahoitusta, mikä johti tällaiseen pätkittäiseen tuotantotapaan. Tuliolla oli tähtäimessään ulkomaanmarkkinat, mistä syystä kuvauksissa näyttelijät puhuivat englantia. Suomenkieliset osuudet jälkiäänitettiin vasta 1970-luvun alkupuolella, mutta Elstelä kuoli 66-vuotiaana jo keväällä 1969. Tästä syystä elokuvassa Elstelän repliikit puhuu Uolevi Vahteristo.

J. K: Paasikivi arkkitehtityttärensä Annikin ja vaimonsa Allin seurassa 1946. Kuva: Journalistinen kuva-arkisto / Alma Media / Uuden Suomen kokoelma

Presidentti Juho Kusti Paasikiven syntymästä tuli tänään kuluneeksi 150 vuotta ja tapausta on juhlistettu asiaankuuluvin menoin. 75 vuotta sitten Paasikivi osallistui itse maamme ensimmäisen presidentin, K. J. Ståhlbergin, 80-vuotispäivien viettoon. Paikalla olivat päivänsankarin lisäksi istuva presidentti C. G. E. Mannerheim, pääministeri Paasikivi ja oikeusministeri Urho Kekkonen.

Tilaisuudessa kuvattiin ainakin yksi uutiskatsauselokuva, Finlandia-katsaus nro 61, joka on katsottavissa Elonetissä ja Elävässä muistissa. Dokumentissa on mukana jo aiemmin kuvattu pätkä Ståhlbergista kotioloissaan sekä otteita Kekkosen, Paasikiven ja Ståhlbergin juhlassa pitämistä puheista.

Akselin (Aarno Sulkanen) ja Elinan (Titta Karakorpi) avioliiton alkaessa alkoi myös suomalaisen elokuvatuotannon ja tv-rahoituksen kanssakäynti. Kuva: Fennada-Filmi

Alussa olivat Yleisradio, Fennada-Filmi ja Täällä Pohjantähden alla. Fennada-Filmi suunnitteli Väinö Linnan romaanitrilogian kaksi ensimmäistä osaa kattavaa suurelokuvaa, jonka tuotantokustannusten tiedettiin nousevan tähtitieteellisiksi. Inflaatioon suhteutettuna Pohjantähden hintalappu vastaa nykyrahassa neljää miljoonaa euroa. Sen kattamiseen Fennada-Filmin ja saman perheen omistaman Kinoston varat olisivat varmasti riittäneet, mutta elokuvan jääminen tappiolle olisi varmuudella johtanut ainakin Fennada-Filmin ovien sulkeutumiseen.

Tätä taloudellista riskiä poistamaan tuli Yleisradio, joka ei ollut aiemmin osallistunut valkokangaselokuvien tuotantoon. Elettiin vuotta 1967 ja Yleisradiolla oli suunnitelmia väritelevisiolähetysten aloittamisesta lähivuosina. Näihin suunnitelmiin sopi erinomaisesti Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -elokuvan sarjaversio, valtavan myyntimenestyksen saavuttaneen romaanisarjan yhtä valtava elokuvasovitus ja tietysti väreissä.

Yhteistyö toteutettiin käytännössä siten, että Yleisradio antoi tuotannon käyttöön tilojaan, kalustoaan, puvustoaan ja henkilökuntaansa, mutta raha ei ainakaan suuremmissa määrin vaihtanut omistajaa. Fennada-Filmi puolestaan antoi Yleisradiolle vastineeksi elokuvasta leikattavan viisiosaisen televisiosarjan, joka oli todellisuudessa lähes identtinen elokuvan kanssa.

Täällä Pohjantähden alla sai ensi-iltansa syyskuussa 1968 ja keräsi elokuvateattereihin miljoona katsojaa – korotetuin lipunhinnoin, olihan kyseessä kolmituntinen spektaakkeli, joka vei teatterista kahden normaalipituisen elokuvan näytösajat. Fennada-Filmin kannalta tulos oli niin hyvä, että romaanitrilogian viimeisen osan kattava Akseli ja Elina (1970) lähti heti suunnittelupöydälle. Yhteistyö Yleisradion kanssa jatkui ja myös jatko-osasta tehtiin tv-sarjaversio. Yhtiöt löivät kättä myös Vodkaa, komisario Palmu -elokuvan (1969) yhteydessä, mutta siitä ei tehty tv-sarjaversiota.

Kun Yleisradio esitti Pohjantähden sarjaversion ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1970, oli Suomessa vasta 4 212 luvallista väritelevisiota. Väritelevisio jo itsessään oli hintava luksuslaite, mutta siitä oli myös maksettava mustavalkotelevisiota korkeampi lupamaksu. Täällä Pohjantähden alla -elokuvan sarjaversio oli Yleisradiolle samanlainen sisäänheittotuote kuin halpa kahvipaketti uuden kaupan avajaisissa.

Herrojen kanssa pellon laidassa. Takiaispallon (1970) Aila Pilvessalo ja Tapio Hämäläinen. Kuva: Filmi-Jatta

MTV astuu kuvaan

Fennada-Filmin ja Yleisradion jälkeen vastaavanlaista yhteistyötä kokeilivat Filmi-Jatta ja MTV. MTV tilasi Filmi-Jatalta kuusiosaisen sarjan Kerttu-Kaarina Suosalmen käsikirjoituksesta nimeltä Takiaispallo, joka kertoo valkeakoskelaisesta tehdastyöläisyhteisöstä. Ohjauksesta vastasi Veli-Matti Saikkonen  Kun sarja oli vielä tuotannossa ja kuvaukset kesken, materiaalista leikattu supistetumpi elokuvaversio laskettiin teatterilevitykseen alkusyksystä 1970. Katsojia kertyi hieman yli satatuhatta.

Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) oli periaatteessa samanlainen juttu. Niskanen sai myytyä sarjaideansa Yleisradiolle, joka tilasi hänen Käpy-Filmiltään neliosaisen tv-sarjan. Kun kaikki oli valmiina, Niskanen olisi halunnutkin julkaista elokuvansa ensin teattereissa. Siihen Suomen Näyttelijäliitto ei suostunut useammastakaan syystä, joista yksi oli se, että julkisella rahalla maksettua tuotantoa olisi esitetty kaupallisissa ja yksityisissä elokuvateattereissa. Asiasta käytiin jopa julkista keskustelua, mutta jonkinlainen kompromissi saavutettiin suljettujen ovien takana. Ammattiliitot hyväksyivät teatterilevityksen, kunhan siitä maksettiin erillinen korvaus näyttelijöille ja teatterilevitys tapahtui tv-esityksen jälkeen.

Lyhennetyn elokuvateatterilevitysversion maksaneen Pertti "Spede" Pasasen kannalta oli onni ja myös harmi, että Kahdeksan surmanluotia oli Suomen tv-historian puhutuin tapaus. Sen tunsi jokainen ja sen oli myös nähnyt jokainen, jolla oli pääsy television ääreen. Elokuvaversio keräsi alle kymmenentuhatta katsojaa, joista arvatenkin suuren osan syrjäseuduilta, joissa television katselu oli vaikea tai jopa mahdotonta.

Ahti Kuoppala Simpauttajan (1975) kuvauksissa. Kuva: MTV

Kilpailua katsojista

Elokuvatuottajien kannalta television suosio ja kahden tv-yhtiön keskinäinen kilpailu katsojista oli aluksi vain huono asia. Sen sijaan, että Yleisradio tai MTV olisivat sijoittaneet valkokangaselokuviin ja ostaneet etukäteen niiden tv-oikeuksia, ne alkoivat kilpailla keskenään ja tuottaa suoraan televisiota varten valkokangaselokuvan vaatimukset täyttäviä filmejä. Rahaa oli ja värifilmiä ladattiin kameraan, kun Yleisradion porukka kävi kuvaamassa Veijo Meren Sujut ja Manillaköyden, Juhani Ahon Rautatien, Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijan ja Aapelin Siunatun hulluuden tai kun MTV:llä pantiin pyörät pyörimään ja Hannu Salaman Se tavallinen tarina, Heikki Turusen Simpauttaja ja Simo Hämäläisen Kätkäläinen saivat luvan siirtyä filminauhalle.

Tällaiset tuotannot olivat erittäin kalliita: hinta oli vähintäänkin valkokangaselokuvan tasoa, mutta tuotannot eivät saaneet penniäkään teatterilevityksestä. MTV:n ainoa tulonlähde oli mainostajat. Ylellä ei ollut mainostulojakaan, mutta eihän niitä tarvittu, kun rahat revittiin tv-luvan ostaneilta väkisin.

Television elokuvahankinnoista päättävät valittelivat julkisuudessa sitä, ettei heillä ollut mahdollisuuksia ostaa ennakkoon kovinkaan monia elokuvia ja näin osallistua niiden etukäteisrahoitukseen. Jälkikäteen ostaminen oli tietysti kannattavampaa: huonosti menneen elokuvan tuottajan oli pakko myydä halvalla ja toisaalta hyvin menneestä elokuvasta kannatti maksaakin.

Todellisuudessa MTV oli kuitenkin jo tuolloin merkittävä tekijä kotimaisessa elokuvatuotannossa, sillä se teki tiivistä yhteistyötä Pertti Pasasen kanssa. Suomen sen hetken tuotteliain, vakavaraisin ja menestyksekkäin elokuvatuottaja teki MTV:lle tv-ohjelmia, oli mukana tv-mainoksia tuottaneessa Filmitallissa ja sen lisäksi myi valkokangaselokuviensa oikeuksia MTV:lle.

MTV oli Pasaselle tärkeä, mutta etenkin myöhempinä vuosina Pasanen oli vielä tärkeämpi MTV:lle. Elokuvat olivat tässä yhteistyössä oikeastaan sivutuote, sillä Speden erilaiset tv-ohjelmasarjat olivat varsinaisia rahantekokoneita molemmille osapuolille. Pasanen ei tehnyt elokuvistaan laajennettuja tv-sarjaversioita.

Riskisijoituksia

Yleisradion ja MTV:n kannalta oli pitkään perusteltua vältellä elokuvien ennakkorahoitukseen osallistumista, koska elokuvatuotantoyhtiöiden elinkaari oli erittäin lyhyt. 1970-luvulta aina vuosituhannen loppuun saakka oli oikeasti otettava huomioon se mahdollisuus, että tuotantoyhtiö tekee konkurssin ennen kuin elokuva on valmis. Tästä MTV sai varhaisen muistutuksen jo 1970-luvulla, kun se lähti mukaan Jaakko Pakkasvirran Runoilijan ja muusan (1978) tuotantoon.

Pakkasvirta oli lyönyt kättä Kinostoa johtaneen Ilmo Mäkelän kanssa. Ohjaaja-tuottaja ei ollut saanut muutamaan vuoteen mitään hanketta eteenpäin, mutta Mäkelällä oli suhteita kaikkialle. Pian Eino Leinon ja S. Onervan romanssista kertovassa juopotteludraamassa oli mukana niin Elokuvasäätiön, Kinoston kuin MTV:nkin rahaa. Tuotannon vetovastuu oli Pakkasvirralla, joka ei ymmärtänyt budjetoinnista ilmeisestikään yhtään mitään. Elokuvalle kävi kuin Eino Leinon ravintolaillalle: rahat loppuivat kesken. Elokuvasäätiö pumppasi Runoilijaan ja muusaan ennätyksellisen summan, jolla elokuva saatiin lopulta valmiiksi saakka.

Jos kaunoja tai epäuskoa olikaan, niin ne unohtuivat nopeasti kolmen tuottajan välillä elokuvan kerättyä noin 250 000 katsojaa. Sama pyhä kolminaisuus – Filmityö, Kinosto, MTV – oli vastuussa Pakkasvirran kahdesta seuraavastakin elokuvasta, Olavi Paavolaisen päiväkirjaan pohjautuvasta sotaelokuvasta Pedon merkki (1981) ja Ulvovasta mylläristä (1982), Arto Paasilinnan huumoriromaanin vakavailmeisestä filmatisoinnista. Yhdestäkään näistä ei kuitenkaan tehty tv-sarjaversiota. Niiden aika koitti vasta sukupolvenvaihdoksen jälkeen.

Äiti (Raili Tiensuu) saa passata niin miestään (Kauko Helovirta) kuin poikaansakin (Ahti Jokinen), joka ei ole löytänyt vaimoa. Kuvakaappaus suoraan Akaton mies -elokuvasta.

Akaton mies aloittaa uuden muodin

Ulvovan myllärin aikaan Kinoston valta vaihtui ja Ilmo Mäkelän tilalle toimitusjohtajaksi nousi hänen poikansa Jukka Mäkelä. Suvun omistaman Fennada-Filmin tuotanto loppui vuonna 1979 Edvin Laineen ohjaamaan Kalle Päätalo -filmatisointiin Ruskan jälkeen. Pari vuotta myöhemmin Fennada-Filmi meni konkurssiin ja Kulosaaren studiokin tuli tiensä päähän. Suomalaisen elokuvan studioaikakausi oli lopullisesti ohi, mutta Kinosto ja Mäkelän suku olivat ennallaan ja yhä vankemmin kiinni Suomen elokuva-alan johdossa. Myös Edvin Laine seisoi yhä ylväänä ja valmiina uusiin seikkailuihin.

Jukka Mäkelä ja Edvin Laine alkoivat suunnitella Akatonta miestä (1983), Seppo Lappalaisen käsikirjoittamaa ajankohtaista maalaiskomediaa, jossa oli myös aimo annos draamaa ja katkeruutta. Kuoleva maaseutu ja siellä sukutilaansa jatkavat maanviljelijät ovat naimisissa tilansa kanssa. Naista ei tahdo saada, ainakaan pysyväksi asuinkumppaniksi, mutta yritys on kova. Maajussille on saatava morsian.

Mäkelä on useassa yhteydessä kertonut tapaamisestaan Elokuvasäätiön silloisen toimitusjohtaja Veikko Korkalan kanssa. Mäkelä esitteli hankkeensa tähtäimessään tappiotakuusitoomus, mutta sai johtajalta nopean vastauksen: ”Vain minun kuolleen ruumiini yli [Edvin Laine] tulee saamaan tästä talosta rahaa”, Korkala ilmoitti.

Akattoman miehen toteuttamisesta Kinosto ei kuitenkaan luopunut. Tuotannon mahdollisti MTV, jonka ohjelmajohtaja Tauno Äijälä oli koko elokuvaidean isä. Äijälä oli tehnyt Kinostolle tilauksen neliosaisesta tv-sarjasta ja tämän yhteistyön ansiosta tuotanto voitiin käynnistää. Kuvauksissa Lainetta kiinnosti vain elokuvaversio ja ohjaajaveteraani ilmoittikin usein lähtevänsä kahville, kun kuvausvuorossa oli ainoastaan tv-sarjaan menevä kohtaus.

Akattoman miehen tv-sarjaversio ei silti ollut mitättömäpi kuin elokuvaversio – eikä päinvastoin. Tuotannon toteutumisen kannalta yhteistyö oli ilmeisen välttämätöntä. Tuotteina niillä oli yhtä suuri arvo: Akaton mies keräsi elokuvateattereihin yli 320 000 katsojaa ja hävisi vuoden kotimaisista vain uusimmalle Turhapurolle. Menekki oli niin hyvä, että vuonna 1986 elokuvalle tehtiin jatkoksi Akallinen mies -nimeä kantanut elokuva ja neliosainen tv-sarja. Nyt elokuvaversion yleisömenestys oli karvas pettymys, ainoastaan neljäsosa edeltäjän yleisöstä palasi elokuvateattereihin jatko-osaa katsomaan.

Kuvakaappaus Elämän vonkamiehen elokuvaversiosta.

Suurelokuvia ja suursarjoja

Lokakuussa 1986 ensi-iltansa sai Mikko Niskasen ohjaama Elämän vonkamies, Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kolmeen ensimmäiseen romaaniin pohjautuva suurelokuva. Idea Päätalon ennätyksellisen romaanisarjan elokuvasovituksesta oli lähtöisin MTV:n teatteripäällikkö Panu Rajalalta. MTV, Kinosto ja Niskasen oma National-Filmi löivät markkansa yhteen kasaan.

Elämän vonkamiehen kuvaukset käynnistyivät jo ennen kuin Elokuvasäätiö myönsi hankkeelle tukensa. Työhön uskallettiin ryhtyä juuri siksi, koska elokuvan lisäksi samassa savotassa kuvattiin MTV:lle kahdeksanosainen sarjaversio. Vaikka lopputuloksesta voisi toista päätelläkin, niin Elämän vonkamiehen budjetti oli nykyrahassa alle kaksi miljoonaa euroa ja se oli halpa suurelokuvan mittapuulla. Tuotantokustannuksista MTV:n vastuulla oli runsas kolmannes.

Elämän vonkamiehen ensi-illan aikaan Niskanen myi tuotantoyhtiönsä Kinostolle, joka muuttui samaan aikaan uudelleen muodostetuksi Finnkinoksi. National-Filmin toiminta jatkui Finnkinon omana tuotantoyhtiönä, jolle Niskanen ohjasi Iijoki-sarjan jatkoksi elokuvan Nuoruuteni savotat (1988). Tällä kertaa MTV ei ollut mukana eikä sarjaversiotakaan tehty.

Nuoruuteni savottojen tv-oikeudet myytiin ennakkoon Yleisradiolle, joka lähti mukaan myös National-Filmin Talvisotaan (1989). Pekka Parikan ohjaama ja Antti Tuurin romaaniin pohjautuva Talvisota maksoi enemmän kuin molemmat Niskasen Päätalo-elokuvat yhteensä. Noin 19 miljoonan markan – inflaatioon suhteutettuna viiden miljoonan euron – tuotantokustannuksissa tv-sarjan osuus oli 2,2 miljoonaa markkaa. Siitä 1,1 miljoonaa markkaa katettiin Elokuvasäätiön tv-rahaston ennakko-ostotuella, jonka lisäksi Yleisradio teki National-Filmin kanssa kahdenkeskisen sopimuksen noin miljoonan markan lisärahoituksesta. Näillä rahoilla syntyi vajaan tunnin verran elokuvaversiota pidempi viisiosainen tv-sarja. Yleisradio ainakin teki hyvät kaupat: nykyrahassa noin 600 000 eurolla se sai ensiesitysoikeudet valtavan yleisömenestyksen saavuttaneen suurelokuvan kahteen eri versioon.

1990-luvulla elokuvien pidennettyjen tv-sarjaversioiden määrä kasvoi selvästi. Tuotantotapa ei koskenut vain sellaisia suurhankkeita kuin Åke Lindmanin Lapin kullan kimallus (1999) oli, vaan jopa kaikista Vääpeli Körmy- ja Pekko aikamiespoika -elokuvista tehtiin samanaikaisesti laajemmat tv-sarjaversiot. Sarjaversiot mahdollistivat elokuvien tuotannon aikana, jolloin maksava yleisö oli hylännyt kotimaisen elokuvan. Kun katsojaluvut alkoivat nousta vuosikymmenen lopulla, niin myös sarjaversiot alkoivat nopeasti jäädä taka-alalle. 1990-luvulla niitä tehtiin noin kahdestakymmenestä elokuvasta, mutta 2000-luvulla vain neljästä ja 2010-luvulla viidestä. Viimeisin näistä on Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas (2017), jonka teossa sarjaversiolla oli selvästi vähintään yhtä suuri merkitys kuin elokuvallakin.

Tästä kolmannesta Tuntemattomasta sotilaasta tuli ensimmäinen miljoonan katsojan rajan ylittänyt kotimainen elokuva sitten Laineen Pohjantähden. Louhimiehen elokuvan ja sarjan tv-oikeudet ennakkoon ostanut Yleisradio teki taas hyvät kaupat, aivan kuten 50 vuotta aiemminkin.