Blu-ray-arvostelussa The Brutalist (2024), jossa totuus on tarua

Brady Corbetin kolmi- ja puolituntinen The Brutalist on erinomaisesti ja lopulta vähän liiankin hyvin aidoksi elämäkertaelokuvaksi naamioitu kertomus lupaavasta arkkitehdista, joka pakenee Unkarin juutalaisvainoja perheensä menettäneenä ihmisrauniona New Yorkiin ja yrittää aloittaa siellä elämänsä alusta. Mutta maantie on kova kävellä.

László (Adrien Brody) ei löydä ymmärrystä edes serkkupojastaan (Alessandro Nivola), mutta tältä saatu tieto siitä, että vaimo (Felicity Jones) ja juutalaisvainoissa äidittömäksi jäänyt siskontyttö (Raffey Cassidy) ovat sittenkin elossa, luo elämälle jonkinlaisen tarkoituksen, vaikka näiden saaminen Yhdysvaltoihin ei tahdo onnistua.

Kotimaassaan suurtena nuorena arkkitehtina tunnettu László joutuu uudessa kotimaassaan hankkimaan elantonsa rakennustyömailta ruumiillisen työn tekijänä, kunnes onnekas sattuma tuo hänet ja kauneutta ihailevan miljonäärin (Guy Pearce) yhteen. László kiehtoo miljonääriä, joka ottaa hänet uudeksi lemmikikseen ja palkkaa suunnittelemaan monumentin kuolleelle äidilleen.

VistaVision-menetelmällä kuvattu The Brutalist on verrattain niukasta budjetistaan huolimatta erittäin komea ja suurikin 1940- ja 1950-lukujen epookki, jonka ulkokuvissa on sellaista luontevuuden ja ilmavuuden tuntua, mitä vastaavissa pienen budjetin epookkielokuvissa harvoin kohtaa. Epookin vaikuttavuudessa on tietysti suuri rooli kuvausmenetelmällä, filmimateriaalilla ja 1950-luvun väreillä. Tekoälyn käyttäminen näyttelijöiden ukrainankielisten repliikkien sujuvoittamiseen on ikävän ristiriitaista toimintaa Brady Corbetilta.

Näyttelijästä ohjaajaksi ponnistaneen Brady Corbetin esikoiselokuva The Childhood of a Leader (2015) oli sekin erittäin komea ja paikoin hyvin tunnelmallinen teos, mutta muutoin tunnemaailmaltaan ja sisällöltään vajavainen. The Brutalist sen sijaan on täynnä voimakkaita tunteita ja ehkä vähän tunteiluakin, mutta ei enempää kuin tällaiseen amerikkalaiseen elokuvaan sopii.

Mutta loppu, epilogi, jättää huonon jälkimaun muuten hienosta elokuvasta. Betacamilla kuvatussa epilogissa hypätään 1980-luvulle ja kuvataan dokumentaariseen tyyliin vanhan Lászlón saamaa arvostusta. Koko epilogi on silkkaa koivusaloa. Sitä on vaikea nähdä edes epäonnistuneena itseironiana, jollaisena sen olemassaolon sentään ymmärtäisi.

Adrien Brody voitti roolistaan uransa toisen Oscar-palkinnon; ensimmäisensä hän sai Roman Polanskin mestarillisesta Pianistista (2002). Vanha totuus pitää siis edelleen paikkansa; se, että hyvä näyttelijä voittaa Oscarin viimeistään, kun näyttelee toisen maailmansodan vainojen uhriksi joutuvaa juutalaista. Brody on nyt tehnyt sen kahdesti. Näiden voittojensa lisäksi hän ei ole ollut edes ehdolla mistään muusta elokuvasta.