Olivia Newton-John ja John Travolta, Greasen (1978) nuoret tähdet. Kuva: Paramount Pictures

Neljäkymmentä vuotta sitten ei ollut epäilystäkään siitä, kuka on maailman suosituin uusi filmitähti. 24-vuotias John Travolta nähtiin peräkkäisinä vuosina kahdessa maailmanlaajuisessa suurmenestyksessä, John Badhamin Saturday Night Fever --- lauantai-illan huumassa (1977) ja Randal Kleiserin Greasessa (1978). Travoltan uraa ja valintoja kuvastaa hyvin se, että vaikka hänet nähtiin seuraavina vuosina Brian De Palman Blow Out – viimeisen todistajan (1981) kaltaisessa laatuelokuvassa, sai hän odotella seuraavaa suurta hittielokuvaa yli kymmenen vuotta.

Diskoelokuvien kunkku syntyi fiktiivisestä lehtijutusta

Saturday Night Fever -- lauantai-illan huumaa  valmistui kreivin aikaan. Diskoteekit olivat nuorison suosiossa, joten tarina 19-vuotiaasta huonopalkkaiseen työhön jämähtäneestä Tonysta, joka elää vain viikonloppujen diskoiltoja varten, löysi kaikupohjaa suuresta yleisöstä.  Elokuva pohjautuu New York -lehdessä julkaistuun artikkeliin, jonka kirjoittaja Nik Cohn myöhemmin kertoi keksineensä koko jutun saatuaan tehtäväkseen kirjoittaa diskosta, josta hän ei mitään tiennyt. Lehtiartikkeli julkaistiin kesäkuun 7. päivänä 1976, ja noin puolentoista vuoden päästä elokuva oli jo valmis.

Australialainen elokuvatuottaja Robert Stigwood osti lehtiartikkelin filmatisointioikeudet 90 000:lla dollarilla. Stigwood haistoi hyvät mahdollisuudet hittielokuvien tekoon ja erikoistui epätavanomaisiin musikaaliaiheisiin, mitä Norman Jewisonin Jesus Christ Superstar (1973) ja Ken Russellin Tommy (1975) edustivat. Stigwood oli hiljattain solminut miljoonasta dollarista kolmen elokuvan sopimuksen John Travoltan, silloisen televisiotähden, kanssa. Aiheen ja päänäyttelijän lisäksi Stigwood tarvitsi käsikirjoituksen, jonka laatijaksi hän palkkasi Norman Wexlerin. Wexler (Serpico – kadun tiikeri) tunnettiin lahjakkaana, mutta sekopäisenä ihmisenä.

Käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen tuottaja alkoi etsiä ohjaajia. Sopimus tehtiin Wexlerin käsikirjoittaman Joe – armottoman (1970) ohjanneen John G. Avildsen kanssa. Avildsen oli hiljattain saanut valmiiksi Rockyn (1976), joka ei kuitenkaan ollut vielä tullut ensi-iltaan.

Ennen Saturday Night Feverin kuvausten alkua Avildsen halusi muuttaa erinomaisena, mutta liian pitkänä pidettyä käsikirjoitusta ja päähahmoa. Stigwoodin kerrotaan neuvotelleen mahdottomaksi käyneen Avildsenin kanssa samana päivänä, kun Avildsen sai Oscar-ehdokkuuden Rockyn ohjauksesta. Stigwoodin saatua asiasta tiedon hän onnitteli Avildsenia, joka kysyi, muuttaako tämä tilanteen. ”Ei. Sinä kuvaat Wexlerin käsikirjoituksen tai lähdet”, Stigwood vastasi – ja Avildsen lähti.

Maaliskuun Oscar-gaalassa Avildsen kävi pokkaamassa parhaan ohjauksen Oscarin ja lisäksi tuottajat saivat Rockysta parhaan elokuvan Oscarin. Avildsenin ura lähti kuitenkin yllättävään alamäkeen muutamaksi vuodeksi huonojen uravalintojen myötä, mutta hän palasi huipulle vielä Karate Kidillä (1984).

Karen Lynn Gorney ja John Travolta elokuvassa Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa (1977). Kuva: Paramount Pictures

Ohjaaja vaihtoon

Kahden päivän kuluttua Avildsenin lähdöstä Saturday Night Fever löysi uuden ohjaajan John Badhamista. Brittiläissyntyinen 37-vuotias Badham oli ohjannut televisiotuotantoja 1970-luvun alusta lähtien ja yhden pitkän elokuvan, The Bingo Long Traveling All-Stars & Motor Kingsin (1976). Kolmesta mustasta baseball-pelaajasta kertoneen komedian pääosissa nähtiin Billy Dee Williams, James Earl Jones ja Richard Pryor.

Badham astui Stigwoodin kelkkaan kolme viikkoa ennen Saturday Night Feverin kuvausten alkua. Tässä vaiheessa elokuvalla ei vielä ollut naispääosan esittäjää. Tekijät halusivat rooliin kauniin, mutta tavallisen tytön. Sellainen löytyi sattumalta, kun Stigwoodin veljenpoika istui New Yorkissa samaan taksiin televisionäyttelijä Karen Lynn Gorneyn kanssa. Stigwoodin veljenpoika kertoi matkakumppanilleen elokuvasta ja roolihahmosta, josta innostuneena Gorney sai agenttinsa järjestämään hänelle koekuvaustilaisuuden, ja hän sai roolin.

Elokuvaan tarvittavan musiikin Stigwood löysi vanhojen tuttujensa kautta. Australialaisten Gibbsin veljesten The Bee Gees -yhtyeellä oli takanaan muutama hitti, mutta uusia ei ollut näköpiirissä. Stigwood kävi vierailulla poikien luona, antoi heille elokuvan käsikirjoituksen ja kuunteli yhtyeen uutta musiikkia. Kaupat tehtiin. Saturday Night Feverin soundtrackista tuli historian myydyin elokuvasoundtrack, jonka myyntiluvuissa ohitti vasta Whitney Houstonin soundtrack The Bodyguard -elokuvaan (1992).

Saturday Night Fever kuvattiin maalis–heinäkuussa 1977. Elokuvan budjetti oli vain kolme miljoonaa dollaria, nykyrahassa vajaat 12 miljoonaa.

Sandy (Olivia Newton-John) poppoonsa ympäröimänä. Kuva: Paramount Pictures

Stigwoodin ja Travoltan uusi yhteistyö

Saturday Night Fever oli vielä tuotannossa, kun Stigwood ja Travolta aloittivat seuraavan elokuvansa valmistelut. Aiheeksi valikoitui Broadwaylla 1970-luvun alussa nähty Grease-musikaali, joka sijoittuu 1950-luvun lopulle ja kertoo kahdesta high school -nuoresta, Sandysta ja Danny Zukosta, jotka rakastuvat toisiinsa.

Muutamaa vuotta aiemmin George Lucas oli ohjannut Svengijengi -62:n (1973), joka on 1960-luvulle sijoittuva kertomus high school -nuorista. Lucasin uran toinen ohjaustyö oli valtava menestys ympäri maailman ja sai Suomessakin 275 000 katsojaa. Svengijengi -62:ssa ei kuitenkaan ollut musikaalinumeroita, vaan sen soundtrack oli kuorrutettu 1960-luvun hittikappaleilla. Svengijengi -62 osoitti, että hyvin tehty elokuva edellisen vuosikymmenen nuorisosta voi löytää suuren yleisön. Grease oli musiikin osalta toisenlainen filmi, sillä se sisältää lukuisia laulu- ja tanssinumeroita, jossa päänäyttelijät pääsevät esittelemään taitojaan molemmilla aloilla. Travolta, joka oli Saturday Night Feverissä todistanut tanssitaitonsa, oli jo levyttänyt muutamia lauluja ja lisäksi hänellä oli kokemusta Greasestakin. Ennen filmiuraansa Tarvolta oli mukana kyseisen näytelmäkappaleen kiertue-esityksessä, mutta siinä hänellä oli Doodyn, Dannyn "jengiläisen" rooli.

Travoltan ehdotuksesta Sandyn rooliin palkattiin nuori laulajatähti Olivia Newton-John ja ohjaajaksi Randal Kleiser. Aivan kuten Saturday Night Feverin ohjaaja John Badham, Kleiser oli kokenut televisio-ohjaaja, mutta Badhamista poiketen Kleiser ei ollut ohjannut ensimmäistäkään pitkää elokuvaa. Travolta tunsi Kleiserin Poika muovikuplassa -televisioelokuvan (1976) ajoilta.

Brittiläissyntyisen, mutta Australiassa kasvaneen Newton-Johnin siihenastinen elokuvaura oli puolestaan alkanut täysin onnettomien tähtien alla. Tieteisfiktiota, komediaa ja musikaalia yhdistellyt Tomorrow (1970) oli kokeneen Val Guestin ohjaama, mutta tuotanto oli ongelmallinen ja osa tekijöistä jäi ilman palkkaa. Tästä syystä elokuva pyöri Isossa-Britanniassa vain yhdessä teatterissa ja yhden viikon ajan, minkä jälkeen siitä ei kuultu mitään vuosikymmeniin.

Grease kuvattiin kesä--syyskuussa 1977, siis osittain samanaikaisesti Saturday Night Feverin kanssa, kuuden miljoonan dollarin budjetilla. Elokuvassa nähtiin muutamia menneiden vuosikymmenten filmi- ja tv-tähtiä, joista mainittakoon Sid Caesar, Joan Blondell ja Frankie Avalon.

Danny (Travolta), kohtalaisen kiltti nuori kapinallinen. Kuva: Paramount Pictures

Kaksi jättihittiä yhdellä kertaa

Saturday Night Fever sai ensi-iltansa joulukuun 16. päivänä kaikkiaan 504:ssä teatterissa ympäri Yhdysvaltoja. Hyvän avaustuloksen myötä elokuvaa esittävien teattereiden määrä kasvoi seuraavalla viikolla lähes puolella. Koko teatterilevityksensä aikana se keräsi Yhdysvalloista lähes 95:n miljoonan dollarin lipputulot. Inflaatioon suhteutettuna summa vastaisi tänä päivänä yli 370:n miljoonan dollarin lipputuloja. Muista maista kertyi kassaan vielä enemmän rahaa, ja maailmanlaajuisesta levityksestä kertyi yhteensä yli 235:n miljoonan dollarin lipputulot

Saturday Night Fever oli Yhdysvalloissa vuoden neljänneksi katsotuin elokuva. Menestys oli loistava myös Euroopassa: Isossa-Britanniassa se sai yhdeksän miljoonaa katsojaa, Ranskassa 4,4 miljoonaa, Saksassa 4,3 miljoonaa ja Espanjassa 2,8 miljoonaa katsojaa. Suomalaisyleisö pääsi katsomaan Saturday Night Feveriä jo huhtikuun 7. päivänä vuonna 1978. Koko teatterilevityksensä aikana se keräsi 450 834 katsojaa ja oli koko vuoden katsotuin ensi-iltaelokuva.

Saturday Night Feverin Suomen-ensi-iltaan mennessä Travolta oli jo saanut Oscar-ehdokkuuden parhaasta miespääosasta, elokuvan ainoan Oscar-ehdokkuuden. Palkinnon vei lopulta Richard Dreyfuss elokuvasta Rakkaus ei sula sateessa. Travolta oli poikkeuksellisen korkeatasoisessa seurassa, sillä ehdolla olivat myös Marcello Mastroianni elokuvasta Kohtaaminen Roomassa, Richard Burton elokuvasta Hevonen ja Woody Allen omasta ohjaustyöstään Annie Hallista.

Elokuvien suomalaiset julisteet. Kuvat: Julistegalleria.net

Saturday Night Feverin ansiosta Travolta oli nyt tuttu nuorisolle ja aikuisille ympäri maailman. Toisinaan hyvä pöhinä jonkun aiheen tai ihmisen ympärillä kestää vain hetken aikaa, kun ihmisillä on tunnetusti lyhyt muisti. Siksi tuottaja Stigwood ja Paramount-studio varmasti kehuivat itseään siitä, että he olivat jo hyvissä ajoin saaneet Greasen filmatuksi.

Grease saapui Yhdysvaltain valkokankaille kesäkuun puolivälissä vuonna 1978, jolloin Saturday Night Fever oli pyörinyt jo puolen vuoden ajan, mutta monissa muissa maissa se vielä odotti ensi-iltaansa. Greasesta tuli vielä paljon suurempi menestys kuin Saturday Night Feveristä. Yhdysvalloissa se keräsi 160:n miljoonan dollarin lipputulot, mikä vastaa inflaatioon suhteutettuna peräti 650 miljoonaa dollaria. Se onkin Yhdysvalloissa kaikkien aikojen kolmenkymmenen katsotuimman elokuvan joukossa. Vuoden 1978 ensi-illoista Grease oli ylivoimaisesti katsotuin, jättäen jopa Richard Donnerin Supermanin nuolemaan näppejään. Kun elokuvan uusintaensi-illat ja ulkomaanmyynti lasketaan mukaan, Grease keräsi yhteensä peräti 395:n miljoonan dollarin lipputulot.

Grease oli Ranskassa vuoden 1978 kolmanneksi katsotuin elokuva 5,3:lla miljoonalla katsojallaan ja jätti Saturday Night Feverin liki miljoonan katsojan päähän neljännelle sijalle. Saksassa elokuvan näki 4,9 miljoonaa katsojaa. Kun elokuvan 20-vuotisjuhlavuonna nähty uusintaensi-ilta lasketaan mukaan, Grease sai Ranskassa kaikkiaan 5,7 miljoonaa ja Saksassa 5,2 miljoonaa katsojaa. Espanjassa Greasen näki liki 4,1 miljoonaa katsojaa ja Isossa-Britanniassa, Newton-Johnin synnyinmaassa, peräti 17,2 miljoonaa katsojaa. Jotakin Greasen suosiosta Isossa-Britanniassa kertoo se, että maan kaikkien aikojen katsotuimmat elokuvat Tuulen viemää (1939) ja The Sound of Music (1965) saivat 35 ja 30 miljoonaa katsojaa. Italiassa Grease ja Saturday Night Fever olivat vuoden kaksi katsotuinta elokuvaa.

Suomi oli yksi niistä ilmeisen harvoista maista, missä Saturday Night Fever oli Greasea suositumpi. Ero ei kuitenkaan ollut valtava, alle 25 000 katsojaa. Joulukuun 8. päivänä 1978 täkäläisille valkokankaille saapunut Grease keräsi 425 000 katsojaa ja oli vuoden toiseksi katsotuin ensi-ilta.

John Travolta Kaupunkicowboyna (1980). Kuva: Paramount Pictures

Entäs nyt, Travolta?

Robert Stigwoodin ja Travoltan kolmen elokuvan sopimuksen viimeinen filmi oli Jane Wagnerin ohjaama ja käsikirjoittama Hetki hetkeltä. Jouluksi 1978 valmistunut draamafilmi kertoo Travoltan näyttelemän nuoren kulkurin ja Lily Tomlinin näyttelemän vanhemman seurapiirinaisen romanssista. Wagner oli Tomlinin naisystävä, jolle Hetki hetkeltä oli debyytti pitkän elokuvan tekijänä. Kun kriitikot teurastivat filmin ja se kaiken lisäksi jäi ilman yleisöä, Wagnerin elokuvaura loppui hetki alkuunsa. Hetki hetkeltä tuli Suomeen heinäkuussa 1979, mutta keräsi alle 12 000 katsojaa.

Travoltan ura ei kuitenkaan tähän tyssännyt, vaan hän filmasi seuraavina vuosina James Bridgesin Kaupunkicowboyn (1980) ja Brian De Palman klassikkoelokuvan Blow Out – viimeinen todistaja (1981), joka oli uudelleenfilmatisointi Michelangelo Antonionin Blow Upista (1966). Kassamagneetteja nämä eivät kuitenkaan olleet, joten Stigwood ja Travolta löyttäytyivät jälleen yhteen tehdäkseen jatko-osan Saturday Night Feverille. Alkuperäisen elokuvan hittilaulun mukaan nimetty Staying Alive (1983) oli tuhoontuomittu hanke.

Rockyn ohjaaja Avildsenia ei tällä kertaa kaivattu, vaan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi palkattiin Rockya näytellyt Sylvester Stallone. Stallone oli jo ohjannut Paradise Alley – helvetin kapakan (1978) ja Rockyn uusintaottelun (1979), mutta Staying Alive oli hänen ensimmäinen ohjaustyönsä, missä miehellä itsellään ei ollut pääroolia. Vaikka Staying Alive sai kriitikoilta täyslaidallisen ja jäi kauas ensimmäisen osan suosiosta, tuotti se kuitenkin hyvät voitot tekijöilleen. 22:lla miljoonalla dollarilla tuotettu elokuva keräsi maailmanlaajuisesti yli 125:n miljoonan dollarin lipputulot. Suomessa se sai hieman yli 80 000 katsojaa,  huomattavasti enemmän kuin Rockyn uusintaottelu, joka syystä tai toisesta meni vain alle 30 000:lle katsojalle. Ensimmäinen Rocky sai kuitenkin sentään 195 000 katsojaa.

Grease oli jo saanut jatko-osansa ennen Staying Aliveta. Sen enempää Travolta kuin Newton-Johnkaan ei halunnut olla mukana jatko-osassa, joka kirjoitettiin eräänlaiseksi ensimmäisen osan kopioksi, mutta vaihtamalla osittain sukupuolirooleja keskenään. Pääosiin kiinnitettiin Maxwell Caulfield ja Michelle Pfeiffer, jotka olivat molemmat näyttelijäuriensa alussa. Budjetti pidettiin aisoissa, ohjaajaksi palkattiin ensimmäisen Greasen koreografi Patricia Birch ja käsikirjoittajaksi Ken Finkleman, joka ohjasi samana vuonna jatko-osan Hei, me lennetään! -hittikomedialle. Grease 2 sai haukut, kehnon yleisömenestyksen (Suomessa katsojamäärä jäi täpärästi alle 50 000:n) ja suunnitelmat laajemmasta elokuvasarjasta tyssäsivät siihen. Caulfieldin elokuvaura ei koskaan lähtenyt nousuun, mutta Pfeifferista sen sijaan tuli kestotähti De Palman Scarface – arpinaaman (1983) myötä.

Olivia Newton-John puolestaan sai Greasen jälkeen pääroolin fantasiamusikaalista Xanadu (1980). Robert Greenwaldin ohjaaman suuren budjetin elokuvan miespääosassa nähtiin legendaarinen musikaalitähti Gene Kelly. Siitä huolimatta, että Xanadu näin tarjosi jotakin niin nuoremmille kuin vanhemmillekin katsojille, sai se täystyrmäyksen kriitikoilta, eikä maksavakaan yleisö innostunut. 

Newton-John ja Travolta elokuvassa Sykettä suonissa (1983). Kuva: 20th Century Fox

Niinpä molemmat Greasen tähdet olivat vain viisi vuotta elokuvan jälkeen hitin tarpeessa. Kaksikko palasi yhdessä valkokankaille John Herzfeldin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa romanttisessa fantasiakomediassa Two of a Kind (1983), joka sekin sai arvostelijoilta vain haukkuja. Suomessa elokuvalle keksittiin antaa myyvempi nimi Sykettä suonissa, mutta ei se silti saanut 7 352:ta katsojaa enempää. Yhdysvalloissakin yleisömenestys jäi vaatimattomaksi, ja niinpä Newton-John luopui elokuvaurastaan. Travolta puolestaan teki 1980-luvulla enää vain neljä elokuvaa, joista ainoastaan Amy Heckerlingin ohjaama Hei, kuka puhuu -komedia (1989) oli yleisömenestys. Laadukkaammissa merkeissä Travolta oli jälleen pinnalla Quentin Tarantinon Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta -hittifilmin (1994) myötä. Pulp Fiction on nyt vanhempi elokuva kuin Saturday Night Fever oli Pulp Fictionin ilmestyessä, eikä vastaavaa comeback-roolia ole näkyvissä Travoltan uralla. 

Stigwood saavutti suuren yleisön suosion vielä Alan Parkerin ohjaamalla Evitalla (1996), josta tuli hyvä menestys ympäri maailman. Se jäi tuottajamogulin viimeiseksi elokuvaksi. Saturday Night Feverin ohjaaja John Badham saavutti suuren yleisön suosion WarGames – sotaleikeillä (1983) ja Kuin lintu langalla -rikoskomedialla (1990), mutta ei ole viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen ohjannut teatterilevityksen saanutta elokuvaa. Randal Kleiser puolestaan ohjasi heti Greasen perään toisen suuren hitin, Brooke Shieldsin tähdittämän Sinisen laguunin (1980), joka sai Suomessakin yli 200 000 katsojaa. Kultsi, suurensin kakaran -komediaa (1992) lukuun ottamatta Kleiser ei ole saavuttanut erityisen suurta suosiota.

John Travoltan suurimmat hitit Suomessa

Saturday Night Feverin ja Greasen Blu-ray-tallenteita on yhä saatavilla myymälöissä ja nettikaupoissa.

Il postino. Kuva: Future Film

Chileläisen Antonio Skármetan romaani kouluja käymättömästä posteljoonista, jolle runous avaa aivan uusia ulottuvuuksia, oli italialaiselle näyttelijä-ohjaaja Massimo Troisille rakas teos. Luettuaan romaanin Troisi alkoi haaveilla teoksen filmaamisesta, mihin hän pyysi avukseen brittiläisen ystävänsä Michael Radfordin. Italiaa sujuvasti puhuva Radford, 48, oli herättänyt huomiota George Orwellin 1984-romaanin vuonna 1984 valmistuneella filmatisoinnilla, mutta sen jälkeen hän oli ohjannut vain yhden elokuvan. Radford ja Troisi laativat Skármetan romaanista elokuvakäsikirjoituksen yhdessä muutaman muun kirjoittajan kanssa.

Sisilian ja Napolin alueella filmatun Il postinon kuvaukset alkoivat maaliskuun 30. päivänä. Pian Troisin kunto romahti: synnynnäisestä sydänviasta kärsineen miehen tila oli vakaa, mutta lääkärin mukaan tämä tarvitsi mahdollisimman pian uuden sydämen. Operaation lykkääminen saattaisi johtaa kuolemaan millä hetkellä hyvänsä. Tästä huolimatta Troisi päätti jatkaa elokuvan kuvauksia ja lähteä sairaalaan kuvausten päätyttyä. Kuvausten aikaan Troisi jaksoi työskennellä vain tunnin verran päivässä, mistä syystä Radford vastasi ohjauksesta. Troisin kohtaukset kuvattiin mahdollisimman vähillä otoilla. Lisäksi hänen työtaakkaansa pienennettiin käyttämällä sijaisnäyttelijää kaikissa niissä kuvissa, missä Troisin kasvoja ei näkynyt, ja muuttamalla käsikirjoitusta siten, että Troisin hahmo istui aina, kun se oli mahdollista. Sijaisnäyttelijän käyttö onnistui niin hyvin, että Radford ei omien sanojensakaan mukaan erottanut, missä kuvassa on Troisi ja missä sijaisnäyttelijä.

Elokuvan kuvaukset saatiin päätökseen kesäkuun 3. päivänä ja Troisi lähti siskonsa luo. Kaksitoista tuntia kuvausten päättymisen jälkeen hän sai sydänkohtauksen ja kuoli. Työskentely ja sydämensiirron odottelu osoittautui kohtalokkaaksi, mutta Troisille Il postinon tarina oli hänen "koko elämänsä".  Yksi elokuvan tuottajista, Mario Cecchi Gori, oli kuollut jo ennen kuvausten alkua marraskuussa 1993.

Maria Grazia Cucinotta ja Massimo Troisi elokuvassa Il postino. Kuva: Future Film

Troissin traaginen kohtalo toi Il postinolle näkyvyyttä myös Italian ulkopuolella. Ranskassa tämä italialais-ranskalais-belgialainen yhteistuotantoelokuva sai liki 1,5 miljoonaa katsojaa, mutta Yhdysvalloissa menestys oli vieläkin parempaa. Il postino keräsi siellä yli kahdenkymmenen miljoonan dollarin lipputulot. Vuonna 1996 elokuva huomioitiin viidellä Oscar-ehdokkuudella, parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan ja musiikin kategorioissa. Edesmennyt Troisi oli ehdolla pääosaroolinsa lisäksi myös yhtenä elokuvan käsikirjoittajista. Lopulta kuitenkin elokuva palkittiin vain sen musiikista.

Pienimuotoinen, monellakin tapaa vanhanaikainen romanttinen draama valmistui vain kolmella miljoonalla dollarilla, mutta se keräsi maailmanlaajuisesti liki kahdeksankymmenen miljoonan dollarin lipputulot. Suomeen elokuva tuli joulukuussa 1995 ja keräsi yli 58 000 katsojaa, mikä oli erinomainen tulos italiankieliselle elokuvalle.

Kauppoihin on nyt ilmestynyt Il postinon tuoreet DVD- ja Blu-ray-tallenteet, joiden levityksestä vastaa Future Film.

Ellen Parviainen elokuvassa Pikku myyjätär (1933). Kuva: KAVI

Vuonna 1932 Suomen suurin elokuvatuotantoyhtiö Suomi-Filmi Oy katsoi tulevaisuuteen ja perusti oman mainoselokuvaosastonsa vastaamaan tulevaisuudessa kasvavaan kysyntään mainoselokuvista. Pian sen jälkeen suureen murrokseen ja omistajuuskiistaan joutuneen yhtiön palkkalistoilla oli ohjaaja Carl von Haartman, joka nimitettiin uuden mainoselokuvaosaston johtajaksi. Von Haartman oli aatelisperheeseen syntynyt hulivilipoika, joka eksyi 1920-luvulla Hollywoodiin ja pääsi sotilastaustansa ansiosta Howard Hughesin Hornan enkelit -elokuvan (1930) tekniseksi neuvonantajaksi, yhdeksi monista. Palatessaan Suomeen von Haartman hakeutui elokuva-alalle ja Hollywoodissa käyneenä miehenä hänestä leivottiin heti ohjaaja, mutta tämä ura loppui kahden elokuvan jälkeen. Niin loppui myös mainoselokuvaosaston johtajan pesti neljän kuukauden jälkeen.

 
Kaarlo Angerkoski ja Martta Kontula, "pikku myyjätär". Kuva: KAVI

Von Haartmanin tilalle nimitetty Oiva Turunen ja tämän avuksi Hugo Kaipio. Kaksikko sai neuvoteltua sopimuksen hygieniatuotteita valmistavan  Havi Oy:n kanssa melkoisen pitkästä mainosfilmistä, joka esittelisi yhtiön tuotteita. Yhtiöt sopivat keskenään siitä, että mainoselokuva ja sen yhteydessä nähtävä uusi pitkä kotimainen filmi esitetään Helsingissä Yksityisyritteliäisyyden viikolla joulukuun alussa 1933. Näin myös tapahtui, mutta ei ilman kommelluksia.

Suomi-Filmin vuoden 1933 ohjelmisto oli jo ilman näitäkin kauppoja melkoisen täyteläinen: luvassa oli kolme pitkää elokuvaa, kaikki toimitusjohtaja Erkki Karun ohjaamia. Meidän poikamme merellä (1933) oli jatkoa suuren suosion saaneelle Meidän poikamme -mykkäfilmille (1929), mutta nyt Georg Malmsténin tähdittämänä ääni- ja vieläpä musiikkielokuvana. Voi meitä! Anoppi tulee oli tuoreen ruotsalaisen elokuvan uudelleenfilmatisointi, jonka pääosaan Malmstén kiinnitettiin. Lisäksi tekeillä oli suuri ajankohtainen valistuselokuva Ne 45 000 (1933), tuberkuloosista ja siihen liittyvästä tutkimuksesta kertova draama, jonka tilaaja ja suuri rahoittaja oli Suomen tuberkuloosin vastustamisyhdistys. Yhdistyksen suosittamana elokuvan toiseksi ohjaajaksi palkattiin pankkialallakin työskennellyt Risto Orko.

Toimitusjohtajan rahankäytön seurauksena Suomi-Filmi joutui pankin valvontaan, eikä yhteistyö Karun ja johtokunnan välillä enää toiminut. Kesällä Karu jätti yhtiön, ja johtokunta päätti lokakuussa kiinnittää Orkon yhtiön uudeksi tuotantotoiminnan johtajaksi eli tuotantopäälliköksi.

Ohjaaja Georg Malmstén lyö klaffia, kun Hilja Jormaa kuvataan. Kuva: KAVI

Kesän ja alkusyksyn ajan Suomi-Filmi oli Karun poistuttua vailla ohjaajaa, mikä lienee ollut syynä siihen, että Havin mainoselokuvan ohjaajaksi palkattiin Georg Malmstén. Alle kolmikymppisellä Malmsténilla oli kokemusta elokuva-alasta vain näyttelijänä, laulajana ja säveltäjänä, mutta nyt hänestä tuli yht'äkkiä myös ohjaaja ja käsikirjoittaja. Pikku myyjätär -nimen saaneen elokuvan käsikirjoitustyöhön Malmstén sai apua Turuselta ja kuvaaja Theodor Lutsilta, joka oli varmasti ratkaisevassa roolissa myös elokuvan ohjaamisessa. Virolaissyntyinen Luts myös leikkasi elokuvan.

Pikku myyjätär kuvattiin syksyllä 1933 ja saatiin esityskuntoon jo marraskuussa. Kenties yhtiön murroksesta johtuen vasta tässä vaiheessa havaittiin, että sopimukseen sisältyvä toinen uusi kotimainen elokuva oli vielä tekemättä. Tuore tuotantopäällikkö Risto Orko laati pikavauhtia käsikirjoituksen Malmsténin, Lutsin ja Roine Rikhard Ryynäsen kanssa. Herrat täysihoidossa -nimen saaneeseen koomiseen tarinaan saatiin aihe ajankohtaisesta asuntopulasta, pääosiin kiinnitettiin Thure Bahnen, Toivo Pohjakallion sekä Malmsténin ja tämän siskon Greta Pitkäsen kaltaisia nuoria näyttelijöitä. Kuvaukset suoritettiin pikavauhtia lähes kokonaan studiossa, mihin lavastettiin myös ulkokuvia. Malmstén vastasi Pikku myyjättären tapaan myös tämän filmin musiikista.

Orkon taidonnäytteestä käynyt Herrat täysihoidossa leikattiin esityskuntoon vain kolmessa vuorokaudessa, ja niinpä molemmat elokuvat saatettiin esittää sovitusti Yksityisyritteliäisyyden viikolla Helsingissä 3. päivänä joulukuuta 1933. 38-minuuttinen Pikku myyjätär ja 66-minuuttinen Herrat täysihoidossa muodostivat yhdessä alle parituntisen ohjelmakokonaisuuden. Lopussa kiitos ei kuitenkaan seissyt, sillä jo marraskuussa Suomi-Filmin mainoselokuvaosasto päätettiin lopettaa kannattamattomana. Sen sijaan yhtiön työ muiden tilaus- ja dokumenttielokuvien parissa jatkui kiivana, aivan kuten pitkienkin elokuvien tuotanto.

Angerkoski ja Kontula näyttelevät, vas- ohjaaja Malmstén ja oik- studiopäällikkö Armas Fredman. Luts kuvaa.

Uusien kykyjen esiinmarssi

Pikku myyjätärtä tehtäessä ei vielä ollut keksittykään sellaista mainoselokuvaa, millaisina ne nykyään tunnetaan. Varsinkin Suomessa mainosfilmien tuotanto oli vielä lapsenkengissään, ensimmäinen varsinainen mainoselokuva oli valmistunut vain pari vuotta aiemmin Valentin Vaalan ja Teuvo Tulion toteuttamana. Nämä nuoret riippumattomat elokuvantekijät tosin rahoittivat pitkiä elokuviaankin siten, että he myivät niihin mainostilaa, jopa repliikkeihin. Lopulta Vaalakin lähti Suomi-Filmin leipiin, missä hän sai ensitöikseen ohjata yhden mainosfilmin ja sen jälkeen nelisenkymmentä pitkää elokuvaa alle kolmessakymmenessä vuodessa. Malmsténin filmiura sen sijaan tyrehtyi vuoteen 1933, jolloin hän ei siis ainoastaan näytellyt pääroolia kahdessa elokuvassa ja lisäksi sivurooleja kahdessa muussa filmissä, vaan ohjasi puolipitkän Pikku myyjättären. Sen jälkeen Malmstén näytteli enää vain muutamassa elokuvassa, mutta teki musiikkia moniin filmeihin.

Ella Eronen harvinaisessa filmiroolissaan Angerkosken ja Kontulan seurassa. Kuva: KAVI

Malmstén ja kumppanit tekivät Pikku myyjättärestä varmasti tarkoituksellakin sellaisen, että se toimi sekä pienenä komediafilminä että mainoksena. 38-minuuttinen tarina kertoo helsinkiläisestä taloudesta, jossa asustelevat isä (Heikki Välisalmi) ja äiti (Hilja Jorma), heidän nuori poikansa (Juhani Turunen) ja noin 20-vuotias tyttärensä Elsa (Ellen Parviainen) sekä piikatyttö Mari (Siiri Angerkoski) ja kaksi opiskelijaa alivuokralaisena, Kalle (Kaarlo Angerkoski) ja Jaakko (Eero Eloranta). Filmi alkaa viikonloppuaamusta, jolloin Mari kerää lakanoita pesuun ja herättää asukkaita sitä mukaa. Mieskatsojien iloksi Mari vielä auttaa Elsan pois yöasustaan. Kalle puolestaan lähtee hakemaan partavaahtoa kemikaliosta, jonka "pikku myyjättäreen" (Martta Kontula) hän ihastuu heti ensi silmäyksellä. Pian Kalle odotteleekin lisäsyitä asioida kaupassa, jotta hän pääsisi näkemään uutta ihastustaan.

Pikku myyjätär miehitettiin pitkälti uusilla ja vähemmän rutinoituneilla näyttelijöillä. Kaarlo Angerkoski oli näytellyt jo mykkäelokuvien aikaan, mutta hänen tuore vaimonsa Siiri Angerkoski, Kontula, Parviainen ja Eloranta tekivät ensimmäiset filmiroolinsa vuonna 1933. Kontula ja Angerkoski nähtiin molemmat samana vuonna pienessä roolissa Ne 45 000:ssa, jonka ohjaaja Karu nappasi Kontulan seuraavan elokuvansa, Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934), naispääosaan. Isossakyrössä syntynyt Parvainen oli vasta 20-vuotias, ruotsinkielisen perheen tytär, joka nähtiin Pikku myyjättären lisäksi samana vuonna myös Vaalan Sinisessä varjossa ja Karun ohjaustöissä Ne 45 000 ja Voi meitä! Anoppi tulee. Kauniin nuoren näyttelijän filmiura loppui lyhyeen, mutta työ teatterissa jatkui sotavuosiin saakka. Eloranta puolestaan näytteli vuonna 1933 myös Karun elokuvissa Meidän poikamme merellä ja Voi meitä! Anoppi tulee.

Greta Pitkänen, Malmsténin nuorena kuollut sisko, ja Laila Rihte nähtiin ensimmäistä kertaa valkokankaalla Pikku myyjättären avustajarooleissa. Teatterin suurena legendana pidetty Ella Eronen tekee Pikku myyjättäressä yhden harvoista elokuvarooleistaan.

Keinäsen perhe ja alivuokralainen Jaakko (Eloranta) syömässä. Kuva: KAVI

Pikku myyjätär ja yhä pienenee

38-minuuttisesta elokuvasta leikattiin vuonna 1942 uusi, vain 23-minuuttinen versio ja myöhemmin vielä 17-minuuttinen versio, joka näistä ainoana on säilynyt. Poistoja tehtäessä on jäänyt pois kokonainen jakso Kaija Suonion näyttelemästä pyykkäristä sekä Elsan kylpykohtaus, mistä molemmista on säilynyt still-valokuvia. Mitä ilmeisemmin alkuperäisessä versiossa Havin tuotteet ovat olleet yhä enemmän sellaisen kiertävän, yhdistävän tekijän asemassa kuin väärennetty panttikuitti Leo Tolstoin romaanissa Väärä raha (1910), joka suomennettiin jo vuonna 1911. Tietty esine on yhdistänyt erilaisia ihmiskohtaloita myös useissa muissa kirjoissa ja elokuvissa. Pikku myyjättären tapauksessa Havin tuotteet sen sijaan eivät ole niinkään kiertäneet henkilöltä toiselle, vaan henkilöt ovat kulkeneet Havin tuotteiden perässä.

Klikkaa ja katso koko elokuva Elävästä muistista

Kolumni

Mollbergin Tuntemattoman sotilaan "restauroidusta" versiosta. Kuva: Yle / Arctic-Filmi Oy

Omien tuotantojensa ja omistuksessaan olevien pitkien elokuvien digitoinnin aloittanut Yleisradio ei kovin suurta arvoa anna taideteoksille. Digitointi- ja restaurointityössä elokuvien ja tv-tuotantojen kuvasuhteita on muutettu siten, että kuva täyttää nyt koko televisioruudun kuva-alan. Ilmeisesti Yleisradion mielestä ihmiset eivät enää osaa tai halua katsoa teoksia sellaisina kuin ne tehty ja tarkoitettu esitettäväksi, vaan ne on jatkossa esitettävä sellaisina kuin Yleisradio haluaa.

Tapaus tuo mieleen Yhdysvalloissa 1980-luvulla erään televisiokanavan suosiman tavan värittää vanhat mustavalkoiset klassikot, mistä tietysti elokuvien hengissä olevat tekijät ja näyttelijät eivät olleet mielissään. Asiasta käytiin keskustelua Yhdysvaltain kongressia myöden, missä James Stewartin ja John Hustonin kaltaiset legendat puhuivat taideteostensa koskemattomuuden puolesta ja Woody Allenin ja Sydney Pollackin kaltaiset nuoremman polven tekijät puolustivat koko ammattikunnan oikeuksia. Tällaista keskustelua ei Suomessa ole käyty, eikä sitä varmaan koskaan käydäkään, kun samantyyppisestä taideteosten tuhoamisesta on vastuussa valtionyhtiö.

Jo vuosia aikaisemmin Yleisradio harjoitti vastaavaa toimintaa täyskuvana (4:3-kuvasuhteella) kuvattujen teosten kanssa, muuttamalla nämä laajakuvaformaattiin (16:9) yksinkertaisesti vain venyttämällä kuvan laajakuvaksi. Seurauksena syntyi täysin katselukelvotonta roskaa, mikä ei Yleisradiota haitannut eikä haittaa vieläkään, sillä se esittää yhä näitä venytettyjä versioita. Esimerkiksi Veli-Matti Saikkosen ohjaama Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet -televisiofilmi tuli hiljattain katseltavaksi Yle Areenaan juuri tässä venytetyssä muodossa.

Viimeisimmäksi Yleisradio on ”restauroinut” Jotaarkka Pennasen ohjaaman Mommilan veriteot 1917:n (1973) ja Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan (1985). Molempien elokuvien kuva rajattiin uudelleen ja kuvasuhdetta muutettiin 1.66:1:stä  joko 1.77:1:een tai 1.78:aan. Vanhassa eurooppalaisessa laajakuvaformaatissa kuvatuissa elokuvissa on siis mustat palkit kuvan molemmin puolin, mutta Yleisradion ”restauroiduissa” versioissa kuva on rajattu uudelleen siten, että koko ruutu on täynnä kuvaa, mutta kuvasta jää ylä- ja alaosasta siivut näkymättömiin.

Lisäksi Mollbergin elokuvaan lisättiin leikkauspoistoja, mitkä Yleisradio jäljitti Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) kokoelmista. KAVI ei kuitenkaan varsinaiseen restaurointityöhön osallistunut. Sitä, että elokuvan kuvasuhdetta oli muutettu ja siihen oli lisätty ohjaajan tekemiä poistoja, ei Yleisradion ohjelmatiedotteissa mainittu mitenkään.

(Ainakin) näiden kahden pitkän elokuvan lisäksi Yleisradio on rajannut kuvan uudelleen myös omissa tuotannoissaan, muttei ainakaan toistaiseksi kaikissa. Koska Yleisradio omistaa nämä teokset ja niiden esitysoikeudet, myös esimerkiksi kaikki Fennada-Filmin yli 60 pitkää elokuvaa, voi se estää muitakin esittämästä elokuvia niiden alkuperäisessä muodossaan – sellaisina kuin millaiseksi tekijät ne tekivät ja millaisina ne kaikkine virheineenkin olisi esitettävä alkuperäisessä muodossaan.

Sibeliuksen Finlandiakaan ei voi mennä jälkikäteen ”parantelemaan” ja väittää, että nyt esitämme nimenomaan Sibeliuksen Finlandian. Tai pitäisikö Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli käydä kehystämässä ja rajaamassa uudelleen aina sen mukaan, mikä on kunkin ajan käsitys hyvästä taulun koosta – tai peräti vähän "parannella" taulun sävyjä silloin, kun toinen värimaailma on muodissa? "Onhan se vähän synkkä, lisätään kivoja värejä, niin nuorisokin katsoo sitä taulua taas".

Yleisradion toiminta tässä asiassa on erinomainen osoitus siitä, minkälaista arvoa valtiovalta antaa elokuvalle taiteenmuotona: ei minkäänlaista.

J.K. Tällä viikolla uutisoitiin siitä, miten Aki Kaurismäki oli myynyt tuotantonsa tv-oikeudet Yleisradiolle. Toivottavasti Kaurismäki on muistanut kirjata sopimukseen, että elokuvat esitetään sellaisina kuin hän on ne tehnyt ja tarkoittanut esitettäväksi.

Ote tekijänoikeuslaista 3 § Moraaliset oikeudet (22.5.2015/607):

Teosta älköön muutettako tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, älköönkä sitä myöskään saatettako yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä.

Oikeudesta, joka tekijällä on tämän pykälän mukaan, hän voi sitovasti luopua vain mikäli kysymyksessä on laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettu teoksen käyttäminen.