Vuosi 2013 tuo tullessaan ainakin muutamia uusia kasvoja suomalaisten elokuvanäyttelijöiden joukkoon.

Elina Keinoselle lentoemäntä Ylpön osa Aleksi Mäkelän Kaapparissa on ensimmäinen valkokangasesiintyminen. Teatterissa ja yhden jakson verran Joona Tenan Robassa nähty 25-vuotias Keinonen valmistui teatteritaiteen kandidaatiksi vuonna 2011 ja on aikaisemmin toiminut mm. ohjelma-avustajana Ylen sarjoissa.

Päähenkilön teini-ikäistä tytärtä Simo Halisen Kerron sinulle kaiken -elokuvassa näyttelevä Emmi Nivala on parikymppinen teatterinharrastaja Oulunsalosta, jota ei ole aikaisemmin nähty valkokankaalla eikä televisiossa. Halisen elokuvan päärooleissa nähdään Leea Klemola ja Peter Franzén.

Taavi Vartian Röllin ja kultaisen avaimen Milli Menninkäisenä nähtävä Alina Tomnikov on 24-vuotias helsinkiläinen teatteritaiteen kandidaatti. Neljäs Rölli-elokuva on Tomnikovin ensimmäinen filmirooli, jonka saamiseen lieneen vaikuttanut aikaisempi yhteistyö ohjaajan kanssa. Tomnikov näytteli Vartian ohjauksessa kahdessa kesäteatteriesityksessä, joiden lisäksi hänet on näyttämöllä nähty mm. Juha Kukkosen Ryhmäteatterille ohjaamassa Peter Panissa (2012). Joona Tenan ohjaamassa Roba-televisiosarjassa (2012) Tomnikovilla oli yhden jakson mittainen rooli.

Viime vuonna teatteritaiteen maisteriksi valmistuneella Essi Hellénillä on toinen pääosa Johanna Vuoksenmaan ohjaamassa ja käsikirjoittamassa komediassa 21 tapaa pilata avioliitto, jonka varsinaisia tähtinäyttelijöitä ovat Armi Toivanen, Aku Hirviniemi, Riku Nieminen ja Pamela Tola. 24-vuotias Hellén ei ole aikaisemmin näytellyt valkokankaalla.

Baaria pitävän Allin (Merja Larivaara) tytärtä näyttelevä Wilma Rosenqvist opiskelee Helsingin Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja tekee valkokangasdebyyttinsä Marja Pyykön ohjaamassa komediassa Kekkonen – hän tulee.

Kerron sinulle kaiken -elokuvassa päähenkilöiden oppilasta näyttelevä Alex Anton teki valkokangasdebyyttinsä 11-vuotiaana Johanna Vuoksenmaan lastenelokuvassa Onni von Sopanen (2006). Sittemmin puoleksi irakilainen Anton on nähty TV2:n Galaxi-ohjelman juontajana.

– Katsoin faijan kanssa noin kolmevuotiaana mummolassa Ruslan ja Ljudmila -nimisen venäläisen elokuvan televisiosta. Seuraavana iltana, nähtyäni yön painajaisia kyseisestä elokuvasta, soitin Yleisradioon ja pyysin, voitteko lähettää sen noitaelokuvan uudelleen, muistelee Aleksi Mäkelä ensimmäisiä elokuvakokemuksiaan joulukuun lopulta vuodelta 1974.

– Faija vei mua stadin leffateattereihin katsomaan elokuvia Chaplinista Tarzaniin. Olin myös faijan kanssa lähes viikoittain sen mukana Ylen studioilla katsomassa, kun tv-teatteria tehtiin. Tottahan toki halusin alalle isona, mutta en ymmärtänyt muuta ammattia elokuvan parissa kuin näyttelijän.

Näyttelijää Aleksi Mäkelästä ei tullut, vaikka hän onkin tehnyt pieniä rooleja valkokankaalla Vääpeli Körmyn, Kummeli Kultakuumeen ja Pahan maan kaltaisissa elokuvissa. Pekka Parikan Pohjanmaasta, muutamista Aki Kaurismäen filmeistä, monista televisiorooleistaan ja ennen kaikkea Häjyistä muistettavan Vesa Mäkelän pojasta tuli kaikkein suurimman yleisön elokuvillaan kotimaasta saanut suomalainen nykyohjaaja. Mäkelän ohjaamat kymmenen elokuvaa ovat houkutelleet teattereihin kaikkiaan yli 2,2 miljoonaa katsojaa. Viimeisen 42 vuoden aikana Mäkelää enemmän yleisöä elokuvillaan on suomalaisista ohjaajista saanut vain Ere Kokkonen, jonka vuosina 1970–2004 valmistuneita elokuvia käytiin katsomassa lähemmäs yhdeksän miljoonaa kertaa.

Kuten monista Aleksi Mäkelän elokuvista voi päätellä, on hän ollut jo lapsuudesta saakka ystäviä Samuli Edelmannin, Santeri Kinnusen, Niko Saarelan ja Kalle Chydeniuksen kanssa, joista Edelmannista on tullut Mäkelän elokuvien kestotähti. Samalla porukalla he tekivät ensimmäisiä elokuvaharjoituksiaan 1980-luvulla. – Kinnusen Heikki osti meille videokameran muistaakseni 1983 ja sen jälkeen tehtiinkin sitten omat mafialeffat. Menin lukioon 1985 ja sieltä löytyi sitten koulun puolesta kamerakalustoa, valoja ja alkukantainen editointiyksikkö. Kouluaika menikin sitten editointiluokassa, ja lopetin lukion toisen luokan jouluna. Taisi olla yhteispäätös rehtorin kanssa. Lukioaikaan tuli mukaan myös kaikennäköiset taide-elokuvat, taidelukiossa kun oltiin.

Taidelukiosta huolimatta – tai ehkä siitä johtuen – Mäkelä ei kuitenkaan koskaan hankkinut elokuva-alan koulutusta, jonka merkityksestä tekijöiden taiteen osalta voidaan olla montaa eri mieltä, mutta työnsaantimahdollisuuksien suhteen sillä tuntuu olevan suuri merkitys. Kuten monet filmimiehet ennen häntä, Mäkeläkin hankki koulutuksensa käytännön tekemisestä. Lukio-opiskelut jätettyään hän vietti vuoden verran videovuokraamon työntekijänä, jossa videonauhat kuluivat myös työntekijän omassa nauhurissa, ei pelkästään asiakkaiden. – Siellä tuli katseltua koko tarjonta ympärivuorokautiseen malliin. Samoihin aikoihin tein omakustanteena VHS-pohjalta käsikirjoituksen ensimmäiseen ja toistaiseksi ainoaan rakkauselokuvaani Uimataidottomaan, Mäkelä kertoo sähköpostitse tehdyssä haastattelussa.

Ohjauksesta, käsikirjoituksesta, kuvauksesta, tuotannosta ja Aku Louhimiehen kanssa elokuvan leikkauksesta vastannut Mäkelä muistelee kuvanneensa Uimataidottoman kesällä 1988. – Se oli tunnin pituinen pläjäys ja vuokrasin Elokuvasäätiön auditorion ensi-illanviettoon. Paikalle saapui myös silloinen säätiön tuotantopäällikkö Pekka Lehto, joka pyysi mua seuraavana maanantaina käymään palaverissa. Pekka hankkikin meille 60 000 markan rahoituksen säätiöltä, jotta saataisiin elokuva leikattua uudelleen, miksattua ja siten mahdollisesti myytyä televisiolle. Tässä vaiheessa joukkoon liittyi Mäkelän tuleva työnantaja, joka viimeistään varmisti sen, että elämäntyönsä hän tulee tekemään elokuvan parissa. – Mukaan tuli National-Filmin toimitusjohtaja Marko Röhr ja [leikkaaja] Jari Innanen, jonka kanssa leffa työstettiin uuteen uskoon. Kauppoja ei tullut, mutta jäin sitten National-Filmiin "työharjoitteluun" pariksi vuodeksi.

National-Filmi oli ohjaaja Mikko Niskasen perustama tuotantoyhtiö, jonka nimissä hän teki muun muassa viimeisiksi elokuvikseensa jääneet Kalle Päätalo -filmatisoinnit Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat. Jälkimmäistä tehtäessä yhtiön omistajana oli jo Finnkino, joka palkkasi firman toimitusjohtajaksi alle kolmekymppisen Marko Röhrin. Röhr tuottikin sitten yhtiön leivissä Niskasen filmin lisäksi mm. Pekka Parikan Pohjanmaan ja yli 600 000 katsojaa saaneen Talvisodan. – Niskanen oli jo myynyt yhtiön, kun minä siellä aloitin. Tapasin kyllä Niskasen parikin kertaa, mutta siitä enemmän muistelmissa.

National-Filmillä Mäkelän tehtäviin lukeutuivat esimerkiksi kamera- ja leikkausassistenttina toimiminen Ere Kokkosen Vääpeli Körmy ja marsalkan sauvan kaltaisissa elokuvissa. Siinä missä monet vanhemman polven elokuvantekijät hankkivat tietotaitoa ohjaamisen saloista leikkaamalla ja ohjaamalla lyhytelokuvia Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden kaltaisten yhtiöitten lyhytkuvaosastolla, Mäkelä työsti pitkien elokuvien materiaalia National-Filmin leivissä. – Ainakin mun kohdalla oli ensiarvoisen tärkeää oppia ymmärtämään leikkausta, ja siinä sainkin täydellistä oppia juuri Innasen Jarilta. Jari leikkasikin myöhemmin sekä Romanovin kivet että Esan ja Vesan.

Ennen Romanovin kiviä Mäkelä ehti ohjata parikin televisioelokuvaa National-Filmin leivissä. 1249 km valmistui vuonna 1989 ja Olinkin jo lähdössä vuotta myöhemmin, Mäkelän vastatessa ohjaamisesta, käsikirjoittamisesta ja osittain myös leikkaamisesta. –  Ne tehtiin yhteistyössä Fantasiafilmin kanssa, joka kuului siihen aikaan samaan konserniin National-Filmin kanssa. 1249 km oli projekti, jonka olin kavereiden kanssa tehnyt jo teinivuosina, ja kun sitten tuli mahdollisuus tehdä televisiolle ihan ammattiryhmällä tunnin elokuva, kirjoitettiin se Chydeniuksen Kallen kanssa uudelleen. Projekti toteutettiin 100 000 markan budjetilla ja päästiin kuvaamaan Lappiin saakka. Olinkin jo lähdössä oli sitten TV2:n tilaama tunninpituinen tv-elokuva, josta saatiin jo ihan oikea palkka.

Vain ja ainoastaan komediaelokuvia tuottanut Spede Pasanen otti asiakseen tuottaa suomalaisen toimintaelokuvan, jonka tekijät hän löysi tuttavapiiristään. – Spede oli seurannut Samulin ja Santerin edesottamuksia viihde- ja sketsisarjoissa ja ehdotti pojille yhteistä elokuvaa. Pojat eivät sitten oikein innostuneet Speden ohjaajaehdotuksista ja ehdottivat mua. Spede soitti mulle yhtenä aamuna ja kysyi, kiinnostaako ohjata suomalainen jamesbond. Menin käymään toimistolla ja se pyysi kirjoittamaan parikymmentä sivua kässäriä näytiksi. Kirjoitettiin 200 sivua ja siitä se sitten lähti.

Vuoden verran kestäneen käsikirjoitusprosessin jälkeen Romanovin kivet eteni tuotantoon ja vain viiden miljoonan markan budjetista huolimatta, oli se Pasasen yli neljäkymmentä elokuvaa kattaneen tuottajauran kallein elokuva. Pasanen oli tottunut tekemään nopeasti ja halvalla, ja tätä tekniikkaa noudatti uskollisesti myös hänen tuotantojensa luotto-ohjaaja Ere Kokkonen, jonka kanssa Mäkelä oli jo työskennellyt Vääpeli Körmyn parissa. –  Spedellehän selvisi myöhemmin, ettei me tehtykään nopeasti eikä varsinkaan halvalla, joten se yhteistyö loppui siihen yhteen elokuvaan. Ere oli omalla tavallaan ammattimies ja hieno ihminen muutenkin.

Mäkelän 24-vuotiaana ohjaaman Romanovin kivien yleisömenestys jäi alle toivotun, mutta 57 000 katsojallaan se oli kuitenkin vuoden 24:stä ensi-illasta kolmanneksi katsotuin, häviten vain Pasasen itsensä ohjaamalle Uuno Turhapuron pojalle ja Claes Olssonin Akvaariorakkaudelle. Toiveet suunnitellusta jatko-osasta jäivät kuitenkin toteutumatta. –  Viikko ennen Romanovien ensi-iltaa tapasin Speden viimeisen kerran ja puhuttiin jatko-osasta. Leffa kuitenkin jäi kauas katsojatavoitteesta, eikä Pertti edes tullut ensi-iltaan saati keskustellut mun kanssa enää sen koommin. Romanovien jatko-osista on aina tähän päivään asti leikitty ideoilla, muttei kovinkaan tosissaan.

Jo esikoiselokuvallaan – joka epäilemättä kuuluu hänen tuotantonsa heikoimpaan päähän – Mäkelä sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Osa näki elokuvassa ansioita suomalaisen elokuvanteko-osaamisen esittelykappaleena ulkomaalaisille, toiset hyvänä vastapainona Aki Kaurismäen ”takapajuisille” kertomuksille ja toiset taas tarpeettomana yrityksenä tuoda amerikkalaisuutta suomalaiseen elokuvaan. Vastaanotto oli kuitenkin sydäntälämmittävä verrattuna siihen, mitä Renny Harlin ja Markus Selin olivat saaneet kokea Jäätävän poltteen myötä seitsemisen vuotta aikaisemmin. Mäkelän mielessä esikoisohjaus on kauniina muistona vielä parikymmentä vuotta ja kymmenen elokuvaa myöhemminkin: – Aivan mahtava kokemus. Tuli käytyä elokuvakoulu siinä samassa. Jälkeenpäin kaikki muistot tahtoo olla niin mukavia, ettei oikein muista sitä nuorenmiehen alituista ahdistuneisuutta. Krapulaahan ei siinä iässä ollut, eikä unta tarvittu.

Romanovin kivien jälkeen Mäkelä ohjasi Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat -nimisen tie-elokuvan, josta hänet palkittiin parhaan ohjauksen Jussilla. Elokuva aloitti Mäkelän ja tuottaja Markus Selinin yhteistyön, joka on jatkunut tauotta tähän päivään saakka – ja miksipä ei olisi jatkunut. Yhteistyön tuloksina ovat syntyneet suuret yleisömenestykset Häjyt (1999), Vares (2004), V2 – Jäätynyt enkeli (2007) ja Rööperi (2009) sekä ennen kaikkea yli 600 000 katsojaa saanut Pahat pojat (2003) ja 460 000 katsojalle pyörinyt Matti (2006). Vähäisemmälle huomiolle jäivät Lomalla (2000) ja Kotirauha (2011), mutta nyt perjantaina ensi-iltansa saavan Kaapparin myötä Mäkelä palannee jälleen katsojatilastojen kärkeen.

Kahdenkymmenen vuoden ja yhdentoista elokuvan aikana moni asia ei kuitenkaan ole muuttunut, vaikka ohjaajan taidot ovat kyllä jo toista luokkaa verrattuna esikoiselokuvaan. Jatkuvuutta on ainakin työkavereiden ja aihevalintojen osalta. Olipa kyseessä sitten synkkien ihmiskohtaloiden kuvaus Häjyjen tapaan, tositapahtumiin perustuva tai täyttä fiktiota oleva rikoskertomus tai iltapäivälehtien lööppisankarin, entisen huippu-urheilijan elämänvaiheiden kuvaus, ovat huumori ja suomalaisuus aina olleet vahvasti läsnä Mäkelän elokuvissa, jälkimmäinen jopa selvästi hallitsevassa osassa. Siinä missä Mäkelän kuvallinen ilmaisu ja tarinankuljetus saattavat muistuttaa ajoittain hyvinkin paljon hollywoodilaista koulukuntaa, on hän kuitenkin yksi hyvin harvoista nykyohjaajistamme, joka kertoo tarinoita suomalaisista, suomalaisille. Ulkomaille hän ei ole innostunut lähtemään, kuten ei myöskään tekemään suuren budjetin elokuvia, vaikka hänellä siihen pitäisi olla kaikista suomalaisista nykyohjaajista parhaimmat mahdollisuudet.

– Kalleimmat taitavat olla ensimmäinen Vares ja Matti. Kumpikaan ei kai ylittänyt kahta miljoonaa euroa. Kyse on siitä, ettei suomenkielinen elokuva saa kaupallista levitystä juuri missään eikä ainakaan tulouta rahaa tänne kotimaiselle tuotantoyhtiölle. Festivaalit eivät tuota mitään, päinvastoin. – Mun kohdalla kyse on siitä, että elokuvat ovat olleet hyvin suomalaisia ja aiheet kummunneet tästä härmäläisestä elämänmenosta. Elokuvaan kannattaa sijoittaa juuri sen verran rahaa, että se Suomen oloissa voisi tuottaa itsensä takaisin. Pientä riskiä voi paikoin ottaa, mutta tämä on kuitenkin kaupallista toimintaa. Ilman valtion tukea ei edes vajaan kahden miljoonan euron budjetit ole mitenkään mahdollisia, vaikka tulisi puolimiljoonaa katsojaa per elokuva.

Nyt ensi-iltansa saavaa Kaapparia pidemmälle Mäkelä ei ainakaan tunnusta ajattelevansa, kun häneltä tulevaisuudensuunnitelmista kyselee: – En ole ennustaja, olen elokuvaohjaaja. Sellaisena hän onkin suomalaisista nykyohjaajista tämän kansan suurimman suosion saanut.

Aleksi Mäkelän filmografia ja valikoituja TV-töitä

Maureen O'Hara
93-vuotias näyttelijätär

173-senttinen punapää suurine silmineen erottuu edukseen elokuvasta kuin elokuvasta, eikä hän oikeastaan koskaan jäänyt toisen näyttelijän, varsinkaan miehen, varjoon. Irlannissa 17. elokuuta 1920 syntynyt Maureen FitzSimons näytteli jo lapsesta saakka, ja koefilminsä jälkeen hän sai seitsemän vuoden sopimuksen Charles Laughtonin tuotantoyhtiöltä. O'Hara ehti tehdä kaksi pientä valkokangasroolia, ennen kuin hänet jo palkattiinkin Laughtonin kanssanäyttelijäksi Alfred Hitchcockin ohjaamaan Jamaica Inniin (1939). Samana vuonna teattereihin tuli William Dieterlen ohjaama Notre Damen kellonsoittaja, jossa O'Hara sai Laughtonin lisäksi seuraa Sir Cedric Hardwickesta. Hyvät arvostelut saaneen Notre Damen kellonsoittajan myötä O'Hara oli tehnyt Hollywood-debyyttinsä alle kaksikymmenvuotiaana, ja jatkossa hänet nähtiinkin jo päärooleissa erityisesti musikaaleissa. Laughtonin kanssa O'Hara teki vielä Jean Renoirin ohjaaman Tämä maa on minun -sotadraaman vuonna 1943.

John Fordin viidellä Oscarilla palkittu Vihreä oli laaksoni (1941) aloitti kaksikon yhteistyön, joka jatkui elokuvilla Rio Grande, Hurja mieheni, Vaitelias mies ja Suuri paraati. Vuonna 1950 valmistunut Rio Grande oli "vain länkkäri" arvostelijoiden ja palkintolautakuntien silmissä, mutta Vaitelias mies sai arvostusta jo valmistuessaan ja tänä päivänä sitä pidetään yhtenä Fordin kuin myös näyttelijöidensä parhaimpana elokuvanaan. Rio Grandessa, Hurjassa miehessäni ja Vaiteliaassa miehessä pääroolin näytteli John Wayne, jonka kanssa O'Hara teki myös Andrew V. McLaglenin McLintock!:n (1963) ja George Shermanin Hurjan Jaken (1971).

Muita O'Haran suuria ja vähän pienempiäkin klassikkoelokuvia ovat George Seatonin joulutarina Susanin kääntymys (1947), Carol Reedin Miehemme Havannassa (1959), David Swiftin Disney-hitti Ansa vanhemmille (1961) sekä James Stewartin kanssa tehdyt, Henry Kosterin ohjaama Mr. Hobbs lähtee lomalle (1962) ja McLaglenin ohjaama Rancho River (1966).

Kuten melkeinpä kaikki naisnäyttelijät, joutui O'Harakin olemaan useimmiten vain naispääosassa, ei koskaan varsinaisessa pääroolissa. Waynen, Stewartin ja Laughtonin lisäksi hänen vasta- ja kanssanäyttelijöihinsä lukeutuivat mm. Errol Flynn (Kaikkia lippuja vastaan), Tyrone Power (Musta joutsen, Suuri paraati), Henry Fonda (Kuolematon kersantti), Douglas Fairbanks Jr. (Sinbad merenkävijä), Rex Harrison (Korkein panoksin), Lon Chaney Jr. (Arabian sheikki) ja Anthony Quinn (Kaikkia lippuja vastaan, Kunniavelka, Äitini on naiseni). Hitchcockin, Renoirin ja Fordin lisäksi O'Haraa ohjasivat myös mm. Sam Peckinpah, Henry Hathaway, William A. Wellman, Nicholas Ray, Jean Negulesco ja Lewis Milestone.

O'Hara teki viimeisimmän valkokangasroolinsa Chris Columbuksen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa, mutta tuottaja John Hughesin nimellä myydyssä Äitini on naiseni -draamakomediassa vuonna 1991. Kahdenkymmenen vuoden ajan hiljaiseloa pitänyt näyttelijätär palasi valkokankaalle vähintäänkin yhtä hyvissä voimin kuin oli sen jättänyt, mutta vaikka hänellä olikin elokuvan toinen pääosarooli John Candyn rinnalla, ei häntä sittemmin ole valkokankaalla nähty. Kolme televisioelokuvaa O'Hara kuitenkin vielä teki, mutta niistäkin tuorein on vuodelta 2000.

Terveysongelmistakin kärsinyt 93-vuotias Hollywood-legenda on kuitenkin edelleen ikäänsä nähden hyvissä voimissa. Hän viettää aikaansa pääasiassa Irlannissa, vaikkakin omistaa talot myös Arizonasta ja Neitsytsaarilta. O'Hara ei urallaan saanut ensimmäistäkään Oscar-ehdokkuutta, eikä häntä ole myöskään elämäntyö-Oscarilla huomioitu.

Klikkaa kuva isommaksi.

Valentin Vaala ja Leila Lampi elokuvan Minä ja mieheni morsian (1955) kuvauksissa.

Suomalainen filmiteollisuus sanan varsinaisessa merkityksessä oli enää vain kaunis muisto, kun elokuvan sekatyömies Anssi Mänttäri sai kunnian haastatella mestariohjaaja Valentin Vaalaa pari kuukautta ennen tämän 60-vuotispäivää. Toki Vaalaa oli varmasti haastateltu radioon jo useita kertoja 1930-luvulta lähtien, mutta näyttää siltä, että tallenne on säilynyt ainoastaan tästä vuonna 1969 tehdystä haastattelutuokiosta.

Mänttäri oli Vaalaa haastatellessaan 27-vuotias, mutta takanaan jo yli viiden vuoden elokuvaura. Hän oli ollut järjestäjänä mm. Mikko Niskasen Sisseissä, Aito Mäkisen Vaaksa vaarassa ja Timo Bergholmin Punahilkassa, apulaisohjaajana Erkko Kivikosen Kesyttömissä veljeksissä ja monenlaisissa muissa tehtävissä eri filmeissä. Vasta 1970-luvun loppupuolella ohjausdebyyttinsä tehnyt Mänttäri ei edustanut eikä edusta lainkaan sellaista elokuvatyyliä kuin Vaala, mutta se ei tokikaan estänyt häntä olemasta kiinnostunut vanhan mestarin haastattelemisesta. Vanhahan Vaala ei toki tuolloin ollut eikä koskaan vanhaksi elänytkään, mutta vuonna 1969 oli hänen edellisestä ja viimeisestä filmistään kulunut jo kuusi vuotta, takanaan 44 pitkää ohjausta ja 40-vuotinen ura elokuvan palveluksessa.

Haastattelua tehdessään Mänttäri ei ollut nähnyt kuin seitsemän Vaalan työtä, esimerkiksi Loviisan, mutta ei kylläkään Ihmisiä suviyössä. Tänä päivänä televisiossa nähdään kyllä Vaalan filmejä, mutta DVD:nä niistä ei montaa saa. Tämän päivän haastattelijan olisi siis helpompi nähdä enemmän Vaalan filmejä, mutta hyvin kauan menisi, jos aikoisi ne kaikki saada nähdyksi.

Erittäin kiinnostavassa haastattelussa hyvin miehisen äänen omaava, tupakkaa ketjussa polttava ja sormillaan pöytään naputtava Vaala kertoo suhtautumisestaan silloiseen nykyelokuvaan (hänen kritiikkinsä 1960-luvun kotimaista elokuvaa kohtaan pätevät myös tämän päivän kotimaisiin ja ulkomaisiinkin elokuviin), uransa alusta, komediaelokuvien ohjaamisesta sekä muun muassa siitä, miksei hän enää tuolloin ohjannut pitkiä elokuvia.

Vaalan haastattelu Elävässä arkistossa