Ikimuistoinen Lasse Pöysti

”Elokuvan ja television tuotteet ovat ohjaajan taidetta, näyttelijän säteilystä ne sisältävät vain referaatteja”
– Lasse Pöysti, 1990

Suomalaisen elokuvan 105-vuotiaassa historiassa on nähty enemmän suuria tähtiä, lahjakkuuksia ja persoonallisuuksia kuin mitä Suomen kokoisessa pienessä maassa saattaisi uskaltaa toivoakaan. Yksi suomalaisen elokuvahistorian merkittävimmistä tekijöistä on 27. lokakuuta 2012 eläkkeelle 72 vuoden uran jälkeen jäänyt Lasse Pöysti, jonka valkokangasura kesti vuodesta 1941 aina vuoteen 2008 saakka. Ura alkoi pääroolilla ja päärooliin se myös päättyi. Tähti hän oli ja on aina.

Pöystin tie elokuvan ja näyttelijätaiteen pariin alkoi ilman sen suurempaa pakkoa. Hän otti osaa Suomen Filmiteollisuuden kuvaushalleilla Suomisen perhe -nimisen elokuvan koekuvauksiin, jonka lapsirooleihin haettiin uusia kasvoja. Tuttu Paristo -nimisen tekijäkaksikon, Seere ”Serp” Salmisen ja Elsa Soinin luomaan radiokuunnelmasarjaan perustunut filmi oli yksi ensimmäisistä suomalaisista selvästi lapsi- ja perheyleisölle tehdyistä elokuvista. Suomisen perhe -radiokuunnelmasarja on jo suuremmilta osin unohdettu, mutta yhä tänä päivänä sarjan elokuvat ja niiden kiistaton tähti ovat koko kansan tuntemia – ei ehkä aivan vauvasta vaariin, mutta sivistyneestä vauvasta keneen tahansa vaariin kylläkin.

14-vuotias Pöysti nähtiin siis ensimmäistä kertaa valkokankaalla Suomisen Ollina Toivo Särkän ohjaamassa Suomisen perheessä. Maaliskuussa 1941 ensi-iltaan tullut elokuva oli toivottua eskapismia sodasta kärsivälle kansalle ja elokuva, jota saattoi huoletta päästää lapsetkin katsomaan. Ohjaaja Toivo Särkkä oli johtanut Erkki Karun perustamaa Suomen Filmiteollisuus (SF) -yhtiötä jo useamman vuoden ajan, Karun kuoltua lyhyen sairastamisen jälkeen. Yli viisissäkymmenissä ollut Särkkä oli opetellut elokuvaohjaamisen jalon taidon suomalaisen äänielokuvan pioneerilta, insinööri Yrjö Nortalta, joka oli ohjannut ja myös äänittänyt ensimmäisen suomalaisen äänielokuvan, vuonna 1931 valmistuneen Sano se suomeksi -”revyyn”. Norta oli elokuvaohjaajana lahjaton, jonka hänen työnsä osoittavat, lukuun ottamatta SF-Paraatia (1940), jonka onnistumisen voi tosin laskea hyvin pitkälti kuvaaja Theodore Lutsin ansioksi.

Opettajastaan huolimatta Särkästä tuli taitava ohjaaja, jonka voimakas persoonallisuus on synnyttänyt lukuisia hänestä kertovia tarinoita. Muistelmissaan Pöysti ei Särkästä pahaa sanaa sano, toisin kuin valtaosa hänen kanssaan työskennelleistä näyttelijöistä ja elokuvantekijöistä. ”Särkän tallissa” Pöysti uransa aloitti ja siellä suuren osan töistään teki.

Samana vuonna Suomisen perheen kanssa Särkkä ohjasi myös kaksi muuta elokuvaa, jotka menestyksellään jättivät lastenelokuvan varjoonsa, Kulkurin valssin ja Kaivopuiston kauniin Reginan. Näiden lisäksi Särkkä sai vuoden aikana valmiiksi myös neljännen ohjaustyön, Kulkurin valssin ja Kaivopuiston kauniin Reginan tavoin Tauno Palon tähdittämän Onnellinen ministeri -musikaalin, johon Pöysti sai kiinnityksen sivurooliin. Suomisen perheen ja Onnellisen ministerin lisäksi nuori näyttelijä nähtiin vuoden 1941 aikana valkokankaalla myös Hannu Lemisen Täysosuma-esikoisohjauksessa, tosin vain hyvin pienessä osassa. Lisätöitä Pöysti sai radiosta, jossa hän ryhtyi esittämään samaa Suomisen Ollin roolia.

Suomisen perhe ei ollut mitenkään erityisen suuri yleisömenestys, katsojia tuli vajaat 335 000, mutta tuottaja-ohjaaja uskoi henkilöiden vetovoimaan ja tuotti vuosina 1942–1945 neljä jatko-osaa, joissa Pöysti näytteli Orvo Saarikiven ohjauksessa. Pöystin omaelämäkerran mukaan työ Saarikiven kanssa ei sujunut aina yhtä hyvin kuin Särkän kanssa, mutta välirikkoakaan ei tullut. Viimeisen Suomisen Olli -elokuvan jälkeen vuonna 1946 Pöysti palkittiin erikois-Jussilla vuoden nuorena näyttelijänä.

Suomisen Olli yllättää -elokuvan jälkeen Pöysti piti peräti kolmisen vuotta kestäneen tauon elokuvien teosta, kunnes palasi valkokankaalle vuonna 1948 kolmen elokuvan voimin. Särkän tuottamassa ja Ville Salmisen ohjaamassa Haaviston Leenissä hänellä oli mitättömän pieni osa, mutta Suomi-Filmin palkkalistoilta hän sai sivuosan Ilmari Unhon ohjaamasta Kilroy sen teki -komediasta ja suuremman osan Saarikiven ohjaamasta komediasta Hormoonit valloillaan. Molemmissa Suomi-Filmille tehdyissä elokuvissa Pöysti sai näytellä Joel Rinteen kanssa, ja yhdessä he tekivät vielä vuonna 1950 yhden elokuvan, Edvin Laineen ohjaaman Isäpapan ja keltanokan, jonka tuotti tällä kertaa SF.

1940-luvun loppuvuosina Pöysti sai jo hieman aikuisempiakin rooleja. Edvin Laineen ohjaamassa Rumassa Elsassa (1949) hänet nähtiin hieman omalaatuisena opiskelijana Eeva-Kaarina Volasen rinnalla, jonka kanssa Pöysti nähtiin myös Särkän ohjaamassa Katupeilin takana -epookissa (1949). Valentin Vaalan kanssa Pöysti pääsi tekemään Sinut minä tahdon -nimisen komedian (1949), joka jäi kaksikon ainoaksi yhteistyöksi.

Arvostus Pöystin lahjoja kohtaan lähti nousuun viimeistään 1950-luvun alussa. Näytellessään teatterimiehenä arvostetun, mutta elokuvaohjaajana surkean Wilho Ilmarin ohjaamassa Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin -filmissä (1950) omalaatuista Heikki Piiparista, palkittiin hänet työstään sivuosanäyttelijän Jussilla. Pysti tuli jaetusti Pöystin kahdesta roolisuorituksesta, Piiparisesta ja Roland af Hällströmin ohjaaman Tukkijoella-elokuvan Pölhö-Kustaasta. Pöysti – joka vuonna 1951 nähtiin valkokankaalla myös Ossi Elstelän Vain laulajapojissa, Matti Kassilan Radio tekee murron -klassikossa, Edvin Laineen komediassa Vihaan sinua – rakas sekä Ville Salmisen Rion yössä ja Kenraalin morsiamessa – otti vastaan Tukkijoella-elokuvan roolin sen jälkeen, kun tuottaja Mauno Mäkelä Fennada-Filmistä oli luvannut Pöystille mahdollisuuden ohjata oman elokuvansa. Vuodesta 1944 saakka elokuvaohjaamisesta enemmän tai vähemmän vakavissaan haaveillut Pöysti sai Mäkelältä tarjouksen näytellä Pölhö-Kustaan rooli ja toimia apulaisohjaajana af Hällströmin elokuvassa, jonka jälkeen Pöysti saisi itse ohjata ...ja Helena soittaa -nimisen draaman, jossa af Hällström häntä neuvoisi.

Vaikka Pöysti oli näytellessään kiinnittänyt huomiota myös elokuvan tekniseen puoleen, ei ohjaamistyö ollutkaan aivan niin helppoa kuin hän oletti. Niinpä hänen elokuviensa teknisenä ohjaajana toimi useimmiten kuvaaja Esko Töyri, ensimmäisestä filmistä lähtien. Pöystin esikoisohjaus oli jatkoa Hannu Lemisen vuonna 1948 ohjaamalle Soita minulle, Helena -yleisömenestykselle, joka perustui Aino Räsäsen erittäin hyvin myyneeseen, mutta sitäkin pahemmin parjattuun romaaniin. Pöysti käsikirjoitti oman filminsä Räsäsen romaanin pohjalta, ja sai näyttelijöikseen Irma Seikkulan, Leif Wagerin ja Jussi Jurkan kaltaisia tähtiä. Erityisen hyvää yleisömenestystä elokuvasta ei tullut eikä sitä myöskään Jussi-palkinnoin huomioitu – kuten ei mitään muutakaan Pöystin ohjaustyötä.

Samana vuonna ...ja Helena soittaa -elokuvan kanssa Pöysti ohjasi vielä kaksi muutakin filmiä, joten esikoisohjaajasta otettiin Fennada-Filmissä kaikki irti. Kaarlo Nuorvalan käsikirjoittamasta Salakuljettajan laulusta ei liene kukaan koskaan erityisemmin pitänyt, mutta pääosassa nähdään sentään Tapio Rautavaara. Pöysti kirjoitti Joel Laikan romaanin pohjalta Kaikkien naisten monni -nimisen sotilasfarssin, jossa hän ohjaamisen lisäksi näytteli pääosan. Lopputuloksena syntyi yksi parhaimmista suomalaisista sotilasfarsseista, vaikka siitä löytyykin melkeinpä kaikki lajityypin kliseet – tai ehkä juuri siinä oli se syy. Ohjaajan itsensä näyttelemän alokas Niemisen mielitiettynä nähtiin Toini Vartiainen, joka oli näytellyt Suomisen Ollin siskoa muutamassa filmissä. Kolmannella elokuvallaan Pöysti oli saavuttanut huippunsa ohjaajana.

Varmasti Kaikkien naisten monnin onnistumisella ja menestyksellä oli paljon tekemistä sen kanssa, että tulevina vuosina Pöysti sai tehdä Fennadalle useita muitakin saman lajityypin elokuvia. Roland af Hällström ohjasi Pöystiä Miljonäärimonnin (1953) nimiroolissa ja Ville Salminen Laivaston monnit maissa -filmissä (1958), kun taas Aarne Tarkaksen kanssa Pöysti teki Sankarialokkaan (1955) ja Sotapojan heilat (1958). Pöystin ohjaustöiden kuvaaja Esko Töyri sai hänkin ohjata tähtinättelijää yhdessä sotilaskujeilussa, Vääpelin kauhussa (1957), jonka käsikirjoittamiseen Pöysti osallistui.

1950-luvun puoliväliin mennessä Pöysti ohjasi vielä elokuvat 2 hauskaa vekkulia (1953), Kummituskievari (1954) ja Näkemiin Helena (1954), mutta ilman sen suurempaa menestystä. 2 hauskaa vekkulia ei onnistunut toistamaan Kaikkien naisten monnin menestystä, vaikka Vartiainen nähtiin naispääosassa. Ohjaustöitään merkittävämpiä töitä Pöysti teki näyttelijänä Aarne Tarkaksen Kovanaamassa (1954), Roland af Hällströmin klassikkomainetta nauttivassa Putkinotkossa (1954) ja Tarkaksen jo mainitussa Sankarialokkaassa (1955).

Vaikka teatteritaiteesta enemmän innostunut Pöysti onkin tehnyt elokuviaan useimmiten juuri rahan takia, ei hän ole markan tähden suostunut roskaan kuin kerran urallaan. Valkoisen peuran (1952) ohjaaja Erik Blomberg, entinen huippuluokan kuvaaja ja silloinen itsenäinen tuottaja-ohjaaja, päätti tehdä elokuvan Miss Eurooppa -kilpailujen innoittamana. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Blomberg kameroineen seurasi Suomeen saapuvia Miss Eurooppa -kilpailijoita pitkin Suomenmaata, kuvaten paikanpäällä kaikenlaista mahdollista, kasaten juonen sitten leikkaus- ja jälkiäänitysvaiheessa. Rahan takia Pöysti lähti elokuvaan mukaan, mutta tällaista roskaa hän ei onneksi ole toistamiseen tehnyt. Miss Eurooppaa metsästämässä (1955) on yksi huonoimmista kotimaisista elokuvista koskaan eikä sitä mennyt teattereihin kovinkaan moni ihminen katsomaan, joten ainakaan tuottaja Blomberg ei siitä pahemmin kostunut. Huomattavasti parempi filmi olikin sitten Aarne Tarkaksen länkkäriparodia Villi Pohjola (1955), jossa Pöystillä tosin oli vain pieni kapakkapianistin rooli.

Vääpelin kauhun lisäksi Pöysti nähtiin vuonna 1957 valkokankaalla huomattavasti laadukkaamassa Syntipukissa, joka perustui Agapetuksen jo 1930-luvulla filmattuun nerokkaan idean omaavaan näytelmään. Matti Kassila ohjasi uuden valkokangassovituksen Fennada-Filmille, tähtinään Pöysti, Marjatta Kallio, Rolf Labbart ja Hannes Häyrinen. Tuottaja Mauno Mäkelä laittoi rahan poikimaan tekemällä seuraavaksi vuodeksi toisen Agapetus-filmatisoinnin, niin ikään jo 1930-luvulla filmatun Asessorin naishuolet, jonka Pöysti ohjasi ja näytteli toista miespääosaa, kun taas varsinainen päärooli uskottiin Hannes Häyrisen harteille. Syntyi Pöystin ohjaajauran toiseksi paras teos, varsin mukava pieni komedia. Syntipukin Koikkalaisen roolin Pöysti toisti televisiosovituksessa 1960-luvun alussa.

Näyteltyään Suomisen Ollia vielä yhden, viimeisen kerran Särkän ohjaamassa Taas tapaamme Suomisen perheen -elokuvassa vuonna 1959, Pöysti ryhtyi tekemään viimeiseksi jäänyttä elokuvaohjaustaan. Näyttelijä-ohjaaja oli itse asiassa keväällä 1955 ohjannut ensimmäisen suomalaisen televisiolähetyksen, jota noin kymmenen Suomessa silloin ollutta televisiovastaanotinta seurasi. Sittemmin television suosio oli kasvanut räjähdysmäisesti, ja Pöysti oli alkanut tekemään näköradioon Justus-nimistä komediahahmoa, jonka Fennada-Filmi toi valkokankaalle vuonna 1960. Pöysti ohjasi, kirjoitti ja näytteli pääosan Justus järjestää kaiken -filmissä, kauniina ja iki-ihanana mielitiettynään Elina Salo, mutta rennosta tunnelmastaan ja muutamista hyvistä hetkistään huolimatta elokuvan käsikirjoitus oli auttamattoman keskeneräinen ja kantoi vain jonkin aikaa filmin alusta – silloin tosin sitäkin paremmin. Yhteensattumaako, että Pöysti ohjasi Asessorin naishuolet -filmatisoinnin ja alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuneen Justus järjestää kaiken -elokuvan, kun taas Särkkä ohjasi aikoinaan Asessorin naishuolet -filmatisoinnin ja muutamaa vuotta myöhemmin komedian nimeltä August järjestää kaiken.

Justus järjestää kaiken jäi Pöystin viimeiseksi työksi suurille elokuvastudioille, sillä seuraavan kerran hänet nähtiin valkokankaalla vasta vuonna 1964 ja tuohon mennessä Suomen Filmiteollisuus oli jo tehnyt konkurssin ja sekä Suomi-Filmi että Fennada-Filmi molemmat käytännössä lopettaneet tuotantonsa. Pöystin vuoden 1964 elokuvarooli olikin ruotsalaisen Åke Falckin elokuvassa Häähuolia, joka palkittiin Ruotsin Jussilla eli Guldbaggella vuoden parhaana elokuvana.

Seurasi jälleen neljän vuoden tauko, jonka jälkeen Pöysti nähtiin sivuosassa Timo Bergholmin ainoaksi teatterielokuvaohjaukseksi jääneessä Punahilkassa (1968) ongelmateinin (Kristiina Halkola) huomattavasti vanhempana miesystävänä. Kahdeksan vuotta tämän jälkeen Pöysti teki pääroolin Claes Anderssonin näytelmään perustuneessa Pyhässä perheessä (1976), josta mestarinäyttelijä sai uransa toisen Jussi-palkinnon. Ohjaaja Anssi Mänttärin kanssa Pöysti teki sittemmin vielä elokuvat Kuningas lähtee Ranskaan (1986), Näkemiin, hyvästi (1986) ja Mestari (1992).

Pyhän perheen lisäksi Pöysti teki muutaman muunkin roolin 1970-luvun lopulla, mutta kylläkin ruotsin kielellä. Tage Danielssonin parhaan elokuvan Guldbaggenilla palkittu Picasson seikkailut (1978) ja Vilgot Sjömanin Salaisuuksien talo (1979) olivat molemmat ruotsalaisia tuotantoja, kun taas Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen romaaniin perustunut Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (1979) oli suomalainen tuotanto, mutta ruotsinkielinen. Elokuvan ohjasi Pöystin lempiohjaajiin lukeutuva teatterismies Ralf Långbacka, jolle yleisömenestyksestä nauttinut filmi jäi ainoaksi elokuvaohjaukseksi. Pöysti sai Puntilan roolistaan parhaan miesnäyttelijän Jussin.

1980-luvulla Pöysti jatkoi ruotsalaisten ja ruotsinkielisten elokuvien tekoa. Jonas Siman Sinitunturin lapset (1980) ei ole tuttu kovinkaan monelle, mutta Jan Troellin Kotkan lento (1982) sen sijaan saattaa olla. Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuudella huomioidussa filmissä Pöysti näytteli sivuroolia, kun Ingmar Bergmanin elokuvien ja myöhemmin myös Hollywoodin tähti Max von Sydow teki pääosan. Pöysti itse näytteli Bergmanin ohjauksessa Hustruskolan-nimisessä televisioelokuvassa vuonna 1983. Bergmanin elokuvien tekijöitten kanssa Pöysti työskenteli myös Jörn Donnerin Dirty Storyssa (1984), Suomessa kuvatussa ruotsinkielisessä filmissä, jonka päärooleja tulkitsivat Erland Josephson ja Charlotta Larsson. Donnerin omalaatuista huumoria kuvastaa se, että tosielämän isä ja tytär näyttelevät elokuvassa rakastavaisia.

Pöystin muihin 1980-luvun valkokangasrooleihin lukeutuvat osat Mika Kaurismäen Klaanissa (1984), Marianne Ahrenin ruotsalaisfilmissä På liv och död (1986), Ville Mäkelän rikosfilmissä Lain ulkopuolella (1987) ja pääosa Matti Kassilan ohjaamassa F.E. Sillanpää -filmatisoinnissa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988). Neljällä Jussilla palkittua Sillanpää-filmatisointia ei kuitenkaan huomioitu Jussein ohjauksestaan tai miespääosastaan, ne kunniat menivät Pekka Parikalle Pohjanmaasta ja Kari Sorvalille Kuutamosonaatista.

1990-luvulla Pöysti nähtiin valkokankaalla enää neljästi, Mänttärin Mestarissa (1992), Mats Arehnin tanskalais-suomalais-ruotsalaisessa Valkoisissa valheissa (1995), Erich Hörtnaglin ruotsalaisfilmissä Ihmeelliset kyyneleet (1995) ja Åke Lindmanin Lapin kullan kimalluksessa (1999). Yli 200 000 katsojaa saaneen Lapin kullan kimalluksessa Pöystin rooli oli sivuosaluontoinen, mutta ehkä kuitenkin kaikista elokuvan roolisuorituksista parhaiten mieleenjäävä.

(Ainakin toistaiseksi) viimeisen kerran Pöysti nähtiin valkokankaalla Miika Soinin Thomaksessa (2008). Televisioelokuvan budjetilla tehty filmi tuli aluksi festivaali- ja televisiolevitykseen, päästen seuraavan vuoden puolella vaatimattomaan teatterilevitykseen Suomessa. Katsojia elokuva ei juurikaan saanut, mutta eiväthän Thomaksen kaltaiset valtavirrasta poikkeavat filmit ole juuri koskaan teattereissa menestyneet. Norjalaisen Kjell Askildsenin novelleihin perustuva Thomas on kertomus Pöystin näyttelemästä nimihenkilöstä, iäkkäästä miehestä, joka elää nykyään täydellisessä yksinäisyydessä vailla mitään iloja – miten hän on siihen joutunut, sen elokuva kertoo. Teatterilevitystä edeltäneestä televisioensi-illasta johtuen Thomasia ei kelpuutettu kilpailemaan Jussi-ehdokkuuksista, mutta Pöysti sai elämäntyöstään Betoni-Jussin vuonna 2010.

Elokuva-, radio- ja teatterityönsä ohella Pöysti on (kuten jo aiemmin todettiinkin) tehnyt televisiotöitä. 1950-luvulla hän teki mm. Lasse Pöysti Show'ta, 1960-luvulla hän oli TV-teatterin tähti, 1970-luvun lapset muistavat hänet satusetänään, 1980-luvulla hän sai Jussin roolistaan Juhani Tiikkaisen TV-elokuvassa Maailman paras (1986) ja 1990-luvulla hän on näytellyt kuvaruuduissa mm. Matti Ijäksen TV-elokuvissa.

Suomisen perheen ja Thomaksen välillä ehti kulua 67 vuotta. Vaikka Pöysti oli neljätoistakesäisenä poikkeuksellisen kovan tason lapsinäyttelijä, kehittyi hän tuon liki seitsemänkymmenen vuoden aikana ainutlaatuiseksi näyttelijäksi – korvaamattomaksi ja ikimuistoiseksi. Elokuviensa kautta hän tulee aina olemaan myös ikinuori.

Lasse Pöystin filmografia sekä valikoituja TV-töitä

Tekstiä korjattu 2.11.