Valentin Vaala ja Leila Lampi elokuvan Minä ja mieheni morsian (1955) kuvauksissa.

Suomalainen filmiteollisuus sanan varsinaisessa merkityksessä oli enää vain kaunis muisto, kun elokuvan sekatyömies Anssi Mänttäri sai kunnian haastatella mestariohjaaja Valentin Vaalaa pari kuukautta ennen tämän 60-vuotispäivää. Toki Vaalaa oli varmasti haastateltu radioon jo useita kertoja 1930-luvulta lähtien, mutta näyttää siltä, että tallenne on säilynyt ainoastaan tästä vuonna 1969 tehdystä haastattelutuokiosta.

Mänttäri oli Vaalaa haastatellessaan 27-vuotias, mutta takanaan jo yli viiden vuoden elokuvaura. Hän oli ollut järjestäjänä mm. Mikko Niskasen Sisseissä, Aito Mäkisen Vaaksa vaarassa ja Timo Bergholmin Punahilkassa, apulaisohjaajana Erkko Kivikosen Kesyttömissä veljeksissä ja monenlaisissa muissa tehtävissä eri filmeissä. Vasta 1970-luvun loppupuolella ohjausdebyyttinsä tehnyt Mänttäri ei edustanut eikä edusta lainkaan sellaista elokuvatyyliä kuin Vaala, mutta se ei tokikaan estänyt häntä olemasta kiinnostunut vanhan mestarin haastattelemisesta. Vanhahan Vaala ei toki tuolloin ollut eikä koskaan vanhaksi elänytkään, mutta vuonna 1969 oli hänen edellisestä ja viimeisestä filmistään kulunut jo kuusi vuotta, takanaan 44 pitkää ohjausta ja 40-vuotinen ura elokuvan palveluksessa.

Haastattelua tehdessään Mänttäri ei ollut nähnyt kuin seitsemän Vaalan työtä, esimerkiksi Loviisan, mutta ei kylläkään Ihmisiä suviyössä. Tänä päivänä televisiossa nähdään kyllä Vaalan filmejä, mutta DVD:nä niistä ei montaa saa. Tämän päivän haastattelijan olisi siis helpompi nähdä enemmän Vaalan filmejä, mutta hyvin kauan menisi, jos aikoisi ne kaikki saada nähdyksi.

Erittäin kiinnostavassa haastattelussa hyvin miehisen äänen omaava, tupakkaa ketjussa polttava ja sormillaan pöytään naputtava Vaala kertoo suhtautumisestaan silloiseen nykyelokuvaan (hänen kritiikkinsä 1960-luvun kotimaista elokuvaa kohtaan pätevät myös tämän päivän kotimaisiin ja ulkomaisiinkin elokuviin), uransa alusta, komediaelokuvien ohjaamisesta sekä muun muassa siitä, miksei hän enää tuolloin ohjannut pitkiä elokuvia.

Vaalan haastattelu Elävässä arkistossa

Tunnettujen näyttelijöiden esiintyminen televisiomainoksissa ei ole perin harvinaista tänäkään päivänä, vaikkakaan harvemmin nykymainoksissa nähdään yhtä suuria tähtiä kuin television alkuaikoina ja sitä aikaisemmin. Suomalaisista filmitähdistä mainoselokuvissa on nähty mm. Ansa Ikonen, Tauno Majuri, Matti Oravisto, Irma Seikkula, Toivo Mäkelä ja Hillevi Lagerstam, puhumattakaan Tapio Rautavaarasta, Lasse Pöystistä ja Elina Pohjanpäästä.

Siinä missä ovat filminäyttelijät ottaneet osaa mainoselokuvien tekoon, ovat tietysti myöskin elokuvaohjaajat antaneet oman panoksensa mainostyöhön. Suomen elokuvahistorian toiseksi ahkerin ohjaaja, 44 pitkää filmiä ohjannut Valentin Vaala teki jo uransa alkuaikoina mainoksia ravintoloille ja "ujutti" mainoslauseita jopa näytelmäelokuviinsa hankkiakseen rahaa filmin tekoon. Suomi-Filmin palkkalistoille päästyään hän testasi Ansa Ikosen lahjoja Herrain herkku jokamiehen ruuaksi -nimisellä poronlihamainoksella, jossa tämä kultakutri ja Vaalan monien filmien tähti Tauno Majuri nauttivat poronlihasta, josta edelleen jokamies saa vain haaveilla.

Studioaikakaudella elokuvaohjaajilla riitti töitä pitkien filmien parissa niin paljon, että mainostyöt jäivät vähemmälle. Tänä päivänä ei enää ole Aarne Tarkaksen kaltaisia miehiä, jotka käsikirjoittaisivat ja ohjaisivat kuusi filmiä vuodessa. "Vapaa-aikansa" he saattavatkin käyttää televisiomainosten ohjaamiseen. Pidemmät, yrityksien toimintaa ja historiaa esitteleviä elokuvia tekevät edelleen lähinnä nimenomaan mainoksiin erikoistuneet ohjaajat, kuten Jami Teirikari Pohjantähti-Elokuva Oy:stä. Hänen viimeisimpiä ohjaustöitään yrityselokuvien saralla ovat HKScanin ja Ilta-Sanomien historiikit.

– Spottiohjaajat ovat pääasiassa suurelle yleisölle tuntemattomia oman alansa ammattilaisia, mutta poikkeuksiakin on. Pohjantähdessäkin on spotteja ohjannut pitkistä leffoista ja musavideoista tunnettuja ohjaajia Antti Jokisesta Markku Pölöseen, Teirikari kertoo.

Jami Teirikari ja mainoselokuvien veteraani Martti Tikka - kuva: Pohjantähti-Elokuva

Mainoksia tehtäessä asiakkaat eivät välttämättä hae nimenomaan elokuvaohjaajia tekemään mainoksiaan, toisinaan elokuvataustasta saattaa olla mainospuolella jopa haittaa. – Tunnetun ohjaajan tyyli ja vahvuudet tiedetään, mutta ohjaaja voi olla myös hallitsemiensa lajityyppien vanki. Mainonnan ostajat saattavat kuvitella, että action-pätkistä tunnettu ohjaaja ei osaa tai halua tehdä muuta. Olli Saarela on hyvä esimerkki muuntautumiskykyisestä ohjaajasta. Rukajärven tiestä ja Bad Luck Lovesta muistetun Saarelan kanssa olemme tehneet koko joukon kauniita, tunteisiin vetoavia spotteja.

Pelkästään Pohjantähti-Elokuvan viimeisimpien mainostöiden ohjaajiin lukeutuvat mm. JP Siili (Härmä, Ganes, Hymypoika) ja Klaus Härö (Äideistä parhain, Postia pappi Jaakobille). Siili on ohjannut mainoksia mm. HKScanille ja Veikkaukselle, Härö Metsälle, HSL:lle ja Valiolle sekä aivan viimeisimmäksi Koskenlaskija-juuston sävykkään mainosfilmin. Pohjantähti-Elokuvan aikaisempia ohjaajia ovat jo mainittujen Jokisen ja Pölösen lisäksi mm. Aleksi Mäkelä ja Aku Louhimies.

Ylen Elävästä arkistosta ja YouTubesta löytyy muutamia vanhoja suomalaisia mainoselokuvia ja televisiomainoksia. Mainoselokuvat olivat useimmiten huomattavasti televisiomainosta pidempiä ja ne tehtiin joko teatterilevitykseen itse pääohjelman alkukuviksi tai tilaajan omaan käyttöön. Rautavaaran tekemiä jauhomainoksia löytyy Rytmiä & iskelmiä -DVD-julkaisulta. Lisää erilaisia mainoksia on tulossa nähtäville, kunhan Suomi-Filmin elokuvien DVD-julkaisut lisämateriaaleineen ehtivät kauppoihin tämän vuoden aikana.

Irma Seikkula ja Aino Mantsas kiistelevät pesukoneen tarpeellisuudesta

Rosenlew'n pyykinpesukone on maailman kahdeksas ihme Vilho Pitkämäen ohjaamassa ja Felix Forsmanin Fennada-Filmi Juniorille tuottamassa kahdeksanminuuttisessa mainoselokuvassa vuodelta 1961. Väreissä kuvatussa mainoksessa näyttelee useampikin filmitähti: Irma Seikkula, Aino Mantsas, Heikki Heino ja Toivo Mäkelä.


Koffia ja Siffiä koko kansalle

Fennada-Filmi Junior oli vastuussa myös vuonna 1959 tehdystä Sinebrychoffin panimon värimainoksesta, jossa tutustutaan panimoon ja nähdään Pentti Irjala ja Matti Oravisto nauttimassa Koffin oluesta. Siffiä onkin tarjolla sitten naisille ja lapsille.

Felix Forsman ohjasi, tuotti ja yhdessä Jouni Apajalahden kanssa käsikirjoitti, radiojournalisti Carl-Erik Creutz selosti.


Valkoisen peuran ohjaaja kaupittelee kodin värejä



Tikkurilan perinteikäs maalivalmistamo mainosti vuonna 1957 palveluitaan suoraan tavallisille kansalaisille tietysti väreissä kuvatun mainoselokuvan muodossa. Valkoisen peuran ohjaaja Erik Blomberg ohjasi, tuotti ja leikkasi neljätoistaminuuttisen mainoselokuvan tähtinään Elsa Turakainen (Niskavuori-elokuvat, Täällä Pohjantähden alla), yli sadassa elokuvassa näytellyt Matti Aulos ja Carl-Erik Creutzin äänen varastanut käsinukke.

Jukka Virtanen apulaisohjasi tämän mainoskuvan, joka on jälleen yksi osoitus siitä, että 1950-luku oli kaunista aikaa, mutta värit pilasivat senkin.

Punatukkainen Elina Pohjanpää ja Lasse Pöysti maistelevat Lahden erikoista

Elina Pohjanpää ja Lasse Pöysti nähtiin tällä kertaa ilman roolia minuutinmittaisessa lyhytelokuvassa, jossa julistetaan yleisökilpailun voittaja. Mallasjuoma Oy oli pyytänyt kansaa ehdottamaan nimeä heidän uudelle oluelleen, mutta liekö kuluttajien ehdotuksista lopulta piitattu, sillä nimi oli mitä yksinkertaisin, verrattuna edeltäjäänsä: Lahden Erikois-B.

"Ja niin lähti Lahden Erikois-B tuomaan terveyttä ja voimaa jokaiseen perheeseen" -mainoslauseen kaltaista värssyä tuskin tänä päivänä saisi enää olutmainonnassa käyttää.

Erik Blomberg ohjasi vuonna 1957 valmistuneen värifilmin.


Oke Tuuri ja Matti Ranin Pankkiyhdistyksen asialla

Kateellisia ja uteliaita naapureita riitti myös viisikymmentä vuotta sitten. Matti ja Irja Raninin näyttelemä pariskunta muuttaa omakotitalolähiöön, jossa heidän omistamansa televisiot sun muut härvelit herättävät kateutta naapurin akoissa (Pia Hattara ja Laila Rihte). Nämä uskovat, että pariskunnan rahat ovat peräisin rikkaalta Amerikan sedältä (Oke Tuuri), joka onkin sattumalta tulossa kylään. Todellisuudessa Amerikan setä on yhtä köyhä kuin kaikki muutkin, mutta hyvä säästämään siitä vähäisestä rahastaan, aivan kuten sukulaisensakin. Pankkiyhdistyksen tilaamassa mainoselokuvassa elämän tärkein asia onkin säästäminen.

Värifilmin ohjasi ja kuvasi Vilho Pitkämäki, Felix Forsman tuotti Fennada-Filmi Juniorille.

Spede myy olutta ja arpoja

Pertti "Spede" Pasanen oli vielä kaukana elokuvatähteydestä, kun hän vuonna 1957 näytteli ainakin kolmessa Erik Blombergin Allotria Filmi Oy:n tuottamassa mainoselokuvassa. Jukka Virtanen, Speden myöhempi yhteistyökumppani myös elokuvien saralla, ohjasi ja mainoskuvia oli mukana tekemässä myös televisioviihteen tekijänä tunnettu Aarre Elo.

Näistä kolmesta mainoksesta ehdottomasti paras ja parhaiten mieleen jäävä on Kodin arvalle tehty mainos, jossa narriksi pukeutunut Spede taikoo itselleen asunnon täyteen huonekaluja. Tämä ja Lahden erikoisoluen mainokset tehtiin väreissä.

Mainoksissa Spede koheltaa yhtä innostuneena kuin monissa varhaisissa elokuvarooleissaan. Toivevoittojen arvassa huumori oli tosin jo hyvin spedemäistä ja hauskaa.

Kodin arvan mainos
Toivevoittojen arvan mainos
Mallasjuoman mainos

Viisasten kerhon jäsenet paljastettiin koko kansalle

Eino Kaipaisen ääni esittelee radion suursuosion saaneen Viisasten kerho -ohjelman puheenjohtajan ja panelistit elokuvayleisölle Fennada-Filmin vuonna 1956 tekemässä mainoskuvassa, joka mainostaa margariinia hyvin kyseenalaisella tavalla, ottaen huomioon kyseessä olevan Yleisradion ohjelma ja vieläpä sellainen, jossa kysymysten oikeat vastaukset ovat aina faktoja.

Hillevi Lagerstam nähdään perheenäitinä, joka puolisonsa ja lapsensa kanssa kuuntelevat Viisasten kerhon lähetystä. Esko Töyri kuvasi, Väinö Vento ohjasi.

Suomalaisen äänielokuvan keksijästä pesujauhemainoksen ohjaajaksi

Puhtaus, kodin onni -mainoselokuva oli yksi ensimmäisistä suomalaisista värikuvista, joka valmistui vuonna 1955 Fennada-Filmin tuottamana, tanskalaisen Nordisk Filmin värifilmilaboratorion avustuksella. Gunvor Sandkvist ja Sylva Rossi näyttelevät pyykinpesuainevaatimuksistaan kertovia rouvia, Eino Kaipainen pesuaineet tuntevaa professoria ja Kurt Ingvall kemistiä. Kaipainen näyttelikin pääroolin ensimmäisessä pitkässä suomalaisessa värielokuvassa, Toivo Särkän Juhassa (1956).

Suno-pesuaineen mainosta tehdessään Nortan ura pitkien elokuvien tekijänä oli jo takana, vaikka hän vielä vuonna 1959 ohjasikin Kolmas laukaus -nimisen rikoselokuvan Mauri Sariolan romaanista ja toimi eri tehtävissä Teuvo Tulion Sensuelassa (1972).

Hillevi Lagerstamkin veikkaa

Lontoon olympialaisten koittaessa kesällä ja Helsingin olympialaisten lähestyessä Veikkaus esitteli toimintaansa ja tarjontaansa Suomen Filmiteollisuuden tekemässä veronalennuskuvassa, jonka "tähtenä" nähtiin elokuvauraansa aloitellut Hillevi Lagerstam. Osmo Harkimo kuvasi ja Topo Leistelä selosti kahdeksanminuuttisen mainoksen.

Arpoja sotaorpojen ja -invalidien hyväksi

Veikko Itkosen Filmikuva Oy teki vuonna 1948 viisiminuuttisen mainoksen, jossa esitellään arpoja, joide tuotto menee sodasta kärsineiden hyvinvoinnin edistämiseen. Palkintoina oli tietysti rahaa, mutta myös erilaisia esineitä, mm. Wäinö Aaltosen lahjoittamia taideteoksiaan. Finlandia soi taustalla, kun kaveria ei jätetä -mentaliteetilla tehtiin hyvää aikana, jolloin lähimmäisenrakkaus ei ollut pelkkä kaunis sana. Vertaa vuoden 2013 Veteraanikeräyksen televisiomainokseen, jonka ohjasi ylempänä haastateltu Pami Teirikari.

Sekä:

- Mai-Brit Heljo (Rovaniemen markkinoilla, Lentävä kalakukko) kauppaa raha- ja tavarapalkintoarpoja Jukka Virtasen ohjaamassa mainoksessa vuonna 1957. Erik Blomberg ja Allotria Filmi Oy tuottivat. Katso Elävästä arkistosta

- Eino Kaipainen selostaa Kultanauha-margariinin värimainosen vuonna 1956. Erik Blomberg ja Allotria Filmi Oy tuottivat. Samainen margariinivalmistaja oli osana 1960-luvun alun skandaalia, joka koski kissan- ja koiranraatojen käyttämistä margariinin valmistuksen ainesosina. Sen jälkeen ei Suvikulta-margariinia saanut kaupaksi enää mainoksillakaan. Katso Elävästä arkistosta

- Erik Blomberg ohjasi ja tuotti Piste Pelin värimainoksen vuonna 1956. Jukka Virtanen kirjoitti. Katso Elävästä arkistosta

Regina Linnanheimo ja Tauno Palo rooleissaan Jorma Nortimon Herra ja ylhäisyys -elokuvasta (1944) otetussa värikuvassa.

Turkulaisen Artie Musicin ja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston julkaisema Suomalainen elokuvamusiikki -äänilevysarja sai juuri jatkoa neljännen osan muodossa. Tämänkertainen CD-levyjulkaisu sisältää kolmekymmentä laulua vuosien 1943–1945 kotimaisista elokuvista. Lukuun ottamatta Romanssia, levyllä kuultavat tallenteet ovat peräisin elokuvien ääniraidalta.

Suomalaiseen elokuvamusiikkiin erikoistuneen elokuvatutkija Juha Seitajärven toimittama äänilevy alkaa Ossi Elstelän Katariina ja Munkkiniemen kreivi -klassikkoelokuvan (1943) ikimuistoisella Romanssilla, jonka nuori Leif Wager esittää Regina Linnanheimolle. Elstelän elokuvasta mukana on myös Greta Fougstedtin tulkitsema Katariinan laulu. Fougstedtiä huomattavasti tunnetumpi artisti on Georg Malstén, jonka laulua kuullaan Valentin Vaalan elokuvista Keinumorsian (1943) ja Tositarkoituksella (1943). Tuttuja esiintyjiä levyllä ovat myös Maaria Eira, Harmony Sisters, Tauno Palo, Ansa Ikonen, Henry Theel, Olavi Virta ja Matti Jurva.

Levyllä kuullaan lauluja elokuvista Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943, Ossi Elstelä), Keinumorsian (1943, Valentin Vaala), Tositarkoituksella (1943, Valentin Vaala), Miehen vankina (1943, Olavi Kallas), Maskotti (1943, Yrjö Norta), Nuoria ihmisiä (1943, Ossi Elstelä ja Toivo Särkkä), Varuskunnan ”pikku” morsian (1943, Eero Leväluoma), Ballaadi (1944, Toivo Särkkä), Miesmalli (1944, Ossi Elstelä), Sylvi (1944, Toivo Särkkä), Herra ja ylhäisyys (1944, Jorma Nortimo), Nainen on valttia (1944, Ansa Ikonen & Armas Hirvonen), Dynamiittityttö (1944, Valentin Vaala), Mikä yö! (1945, Ville Salminen) ja Huijarien huvittavat huiputtajat (1945, Aarne Kivimäki).

Suomalainen elokuvamusiikki -sarjan julkaisut pitävät omalta osaltaan huolta siitä, ettei vanha suomalainen elokuva joudu unohduksiin. Se lähestyy klassista suomalaista elokuvaa siitä kulmasta, josta monet aikalaiset kotimaista elokuvaa rakastivat ja jota osa nykykatsojista vihaa, eli musiikin ja eritoten laulunumeroiden kautta. Kuultavat laulut eivät tälläkään levyllä ole suinkaan sieltä tutuimmasta päästä eivätkä ole kaikki elokuvatkaan. Syventävää tietoa kuultavista lauluista ja niiden säveltäjistä on tarjolla levyn kansilehtisessä, joka jo sinällään on ostamisen arvoinen.

Suomalainen elokuvamusiikki -sarjan osat ja muita historiallisia äänitteitä myy Fifty-Fifty Records.

”Elokuvan ja television tuotteet ovat ohjaajan taidetta, näyttelijän säteilystä ne sisältävät vain referaatteja”
– Lasse Pöysti, 1990

Suomalaisen elokuvan 105-vuotiaassa historiassa on nähty enemmän suuria tähtiä, lahjakkuuksia ja persoonallisuuksia kuin mitä Suomen kokoisessa pienessä maassa saattaisi uskaltaa toivoakaan. Yksi suomalaisen elokuvahistorian merkittävimmistä tekijöistä on 27. lokakuuta 2012 eläkkeelle 72 vuoden uran jälkeen jäänyt Lasse Pöysti, jonka valkokangasura kesti vuodesta 1941 aina vuoteen 2008 saakka. Ura alkoi pääroolilla ja päärooliin se myös päättyi. Tähti hän oli ja on aina.

Pöystin tie elokuvan ja näyttelijätaiteen pariin alkoi ilman sen suurempaa pakkoa. Hän otti osaa Suomen Filmiteollisuuden kuvaushalleilla Suomisen perhe -nimisen elokuvan koekuvauksiin, jonka lapsirooleihin haettiin uusia kasvoja. Tuttu Paristo -nimisen tekijäkaksikon, Seere ”Serp” Salmisen ja Elsa Soinin luomaan radiokuunnelmasarjaan perustunut filmi oli yksi ensimmäisistä suomalaisista selvästi lapsi- ja perheyleisölle tehdyistä elokuvista. Suomisen perhe -radiokuunnelmasarja on jo suuremmilta osin unohdettu, mutta yhä tänä päivänä sarjan elokuvat ja niiden kiistaton tähti ovat koko kansan tuntemia – ei ehkä aivan vauvasta vaariin, mutta sivistyneestä vauvasta keneen tahansa vaariin kylläkin.

14-vuotias Pöysti nähtiin siis ensimmäistä kertaa valkokankaalla Suomisen Ollina Toivo Särkän ohjaamassa Suomisen perheessä. Maaliskuussa 1941 ensi-iltaan tullut elokuva oli toivottua eskapismia sodasta kärsivälle kansalle ja elokuva, jota saattoi huoletta päästää lapsetkin katsomaan. Ohjaaja Toivo Särkkä oli johtanut Erkki Karun perustamaa Suomen Filmiteollisuus (SF) -yhtiötä jo useamman vuoden ajan, Karun kuoltua lyhyen sairastamisen jälkeen. Yli viisissäkymmenissä ollut Särkkä oli opetellut elokuvaohjaamisen jalon taidon suomalaisen äänielokuvan pioneerilta, insinööri Yrjö Nortalta, joka oli ohjannut ja myös äänittänyt ensimmäisen suomalaisen äänielokuvan, vuonna 1931 valmistuneen Sano se suomeksi -”revyyn”. Norta oli elokuvaohjaajana lahjaton, jonka hänen työnsä osoittavat, lukuun ottamatta SF-Paraatia (1940), jonka onnistumisen voi tosin laskea hyvin pitkälti kuvaaja Theodore Lutsin ansioksi.

Opettajastaan huolimatta Särkästä tuli taitava ohjaaja, jonka voimakas persoonallisuus on synnyttänyt lukuisia hänestä kertovia tarinoita. Muistelmissaan Pöysti ei Särkästä pahaa sanaa sano, toisin kuin valtaosa hänen kanssaan työskennelleistä näyttelijöistä ja elokuvantekijöistä. ”Särkän tallissa” Pöysti uransa aloitti ja siellä suuren osan töistään teki.

Samana vuonna Suomisen perheen kanssa Särkkä ohjasi myös kaksi muuta elokuvaa, jotka menestyksellään jättivät lastenelokuvan varjoonsa, Kulkurin valssin ja Kaivopuiston kauniin Reginan. Näiden lisäksi Särkkä sai vuoden aikana valmiiksi myös neljännen ohjaustyön, Kulkurin valssin ja Kaivopuiston kauniin Reginan tavoin Tauno Palon tähdittämän Onnellinen ministeri -musikaalin, johon Pöysti sai kiinnityksen sivurooliin. Suomisen perheen ja Onnellisen ministerin lisäksi nuori näyttelijä nähtiin vuoden 1941 aikana valkokankaalla myös Hannu Lemisen Täysosuma-esikoisohjauksessa, tosin vain hyvin pienessä osassa. Lisätöitä Pöysti sai radiosta, jossa hän ryhtyi esittämään samaa Suomisen Ollin roolia.

Suomisen perhe ei ollut mitenkään erityisen suuri yleisömenestys, katsojia tuli vajaat 335 000, mutta tuottaja-ohjaaja uskoi henkilöiden vetovoimaan ja tuotti vuosina 1942–1945 neljä jatko-osaa, joissa Pöysti näytteli Orvo Saarikiven ohjauksessa. Pöystin omaelämäkerran mukaan työ Saarikiven kanssa ei sujunut aina yhtä hyvin kuin Särkän kanssa, mutta välirikkoakaan ei tullut. Viimeisen Suomisen Olli -elokuvan jälkeen vuonna 1946 Pöysti palkittiin erikois-Jussilla vuoden nuorena näyttelijänä.

Suomisen Olli yllättää -elokuvan jälkeen Pöysti piti peräti kolmisen vuotta kestäneen tauon elokuvien teosta, kunnes palasi valkokankaalle vuonna 1948 kolmen elokuvan voimin. Särkän tuottamassa ja Ville Salmisen ohjaamassa Haaviston Leenissä hänellä oli mitättömän pieni osa, mutta Suomi-Filmin palkkalistoilta hän sai sivuosan Ilmari Unhon ohjaamasta Kilroy sen teki -komediasta ja suuremman osan Saarikiven ohjaamasta komediasta Hormoonit valloillaan. Molemmissa Suomi-Filmille tehdyissä elokuvissa Pöysti sai näytellä Joel Rinteen kanssa, ja yhdessä he tekivät vielä vuonna 1950 yhden elokuvan, Edvin Laineen ohjaaman Isäpapan ja keltanokan, jonka tuotti tällä kertaa SF.

1940-luvun loppuvuosina Pöysti sai jo hieman aikuisempiakin rooleja. Edvin Laineen ohjaamassa Rumassa Elsassa (1949) hänet nähtiin hieman omalaatuisena opiskelijana Eeva-Kaarina Volasen rinnalla, jonka kanssa Pöysti nähtiin myös Särkän ohjaamassa Katupeilin takana -epookissa (1949). Valentin Vaalan kanssa Pöysti pääsi tekemään Sinut minä tahdon -nimisen komedian (1949), joka jäi kaksikon ainoaksi yhteistyöksi.

Arvostus Pöystin lahjoja kohtaan lähti nousuun viimeistään 1950-luvun alussa. Näytellessään teatterimiehenä arvostetun, mutta elokuvaohjaajana surkean Wilho Ilmarin ohjaamassa Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin -filmissä (1950) omalaatuista Heikki Piiparista, palkittiin hänet työstään sivuosanäyttelijän Jussilla. Pysti tuli jaetusti Pöystin kahdesta roolisuorituksesta, Piiparisesta ja Roland af Hällströmin ohjaaman Tukkijoella-elokuvan Pölhö-Kustaasta. Pöysti – joka vuonna 1951 nähtiin valkokankaalla myös Ossi Elstelän Vain laulajapojissa, Matti Kassilan Radio tekee murron -klassikossa, Edvin Laineen komediassa Vihaan sinua – rakas sekä Ville Salmisen Rion yössä ja Kenraalin morsiamessa – otti vastaan Tukkijoella-elokuvan roolin sen jälkeen, kun tuottaja Mauno Mäkelä Fennada-Filmistä oli luvannut Pöystille mahdollisuuden ohjata oman elokuvansa. Vuodesta 1944 saakka elokuvaohjaamisesta enemmän tai vähemmän vakavissaan haaveillut Pöysti sai Mäkelältä tarjouksen näytellä Pölhö-Kustaan rooli ja toimia apulaisohjaajana af Hällströmin elokuvassa, jonka jälkeen Pöysti saisi itse ohjata ...ja Helena soittaa -nimisen draaman, jossa af Hällström häntä neuvoisi.

Vaikka Pöysti oli näytellessään kiinnittänyt huomiota myös elokuvan tekniseen puoleen, ei ohjaamistyö ollutkaan aivan niin helppoa kuin hän oletti. Niinpä hänen elokuviensa teknisenä ohjaajana toimi useimmiten kuvaaja Esko Töyri, ensimmäisestä filmistä lähtien. Pöystin esikoisohjaus oli jatkoa Hannu Lemisen vuonna 1948 ohjaamalle Soita minulle, Helena -yleisömenestykselle, joka perustui Aino Räsäsen erittäin hyvin myyneeseen, mutta sitäkin pahemmin parjattuun romaaniin. Pöysti käsikirjoitti oman filminsä Räsäsen romaanin pohjalta, ja sai näyttelijöikseen Irma Seikkulan, Leif Wagerin ja Jussi Jurkan kaltaisia tähtiä. Erityisen hyvää yleisömenestystä elokuvasta ei tullut eikä sitä myöskään Jussi-palkinnoin huomioitu – kuten ei mitään muutakaan Pöystin ohjaustyötä.

Samana vuonna ...ja Helena soittaa -elokuvan kanssa Pöysti ohjasi vielä kaksi muutakin filmiä, joten esikoisohjaajasta otettiin Fennada-Filmissä kaikki irti. Kaarlo Nuorvalan käsikirjoittamasta Salakuljettajan laulusta ei liene kukaan koskaan erityisemmin pitänyt, mutta pääosassa nähdään sentään Tapio Rautavaara. Pöysti kirjoitti Joel Laikan romaanin pohjalta Kaikkien naisten monni -nimisen sotilasfarssin, jossa hän ohjaamisen lisäksi näytteli pääosan. Lopputuloksena syntyi yksi parhaimmista suomalaisista sotilasfarsseista, vaikka siitä löytyykin melkeinpä kaikki lajityypin kliseet – tai ehkä juuri siinä oli se syy. Ohjaajan itsensä näyttelemän alokas Niemisen mielitiettynä nähtiin Toini Vartiainen, joka oli näytellyt Suomisen Ollin siskoa muutamassa filmissä. Kolmannella elokuvallaan Pöysti oli saavuttanut huippunsa ohjaajana.

Varmasti Kaikkien naisten monnin onnistumisella ja menestyksellä oli paljon tekemistä sen kanssa, että tulevina vuosina Pöysti sai tehdä Fennadalle useita muitakin saman lajityypin elokuvia. Roland af Hällström ohjasi Pöystiä Miljonäärimonnin (1953) nimiroolissa ja Ville Salminen Laivaston monnit maissa -filmissä (1958), kun taas Aarne Tarkaksen kanssa Pöysti teki Sankarialokkaan (1955) ja Sotapojan heilat (1958). Pöystin ohjaustöiden kuvaaja Esko Töyri sai hänkin ohjata tähtinättelijää yhdessä sotilaskujeilussa, Vääpelin kauhussa (1957), jonka käsikirjoittamiseen Pöysti osallistui.

1950-luvun puoliväliin mennessä Pöysti ohjasi vielä elokuvat 2 hauskaa vekkulia (1953), Kummituskievari (1954) ja Näkemiin Helena (1954), mutta ilman sen suurempaa menestystä. 2 hauskaa vekkulia ei onnistunut toistamaan Kaikkien naisten monnin menestystä, vaikka Vartiainen nähtiin naispääosassa. Ohjaustöitään merkittävämpiä töitä Pöysti teki näyttelijänä Aarne Tarkaksen Kovanaamassa (1954), Roland af Hällströmin klassikkomainetta nauttivassa Putkinotkossa (1954) ja Tarkaksen jo mainitussa Sankarialokkaassa (1955).

Vaikka teatteritaiteesta enemmän innostunut Pöysti onkin tehnyt elokuviaan useimmiten juuri rahan takia, ei hän ole markan tähden suostunut roskaan kuin kerran urallaan. Valkoisen peuran (1952) ohjaaja Erik Blomberg, entinen huippuluokan kuvaaja ja silloinen itsenäinen tuottaja-ohjaaja, päätti tehdä elokuvan Miss Eurooppa -kilpailujen innoittamana. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Blomberg kameroineen seurasi Suomeen saapuvia Miss Eurooppa -kilpailijoita pitkin Suomenmaata, kuvaten paikanpäällä kaikenlaista mahdollista, kasaten juonen sitten leikkaus- ja jälkiäänitysvaiheessa. Rahan takia Pöysti lähti elokuvaan mukaan, mutta tällaista roskaa hän ei onneksi ole toistamiseen tehnyt. Miss Eurooppaa metsästämässä (1955) on yksi huonoimmista kotimaisista elokuvista koskaan eikä sitä mennyt teattereihin kovinkaan moni ihminen katsomaan, joten ainakaan tuottaja Blomberg ei siitä pahemmin kostunut. Huomattavasti parempi filmi olikin sitten Aarne Tarkaksen länkkäriparodia Villi Pohjola (1955), jossa Pöystillä tosin oli vain pieni kapakkapianistin rooli.

Vääpelin kauhun lisäksi Pöysti nähtiin vuonna 1957 valkokankaalla huomattavasti laadukkaamassa Syntipukissa, joka perustui Agapetuksen jo 1930-luvulla filmattuun nerokkaan idean omaavaan näytelmään. Matti Kassila ohjasi uuden valkokangassovituksen Fennada-Filmille, tähtinään Pöysti, Marjatta Kallio, Rolf Labbart ja Hannes Häyrinen. Tuottaja Mauno Mäkelä laittoi rahan poikimaan tekemällä seuraavaksi vuodeksi toisen Agapetus-filmatisoinnin, niin ikään jo 1930-luvulla filmatun Asessorin naishuolet, jonka Pöysti ohjasi ja näytteli toista miespääosaa, kun taas varsinainen päärooli uskottiin Hannes Häyrisen harteille. Syntyi Pöystin ohjaajauran toiseksi paras teos, varsin mukava pieni komedia. Syntipukin Koikkalaisen roolin Pöysti toisti televisiosovituksessa 1960-luvun alussa.

Näyteltyään Suomisen Ollia vielä yhden, viimeisen kerran Särkän ohjaamassa Taas tapaamme Suomisen perheen -elokuvassa vuonna 1959, Pöysti ryhtyi tekemään viimeiseksi jäänyttä elokuvaohjaustaan. Näyttelijä-ohjaaja oli itse asiassa keväällä 1955 ohjannut ensimmäisen suomalaisen televisiolähetyksen, jota noin kymmenen Suomessa silloin ollutta televisiovastaanotinta seurasi. Sittemmin television suosio oli kasvanut räjähdysmäisesti, ja Pöysti oli alkanut tekemään näköradioon Justus-nimistä komediahahmoa, jonka Fennada-Filmi toi valkokankaalle vuonna 1960. Pöysti ohjasi, kirjoitti ja näytteli pääosan Justus järjestää kaiken -filmissä, kauniina ja iki-ihanana mielitiettynään Elina Salo, mutta rennosta tunnelmastaan ja muutamista hyvistä hetkistään huolimatta elokuvan käsikirjoitus oli auttamattoman keskeneräinen ja kantoi vain jonkin aikaa filmin alusta – silloin tosin sitäkin paremmin. Yhteensattumaako, että Pöysti ohjasi Asessorin naishuolet -filmatisoinnin ja alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuneen Justus järjestää kaiken -elokuvan, kun taas Särkkä ohjasi aikoinaan Asessorin naishuolet -filmatisoinnin ja muutamaa vuotta myöhemmin komedian nimeltä August järjestää kaiken.

Justus järjestää kaiken jäi Pöystin viimeiseksi työksi suurille elokuvastudioille, sillä seuraavan kerran hänet nähtiin valkokankaalla vasta vuonna 1964 ja tuohon mennessä Suomen Filmiteollisuus oli jo tehnyt konkurssin ja sekä Suomi-Filmi että Fennada-Filmi molemmat käytännössä lopettaneet tuotantonsa. Pöystin vuoden 1964 elokuvarooli olikin ruotsalaisen Åke Falckin elokuvassa Häähuolia, joka palkittiin Ruotsin Jussilla eli Guldbaggella vuoden parhaana elokuvana.

Seurasi jälleen neljän vuoden tauko, jonka jälkeen Pöysti nähtiin sivuosassa Timo Bergholmin ainoaksi teatterielokuvaohjaukseksi jääneessä Punahilkassa (1968) ongelmateinin (Kristiina Halkola) huomattavasti vanhempana miesystävänä. Kahdeksan vuotta tämän jälkeen Pöysti teki pääroolin Claes Anderssonin näytelmään perustuneessa Pyhässä perheessä (1976), josta mestarinäyttelijä sai uransa toisen Jussi-palkinnon. Ohjaaja Anssi Mänttärin kanssa Pöysti teki sittemmin vielä elokuvat Kuningas lähtee Ranskaan (1986), Näkemiin, hyvästi (1986) ja Mestari (1992).

Pyhän perheen lisäksi Pöysti teki muutaman muunkin roolin 1970-luvun lopulla, mutta kylläkin ruotsin kielellä. Tage Danielssonin parhaan elokuvan Guldbaggenilla palkittu Picasson seikkailut (1978) ja Vilgot Sjömanin Salaisuuksien talo (1979) olivat molemmat ruotsalaisia tuotantoja, kun taas Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen romaaniin perustunut Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (1979) oli suomalainen tuotanto, mutta ruotsinkielinen. Elokuvan ohjasi Pöystin lempiohjaajiin lukeutuva teatterismies Ralf Långbacka, jolle yleisömenestyksestä nauttinut filmi jäi ainoaksi elokuvaohjaukseksi. Pöysti sai Puntilan roolistaan parhaan miesnäyttelijän Jussin.

1980-luvulla Pöysti jatkoi ruotsalaisten ja ruotsinkielisten elokuvien tekoa. Jonas Siman Sinitunturin lapset (1980) ei ole tuttu kovinkaan monelle, mutta Jan Troellin Kotkan lento (1982) sen sijaan saattaa olla. Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuudella huomioidussa filmissä Pöysti näytteli sivuroolia, kun Ingmar Bergmanin elokuvien ja myöhemmin myös Hollywoodin tähti Max von Sydow teki pääosan. Pöysti itse näytteli Bergmanin ohjauksessa Hustruskolan-nimisessä televisioelokuvassa vuonna 1983. Bergmanin elokuvien tekijöitten kanssa Pöysti työskenteli myös Jörn Donnerin Dirty Storyssa (1984), Suomessa kuvatussa ruotsinkielisessä filmissä, jonka päärooleja tulkitsivat Erland Josephson ja Charlotta Larsson. Donnerin omalaatuista huumoria kuvastaa se, että tosielämän isä ja tytär näyttelevät elokuvassa rakastavaisia.

Pöystin muihin 1980-luvun valkokangasrooleihin lukeutuvat osat Mika Kaurismäen Klaanissa (1984), Marianne Ahrenin ruotsalaisfilmissä På liv och död (1986), Ville Mäkelän rikosfilmissä Lain ulkopuolella (1987) ja pääosa Matti Kassilan ohjaamassa F.E. Sillanpää -filmatisoinnissa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988). Neljällä Jussilla palkittua Sillanpää-filmatisointia ei kuitenkaan huomioitu Jussein ohjauksestaan tai miespääosastaan, ne kunniat menivät Pekka Parikalle Pohjanmaasta ja Kari Sorvalille Kuutamosonaatista.

1990-luvulla Pöysti nähtiin valkokankaalla enää neljästi, Mänttärin Mestarissa (1992), Mats Arehnin tanskalais-suomalais-ruotsalaisessa Valkoisissa valheissa (1995), Erich Hörtnaglin ruotsalaisfilmissä Ihmeelliset kyyneleet (1995) ja Åke Lindmanin Lapin kullan kimalluksessa (1999). Yli 200 000 katsojaa saaneen Lapin kullan kimalluksessa Pöystin rooli oli sivuosaluontoinen, mutta ehkä kuitenkin kaikista elokuvan roolisuorituksista parhaiten mieleenjäävä.

(Ainakin toistaiseksi) viimeisen kerran Pöysti nähtiin valkokankaalla Miika Soinin Thomaksessa (2008). Televisioelokuvan budjetilla tehty filmi tuli aluksi festivaali- ja televisiolevitykseen, päästen seuraavan vuoden puolella vaatimattomaan teatterilevitykseen Suomessa. Katsojia elokuva ei juurikaan saanut, mutta eiväthän Thomaksen kaltaiset valtavirrasta poikkeavat filmit ole juuri koskaan teattereissa menestyneet. Norjalaisen Kjell Askildsenin novelleihin perustuva Thomas on kertomus Pöystin näyttelemästä nimihenkilöstä, iäkkäästä miehestä, joka elää nykyään täydellisessä yksinäisyydessä vailla mitään iloja – miten hän on siihen joutunut, sen elokuva kertoo. Teatterilevitystä edeltäneestä televisioensi-illasta johtuen Thomasia ei kelpuutettu kilpailemaan Jussi-ehdokkuuksista, mutta Pöysti sai elämäntyöstään Betoni-Jussin vuonna 2010.

Elokuva-, radio- ja teatterityönsä ohella Pöysti on (kuten jo aiemmin todettiinkin) tehnyt televisiotöitä. 1950-luvulla hän teki mm. Lasse Pöysti Show'ta, 1960-luvulla hän oli TV-teatterin tähti, 1970-luvun lapset muistavat hänet satusetänään, 1980-luvulla hän sai Jussin roolistaan Juhani Tiikkaisen TV-elokuvassa Maailman paras (1986) ja 1990-luvulla hän on näytellyt kuvaruuduissa mm. Matti Ijäksen TV-elokuvissa.

Suomisen perheen ja Thomaksen välillä ehti kulua 67 vuotta. Vaikka Pöysti oli neljätoistakesäisenä poikkeuksellisen kovan tason lapsinäyttelijä, kehittyi hän tuon liki seitsemänkymmenen vuoden aikana ainutlaatuiseksi näyttelijäksi – korvaamattomaksi ja ikimuistoiseksi. Elokuviensa kautta hän tulee aina olemaan myös ikinuori.

Lasse Pöystin filmografia sekä valikoituja TV-töitä

Tekstiä korjattu 2.11.