Ellen Parviainen elokuvassa Pikku myyjätär (1933). Kuva: KAVI

Vuonna 1932 Suomen suurin elokuvatuotantoyhtiö Suomi-Filmi Oy katsoi tulevaisuuteen ja perusti oman mainoselokuvaosastonsa vastaamaan tulevaisuudessa kasvavaan kysyntään mainoselokuvista. Pian sen jälkeen suureen murrokseen ja omistajuuskiistaan joutuneen yhtiön palkkalistoilla oli ohjaaja Carl von Haartman, joka nimitettiin uuden mainoselokuvaosaston johtajaksi. Von Haartman oli aatelisperheeseen syntynyt hulivilipoika, joka eksyi 1920-luvulla Hollywoodiin ja pääsi sotilastaustansa ansiosta Howard Hughesin Hornan enkelit -elokuvan (1930) tekniseksi neuvonantajaksi, yhdeksi monista. Palatessaan Suomeen von Haartman hakeutui elokuva-alalle ja Hollywoodissa käyneenä miehenä hänestä leivottiin heti ohjaaja, mutta tämä ura loppui kahden elokuvan jälkeen. Niin loppui myös mainoselokuvaosaston johtajan pesti neljän kuukauden jälkeen.

 
Kaarlo Angerkoski ja Martta Kontula, "pikku myyjätär". Kuva: KAVI

Von Haartmanin tilalle nimitetty Oiva Turunen ja tämän avuksi Hugo Kaipio. Kaksikko sai neuvoteltua sopimuksen hygieniatuotteita valmistavan  Havi Oy:n kanssa melkoisen pitkästä mainosfilmistä, joka esittelisi yhtiön tuotteita. Yhtiöt sopivat keskenään siitä, että mainoselokuva ja sen yhteydessä nähtävä uusi pitkä kotimainen filmi esitetään Helsingissä Yksityisyritteliäisyyden viikolla joulukuun alussa 1933. Näin myös tapahtui, mutta ei ilman kommelluksia.

Suomi-Filmin vuoden 1933 ohjelmisto oli jo ilman näitäkin kauppoja melkoisen täyteläinen: luvassa oli kolme pitkää elokuvaa, kaikki toimitusjohtaja Erkki Karun ohjaamia. Meidän poikamme merellä (1933) oli jatkoa suuren suosion saaneelle Meidän poikamme -mykkäfilmille (1929), mutta nyt Georg Malmsténin tähdittämänä ääni- ja vieläpä musiikkielokuvana. Voi meitä! Anoppi tulee oli tuoreen ruotsalaisen elokuvan uudelleenfilmatisointi, jonka pääosaan Malmstén kiinnitettiin. Lisäksi tekeillä oli suuri ajankohtainen valistuselokuva Ne 45 000 (1933), tuberkuloosista ja siihen liittyvästä tutkimuksesta kertova draama, jonka tilaaja ja suuri rahoittaja oli Suomen tuberkuloosin vastustamisyhdistys. Yhdistyksen suosittamana elokuvan toiseksi ohjaajaksi palkattiin pankkialallakin työskennellyt Risto Orko.

Toimitusjohtajan rahankäytön seurauksena Suomi-Filmi joutui pankin valvontaan, eikä yhteistyö Karun ja johtokunnan välillä enää toiminut. Kesällä Karu jätti yhtiön, ja johtokunta päätti lokakuussa kiinnittää Orkon yhtiön uudeksi tuotantotoiminnan johtajaksi eli tuotantopäälliköksi.

Ohjaaja Georg Malmstén lyö klaffia, kun Hilja Jormaa kuvataan. Kuva: KAVI

Kesän ja alkusyksyn ajan Suomi-Filmi oli Karun poistuttua vailla ohjaajaa, mikä lienee ollut syynä siihen, että Havin mainoselokuvan ohjaajaksi palkattiin Georg Malmstén. Alle kolmikymppisellä Malmsténilla oli kokemusta elokuva-alasta vain näyttelijänä, laulajana ja säveltäjänä, mutta nyt hänestä tuli yht'äkkiä myös ohjaaja ja käsikirjoittaja. Pikku myyjätär -nimen saaneen elokuvan käsikirjoitustyöhön Malmstén sai apua Turuselta ja kuvaaja Theodor Lutsilta, joka oli varmasti ratkaisevassa roolissa myös elokuvan ohjaamisessa. Virolaissyntyinen Luts myös leikkasi elokuvan.

Pikku myyjätär kuvattiin syksyllä 1933 ja saatiin esityskuntoon jo marraskuussa. Kenties yhtiön murroksesta johtuen vasta tässä vaiheessa havaittiin, että sopimukseen sisältyvä toinen uusi kotimainen elokuva oli vielä tekemättä. Tuore tuotantopäällikkö Risto Orko laati pikavauhtia käsikirjoituksen Malmsténin, Lutsin ja Roine Rikhard Ryynäsen kanssa. Herrat täysihoidossa -nimen saaneeseen koomiseen tarinaan saatiin aihe ajankohtaisesta asuntopulasta, pääosiin kiinnitettiin Thure Bahnen, Toivo Pohjakallion sekä Malmsténin ja tämän siskon Greta Pitkäsen kaltaisia nuoria näyttelijöitä. Kuvaukset suoritettiin pikavauhtia lähes kokonaan studiossa, mihin lavastettiin myös ulkokuvia. Malmstén vastasi Pikku myyjättären tapaan myös tämän filmin musiikista.

Orkon taidonnäytteestä käynyt Herrat täysihoidossa leikattiin esityskuntoon vain kolmessa vuorokaudessa, ja niinpä molemmat elokuvat saatettiin esittää sovitusti Yksityisyritteliäisyyden viikolla Helsingissä 3. päivänä joulukuuta 1933. 38-minuuttinen Pikku myyjätär ja 66-minuuttinen Herrat täysihoidossa muodostivat yhdessä alle parituntisen ohjelmakokonaisuuden. Lopussa kiitos ei kuitenkaan seissyt, sillä jo marraskuussa Suomi-Filmin mainoselokuvaosasto päätettiin lopettaa kannattamattomana. Sen sijaan yhtiön työ muiden tilaus- ja dokumenttielokuvien parissa jatkui kiivana, aivan kuten pitkienkin elokuvien tuotanto.

Angerkoski ja Kontula näyttelevät, vas- ohjaaja Malmstén ja oik- studiopäällikkö Armas Fredman. Luts kuvaa.

Uusien kykyjen esiinmarssi

Pikku myyjätärtä tehtäessä ei vielä ollut keksittykään sellaista mainoselokuvaa, millaisina ne nykyään tunnetaan. Varsinkin Suomessa mainosfilmien tuotanto oli vielä lapsenkengissään, ensimmäinen varsinainen mainoselokuva oli valmistunut vain pari vuotta aiemmin Valentin Vaalan ja Teuvo Tulion toteuttamana. Nämä nuoret riippumattomat elokuvantekijät tosin rahoittivat pitkiä elokuviaankin siten, että he myivät niihin mainostilaa, jopa repliikkeihin. Lopulta Vaalakin lähti Suomi-Filmin leipiin, missä hän sai ensitöikseen ohjata yhden mainosfilmin ja sen jälkeen nelisenkymmentä pitkää elokuvaa alle kolmessakymmenessä vuodessa. Malmsténin filmiura sen sijaan tyrehtyi vuoteen 1933, jolloin hän ei siis ainoastaan näytellyt pääroolia kahdessa elokuvassa ja lisäksi sivurooleja kahdessa muussa filmissä, vaan ohjasi puolipitkän Pikku myyjättären. Sen jälkeen Malmstén näytteli enää vain muutamassa elokuvassa, mutta teki musiikkia moniin filmeihin.

Ella Eronen harvinaisessa filmiroolissaan Angerkosken ja Kontulan seurassa. Kuva: KAVI

Malmstén ja kumppanit tekivät Pikku myyjättärestä varmasti tarkoituksellakin sellaisen, että se toimi sekä pienenä komediafilminä että mainoksena. 38-minuuttinen tarina kertoo helsinkiläisestä taloudesta, jossa asustelevat isä (Heikki Välisalmi) ja äiti (Hilja Jorma), heidän nuori poikansa (Juhani Turunen) ja noin 20-vuotias tyttärensä Elsa (Ellen Parviainen) sekä piikatyttö Mari (Siiri Angerkoski) ja kaksi opiskelijaa alivuokralaisena, Kalle (Kaarlo Angerkoski) ja Jaakko (Eero Eloranta). Filmi alkaa viikonloppuaamusta, jolloin Mari kerää lakanoita pesuun ja herättää asukkaita sitä mukaa. Mieskatsojien iloksi Mari vielä auttaa Elsan pois yöasustaan. Kalle puolestaan lähtee hakemaan partavaahtoa kemikaliosta, jonka "pikku myyjättäreen" (Martta Kontula) hän ihastuu heti ensi silmäyksellä. Pian Kalle odotteleekin lisäsyitä asioida kaupassa, jotta hän pääsisi näkemään uutta ihastustaan.

Pikku myyjätär miehitettiin pitkälti uusilla ja vähemmän rutinoituneilla näyttelijöillä. Kaarlo Angerkoski oli näytellyt jo mykkäelokuvien aikaan, mutta hänen tuore vaimonsa Siiri Angerkoski, Kontula, Parviainen ja Eloranta tekivät ensimmäiset filmiroolinsa vuonna 1933. Kontula ja Angerkoski nähtiin molemmat samana vuonna pienessä roolissa Ne 45 000:ssa, jonka ohjaaja Karu nappasi Kontulan seuraavan elokuvansa, Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934), naispääosaan. Isossakyrössä syntynyt Parvainen oli vasta 20-vuotias, ruotsinkielisen perheen tytär, joka nähtiin Pikku myyjättären lisäksi samana vuonna myös Vaalan Sinisessä varjossa ja Karun ohjaustöissä Ne 45 000 ja Voi meitä! Anoppi tulee. Kauniin nuoren näyttelijän filmiura loppui lyhyeen, mutta työ teatterissa jatkui sotavuosiin saakka. Eloranta puolestaan näytteli vuonna 1933 myös Karun elokuvissa Meidän poikamme merellä ja Voi meitä! Anoppi tulee.

Greta Pitkänen, Malmsténin nuorena kuollut sisko, ja Laila Rihte nähtiin ensimmäistä kertaa valkokankaalla Pikku myyjättären avustajarooleissa. Teatterin suurena legendana pidetty Ella Eronen tekee Pikku myyjättäressä yhden harvoista elokuvarooleistaan.

Keinäsen perhe ja alivuokralainen Jaakko (Eloranta) syömässä. Kuva: KAVI

Pikku myyjätär ja yhä pienenee

38-minuuttisesta elokuvasta leikattiin vuonna 1942 uusi, vain 23-minuuttinen versio ja myöhemmin vielä 17-minuuttinen versio, joka näistä ainoana on säilynyt. Poistoja tehtäessä on jäänyt pois kokonainen jakso Kaija Suonion näyttelemästä pyykkäristä sekä Elsan kylpykohtaus, mistä molemmista on säilynyt still-valokuvia. Mitä ilmeisemmin alkuperäisessä versiossa Havin tuotteet ovat olleet yhä enemmän sellaisen kiertävän, yhdistävän tekijän asemassa kuin väärennetty panttikuitti Leo Tolstoin romaanissa Väärä raha (1910), joka suomennettiin jo vuonna 1911. Tietty esine on yhdistänyt erilaisia ihmiskohtaloita myös useissa muissa kirjoissa ja elokuvissa. Pikku myyjättären tapauksessa Havin tuotteet sen sijaan eivät ole niinkään kiertäneet henkilöltä toiselle, vaan henkilöt ovat kulkeneet Havin tuotteiden perässä.

Klikkaa ja katso koko elokuva Elävästä muistista

Kolumni

Mollbergin Tuntemattoman sotilaan "restauroidusta" versiosta. Kuva: Yle / Arctic-Filmi Oy

Omien tuotantojensa ja omistuksessaan olevien pitkien elokuvien digitoinnin aloittanut Yleisradio ei kovin suurta arvoa anna taideteoksille. Digitointi- ja restaurointityössä elokuvien ja tv-tuotantojen kuvasuhteita on muutettu siten, että kuva täyttää nyt koko televisioruudun kuva-alan. Ilmeisesti Yleisradion mielestä ihmiset eivät enää osaa tai halua katsoa teoksia sellaisina kuin ne tehty ja tarkoitettu esitettäväksi, vaan ne on jatkossa esitettävä sellaisina kuin Yleisradio haluaa.

Tapaus tuo mieleen Yhdysvalloissa 1980-luvulla erään televisiokanavan suosiman tavan värittää vanhat mustavalkoiset klassikot, mistä tietysti elokuvien hengissä olevat tekijät ja näyttelijät eivät olleet mielissään. Asiasta käytiin keskustelua Yhdysvaltain kongressia myöden, missä James Stewartin ja John Hustonin kaltaiset legendat puhuivat taideteostensa koskemattomuuden puolesta ja Woody Allenin ja Sydney Pollackin kaltaiset nuoremman polven tekijät puolustivat koko ammattikunnan oikeuksia. Tällaista keskustelua ei Suomessa ole käyty, eikä sitä varmaan koskaan käydäkään, kun samantyyppisestä taideteosten tuhoamisesta on vastuussa valtionyhtiö.

Jo vuosia aikaisemmin Yleisradio harjoitti vastaavaa toimintaa täyskuvana (4:3-kuvasuhteella) kuvattujen teosten kanssa, muuttamalla nämä laajakuvaformaattiin (16:9) yksinkertaisesti vain venyttämällä kuvan laajakuvaksi. Seurauksena syntyi täysin katselukelvotonta roskaa, mikä ei Yleisradiota haitannut eikä haittaa vieläkään, sillä se esittää yhä näitä venytettyjä versioita. Esimerkiksi Veli-Matti Saikkosen ohjaama Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet -televisiofilmi tuli hiljattain katseltavaksi Yle Areenaan juuri tässä venytetyssä muodossa.

Viimeisimmäksi Yleisradio on ”restauroinut” Jotaarkka Pennasen ohjaaman Mommilan veriteot 1917:n (1973) ja Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan (1985). Molempien elokuvien kuva rajattiin uudelleen ja kuvasuhdetta muutettiin 1.66:1:stä  joko 1.77:1:een tai 1.78:aan. Vanhassa eurooppalaisessa laajakuvaformaatissa kuvatuissa elokuvissa on siis mustat palkit kuvan molemmin puolin, mutta Yleisradion ”restauroiduissa” versioissa kuva on rajattu uudelleen siten, että koko ruutu on täynnä kuvaa, mutta kuvasta jää ylä- ja alaosasta siivut näkymättömiin.

Lisäksi Mollbergin elokuvaan lisättiin leikkauspoistoja, mitkä Yleisradio jäljitti Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) kokoelmista. KAVI ei kuitenkaan varsinaiseen restaurointityöhön osallistunut. Sitä, että elokuvan kuvasuhdetta oli muutettu ja siihen oli lisätty ohjaajan tekemiä poistoja, ei Yleisradion ohjelmatiedotteissa mainittu mitenkään.

(Ainakin) näiden kahden pitkän elokuvan lisäksi Yleisradio on rajannut kuvan uudelleen myös omissa tuotannoissaan, muttei ainakaan toistaiseksi kaikissa. Koska Yleisradio omistaa nämä teokset ja niiden esitysoikeudet, myös esimerkiksi kaikki Fennada-Filmin yli 60 pitkää elokuvaa, voi se estää muitakin esittämästä elokuvia niiden alkuperäisessä muodossaan – sellaisina kuin millaiseksi tekijät ne tekivät ja millaisina ne kaikkine virheineenkin olisi esitettävä alkuperäisessä muodossaan.

Sibeliuksen Finlandiakaan ei voi mennä jälkikäteen ”parantelemaan” ja väittää, että nyt esitämme nimenomaan Sibeliuksen Finlandian. Tai pitäisikö Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli käydä kehystämässä ja rajaamassa uudelleen aina sen mukaan, mikä on kunkin ajan käsitys hyvästä taulun koosta – tai peräti vähän "parannella" taulun sävyjä silloin, kun toinen värimaailma on muodissa? "Onhan se vähän synkkä, lisätään kivoja värejä, niin nuorisokin katsoo sitä taulua taas".

Yleisradion toiminta tässä asiassa on erinomainen osoitus siitä, minkälaista arvoa valtiovalta antaa elokuvalle taiteenmuotona: ei minkäänlaista.

J.K. Tällä viikolla uutisoitiin siitä, miten Aki Kaurismäki oli myynyt tuotantonsa tv-oikeudet Yleisradiolle. Toivottavasti Kaurismäki on muistanut kirjata sopimukseen, että elokuvat esitetään sellaisina kuin hän on ne tehnyt ja tarkoittanut esitettäväksi.

Ote tekijänoikeuslaista 3 § Moraaliset oikeudet (22.5.2015/607):

Teosta älköön muutettako tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, älköönkä sitä myöskään saatettako yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä.

Oikeudesta, joka tekijällä on tämän pykälän mukaan, hän voi sitovasti luopua vain mikäli kysymyksessä on laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettu teoksen käyttäminen.

Peter Flinckenberg perheineen.

Suomalaiskuvaaja on viettänyt vain pari vuotta Los Angelesissa, mutta takana on jo kolme pitkää elokuvaa Oscar-voittajien kanssa ja Jim Carreyn tuottama tv-sarja.

Kaksi ja puoli vuotta sitten helsinkiläinen Peter Flinckenberg otti riskin ja muutti perheineen Los Angelesiin luomaan uraa Hollywoodissa. Suomen elokuva-alalla tunnettu ja arvostettu kuvaaja sai kansainvälistä näkyvyyttä alan piireissä Pirjo Honkasalon Betoniyön (2013) myötä. Flinckenberg voitti mustavalkokuvauksestaan ASC:n Spotlight-palkinnon, jonka voi voittaa vain marginaalilevityksen saaneen elokuvan kuvaaja.

– Kyse on onnesta, mutta myös valmiudesta tehdä iso muutos oikeaan aikaan ja uskalluksesta ottaa riskejä. Alku täällä perheen kanssa oli taloudellisesti hankalaa, koska elinkustannukset ovat niin paljon kovemmat kuin Suomessa, Flinckenberg kertoo sähköpostin välityksellä Los Angelesista. – Alussa oli tärkeää olla paikan päällä luomassa verkostoja paikallisiin tekijöihin ja olla tarvittaessa tapaamisissa lyhyelläkin varoitusajalla. Nyt voisin asua muuallakin, mutta viihdyn tässä monikulttuurisessa ilmapiirissä hyvin. Luontokin on yllättävän lähellä, jos suomalaisuus puskee pintaan ja haluaa olla yksin metsässä, hän vitsailee.

Flinckenberg, 46, valmistui Taideteollisesta korkeakoulusta elokuvaajaksi vuonna 2003. Samoihin aikoihin hän kuvasi kaksi ensimmäistä pitkää elokuvaansa, jotka olivat myös ohjaajiensa esikoispitkiä: Saara Saarelan komedian Hengittämättä & nauramatta (2002) ja Johanna Vuoksenmaan Nousukauden (2003). Saarelan elokuva sai vain pienimuotoisen teatterilevityksen Helsingissä, mutta Nousukaudesta tuli yleisö- ja arvostelumenestys. Pian nuorella kuvaajalla oli täystyöllisyys dokumentti- ja näytelmäelokuvien sekä mainosten parissa.

– Tiesin aina, että haluan tehdä isompaa elokuvaa kuin mihin Suomessa oli mahdollisuus, Flinckenberg kertoo. – Kyse ei ollut työn puutteesta vaan intohimosta ja tarpeesta kokeilla omia rajojaan. Yritin monta vuotta päästä tekemään venäläistä elokuvaa onnistumatta siinä koskaan kunnolla. Betoniyö oli minulle onnenpotku, joka avasi mahdollisuuden työskennellä Yhdysvalloissa.

Kolme pitkää elokuvaa Yhdysvalloissa

Flinckenberg on ehtinyt parissa vuodessa tehdä melkoisen määrän töitä uudessa kotimaassaan. Kesällä sosiaalisessa mediassa puhuttiin lyhytdokumentista, joka esitteli näyttelijä Jim Carreyn uuden elämän taidemaalarina. Flinckenberg oli toinen dokumentin kuvaajista, mutta sen lisäksi Carrey oli hänelle ennestäänkin tuttu henkilö: suomalainen nimittäin kuvasi Carreyn tuottamaa I’m Dying Up Here -komediasarjaa. 1970-luvun Los Angelesiin stand up -komiikan alkuaikoihin sijoittuvan sarjan pääosassa nähdään Oscar-voittaja Melissa Leo.

Syyskuussa Venetsian filmifestivaaleilla ensi-iltansa sai vaatesuunnittelijasiskosten Laura ja Kate Mulleavyn ohjaama psykologinen trilleri Woodshock. Kirsten Dunstin tähdittämä elokuva ei saanut ymmärrystä kriitikoilta, mutta Flinckenbergin värikästä kuvausta kehuttiin. Sen jälkeen Flinckenberg on jo kuvannut kaksi pitkää elokuvaa, How It Endsin ja Come Sundayn.

Valaisija Jani Lehtinen ja Flinckenberg elokuvan How it Ends kuvauksissa.

David M. Rosenthalin (The Perfect Guy, A Single Shot) ohjaama How It Ends on maailmanlopun trilleri, jonka päärooleja Theo James ja Oscar-voittaja Forest Whitaker näyttelevät. – How It Ends kuvattiin Kanadan Winnipegissä ja Albertassa sekä Chicagossa. Kaikki meni loistavasti, ja yhteistyö elokuvan tuottajien ja ohjaajan kanssa tulee jatkumaan tulevaisuudessakin, kuvaukset juuri päättänyt Flinckenberg kertoo. – Oli hienoa, että sain mukaan myös suomalaisen valaisijan Jani Lehtisen tiimeineen tähän tuotantoon. Heidän osaavuuttaan ja asennettaan arvostettiin korkealle!

Myös toinen Flinckenbergin kuvaama elokuva on jälkituotannossa. Joshua Marstonin (Maria Full of Grace) ohjaama Come Sunday kertoo evankelista Carlton Pearsonista, jota vastaan seurakunta nousee miehen väitettyä saarnassaan, ettei helvettiä ole olemassa. Pearsonin roolissa nähdään Chiwetel Ejiofor, joka on suomalaisillekin tuttu Steve McQueenin 12 Years a Slave -hittielokuvan (2013) pääroolista. Ejifiorin lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa komediarooleistaan tunnettu Jason Segel, Tappava ase -elokuvien Danny Glover ja pitkän linjan veteraaninäyttelijä Martin Sheen. Netflix on ostanut elokuvan levitysoikeudet.

Suuremmat budjetit ja kuvausryhmät

Flinckenbergin tähänastiset yhdysvaltalaiselokuvat ovat kaikki olleet independent-tuotantoja, mutta niissäkin budjetti on moninkertainen verrattuna suomalaiselokuviin. – Budjetit ovat suurempia, mutta isompi osa rahasta menee tähtinäyttelijöiden palkkoihin, kuvaaja täsmentää.

– Kuvausryhmää on paljon enemmän. Yleisesti ottaen työ isomman ryhmän kanssa on paljon helpompaa. Jokaiselle asialle on oma osaajansa. Suomessa olen tottunut tekemään esimerkiksi pienet pölyn lisäykset tai ikkunoiden kastelut itse. Täällä siihenkin työhön on oma ammattilaisensa, Flinckenberg jatkaa. – Huomaan, etten ole yhtä uupunut kuvauspäivän päätteeksi, koska saan keskittyä tärkeimpään: valoon ja näyttelijöihin.

Yhdysvaltain elokuva-alan eri ammattijärjestöt ja -liitot pitävät huolen jäseniensä oikeuksista. Flinckenberg kertoo joutuneensa opettelemaan paljon uusia sääntöjä ja käymään kahden viikon turvallisuuskoulutuksen, ennen kuin hän pääsi kuvaajaliiton jäseneksi. Alalla myös vallitsee samanlainen hierarkia, mikä oli Suomessakin voimissaan vielä studioelokuvan aikakaudella, jolloin ohjaaja ja kuvaaja olivat kuvausryhmän suurimpia herroja. – Olen yrittänyt rikkoa hierarkiaa suhteessa kaikkiin, kenen kanssa työskentelen, Flinckenberg kuvailee. – Sitä, että en linnoittaudu omaan telttaani monitorien eteen, on pidetty raikkaana ja myös tehokkaana tapana tehdä tätä työtä. Valo- ja grip-ryhmän vastuu on jaettu hieman eri tavalla kuin eurooppalaisessa perinteessä ja sitä [minun] oli aluksi vähän vaikea ymmärtää.

– Iso ero Suomeen verrattuna on, että johdan aina useampaa kameraryhmää, enkä yleensä saa itse operoida kameraa, Flinckberg kertoo. Tähän liittyykiin hänen vastauksensa kysymykseen siitä, onko hän yhä suomalaisten tuotantojen käytettävissä. – Todellakin! Pyrin edelleen muun muassa kuvaamaan yhden dokumenttielokuvan vuodessa, jotta kamera ja valot pysyvät hyppysissä.

Työtarjouksia tosin riittää muualtakin kuin Suomesta. – Päätökset seuraavista töistä teen sen perusteella, mikä on kiinnostava tarina, ketkä ovat yhteistyökumppanit ja kuinka haastava projekti on. Mietin myös, kuinka pystyn parhaiten tasapainoilemaan perhe-elämän ja keikkojen välillä.

Flinckenberg ja ohjaaja Juha Wuolijoki Hella W:n kuvauksissa. Kuva: Snapper Films

Seuraavaksi Cheech & Chong -elokuva

Ura Yhdysvalloissakin on kiinni siitä, miten työnsä tekee ja miten ihmisten kanssa tulee toimeen. – Edellinen leffa poikii aina seuraavaa. Tuottajat todella puhuvat keskenään ja suosittelevat niitä työntekijöitä, joiden kanssa homma on toiminut hyvin, Flinckenberg kertoo. – Tällä hetkellä suunnittelemme Cheech & Chong -koomikkoparin viimeisen elokuvan loppukuvauksia ja pöydällä on tarjous DreamWorksin elokuvasta, joka kuvattaisiin Irlannissa. Lisäksi Flinckenberg on juuri debytoinut ohjaajana Avanton Productions Oy:n tuottamalla To Siberia, With My Love -dokumentilla, joka kertoo iäkkäästä pariskunnasta viimeisellä matkalla rakkaalle tundralle.

Varsinaisen kuvaustöiden lisäksi Flinckenberg on mukana suomalaisen Whitepoint Optics Oy:n toiminnassa. Suomalaisittain poikkeuksellinen nuori yhtiö on kehittänyt yhteistyössä Flinckenbergin kanssa uudenlaisen linssisarjan elokuvakameroille. – Se perustuu Swing & Shift -tekniikkaan, jossa terävyysaluetta voi muuttaa perinteistä linssiä monipuolisemmin. Linssisarja oli käytössä myös How It Ends -elokuvassa ja se keräsi paljon innostusta omalaatuisen ilmeensä takia, Flinckenberg kertoo.

Tätä haastattelua tehtäessä suomalaisohjaaja Juha Wuolijoki oli parhaillaan Los Angelesissa ja sattumalta tapasi myös Flinckenbergin. Kaksikko teki yhdessä Hella W:n (2011), visuaalisesti näyttävän filmin kirjailija Hella Wuolijoen elämästä toisen maailmansodan aikaan.

– Peter on harvinainen kuvaaja monesta syystä. Ensinnäkin siksi, että hän on sosiaalinen, sivistynyt ja hauska eikä vain teknisesti taitava. Hän tuo mukanaan hankkeisiin iloa ja positiivisuutta. Hella W:n kuvauksissa nauroimme paljon vaikka elokuvan tarina ei ollut erityisen hauska, Wuolijoki kuvailee. – Peterillä on intuitiivinen ja vahva ymmärrys siitä, mikä on kaunista, aitoa ja kiinnostavaa. Se on aika paljon yhdelle miehelle. En ihmettele yhtään, että hänellä on töitä Yhdysvalloissa.

Flinckenbergin kuvaamat pitkät elokuvat:

Boris Levitzky (tulkki), Risto Mäkelä (Molotov), Mikko Niskanen (Stalin), Keijo Komppa (J. K. Paasikivi) ja Martti Pennanen (Väinö Tanner). Kuva: Antero Tenhunen / Ylen kuvapalvelu

Yle Areenassa on tänään julkaistu liuta menneiden vuosikymmenten tv-tuotantoja, joiden aiheet liittyvät Suomen itsenäisyyden alkutaipaleeseen. Yksi herkullisimmista teoksista on Sodan ja rauhan miehet (1978), väreissä kuvattu kymmenosainen sarja, joka käsittelee Suomen poliittista johtoa toisen maailmansodan aikana. Sarjan ensimmäinen jakso alkaa vuodesta 1938, viimeinen jakso sijoittuu vuosiin 1940 ja 1941.

Risto Mäkelä Molotovina. Kuva: Antero Tenhunen / Ylen kuvapalvelu

Niskanen Stalinina, Pelle Hermanni Hitlerinä

Historian karmeimman diktaattorin, Josef Stalinin, roolissa nähdään legendaarinen Mikko Niskanen. Niskanen oli 1960-luvun lopulta lähtien työskennellyt tiiviisti myös Yleisradion palveluksessa, vaikkakaan häntä ei vaivattu pienillä rooleilla ja ohjaustöillä. Samaan aikaan pitkiä näytelmäelokuviaan ja myös tilauselokuvia tehnyt Niskanen näytteli televisiossa pääasiassa omissa ohjaustöissään, joista tunnetuin on tositapahtumiin pohjautuva Kahdeksan surmanluotia (1971). Samalla vuosikymmenellä Niskanen teki televisioon myös Ilmari Kiannon Omat koirat purivat -romaanin filmatisoinnin, jonka hän itse ohjasi ja näytteli pääroolin.

Stalinin rooli Sodan ja rauhan miehissä onkin Niskasen koko 1970-luvun töistä kaikkein mitättömin, mutta syytä Niskasen suostumiseen ei tarvitse ihmetellä: hän pääsi YYA-ajan Suomessa näyttelemään Neuvostoliiton diktaattoria ja Suomen sortajaa. Itse Neuvostoliitossa elokuvakoulun käynyt Niskanen oli tiettävästi ensimmäinen suomalainen, joka näytteli Stalinia elokuva- tai tv-tuotannossa – eikä seuraajiakaan liiemmin ole.

Sodan ja rauhan miehissä Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin roolissa nähdään Risto Mäkelä, joka tunnetaan parhaiten roiston rooleistaan. Saksalaisten puolelta ulkoministeri Joachim von Ribbentroppia näyttelee Kosti Klemelä ja diktaattori Adolf Hitleriä Rintamäkeläiset-sarjasta tuttu Veijo Pasanen, joka samana vuonna aloitti pitkän uransa Pelle Hermannin roolissa. Niskasen ohjaamassa Pojat-elokuvassa (1962) saksalaisupseeria näytellyt Kauko Helovirta nähdään Tapion sarjassa ilmailuministeri Hermann Göringin roolissa.

Kullervo Kalske ulkoasianministeri Aarne Yrjö-Koskisena ja Keijo Komppa pääministeri J. K. Paasikivenä.
Kuva: Antero Tenhunen / Ylen kuvapalvelu

Rooleissa vanhoja filmitähtiä

Sodan ja rauhan miehet on tällaiselle aiheelle tyypilliseen tapaan toteutettu draamadokumenttina, missä tasapainotellaan asiantuntijahaastatteluiden ja dramatisoitujen jaksojen välillä. Sarjan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasi teatteriohjaaja Matti Tapio, jonka dramatisoimat jaksot ovat erittäin staattisia sisäkuvia. Historiallisen sisältönsä lisäksi Sodan ja rauhan miehen ansiot ovatkin taiteellisen toteutuksen sijaan sen näyttelijöissä. 1970-luvulle ominaisesti rooleissa nähtiin vanhoja studioelokuvan aikakauden suuria ja pieniä nimiä.

Sarjassa pääministeri ja presidentti Risto Rytin roolin näyttelee Leif Wager, marsalkka C. G. E. Mannerheimina nähdään Rolf Labbart, ulkoasianministeri Aarno Yrjö-Koskisena Kullervo Kalske, ulkoasianministeri Rudolf Holstina Leo Riuttu, neuvostoliittolaisdiplomaatti Boris Steininä Sakari Halonen, kansanedustaja T. M. Kivimäkenä Uljas Kandolin ja kansanedustaja Lennart Heljaksena Esko Vettenranta.

Paasikivi (Komppa) ja Leif Wager (Ryti). Kuva: Antero Tenhunen / Ylen kuvapalvelu

Aikansa kohusarja

Sodan ja rauhan miehet valmistui Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan, ja pieni Suomi oli tietenkin yhä tuon maailman suurimman valtion naapurimaa. Yleisradio tuotti sarjan, mutta antoi sen olla hyllyllä parin vuoden ajan johtuen siitä, että talvisodan vaiheita ja syitä totuudenmukaisesti kuvanneen sarjan pelättiin suututtavan neuvostoliittolaiset.

Yleisradio ei halunnut aloittaa Sodan ja rauhan miesten esityksiä vuonna 1977, koska Suomi juhli tuolloin itsenäisyytensä 60-vuotisjuhlavuotta ja lokakuun vallankumouksesta tuli kuluneeksi tasan 60 vuotta. Kun sarjan ensimmäinen jakso lopulta esitettiin joulukuussa 1978, pahoitettiin mieliä silti, niin omissa riveissä kuin Neuvostoliitossa. Neuvostoliiton suurlähettiläs piti sarjaa maataan häpäisevänä teoksena, ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhonen kertoi myöhemmin.

Sodan ja rauhan miehet on harvinaislaatuinen suomalainen elokuva- tai televisiotuotanto, koska sillä oli todellista merkitystä poliittisesti ja kansakunnan yleisen mielipiteen sekä historiankäsityksen muodostajana. Filmiaura ry palkitsi sarjan tekijät parhaimman TV-elokuvan Jussi-patsaalla. Tapio ei palkintoa noutanut: hän kuoli joulukuun 12. päivänä vuonna 1978, alle pari viikkoa sarjansa ensimmäisen jakson ensiesityksen jälkeen.