Valentin Vaala omin sanoin
Seuraavassa on sitaatteja Valentin Vaalan (1909–1976) 1940–1960-luvulla antamista lehtihaastatteluista. Lähteet on ilmoitettu tekstin lopussa niiltä osin kuin ne ovat tiedossa.
Elokuvainnostuksen alku ja esikuvat
Vaala oli syntyjään helsinkiläinen, Venäjältä lähteneen yrittäjä- ja kauppiasperheen nuorta polvea.
– Kaikki alkoi teatterista. Jo pikkupoikana minulla oli kotona nukketeatteri, jonka kanssa leikin, ja kouluun päästyäni näyttelin koulun illoissa. Kun tulin vanhemmaksi, pääsin vihdoin varsinaiseen teatteriin avustajaksi.
– Olin vasta yhdeksänvuotias, kun ensimmäistä kertaa pääsin katsomaan elävää teatteria. Siihen aikaan yleensä pidettiin sopimattomana, että lasten sallittaisiin tulla mukaan seuraamaan ajanhenkisiä intohimoisia näytelmiä, mutta sitkeällä ylipuhumisella taivutin perheemme palvelijattaren viemään minut seurassaan ja vanhemmiltani salaa. Kappale oli Kansallisteatterin esittämä Mustalaisruhtinatar ja se teki minuun suuren vaikutuksen.
– Ihailen suuresti esimerkiksi Ernst Lubitschia, klassisen elokuvakomedian mestaria. Hänen töissään on eleganssia, älyä. Yleensäkin Hollywoodin kulta-ajan raffinoidut [jalostetut] komediat miellyttävät minua, kevyen, hauskan, tyylikkään pinnan alla oleva kritiikki, ajatukset.
– Teknillisesti amerikkalaiset ovat aina olleet parhaita ja ovat sitä edelleenkin. Heitä minä kunnioitin kovasti, siis pelkästään teknillisessä mielessä. Jos tässä on mainittava nimiä, niin Ernst Lubitschia minä kunnioitin suuresti, ehkä matkinkin. Ennen kaikkeahan hän ohjasi komedioita, mutta teki myös muutamia vakavia elokuvia.
Ensimmäisistä omista elokuvista
Vaala ohjasi ensimmäiset elokuvansa, Mustat silmät ja Mustalaishurmaaja, vuonna 1929. Apuna oli myöhemmin Teuvo Tulio -nimen ottanut Theodor Tugai.
– Minä lähdin kesälomalle ensimmäisestä työpaikastani Uuden Suomen klisheelaitoksesta – koulun olin jättänyt vähän kesken – kesän alussa 1927. Olin silloin 17-vuotias. Sille tielle jäin. Ruvettiin yhdessä Theodor Tugain kanssa tekemään elokuvaa ja siihen minä sorruin, elämäniäkseni.
– Erinäisiä vuosia myöhemmin minä tapasin klisheelaitoksen päällikköni. Hän kyseli, vieläkö aioin kauan pitää kesälomaa. Ja siitähän se on jatkunut. En tullut koskaan sanoneeksi itseäni irti eikä minulle liioin tullut tietoa potkuista.
– Oikeastaan minä olen kesälomalla. Olen ollut yhteen menoon jo jokseenkin neljäkymmentä vuotta.
– Tugain kanssa me sepitettiin jonkinlaista kertomus ja alettiin kuvata jo kesällä 1927 Vantaalla, mutta rahat loppuivat kesken. Menin välillä työhön ja vasta seuraavana me saimme valmiiksi tuon ensimmäisen, Mustat silmät.
Vaala ja näyttelijä Tuulikki Paananen Miehekkeen (1936) kuvauksissa. Suomi-Filmi.
Elokuvasta itsestään
– Elokuva on ajanvietettä, harvoin taidetta. [Vaala oli samaa mieltä myös teatterista]
– Olen aina halunnut tehdä hyvää ajanvietettä, elokuvaa, jonka parissa ehkä voi tulla hyvälle mielelle tai ainakin siirtyä pois arkisista asioista.
– Onko sellaisesta elokuvasta tai näytelmästä mitään vastaavaa hyötyä, jos se pelkästään ikävystyttää ja kulkee nimellä taidetta – tai jos ei sitä lainkaan käsitäkään, että sitä täytyy niin pohtia ja se on niin vaikeatajuista.
– Minä olin kovasti alussa ääntä vastaan. Minä kuvittelin, että ei siitä mitään tule. Hankalaahan se sitten äänen kanssa alussa olikin. Se oli koko ajan epäsynkronissa ja kesti monta vuotta, ennen kuin äänitystä opittiin hallitsemaan. Siihen aikaanhan ei juuri käytetty muuta kuin 100-prosenttista ääntä ja tämän takia olikin kauhean hankalaa kuvata mm. ulkona.
– Ääneen siirtyminen oli vaikeata. Olin hyvin pessimistinen, en uskonut lainkaan ääneen. Nyt on osoittautunut, että äänen käytön kehitys on melkein suurempi kuin kuvan. Nykyinen tekniikka tekee mahdolliseksi äänen käytön täysin itsenäisenä: tehosteet, tausta, musiikki... Vaikka musiikkiin en ole koskaan oikein tyytyväinen. Se joudutaan tekemään niin nopeasti eikä siihen kiireessä ehditä paneutua tarpeeksi.
– Elokuvamusiikkia käytetään tunnelman korostamiseksi ja se saattaa olla hyvin tehokasta, jos musiikki on taiteellisesti onnistunut. Täydellistä hiljaisuutta on vältetty, koska onnistunut musiikki auttaa yleisöä eläytymään paremmin kuvien esittämään tunnelmaan.
– Äänen käyttöä vaikeuttaa myös se, että yleisö ei vielä ole oppinut vastaanottamaan äänellistä ilmaisua yhtä hyvin kuvaa. Olemme hyvin visuaalisesti suuntautuneita.
– Värin suhteen olin myös hyvin epäluuloinen. Nykyisin teen melkein pelkästään värikuvia. Väri antaa paljon enemmän mahdollisuuksia, lisää tunnelmaa. Haluaisin nähdä esimerkiksi Ihmiset suviyössä väreissä, miten paljon vaikuttavampi se olisikaan.
– Vähitellen kiinnostus kuitenkin nousi [värifilmiä kohtaan], enkä nykyään voisi kuvitellakaan tekeväni mustavalkoista filmiä. Se on minusta kuivaa katsottavaa.
– Kyllä [yleisö] pitäisi valloittaa takaisin. Siinä ei auta pelkän tekniikan uudistuminen, stereoäänet, kuvan suurentaminen, vaan pitää tehdä niin hyviä elokuvia, että ihmiset kiinnostuvat. Minusta on sääli, että elokuva on menettänyt sen sadunomaisen viehätyksen, mikä sillä oli. Pienille ryhmille tarkoitetut informaatiota välittävät elokuvat ovat kyllä tarpeellisia, mutta pitäisi edelleen olla myös elokuvia, jotka jokainen ymmärtää, jossa viihtyy. Yleisö on minulle hyvin tärkeätä.
– Dokumenttielokuvat ovat sitten asia erikseen. Ne ovat informaatiota tästä ajasta tulevaisuutta varten. Esimerkiksi elokuva jostain Saimaan kanavan rakentamisesta on historian kannalta arvokas tulevaisuudessa. Tämän ajan tapahtumista on pian hyvin vähän materiaalia käytettävissä, kun uutiskatsauksia ei enää tehdä. Tällaista tapahtumien taltioimista pitäisi valtion mielestäni aktiivisesti tukea.
– Henkilökohtaisesti en kuitenkaan välitä laajakankaasta, joka mielestäni ei ole onnistunut ratkaisu. Se rajoittaa filmin taiteellisen puolen esilletuomista ja estää jossakin määrin näyttelijän työn suoran välittämisen yleisölle. Filmin intiimin puolen esilletuominen on miltei mahdotonta. Laajakangas tekee mm. lähikuvan käytön sangen vaikeaksi, enkä ainakaan minä ole nähnyt missään laajakangaselokuvassa todella hyvää, puhuvaa lähikuvaa. Maisemia ja joukkokohtauksia kuvattaessa laajakangas sen sijaan on erinomainen ratkaisu ja soveltuu sellaisenaan eräisiin dokumentäärifilmeihin.
Vaala Ihmiset suviyössä -elokuvan kuvauksissa. Suomi-Filmi.
Omista elokuvista
– Kaikki ne ovat olleet yhtä rakkaita, kun niitä on tehty. Rakkaus tahtoo kuitenkin jokaisen kohdalla loppua vähän ennen ensi-iltaa.
– [Kaikki rakastavat] oli hyvin kehno komedia. Sitä tehtiin kauan ja hartaasti. Ja loppujen lopuksi siitä tuli pannukakku. Siinä sattui kaikenlaisia kommelluksia. Käsikirjoitusta ruvettiin tekemään vasta kesällä parhaaseen kuvausaikaan. Kun se saatiin vihdoin valmiiksi, oli syksy jo tullut. Kesäkuvat jouduttiin ottamaan lokakuussa ja uintikohtaukset marraskuun vesissä.
– Jumalan myrsky ei ole filmejä, joista minä erikoisesti pidän. Siinä oli niin vaikeita kohtauksia, että niitä ei kunnolla pystytty toteuttamaan, mm. itse myrskyn tekeminen, joka oli ylivoimainen tehtävä. Tositarkoituksella puolestaan oli minusta hyvä elokuva. Siihen olen aika tyytyväinen näin jälkeenkin päin. Muista [sota-ajan filmeistä] nyt ei kannata puhua.
– Vähän hidashan [Linnaisten vihreä kamari] on, mutta komeat lavastukset auttavat paljon. Se oli hieman ikävä tehdä, kun oli sota-aika. Mm. kesken kuvausta tuli pommitus ja kaikki lavastukset hajosivat. Jouduimme lähtemään studiosta kauheata vauhtia.
– [Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä] on kyllä niitä parhaita elokuvia, mitä olen tehnyt.
– Tietysti olisin halunnut tehdä muitakin Sillanpää-filmatisointeja, mutta vaikka Ihmiset suviyössä olikin arvostelumenestys, se ei menestynyt kaupallisesti. Firma [Suomi-Filmi Oy] ei sen jälkeen ollut kovin kiinnostunut näistä aihesta.
– Ainahan elokuva-ohjaajan kannalta se viimeisin työ tuntuu mielenkiintoisimmalta.
– Minä pidän niistä molemmista [Gabriel, tule takaisin ja Omena putoaa], vaikka ne ovatkin melko erilaisia. Teimme [Mika] Waltarin kanssa niihin käsikirjoitukset. Omena putoaa -näytelmän Waltari kirjoitti kokonaan uudestaan, elokuvahan ei ole samanlainen kuin alkuperäinen näytelmä.
– Mieluummin kaikki [filmini haluaisin tehdä uudelleen]. Vakavasti puhuen: jonkun toisen ohjaajan tekemä vanha työ olisi hauska joskus toteuttaa uudelleen. Ei omia siitä syystä, että väkisinkin tulee aina jossakin määriksi toistaneeksi itseään.
Ennen tuota toteamusta Vaala oli jo ohjannut uudelleenfilmatisoinnin Risto Orkon Siltalan pehtoorista (1934) vuonna 1953 ja lisäksi omista Niskavuoren naiset- ja Mieheke-elokuvistaan (Niskavuoren naiset 1938 ja 1958, Mieheke 1936 ja Minä ja mieheni morsian 1955). Lisäksi hän oli ohjannut kolmannen elokuvasovituksen Nummisuutareista.
– Kyllä minä melkein kallistuisin komedioihin [suosikkilajityyppiä kysyttäessä]. Ne ovat mielestäni mielenkiintoisimmat tehdä. Elokuvassa pitää olla vauhtia, eikä katsojaa saa kiusata hitaudella. Komedioissa oli vauhti eräs tärkeä osa. Tietysti ne olivat tuollaisia puhtaita ajanviete-elokuvia, mutta siitä huolimatta niiden tekemisestä pidin eniten. Toisaalta ihmisten viihdyttäminen oli eräs tärkeä elokuvan tehtävä, eikä siitä nykyäänkään ole mihinkään muuttunut.
– Silloin, kun minä 18-vuotiaana aloitin ensimmäistä elokuvaani, minusta tuntui, että minä tiesin kaiken elokuvasta; koko maailmasta ei varmastikaan löytynyt sen viisaampaa ihmistä kuin minä. Mutta nyt, 44 filmin jälkeen, minun täytyy sanoa, että hyvän elokuvan tekeminen on vaikeata.
Vaala ohjaa Kaija Raholaa ja Lea Joutsenoa Morsian yllättää -elokuvan kuvauksissa. Suomi-Filmi.
Ohjaamisesta
– Se on maailman mielenkiintoisinta silloin, kun on riittävän hyviä apulaisia. Jos joutuu tekemään koko työn yksin, se saattaa silloin tuntua liian rasittavalta. Yleensä joudun tekemään liian paljon yksin.
– Suunnilleen samat sanat sain jälleen alkaessani [Totuus on armoton -elokuvan, viimeisensä, filmauksen] kuulla nyt kuin yli 20 vuotta sitten: Kyllä te olette hyvin lapsellinen, ohjaaja Vaala. Nyt vain hyvin eri syistä ja erilaiselta taholta. Silloin aikanaan sanoi minulle niin Elli Tompuri. Hän piti lapsellisuutenani sitä, että tahdoin hänellä olevan kahden viikon kuluttua puvut valmiina filmausta varten... Nyt samat sanat sanoi muuan nuori apulainen, joka on ollut nuorempien miesten töissä ja piti valaistusten tarkasteluani joutavan tärkeänä lapsellisuutena...
Kritiikistä
– No ei [vaikuttanut työskentelyyni]. Onhan se ikävä, kun haukutaan, mutta ei se myöhempiin elokuviin vaikuta.
Vaala näyttelijänä ohjaamassa Kun isä tahtoo... -elokuvassa yhdessä Hulda Keskisen ja Regina Linnanheimon kanssa.
Näyttelijöistä
Vaala näytteli itsekin kahdessa filmissään, Mustalaishurmaajassa (1929) ja äänielokuvassa Kun isä tahtoo... (1935).
– Minä sain aivan tarpeekseni siitä yhdestä kerrasta [Kun isä tahtoo... -elokuvan kohdalla]. En voinut ylipäätänsäkään katsella itseäni valkokankaalla. Se oli hirveätä. Jopa seitsemän kertaa kuvasin yhden pienen kohtauksen. Minun piti sanoa sana ”hurmaava” yhdessä lähikuvassa. Seitsemän kertaa se otettiin eri päivinä ja kun minä näin sitä aina välillä, voin aina pahoin. Näyttelijä ei siksi koskaan saisikaan nähdä valmiiksi kuvattuja jaksoja, sillä he alkavat muutella itseään. He eivät koskaan näe itseään samalla tavalla kuin muut heidät näkevät, vaan kuvittelevat muuta kuin mitä todellisuudessa ovat. Jos näyttelijälle näyttää jo kuvattua aineistoa, saattaa koko filmi mennä pilalle.
– Näyttelijä on hyvä silloin, kun hän mahdollisimman hyvin toteuttaa ohjaajan näkemyksen roolihahmosta. Tietysti jotakin sanaa voidaan muuttaa, ellei se istu näyttelijän suuhun, mutta ei näyttelijä voi paljonkaan muuttaa käsikirjoituksessa syntynyttä hahmoa.
– Suhteessa näyttelijöihin minä olen kyllä aika paljon muuttunut vuosien varrella. Alussa määräsin joka liikkeen, joka askeleen, joka ilmeen, minkä näyttelijä otti. Olin täysin väkivaltainen häntä kohtaan. Mutta sen jälkeen olen aika paljon muuttunut ja olenkin sitä mieltä, että kyllä näyttelijän täytyy itse tuntea mitä hän tekee, eikä olla pelkästään ohjaajan nukke.
– Muutamassa filmissä on ollut mahdollisuus harjoitella, ennen kuin kuvaus on alkanut, ja se onkin hyvä asia. Mutta kun käsikirjoitus usein valmistuu melkein samana päivänä kuin kuvaus alkaa, niin tällöin ei ole tilaisuutta etukäteisharjoitteluun. Itse kuvauspäivänä ei pitäisi harjoitella kovin paljon sillä kohtaus silloin vain kuluu. Harjoittelu pitää suorittaa kuukausia ennen kuvausten alkamista. Tällaiseen ei minulla ole ollut mahdollisuutta kuin pari kolme kertaa.
– Ennen kaikkea täytyy roolin sopia näyttelijälle. Se on tärkein vaatimus koko näyttelijäntyössä. Jos rooli ei istu, niin silloin ei näyttelijä onnistu koskaan. Oikeastaan filmissä ei pitäisi näytellä ollenkaan, vaan olla suhteellisen paljon sitä, mitä on.
– Käytän mielelläni ammattinäyttelijöitä, elleivät he ole teatterin pilaamia. Monella vanhemmalla näyttelijällä on varsinkin suullisessa ilmaisussa niin raskas teatterimaneeri, että siitä on vaikea päästä irti. Nuoret ovat paremmin omaksuneet elokuvan ilmaisukeinot. He ovat kasvaneet elokuvan ja TV:n vaikutuksen alaisena, tottuneet näihin välineisiin.
– [Yhteistyö näyttelijöiden kanssa] on ollut hyvin miellyttävää silloin, kun heillä on ollut aikaa kyseiseen filmiin. Valitettavasti ei asia kuitenkaan aina ole ollut näin.
Vaala tiedotuskomppanian filmiosastolla. Leikkauspöydän ääressä kollega Hannu Leminen. SA-Kuva.
Uudesta aallosta, uusista filmeistä ja koulutuksesta
– [Totuus on armoton -elokuvan aikaan] Sen minä tahtoisin sanoa kaikille uusille yrittäjille, ettei millään alalla, myöskään filmin teossa, pidä sysätä syrjään tai jättää huomioon ottamatta yhdellä iskulla kaikkea ennen, vuosien ja ehkä vuosikymmenten varrella opittua ja kokeiltua, kun itse ryhdytään jotakin uutta tekemään. Kaikki uusihan aina sentään luodaan ja rakentuu vanhojen kokemusten pohjalle. Sen me ainakin aikanamme tajusimme – emme muuten olisi uskaltaneet ryhtyä edes yrittämään. Mutta nyt tuntuu olevan vähän toisin – ainakin puheissa. Usein myös käytännössä – tuloksista päätellen: jätetään huomioon ottamatta jopa eräitä perussääntöjä mm. kuvauksessa ja kamerankäytön alkeellisimpia ”sääntöjäkin”.
– Ennen tehtiin filmejä paljon suuremmalla huolella kuin nyt [1960-luvulla] – senhän voi kuka tahansa elokuvan seuraaja omin silminkin todeta tuloksista, kun vertaa nykyisiä uutuuksia vaikkapa runsaan kymmenen vuoden takaisiin filmeihimme. Nykyisin säästetään filminteossa sekä aikaa että varoja, mikä tietysti on tarpeen. Mutta niin pitkälle kuin nyt on menty, ei sittenkään pitäisi mennä. Tulokset ovat nyt monesti paljon huonompia kuin välttämätöntä. Varmasti sittenkin ja aina olisi parempi tehdä elokuvaa hätiköimättä, suuremmalla huolella. Jopa rahallinenkin tulos saataisiin silloin loppujen lopuksi paremmaksi. Olen näet varma, ettei fuskaamalla filminteossa lopullisesti voiteta mitään.
– Nykyisin ehdin itse käydä aika vähän elokuvissa, enkä ole näistä uusimmista kovasti innostunutkaan. En ole haltioitunut mistään viime aikoina näkemästäni kotimaisesta elokuvasta. Niissä on usein hienoja jaksoja, mutta kokonaisuus ei ole hallittu. Joskus tuntuu, että ne loppuvat kolme kertaa, juoni hajoaa, ne ovat rikkinäisiä. Sitä paitsi ne tehdään vain nuorisolle. Mielestäni [Edvin] Laineen Pohjantähti [Täällä Pohjantähden alla, 1968] ansaitsi menestyksensä, se on pitkästä aikaa koko kansan elokuva.
– Aika ennen sotia oli hyvä. Silloin ihmiset kävivät paljon elokuvissa ja niitä myös tehtiin kaikille ihmisille, ei vain nuorisolle niin kuin nykyisin.
– Uskoisin, että meillä on nyt aika hyvä koulutus alalle, Ateneumin Kamerataiteen osasto. Käytäntö kuitenkin ratkaisee. Minusta hyvä tie alalle on ohjaajan assistenttina toimiminen. Minulla itselläni on ollut hyviä assistentteja – mm. Matti Kassila – jotka ovat myöhemmin menestyneet. Nuoret assistentit ovat tarpeellisia myös ohjaajalle. Syntyy hedelmällistä vuorovaikutusta, yhteistyötä sukupolvien välille.
– Totta kai koulutus on tarpeellinen ja hyvä, mutta ei minusta pelkällä koulutuksella tule filmiohjaajaksi – tietysti kuvaajaksi voi tulla, kuvaaja nyt on enemmän tai vähemmän teknillistä laatua – mutta ei ohjaaja synny koulussa. [Se vaatii] kokemusta ennen kaikkea.
Käsikirjoittamisesta
– Olen pyrkinyt valitsemaan käsikirjoitukset niin, että suuri yleisö pitäisi elokuvasta. Kyllä ihmiset mielellään katsovat hauskaa ja piristävää komediaa. Nykyisin en vain tahdo löytyä niiden kirjoittajia, vai miten? Hyvä komedia ei ole pinnallinen eikä tyhjä.
– Osallistun aina alusta asti käsikirjoituksen tekemiseen. Ammattitaitoinen ohjaaja vie kaikki ratkaisut jo käsikirjoitusvaiheessa niin pitkälle kuin mahdollista. En usko leikkauspöytäelokuviin – ja puhun nyt näytelmäelokuvasta. Käsikirjoituksen tulee olla selvä pohja, josta ei turhaan saisi sanaakaan muuttaa. Kuvat, leikkaukset, repliikit – kaikki on harkittava etukäteen.
– Tämä edellyttää ohjaajalta ammattitaitoa ja tekniikan tuntemusta. Kokonaisuuden hallinta on tässä työssä vaikeinta, tekniikan ja taiteellisen puolen yhteen sovittaminen, rytmi.
– Suositun näytelmän tai romaanin käyttäminen antaa määrättyä varmuutta. Yleisö tuntee teoksen, pitää siitä.
– Kyllä kai toisenkin tekemästä käsikirjoituksesta voisi elokuvan tehdä, mutta meillä Suomessa ei ole kyllin päteviä käsikirjoittajia. Ulkomaillahan käsikirjoittajat ovat ammatti-ihmisiä ja määräävät melkein joka sekunnin. Hyvin tehdyssä käsikirjoituksessa tämä onkin välttämätöntä.
– Aiheet tulivat kyllä useimmiten tuottajalta, mutta niiden pohjalta sain sitten itse tehdä käsikirjoitukset. Kaikki minun komediani, jotka teimme yhdessä Kersti Bergrothin kanssa, ovat sen sijaan minun omia ideoitani, siis Dynamiittityttö, Vuokrasulhanen, jne.
– Tämä on tietenkin myös rajoittavaa. Yleisöllä on runsaasti ennakko-odotuksia. Itse pyrin välttämään näytelmän näkemistä teatterissa, jos aion tehdä siitä elokuvan. Vaikutteita ei voisi välttää. Valitsen mielelläni myös toiset näyttelijät kuin teatterissa, pyrin uuteen näkökulmaan. Mutta ei näytelmää voi rajattomasti muuttaa, aiheelle tulee olla uskollinen.
– Romaanin pohjalta on sikäli vaikea tehdä elokuvaa, koska pitäisi sitten saada suunnilleen samanlainen vaikutelma kuin romaanista. Helpompi on tehdä vapaista aiheista. Toisaalta hyvästä romaanista on mahdollista saada hyvä käsikirjoitus, mikä puolestaan on sen etu.
Leikkauksesta
Vaala itse leikkasi joko yksin tai yhdessä toisen leikkaajan kanssa kaikki elokuvansa.
– Ihan sekuntikellolla joka kohtauksen. Mutta niinpä sitten ei elokuvassa valmiina ole kuin ehkä kolme minuuttia liikaa ja leikkaus käy paljon helpommin.
Lyhytelokuvista
Vuodet 1963–1965 voimassa ollut näyttelijälakko esti Vaalaa jatkamasta pitkien näytelmäelokuvien ohjaajana Mauri Sariola -filmatisoinnin Totuus on armoton (1963) jälkeen. Suunnitteilla oli Mika Waltarin Kultakutrin (1946) ja Ihmeellisen Joosefin (1938) filmatisoinnit, joista jälkimmäisen filmatisointioikeudet Suomi-Filmi oli jo hankkinut. Niitä ei koskaan toteutettu, eikä Vaala ohjannut enää yhtäkään pitkää elokuvaa. Vuonna 1974, 65-vuotiaana, hänet siirrettiin eläkkeelle Suomi-Filmistä, jonka palveluksessa hän ehti olla lähes 40 vuotta.
– Ikävä kyllä joudun nykyisin enimmäkseen tekemään paljon tilauselokuvia muiden aiheista [pitkien näytelmäelokuvien sijaan]. Niissä joutuu tekemään liikaa kompromisseja. Jos olisi mahdollisuus, kiinnostaisi minua vapaan lyhytelokuvan tekeminen. Lyhytelokuvan tekniikka on niin toinen kuin pitkän, sen pitää olla tiiviimpi, keskitetympi. Pitkä... olen kyllä vähän kyllästynyt. Mutta jos löytyisi oikein hyvä käsikirjoitus...
– Lyhytelokuva vaatii aina ihan toista tekniikkaa kuin pitkä filmi. Alussa tietysti oli hieman vaikeata saada asia mahtumaan 15 minuuttiin, mutta pian siihen tottui. Kyllä minä mielelläni teen dokumenttifilmejä. Nehän ovat kyllä tilaustöitä, jossa tilaajalta tulee aihe, ja sitten tilaaja myös valvoo filmin valmistusta. Ikävä kyllä tiettyjä rajoituksia tällä tavalla asetetaan.
Kotimaisen elokuvan helmasynti
– Luullaan yleisöä tyhmemmäksi kuin se on.
Vaala kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen 21. marraskuuta 1976. Edellisenä päivänä Yle oli esittänyt hänen haastattelunsa Matti Kassilan tekemässä ohjelmasarjassa.
Vaalan elokuvat DVD:llä
| Mustalaishurmaaja |
1929 |
| Laveata tietä | 1931 |
| Kun isä tahtoo... | 1935 |
| Kaikki rakastavat | 1935 |
| Vaimoke | 1936 |
| Mieheke | 1936 |
| Koskenlaskijan morsian | 1937 |
| Juurakon Hulda | 1937 |
| Sysmäläinen | 1938 |
| Rikas tyttö | 1939 |
| Morsian yllättää | 1941 |
| Varaventtiili | 1942 |
| Tositarkoituksella | 1943 |
| Neiti Tuittupää | 1943 |
| Dynamiittityttö | 1944 |
| Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä |
1946 |
| Ihmiset suviyössä | 1948 |
| Siltalan pehtoori | 1953 |
| Nummisuutarit | 1957 |
| Nuori mylläri | 1958 |
| Niskavuoren naiset | 1958 |
Lähteet:
Paula Talaskivi: Valentin Vaala: ”Uuden aallon mies” 30 vuoden takaa. Elokuva-Aitta 16/1962.
Pertti Klemola: Suomalaisen elokuvan kultaiset vuodet. Anna 8/1965
Valentin Vaala. Mahdollisesti Elokuva-Aitta 1956.
Kuva 4/1951
Sellaista oli ennen. Uutisaitta 12/1959
Markku Tuuli: Valentin Vaala, suomalaisen elokuvan veteraani. Katso 48/1968
Elokuva-Aitta 2/1948
Anssi Mänttäri: Valentin Vaalan radiohaastattelu 1969. Yle.
Täällä Pohjantähden alla – romaanista elokuvaksi
Ylen ja Fennadan välinen sopimus allekirjoitetaan keväällä 1967. Yle.
Väinö Linnan kolmas romaani Tuntematon sotilas (1954) kelpasi filmattavaksi heti tuoreeltaan. Suomen Filmiteollisuus tuotti, Juha Nevalainen käsikirjoitti ja Edvin Laine ohjasi elokuvan, joka rikkoi kaikki siihenastiset kotimaisen elokuvan katsojaennätykset ja veti teattereihin arviolta lähes kolme miljoonaa katsojaa – maassa, jossa oli tuolloin neljä miljoonaa asukasta.
Tämän jälkeen Linnan järjestyksessään toinen romaani, Musta rakkaus, päätyi filmattavaksi samalla kokoonpanolla: T. J. Särkän johtama SF tuotti, Nevalainen käsikirjoitti ja Laine ohjasi vuonna 1957 valmistuneen elokuvan. J. L. Runebergin Sven Tuuvan filmatisoinnin (1958) Linna ja Nevalainen käsikirjoittivat Laineen jälleen ohjatessa ja SF:n tuottaessa. Sven Tuuvaa Laine piti parhaimpanaan vuonna 1964 Elokuva-Aitalle antamassaan haastattelussa, ”koska se on aidosti ja voimakkaasti suomalaisittain tehty elokuva. Parin kauneusvirheen takia se kivitettiin arvostelun taholta.”
Linnan vuosina 1959 ja 1960 ilmestyneet Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian kaksi ensimmäistä osaa olivat nekin nopeasti filmattavien aiheiden listalla. Suomen Filmiteollisuus oli jo lopettelemassa toimintaansa, sen viimeiset elokuvat ilmestyivät vuoden 1963 puolella, mutta Fennada-Filmi oli halukas lähtemään filmatisoinnin tuottajaksi. Samana vuonna, 1962, romaanitrilogian kolmannen osan ilmestymisen kanssa Nevalainen laati elokuvakäsikirjoituksen sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta. Nevalaisella oli tiedossaan budjettirajoitus, 400 000 markkaa (noin 605 000 nykyeuroa), joka omalta osaltaan vaikutti siihen, mitä käsikirjoitukseen saattoi ottaa mukaan ja mitä oli jätettävä suosiolla pois.
Kuvaukset oli tarkoitus aloittaa vuonna 1963 Laineen jälleen ohjatessa, mutta samaan aikaan alkanut näyttelijälakko aiheutti suunnitelmien viivästymisen. Kun näyttelijälakko sitten kesti aina vuoteen 1965 saakka, ei filmaustöitä päästykään aloittamaan.
Vuonna 1967 Fennada-Filmi ja Yleisradio tekivät historiaa: syntyi sopimus ensimmäisestä elokuvasta, jossa Yleisradio oli mukana jo tuotantovaiheessa. Ylen pääjohtaja Eino S. Repo oli hankkeelle myötämielinen ja osittain perusteli päätöstä sillä, että televisiotoiminta oli vaikeuttanut ”taidefilmien” asemaa. Osallistumalla tärkeästä kansallisesta aiheesta kertovaan elokuvaan voisi Yleisradio antaa jotakin takaisin elokuvateollisuudelle. Lehdissä heräsi poru siitä, että Yleisradio antaa rahaa 1940-luvulla debytoineen ohjaajan elokuvaan, eikä tue nuoria ja vihaisia miehiä, joiden elokuvat kylläkin saivat rahanarvoisia valtionpalkintoja.
Repo kuitenkin totesi, ettei Ylellä ollut ”taloudellisia mahdollisuuksia osallistua joka vuosi muihin elokuvahankkeisiin". Ylen ja Fennadan välinen sopimus velvoitti Yleä rahoittamaan elokuvasta tasan puolet, 450 000 markkaa, joko rahana tai muuna apuna, esimerkiksi kalustolainana ja työsuorituksina. Edelleen sovittiin siitä, että kun Fennada oli saanut elokuvasta takaisin oman osuutensa ja 10 % yritysvoiton, saisi Yle sen jälkeen 150 000 markkaa elokuvan tulevista tuotoista, jotka yhtiö ilmoitti sijoittavansa seuraavaan yhteistyöelokuvaan. Ensisijaisesti sopimus takasi Ylelle elokuvan kaikki televisio-oikeudet niin koti- kuin ulkomaillekin.
Yleisradion edustajaksi Pohjantähden filmatisointiin määrättiin ohjaaja-käsikirjoittaja Matti Kassila, joka oli ohjannut useita elokuvia Fennadalle ja vielä 1960-luvun alkupuolella toiminut siellä tuotantopäällikkönäkin Mikko Niskasen Sisseissä (1963). Nyt Kassila oli Ylen leivissä, ja sai tehtäväkseen osallistua niin käsikirjoitustyöhön kuin toimia tuotantopäällikkönä ja lopulta vielä leikata elokuvan materiaaleista televisiosarjan, joka oli määrä esittää aikaisintaan pari vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen.
Kassila laati Nevalaisen vanhan käsikirjoituksen pohjalta uuden käsikirjoituksen, josta hän edelleen yhdessä Laineen ja Linnan kanssa teki lopullisen version. Linnalla oli veto-oikeus, jota hän ei omien sanojensa mukaan käyttänyt.
Vuonna 1967 edettiin siis jo niin pitkälle, että Fennada saattoi lehti-ilmoituksella etsiä sellaisia henkilöitä tai muita tahoja, jotka ovat tallettaneet vuosisadanvaihteen vaatteita, huonekaluja ja muita esineitä. Mainoksessa puhuttiin suuresta värielokuvasta, epäsuorasti viitattiin kansalaisvelvollisuuteen, mutta toisaalta myöskin luvattiin maksaa esineistöstä vuokraa tai ostaa ne kokonaan omaksi. Laine puolestaan kertoi lehdissä, ettei Pohjantähdestä tule filmattua teatteria tai ”kansantieteellistä filmiä”.
Samaan aikaan vuonna 1967 Fennadalla oli suunnitelmia ”Osku-nimisen sotaromaanin” filmaamisesta, mutta työhön päätettiin ryhtyä vasta Pohjantähden valmistumisen jälkeen. Lopulta tätä filmiä ei koskaan tehty. Kyseessä on saattanut olla Jukka L. Mäkelän teos OsKu: tiedustelua ja kaukopartiointia välirauhan ja jatkosodan ajoilta (1966).
Budjetti kasvaa
Pohjantähden lavastajaksi palkattiin Ensio Suominen ja kuvaajakseen Laine valitsi Olavi Tuomen, joka oli kuvannut Laineen ohjauksista Tuntemattoman sotilaan, Sven Tuuvan ja myöskin Laineen kaksi viimeisintä, vuonna 1962 valmistunutta elokuvaa. Tuomi oli nyt ensimmäistä kertaa kuvaamassa pitkää värifilmiä. Värit tulivat Laineen mukaan olemaan hillittyjä; voimakkaita värejä haluttiin välttää, jotta lopputulos olisi realistisen näköinen. Pohjantähteä työstäessään Laine kertoi nähneensä Michelangelo Antonionin Blow-Upin (1966); ”Aijai, kuule, niitä värejä. Sitä minäkin tässä haen”, hän kertoi eräälle lehdelle.
Näyttelijöiksi Laine halusi pääasiassa entuudestaan ainakin elokuvayleisölle tuntemattomia kasvoja, joita tietysti etsittiin teattereista ja koekuvausten kautta. Niminäyttelijöistä suurimmassa roolissa oli Matti Ranin, joka näytteli Salpakarin roolin. Hänellä oli takanaan mittava filmiura, yksi Jussi-palkinto ja jo seitsemän Laineen kanssa tehtyä filmiä, tunnetuimpana tietysti Tuntematon sotilas. Suon ja kuokan kanssa hääräävän Jussin rooliin valittiin Risto Taulo, joka oli kesken elokuvan kuvausten osallisena mopokolarissa. Taulo leikattiin ja saatiin kuntoon, ja niin hän saattoi palata filmaamaan osansa loppuun.
Kuvausten käynnistäminen viivästyi syksystä 1967 aina tammikuun 29. päivään 1968 saakka. Syyksi ilmoitettiin Ylen byrokratia, toisaalta alimitoitettu budjetti. ”Jos kaikki menee kuten on suunniteltu, kuvaukset kestävät 5–6 kuukautta ja sitten leikkaus, on elokuvan ensi-ilta lokakuun 11. päivänä”, Mäkelä kertoi lehtihaastattelussa. Kesäkuussa kävi ilmi, että budjetti oli vieläkin liian pieni. ”Elokuvan talousarvio on kuitenkin nyt vajaat 1 000 000 mk, ja jo tässä vaiheessa on selvää, että se on arvioitu liian pieneksi”, tuottaja Mäkelä kertoi. Jonkin ajan päästä puhuttiin 1,1 miljoonasta.
”Hyvästä suunnittelusta huolimatta joudumme koko ajan toteamaan, että laskelmat eivät pidä paikkansa, kun on näin suuri juttu kysymyksessä. Olemme joutuneet pestaamaan aivan uusille vakansseille ihmisiä, joita emme tulleet ajatelleeksikaan aikaisemmin. Koko juttu on muuttunut aika tavalla siitä, kun ensimmäisen budjetin teimme viisi vuotta sitten”, tuotantopäällikkö Kassila kertoi.
”Vaikka Pohjantähti on Fennadan 55. elokuva, en olisi millään ennakolta uskonut, että tämän filmaamiseen liittyy niin paljon työtä ja vaikeuksia”, Mäkelä sanoi elokuvan ulkokuvausten valmistuttua.
Filmi pantiin purkkiin Ylen ja Fennadan studioilla, Sipoossa, Malmilla ja ainakin alkuperäisten suunnitelmien mukaan myöskin Etelä-Hämeessä. Fennadan Kulosaaren studioon rakennettiin pappilan lavasteet: 13 huonetta ja keittiö. Koskelan torpan päärakennus oli kulissi, todellisuudessa vain kaksi seinää ja telineen päälle nostettu pahvinen savupiippu. Sen enempää lihaa ei ollut karjarakennuksenkaan luiden ympärillä, saunarakennus taasen oli muovihirsistä kyhätty.
Elokuvan suurinta joukkokohtausta varten Santahaminaan punavankileirijaksoa varten saatiin 2 300 varusmiestä avustajiksi. ”Parituhatta avustajaa oli minusta jotakin vallan mahtavaa, ennennäkemättömän suurta. Sitten menin katsomaan venäläisten Sotaa ja rauhaa. Mitä lie siinä ollut avustajia, viisikymmentä tuhatta”, Laine sanoi. Pääsääntöisesti elokuvan kuvauksissa hääräsi viitisenkymmentä ihmistä, näyttelijät mukaan luettuna.
Elokuvan kuvaukset saatiin päätökseen vasta heinäkuussa, tosin sen jälkeen otettiin vielä pari maisemakuvaa. Siitä huolimatta Mäkelän lokakuun 11. päivälle suunnittelema aikaistui lähes kuukaudella syyskuun 13. päivään 1968. Syy tähän lienee ollut yksinkertainen: leikkaaja Juho Gartz ryhtyi työhön jo kuvausten ollessa kesken, leikkasi elokuvaa sitä mukaa kuin ehti ja uutta materiaalia tuli. Esityspituutta elokuvalle kertyi peräti 186 minuuttia, mutta elokuvateattereissa se nähtiin silti ilman väliaikaa.
Lähes ennätysmäinen yleisömenestys
Kun elokuva oli kuvattu ja matkalla ensi-iltaan, puhuttiin tuotantokustannusten nousseen 1 350 000 markkaan. Todellisuus oli kaukana siitä: 2 579 027 markkaa, nykyrahassa peräti 3 910 579 euroa. Kyseessä oli ylivoimaisesti kallein kotimainen elokuva siihen mennessä (ellei pääosin neuvostoliittolaisten rahoittamaa Sampoa lasketa), ja edelleen kaikkien aikojen 17. kallein kotimainen.
Valmiista elokuvasta vedettiin yhdeksän esityskopiota, jotka matkasivat ensi-iltaviikonloppuna Helsinkiin, Jyväskylään, Lahteen, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun ja Vaasaan. Helsingissä elokuva pyöri aluksi Bristolissa ja Rexissä, kahdessa teatterissa samanaikaisesti myös kaikissa muissa kaupungeissa paitsi Vaasassa. Kuopioon elokuva saatiin kaksi päivää myöhemmin, 15. syyskuuta. Yhdeksän kopion riittäminen viiteentoista teatteriin järjestettiin sovittamalla esitysaikatauluja siten, etteivät näytökset osuneet samaan aikaan.
Yleisömenestys oli suuri, valtava, vaikka Pohjantähden elokuvalipun hinta olikin 75 % korkeampi kuin alle kolmituntisten elokuvien ja Sosiaaliministeriön luvalla vielä 25 % korkeampi kuin muiden yli 3-tuntisten filmien. Lokakuun 27. päivään mennessä Täällä Pohjantähden alla oli saanut 332 365 katsojaa, vaikka elokuva pyöri edelleenkin vain 12 kaupungissa ja 18 teatterissa. Tamperelaisten osuus katsojamäärästä oli lähes 41 000. Suomenmaa-lehden mukaan elokuvan 1 450 000 markan tuotantokustannukset olisi suunnilleen saatu takaisin [tuotantokustannusluku on yli miljoonan markan verran alakanttiin]. Yleisömenestyksen myötä Väinö Linna ehti jo kertoa, että myös romaanisarjan viimeinen osa filmataan, mutta kuvaukset aloitetaan vasta syksyllä 1969.
Tammikuussa 1969 Pohjantähden katsojamäärä ylitti 600 000 rajan – helsinkiläisten katsojien osuus oli 150 000. Heinäkuussa luku näytti jo yli 900 000, eikä luku siis sisällä muita kuin kotimaan teattereista tulleet katsojat. Heinäkuussa 1970 yhdysvaltalainen elokuvalehti Variety uutisoi Pohjantähden olevan ”kansallinen blockbuster”, jonka budjetti oli 400 000 dollaria (nykyrahassa 2 440 000 dollaria) ja tuottajan osuuden lipputuloista 500 000 dollaria (nykyrahassa yli 3 miljoonaa dollaria).
Palkinnot
Täällä Pohjantähden alla sai valmistumisvuonnaan 50 000 markan arvoisen valtion elokuvapalkinnon; nykyrahassa sen arvo olisi noin 75 000 euroa. Valtionpalkinnon saivat myös Maunu Kurkvaaran Miljoonaliiga (50 000 mk), Timo Bergholmin Punahilkka (70 000 mk), Jörn Donnerin Mustaa valkoisella (110 000 mk) ja Risto Jarvan Ruusujen aika (150 000 mk). Esimerkiksi Ruusujen ajan tuotantokustannukset olivat vain 320 000 mk ja katsojia kertyi vaivaiset 30 000, Miljoonaliigan budjetti oli 200 000 mk, värielokuva Mustaa valkoisella pantiin purkkiin 580 000 markalla ja levitystuotot kohosivat 434 000 markkaan, ja edelleen väreissä kuvattu Punahilkka syntyi 515 000 markan budjetilla. Jotain Pohjantähden vähäisestä esityskopiomäärästä kertoo se, että Punahilkka levisi kymmenellä kopiolla, Mustaa valkoisella yhdeksällä, Ruusujen aika kahdeksalla ja Miljoonaliiga seitsemällä.
Valtionpalkinnon lisäksi Täällä Pohjantähden alla sai kirkon elokuvapalkinnon ja kolme Jussia, parhaasta ohjauksesta, lavastuksesta ja Kalevi Kahran sivuosasta. Lisäksi Väinö Linna sai erikois-Jussin "kansallisesti merkittävän aihemaailman tuomisesta suomalaiseen elokuvaan".
Ulkomaanmyynti ja Pohjantähti-yhdistelmäversio
Täällä Pohjantähden alla -elokuvan ensimmäinen ulkomainen esitys oli Moskovan filmifestivaaleilla heinäkuussa 1969. Linnan romaanitrilogia oli käännetty venäjäksi jo sitä ennen.
”Pyrimme heti alusta lähtien siihen, että Pohjantähdelle saadaan markkinoita myös ulkomailla”, Mäkelä kertoi elokuvan ollessa työvaiheessa. Toisaalla hän totesi, että ”eiköhän tämä mene esimerkiksi Saksaan ja Neuvostoliittoon”. Kaupat tehtiin lopulta Ruotsiin, Norjaan, Neuvostoliittoon, Unkariin ja Yhdysvaltoihin. 1970-luvulla Laineelle oli virolainen toimittaja kertonut elokuvan saaneen 600 000 katsojaa Viron elokuvateattereissa.
Svensk Filmindustrin kanssa kaupat tehtiin lokakuussa 1968, mutta sikäläinen ensi-ilta viivästyi seuraavan vuoden syyskuulle, koska Svensk Filmindustrin omistaman teatteriketjun ohjelma oli jo lyöty lukkoon pitkäksi aikaa. Lisäksi viivästymistä aiheutti elokuvan leikkaaminen lyhyemmäksi.
”Myös USA:sta on tullut pari ostotarjousta, mutta niihin ei ole suostuttu, koska haluamme myydä Pohjantähden jollekin suurelle yhtiölle. Myyntiä on toistaiseksi haitannut se, että kaikki kopiot ovat esitysteattereissa. Ensimmäisen vapautuessa se varustetaan englanninkielisin tekstein myyntitarkoituksessa”, Mäkelä kertoi Ruotsin-kaupoista ilmoittaessaan. Lopulta Yhdysvaltain-oikeudet myytiin Cinema Dimensions -yhtiölle, joka vei Yhdysvaltoihin muutaman muunkin suomalaisen elokuvan, mutta jonka muista vaiheista ei ole mitään tietoa saatavilla.
Marraskuussa 1971 Helsingin Sanomat kertoi unkarilaisen elokuvatuotannon ”finanssipäällikön” Kálmán Békésin ja ”filmimies” István Szintain katsoneen Täällä Pohjantähden alla- ja Akseli ja Elina -elokuvat. Békés uskoi niiden kelpaavan myös unkarilaisiin teattereihin, kunhan ”niistä leikattaisiin pois eräitä vierasmaalaisille helposti hankalaksi jääviä ja pitkiltä vaikuttavia kohtauksia”. Mäkelä palkkasikin Szintain leikkaamaan elokuvista yhdistelmäversion, joka valmistui parissa viikossa. Yhteiskestoltaan 5½-tuntinen Pohjantähti-saaga muuttui Szintain käsissä 202-minuuttiseksi. Lopulta tämä versio laskettiin myös Suomen teattereihin kahdella kopiolla 9. helmikuuta 1973, mutta katsojia kertyi vain 9 109.
TV-esitys
Kun Pohjantähti nähtiin televisiossa ensimmäisen kerran 22. marraskuuta 1970, Laine hermostui ja pääsi iltapäivälehtien lööppeihin. Kahdeksan osaa, joissa jokaisen alussa Kassilan kertojaääni kertoi edellisen osan tapahtumista, olikin päätetty esittää neljässä osassa leikkaamatta ylimääräistä selostusta pois. Elokuvan ääni ja kuva olivat epäsynkronissa lähetyksen loppupuolella. ”Järkyttävistä ja vakavista kohdista tuli naurettavia. Tämän voi ymmärtää vain siten, että teknisestikin hyvää filmiä haluttiin sabotoida ja saada naurettavaksi”, Laine totesi Iltasanomille. Ylen filmitoimituksen päällikkö Harry Lewing kertoi, että kahdeksan osaan sijaan filmi esitetään neljässä osassa, jottei se pätkiytyisi liian pieniksi osiksi. Edelleen hän totesi, että ”ensimmäistä kahta jaksoa esitettäessä päädyttiin kertauksen jättämiseen väliin sen vuoksi, että katsottiin filmin musiikin ja muun äänen kärsivän leikkaamisesta.”
Laineen vastalauseen jälkeen Kassila kävi leikkaamassa pois ylimääräiset kertausjaksot pois lopuista osista.
Täällä Pohjantähden alla on sittemmin esitetty televisiossa yli kymmenen kertaa.
DVD-julkaisut
Finnkino julkaisi Täällä Pohjantähden alla -elokuvan DVD:llä vuonna 2006 monin ongelmin. Ensinnäkin 1.66:1-kuvasuhteella kuvatun elokuvan kuva venytettiin laajakuvaksi ja lisäämällä mustat palkit kuvan ylä- ja alaosiin. Lisäksi lähdemateriaalina oli elokuvan televisioversio, josta oli leikattu pois edellisten jaksojen tapahtumia valottavat selostukset, mutta muut eroavaisuudet teatteriversioon nähden oli säilytetty.
Teatteriversio näki päivänvalon DVD:llä vasta syksyllä 2014 VLMedian julkaisemana, alkuperäisellä kuvasuhteella.
Kuvat: VLMedia
Salaman Juhannustanssit jäi suomalaisilta filmaamatta
Hannu Salaman (s. 1936) neljäs romaani Juhannustanssit ilmestyi vuonna 1964. Pari vuotta myöhemmin Salama istui oikeuden edessä vastaamassa syytteisiin jumalanpilkasta liittyen kyseisen teoksen sisältöön. Tuomio tuli: kolme kuukautta ehdollista vankeutta, josta Kekkonen Salaman myöhemmin armahti. Sen sijaan kirjan kustantanut Otava jäi ilman armoa: se joutui maksamaan 46 000 markan (nykyrahassa noin 80 000 euron) sakot ja sensuroimaan jumalanpilkkasyytteen aiheuttaneet osat kirjan uusista painoksista. Alkuperäiseen asuunsa kirja palasi vasta vuonna 1990.
Juhannustanssien filmatisointioikeuksista syntyi jonkinasteinen kilpailu, joka päättyi ruotsalaisen Sisufilmin voittoon. Helmikuussa 1970 Keski-Uusimaa uutisoi romaanin filmatisointioikeuksien varausajan päättymisestä, kun ruotsalaisyhtiö ei vieläkään ollut saanut elokuvaa tehdyksi. Samassa uutisessa kerrottiin Veli-Matti Saikkosen aikeista tarttua seuraavaksi Juhannustanssien filmaamiseen, kunhan hän ensin saisi Takiaispallon (1970) valmiiksi. Saikkonen kertoi tämänpäiväisessä puhelinhaastattelussa, ettei ollut syytä uskoa elokuvan joutuvan sensuurin kouriin romaanin tavoin.
Saikkosen elokuvahankkeen taustalla olivat ohjaajan muistikuvien mukaan Filmi-Jatta, Arno Carlstedt ja Jörn Donner, mutta kun tekijäryhmälle selvisi romaanin oikeuksien olevan jo ruotsalaisyhtiöllä, he luopuivat hankkeesta kokonaan. Saikkonen ei siis koskaan päässyt filmaamaan Juhannustansseja – eikä muitakaan Salaman teoksia. Hän oli jo 1960-luvun puolella Jouko Turkan kanssa sovittanut Salaman Se tavallinen tarina -esikoisromaanin (1961) näytelmäksi, joka tammikuussa 1970 otettiin Tampereen Teatterin ohjelmistoon. Siellä sitä esitettiin vain yhdeksän kertaa. Kun Se tavallinen tarina -romaanista tehtiin televisioelokuva vuonna 1972 MTV:n tuottamana, oli ohjaajana Veikko Kerttula, joka voitti työstään parhaan ohjauksen Jussin.
Saikkosen ura teatterilevityksen saaneiden elokuvien tekijänä alkoi ja loppui Takiaispallolla, joka oli kuitenkin varsin hyvä menestys: 445 000 nykyeurolla tuotettu mustavalkofilmi sai yli 100 000 katsojaa. Suulliset sopimukset Carlstedtin kanssa verojenmaksusta aiheuttivat Saikkoselle vakavat jälkiveroseuraamukset, jonka jälkeen häntä ei enää kiinnostanut jatkaa yhteistyötä Carlstedtin kanssa. Eläkkeelle jäämiseensä saakka Saikkonen jatkoi työskentelyä teatterin ja television parissa, ohjaten mm. televisioelokuvaklassikot Manillaköysi (1976) ja Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet (1977), joita Yleisradio ei ole vieläkään julkaissut DVD:llä. Takiaispallon televisiosarjaversio sen sijaan on saatavilla DVD-tallenteena.
Ruotsalaiselokuva tuotantoon
13. päivänä kesäkuuta 1970 Sisufilmin ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Arne Stivell aloitti Juhannustanssien filmaustyöt, jotka suoritettiin 30. syyskuuta mennessä Ruotsissa, Ahvenanmaalla ja Ekenäsissä. Ruotsinkielinen ja täysin ruotsalaisin voimin tehdyn elokuvan roolihahmojen nimet säilyivät suomalaisina. Monet elokuvan näyttelijöistä olivat aiemmin esiintyneet ruotsalaisissa pehmopornoelokuvissa.
Ruotsissa Juhannustanssit sai ensi-iltansa 25. tammikuuta 1971, mutta Tukholmassa se nähtiin vasta 13. maaliskuuta. Kriitikot haukkuivat elokuvan pystyyn sekä Ruotsissa että myöhemmin Suomessakin. Neljä päivää elokuvan Ruotsin-ensi-illan jälkeen Juhannustanssit alkoi pyöriä Helsingissä samanaikaisesti kolmessa ensi-iltateatterissa, mutta romaanin maineeseen nähden yleisömenestys maanlaajuisesta teatterilevityksestä jäi vaatimattomaksi: 49 734 katsojaa. Ruotsin elokuvateattereissakin Juhannustanssit näki vain 86 700 katsojaa.
Vuonna 1982 Kinostolla lienee ollut tarkoitus tuoda elokuva uudelleen teattereihin, mutta koska ikäraja ei laskenut K16:sta, Kinosto ei huolinut sitä levitykseen. R-Video julkaisi elokuvan VHS-tallenteena saman vuosikymmenen aikana.
Sensuroimattomana Juhannustanssien elokuvaversiokaan ei Suomeen kelvannut. 90-minuuttisen elokuvan Suomessa levitetyllä versiolla oli pituutta 86 minuuttia.
Ruotsin elokuvainstituutin tiedossa ei ole Stivellin elokuvan oikeudenomistajaa. Eräässä vaiheessa oikeudet kuuluivat Monakoon rekisteröidylle Arne Stivell International -yhtiölle, joka ei ole enää toiminnassa. Stivell kuoli 1997, eikä hänellä tiettävästi ole yhtään elossa olevaa sukulaista.
Juhannustanssit teatteriin ja televisioon
Juhannustanssien teatterisovitus sai ensi-iltansa vuonna 1981, mutta yleisömenestys jäi melko vaatimattomaksi. Pari vuotta myöhemmin romaanista tehtiin vihdoinkin kotimainen elokuvasovitus, mutta vain televisiolevitykseen. Eija-Elina Bergholmin ohjaama ja TV2:n tuottama 130-minuuttinen TV-filmi valmistui Salaman romaanin ollessa jo lähes 20 vuotta vanha.
Siinä näkijä missä tekijä (1972) sai Salaman romaaneista tehdyistä näytelmistä parhaimman yleisömenestyksen. Näytelmäversion kantaesitys oli Helsingin Kaupunginteatterissa syyskuussa 1976, ja sen 78 esitystä saivat yhteensä 55 354 katsojaa. Tämän teoksen 126-minuuttisen TV-sovituksen ohjasi Kari Paljakka vuonna 2008. Ylen esittämän filmin budjetti oli noin 700 000 euroa.
Salaman teosten elokuva- ja TV-sovituksista on DVD:llä julkaistu vain Se tavallinen tarina (Finnkino, oikeudet nyt VLMedialla) ja Siinä näkijä missä tekijä (Future Film). Juhannustanssien videotallenteen voi käydä maksutta katsomassa KAVI:n toimipaikassa Helsingissä.
Lähteet:
Keski-Uusimaa 4.2.1970
Veli-Matti Saikkosen puhelinhaastattelu 7.2.2015
Swedish Film Database
Elonet
Meku
Ilona
Anssi Mänttärin elokuvien trailereita
Veteraaniohjaaja Anssi Mänttärin, 73, kahdestakymmenestä pitkästä, teatterilevityksen saaneista elokuvista on DVD:llä julkaistu kaikki paitsi Hannu Salamasta kertova dokumenttielokuva. Seuraavassa trailerit muutamasta Mänttärin filmistä, joiden DVD-levityksestä vastaa VLMedia.
Muuttolinnun aika (1991)
Viimeiset rotannahat (1985)
Mestari (1992)
Huhtikuu on kuukausista julmin (1983)
Morena (1986)
Ylösnousemus (1985)
Rakkauselokuva (1984)
Anni tahtoo äidin (1989)
Eniten Jusseja voittaneet elokuvat
Tulennielijä (1998)
Pirjo Honkasalon ohjaama ja MRP Matila Röhr Productionsin tuottama draama siskoksista toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen ei saanut 15 000 katsojaa enempää, mutta saavutti festivaalimenestystä ulkomailla ja korjasi kotiin kahdeksan Jussi-palkintoa. Parhaan elokuvan tai ohjaajan Jussia se ei saanut, vaikka voittikin parhaasta naispääosasta (Elena Leeve), naissivuosasta (Tiina Weckström), kuvauksesta (Kjell Lagerroos), lavastuksesta (Tiina Makkonen), puvustuksesta (Auli Turtiainen-Kinnunen, Arja Könönen), leikkauksesta (Michal Leszczylowski, Bernhard Winkler), musiikista (Richard Einhorn) ja äänisuunnittelusta (Pekka Karjalainen, Kauko Lindfords). Lisäksi Tulennielijä oli ehdolla parhaan elokuvan ja ohjauksen kategorioissa sekä Vappu Jurkan naissivuosasta.
DVD-julkaisu: Nordisk Film
Paha maa (2005)
Tolstoin innoittama Paha maa on tuotantoyhtiönsä Solar Filmsin ainoa enemmän kuin kolme Jussia voittanut elokuva, mutta samalla myöskin yksi Jussien historian kahdesta elokuvasta, jotka on palkittu peräti kahdeksalla kipsisellä pystillä. Yli 150 000 katsojaa saanut filmi palkittiin parhaana elokuvana, Aku Louhimiehen ohjauksesta, Paavo Westerbergin, Mikko Koukin ja Louhimiehen käsikirjoituksesta, Samu Heikkilän leikkauksesta, Janne Laineen, Kirka Sainion ja Heikkilän äänisuunnittelusta, Tiina Kaukasen pukusuunnittelusta, Matleena Kuusniemen naissivuosasta ja Sulevi Peltolan miessivuosasta.
DVD-julkaisu: Disney, Nordisk Film
Rukajärven tie (1999)
Järjestyksessään neljäs Antti Tuurin romaaneista tehty filmatisointi ylsi koko 1990-luvun katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi yli 420 000 katsojallaan. MRP Matila Röhr Productionsin tuottaman elokuvan toinen tuottaja, Marko Röhr, oli tuottajana myös Pekka Parikan ohjaamissa Antti Tuuri -filmatisoinneissa Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989). Tuurin teoksista on tehty viisi elokuvaa, joista kolme ovat voittaneet Jusseja yhteensä 16 kappaletta.
Olli Saarelan ensimmäinen suuren budjetin elokuva sai kaikkiaan kymmenen Jussi-ehdokkuutta ja lopulta voitti seitsemän; parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, kuvauksesta (Kjell Lagerroos), leikkauksesta (Jukka Nykänen), musiikista (Tuomas Kantelinen), äänisuunnittelusta (Peter Nordström) ja lavastuksesta (Pertti Hilkamo). Peter Franzénin ja Irina Björklundin pääosaehdokkuudet sekä Taisto Reimaluodon sivuosaehdokkuus jäivät ilman palkintoa.
DVD-julkaisu: Sandrew Metronome, Nordisk Film
Elokuu (1956)
Matti Kassilan ohjaama ja F. E. Sillanpään romaanin pohjalta käsikirjoittama Elokuu oli hänen ensimmäinen elokuvansa Fennada-Filmille. Yhtenä aniharvoista suomalaisista elokuvista Cannesin filmifestivaalien pääpalkinnosta kilpaillut alkoholistidraama putsasi pöydän vuoden 1957 Jussi-gaalassa, kun se voitti kahta vaille kaikki kotimaisille pitkille elokuville jaetut Jussit.
Kassila palkittiin parhaasta ohjauksesta jo kolmannen kerran, Mauno Mäkelä parhaana tuottajana, Ahti Sonninen parhaasta musiikista, Esko Nevalainen kuvauksesta, Senni Nieminen naissivuosasta ja Emma Väänänen naispääosasta.
Sillanpään romaaneista on tehty seitsemän elokuvaa, joista kaksi ensimmäistä valmistuivat ennen Jussi-palkinnon perustamista. Lopuista viidestä neljä on palkittu Jussein, joita näille filmeille kertyi yhteensä 16 kappaletta.
DVD-julkaisu: Finnkino
Käpy selän alla (1966)
Mikko Niskasen kaksi ensimmäistä elokuvaa, Pojat (1962) ja Sissit (1963), pohjautuivat molemmat Paavo Rintalan romaaneihin. Edellinen vei kaksi Jussia, jälkimmäinen peräti neljä. Niskasen uran suurin Jussi-saalis tuli alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautuvasta Käpy selän alla -nuorisoelokuvasta, joka oli myöskin yksi 1960-luvun suosituimmista kotimaisista filmeistä.
Vuoden 1967 Jussi-gaala oli yksitoikkoinen: Käpy selän alla voitti kuusi palkintoa seitsemästä mahdollisesta, ainoastaan parhaan naispääosan palkinto meni toiselle filmille. FJ-Filmi Oy palkittiin parhaana tuottajana, Niskanen ohjaajana, Marja-Leena Mikkola käsikirjoittajana, Esko Nevalainen kuvaajana, Kaj Chydenius säveltäjänä ja Jukka Sipilä miesnäyttelijänä.
DVD-julkaisu: Finnkino
Talvisota (1989)
Pekka Parikan toinen elokuva ja samalla toinen Antti Tuuri -filmatisointi oli kallein siihenastisista kotimaisista, sai yli 600 000 katsojaa ja jäi silti tappiolle. Yli kolmetuntinen elokuva otettiin hyvin vastaan Jussi-mittelöissä, jossa se voitti kuusi palkintoa kymmenestä. Parikka palkittiin ohjauksesta, Taneli Mäkelä pääosasta, Vesa Vierikko sivuosasta, Paul Jyrälä ja työryhmä äänityksestä, Juha Tikka musiikista ja työvoittomaisesti Raimo Mikkola parhaana järjestäjänä.
Ulkomailla Talvisota kilpaili Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta, Kultaisesta karhusta.
DVD-julkaisu: Finnkino
Lunastus (1997)
Olli Saarelan esikoiselokuva, 78-minuuttinen ja alle 700 000 nykyeuron budjetilla tuotettu Lunastus sai vain reilut 3 000 katsojaa, mutta antoi lentävän lähdön ohjaajansa uralle. Hyvin harvoin nähty sisällissotadraama palkittiin Saarelan ohjauksesta, Saarelan ja Heikki Vuennon käsikirjoituksesta, Kari Heiskasen pääosasta, Tiina Kaukasen puvustuksesta (jaetusti Sagojogan ministerin kanssa), Risto Karhulan lavastuksesta (jaetusti Sagojogan ministerin kanssa) ja Tuomas Kantelisen musiikista.
Elokuvaa ei ole julkaistu DVD:llä.
Mies vailla menneisyyttä (2002)
Aki Kaurismäen Suomi-trilogian avausosa Kauas pilvet karkaavat (1996) voitti viisi Jussia ja toinen osa Mies vailla menneisyyttä (2002) vielä yhden enemmän. Historian ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden saanut suomalaisfilmi kilpaili Cannesin pääpalkinnosta, mutta voitti "vain" tuomariston pääpalkinnon, ekumeenisen tuomariston palkinnon, parhaan naisnäyttelijän ja parhaan koira(näyttelijä)n pystin.
Jussi-gaalassa Mies vailla menneisyyttä oli ehdolla seitsemässä kategoriassa, joista se lopulta voitti kuudessa; vain parhaan miespääosan ehdokkuus Markku Peltolan roolisuorituksesta jäi palkinnotta. Elokuva voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkintojen lisäksi Timo Salmisen kuvauksesta, Timo Linnasalon leikkauksesta ja Kati Outisen naispääosasta.
DVD-julkaisu: Sandrew Metronome, Future Film, BD-julkaisu: Future Film
Musta jää (2007)
Koti-ikävällä (2005) debytoineen Petri Kotwican toinen pitkä elokuva Musta jää (2007) kilpaili Berliinin filmifestivaalien pääpalkinnosta, sai kotimaassaan yli 120 000 katsojaa ja voitti kuusi Jussia. Kotwica palkittiin parhaana ohjaajana ja käsikirjoittajana, itse elokuva vuoden parhaana, lisäksi Jukka Nykänen leikkauksesta, Eicca Toppinen musiikista ja Outi Mäenpää naispääosasta. Lisäksi elokuva oli ehdolla kolmessa Ria Katajan naispääosasta, Sara Paavolaisen naissivuosta ja Harri Rädyn kuvauksesta.
DVD-julkaisu: Sandrew Metronome, Future Film
Rare Exports (2010)
Jalmari Helanderin Suomeen sijoittuvan, mutta Norjassa kuvatun Rare Exports -jouluelokuvan idea on lähtöisin Helanderin aiemmista lyhytelokuvista. Vuoden 2011 Jussi-gaalan pääpalkinnot menivät toiseen osoitteeseen, mutta Rare Exports palkittiin kuitenkin Mika Orasmaan kuvauksesta, Kimmo Taavilan leikkauksesta, Tuomas Seppäsen, Timo Anttilan ja Jussi Hongan äänisuunnittelusta, Juri ja Miska Sepän musiikista, Saija Siekkisen pukusuunnittelusta ja ohjaajan itsensä suunnittelemasta lavastuksesta.
DVD- ja BD-julkaisu: SF Film
Le Havre (2011)
Aki Kaurismäen viimeisin elokuva oli ranskankielinen ja kokonaan Ranskassa kuvattu tarina ranskalaisista, mutta sen päätuottajamaa oli Suomi ja päätekijät suomalaisia. Jussi-gaalassa sitä muistettiin kuudella palkinnolla; parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, käsikirjoituksesta, Timo Salmisen kuvauksesta, Timo Linnasalon leikkauksesta ja Elina Salon naispääosasta. Kuudella Jussilla palkitun Mies vailla menneisyyttä -filmin jälkeen Le Havre on Kaurismäen ohjaustöistä Suomessa parhaiten menestynyt.
DVD- ja BD-julkaisu: Future Film
Betoniyö (2013)
Kahdeksen Jussia voittaneen Tulennielijän (1998) jälkeen Pirjo Honkasalo siirtyi takaisin dokumenttielokuvien pariin, eikä ohjannut pitkää näytelmäelokuvaa viiteentoista vuoteen. Kun sellainen lopulta valmistui, ohjaajan elämänkumppanin Pirkko Saision romaanin pohjalta, sai mustavalkoisena kuvattu Betoniyö olla jälleen Jussi-gaalassa illan suurin voittaja. Betoniyö palkittiin parhaana elokuvana ja parhaasta ohjauksesta sekä Peter Flinckenbergin kuvauksesta, Niels Pagh Andersenin leikkauksesta, Jan Alvermarkin äänisuunnittelusta ja Pentti Valkeasuon lavastuksesta. Lisäksi se oli ehdolla parhaasta käsikirjoituksesta, mies- ja naissivuosista sekä pukusuunnittelusta.
DVD-julkaisu: Scanbox
Katupeilin takana (1949)
Suomen elokuvahistorian tuottelian ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Toivo "T. J." Särkkä ohjasi Jussien perustamisen jälkeen lähes kolmekymmentä elokuvaa, mutta nämä voittivat yhteensä vain viisitoista Jussia. Viisi niistä tuli Katupeilin takana -komedialla (1949), Seere "Serp" Salmisen oman näytelmänsä pohjalta käsikirjoittamalla epookilla, joka palkittiin parhaasta ohjauksesta, Eeva-Kaarina Volasen naispääosasta (jaetusti Hallin Jannen kanssa), käsikirjoituksesta, Esko Töyrin kuvauksesta (jaetusti Rosvo Roopen ja Hallin Jannen kanssa) ja Uuno Laakson miessivuosasta.
DVD-julkaisu: Finnkino
Omena putoaa (1952)
Yli 40 elokuvaa ohjanneen Valentin Vaalan uran suurin Jussi-menestys oli Mika Waltarin näytelmään pohjautunut Omena putoaa (1952), jonka tuotantopäätökseen lienee vaikuttanut Vaalan edellisvuotisen Waltari-filmatisoinnin Gabriel, tule takaisin (1951) hyvä yleisömenestys ja kolme Jussia. Vaalan kolmas ja viimeinen Waltari-filmatisointi palkittiin parhaasta ohjauksesta, Waltarin käsikirjoituksesta, Tauno Palon miespääosasta, Senni Niemisen naissivuosasta ja Pentti Viljasen miessivuosasta.
Jussien perustamisen jälkeen Waltarin romaaneista ja näytelmistä on tehty yhdeksäntoista elokuvaa, joista kaksi ovat ulkomaisia. Waltari-filmatisoinnit ovat voittaneet yhteensä 18 Jussia.
Elokuvaa ei ole julkaistu DVD:llä.
Tuntematon sotilas (1955)
Suomen kaikkien aikojen katsotuin elokuva ei esittelyitä kaipaa, mutta todettakoon, että se oli myös siihenastisista kotimaisista pisin ja kallein. Jussi-gaalassa elokuvan tiimoilta palkittiin T. J. Särkkä parhaana tuottajana, Edvin Laine ohjaajana, Juha Nevalainen käsikirjoittajana (myös Silja – nuorena nukkuneesta) sekä Veikko Sinisalo ja Åke Lindman miesnäyttelijöinä. Lisäksi Armas Vallasvuo ja paremmin kuvaajana tunnettu Osmo Harkimo saivat erikois-Jussin elokuvan leikkauksesta.
Väinö Linnan romaaneista on tehty seitsemän elokuvaa, joista neljä on palkittu Jussein, joita on kertynyt yhteensä 13 kappaletta.
DVD-julkaisu: Finnkino
Punainen viiva (1959)
Kuusi Jussia voittaneen Elokuun jälkeen Matti Kassilan ja Fennada-Filmin yhteistöistä eniten palkittiin Ilmari Kiannon Punaisen viivan elokuvasovitusta, joka oli jatkoa Fennadan 1950-luvulla harjoittamalle klassikkokappaleiden filmatisoinneille. Vuoden 1959 Jussi-gaalassa kilpailu käytiin kahden filmin, Jack Witikan Mies tältä tähdeltä -alkoholistidraaman (1958) ja Kassilan köyhälistönkuvauksen välillä, näiden voittaessa joka ainoan illan aikana kotimaisille pitkille elokuville jaetun palkinnon. Witikan filmille meni parhaan ohjauksen, kuvauksen ja naispääosan pystit, Punainen viiva sai Jussinsa Kassilan käsikirjoituksesta, Osmo Lindemanin musiikista, Holger Salinin miespääosasta, Rakel Laakson naissivuosasta ja Jussi Jurkan miessivuosasta.
Kiannon romaaneista on lisäksi filmattu Ryysyrannan Jooseppi (1955), joka voitti kaksi Jussia.
Elokuvaa ei ole julkaistu DVD:llä.
Aika hyvä ihmiseksi (1977)
Yli 700 000 katsojaa saaneen Maa on syntinen laulu -filmin jälkeen Rauni Mollberg tarttui kevyempään aiheeseen, Aapelin, Toivo Pekkasen ja Olavi Siippaisen teksteihin pohjautuneeseen komediaan Aika hyvä ihmiseksi, joka sekin sai 170 000 katsojaa. Vuoden 1978 Jussi-gaalassa Aika hyvä ihmiseksi palkittiin Mollbergin ohjauksesta, Raili Veivon ja Irma Seikkulan naisnäyttelijäsuorituksista sekä Toivo Mäkelän miesnäyttelijäsuorituksesta. Vuoden 1981 Jussi-gaalassa Mollberg sai parhaan tuottajan palkinnon kolmesta siihenastisesta elokuvastaan, joka nosti Aika hyvä ihmiseksi -filmin Jussi-saldon viiteen.
DVD-julkaisu: Finnkino
Kauas pilvet karkaavat (1996)
Matti Kassilan jälkeen Aki Kaurismäen elokuvat ovat voittaneet eniten Jusseja, mutta ensimmäinen suuri palkintosaalis Kaurismäen elokuvalle tuli vasta Kauas pilvet karkaavat -draamalla (1996), ohjaajansa 14. pitkällä elokuvalla. Cannesin pääpalkinnosta kilpaillut filmi palkittiin kotimaassa parhaana elokuvana, parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, Kati Outisen naispääosasta ja Elina Salon naissivuosasta.
DVD-julkaisu: Sandrew Metronome, Future Film, BD-julkaisu: Future Film
Kuningasjätkä (1998)
Samassa Jussi-gaalassa Pirjo Honkasalon kahdeksan Jussia voittaneen Tulennielijän (1998) kanssa palkintoja rohmusi Markku Pölösen kolmas pitkä elokuva Kuningasjätkä, joka palkittiin niissä viidessä kategoriassa, joissa Tulennielijä ei voittanut. Pölösen filmi palkittiin parhaana elokuvana, ohjauksesta, Pölösen käsikirjoituksesta, Pertti Koivulan miespääosasta ja Peter Franzénin miessivuosasta. Tulennielijään nähden Kuningasjätkän yleisömenestys oli ylivoimainen; yli 275 000 katsojaa.
DVD-julkaisu: Disney
Joki (2001)
Kolmella Jussilla palkitulla Sairaan kauniilla maailmalla (1997) debytoineen Jarmo Lampelan kolmas pitkä elokuva voitti kaikkiaan viisi Jussia ja oli lisäksi ehdolla kolmessa muussa kategoriassa. Joki voitti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkintojen lisäksi Lampelan käsikirjoituksesta, Kimmo Taavilan leikkauksesta ja Pekka Karjalaisen äänisuunnittelusta.
DVD-julkaisu: Sandrew Metronome
Koirankynnen leikkaaja (2004)
Kuningasjätkän lisäksi Markku Pölösen elokuvista Veikko Huovis -filmatisointi Koirankynnen leikkaaja (2004) on voittanut viisi Jussia. Pölönen palkittiin parhaasta elokuvasta (yhdessä Kari Saran kanssa), ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, Kari Sohlberg kuvauksesta ja Peter Franzén miespääosasta. Lisäksi elokuva oli ehdolla Minna Santakarin suunnittelemasta lavastuksesta.
DVD-julkaisu: Disney
Valkoinen kaupunki (2006)
Yli 150 000 katsojaa saaneen ja kahdeksan Jussia voittaneen Pahan maan (2005) jälkeen Aku Louhimies ohjasi Valkoisen kaupungin (2006), Irtiottoja-televisiosarjaan pohjautuvan draaman, joka sai alle 6 000 katsojaa, mutta kylläkin viisi Jussia. Tällä kertaa palkittavana olivat ohjaaja Louhimies, käsikirjoittajat Paavo Westerberg ja Mikko Kouki, leikkaaja Samu Heikkilä, naispääosan näytellyt Susanna Anteroinen sekä miespääosassa nähty Janne Virtanen.
DVD-julkaisu: Disney, Nordisk Film
Puhdistus (2012)
Sofi Oksasen erittäin hyvin menestyneeseen ja Finlandia-palkittuun romaaniin pohjautuva Puhdistus sai yli 200 000 katsojaa ja kahdeksan Jussi-ehdokkuutta, joista se lopulta voitti viisi. Pääpalkinnot menivät sivu suun, mutta Antti J. Jokisen ensimmäinen suomalainen elokuva palkittiin kuitenkin Rauno Ronkaisen kuvauksesta, Riikka Virtasen maskeeraussuunnittelusta, Kirka Sainion äänisuunnittelusta sekä Laura Birnin naispääosasta ja Liisi Tandefeltin naissivuosasta.
DVD- ja BD-julkaisu: Nordisk Film
Lisää artikkeleita...
Sivu 32 / 50