Etusivu uusiksi, neljään kertaan
Billy Wilderin Etusivu uusiks', kuvassa Walter Matthau. Universal.
Mikä rooli yhdistää Cary Grantia, Walter Matthauta ja Burt Reynoldsia?
Kaksi entistä chicagolaista sanomalehtimiestä kirjoittivat komedianäytelmän murhasta tuomitun kuolemantuomion täytäntöönpanon aaton tapahtumista. Näytelmän kirjoittajista vähemmän tunnetumpi, Charles MacArthur, lähti nuorenamiehenä Pennsylvaniasta Chicagoon luomaan uraa lehtimiehenä. Siinä samalla hän kirjoitteli novelleja. Ben Hecht puolestaan oli Chicago Daily News -lehden sotakirjeenvaihtaja 1. maailmansodan aikaan. Palattuaan Saksasta hän tuli tunnetuksi myös rikosreportterina, kuten MacArthurkin, joka tuolloin työskenteli Chicago Examinerille.
Sekä MacArthur että Hecht olivat mukana ratkaisemassa sotasankarina pidetyn Carl Wandererin vaimon murhaa, jonka syylliseksi paljastui hänen aviomiehensä. Wanderer päätyi köydenjatkeeksi, kun Hecht ja MacArthur muuttivat yhdessä New Yorkiin ryhtyäkseen näytelmäkirjailijoiksi. Näytelmä syntyikin: murhamiehen odotellessa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa, hänen ympärillään on varsinainen sirkus, jota lehtimiehet pyörittävät. Lisävauhtia tilanteeseen tuo kohta naimisiin menevä tähtireportteri, jonka päätoimittaja keplottelee tekemään vielä yhden jutun, sabotoidakseen tämän avioliiton, ennen kuin sitä on edes solmittu. Valtaosa tapahtumista sijoittuu oikeustalon lehdistöhuoneeseen.
The Front Page -nimen saaneen kolminäytöksisen komedian ensi-ilta oli Broadwaylla 14. elokuuta 1928. Näytelmä ja sen ensimmäinen tuotanto oli menestys, jota esitettiin 276 kertaa huhtikuuhun 1929 mennessä. Sen jälkeen se on nähty Broadwaylla neljänä eri tuotantona, viimeisimmäksi Jerry Zaksin ohjaamana vuonna 1986. Suomessa sitä on esitetty nimillä Etusivu ja Etusivun juttu. Turun Kaupunginteatterin vuoden 1984 produktiota esitettiin 59 kertaa ja se sai 33 806 katsojaa.
Hechtin ura elokuvakäsikirjoittajana oli alkanut muutama vuosi ennen The Front Page -näytelmää, MacArthurin oma pari vuotta näytelmän jälkeen. Molemmat kirjoittivat pitkien uriensa aikana klassikkoelokuvia sekä yhdessä että erikseen. Yhteisiä projekteja olivat mm. Michael Curtizin gangsteriklassikko Likakasvoiset enkelit (1938), George Stevensin Gunga Din (1939) ja William Wylerin Humiseva harju (1939). MacArthurin elokuvaura hiipui 1940-luvun puolella, mutta Hecht kirjoitti vielä mm. Alfred Hitchcockin Pelastusveneen (1944), Noidutun (1945) ja Muukalaisia junassa (1951). Valtaosassa projekteistan Hect ja MacArthur olivat osa isompaa käsikirjoittajaryhmää, joiden työpanosta ei aina mainittu elokuvan alkuteksteissä. Esimerkiksi Hecht sai krediitin vain yhdestä niistä kolmesta Hitchcock-filmistä, joita hän oli mukana kirjoittamassa.
MacArthur oli Oscar-ehdokkaana kolmesti ja Hecht kuudesti. Molemmat saivat Oscarin The Scoundler -komediasta (1935), Hecht myös Josef von Sternbergin Alamaailman (1927) tarinasta.
Lewis Milestone
Etusivu uusiksi (1931)
Hechtin ja MacArthurin näytelmän ensimmäinen filmatisointi valmistui vajaa pari vuotta sen jälkeen, kun näytelmä oli poistunut Broadwaylta. Elokuvan tuottivat yhdessä öljyteollisuudessa toimineen isänsä miljoonaomaisuuden perinyt Howard Hughes ja ohjaaja Lewis Milestone. Hughesilla oli varaa tuottaa elokuvasovitus ilman Hollywood-studioiden apua, joskin sen levityksestä vastasi United Artists, alansa merkittävä toimija.
Ohjaaja Milestone (1895–1980) oli juuri edeltävänä vuonna tehnyt kaikkien aikojen sotaelokuvan, Erich Maria Remarquen romaaniin pohjautuneen Länsirintamalta ei mitään uutta -mestariteoksen, joka voitti parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscarit. Milestone oli jo sitä ennen saanut Oscarin Tuhat ja yksi kujetta -filmistään (1927).
Venäjällä, nykyisin Moldovalle kuuluvassa Kishinevin kaupungissa syntynyt Milestone, oikealta nimeltään Lev Milstein, muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1913 ja aloitti elokuvauransa nelisen vuotta myöhemmin Yhdysvaltain armeijan palveluksessa apulaiskuvaajana ja leikkaajana. Vuonna 1925 hän lähti kuukausipalkkaiseksi ohjaajaksi Warner Bros. -studiolle, ja vuonna 1932 hänestä tehtiin United Artists -studion tuotantopäällikkö.
Hechtin ja MacArthurin sijaan heidän näytelmänsä elokuvaversion kirjoitti Barlett McCormack, jonka muista käsikirjoituksista tunnetuin lienee Cecil B. DeMillen Kleopatra (1934). Toiseen pääosaan, kieroksi päätoimittaja Walter Burnsiksi, oli tulossa Louis Wolheim, mutta tämä kuoli yllättäen. Hänen tilalleen palkattiin Adolphe Menjou, joka sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, ja tämän vastapariksi avioliittoa ja uutta elämää suunnittelevaksi tähtireportteriksi verrattain tuntematon Pat O'Brien. O'Brienin elokuvaura saikin räjähtävän lähdön; hän ehti näytellä lähes sadassa elokuvassa.
Milestone teki elokuvasta nopeatempoisen komedian, joka toimi esikuvana tuleville filmeille monessakin mielessä. Sitä on pidetty ensimmäisenä merkittävänä lehdistöstä kertovana filminä. Toteutuksen suhteen Milestonen tapaa käyttää päällekkäistä dialogia on sitäkin pidetty pioneerityönä. Elokuva huomioitiin kolmella Oscar-ehdokkuudella, parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja miespääosasta. Suomen teattereihin sitä ei syystä tai toisesta tuotu, ja televisiossakin se nähtiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1996. TV-esitystä varten sille annettiin suomenkielinen nimi, Etusivu uusiksi.
Cary Grant, Ralph Bellamy ja Rosalind Russell elokuvassa Meidän vastaeronneiden kesken. Columbia.
Meidän vastaeronneitten kesken (1940)
Hechtin ja MacArthurin näytelmän toinen filmatisointi valmistui alle yhdeksän vuotta ensimmäisen jälkeen. Asialla oli Howard Hawks, joka oli hiljattain ohjannut monien muiden merkkiteosten lisäksi Cary Grantin ja Katharine Hepburnin tähdittämän komediaklassikon Hätä ei lue lakia (1938). Hawks ehdotti Grantille The Front Pagen uutta filmatisointia kaksikon kuvatessa Vain enkeleillä on siivet -seikkailuelokuvaa (1939). Hawks oli ihastunut näytelmän dialogiin, jota hän piti moderneimpana, mitä siihen mennessä oli kirjoitettu.
Näytelmätekstiä läpikäydessä Hildy Johnsonin, tähtirepotterin, roolin luki Hawksin naispuolinen sihteeri. Tätä kuunneltuaan Hawks tuli sille kannalle, että elokuva toimisi vielä paremmin, jos Hildyn repliikit kuuluisivat naiselle. Näin päähenkilö muutettiin miehestä naiseksi, mutta pääpiirteissään kyseessä on alkuperäisteokselle uskollinen filmatisointi. Haws jopa yritti saada Hechtiä ja MacArthuria laatimaan elokuvan käsikirjoituksen, mutta näillä oli muita kiireitä. Erään lähteen mukaan Hecht olisi kuitenkin ollut mukana Hawksin elokuvan käsikirjoitustyössä, mutta ainakaan krediittiä hän ei saanut tai ottanut.
Näytelmäkirjailijoiden kieltäydyttyä tehtävää tarjottiin Gene Fowlerille, joka oli ehdottanut Hechtille ja MacArthurille muutoksia näytelmään, ennen kuin sitä oli vielä tuotettu. Lopulta Hawksin elokuvan käsikirjoittajaksi ryhtyi Charles Lederer, itsekin entinen lehtimies, joka oli ollut kirjoittamassa dialogia Milestonen filmatisointiin samasta näytelmästä.
Hildyn rooliin oli aluksi tulossa Irene Dunne, joka kuitenkin piti roolia liian pienenä. Sen jälkeen tehtävää tarjottiin Claudette Colbertille, Joan Crawfordille, Ginger Rogersille, Margaret Sullavanille, Jean Arthurille je Hepburnille, jotka kaikki kieltäytyivät. Hawksin Vain enkeleillä on siivet -filmissä Grantin vastanäyttelijänä nähdyllä Arthurilla oli tuolloin sopimus elokuvan tuottaneen Columbia-studion kanssa, joten kieltäydyttyään tarjotusta työstä hän menetti palkkansa joksikin aikaa.
Elokuvan naispääosaan löydettiin lopulta Rosalind Russell. Sittemmin neljä Oscar-ehdokkuuttakin saaneen Russellin ja Hawksin yhteistyö jäi yhden elokuvan mittaiseksi.
Hawks teki kaikkensa saadakseen elokuvastaan mahdollisimman nopean. Milestonen tavoin hän käytti päällekkäistä dialogia, tosin vieläkin suuremmassa määrin. Jo käsikirjoitusvaiheessa hän oli käskenyt Ledereriä tekemään dialogista sellaista, ettei repliikkien alulla ja lopulla ollut merkitystä – näin niitä saattoi käyttää päällekkäin. Sen ansiosta elokuvasta tuli 191-sivuisesta käsikirjoituksesta huolimatta vain 92-minuuttinen – eikä musiikkiakaan tarvittu kuin elokuvan lopussa. Elokuvan kuvauspaikalla käyneet lehtimiehet väittivät Hawksille Milestonen version dialogin olleen nopeampaa: todistaakseen näiden olevan väärässä, Hawks lopulta pani molemmat filmit pyörimään samanaikaisesti. Halusipa Hawks sitä tunnustaa tai ei, oli Milestonen elokuvalla suuri vaikutus hänen filmiinsä. Yksi esimerkki on dialogiin piilotetut, elokuvantekijöihin viittaavat sisäpiirin vitsit, joita jo Milestone käytti omassa versiossaan, tosin eri henkilöistä.
His Girl Fridayksi nimetty filmi sai erinomaiset arvostelut, voitti yleisön puolelleen ja on sittemmin usein luettu kaikkien aikojen parhaimpien komedioiden joukkoon, mutta ensimmäistäkään Oscar-ehdokkuutta se ei saanut. Sittemmin elokuvan oikeudet omistava Columbia-studio unohti uusia elokuvan tekijänoikeudet, minkä seurauksena filmi on vuodesta 1968 lähtien kuulunut ns. public domainiin, joskin itse näytelmän tekijänoikeudet ovat yhä voimassa.
Suomessa Hawksin elokuva nähtiin ensi-illassa 30. marraskuuta 1941. Suomalaista nimeä Meidän vastaeronneiden kesken on käytetty myös muodossa Meidän vasteronneitten kesken.
TV-tuotannot
Hechtin ja MacArthurin näytelmän ensimmäinen televisiosovitus valmistui jo vuonna 1945 newoyrkilaisen TV-kanavan tuottamana ja esittämänä televisioelokuvana. Neljä vuotta myöhemmin CBS tuotti näytelmästä 18-osaisen televisiosarjan, jonka päärooleissa nähtiin John Daly ja Mark Roberts. Daly tunnetaan parhaiten vuosina 1950–1967 pyörineen What's My Line? -televisiovisailun sivistyneenä ja hauskana juontajana. The Front Pagen sarjaversion ohjannut Franklin Heller ohjasi myös noin puolet What's My Line?:n jaksoista.
Brittiläinen BBC-kanava teki näytelmästä oman TV-elokuvansa vuonna 1948. Vuonna 1970 asialla olivat jälleen yhdysvaltalaiset, tämänkertaisessa TV-elokuvasovituksessa päärooleja näyttelivät Robert Ryan ja George Grizzard.
Etusivu uusiks' (1974)
Charlotte Chandlerin kirjoittamassa elämäkerrassa Billy Wilder kertoi olevansa yleisesti ottaen uudelleenfilmatisointeja vastaan, koska hänen mielestään hyvää elokuvaa ei kannattanut tehdä uudelleen – ja vielä vähemmän huonoa. Itävalta-Unkarissa syntynyt Wilder oli itsekin tehnyt töitä lehtimiehenä, joten hän innostui tuottaja Jennings Langin ehdotettua hänelle uutta filmatisointia Hechtin ja MacArthurin näytelmästä.
Wilder sijoitti elokuvansa tapahtumat vuoteen 1929, koska hänen mielestään sanomalehti ei enää 1970-luvulla ollut tärkein uutislähde. Kuusi Oscaria voittanut ja lisäksi viisitoista kertaa ehdolla ollut Wilder laati elokuvan käsikirjoituksen yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa I.A.L. Diamondin kanssa. Diamond oli aikaisemmin työskennellyt Hechtin ja MacArthurin kanssa Hawksin ohjaamassa Marilyn Monroe -filmissä Rakas, minä nuorrun (1952).
Wilder käytti päällekkäistä dialogia huomattavasti vähemmän kuin Hawks. Elokuvansa pääosiin hän palkkasi Jack Lemmonin ja Walter Matthaun – kaksikkoa hän oli ohjannut jo Onnenonkijoissa (1966). Lemmon ja Matthau oli lisäksi nähty yhdessä Gene Saksin Parittomissa kaveruksissa (1968). Wilderin uudessa filmissä Matthau näytteli päätoimittaja Walter Burnsia, Lemmon tähtireportteri Hildy Johnsonia ja Susan Sarandon tämän tulevaa vaimoa.
Etusivu uusiks' -nimen Suomessa saanut elokuva oli Chandlerin kirjan mukaan Wilderin ensimmäinen voittoa tuottanut filmi sitten Irma la Doucen (1963) – näiden välissä hän oli kuitenkin ehtinyt ohjata neljä filmiä. Elokuva sai myös kolme Golden Globe -ehdokkuutta, parhaasta komediaelokuvasta ja Lemmonin ja Matthaun pääosista.
Suomessa Etusivu uusiks' sai 68 211 katsojaa ja oli vuoden 1975 ensi-illoista 23. katsotuin.
Christopher Reeve, Burt Reynolds ja Kathleen Turner. TriStar Pictures.
Kanavat sekaisin (1988)
Kuten todettua, Wilderin mielestä sanomalehden asema tärkeimpänä uutislähteenä oli jo mennyttä. Vuosikymmen myöhemmin se oli sitä vielä vähemmän, ja niinpä Hechtin ja MacArthurin neljännen (ja toistaiseksi myös viimeisen) näytelmän filmatisoinnin tapahtumapaikaksi otettiin TV-aseman uutistoimitus.
Eddie Murphyn tähdittämän Arvoisan herran (1992) tarinan laatineen ja Bill Cosbyn pystyynhaukutun Leonard osa 6:n (1987) käsikirjoittaneen Jonathan Reynoldsin sovittama Kanavat sekaisin -elokuva noudattaa sekin alkuperäisnäytelmän ideaa melko pitkälti, mutta lainaa paljon myös Hawksin sovitukselta. Tässäkin filmissä lähtöä tekevä ja naimisiin menevä toimittaja on nainen, jota 1980-luvulla kovassa nosteessa ollut Kathleen Turner näytteli. Turner oli nähty Vihreän timantin metsästys- ja Niilin jalokivi -elokuvissa (1984 ja 1985) Michael Douglasin vastanäyttelijänä sekä Lawrence Kasdanin Body Heatin (1981), John Hustonin Prizzin kunnian (1985) ja Francis Ford Coppolan Peggy Sue meni naimisiin -filmin (1986) naispääosassa.
Turnerin ex-aviomiehen ja esimiehen rooliin palkattiin Burt Reynolds, joka ei ollut tehnyt kunnon hittiä sitten Colin Higginsin ohjaaman Teksasin paras pikku porttola -komedian (1982). Turnerin roolihahmon uutena aviomiehenä nähtiin Christopher Reeve, joka oli näytellyt viimeisen kymmenen vuoden aikana kahdessa erittäin hyvin, yhdessä hyvin ja yhdessä hyvin huonosti menestyneessä Superman-elokuvassa. Reeven muut elokuvat eivät olleet merkittäviä yleisökappaleita.
Myös ohjaaja oli toista luokkaa kuin Milestone, Hawks tai Wilder. Ted Kotcheff oli aiemmin ohjannut mm. Syntymäfiksu-komedian (1974) ja ensimmäisen Rambo-filmin (1982). Rambon suuresta taloudellisesta menestyksestä huolimatta Kotcheffin ura ei lähtenyt suureen nousukiitoon, ja 1990-luvun alussa hänen oli jo tyytyminen suoraan videolla julkaistavien pehmopornoelokuvien ohjaamiseen.
Kanavat sekaisin -filmin tuottaja Martin Ransohoff oli 1960-luvun alusta lähtien tuottanut useita merkkiteoksia, mm. Norman Jewisonin Täyskäsi-Kidin (1965) ja John Sturgesin Jääasema Zebran (1968), mutta Ben Boltin Big Town – elämä panoksena (1987) aloitti alamäen, josta hänen uransa ei enää noussut. Kanavat sekaisin -elokuvaan hän sai kuitenkin 18 miljoonan dollarin budjetin, joka vastaa nykyrahassa reilua 35 miljoonaa. Sekin oli tosin liikaa, sillä elokuva teki ensi-iltaviikonloppunaan Pohjois-Amerikassa vain kolme miljoonaa ja koko teatterilevityksensäkin aikana vain yhdeksän miljoonaa dollaria. Nykypäivän lipunhinnoilla summa olisi lähes kaksinkertainen.
Sen verran vähän luottoa Kotcheffin elokuvaan oli, ettei sitä nähty Suomen teattereissa lainkaan. Oscar-ehdokkuuksien sijaan tämä sovitus Hechtin ja MacArthurin näytelmästä sai Razzie-ehdokkuudet; Reynolds ja Reeve olivat ehdolla vuoden huonoimmista näyttelijäsuorituksista.
Mainittujen elokuvien DVD-julkaisuja:
Hätä ei lue lakia (Future Film)
Wilderin Etusivu uusiks' (Future Film)
Kanavat sekaisin (Scanbox; loppuunmyyty)
Lähteet:
TCM Movie Database
IMDb Pro
Charlotte Chandler: Nobody's Perfect: Billy Wilder: a Personal Biography (2004)
Elokuvien Elvis, osa 1: Rakasta minua hellästi ja Kiihkeitä rytmejä
Elvis Presley Rakasta minua hellästi -elokuvan kuvauksissa. 20th Century Fox.
Hollywood alkoi hyödyntää laulajia heti ensimmäisestä pitkästä äänielokuvasta lähtien. Al Jolsonin jalanjälkiä Alan Croslandin ohjaamassa Jazzlaulajassa (1927) ovat sittemmin seuranneet monet laulajat kestosuosikeista tähdenlentoihin, lahjakkaista vähemmän lahjakkaisiin. Merkittävän uran elokuvanäyttelijöinä näistä laulajista on tehnyt vain harva, näistä tärkeimpinä Frank Sinatra, Dean Martin, Bing Crosby, David Bowie ja Elvis Presley.
Kun Elviksen ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi kauppoihin 23. maaliskuuta 1956, ehti kulua vain kolme päivää, kun nuori supertähti oli jo Hollywoodissa Paramountin studioilla tekemässä ensimmäistä – ja viimeistä – koekuvaustaan. Kyseessä ei ollut tavallinen tilanne, jossa jokin innokas nuori näyttelijä pyrkii monien satojen ellei tuhansien kohtalontovereidensa tavoin näyttelemään roolia jossakin tietyssä produktiossa, vaan vartavasten Elvikselle järjestetty tilaisuus, minkä tarkoituksena oli selvittää tämän potentiaalia elokuvanäyttelijänä.
Elvis oli saanut kutsun kolme päivää kestäneisiin koekuvauksiin tuottajalegenda Hal B. Wallisilta, joka oli tehnyt enemmän tähtiä kuin on taivaalla. Elviksen koekuvaukset jakaantuivat kolmeen osaan: ensimmäisenä päivänä filmattiin kohtaus William Ingen The Girls of Summer -näytelmästä, toisena päivänä koekuvattiin Elvis Sateentekijä-filmiä varten ja kolmantena päivänä Elvis sai esittää huulisynkkana Blue Suede Shoes -hittikappaleensa. Näistä filminpätkistä jälkipolville on säilynyt ainoastaan Blue Suede Shoesin väreissä kuvattu esitys.
Elviksen koekuvauksia seurannut näyttelijätyön opettaja Charlotte Clary totesi tämän olevan ”synnynnäinen näyttelijä”, kun taas myöhemmin Elvikselle useita filmejä kirjoittanut Allan Weiss kertoi Elviksen näyttelijälahjojen olleen ”yläasteen näytelmän pääosanesittäjän tasolla”. Blue Suede Shoesin esitystä Weis kuitenkin vertasi maanjäristykseen.
Koekuvausten tuloksena oli sopimus Wallisin ja Paramountin kanssa. Huhtikuun 25. päivänä solmittu sopimus kattoi yhden elokuvan ja option kuuteen elokuvaan. Sopimus takasi Elvikselle ensimmäisestä filmistä 15 000 dollarin (130 000 dollaria nykyrahassa) palkkion, joka olisi sitten elokuva elokuvalta kasvanut aina 100 000 dollariin saakka.
Elviksen ensimmäisen filmin palkkiota sopii verrata James Deanin 10 000 dollarin palkkioon Nuoresta kapinallisesta (1955). Eedenistä itään -elokuvasta Dean sai 1 000 dollaria viikolta. Palkkataulukon toisessa päässä olivat elokuvatähtijärkäleet, kuten Cary Grant, joka kuittasi Alfred Hitchcockin samanvuotisesta Varkaitten paratiisista 750 000 dollaria (6,65 nykymiljoonaa).
Wallisin kanssa tehty sopimus antoi Elvikselle oikeuden tehdä vuosittain yhden elokuvan jollekin toisellekin tuottajalle. Elviksestä oli tullut elokuvanäyttelijä, vain rooli puuttui.
Sateentekijä
Wallis oli koekuvannut Elviksen nimenomaan N. Richard Nashin Sateentekijä-näytelmästä tehtävää filmatisointia varten. Näytelmäkirjailija oli itse laatinut elokuvakäsikirjoituksen, jonka ohjaajaksi oli lupautunut teoksen Broadwaylle ohjannut Joseph Anthony. Anthonyn esikoiselokuvan päärooleihin oli jo kiinnitetty kaksi suurta nimeä, Burt Lancaster ja Katherine Hepburn.
Nashin tarina sijoittuu 1910-luvun Kansasiin, jota riivaa jatkuva kuivuus. Hepburnin näyttelemän, isänsä ja veljensä kanssa asuvan vanhanpiian elämään saapuu Lancasterin näyttelemä muukalainen, joka lupaa tehdä sateen – hyvää korvausta vastaan. Elvikselle oli tarkoitettu Hepburnin roolihahmon pikkuveljen osa.
Sateentekijä ei syntynyt harmoniassa. Vaikeana pidetty Lancaster oli tekstistä innostunut, mutta Wallis halusi hänet mieluummin Kuolemanloukku O.K. Corral -lännenelokuvaan, johon Lancaster suostui vain, jos saisi näytellä Sateentekijässäkin. Lopulta sekään ei oikuttelevaa tähteä miellyttänyt. Sen sijaan Elvis jo ehti radiohaastattelussa kertoa näyttelevänsä Lancasterin ja Hepburnin kanssa Sateentekijä-nimisessä elokuvassa, mutta viime hetkellä Wallis muutti mieltään ja palkkasi Elviksen tilalle Earl Hollimanin. Syyksi Wallis ilmoitti roolin olevan liian pieni Elviksen kaltaiselle tähdelle. Palkkion suuruus suhteessa roolin kokoon ei liene ollut erityisen merkittävä tekijä, sillä Elvikselle sopimuksen takaama 15 000 dollarin palkkio olisi ollut vain kymmenesosa Lancasterin palkkiosta.
Sateentekijä sai Oscar-ehdokkuudet Hepburnin sivuosasta ja musiikistaan. Vuokratuotot Pohjois-Amerikan elokuvateatterilevityksestä jäivät kolmasosaan Lancasterin samanvuotisesta Trapetsista ja kauas Elviksen ensimmäisestä, vielä samana vuonna valmistuneesta elokuvasta. John Frankenheimer ohjasi Sateentekijästä TV-elokuvan 1980-luvulla, mutta Francis Ford Coppolan Sateentekijällä (1997) ei ole mitään tekemistä Nashin näytelmän kanssa.
Richard Egan, Debra Paget ja Elvis Presley Rakasta minua hellästi -elokuvan kuvauksissa. 20th Century Fox.
Ensimmäinen rooli löytyy
Sateentekijän jälkeen Wallis suunnitteli panevansa Elviksen Garson Kaninin The Rat Race -näytelmän filmatisointiin, jossa tämä saisi näytellä New Yorkiin uraa luomaan saapuvaa nuorta muusikkoa. Lopulta Wallis tuli siihen tulokseen, ettei Elvis olisi sopinut tähänkään rooliin. Kun näytelmä lopulta filmattiin Robert Mulliganin (Kuin surmaisi satakielen) ohjaamana vuonna 1960, pääosassa oli Tony Curtis, jonka tyylistä Elvis otti vaikutteita jo vuosia aiemmin.
Kun Wallis ei löytänyt Elvikselle sopivaa projektia, Elviksen manageri Tom Parker käytti sopimuksessa olevaa oikeutta tehdä yksi filmi toiselle tuottajalle ja studiolle. 20th Century Foxin kanssa yhteistyötä tehnyt tuottaja David Weisbart oli lännen- ja seikkailufilmien tuottamisen jälkeen osunut kultasuoneen Nuorella kapinallisella, jonka tähti oli sittemmin kuollut. Kenties toisella nuorisoidolilla voisi täyttää toisen kengät, lienee Weisbart ajatellut.
Fox ja Weisbart tarjosivat Elvikselle The Reno Brothers -lännenfilmiä, jonka pohjana olleesta tositarinasta oli vuotta aiemmin tehty Junarosvot-niminen filmi, jossa Randolph Scott näytteli roistoja jahtaavaa lainvalvojaa Elokuussa allekirjoitettu sopimus kattoi tämän yhden elokuvan ja option kahteen muuhun, joista kerrotaan tämän juttusarjan myöhemmässä osassa. The Reno Brothersista Elvis sai jo 100 000 dollaria (875 000 nykydollaria) ja lisäksi nimensä kolmanneksi suurimmalla elokuvan mainosmateriaaleihin ja alkuteksteihin, Richard Eganin ja Debra Pagetin jälkeen.
The Reno Brothers oli kertomus sisällissotaan lähteneestä Vancesta (Egan), joka palattuaan kotiin saa huomata tyttöystävänsä Cathyn (Paget) naineen Vancen pikkuveljen, Clintin (Elvis). Lisädraamaa tilanteeseen tuo armeijan kultalähetyksen ryöstö, jossa Vance on osallisena, ja tultuaan katumapäälle saa rikostovereidensa vihat niskoilleen. Jeffrey Hunter ja Robert Wagner ehtivät kieltäytyä Clintin roolista tehtävän pienuuden takia, mutta elokuvassa neljä laulua esittänyttä Elvistä varten Clintin osaa suurennettiin.
Kokeneiden filmimiesten seurassa
The Reno Brothersin käsikirjoitus pohjautui sekä tositapahtumiin että Maurice Geraghtyn laatimaan tarinaan, josta Robert Buckner teki käsikirjoituksen. Sekä Buckner että Gerahgty olivat entisiä huippuluokan käsikirjoittajia, jotka olivat kokeilleet siipiään myös tuottajina. Bucknerin teki uransa merkittävimmän yhteistyön Michael Curtizin kanssa kirjoittaen tälle mm. Errol Flynn -elokuvat Lännen valloittajat (1939), Sankari Virginiasta (1940), Santa Fen sankarit (1940) ja Pilvien veikot (1941) sekä James Cagneyn tähdittämän Yankee Doodle Dandyn (1942), josta Buckner sai uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden. Lisäksi Buckner tuotti Curtizin Isä ja me -hittielokuvan (1947). Pian tämän jälkeen hänen ura lähti nopeaan laskuun, ja 1950-luvun puoliväliin tultaessa hänen käsikirjoituksensa kelpasivat enää vain The Reno Brothersin kaltaisiin B-luokan tuotantoihin.
Tuottaja Weisbart oli tullut elokuva-alalle leikkaajana ja tehnyt hänkin merkittävää yhteistyötä Curtizin kanssa leikaten tämän elokuvista mm. Mildred Piercen (1945). Uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden Weisbart sai Jean Negulescon Sanattomien tunteiden (1948) leikkauksesta. Elia Kazanin Viettelysten vaunun (1951) leikkaamisen jälkeen Weisbart aloitti tuottajauransa erilaisilla genre-elokuvilla; lännen-, seikkailu- ja kauhuelokuvilla. Uran käännekohta oli Nicholas Rayn Nuori kapinallinen, joka yhdessä Kazanin Eedenistä itään -filmin kanssa teki Deanista tähden ja rutosti rahaa tuotantoyhtiölle: 1,5 miljoonaa (13 nykymiljoonaa) maksaneen elokuvan vuokratuotot Pohjois-Amerikasta kohosivat yli 4,5 miljoonan (40 nykymiljoonaa). Vastaavanlainen tuottoisa bisnes on varmasti ollut Weisbartin mielessä silloin, kun Elvis palkattiin The Reno Brothersiin.
Elviksen ensimmäisen elokuvan ohjaajaksi valikoitui Robert D. Webb, joka oli 1930-luvulta lähtien työskennellyt lukuisissa elokuvissa apulaisohjaajana tai toisen kuvausryhmän ohjaajana. 1930-luvulla apulaisohjaajilla oli vielä oma palkintokategoriansa Oscareissa, ja Webb sai uransa ainoan Oscarinsa Henry Kingin Chicago palaa -elokuvasta (1937). Oman ohjaudebyyttinsä Webb teki Victor Maturen ja nuoren Lee Marvinin tähdittämällä, Korean sotaa käsitelleellä The Glory Brigadella (1953). Samana vuonna valmistui jo toinenkin ohjaustyö, Kaksintaistelu merenpohjalla, joka sai Oscar-ehdokkuuden värikuvauksestaan. Sen pääosaa näytelleen Robert Wagnerin kanssa Webb teki myös seuraavan elokuvansa, lännentarinan Valkoinen sulka (1955), kun taas Miekalla ja ristillä -filmin tähtenä nähtiin jo Anthony Quinnin kaltainen erittäin tuottelias kestosuosikki.
Debra Paget Langin elokuvassa Tiger of Bengal (1959). SNC.
Debra Paget & Richard Egan
Sekä Richard Egan (1921–1987) että Debra Paget olivat aloittaneet elokuvauransa 1940-luvun lopulla. Heidät oli jo nähty yhdessä Henry Kosterin Näin hänen kuolevan -megahitin (1953) jatko-osassa Gladiaattorit (1954), jonka Delmer Daves ohjasi. Sen lisäksi Eganille oli ehtinyt kertyä jo kymmeniä elokuvarooleja, mutta niistä valtaosa B-luokan elokuvissa. Gladiaattorien tähden, Victor Maturen, kanssa Egan näytteli myös Richard Fleischerin Vaarallisessa lauantaissa (1955).
Paget (s. 1933) debytoi teatterilavalla vuonna 1946 Shakespearen Windsorin iloiset rouvat -näytelmässä, jonka jälkeen 20th Century Fox -studio kiinnitti hänet näyttelijäkseen. Ensimmäiset filmiroolinsa 157-senttinen Paget teki pari vuotta myöhemmin. Kesäkuussa 1956 Milton Berlen TV-show'ssa yhdessä Elviksen kanssa nähdyn Pagetin elokuvaroolien suuruus oli usein suhteessa elokuvien suuruuteen; mitä pienempi elokuva, sitä suurempi rooli. Joseph L. Mankiewiczin Muukalaisten talossa (1949), Henry Hathawayn 14 tunnissa (1951) ja Jacques Tournerin Merirosvojen kuningattaressa (1954) nuorella näyttelijättärellä oli sivuosat, Davesin Paratiisilinnussa (1951), Harmon Jonesin Niilin prinsessassa (1954) ja Kosterin Marssikuninkaassa (1954) pääosat.
Pagetin ja Davesin yhteistyö alkoi Katkaistulla nuolella (1950), jossa Pagetilla oli naispääosa James Stewartin näytellessä varsinaisen tähtiroolin. Kolme Oscar-ehdokkuutta saanut lännenelokuva ei tehnyt Pagetista kertaheitolla tähteä, vaan pikemminkin hänen urastaan tuli hyvin epätasainen. Yhden vuoden aikana Paget saattoi näytellä pääosaa ja tanssia puolialastomana B-luokan filmissä, toisaalta taas näytellä sivuroolin megaluokan Raamattu-spektaakkelissa.
Lewis Milestonen ohjaamassa Victor Hugo -filmatisoinnissa Kurjat (1952) Pagetilla oli naispääosa Cosettena, Tusinoittain halvemmalla -hitin (1950) jatko-osassa Tusina tallella (1952) yksi pääosista. Ennen The Reno Brothersia Paget ehti näytellä myös Cecil B. DeMillen Kymmenessä käskyssä (1956), josta tuli yksi kaikkien aikojen katsotuimmista elokuvista.
The Reno Brothersin ohjaajalle Paget ja Egan olivat ennestään tuttuja. Egan oli näytellyt Webbin elokuvissa The Glory Brigade ja Miekalla ja ristillä, Paget Valkoisessa sulassa.
Kuvaus – kamera – käy!
The Reno Brothersin kuvaukset alkoivat Fox-studion omistamalla maatilalla ja studiolla 23. elokuuta ja päättyivät 8. lokakuuta 1956. Elvis saapui kuvauksiin hyvin valmistautuneena; hän oli opetellut ulkoa sekä omansa että kaikkien muidenkin repliikit. Kesken elokuvan kuvausten, 9. syyskuuta, Elvis kävi New Yorkissa esiintymässä Ed Sullivanin TV-ohjelmassa, jossa hän esitti Love Me Tenderin ensimmäistä kertaa. Seurauksena oli televisiosensaatio ja hittilaulu, jonka singlejulkaisua myytiin jo ennakkoon yli miljoona kappaletta. Love Me Tenderistä tuli kaikkien aikojen ensimmäinen kultalevyn saaja ja The Reno Brothers -elokuvan uusi nimi.
Elokuvan lopusta, jossa Clint kuolee, tuli ongelmallinen. Elviksen fanit olivat kuulleet tarinan lopusta jo ennen filmin julkaisua, eivätkä olleet loppuratkaisuun lainkaan tyytyväisiä. Vaikka elokuvaan oli kuvattu myös vaihtoehtoinen loppu, jossa Clint ei kuolekaan, päätettiin alkuperäinen loppuratkaisu säilyttää ja antaa Clintin kuolla. Kompromissiksi elokuvan viimeiseen kuvaan laitettiin Clint laulamaan elokuvan nimikkokappaletta ”haamuna”, pääkuvaan päälleliimattussa pienemmässä kuvassa.
Love Me Tenderin budjetti oli maltillinen; 1,25 miljoonaa dollaria, nykyrahassa lähes 11 miljoonaa. Elokuvan suuri ensi-iltatapahtuma pidettiin New Yorkin Paramount-teatterissa 15. marraskuuta, ja vaikka Elvistä ei tilaisuudessa nähtykään, varsinainen sirkus oli saanut alkunsa. Elvis itse kävi katsomassa elokuvan yksityisnäytöksessä kotikaupunkinsa Memphisin elokuvateatterissa 20. marraskuuta, päivää ennen filmin lähtemistä 575 esityskopiolla maanlaajuiseen teatterilevitykseen. Ensimmäisen viikon aikana elokuva sai vuokratuottoja 540 000 dollarin (4,7 nykymiljoonan) edestä ja hävisi viikon katsojatilastoissa vain George Stevensin Jättiläiselle (1956), 201-minuuttiselle värielokuvalle, jonka tähtinä nähtiin Rock Hudson, Elizabeth Taylor ja jo edesmennyt James Dean viimeisessä elokuvaroolissaan.
Love Me Tender tuotti tuotantokustannuksensa takaisin kahden viikon levityksen jälkeen. Pohjois-Amerikan teatterilevityksestä kertyi kaikkiaan 4,5 miljoonan vuokratuotot, nykyrahassa 40 miljoonaa. Maailmanlaajuisesta teatterilevityksestä Fox-studion kassaan kilahti 9,5 miljoonan, nykrahassa yli 80 miljoonan dollarin vuokratuotot. Suomessa Love Me Tender sai nimekseen Rakasta minua hellästi, ja sen ensi-ilta oli 10. toukokuuta 1957 Helsingin Savoy-teatterissa. Uusintakierrokselle se lähti 11. heinäkuuta 1969.
Love Me Tenderin jälkeen ohjaaja Webbin ura jatkui vastaavien B-luokan tuotantojen parissa. 1960-luvun puolella hän palasi toisen kuvausryhmän ohjaajan tehtäviin neljään elokuvaan, mm. Gregory Peckin tähdittämään Armottomaan viholliseen (1963) ja Carol Reedin Tuskaan ja hurmioon (1965), jonka pääosassa nähtiin Charlton Heston. Webbin oma ohjaajaura jatkui 1960-luvun lopulla muutamalla B-elokuvalla, mm. Etelä-Afrikassa kuvatulla The Cape Town Affairilla (1967) ja Vincent Pricen tähdittämällä länkkärillä The Jackals (1967).
Richard Eganin työt vähenivät, mutta hänet nähtiin vielä parissakymmenessä elokuvassa vuoteen 1979 mennessä ja televisiossa aina 1980-luvun lopulle saakka. Eganin viimeisistä filmeistä mainittavimpia ovat Delmer Davesin Kesäpaikka (1959), Raoul Walshin ja Mario Bavan ohjaama Persian miekka (1960) ja Rudolph Matén 300 spartalaista (1962).
Paget sen sijaan nähtiin seuraavaksi Anthony Quinnin ja Ray Millandin rinnalla The River's Edge -elokuvassa (1957), William Dieterlen Persian tikarin (1957) naispääosassa, Jules Vernen Maasta Kuuhun -romaanin filmatisoinnissa (1958) ja nättinä murhaajana Roy Del Ruthin Paatuneessa ja häikäilemättömässä (1960). Työtarjoukset Hollywoodista vähenivät ja Paget lähti ulkomaille tekemään kaksi elokuvaa mestariohjaaja Fritz Langin (M – kaupunki etsii murhaajaa, Metropolis) kanssa, Eschnapurin tiikerin (1959) ja Maharadjan kosto (1959), joista lisäksi leikattiin yhdistelmäversio yhdysvaltalaisia markkinoita varten. Tämän jälkeen Paget filmasi Italiassa kaksi elokuvaa. Palattuaan Yhdysvaltoihin Paget kelpasi enää vain Roger Cormanin nyrkkipajan tuotantoihin Kauhutarinat (1962) ja Linnan kauhut (1963), jotka pohjautuivat Edgar Allan Poen teksteihin.
Pageti oli neljä kuukautta naimisissa näyttelijä-laulaja David Streetin kanssa vuonna 1958 ja lännenelokuvistaan tunnetun ohjaaja-käsikirjoittaja Budd Boetticherin kanssa vuosina 1960–1961. Pagetin elokuvaura päättyi 1960-luvun puolivälissä, kun hän nai öljymiljonäärin ja jäi kotirouvaksi.
Elviksen manageri Tom Parker, Hal B. Wallis, Elviksen isä Vernon ja Elvis Presley Hula-hula-paratiisin (1966) kuvauksissa. Paramount.
Kiihkeitä rytmejä (1957)
Kun Rakasta minua hellästi osoitti Elviksen olevan varsinainen kassamagneetti, Elviksen kanssa sopimuksen yhdestä elokuvasta ja option vielä kuudesta elokuvasta tehnyt tuottaja Hal B. Wallis löysi kuin löysikin Elvikselle sopivan projektin. Elviksen manageri Tom Parker neuvotteli tälle 50 000 dollarin bonuksen varsinaisen filmipalkkion (15 000 $) päälle. Bonus vastaa nykyrahassa yli 420 000 dollaria, alkuperäisen sopimuksen takaama palkkio yli 125 000 dollaria. Peter Guralnickin Viimeinen juna Memphisiin -kirjan (1998) mukaan Elviksen palkkio olisi ollut kokonaista 150 000 dollaria (yli 1,2 miljoonaa nykyrahassa).
Elviksen ja Wallisin ensimmäinen elokuva kulki aluksi työnimillä Lonesome Cowboy, Running Wild, Stranger in Town ja Something for the Girls, ennen kuin nimeksi valikoitui Loving You. Elokuvan pohjana oli Mary Agnes Thompsonin A Call from Mitch Miller -novelli, joka oli julkaistu Good Housekeeping -aikakauslehdessä kesäkuussa 1956. Wallis osti novellin filmatisointioikeudet vielä saman vuoden aikana.
Wallis palkkasi Loving Youn käsikirjoittajiksi Hal Kanterin (1918–2011) ja Herbert Bakerin (1920–1983). Kanter – joka sai debyyttinään ohjata Loving Youn – oli jo työskennellyt jonkun verran televisiossakin, mutta parhaiten hänet tunnettiin Bob Hopen komedioiden käsikirjoittajana. Yhteistyö Hopen kanssa oli alkanut Norman Z. McLeodin ohjaamalla Kaksoisolentoni-filmillä (1951), jonka dialogia Kanter oli mukana laatimassa. Tämän jälkeen Kanter pääsikin jo yhdeksi Hal Walkerin ohjaaman 2 iloista merimiestä Balissa -elokuvan (1952) käsikirjoittajista. Hopen rinnalla elokuvan pääosassa nähtiin hänen kanssaan monta filmiä tehnyt Bing Crosby.
Hopelle Kanter kirjoitti myös George Marshallin ohjaaman Punaisen Pöllön sankarit (1953), Claude Binyonin ohjaaman Ojasta allikkoon (1953) ja McLeodin ohjaaman Casanovan unohtumattoman yön (1954). Kanterin yhteistyö Marshallin kanssa jatkui Dean Martin & Jerry Lewis -komedialla Satulassa haaremiin (1954), joka taasen toi Kanterin kynäiltäväksi toisenkin Martin & Lewis -filmin, näiden parhaimpana pidetyn Vaarattomia vakoilijoita -klassikon (1955), jonka Frank Tashlin ohjasi. Samana vuonna Kanter sai mainetta myös vakavampien tekstien tekijänä, kun hän laati elokuvakäsikirjoituksen Tennessee Williamsin Tatuoitu ruusu -näytelmästä Daniel Mannin ohjaamaan samannimiseen elokuvaan, joka sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Filmin pääosissa nähtiin Anna Magnani ja Burt Lancaster. Sekä Tatuoitu ruusu että Vaarattomia vakoilijoita olivat Wallisin tuotantoja.
Kiihkeitä rytmejä. Paramont.
Myös Loving Youn toinen käsikirjoittaja, Herbert Barker, oli kynäillyt Martin & Lewis -komedioita, Norman Taurogin ohjaaman Laskuvarjomonnit (1952) ja Marshallin Yö kummitussaarella (1953), joiden jälkeen Barker oli mukana kirjoittamassa Sidney Sheldonin ohjaamaa Ihannevaimoa (1953), pääosissa Cary Grant ja Deborah Kerr, Robert Aldrichin baseball-draamaa Big Leaguer (1953) ja Arthur Lubinin ohjaamaa Puhuvaa muulia naiskomppaniassa (1954), joka oli seitsenosaisen komediaelokuvasarjan viides osa.
Kanterin tavoin myös Barker oli mukana kirjoittamassa Tashlinin ohjaamaa Vaarattomia vakoilijoita, ja ehti sen jälkeen kirjoittaa Tashlinin kanssa tämän ohjaaman ja käsikirjoittaman, Jayne Mansfieldin tähdittämän Minkäpä tyttö sille voi -komedian (1956), ennen kuin siirtyi Loving Youn pariin.
Elviksen toisen samanvuotisen elokuvan, Jailhouse Rockin, tavoin Loving Youn tarina liippasi melko läheltä hänen omaa elämäänsä. Elvis näyttelee Deke Riversiä, aloittelevaa laulajaa, josta tykkäävät niin tytöt kuin Lizabeth Scottin näyttelemä musiikkipromoottori Glendakin, jolle nuori Deke kelpaa niin yksityis- kuin työelämässäkin. Glendan kanssa Deken kyvyillä on rahastamassa kantrimuusikko Tex Warner, jota näytellyt Wendell Corey oli hiljattain nähty Sateentekijässä, Elviksen ensimmäiseksi filmiksi meinatussa rainassa.
Corey oli tuttu kasvo monista sivurooleista, mutta varsinainen filmitähti hän ei ollut. Scott sen sijaan aloitti elokuvansa film noir -elokuvien tähtenä Kirk Douglasin ja Barbara Stanwyckin rinnalla Lewis Milestonen Paholaisnaisessa (1946), Humphrey Bogartin vastanäyttelijänä John Cromwellin Kuumissa paikoissa (1947), ja Cromwellin Suurkaupungin varjossa (1951) seurana oli Robert Mitchum. Byron Haskinin film noirissa Lain ulkopuolella (1948) Scott sai näytellä Burt Lancasterin kanssa, Haskinin samaan genreen lukeutuvassa On myöhäistä itkeä -filmissä (1949) Scottilla oli jo filmin päärooli. William Dieterlen film noirissa Suurkaupungin pimennossa (1950) hänen vastanäyttelijänä oli uransa kolmannessa roolissa nähty Charlton Heston.
Kymmenkunta film noiria tehtyään Scott nähtiin komediaroolissa jo mainitussa Martin & Lewis -elokuvassa Yö kummitussaarella, jota seurasivat mm. Irving Rappertin Bad for Each Other (1953), toinen yhteinen filmi Charlton Hestonin kanssa, ja Allan Dawnin Ratsastavat hurjat -länkkäri (1954). Loving Youn jälkeen Scott nähtiin valkokankaalla vielä kerran, viiidentoista vuoden tauon jälkeen Pulpissa (1972), joka oli ohjaaja Mike Hodgesin ja pääosaa näytelleen Michael Cainen toinen yhteistyö Tappakaa Carterin (1971) jälkeen. Muutamia TV-rooleja tehnyt Scott on yksi viimeisistä 1940-luvun filmitähdistä, jotka ovat elossa vielä tänäkin päivänä.
Elokuvan toisessa naispääosassa nähtiin 18-vuotias Dolores Hart, Mario Lanzan sukulaistyttö avioliiton kautta, jolle Loving Youn Susan oli ensimmäinen varsinainen elokuvarooli. Hartin vanhemmat olivat hekin näyttelijöitä, isä Bert Hicks nähtiin myös valkokankaalla pienissä avustajarooleissa. Vanhempiensa erottua Hart muutti isovanhempiensa luo; hänen isoisänsä oli paikallisen elokuvateatterin koneenkäyttäjä, jonka kautta Hart tutustui elokuviin entistä lähemmin. Lähdettyään Los Angelesiin Hart sai roolin koulunsa produktiossa Pyhä Johanna -näytelmästä, josta sana kiri Hal Wallisin korviin. Wallis kutsui Hartin koekuvauksiin ja sen perusteella teki alle parikymppisen Hartin kanssa sopimuksen seitsemäksi vuodeksi.
Deken ikäiselle pojalle paremmin sopivaa, kilttiä tyttöä näyttelevä Hart nähtiin Elviksen rinnalla myös Michael Curtizin ohjaamassa Kitara kainalossa -filmissä (1958), jota käsittelevässä jutussa hänestä kerrotaan enemmän.
Kanterin esikoisohjauksen kuvaukset alkoivat 21. tammikuuta 1957 ja päättyivät 8. maaliskuuta. Koko elokuva kuvattiin Paramountin studioilla, lukuun ottamatta Susanin (Hart) perheen maatilalle sijoittuvia kohtauksia, jotka pantiin purkkiin Hollywood-kyltin läheisyydessä Hollywood-kukkuloilla. Elviksen vanhemmat Vernon ja Gladys Presley pääsivät avustajaksi poikansa elokuvaan ”näytellen” yleisön jäseniä yhdessä filmin monista konserttikohtauksista.
Elvis ja Dolores Hart elokuvassa Kiihkeitä rytmejä. Paramount.
Elviksen ensimmäisen värifilmiin Paramount liittyi myös siten, että Wallisin tuotantoyhtiöllä oli pitkä levitys- ja tuotantosopimus sen kanssa. Siitä syystä myös Loving You kuvattiin käyttäen Paramountin kehittämää VistaVision-kuvausmenetelmää, joka oli sen vastine 20th Century Foxin CinemaScopelle. Käytännössä VistaVision antoi mahdollisuuden kuvata elokuvan laajakuvana, joka yhdessä värien kanssa oli tärkeä kilpailukeino televisiota vastaan. VistaVisionissa saatiin tausta- ja etuala yhtä teräviksi, joskaan esimerkiksi Varkaitten paratiisin (1955) menetelmällä kuvannut Alfred Hitchcock ei tästä ”edusta” välittänyt. Ensimmäinen VistaVisionia käyttänyt elokuva oli Michael Curtizin ohjaama Valkea joulu (1954).
Loving Youn kuvauksesta vastasi alansa mestareihin lukeutunut Charles Lang, Jr., joka tuli elokuva-alalle jo 1920-luvulla. 1950-luvulle tultaessa hän oli jo ehtinyt kuvata kaikkea maan ja taivaan väliltä. Langin viimeisiä filmejä ennen Loving Youta olivat Fritz Langin Gangsterikuningas (1953), Billy Wilderin Tuhansien silmien edessä (1951) ja Kaunis Sabrina (1954), John Sturgesin Kuolemanloukko O.K. Corrall (1957) ja (taas kerran) Joseph Anthonyn Sateentekijä.
Siinä missä Rakasta minua hellästi -elokuvassa Elvis lauloi vain neljä laulua, Loving Youssa hänellä oli esitettävänään jo seitsemän kappaletta. Lisäksi filmiä varten tehtiin neljä muutakin laulua – Jerry Leiberin ja Mike Stollerin We're Gonna Live It Up, George Morganin Candy Kisses, Aaron Schroederin ja Ben Weismanin Fireworks sekä Paul Westmorelandin Detour – joita ei lopulta äänitetty saati kuvattu.
Loving Youn ensi-ilta pidettiin Memphisissä 9. heinäkuuta 1957, vaikka Elvistä ei taaskaan paikalla nähty. Maanlaajuiseen levitykseen elokuvaan lähti vasta 30. heinäkuuta, mutta silloinkin se tuli tarjolle samanaikaisesti kaikille halukkaille teattereille, eikä sitä normaalista tavasta poiketen nähty ensimmäisenä suurimmissa teattereissa. Pohjois-Amerikasta Loving You keräsi 3,7 miljoonan (hieman yli 31 nykymiljoonaa) vuokratuotot ja oli vuoden ensi-illoista 16. katsotuin. Suomessa Loving You nimettiin Kiihkeiksi rytmeiksi ja se nähtiin ensimmäisenä Helsingin Gloria-teatterissa 1. marraskuuta.
Kiihkeiden rytmien jälkeen Elviksen ja ohjaaja-käsikirjoittaja Hal Kanterin yhteistyö jatkui Sinisellä Havaijilla (1961), käsikirjoittaja Barkerin kanssa tehtiin Kitara kainalossa (1958) ja kuvaaja Lang, Jr. oli hänkin tekemässä Sinistä Havaijia.
Sadan miekan mies ja väreissä kuvattu traileri
Perjantaina 5. joulukuuta Kansallinen audiovisuaalinen instituutti julkaisee kaksi Simo Penttilä -filmiä, Jorma Nortimon Herran ja ylhäisyyden (1944) ja Ilmari Unhon Sadan miekan miehen (1951), ensimmäistä kertaa DVD:llä. Finnkinon levittämät julkaisut sisältävät aiempien Suomi-Filmi-kokoelman julkaisujen tapaan asiaankuuluvaa lisämateriaalia, joista Herran ja ylhäisyyden kohdalla kiinnostavin on Tauno Palon haastattelufilmi vuodelta 1963. Sadan miekan miehen lisämateriaaleista löytyy yksi filmi, joka panee sitäkin paremmaksi: Sadan miekan miehen väreissä kuvattu traileri.
Jo vuosia ennen Toivo Särkän Juhaa (1956), ensimmäistä kotimaista pitkää värifilmiä, tehtiin Suomessa väreissä kuvattuja mainos-, teollisuus- ja lyhytelokuvia. Sen lisäksi valmistui (tiettävästi vain) kaksi väreissä kuvattua traileria mustavalkoisille elokuville, Ilmari Unhon Sadan miekan miehelle ja Särkän ohjaamalle Hilja – maitotytölle (1953). Sadan miekan miestä ei milloinkaan ollut tarkoitus kuvata väreissä, vaikka trailerin kertoja Arvo Lehesmaa toteaakin "tämän elokuvan nähtävän vielä mustavalkoisena", mutta Särkän ohjaama Johannes Linnankoski -filmatisointi sen sijaan piti alkujaan kuvata kokonaan väreissä. Kustannnussyistä ohjaajana ja rahakirstunvartijana toiminut Särkkä päätti kuvata itse filmin mustavalkoisena, mutta sitä ennen sen traileri ehdittiin tehdä väreissä. Hiljan väritraileri tullee vielä joskus uudelleen esille jonnekin.
Kuten ylläolevasta ilmeneekin, ennen oli tapana kuvata trailerit erikseen sen sijaan, että traileri leikattaisiin itse elokuvaa varten kuvatusta materiaalista. Periaatteessa traileri saattoi siis valmistua ja lähteä elokuvateattereihin, ennen kuin varsinaista pääfilmiä oli edes kokonaan kuvattu.
Sadan miekan miehen väritrailerin syntyhistoria on epäselvä, mutta elokuvan tuottaneen Suomi-Filmin kanssa väreissä kuvattuja mainosfilmejä tehneen Felix Forsmanin uskotaan olleen mukana tässäkin produktiossa. Trailerissa esiintyvät kaikki elokuvan päänäyttelijät – Kalervo Nissilä, Marja Korhonen, Toini Vartiainen, Uljas Kandolin ja Ture Junttu – ja siinä nähdään tietysti vauhdikkaita miekkailukohtauksia, huumoria ja humoristista lempeäkin. Valtaosa trailerista on tuttuun tapaan kuvattu mykkänä, mutta Uljas Kandolinin ja Toini Vartiaisen välistä dialogia on mukana pätkän verran.
Sadan miekan miehen väritraileri on katseltavissa alapuolella, alkuperäisessä asussaan, kun taas itse elokuvat on restauroitu DVD-julkaisuja varten. Finnkinon vanhoihin DVD-julkaisuihin pettyneille ja KAVI:n toimittamiin julkaisuihin vielä perehtymättömille todettakoon, että KAVI:n restauroidut julkaisut nousevat samalle tasolle vanhojen Fennada-Filmin laatujulkaisujen kanssa, ts. sitä parempaa tasoa ei ole Suomessa vanhojen studiofilmien DVD-julkaisujen kohdalla saavutettu eikä saavutetakaan, ellei filmejä aleta julkaista myös Blu-raylla. 
| Herra ja ylhäisyys esitetään maksutta Kino Tuliossa (Sörnäisten rantatie 25 A, 5. krs, KAVI:n talo) keskiviikkona 3. joulukuuta klo 13. Ikäraja K7. | ||
| KAVI:n DVD-julkaisuja voi ostaa myös KAVI:n vastaanottoaulasta. |
Mike Leigh'n elokuvat Euroopassa ja Yhdysvalloissa
Mike Leigh Kaikki tai ei mitään -elokuvan (2002) kuvauksissa. MGM.
Veteraaniohjaaja Mike Leigh'n, 71, tuorein elokuva taidemaalari J.M.W. Turnerista saapuu Suomen valkokankaille 19. joulukuuta. 150-minuuttisen elokuvan pääosassa nähdään ohjaajan luottonäyttelijä Timothy Spall.
Leigh'n kahvikuppidraamat, keittiöpsykologiaa viljelevät elokuvat pienistä tai ainakin inhimillisistä ihmisistä ovat keränneet kiitosta Ilottomat hetket -esikoisohjauksesta (1971) lähtien. Hyvän arvostelumenestyksen kaverina ei kuitenkaan aina ole ollut vastaavanlainen yleisömenestys, ainakaan Euroopan maissa.
European Audiovisual Observatoryn Lumiere-tietokannasta löytyy Euroopassa vuodesta 1996 esitettyjen elokuvien katsojaluvut. Mike Leigh'n kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että katsojalukuja ei ole saatavilla neljästä ensimmäisestä elokuvasta. Ensimmäinen, josta luvut ovat tiedossa, on Salaisuuksia ja valheita (1996), joka voitti Cannes'n elokuvafestivaalien pääpalkinnon ja sai viisi Oscar-ehdokkuutta. Suurta arvostusta osakseen ympäri maailman saanut elokuva pyöri kotimaansa, Yhdistyneiden kuningaskuntien eli suomalaisittain Iso-Britannian, elokuvateattereissa 550 000 katsojalle. 63 miljoonan asukkaan valtiosta löytyi siis vain puolisen miljoonaa katsojaa kotimaiselle elokuvalle, kun taas lähes 67 miljoonan asukkaan Ranskassa Leigh'n elokuvan kävi katsomassa peräti 1,4 miljoonaa lipunostajaa. Ehkä sillä oli merkitystä, että Salaisuuksia ja valheita -elokuvan toinen tuottajamaa oli juuri Ranska. Yhdysvalloissa Salaisuuksia ja valheita sai muhkeat 2,95 miljoonaa katsojaa.
Suomessa elokuvan katsojaluvuissa ei ollut hurraamista, vaikka lähes neljäkymmentätuhatta katsojaa olikin varsin hyvä luku muualla kuin Suomessa tai Hollywoodissa tehdylle draamalle. Toisaalta on muistettava, että vuonna 1996 kovin moni kotimainenkaan elokuva ei kiinnostanut suomalaiskatsojia.
Leigh'n seuraava elokuva, brittiläis-ranskalainen Uranaisia (1997), jäi ilman huomiota Cannes'ssa ja Oscar-ehdokkuuksitta, mikä taas näkyi suoraan yleisömenestyksessä. Ilman edellisen filmin saamaa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuutta ei brittiläinen draama löytänyt Yhdysvalloista 560 000 katsojaa enempää, kotimaastaankin vain vajaat 135 000 katsojaa. Ranskalaisyleisökin äänesti jaloillaan elokuvan edeltäjäänsä huonommaksi; 188 000 katsojaa. Suomessa katsojakato oli melkoinen: vajaat 19 000 katsojaa. Siinä missä Salaisuuksia & valheita sai Euroopasta kaikkiaan 4,7 miljoonaa katsojaa, Uranaisten kokonaiskatsojamäärä jäi 885 000:een.
Brittiläis-yhdysvaltalainen Topsy-Turvy (1999) sai neljä Oscar-ehdokkuutta; paras käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja maskeeraus, voittaen Oscarin kahdesta viimeisestä. Cannes'iin ei ollut asiaa tälläkään kertaa. Leigh'n uusimman elokuvan yleisömenestys Yhdysvalloissa oli varsin hyvä: 1,1 miljoonaa katsojaa. Sen sijaan Euroopassa elokuva ei kiinnostanut ketään: koko alueelta katsojamäärä jäi alle 300 000:n, josta peräti 250 000 katsojaa olivat Iso-Britanniasta. Ranskassa sitä ei otettu teatterilevitykseen lainkaan, Suomesta löytyi vain 875 katsojaa.
Kaikki tai ei mitään -draamakomediassa (2002) tuottajamaina olivat jälleen Iso-Britannia ja Ranska. Noin 1 250 suomalaiskatsojasta ei jäänyt kerrottavaa tuleville sukupolville. Brittiläiset ”hylkäsivät” Leigh'n tämän elokuvan kohdalla: 150 000 katsojaa, mutta myöskin 100 000 katsojaa vähemmän kuin edellinen filmi sai. Ranskalaisista filmin näki vain noin 75 000. Tällä kertaa teatterilevitys Yhdysvalloissa jäi olemattoman pieneksi, ensi-iltateattereitakin oli vain seitsemän.
Vera Drake oli Leigh'n monien muiden filmien tapaan universaali tarina enkelintekijästä, jota näytellyt Imelda Staunton nappasi roolistaan Oscar-ehdokkuuden Leigh'n saadessa ehdokkuudet käsikirjoituksestaan ja ohjauksestaan. Tällä kertaa elokuva pääsi Yhdysvalloissa teattereihin lähes sadalla esityskopiolla, ja katsojia kertyi muutamaa vaille 600 000. Iso-Britanniassa elokuvaa käytiin katsomassa lähes 510 000 kertaa, Ranskassa katsojamäärä pääsi 190 000 rajan lähettyville. Suomesta löytyi 7 500 kiinnostunutta.
Leigh'n uralla seurasi noin kolmen ja puolen vuoden tauko, joka päättyi kovasti kehuttuun draamakomediaan, kokonaan brittiläisenä tuotantona valmistuneeseen Happy-Go-Luckyyn (2008), jonka pääosassa nähtiin jo Leigh'n kahdessa edellisessä elokuvassa näytellyt Sally Hawkins. Vaikka rooli oli Hawkinsille kansainvälinen läpimurto, elokuvan saama yksi Oscar-ehdokkuus meni kuitenkin Leigh'lle parhaasta käsikirjoituksesta. Hawkins sen sijaan voitti parhaan komedianäyttelijättären Golden Globen.
Berliinin elokuvafestivaaleilta maailmanvalloituksensa aloittanut elokuva saikin Saksan teattereista lähes 290 000 katsojaa. Euroopan maista eniten elokuva kiinnosti Ranskassa, jossa se sai 355 000 katsojaa. Iso-Britanniassa katsojaluku oli reilut 320 000. Italiassa Leigh'n järjestyksessään kymmenes elokuva kelpasi vähän yli 200 000 sikäläiselle elokuvissakävijälle, kun taas Suomesta katsojia kertyi reilut 13 000. Yhdysvaltalaisista liikkeellä oli 450 000 lipunostajaa.
Vuosi elämästä -draamakomedian (2010) pääosissa nähtiin yli maanrajojen tunnettuja brittinäyttelijöitä, joiden vetovoiman merkitystä ei voida väheksyä, vaikka Leigh pääsikin jälleen kilpailemaan Cannes'n pääpalkinnosta ja parhaan käsikirjoituksen Oscarista. Yhdysvalloissa elokuvan näki lähes 385 000 katsojaa, kun taas elokuvan ainoasta tuottajamaasta Iso-Britanniasta löytyi vajaat 300 000 katsojaa. Italialaiset olivat jälleen liikkeellä lähes 200 000 lipunostajan voimin, saksalaisiakin löytyi 145 000, mutta Ranskassa Vuosi elämästä meni peräti yli 455 000 katsojalle. Suomessakin menestys oli Leigh'n aikaisempiin filmeihin nähden suuri: 38 111 katsojallaan se on Leigh'n elokuvista katsotuin. Kaikkiaan Vuosi elämästä sai lähes 1,6 miljoonaa eurooppalaista lähtemään elokuviin.
Mike Leigh'n elokuvat Suomessa
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | KESTO | KATSOJIA | SIJA |
| Vuosi elämästä | 2010 | 25.02.11 | 129 | 38 111 | 34. |
| Salaisuuksia ja valheita | 1996 | 11.10.96 | 142 | 38 062 | 52. |
| Uranaisia | 1997 | 14.11.97 | 87 | 18 585 | 59. |
| Happy-Go-Lucky | 2008 | 29.08.08 | 118 | 13 088 | 88. |
| Naked | 1993 | 17.12.93 | 131 | 11 983 | 64. |
| Vera Drake | 2004 | 04.02.05 | 125 | 7 578 | 105. |
| Kaikki tai ei mitään | 2002 | 29.11.02 | 128 | 1 266 | n/a |
| Topsy-Turvy | 1999 | 01.09.00 | 160 | 875 | 157. |
| Elämä on ihanaa | 1991 | ei julkaistu | 103 | - | - |
| Suuria toiveita | 1988 | ei julkaistu | 112 | - | - |
| Ilottomat hetket | 1971 | ei julkaistu | 111 | - | - |
Sija = sijoitus vuoden katsotuimpien ensi-iltojen listalla.
Pahojen poikien ja 21 tapaa pilata avioliiton lipputulot
Vesa-Matti Loiri Pahoissa pojissa. Kuva: Solar Films
Elokuvalippujen hintojen nousun vaikutus näkyy erityisen hyvin Aleksin Mäkelän Pahoja poikia (2003) ja Johanna Vuoksenmaan 21 tapaa pilata avioliittoa (2013) verratessa. Näiden kahden elokuvan ensi-illan välillä ehti kulua hieman yli kymmenen vuotta, mutta siinä ajassa elokuvalipun keskihinta nousi 5,7 eurosta 9,6 euroon.
Solar Filmsin tuottama Pahat pojat on viimeisen vajaan 44 vuoden aikana ensi-iltansa saaneista kotimaisista elokuvista neljänneksi katsotuin 614 796 katsojallaan. Dionysos Filmsin tuottaman 21 tapaa pilata avioliiton 403 045 katsojan yleisö nostaa sen samassa tilastossa sijalle 21. Pahat pojat keräsi 4 413 507 euron ja 21 tapaa pilata avioliitto taasen 3 791 747 euron lipputulot. Vaikka 21 tapaa pilata avioliitto saikin 211 751 katsojaa vähemmän kuin Pahat pojat, hävisi se lipputuloissa sille vain 621 760 euron verran, kun ei oteta huomioon inflaatiota. Viime vuoden lipun keskihinnalla se olisi tarkoittanut noin 64 767 katsojaa.
Tilastokeskuksen rahanarvonkertoimella laskettuna Pahojen poikien 4 413 507 euron lipputulot vuodelta 2003 vastaisivat vuoden 2013 euroissa 5 290 030 euroa. Toisaalta Pahojen poikien 614 796 katsojaa olisivat 9,6 euron lipunhinnoilla tuottaneet 5 902 042 euron lipputulot, siinä missä 21 tapaa pilata avioliitto olisi vuoden 2003 lipunhinnoilla tuottanut vain 2 297 357 euron lipputulot.
Mäkelän ja Vuoksenmaan elokuvien välissä ehti tapahtua suuri muutos elokuvien levittämisessä. Elokuvasalien digitalisoinnin jälkeen esityskopioiden tuotantokustannukset ovat laskeneet niin merkittävästi, että Solar Filmsin tuottama ja Peter Franzénin ohjaama viimevuotinen Tumman veden päällä pääsi ensi-iltaan 103 salissa, kun Pahoista pojista oli filmikopioiden aikaan liikkeellä vain 55 kopiota. Elokuvasaleja Helsingissä oli kymmenen vuotta sitten 53 kappaletta, viime vuonna niitä oli enää 36. Vuonna 2003 Helsingissä käytiin elokuvissa 2 591 680 kertaa, viime vuonna käyntejä kertyi vain 1 988 108.
Sibelius. Kuva: BVI
Sibelius & Vuonna 85
Mäkelä ja Vuoksenmaa tekivät kummatkin yhden elokuvan sekä vuonna 2003 että 2013, mutta niin tekivät Jarmo Lampela, JP Siili ja Timo Koivusalokin. Koivusalon 1,7 miljoonan euron budjetilla (2,38 nykymiljoonaa) valmistunut Sibelius lähti ensi-iltaan 50 esityskopiolla syyskuussa 2003 ja sai vuoden loppuun mennessä 257 031 katsojaa, joista kertyi 1 885 625 euron lipputulot. Koivusalon ja Riku Suokkaan yhdessä ohjaama Vuonna 85 nähtiin tammikuussa 2013 heti ensi-iltapäivänään 93 salissa kautta maan. Katsojia Vuonna 85 sai 159 707 kappaletta ja lipputuloja kertyi 1 514 359 euron edestä.
Lisää artikkeleita...
Sivu 34 / 50