Seuraavassa on sitaatteja Valentin Vaalan (1909–1976) 1940–1960-luvulla antamista lehtihaastatteluista. Lähteet on ilmoitettu tekstin lopussa niiltä osin kuin ne ovat tiedossa.

Elokuvainnostuksen alku ja esikuvat

Vaala oli syntyjään helsinkiläinen, Venäjältä lähteneen yrittäjä- ja kauppiasperheen nuorta polvea.

– Kaikki alkoi teatterista. Jo pikkupoikana minulla oli kotona nukketeatteri, jonka kanssa leikin, ja kouluun päästyäni näyttelin koulun illoissa. Kun tulin vanhemmaksi, pääsin vihdoin varsinaiseen teatteriin avustajaksi.

– Olin vasta yhdeksänvuotias, kun ensimmäistä kertaa pääsin katsomaan elävää teatteria. Siihen aikaan yleensä pidettiin sopimattomana, että lasten sallittaisiin tulla mukaan seuraamaan ajanhenkisiä intohimoisia näytelmiä, mutta sitkeällä ylipuhumisella taivutin perheemme palvelijattaren viemään minut seurassaan ja vanhemmiltani salaa. Kappale oli Kansallisteatterin esittämä Mustalaisruhtinatar ja se teki minuun suuren vaikutuksen.

– Ihailen suuresti esimerkiksi Ernst Lubitschia, klassisen elokuvakomedian mestaria. Hänen töissään on eleganssia, älyä. Yleensäkin Hollywoodin kulta-ajan raffinoidut [jalostetut] komediat miellyttävät minua, kevyen, hauskan, tyylikkään pinnan alla oleva kritiikki, ajatukset.

– Teknillisesti amerikkalaiset ovat aina olleet parhaita ja ovat sitä edelleenkin. Heitä minä kunnioitin kovasti, siis pelkästään teknillisessä mielessä. Jos tässä on mainittava nimiä, niin Ernst Lubitschia minä kunnioitin suuresti, ehkä matkinkin. Ennen kaikkeahan hän ohjasi komedioita, mutta teki myös muutamia vakavia elokuvia.

Ensimmäisistä omista elokuvista

Vaala ohjasi ensimmäiset elokuvansa, Mustat silmät ja Mustalaishurmaaja, vuonna 1929. Apuna oli myöhemmin Teuvo Tulio -nimen ottanut Theodor Tugai.

– Minä lähdin kesälomalle ensimmäisestä työpaikastani Uuden Suomen klisheelaitoksesta – koulun olin jättänyt vähän kesken – kesän alussa 1927. Olin silloin 17-vuotias. Sille tielle jäin. Ruvettiin yhdessä Theodor Tugain kanssa tekemään elokuvaa ja siihen minä sorruin, elämäniäkseni. 

– Erinäisiä vuosia myöhemmin minä tapasin klisheelaitoksen päällikköni. Hän kyseli, vieläkö aioin kauan pitää kesälomaa. Ja siitähän se on jatkunut. En tullut koskaan sanoneeksi itseäni irti eikä minulle liioin tullut tietoa potkuista.

– Oikeastaan minä olen kesälomalla. Olen ollut yhteen menoon jo jokseenkin neljäkymmentä vuotta.

– Tugain kanssa me sepitettiin jonkinlaista kertomus ja alettiin kuvata jo kesällä 1927 Vantaalla, mutta rahat loppuivat kesken. Menin välillä työhön ja vasta seuraavana me saimme valmiiksi tuon ensimmäisen, Mustat silmät. 

Vaala ja näyttelijä Tuulikki Paananen Miehekkeen (1936) kuvauksissa. Suomi-Filmi.

Elokuvasta itsestään

– Elokuva on ajanvietettä, harvoin taidetta. [Vaala oli samaa mieltä myös teatterista]

– Olen aina halunnut tehdä hyvää ajanvietettä, elokuvaa, jonka parissa ehkä voi tulla hyvälle mielelle tai ainakin siirtyä pois arkisista asioista.

– Onko sellaisesta elokuvasta tai näytelmästä mitään vastaavaa hyötyä, jos se pelkästään ikävystyttää ja kulkee nimellä taidetta – tai jos ei sitä lainkaan käsitäkään, että sitä täytyy niin pohtia ja se on niin vaikeatajuista.

– Minä olin kovasti alussa ääntä vastaan. Minä kuvittelin, että ei siitä mitään tule. Hankalaahan se sitten äänen kanssa alussa olikin. Se oli koko ajan epäsynkronissa ja kesti monta vuotta, ennen kuin äänitystä opittiin hallitsemaan. Siihen aikaanhan ei juuri käytetty muuta kuin 100-prosenttista ääntä ja tämän takia olikin kauhean hankalaa kuvata mm. ulkona.

– Ääneen siirtyminen oli vaikeata. Olin hyvin pessimistinen, en uskonut lainkaan ääneen.  Nyt on osoittautunut, että äänen käytön kehitys on melkein suurempi kuin kuvan. Nykyinen tekniikka tekee mahdolliseksi äänen käytön täysin itsenäisenä: tehosteet, tausta, musiikki... Vaikka musiikkiin en ole koskaan oikein tyytyväinen. Se joudutaan tekemään niin nopeasti eikä siihen kiireessä ehditä paneutua tarpeeksi.

– Elokuvamusiikkia käytetään tunnelman korostamiseksi ja se saattaa olla hyvin tehokasta, jos musiikki on taiteellisesti onnistunut. Täydellistä hiljaisuutta on vältetty, koska onnistunut musiikki auttaa yleisöä eläytymään paremmin kuvien esittämään tunnelmaan.

– Äänen käyttöä vaikeuttaa myös se, että yleisö ei vielä ole oppinut vastaanottamaan äänellistä ilmaisua yhtä hyvin kuvaa. Olemme hyvin visuaalisesti suuntautuneita.

– Värin suhteen olin myös hyvin epäluuloinen. Nykyisin teen melkein pelkästään värikuvia. Väri antaa paljon enemmän mahdollisuuksia, lisää tunnelmaa. Haluaisin nähdä esimerkiksi Ihmiset suviyössä väreissä, miten paljon vaikuttavampi se olisikaan.

– Vähitellen kiinnostus kuitenkin nousi [värifilmiä kohtaan], enkä nykyään voisi kuvitellakaan tekeväni mustavalkoista filmiä. Se on minusta kuivaa katsottavaa.

– Kyllä [yleisö] pitäisi valloittaa takaisin. Siinä ei auta pelkän tekniikan uudistuminen, stereoäänet, kuvan suurentaminen, vaan pitää tehdä niin hyviä elokuvia, että ihmiset kiinnostuvat. Minusta on sääli, että elokuva on menettänyt sen sadunomaisen viehätyksen, mikä sillä oli. Pienille ryhmille tarkoitetut informaatiota välittävät elokuvat ovat kyllä tarpeellisia, mutta pitäisi edelleen olla myös elokuvia, jotka jokainen ymmärtää, jossa viihtyy. Yleisö on minulle hyvin tärkeätä.

– Dokumenttielokuvat ovat sitten asia erikseen. Ne ovat informaatiota tästä ajasta tulevaisuutta varten. Esimerkiksi elokuva jostain Saimaan kanavan rakentamisesta on historian kannalta arvokas tulevaisuudessa. Tämän ajan tapahtumista on pian hyvin vähän materiaalia käytettävissä, kun uutiskatsauksia ei enää tehdä. Tällaista tapahtumien taltioimista pitäisi valtion mielestäni aktiivisesti tukea.

– Henkilökohtaisesti en kuitenkaan välitä laajakankaasta, joka mielestäni ei ole onnistunut ratkaisu. Se rajoittaa filmin taiteellisen puolen esilletuomista ja estää jossakin määrin näyttelijän työn suoran välittämisen yleisölle. Filmin intiimin puolen esilletuominen on miltei mahdotonta. Laajakangas tekee mm. lähikuvan käytön sangen vaikeaksi, enkä ainakaan minä ole nähnyt missään laajakangaselokuvassa todella hyvää, puhuvaa lähikuvaa. Maisemia ja joukkokohtauksia kuvattaessa laajakangas sen sijaan on erinomainen ratkaisu ja soveltuu sellaisenaan eräisiin dokumentäärifilmeihin.

Vaala Ihmiset suviyössä -elokuvan kuvauksissa. Suomi-Filmi.

Omista elokuvista

– Kaikki ne ovat olleet yhtä rakkaita, kun niitä on tehty. Rakkaus tahtoo kuitenkin jokaisen kohdalla loppua vähän ennen ensi-iltaa.

– [Kaikki rakastavat] oli hyvin kehno komedia. Sitä tehtiin kauan ja hartaasti. Ja loppujen lopuksi siitä tuli pannukakku. Siinä sattui kaikenlaisia kommelluksia. Käsikirjoitusta ruvettiin tekemään vasta kesällä parhaaseen kuvausaikaan. Kun se saatiin vihdoin valmiiksi, oli syksy jo tullut. Kesäkuvat jouduttiin ottamaan lokakuussa ja uintikohtaukset marraskuun vesissä.

– Jumalan myrsky ei ole filmejä, joista minä erikoisesti pidän. Siinä oli niin vaikeita kohtauksia, että niitä ei kunnolla pystytty toteuttamaan, mm. itse myrskyn tekeminen, joka oli ylivoimainen tehtävä. Tositarkoituksella puolestaan oli minusta hyvä elokuva. Siihen olen aika tyytyväinen näin jälkeenkin päin. Muista [sota-ajan filmeistä] nyt ei kannata puhua.

– Vähän hidashan [Linnaisten vihreä kamari] on, mutta komeat lavastukset auttavat paljon. Se oli hieman ikävä tehdä, kun oli sota-aika. Mm. kesken kuvausta tuli pommitus ja kaikki lavastukset hajosivat. Jouduimme lähtemään studiosta kauheata vauhtia.

– [Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä] on kyllä niitä parhaita elokuvia, mitä olen tehnyt.

– Tietysti olisin halunnut tehdä muitakin Sillanpää-filmatisointeja, mutta vaikka Ihmiset suviyössä olikin arvostelumenestys, se ei menestynyt kaupallisesti. Firma [Suomi-Filmi Oy] ei sen jälkeen ollut kovin kiinnostunut näistä aihesta.

– Ainahan elokuva-ohjaajan kannalta se viimeisin työ tuntuu mielenkiintoisimmalta.

– Minä pidän niistä molemmista [Gabriel, tule takaisin ja Omena putoaa], vaikka ne ovatkin melko erilaisia. Teimme [Mika] Waltarin kanssa niihin käsikirjoitukset. Omena putoaa -näytelmän Waltari kirjoitti kokonaan uudestaan, elokuvahan ei ole samanlainen kuin alkuperäinen näytelmä.

– Mieluummin kaikki [filmini haluaisin tehdä uudelleen]. Vakavasti puhuen: jonkun toisen ohjaajan tekemä vanha työ olisi hauska joskus toteuttaa uudelleen. Ei omia siitä syystä, että väkisinkin tulee aina jossakin määriksi toistaneeksi itseään.

Ennen tuota toteamusta Vaala oli jo ohjannut uudelleenfilmatisoinnin Risto Orkon Siltalan pehtoorista (1934) vuonna 1953 ja lisäksi omista Niskavuoren naiset- ja Mieheke-elokuvistaan (Niskavuoren naiset 1938 ja 1958, Mieheke 1936 ja Minä ja mieheni morsian 1955). Lisäksi hän oli ohjannut kolmannen elokuvasovituksen Nummisuutareista.

– Kyllä minä melkein kallistuisin komedioihin [suosikkilajityyppiä kysyttäessä]. Ne ovat mielestäni mielenkiintoisimmat tehdä. Elokuvassa pitää olla vauhtia, eikä katsojaa saa kiusata hitaudella. Komedioissa oli vauhti eräs tärkeä osa. Tietysti ne olivat tuollaisia puhtaita ajanviete-elokuvia, mutta siitä huolimatta niiden tekemisestä pidin eniten. Toisaalta ihmisten viihdyttäminen oli eräs tärkeä elokuvan tehtävä, eikä siitä nykyäänkään ole mihinkään muuttunut.

– Silloin, kun minä 18-vuotiaana aloitin ensimmäistä elokuvaani, minusta tuntui, että minä tiesin kaiken elokuvasta; koko maailmasta ei varmastikaan löytynyt sen viisaampaa ihmistä kuin minä. Mutta nyt, 44 filmin jälkeen, minun täytyy sanoa, että hyvän elokuvan tekeminen on vaikeata.

Vaala ohjaa Kaija Raholaa ja Lea Joutsenoa Morsian yllättää -elokuvan kuvauksissa. Suomi-Filmi.

Ohjaamisesta

– Se on maailman mielenkiintoisinta silloin, kun on riittävän hyviä apulaisia. Jos joutuu tekemään koko työn yksin, se saattaa silloin tuntua liian rasittavalta. Yleensä joudun tekemään liian paljon yksin.

– Suunnilleen samat sanat sain jälleen alkaessani [Totuus on armoton -elokuvan, viimeisensä, filmauksen] kuulla nyt kuin yli 20 vuotta sitten: Kyllä te olette hyvin lapsellinen, ohjaaja Vaala. Nyt vain hyvin eri syistä ja erilaiselta taholta.  Silloin aikanaan sanoi minulle niin Elli Tompuri. Hän piti lapsellisuutenani sitä, että tahdoin hänellä olevan kahden viikon kuluttua puvut valmiina filmausta varten... Nyt samat sanat sanoi muuan nuori apulainen, joka on ollut nuorempien miesten töissä ja piti valaistusten tarkasteluani joutavan tärkeänä lapsellisuutena... 

Kritiikistä

– No ei [vaikuttanut työskentelyyni]. Onhan se ikävä, kun haukutaan, mutta ei se myöhempiin elokuviin vaikuta.

Vaala näyttelijänä ohjaamassa Kun isä tahtoo... -elokuvassa yhdessä Hulda Keskisen ja Regina Linnanheimon kanssa. 

Näyttelijöistä

Vaala näytteli itsekin kahdessa filmissään, Mustalaishurmaajassa (1929) ja äänielokuvassa Kun isä tahtoo... (1935).

– Minä sain aivan tarpeekseni siitä yhdestä kerrasta [Kun isä tahtoo... -elokuvan kohdalla]. En voinut ylipäätänsäkään katsella itseäni valkokankaalla. Se oli hirveätä. Jopa seitsemän kertaa kuvasin yhden pienen kohtauksen. Minun piti sanoa sana ”hurmaava” yhdessä lähikuvassa. Seitsemän kertaa se otettiin eri päivinä ja kun minä näin sitä aina välillä, voin aina pahoin. Näyttelijä ei siksi koskaan saisikaan nähdä valmiiksi kuvattuja jaksoja, sillä he alkavat muutella itseään. He eivät koskaan näe itseään samalla tavalla kuin muut heidät näkevät, vaan kuvittelevat muuta kuin mitä todellisuudessa ovat. Jos näyttelijälle näyttää jo kuvattua aineistoa, saattaa koko filmi mennä pilalle.

– Näyttelijä on hyvä silloin, kun hän mahdollisimman hyvin toteuttaa ohjaajan näkemyksen roolihahmosta. Tietysti jotakin sanaa voidaan muuttaa, ellei se istu näyttelijän suuhun, mutta ei näyttelijä voi paljonkaan muuttaa käsikirjoituksessa syntynyttä hahmoa. 

–  Suhteessa näyttelijöihin minä olen kyllä aika paljon muuttunut vuosien varrella. Alussa määräsin joka liikkeen, joka askeleen, joka ilmeen, minkä näyttelijä otti. Olin täysin väkivaltainen häntä kohtaan. Mutta sen jälkeen olen aika paljon muuttunut ja olenkin sitä mieltä, että kyllä näyttelijän täytyy itse tuntea mitä hän tekee, eikä olla pelkästään ohjaajan nukke.

– Muutamassa filmissä on ollut mahdollisuus harjoitella, ennen kuin kuvaus on alkanut, ja se onkin hyvä asia. Mutta kun käsikirjoitus usein valmistuu melkein samana päivänä kuin kuvaus alkaa, niin tällöin ei ole tilaisuutta etukäteisharjoitteluun. Itse kuvauspäivänä ei pitäisi harjoitella kovin paljon sillä kohtaus silloin vain kuluu. Harjoittelu pitää suorittaa kuukausia ennen kuvausten alkamista. Tällaiseen ei minulla ole ollut mahdollisuutta kuin pari kolme kertaa.

– Ennen kaikkea täytyy roolin sopia näyttelijälle. Se on tärkein vaatimus koko näyttelijäntyössä. Jos rooli ei istu, niin silloin ei näyttelijä onnistu koskaan. Oikeastaan filmissä ei pitäisi näytellä ollenkaan, vaan olla suhteellisen paljon sitä, mitä on.

– Käytän mielelläni ammattinäyttelijöitä, elleivät he ole teatterin pilaamia. Monella vanhemmalla näyttelijällä on varsinkin suullisessa ilmaisussa niin raskas teatterimaneeri, että siitä on vaikea päästä irti. Nuoret ovat paremmin omaksuneet elokuvan ilmaisukeinot. He ovat kasvaneet elokuvan ja TV:n vaikutuksen alaisena, tottuneet näihin välineisiin.

– [Yhteistyö näyttelijöiden kanssa] on ollut hyvin miellyttävää silloin, kun heillä on ollut aikaa kyseiseen filmiin. Valitettavasti ei asia kuitenkaan aina ole ollut näin.

Vaala tiedotuskomppanian filmiosastolla. Leikkauspöydän ääressä kollega Hannu Leminen. SA-Kuva.

Uudesta aallosta, uusista filmeistä ja koulutuksesta

– [Totuus on armoton -elokuvan aikaan] Sen minä tahtoisin sanoa kaikille uusille yrittäjille, ettei millään alalla, myöskään filmin teossa, pidä sysätä syrjään tai jättää huomioon ottamatta yhdellä iskulla kaikkea ennen, vuosien ja ehkä vuosikymmenten varrella opittua ja kokeiltua, kun itse ryhdytään jotakin uutta tekemään. Kaikki uusihan aina sentään luodaan ja rakentuu vanhojen kokemusten pohjalle. Sen me ainakin aikanamme tajusimme – emme muuten olisi uskaltaneet ryhtyä edes yrittämään. Mutta nyt tuntuu olevan vähän toisin – ainakin puheissa. Usein myös käytännössä – tuloksista päätellen: jätetään huomioon ottamatta jopa eräitä perussääntöjä mm. kuvauksessa ja kamerankäytön alkeellisimpia ”sääntöjäkin”.

– Ennen tehtiin filmejä paljon suuremmalla huolella kuin nyt [1960-luvulla] – senhän voi kuka tahansa elokuvan seuraaja omin silminkin todeta tuloksista, kun vertaa nykyisiä uutuuksia vaikkapa runsaan kymmenen vuoden takaisiin filmeihimme. Nykyisin säästetään filminteossa sekä aikaa että varoja, mikä tietysti on tarpeen. Mutta niin pitkälle kuin nyt on menty, ei sittenkään pitäisi mennä. Tulokset ovat nyt monesti paljon huonompia kuin välttämätöntä. Varmasti sittenkin ja aina olisi parempi tehdä elokuvaa hätiköimättä, suuremmalla huolella. Jopa rahallinenkin tulos saataisiin silloin loppujen lopuksi paremmaksi. Olen näet varma, ettei fuskaamalla filminteossa lopullisesti voiteta mitään.

– Nykyisin ehdin itse käydä aika vähän elokuvissa, enkä ole näistä uusimmista kovasti innostunutkaan. En ole haltioitunut mistään viime aikoina näkemästäni kotimaisesta elokuvasta. Niissä on usein hienoja jaksoja, mutta kokonaisuus ei ole hallittu. Joskus tuntuu, että ne loppuvat kolme kertaa, juoni hajoaa, ne ovat rikkinäisiä. Sitä paitsi ne tehdään vain nuorisolle. Mielestäni [Edvin] Laineen Pohjantähti [Täällä Pohjantähden alla, 1968] ansaitsi menestyksensä, se on pitkästä aikaa koko kansan elokuva.

– Aika ennen sotia oli hyvä. Silloin ihmiset kävivät paljon elokuvissa ja niitä myös tehtiin kaikille ihmisille, ei vain nuorisolle niin kuin nykyisin.

– Uskoisin, että meillä on nyt aika hyvä koulutus alalle, Ateneumin Kamerataiteen osasto. Käytäntö kuitenkin ratkaisee. Minusta hyvä tie alalle on ohjaajan assistenttina toimiminen. Minulla itselläni on ollut hyviä assistentteja – mm. Matti Kassila – jotka ovat myöhemmin menestyneet. Nuoret assistentit ovat tarpeellisia myös ohjaajalle. Syntyy hedelmällistä vuorovaikutusta, yhteistyötä sukupolvien välille.

– Totta kai koulutus on tarpeellinen ja hyvä, mutta ei minusta pelkällä koulutuksella tule filmiohjaajaksi – tietysti kuvaajaksi voi tulla, kuvaaja nyt on enemmän tai vähemmän teknillistä laatua – mutta ei ohjaaja synny koulussa. [Se vaatii] kokemusta ennen kaikkea.

Käsikirjoittamisesta

– Olen pyrkinyt valitsemaan käsikirjoitukset niin, että suuri yleisö pitäisi elokuvasta. Kyllä ihmiset mielellään katsovat hauskaa ja piristävää komediaa. Nykyisin en vain tahdo löytyä niiden kirjoittajia, vai miten? Hyvä komedia ei ole pinnallinen eikä tyhjä.

– Osallistun aina alusta asti käsikirjoituksen tekemiseen. Ammattitaitoinen ohjaaja vie kaikki ratkaisut jo käsikirjoitusvaiheessa niin pitkälle kuin mahdollista. En usko leikkauspöytäelokuviin – ja puhun nyt näytelmäelokuvasta. Käsikirjoituksen tulee olla selvä pohja, josta ei turhaan saisi sanaakaan muuttaa. Kuvat, leikkaukset, repliikit – kaikki on harkittava etukäteen.

– Tämä edellyttää ohjaajalta ammattitaitoa ja tekniikan tuntemusta. Kokonaisuuden hallinta on tässä työssä vaikeinta, tekniikan ja taiteellisen puolen yhteen sovittaminen, rytmi.

– Suositun näytelmän tai romaanin käyttäminen antaa määrättyä varmuutta. Yleisö tuntee teoksen, pitää siitä.

– Kyllä kai toisenkin tekemästä käsikirjoituksesta voisi elokuvan tehdä, mutta meillä Suomessa ei ole kyllin päteviä käsikirjoittajia. Ulkomaillahan käsikirjoittajat ovat ammatti-ihmisiä ja määräävät melkein joka sekunnin. Hyvin tehdyssä käsikirjoituksessa tämä onkin välttämätöntä.

– Aiheet tulivat kyllä useimmiten tuottajalta, mutta niiden pohjalta sain sitten itse tehdä käsikirjoitukset. Kaikki minun komediani, jotka teimme yhdessä Kersti Bergrothin kanssa, ovat sen sijaan minun omia ideoitani, siis Dynamiittityttö, Vuokrasulhanen, jne.

– Tämä on tietenkin myös rajoittavaa. Yleisöllä on runsaasti ennakko-odotuksia. Itse pyrin välttämään näytelmän näkemistä teatterissa, jos aion tehdä siitä elokuvan. Vaikutteita ei voisi välttää. Valitsen mielelläni myös toiset näyttelijät  kuin teatterissa, pyrin uuteen näkökulmaan. Mutta ei näytelmää voi rajattomasti muuttaa, aiheelle tulee olla uskollinen.

– Romaanin pohjalta on sikäli vaikea tehdä elokuvaa, koska pitäisi sitten saada suunnilleen samanlainen vaikutelma kuin romaanista. Helpompi on tehdä vapaista aiheista. Toisaalta hyvästä romaanista on mahdollista saada hyvä käsikirjoitus, mikä puolestaan on sen etu.

Leikkauksesta

Vaala itse leikkasi joko yksin tai yhdessä toisen leikkaajan kanssa kaikki elokuvansa.

– Ihan sekuntikellolla joka kohtauksen. Mutta niinpä sitten ei elokuvassa valmiina ole kuin ehkä kolme minuuttia liikaa ja leikkaus käy paljon helpommin.

Lyhytelokuvista

Vuodet 1963–1965 voimassa ollut näyttelijälakko esti Vaalaa jatkamasta pitkien näytelmäelokuvien ohjaajana Mauri Sariola -filmatisoinnin Totuus on armoton (1963) jälkeen. Suunnitteilla oli Mika Waltarin Kultakutrin (1946) ja Ihmeellisen Joosefin (1938) filmatisoinnit, joista jälkimmäisen filmatisointioikeudet Suomi-Filmi oli jo hankkinut. Niitä ei koskaan toteutettu, eikä Vaala ohjannut enää yhtäkään pitkää elokuvaa. Vuonna 1974, 65-vuotiaana, hänet siirrettiin eläkkeelle Suomi-Filmistä, jonka palveluksessa hän ehti olla lähes 40 vuotta.

– Ikävä kyllä joudun nykyisin enimmäkseen tekemään paljon tilauselokuvia muiden aiheista [pitkien näytelmäelokuvien sijaan]. Niissä joutuu tekemään liikaa kompromisseja. Jos olisi mahdollisuus, kiinnostaisi minua vapaan lyhytelokuvan tekeminen. Lyhytelokuvan tekniikka on niin toinen kuin pitkän, sen pitää olla tiiviimpi, keskitetympi. Pitkä... olen kyllä vähän kyllästynyt. Mutta jos löytyisi oikein hyvä käsikirjoitus...

– Lyhytelokuva vaatii aina ihan toista tekniikkaa kuin pitkä filmi. Alussa tietysti oli hieman vaikeata saada asia mahtumaan 15 minuuttiin, mutta pian siihen tottui. Kyllä minä mielelläni teen dokumenttifilmejä. Nehän ovat kyllä tilaustöitä, jossa tilaajalta tulee aihe, ja sitten tilaaja myös valvoo filmin valmistusta. Ikävä kyllä tiettyjä rajoituksia tällä tavalla asetetaan.

Kotimaisen elokuvan helmasynti

– Luullaan yleisöä tyhmemmäksi kuin se on.

Vaala kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen 21. marraskuuta 1976. Edellisenä päivänä Yle oli esittänyt hänen haastattelunsa Matti Kassilan tekemässä ohjelmasarjassa.

Vaalan elokuvat DVD:llä

 
Lähteet:

Paula Talaskivi: Valentin Vaala: ”Uuden aallon mies” 30 vuoden takaa. Elokuva-Aitta 16/1962.
Pertti Klemola: Suomalaisen elokuvan kultaiset vuodet. Anna 8/1965
Valentin Vaala. Mahdollisesti Elokuva-Aitta 1956.
Kuva 4/1951
Sellaista oli ennen. Uutisaitta 12/1959
Markku Tuuli: Valentin Vaala, suomalaisen elokuvan veteraani. Katso 48/1968
Elokuva-Aitta 2/1948
Anssi Mänttäri: Valentin Vaalan radiohaastattelu 1969. Yle.

Ylen ja Fennadan välinen sopimus allekirjoitetaan keväällä 1967. Yle.

Väinö Linnan kolmas romaani Tuntematon sotilas (1954) kelpasi filmattavaksi heti tuoreeltaan. Suomen Filmiteollisuus tuotti, Juha Nevalainen käsikirjoitti ja Edvin Laine ohjasi elokuvan, joka rikkoi kaikki siihenastiset kotimaisen elokuvan katsojaennätykset ja veti teattereihin arviolta lähes kolme miljoonaa katsojaa – maassa, jossa oli tuolloin neljä miljoonaa asukasta.

Tämän jälkeen Linnan järjestyksessään toinen romaani, Musta rakkaus, päätyi filmattavaksi samalla kokoonpanolla: T. J. Särkän johtama SF tuotti, Nevalainen käsikirjoitti ja Laine ohjasi vuonna 1957 valmistuneen elokuvan. J. L. Runebergin Sven Tuuvan filmatisoinnin (1958) Linna ja Nevalainen käsikirjoittivat Laineen jälleen ohjatessa ja SF:n tuottaessa. Sven Tuuvaa Laine piti parhaimpanaan vuonna 1964 Elokuva-Aitalle antamassaan haastattelussa, ”koska se on aidosti ja voimakkaasti suomalaisittain tehty elokuva. Parin kauneusvirheen takia se kivitettiin arvostelun taholta.”

Linnan vuosina 1959 ja 1960 ilmestyneet Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian kaksi ensimmäistä osaa olivat nekin nopeasti filmattavien aiheiden listalla. Suomen Filmiteollisuus oli jo lopettelemassa toimintaansa, sen viimeiset elokuvat ilmestyivät vuoden 1963 puolella, mutta Fennada-Filmi oli halukas lähtemään filmatisoinnin tuottajaksi. Samana vuonna, 1962, romaanitrilogian kolmannen osan ilmestymisen kanssa Nevalainen laati elokuvakäsikirjoituksen sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta. Nevalaisella oli tiedossaan budjettirajoitus, 400 000 markkaa (noin 605 000 nykyeuroa), joka omalta osaltaan vaikutti siihen, mitä käsikirjoitukseen saattoi ottaa mukaan ja mitä oli jätettävä suosiolla pois.

Kuvaukset oli tarkoitus aloittaa vuonna 1963 Laineen jälleen ohjatessa, mutta samaan aikaan alkanut näyttelijälakko aiheutti suunnitelmien viivästymisen. Kun näyttelijälakko sitten kesti aina vuoteen 1965 saakka, ei filmaustöitä päästykään aloittamaan.

Vuonna 1967 Fennada-Filmi ja Yleisradio tekivät historiaa: syntyi sopimus ensimmäisestä elokuvasta, jossa Yleisradio oli mukana jo tuotantovaiheessa. Ylen pääjohtaja Eino S. Repo oli hankkeelle myötämielinen ja osittain perusteli päätöstä sillä, että televisiotoiminta oli vaikeuttanut ”taidefilmien” asemaa. Osallistumalla tärkeästä kansallisesta aiheesta kertovaan elokuvaan voisi Yleisradio antaa jotakin takaisin elokuvateollisuudelle. Lehdissä heräsi poru siitä, että Yleisradio antaa rahaa 1940-luvulla debytoineen ohjaajan elokuvaan, eikä tue nuoria ja vihaisia miehiä, joiden elokuvat kylläkin saivat rahanarvoisia valtionpalkintoja.

Repo kuitenkin totesi, ettei Ylellä ollut ”taloudellisia mahdollisuuksia osallistua joka vuosi muihin elokuvahankkeisiin". Ylen ja Fennadan välinen sopimus velvoitti Yleä rahoittamaan elokuvasta tasan puolet, 450 000 markkaa, joko rahana tai muuna apuna, esimerkiksi kalustolainana ja työsuorituksina. Edelleen sovittiin siitä, että kun Fennada oli saanut elokuvasta takaisin oman osuutensa ja 10 % yritysvoiton, saisi Yle sen jälkeen 150 000 markkaa elokuvan tulevista tuotoista, jotka yhtiö ilmoitti sijoittavansa seuraavaan yhteistyöelokuvaan. Ensisijaisesti sopimus takasi Ylelle elokuvan kaikki televisio-oikeudet niin koti- kuin ulkomaillekin.

Yleisradion edustajaksi Pohjantähden filmatisointiin määrättiin ohjaaja-käsikirjoittaja Matti Kassila, joka oli ohjannut useita elokuvia Fennadalle ja vielä 1960-luvun alkupuolella toiminut siellä tuotantopäällikkönäkin Mikko Niskasen Sisseissä (1963). Nyt Kassila oli Ylen leivissä, ja sai tehtäväkseen osallistua niin käsikirjoitustyöhön kuin toimia tuotantopäällikkönä ja lopulta vielä leikata elokuvan materiaaleista televisiosarjan, joka oli määrä esittää aikaisintaan pari vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen.

Kassila laati Nevalaisen vanhan käsikirjoituksen pohjalta uuden käsikirjoituksen, josta hän edelleen yhdessä Laineen ja Linnan kanssa teki lopullisen version. Linnalla oli veto-oikeus, jota hän ei omien sanojensa mukaan käyttänyt.

Vuonna 1967 edettiin siis jo niin pitkälle, että Fennada saattoi lehti-ilmoituksella etsiä sellaisia henkilöitä tai muita tahoja, jotka ovat tallettaneet vuosisadanvaihteen vaatteita, huonekaluja ja muita esineitä. Mainoksessa puhuttiin suuresta värielokuvasta, epäsuorasti viitattiin kansalaisvelvollisuuteen, mutta toisaalta myöskin luvattiin maksaa esineistöstä vuokraa tai ostaa ne kokonaan omaksi. Laine puolestaan kertoi lehdissä, ettei Pohjantähdestä tule filmattua teatteria tai ”kansantieteellistä filmiä”.

Samaan aikaan vuonna 1967 Fennadalla oli suunnitelmia ”Osku-nimisen sotaromaanin” filmaamisesta, mutta työhön päätettiin ryhtyä vasta Pohjantähden valmistumisen jälkeen. Lopulta tätä filmiä ei koskaan tehty. Kyseessä on saattanut olla Jukka L. Mäkelän teos OsKu: tiedustelua ja kaukopartiointia välirauhan ja jatkosodan ajoilta (1966).

Budjetti kasvaa

Pohjantähden lavastajaksi palkattiin Ensio Suominen ja kuvaajakseen Laine valitsi Olavi Tuomen, joka oli kuvannut Laineen ohjauksista Tuntemattoman sotilaan, Sven Tuuvan ja myöskin Laineen kaksi viimeisintä, vuonna 1962 valmistunutta elokuvaa. Tuomi oli nyt ensimmäistä kertaa kuvaamassa pitkää värifilmiä. Värit tulivat Laineen mukaan olemaan hillittyjä; voimakkaita värejä haluttiin välttää, jotta lopputulos olisi realistisen näköinen. Pohjantähteä työstäessään Laine kertoi nähneensä Michelangelo Antonionin Blow-Upin (1966); ”Aijai, kuule, niitä värejä. Sitä minäkin tässä haen”, hän kertoi eräälle lehdelle. 

Näyttelijöiksi Laine halusi pääasiassa entuudestaan ainakin elokuvayleisölle tuntemattomia kasvoja, joita tietysti etsittiin teattereista ja koekuvausten kautta. Niminäyttelijöistä suurimmassa roolissa oli Matti Ranin, joka näytteli Salpakarin roolin. Hänellä oli takanaan mittava filmiura, yksi Jussi-palkinto ja jo seitsemän Laineen kanssa tehtyä filmiä, tunnetuimpana tietysti Tuntematon sotilas. Suon ja kuokan kanssa hääräävän Jussin rooliin valittiin Risto Taulo, joka oli kesken elokuvan kuvausten osallisena mopokolarissa. Taulo leikattiin ja saatiin kuntoon, ja niin hän saattoi palata filmaamaan osansa loppuun.

Kuvausten käynnistäminen viivästyi syksystä 1967 aina tammikuun 29. päivään 1968 saakka. Syyksi ilmoitettiin Ylen byrokratia, toisaalta alimitoitettu budjetti. ”Jos kaikki menee kuten on suunniteltu, kuvaukset kestävät 5–6 kuukautta ja sitten leikkaus, on elokuvan ensi-ilta lokakuun 11. päivänä”, Mäkelä kertoi lehtihaastattelussa. Kesäkuussa kävi ilmi, että budjetti oli vieläkin liian pieni. ”Elokuvan talousarvio on kuitenkin nyt vajaat 1 000 000 mk, ja jo tässä vaiheessa on selvää, että se on arvioitu liian pieneksi”, tuottaja Mäkelä kertoi. Jonkin ajan päästä puhuttiin 1,1 miljoonasta.

”Hyvästä suunnittelusta huolimatta joudumme koko ajan toteamaan, että laskelmat eivät pidä paikkansa, kun on näin suuri juttu kysymyksessä. Olemme joutuneet pestaamaan aivan uusille vakansseille ihmisiä, joita emme tulleet ajatelleeksikaan aikaisemmin. Koko juttu on muuttunut aika tavalla siitä, kun ensimmäisen budjetin teimme viisi vuotta sitten”, tuotantopäällikkö Kassila kertoi.

”Vaikka Pohjantähti on Fennadan 55. elokuva, en olisi millään ennakolta uskonut, että tämän filmaamiseen liittyy niin paljon työtä ja vaikeuksia”, Mäkelä sanoi elokuvan ulkokuvausten valmistuttua.

Filmi pantiin purkkiin Ylen ja Fennadan studioilla, Sipoossa, Malmilla ja ainakin alkuperäisten suunnitelmien mukaan myöskin Etelä-Hämeessä. Fennadan Kulosaaren studioon rakennettiin pappilan lavasteet: 13 huonetta ja keittiö. Koskelan torpan päärakennus oli kulissi, todellisuudessa vain kaksi seinää ja telineen päälle nostettu pahvinen savupiippu. Sen enempää lihaa ei ollut karjarakennuksenkaan luiden ympärillä, saunarakennus taasen oli muovihirsistä kyhätty.

Elokuvan suurinta joukkokohtausta varten Santahaminaan punavankileirijaksoa varten saatiin 2 300 varusmiestä avustajiksi. ”Parituhatta avustajaa oli minusta jotakin vallan mahtavaa, ennennäkemättömän suurta. Sitten menin katsomaan venäläisten Sotaa ja rauhaa. Mitä lie siinä ollut avustajia, viisikymmentä tuhatta”, Laine sanoi. Pääsääntöisesti elokuvan kuvauksissa hääräsi viitisenkymmentä ihmistä, näyttelijät mukaan luettuna.

Elokuvan kuvaukset saatiin päätökseen vasta heinäkuussa, tosin sen jälkeen otettiin vielä pari maisemakuvaa. Siitä huolimatta Mäkelän lokakuun 11. päivälle suunnittelema aikaistui lähes kuukaudella syyskuun 13. päivään 1968. Syy tähän lienee ollut yksinkertainen: leikkaaja Juho Gartz ryhtyi työhön jo kuvausten ollessa kesken, leikkasi elokuvaa sitä mukaa kuin ehti ja uutta materiaalia tuli. Esityspituutta elokuvalle kertyi peräti 186 minuuttia, mutta elokuvateattereissa se nähtiin silti ilman väliaikaa.

Lähes ennätysmäinen yleisömenestys

Kun elokuva oli kuvattu ja matkalla ensi-iltaan, puhuttiin tuotantokustannusten nousseen 1 350 000 markkaan. Todellisuus oli kaukana siitä: 2 579 027 markkaa, nykyrahassa peräti 3 910 579 euroa. Kyseessä oli ylivoimaisesti kallein kotimainen elokuva siihen mennessä (ellei pääosin neuvostoliittolaisten rahoittamaa Sampoa lasketa), ja edelleen kaikkien aikojen 17. kallein kotimainen.

Valmiista elokuvasta vedettiin yhdeksän esityskopiota, jotka matkasivat ensi-iltaviikonloppuna Helsinkiin, Jyväskylään, Lahteen, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun ja Vaasaan. Helsingissä elokuva pyöri aluksi Bristolissa ja Rexissä, kahdessa teatterissa samanaikaisesti myös kaikissa muissa kaupungeissa paitsi Vaasassa. Kuopioon elokuva saatiin kaksi päivää myöhemmin, 15. syyskuuta. Yhdeksän kopion riittäminen viiteentoista teatteriin järjestettiin sovittamalla esitysaikatauluja siten, etteivät näytökset osuneet samaan aikaan.

Yleisömenestys oli suuri, valtava, vaikka Pohjantähden elokuvalipun hinta olikin 75 % korkeampi kuin alle kolmituntisten elokuvien ja Sosiaaliministeriön luvalla vielä 25 % korkeampi kuin muiden yli 3-tuntisten filmien. Lokakuun 27. päivään mennessä Täällä Pohjantähden alla oli saanut 332 365 katsojaa, vaikka elokuva pyöri edelleenkin vain 12 kaupungissa ja 18 teatterissa. Tamperelaisten osuus katsojamäärästä oli lähes 41 000. Suomenmaa-lehden mukaan elokuvan 1 450 000 markan tuotantokustannukset olisi suunnilleen saatu takaisin [tuotantokustannusluku on yli miljoonan markan verran alakanttiin]. Yleisömenestyksen myötä Väinö Linna ehti jo kertoa, että myös romaanisarjan viimeinen osa filmataan, mutta kuvaukset aloitetaan vasta syksyllä 1969.

Tammikuussa 1969 Pohjantähden katsojamäärä ylitti 600 000 rajan – helsinkiläisten katsojien osuus oli 150 000. Heinäkuussa luku näytti jo yli 900 000, eikä luku siis sisällä muita kuin kotimaan teattereista tulleet katsojat. Heinäkuussa 1970 yhdysvaltalainen elokuvalehti Variety uutisoi Pohjantähden olevan ”kansallinen blockbuster”, jonka budjetti oli 400 000 dollaria (nykyrahassa 2 440 000 dollaria) ja tuottajan osuuden lipputuloista 500 000 dollaria (nykyrahassa yli 3 miljoonaa dollaria).

Palkinnot

Täällä Pohjantähden alla sai valmistumisvuonnaan 50 000 markan arvoisen valtion elokuvapalkinnon; nykyrahassa sen arvo olisi noin 75 000 euroa. Valtionpalkinnon saivat myös Maunu Kurkvaaran Miljoonaliiga (50 000 mk), Timo Bergholmin Punahilkka (70 000 mk), Jörn Donnerin Mustaa valkoisella (110 000 mk) ja Risto Jarvan Ruusujen aika (150 000 mk). Esimerkiksi Ruusujen ajan tuotantokustannukset olivat vain 320 000 mk ja katsojia kertyi vaivaiset 30 000, Miljoonaliigan budjetti oli 200 000 mk, värielokuva Mustaa valkoisella pantiin purkkiin 580 000 markalla ja levitystuotot kohosivat 434 000 markkaan, ja edelleen väreissä kuvattu Punahilkka syntyi 515 000 markan budjetilla. Jotain Pohjantähden vähäisestä esityskopiomäärästä kertoo se, että Punahilkka levisi kymmenellä kopiolla, Mustaa valkoisella yhdeksällä, Ruusujen aika kahdeksalla ja Miljoonaliiga seitsemällä.

Valtionpalkinnon lisäksi Täällä Pohjantähden alla sai kirkon elokuvapalkinnon ja kolme Jussia, parhaasta ohjauksesta, lavastuksesta ja Kalevi Kahran sivuosasta. Lisäksi Väinö Linna sai erikois-Jussin "kansallisesti merkittävän aihemaailman tuomisesta suomalaiseen elokuvaan".

Ulkomaanmyynti ja Pohjantähti-yhdistelmäversio

Täällä Pohjantähden alla -elokuvan ensimmäinen ulkomainen esitys oli Moskovan filmifestivaaleilla heinäkuussa 1969. Linnan romaanitrilogia oli käännetty venäjäksi jo sitä ennen.

”Pyrimme heti alusta lähtien siihen, että Pohjantähdelle saadaan markkinoita myös ulkomailla”, Mäkelä kertoi elokuvan ollessa työvaiheessa. Toisaalla hän totesi, että ”eiköhän tämä mene esimerkiksi Saksaan ja Neuvostoliittoon”. Kaupat tehtiin lopulta Ruotsiin, Norjaan, Neuvostoliittoon, Unkariin ja Yhdysvaltoihin. 1970-luvulla Laineelle oli virolainen toimittaja kertonut elokuvan saaneen 600 000 katsojaa Viron elokuvateattereissa.

Svensk Filmindustrin kanssa kaupat tehtiin lokakuussa 1968, mutta sikäläinen ensi-ilta viivästyi seuraavan vuoden syyskuulle, koska Svensk Filmindustrin omistaman teatteriketjun ohjelma oli jo lyöty lukkoon pitkäksi aikaa. Lisäksi viivästymistä aiheutti elokuvan leikkaaminen lyhyemmäksi.

”Myös USA:sta on tullut pari ostotarjousta, mutta niihin ei ole suostuttu, koska haluamme myydä Pohjantähden jollekin suurelle yhtiölle. Myyntiä on toistaiseksi haitannut se, että kaikki kopiot ovat esitysteattereissa. Ensimmäisen vapautuessa se varustetaan englanninkielisin tekstein myyntitarkoituksessa”, Mäkelä kertoi Ruotsin-kaupoista ilmoittaessaan. Lopulta Yhdysvaltain-oikeudet myytiin Cinema Dimensions -yhtiölle, joka vei Yhdysvaltoihin muutaman muunkin suomalaisen elokuvan, mutta jonka muista vaiheista ei ole mitään tietoa saatavilla.

Marraskuussa 1971 Helsingin Sanomat kertoi unkarilaisen elokuvatuotannon ”finanssipäällikön” Kálmán Békésin ja ”filmimies” István Szintain katsoneen Täällä Pohjantähden alla- ja Akseli ja Elina -elokuvat. Békés uskoi niiden kelpaavan myös unkarilaisiin teattereihin, kunhan ”niistä leikattaisiin pois eräitä vierasmaalaisille helposti hankalaksi jääviä ja pitkiltä vaikuttavia kohtauksia”. Mäkelä palkkasikin Szintain leikkaamaan elokuvista yhdistelmäversion, joka valmistui parissa viikossa. Yhteiskestoltaan 5½-tuntinen Pohjantähti-saaga muuttui Szintain käsissä 202-minuuttiseksi. Lopulta tämä versio laskettiin myös Suomen teattereihin kahdella kopiolla 9. helmikuuta 1973, mutta katsojia kertyi vain 9 109.

TV-esitys

Kun Pohjantähti nähtiin televisiossa ensimmäisen kerran 22. marraskuuta 1970, Laine hermostui ja pääsi iltapäivälehtien lööppeihin. Kahdeksan osaa, joissa jokaisen alussa Kassilan kertojaääni kertoi edellisen osan tapahtumista, olikin päätetty esittää neljässä osassa leikkaamatta ylimääräistä selostusta pois. Elokuvan ääni  ja kuva olivat epäsynkronissa lähetyksen loppupuolella. ”Järkyttävistä ja vakavista kohdista tuli naurettavia. Tämän voi ymmärtää vain siten, että teknisestikin hyvää filmiä haluttiin sabotoida ja saada naurettavaksi”, Laine totesi Iltasanomille. Ylen filmitoimituksen päällikkö Harry Lewing kertoi, että kahdeksan osaan sijaan filmi esitetään neljässä osassa, jottei se pätkiytyisi liian pieniksi osiksi. Edelleen hän totesi, että ”ensimmäistä kahta jaksoa esitettäessä päädyttiin kertauksen jättämiseen väliin sen vuoksi, että katsottiin filmin musiikin ja muun äänen kärsivän leikkaamisesta.”

Laineen vastalauseen jälkeen Kassila kävi leikkaamassa pois ylimääräiset kertausjaksot pois lopuista osista.

Täällä Pohjantähden alla on sittemmin esitetty televisiossa yli kymmenen kertaa.

DVD-julkaisut

Finnkino julkaisi Täällä Pohjantähden alla -elokuvan DVD:llä vuonna 2006 monin ongelmin. Ensinnäkin 1.66:1-kuvasuhteella kuvatun elokuvan kuva venytettiin laajakuvaksi ja lisäämällä mustat palkit kuvan ylä- ja alaosiin. Lisäksi lähdemateriaalina oli elokuvan televisioversio, josta oli leikattu pois edellisten jaksojen tapahtumia valottavat selostukset, mutta muut eroavaisuudet teatteriversioon nähden oli säilytetty.

Teatteriversio näki päivänvalon DVD:llä vasta syksyllä 2014 VLMedian julkaisemana, alkuperäisellä kuvasuhteella.

Kuvat: VLMedia

Hannu Salaman (s. 1936) neljäs romaani Juhannustanssit ilmestyi vuonna 1964. Pari vuotta myöhemmin Salama istui oikeuden edessä vastaamassa syytteisiin jumalanpilkasta liittyen kyseisen teoksen sisältöön. Tuomio tuli: kolme kuukautta ehdollista vankeutta, josta Kekkonen Salaman myöhemmin armahti. Sen sijaan kirjan kustantanut Otava jäi ilman armoa: se joutui maksamaan 46 000 markan (nykyrahassa noin 80 000 euron) sakot ja sensuroimaan jumalanpilkkasyytteen aiheuttaneet osat kirjan uusista painoksista. Alkuperäiseen asuunsa kirja palasi vasta vuonna 1990.

Juhannustanssien filmatisointioikeuksista syntyi jonkinasteinen kilpailu, joka päättyi ruotsalaisen Sisufilmin voittoon. Helmikuussa 1970 Keski-Uusimaa uutisoi romaanin filmatisointioikeuksien varausajan päättymisestä, kun ruotsalaisyhtiö ei vieläkään ollut saanut elokuvaa tehdyksi. Samassa uutisessa kerrottiin Veli-Matti Saikkosen aikeista tarttua seuraavaksi Juhannustanssien filmaamiseen, kunhan hän ensin saisi Takiaispallon (1970) valmiiksi. Saikkonen kertoi tämänpäiväisessä puhelinhaastattelussa, ettei ollut syytä uskoa elokuvan joutuvan sensuurin kouriin romaanin tavoin.

Saikkosen elokuvahankkeen taustalla olivat ohjaajan muistikuvien mukaan Filmi-Jatta, Arno Carlstedt ja Jörn Donner, mutta kun tekijäryhmälle selvisi romaanin oikeuksien olevan jo ruotsalaisyhtiöllä, he luopuivat hankkeesta kokonaan. Saikkonen ei siis koskaan päässyt filmaamaan Juhannustansseja – eikä muitakaan Salaman teoksia. Hän oli jo 1960-luvun puolella Jouko Turkan kanssa sovittanut Salaman Se tavallinen tarina -esikoisromaanin (1961) näytelmäksi, joka tammikuussa 1970 otettiin Tampereen Teatterin ohjelmistoon. Siellä sitä esitettiin vain yhdeksän kertaa. Kun Se tavallinen tarina -romaanista tehtiin televisioelokuva vuonna 1972 MTV:n tuottamana, oli ohjaajana Veikko Kerttula, joka voitti työstään parhaan ohjauksen Jussin. 

Saikkosen ura teatterilevityksen saaneiden elokuvien tekijänä alkoi ja loppui Takiaispallolla, joka oli kuitenkin varsin hyvä menestys: 445 000 nykyeurolla tuotettu mustavalkofilmi sai yli 100 000 katsojaa. Suulliset sopimukset Carlstedtin kanssa verojenmaksusta aiheuttivat Saikkoselle vakavat jälkiveroseuraamukset, jonka jälkeen häntä ei enää kiinnostanut jatkaa yhteistyötä Carlstedtin kanssa. Eläkkeelle jäämiseensä saakka Saikkonen jatkoi työskentelyä teatterin ja television parissa, ohjaten mm. televisioelokuvaklassikot Manillaköysi (1976) ja Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet (1977), joita Yleisradio ei ole vieläkään julkaissut DVD:llä. Takiaispallon televisiosarjaversio sen sijaan on saatavilla DVD-tallenteena.

Ruotsalaiselokuva tuotantoon

13. päivänä kesäkuuta 1970 Sisufilmin ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Arne Stivell aloitti Juhannustanssien filmaustyöt, jotka suoritettiin 30. syyskuuta mennessä Ruotsissa, Ahvenanmaalla ja Ekenäsissä. Ruotsinkielinen ja täysin ruotsalaisin voimin tehdyn elokuvan roolihahmojen nimet säilyivät suomalaisina. Monet elokuvan näyttelijöistä olivat aiemmin esiintyneet ruotsalaisissa pehmopornoelokuvissa.

Ruotsissa Juhannustanssit sai ensi-iltansa 25. tammikuuta 1971, mutta Tukholmassa se nähtiin vasta 13. maaliskuuta. Kriitikot haukkuivat elokuvan pystyyn sekä Ruotsissa että myöhemmin Suomessakin. Neljä päivää elokuvan Ruotsin-ensi-illan jälkeen Juhannustanssit alkoi pyöriä Helsingissä samanaikaisesti kolmessa ensi-iltateatterissa, mutta romaanin maineeseen nähden yleisömenestys maanlaajuisesta teatterilevityksestä jäi vaatimattomaksi: 49 734 katsojaa. Ruotsin elokuvateattereissakin Juhannustanssit näki vain 86 700 katsojaa.

Vuonna 1982 Kinostolla lienee ollut tarkoitus tuoda elokuva uudelleen teattereihin, mutta koska ikäraja ei laskenut K16:sta, Kinosto ei huolinut sitä levitykseen. R-Video julkaisi elokuvan VHS-tallenteena saman vuosikymmenen aikana.

Sensuroimattomana Juhannustanssien elokuvaversiokaan ei Suomeen kelvannut. 90-minuuttisen elokuvan Suomessa levitetyllä versiolla oli pituutta 86 minuuttia.

Ruotsin elokuvainstituutin tiedossa ei ole Stivellin elokuvan oikeudenomistajaa. Eräässä vaiheessa oikeudet kuuluivat Monakoon rekisteröidylle Arne Stivell International -yhtiölle, joka ei ole enää toiminnassa. Stivell kuoli 1997, eikä hänellä tiettävästi ole yhtään elossa olevaa sukulaista.

Juhannustanssit teatteriin ja televisioon

Juhannustanssien teatterisovitus sai ensi-iltansa vuonna 1981, mutta yleisömenestys jäi melko vaatimattomaksi. Pari vuotta myöhemmin romaanista tehtiin vihdoinkin kotimainen elokuvasovitus, mutta vain televisiolevitykseen. Eija-Elina Bergholmin ohjaama ja TV2:n tuottama 130-minuuttinen TV-filmi valmistui Salaman romaanin ollessa jo lähes 20 vuotta vanha.

Siinä näkijä missä tekijä (1972) sai Salaman romaaneista tehdyistä näytelmistä parhaimman yleisömenestyksen. Näytelmäversion kantaesitys oli Helsingin Kaupunginteatterissa syyskuussa 1976, ja sen 78 esitystä saivat yhteensä 55 354 katsojaa. Tämän teoksen 126-minuuttisen TV-sovituksen ohjasi Kari Paljakka vuonna 2008. Ylen esittämän filmin budjetti oli noin 700 000 euroa.

Salaman teosten elokuva- ja TV-sovituksista on DVD:llä julkaistu vain Se tavallinen tarina (Finnkino, oikeudet nyt VLMedialla) ja Siinä näkijä missä tekijä (Future Film). Juhannustanssien videotallenteen voi käydä maksutta katsomassa KAVI:n toimipaikassa Helsingissä. 

Lähteet:
Keski-Uusimaa 4.2.1970
Veli-Matti Saikkosen puhelinhaastattelu 7.2.2015
Swedish Film Database
Elonet
Meku
Ilona

Veteraaniohjaaja Anssi Mänttärin, 73, kahdestakymmenestä pitkästä, teatterilevityksen saaneista elokuvista on DVD:llä julkaistu kaikki paitsi Hannu Salamasta kertova dokumenttielokuva. Seuraavassa trailerit muutamasta Mänttärin filmistä, joiden DVD-levityksestä vastaa VLMedia.

Muuttolinnun aika (1991)

Viimeiset rotannahat (1985)

Mestari (1992)

Huhtikuu on kuukausista julmin (1983)

Morena (1986)

Ylösnousemus (1985)

Rakkauselokuva (1984)

Anni tahtoo äidin (1989)