Vuosi 1974 oli kotimaisen elokuvan historian surkeimpia ja elokuvanteko yhden miehen sotaa

Karvojen ohjaaja Seppo Huunonen maskeeraa naispääosaa näytellyttä Arja Virtasta. Kuva: Eloseppo

Syksyllä 1973 elettiin toiveikkaita aikoja suomalaisella elokuva-alalla. Televisio-ohjaaja Rauni Mollbergin ensimmäinen valkokangaselokuva Maa on syntinen laulu sai ensi-iltansa lokakuun viimeisenä päivänä ja keräsi koko levityksensä aikana yli 710 000 katsojaa. Kaksi kuukautta aiemmin teattereihin tullut Uuno Turhapuro houkutteli sekin teattereihin reilut 600 000 katsojaa. Molempien elokuvien menestyksekäs teatterikierros jatkui pitkälle seuraavan vuoden puolelle.

Maa on syntinen laulu oli myös taiteellinen voitto ja ulkomailla yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä suomalaiselokuvista. Alkuvuodesta 1974 se kilpaili Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta, ja Ruotsin elokuvateattereissa sille kertyi yli 150 000 katsojaa. Osittain videolle kuvattua, Ere Kokkosen ohjaamaa Uuno Turhapuroa ei sen sijaan edes yritetty viedä maan rajojen ulkopuolelle.

Menestystarinoista huolimatta suomalainen elokuvatuotanto oli kriisissä. Tarjolla ei ollut huomattavaa julkista rahoitusta eikä katsojiakaan, vaan valtaosa kotimaisista elokuvista pyöri niin pienille katsojamäärille, etteivät filmivuokratuotot peittäneet välttämättä edes levityskustannuksia tuotantokustannuksista puhumattakaan. Televisiokanavat ostivat elokuvia ennakkoon vain harvoin ja Elokuvasäätiön jakamat tuotantolainat kattoivat yleensä vain noin viidenneksen kokonaiskustannuksista. Opetusministeriön jakaman rahamuotoisen valtionpalkinnon sai vasta jälkikäteen valmiista elokuvasta – jos silloinkaan.

Taloudellinen tilanne parani merkittävästi vuonna 1974, kun opetusministeriö alkoi jakaa myös elokuvatuotannon ennakkotukea. Sen ansiosta julkisella ennakkotuella oli mahdollista kattaa jopa 70 prosenttia elokuvan tuotantokustannuksista, joskin on muistettava, että elokuvan tuottaessa voittoa oli Elokuvasäätiön tukilaina maksettava takaisin.1

Mutta ennen kuin tuota opetusministeriön ennakkotukea alettiin jakaa, ehti pitkien näytelmäelokuvien tuotanto melkein loppua Suomessa.

Vuosittaisten kotimaisten ensi-iltojen määrä ei ollut koko vuosikymmenen alkupuolella suuri: vuonna 1970 niitä oli 13, seuraavana vuonna yhdeksän, vuonna 1972 kuusi ja vuonna 1973 yhdeksän. Pohjalukema saavutettiin vuonna 1974, kun kotimaisia ensi-iltoja oli vain kolme. Yhtä vähän pitkiä kotimaisia näytelmäelokuvia oli valmistunut viimeksi vuonna 1967 ja sitä edellisen kerran vuonna 1932. Vuosittaisten kotimaisten ensi-iltojen määrässä päästiin kaksinumeroisiin lukemiin seuraavan kerran vasta vuonna 1980.

Vähäinen määrä uusia elokuvia merkitsi sitä, että elokuvantekijöiden oli haettava elantonsa mainoselokuvista. Vuoden 1974 aikana filmattiin vain neljää pitkää elokuvaa ja niistäkin yhtä ainoastaan kolmen päivän verran, sillä sen pääkuvausjakso ajoittui seuraavan vuoden puolelle. Määrä oli ollut vielä surkeampi vuonna 1972, jolloin vain kolme elokuvaa oli kuvausvaiheessa. Näihin vuosiin verrattuna verrattuna vuosi 1973 oli kiireinen kuuden elokuvan kuvauksineen.

Suunnitelmia ei silti puuttunut. Melkeinpä jokaisella tuotantoyhtiöllä oli kehitteillä jokin projekti, joista oli yleensä luovuttava heti, jos Elokuvasäätiö ei myöntänyt tuotantolainaa. Jotkin tahot hakivat tuotantolainaa useilla eri suunnitelmilla, minkä perusteella kyseessä oli kokeilu, jolla katsottiin, mihin lainaa irtoaisi.

Vuoden 1974 ensi-iltojen vähäiseen määrään vaikutti ennen kaikkea se, että Elokuvasäätiöltä edellisenä vuonna myönteisen tuotantolainapäätöksen saaneista seitsemästä elokuvasta kolmea ei tehtykään. Mikko Niskasen elokuva Hautakivet huipulle, Jukka Pakaslahden esikoisohjaus Suomen viimeinen susi ja Asko Tolosen esikoisohjaus Saatanan suomalainen jäivät kaikki hyvien aikomusten asteelle.

Ilmari Eskolan romaaniin Tikapuut huipulle pohjautuvasta Hautakivet huipulle -elokuvasta piti tulla satiiri ja Filmituotanto Spede Pasanen Oy:n ensimmäinen kunnianhimoinen projekti vuosikausiin. Kyseessä oli kertomus muuttotappiokuntaan saapuvasta huijarista, jonka edessä kunnanisät kumartavat, kun mies lupaa perustaa kuntaan hautakivitehtaan ja työllistää pitäjän työttömiä.

Hautakivet huipulle jäi tekemättä, koska Niskanen nimitettiin taiteilijaprofessoriksi eikä hän Pasasen mukaan ollut enää halukas tekemään töitä, ei ainakaan kyseistä elokuvaa eikä varsinkaan tuolloin. Viisi vuotta myöhemmin Niskanen käytti samaa aihetta, joskin runsaasti muokattuna, tuottamassaan ja ohjaamassa elokuvassaan Syksyllä kaikki on toisin (1978).

Suomen viimeinen susi olisi sekin ollut ajankohtainen satiiri vaihtoehtoistodellisuuden Suomesta, jossa viimeinenkin susi on jo aikaa sitten tapettu – kunnes sitten alkaa levitä huhu, että yksi hukka olisi nähty pohjoisessa. Alkaa sekalaisen seurakunnan kilpajuoksu kohti Lappia. Mukana menossa on poliitikoita, eläinsuojelijoita, Juha Mieto ja saksalaisia metsästäjiä.

Pakaslahden elokuva ei koskaan edennyt tuotantoon, koska tuotantoyhtiön Filmi-Ässä Oy:n mainoselokuvilla ja hittielokuvalla Lampaansyöjät (1972) hankitut rahat hupenivat toiseen pitkään elokuvaan, josta lisää edempänä. Pakaslahden ura loppui kesken samalla kuin hänen elämänsäkin oman käden kautta, eikä hän saanut ikinä tilaisuutta tehdä pitkää elokuvaa.

Hannu Ylitalon romaaniin pohjautuva Saatanan suomalainen olisi niin ikään käsitellyt ajankohtaista aihetta, suomalaisten työperäistä massamuuttoa Ruotsiin. Tuotanto ei käynnistynyt, koska Filmi-Jatta Oy ei saanut tarpeeksi julkista tukea.

Näin päädyttiin tilanteeseen, jossa vuoden 1974 kotimaisten elokuvien tarjonta jäi vain kolmeen ensi-iltaan. Toisinaan määräksi on ilmoitettu vain kaksi, joka ei varsinaisesti ole väärin, mutta kuitenkin vain osa tästä yhden miehen sodasta.

Risto Jarva Ruusujen ajan (1969) aikaan, vielä parrattomana. Kuva: Urpo Rouhiainen / Museovirasto

Yhden miehen sotaa

Yhteiskunnallisia aiheita elokuvissaan käsitellyt Risto Jarva kirjoitti yhdessä Jussi Kylätaskun kanssa elokuvakäsikirjoituksen pienyrittäjän ahdingosta Suomessa. Päähenkilö on työmies Erik Suomies, joka saa pankista lainan ja ostaa perustamalleen firmalle sekä kauhakuormaimen että linja-auton. Jälkimmäiseen hän pakkaa vaimonsa ja lapsensa, jotka lähtevät isännän mukaan elämään kiertävää elämää. Linja-autosta tulee toimisto ja koti, joka kulkee sinne, missä töitä on. Mukaan lähtee välttämätön työkaveri, joka myös osaa käyttää kauhakuormainta.

Päärooliin Erik Suomieheksi ohjaaja valitsi Eero Rinteen, jonka veli oli Ilta-Sanomien kulttuuritoimittaja ja Jarvan vanha tuttu. Amatöörinäyttelijäksi Rinne ei ollut roolissaan hassumpi, vaikka Jarva ei ollutkaan mikään näyttelijäohjaaja. Naispääosaa, Suomiehen rouvaa, esitti ammattinäyttelijä Tuula Nyman.

Yhden miehen sodaksi nimetyn elokuvan kuvaukset ajoittuivat syksyyn ja alkutalveen 1972. Pääkuvauspaikkana oli hämäläinen Lammin kunta, jossa amatöörinäyttelijä Eero Rinne asui, viljeli maata ja ajoi linja-autoa henkensä pitimiksi.

Mustavalkoiselle 16 millimetrin filmille Super-16-formaatissa kuvatun Yhden miehen sodan viimeisestä kuvauspäivästä oli vielä runsaan vuoden matka varsinaiseen ensi-iltaan, joskin tässä kohtaa eteen tulee tulkintakysymys.

Syynä elokuvan ensi-illan viivästymiselle oli rahanpuute: Filminor Oy oli tuottanut Yhden miehen sodan ilman Elokuvasäätiön tuotantolainaa ja tietysti myös ilman opetusministeriön ennakkotukea, jota ei vielä tuolloin jaettukaan.

Syytä Elokuvasäätiön kielteiseen tukipäätökseen ei tarvitse arvuutella: Risto Jarva oli vasemmistolainen taiteilijaprofessori ja keskeinen vaikuttaja elokuvapolitiikassa eli kaikkea sitä, mistä Elokuvasäätiössä päätökset tehneet elokuvaliikemiehet eivät pitäneet. Vielä vähemmän nämä lienevät pitäneet Yhden miehen sodan käsikirjoituksesta ja ajatusmaailmasta, jossa isot yhtiöt ovat syynä pienyrittäjien ahdinkoon.

– Olihan se vähän yllättävää, ettei säätiöltä saatu lainaa varsinkin, kun Fennada sai projektia varten, jota ei toteutettu […] Säätiö katsoi, ettei tällaisten elokuvien tekeminen ole tarpeellista. Me teimme sen kuitenki, Risto Jarva kertoi elokuvansa valmistumisen jälkeen.

Lausumallaan hän viittasi Veijo Meren Tukikohta-romaanin filmatisointiin ja Fennada-Filmiin, jonka toimitusjohtaja Mauno Mäkelä istui Elokuvasäätiön hallituksessa ja työvaliokunnassa päättämässä rahanjaosta. Tukikohtaa ei koskaan filmattu, ei kaiketi edes vakavissaan aiottukaan, mutta Mäkelä hankki sille tuotantolainapäätöksen, jottei hänen ensin tuotanto-ohjelmaansa ottama ja sitten hylkäämänsä vasemmistolaiselokuva Laukaus tehtaalla olisi saanut lainaa.

Toisaalta tilanne ei ollut aivan näin mustavalkoinen, sillä Risto Jarvan Filminor Oy oli saanut jo vuoden 1972 ensimmäisessä jaossa tuotantolainan suunnittelemalleen komedialle Loma, mutta luopunut siitä, kun ilmeisesti muu rahoitus ei vielä tuossa vaiheessa järjestynyt.

Ilman Elokuvasäätiön tukeakin Yhden miehen sotaa lähdettiin tekemään ja se saatiin valmiiksi, mutta levitykseen ei ollut varaa. Jo tuohon aikaan elokuvatuottajat saattoivat saada elokuvan vuokraajalta eli levittäjältä luottoa esityskopio- ja markkinointikustannuksiin, mutta silloin oli tehtävä sopimus sellaisen levittäjän kanssa, jolla oli rahaa. Finnkino Oy:lla ei pahemmin ollut, mutta Jörn Donnerin pyörittämä yhtiö otti mielellään Yhden miehen sodan levitykseen, kuten se oli ottanut Jarvan aiempiakin elokuvia. Niistä ainoastaan Bensaa suonissa (1970) oli menestynyt.

Toinen ongelma oli ensi-iltateattereiden puute: uusi kotimainen elokuva haluttiin lanseerata kolmoisensi-illalla pääkaupungissa, mutta tarjolla ei ollut riittävän hyviä teattereita. Oli odotettava, että tuotantoyhtiön rahatilanne paranisi ja Helsingin ykkösteatterit omistaneet suuret yhtiöt olisivat halukkaita ottamaan Yhden miehen sodan ohjelmistoonsa. Samat yhtiöt ja samat johtajat, jotka eivät Elokuvasäätiön luottamustoimissaan halunneet myöntää siihen tuotantolainaa.

Samaan aikaan elokuvantekoon (taatusti ilmaiseksi) osallistuneet lammilaiset odottivat innolla näkevänsä, mitä pojat olivat saaneet aikaiseksi ja kuinka Eero ”Emppu” Rinne pärjäsi roolissaan. Kun Yhden miehen sota oli leikattu ja ensimmäinen esityskopio teetetty, Risto Jarva lähti kopion kanssa Lammin entiselle suojeluskuntatalolle, jossa elokuvan ensimmäinen julkinen esitys pidettiin helmikuun 28. päivänä 1973.

Entisellä suojeluskuntatalolla oli näytetty elokuvia jo 1930-luvulta lähtien, mutta välillä toiminta oli ollut pysähdyksissä. Yhden miehen sota oli poikkeuksellinen tapaus pienessä teatterissa, vanhan koneenkäyttäjän mukaan heillä oli viimeksi nähty moinen yleisöryntäys ennen sotia. Esitystekniikkakin taisi olla osin sotaa edeltävä ajalta, sillä Yhden miehen sodan näytöksessä kuva välillä pimeni kinohiilien hehkun hiivuttua ja äänessäkin oli ongelmia. Teatterissa oli sentään kaksi projektoria (ilmeisesti mykkäelokuvan ajoilta peräisin ollut Ernemann II ja 1950-luvun Ernemann VIII B) joten näytös onnistui ilman, että jokaisen kelan jälkeen oli pidettävä tauko.

Joka tapauksessa Yhden miehen sodan näytökselle oli toinenkin ja paljon parempi syy kuin vain halu näyttää valmis elokuva sen tekoon osallistuneille lammilaisille: valtion elokuvapalkinto. Helmikuun viimeinen päivä oli sattumalta takarajana, johon mennessä elokuva oli pitänyt esittää julkisesti, mikäli tuottaja halusi ilmoittaa sen vuoden 1973 kilpaan mukaan.

Risto Jarvan kaikki aiemmat pitkät elokuvat, X-paronia (1964) lukuun ottamatta, olivat saaneet valtion elokuvapalkinnon, joten hänellä lienee ollut kiire saada Yhden miehen sota mukaan vuoden 1973 kilpailuun, vaikka varsinaisen teatterilevityksen suhteen ei ollut mitään sopimuksia.

Samanlainen kiire oli ollut vuotta aiemmin, kun Jarvan edellisen elokuvan Kun taivas putoaa (1972) ensimmäinen julkinen esitys pidettiin helmikuun lopulla Kauhavalla, mutta varsinainen levitys alkoi vasta pari viikkoa myöhemmin. Jarva ei ollut ainoa elokuvantekijä, joka käytti tällaista keinoa.

Yhden miehen sota sai valtion elokuvapalkinton ja vieläpä selvästi suurimman, arvoltaan 220 000 markkaa eli nykyrahassa noin 305 000 euroa. Enemmänkin se olisi voinut saada, jos seitsemänhenkisen palkintolautakunnan kolmen jäsenen mielipide Matti Kassilan Haluan rakastaa, Peterin (1972) palkitsemisesta olisi otettu huomioon. Eriävän mielipiteensä allekirjoittaneet kolme jäsentä ehdottivat, että Kassilan filmin palkitsemisen sijasta sen saama 50 000 markan palkintosumma olisi pitänyt jakaa Yhden miehen sodan ja lyhytelokuvien kesken.

Risto Jarva ja Filminor todella tarvitsivat valtionpalkinnosta tulevia rahoja, sillä 310 000 markkaa eli noin 430 000 euroa maksanut elokuva ei lopulta saanut elokuvateattereista enempää kuin 7 015 katsojaa. Niistäkään katsojista ei ollut vielä tietoa silloin, kun valtionpalkinnosta tuli päätös, sillä Yhden miehen sodan varsinainen teatterilevitys alkoi vasta 18. tammikuuta 1974 Turun Bostonista. Se ei saanut kolmois- eikä edes kaksoisensi-iltaa Helsingissä, vaan maaliskuusta lähtien sitä esitettiin pääkaupungissa ainoastaan Adams-teatterissa.

Filminor myi Yhden miehen sodan tv-esitysoikeudet TV1:lle, joka esitti sen jo marraskuussa 1975.

Ei ihme, että Risto Jarva toteutti seuraavaksi kaupallisemman aiheen, komedian Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975). Yli 280 000 katsojaa kerännyt elokuva muutti hänen ohjaajauransa suunnan samoin kuin tuotantoyhtiön kassatilanteen. Joidenkin mielestä Jarva myi itsensä kaupallisille aiheille, jotkut taas pitivät Jarvan elokuvista vain komedioita katsomisen arvoisina.

Loma, johon Elokuvasäätiö oli myöntänyt tuotantolainan ensimmäisen kerran jo vuonna 1972, toteutui vuonna 1976 ja sai fantastisen menestyksen, kun katsojia kertyi yli 515 000.

Mustavalkoisen Karvojen kuvauksissa otettiin värillisiä still-kuvia. Kuva: Eloseppo

Karvat väristen liikutaan, kohta hirressä kiikutaan

Yhden miehen sodan lisäksi vuonna 1974 valkokangaslevitykseen tuli vain kaksi pitkää kotimaista elokuvaa. Molemmat olivat komedioita, tosin hyvin erilaisia keskenään: heinäkuun 26. päivänä ensi-iltansa sai Seppo Huunosen ohjaama Karvat ja 30. elokuuta Ere Kokkosen ohjaama Viu-hah hah-taja.

Karvat pohjautui Lionel Whiten romaaniin Kohti perikatoa, josta Jean-Luc Godard oli tehnyt yhden tunnetuimman elokuvansa, Hullu-Pierrot (1965). Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Huunonen tuskin vaivautui ostamaan oikeuksia Whiten romaanin filmaamiseen, mutta luvattoman filmatisoinnin tekeminen onnistui vielä tuohon maailmaan aikaan.

Koko Karvojen tuotanto oli katastrofaalinen sekamelska, jossa suurimpia ongelmia olivat jo kerran raitistuneen ohjaajan ratkeaminen ryyppäämään ja tuotannon jatkuva rahapula. Mainoselokuvilla hyvää liikevaihtoa tehneen Filmi-Ässän talous oli kärsinyt Lampaansyöjistä, jonka tekeminen oli tullut maksamaan niin paljon, ettei se ainakaan tuottajan ilmoituksen mukaan päässyt voitolle, vaikka saikin 340 000 katsojaa.

Karvojen tuotantoa varten Huunonen perusti sisaryhtiön Eloseppo Oy:n, joka lainasi nimensä jo toimintansa lopettaneelta vanhalta tuotantoyhtiöltä. Yhtiön ensimmäisen elokuvan budjettilaskelmat menivät uusiksi jo ensimmäisellä Espanjaan tehdyllä kuvausreissulla, koska ohjaaja ei kelpuuttanut kuvaaja Kari Sohlbergin ja tuotantopäällikkö Anssi Mänttärin yhdessä tekemiä kuvia. Ohjaaja itse oli ollut Espanjassa niin jurrissa, ettei pystynyt kuvaustyöhön osallistumaan.

Rahojen ja luoton loppuessa Seppo Huunonen joutui anelemaan Elokuvasäätiöltä lisää tuotantolainaa keväällä myönnetyn 50 000 markan päälle. Kesäkuussa 1974 lisälainaa päätettiin antaa 30 000 markan verran.

Mustavalkoisena kuvattu Karvat tuli maksamaan kaikkiaan 585 000 markkaa, nykyrahassa noin 810 000 euroa. Menestyspaineet olivat suuret. Ensimmäinen kuolinisku tuli kaksi päivää ennen kuin elokuva oli saamassa ensi-iltansa kahdeksalla esityskopiolla kuudessa kaupungissa, kun Valtion elokuvatarkastamo määräsi elokuvan kielletyksi alle 18-vuotiailta.

K18-merkinnöin varustettuna Karvat keräsi elokuvateattereihin vain runsaat 65 000 katsojaa. Tuotanto jäi niin raskaasti tappiolle, että esimerkiksi filmilaboratorion luotolla tekemä kehitystyö oli yhä maksamatta, joten Seppo Huunonen anoi kesällä 1975 Elokuvasäätiöltä 50 000 markan avustusta laboratoriolaskujen lyhentämiseen. Suoran avustuksen myöntäminen lainan sijasta oli ennenkuulumatonta, mutta anomus meni läpi, istuihan asiasta päättämässä kyseisen laboratorion eli Suomi-Filmin suurin osakkeenomistaja.

Karvojen vanavedessä sekä Eloseppo että Filmi-Ässä menivät nurin. Seppo Huunonen palasi tolpilleen menestyskomedialla Piilopirtti (1978), mutta siihen tyssäsi hänen uransa pitkien elokuvien tekijänä.

Spede, leikkauspöytä ja Hirttämättömät. Kuva: Markku Lepola / Museovirasto

Speden hai-rah-dus

Viu-hah hah-tajan idea kahdesta ufomiehestä Suomessa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan pyörinyt Spede Pasasen mielessä jo pidemmän aikaa, ja siihen oli haettu Elokuvasäätiöltä tuotantolainaa muutamallakin eri nimellä.

Pasanen oli käyttänyt lastenelokuvaa varten myönnetyn Elokuvasäätiön tuotantolainan länkkärikomediaan Hirttämättömät (1971) ja kun asiasta tuli selvityspyyntö, kehtasi hän väittää kyseisestä teosta lastenelokuvaksi. Ikärajansa puolesta se sitä toki olikin, olihan se sallittu kaikenikäisille, mutta niin oli myös esimerkiksi Matti Kassilan Päämaja (1970).

Tempullaan Spede Pasanen tuski hankki ystäviä Elokuvasäätiön päättäjissä. Ei ainakaan sen perusteella, että hän sai odottaa seuraavaa myönteistä tukipäätöstään vuosikausia.

Viu-hah hah-taja pantiin pikavauhtia purkkiin kesällä 1974 Spede-tuotannoille ominaiseen tapaan käyttäen 16-millistä mustavalkofilmiä ja Arrin surkeaa uutiskäyttöön tarkoitettua kameraa zoom-optiikalla. Kameran takana oli tälläkin kertaa Kari Sohlberg, joka siis kuvasi, laskutavasta riippuen, vuoden 1974 kotimaisista elokuvista joko kaksi kolmasosaa tai täydet 100 prosenttia.

Pasanen itse näytteli Viu-hah hah-tajassa vain pienen cameo-roolin; päätehtävissä nähtiin Seppo Laine, Jyrki Kovaleff, Pentti Siimes ja Leo Lastumäki. Karmea ylinäytteleminen, kehnot studiolavasteet, käsikirjoituksen olemattomuus ja kehno huumori tekivät Viu-hah hah-tajasta ensimmäisen todella paskan Spede-elokuvan. Yksi hyvä puoli siinä kuitenkin oli: Leo Jokela. Rooli jäi Jokelan viimeiseksi, ja sitä myöten hänen viimeinen repliikkinsä valkokangaselokuvassa oli: ”Lisääks’ toi sinappi tota seksiä?”

Viu-hah hah-taja oli kuitenkin joidenkin mielestä kelpoa viihdettä, sillä se veti elokuvateattereihin yli 370 000 katsojaa. Kaiken lisäksi siitä tuli ensimmäinen ja viimeinen Spede Pasasen tuotanto, joka palkittiin valtion elokuvapalkinnolla, tosin vain 30 000 markalla eli runsaalla 40 000 eurolla.

Palkitsemisperusteiksi mainittiin Pasasen tapa tehdä viattomia perhe-elokuvia, mutta kaiketi suurempi syy oli se, ettei palkittavia elokuvia yksinkertaisesti ollut. Viu-hah hah-tajan lisäksi palkittiin vain Jaakko Pakkasvirran Jouluksi kotiin (1975), joka sekin sai vaatimattoman summan, 70 000 markkaa.

Vuosi 1975 olikin sitten jo valoisampi kotimaisen elokuvan kannalta, mutta seuraavan kerran yli miljoonan katsojan päästiin vasta vuonna 1976. Myös elokuvien laatu koheni vuosikymmenen loppua kohden, samaan aikaan, kun julkisen tuen määrä kasvoi. Sattumaako?

Yhden miehen sodan Lammin-esitystä koskevissa osuuksissa on käytetty lähteenä Maija Ojalan juttua ”Lammi katseli, kun oma mies kävi yhden miehen sotaa” Ilta-Sanomissa 1.3.1973.

Karvat, Viu-hah hah-taja ja Yhden miehen sota on kaikki julkaistu DVD:llä. Karvat on myös nähtävillä Yle Areenassa ja Yhden miehen sota Kirjastokinossa, 

1970-luvun kotimaisten elokuvien katsojaluvut

Katsojaluvut koko teatterilevityksen ajalta, ei vain ensi-iltavuodelta.