Martti Katajisto ja Hannu Kivioja elokuvassa Isä meidän (1993). Kuva: Villealfa Filmproductions

Kari Hotakaisen romaaniin pohjautuva Ihmisen osa saapuu valkokankaille joulukuun lopulla. Vuosikausia kehittelyssä olleen elokuvan alkuperäinen ohjaaja oli Veikko Aaltonen, Hotakaisen Finlandia-palkitun Juoksuhaudantien filmatisoinnin ohjaaja. Liki satatuhatta katsojaa saanut Juoksuhaudantie (2004) oli hieno arvostelu- ja yleisömenestys, mutta samat tekijät eivät saaneet Ihmisen osaa vuosienkaan yrityksien jälkeen tuotantoon. Nyt, kun se vihdoin on tehty, ohjaaja on vaihtunut Juha Lehtolaan ja Aaltonen on kaukana televisiotuotantojen maailmassa, joka on ollut hänen kotinsa viimeiset yli kymmenen vuotta. Sielläkin Aaltonen on saanut hyvää jälkeä aikaan heti alusta alkaen, sillä suomalaisen tv-draaman uuden aallon mukana ensimmäisenä saapunut Helppo elämä (2009) oli Aaltosen ohjaama.

Aaltosen paikka on silti pitkien elokuvien parissa, minkä jo hänen kolme ensimmäistä elokuvaansa osoittivat. Aaltosella oli uskallusta tarttua meikäläisen elokuvan normista poikkeaviin tarinoihin, jotka käsittelivät välillä jopa niin synkkiä ihmismielen syövereitä, ettei niihin ole tohdittu kajota edes synkkyyttä rakastavassa suomalaisessa elokuvassa (nyt tämä synkkyys on tosin väistymässä, mikä sekään ei ole yksistään hyvä asia). Nämä tarinansa Aaltonen kertoi tehokkaasti: rohkeasta yrittämisestä syntyneiden filmien toteutus on klassista, puhdasta elokuvaa.

Esko Nikkari ja Juhani Niemelä elokuvassa Tilinteko (1987). Kuva: Villealfa Filmproductions

Aaltosen kolme ensimmäistä elokuvaa, Tilinteko (1987), Tuhlaajapoika (1992) ja Isä meidän (1993), kuuluvat kaikki modernin suomalaisen elokuvan kärkiteoksiin – jo yksistään aihevalintojensa puolesta. Tilinteko on rautainen minibudjetin filmi kahdesta rosvosta, jotka päätyvät selvittelemään välejään pienelle paikkakunnalle. Postiauton ryöstössä vartijat ampunut ja toverinsa kuolemaan jättänyt kylmäverinen Timo (Esko Nikkari) on saaliin turvin aloittanut uuden elämän uudella paikkakunnalle, nousten siellä nopeasti kaupunginjohtajaksi ja kaikkien ihailemaksi veikkoseksi, tähtäimenään eduskuntavaalit. Sitten linnassa virunut entinen rötöstoveri (Juhani Niemelä) saapuu lomallaan tapaamaan vanhaa ”kaveriaan”, joka on valmis tekemään mitä tahansa salatakseen totuuden ja säilyttääkseen asemansa.

Tuhlaajapojassa linnasta vapautunut nuorehko mies (Hannu Kivioja) alkaa hankkia elantoaan hakkaamalla sadomasokismista innostunutta lääkäriä (Esko Salminen). Ellei tarinan sankarillakaan ole kaikki kotona, niin lääkärin päässä on ollut tyhjää tilaa jo pitkään.

Isä meidän puolestaan on paljon synkempi tarina, mustavalkoisena kuvattu kertomus miehestä (Kivioja), joka palaa lapsuudenkotiinsa kohtaamaan pyörätuoliin joutuneen isänsä (Martti Katajisto). Poika aikoo selvittää välinsä isäänsä, joka on kaukana rakastettavasta isähahmosta. Vaikka valta-asetelma on vihdoinkin kääntynyt päälaelleen, ei särkynyttä enää saa ehjäksi.

Aaltosen kolme ensimmäistä ohjaustyötä ovat kaikki yhä rautaa – aika on kohdellut niitä hyvin. Kenties ne ovat nyt vieläkin parempia kuin aikanaan, mutta kyllä niitä osattiin arvostaa jo tuoreltaan. Aikalaiskriitikot kohtelivat filmejä hyvin ja Jussejakin sateli, mutta yleisömenestys teatterilevityksessä ei ollut kaksista. Tämä oli erittäin tuttu juttu suomalaisessa elokuvassa, eikä tästä epätasapainosta ole vieläkään päästy eroon, vaikka internet-aikakausi tietysti helpottaa helmien tuomista esiin.

Katrin Cartlidge ja Bob Peck elokuvassa Merisairas (1996). Kuva: Villealfa Filmproductions

Neljäntenä elokuvanaan Aaltonen pääsi tekemään nimelleen sopivasti rahtilaivalle sijoittuvaa psykologista jännitysdraamaa, Merisairasta (1996), joka oli monikansallinen yhteistuotanto ja 2,6:n miljoonan nykyeuron budjetillaan aivan toisen luokan tuotanto kuin ohjaajan kolme edellistä filmiä. Raha ei kuitenkaan tehnyt rikkaaksi: Merisairas on auttamattomasti ohjaajansa elokuvista heikoin, vaikkei sekään huono ole. Englanninkielisen elokuvan pääosissa nähtiin kolme englantilaisnäyttelijää, joista Katrin Cartlidge tunnetaan parhaiten Mike Leigh’n Naked- ja Uranaisia-elokuvista.

Täysin alta odotusten menestynyt Merisairas ei vienyt mennessään Aaltosen uraa, joka jatkui kahdella menestyksekkäällä draamafilmillä, Rakkaudella, Mairella (1999) ja jo mainitulla Juoksuhaudantiellä (2004). Niiden jälkeen Aaltonen ohjasi vielä yhden pitkän dokumenttielokuvankin, mutta viimeiset kolmetoista vuotta Aaltonen on viettänyt tv-tuotantojen parissa. Jotakin on pahasti pielessä, jos suomalaisella elokuvateollisuudella ei ole tarjota töitä yhdelle maamme lahjakkaimpiin lukeutuvalle ohjaajalle.

Aaltonen on yksi niistä takavuosien suomalaisista elokuvaohjaajista, jotka aloittivat uransa toisaalta täysin oikeaan ja samanaikaisesti ihan väärään aikaan. Aaltosen uran alkuaikoina oli mahdollista tehdä sellaisia filmejä kuin hän teki, mutta niille oli turha odottaa suurta yleisöä – kotimaiset elokuvat eivät vetäneet ihmisiä teattereihin muutoin kuin poikkeustapauksissa. Kun tänä päivänä laadukas draamaelokuva "floppaa" ja saa silti 25 000 – 50 000 katsojaa, 1980- ja 1990-lukujen taitteessa vastaavat teokset saivat ehkä kymmenesosan noista katsojamääristä. Sitten ihmeteltiin, kun Jussit jaettiin elokuvalle, jota kukaan ei nähnyt. Miksi ei palkittu hyviä elokuvia, jotka me kaikki näimme? Koska te ette käyneet katsomassa niitä hyviä elokuvia.

P. S. Niille, jotka eivät vielä asiasta tienneet: Aaltosen neljä ensimmäistä elokuvaa on muutama vuosi sitten julkaistu DVD-tallenteina ja ainakin osa on myös katsottavissa kotimaisissa VOD-palveluissa.

- N. J.

Teuvo Tulio vuonna 1973 Sensuelan ensi-illan aikaan. Kuva: Kuvasiskot / Museovirasto

Pietaria kohti matkanneessa junassa syntynyt Teuvo Tulio oli suomalaisen elokuvan ensimmäinen aito kosmopoliitti, eikä epätavallisista oloista lähteneestä miehestä tullut tavanomaista elokuvantekijääkään. Ystävänsä Valentin Vaalan kanssa jo teini-ikäisenä pitkiä elokuvia tehnyt Tulio debytoi itse ohjaajana 24-vuotiaana vuonna 1936. Uran kolmas elokuva, Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -klassikkoromaanin filmatisointi vuodelta 1938, piti menestyksellään huolen siitä, että Tulio ei jäänyt tähdenlennoksi ja työ saattoi jatkua.

Vuosien varrella Tulion työskentelytavat muuttuivat niin radikaaleiksi, että hän teki yhden filmin siinä ajassa kuin joku toinen huolellinen ohjaaja pari. Elokuviinsa omalaatuista muotoa ja tunnetta hakenut Tulio ajautui lopulta kaikkien epäsuosioon: arvostelijat alkoivat vieroksua Tulion melodramaattisia filmejä, joihin yleisökään ei tuntenut erityistä vetoa. Sen myötä elokuvateatterit ja levitysyhtiöt alkoivat karsastaa suomalaisen melodraaman mestarin teoksia.

1950-luvun puoliväliin tultaessa Tulion ura tyssäsi. Sen jälkeen Tulio teki enää kaksi elokuvaa, hänen muusta tuotannostaan radikaalisti eroavat filmit Se alkoi omenasta (1962) ja Sensuela (1973). Aikansa kohujulkkiksesta Tabe Slioorista kertoneen ja tämän itsensä tähdittämän Se alkoi omenasta -filmin tuotanto jäi kesken Slioorin mahdottomuuden takia. Elokuva, jonka Tulio poikkeuksellisesti teki toiselle tuottajalle, julkaistiin puolituntisena torsona yhdessä Armand Lohikosken ohjaaman Taape tähtenä -filmin kanssa.  Lohikosken tunnin mittainen elokuva on farssi, joka kertoo Tulion elokuvan tuotannosta.

Sensuelan viimeinen kuva.

Tulio ryhtyi vielä kerran filmintekoon pari vuotta myöhemmin. Toisen maailmansodan ajan Lappiin sijoittuvan Sensuelan pohjana oli Tulion oma Rakkauden risti (1946) ja jo sen innoittajana toiminut venäläisen Aleksandr Puškinin novelli Postimestari ja hänen tyttärensä (1816). Tämä ei ollut mitenkään erikoista, sillä Tulio toisti samoja teemoja ja jopa samoja juonia elokuvasta toiseen.

Sensuela oli Tuliolle ikuisuusprojekti, jota rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa, vaikka lopputuloksen perusteella sitä on hyvin vaikea uskoa. 1960-luvun puolivälissä alkanut Sensuela kuvattiin erittäin vähäisillä resursseilla, ja tuttuun tapaansa itse pääasiassa myös kuvauksesta vastannut Tulio työskenteli ensimmäistä kertaa värifilmin parissa. Lopputuloksena oli poikkeuksellinen elokuva: tuskin koskaan elokuvahistoriassa on toinen aidosti lahjakas ohjaajana tehnyt yhtä huonoa elokuvaa.

Mutta yhtä vaikea kuin Sensuelan tuotanto oli, myös sen myyminen ja teattereihin saaminen tuotti ongelmia. Eräässä vaiheessa Tulio jopa yritti myydä koko elokuvan eräälle toiselle tuotantoyhtiölle. Lopulta Tulio teki jonkinlaisen sopimuksen Suomi-Filmi Oy:n kanssa elokuvan levittämisestä. Loppuvaiheen töitä helpotti Elokuvasäätiön tammikuussa 1972 myöntämä 35 000:n markan (noin 45 000:n nykyeuron) tuki elokuvan laborointi- ja kopiointitöitä varten. Esityskopioita tehtiin kuitenkin vain yksi kappale, eikä sillekään lopulta ollut paljon käyttöä.

Marianne Mardi ja Mauritz Åkerman elokuvassa Sensuela (1973). Kuva: KAVI

Sensuela sensuurin kynsissä

Tulio jätti Sensuelan tarkastusanomuksen Valtion elokuvatarkastamolle 25. lokakuuta 1972 esitysoikeuden haltijaksi merkityn Niilo Fellmanin puolesta. Elokuvatarkastamo antoi päätöksensä 1. marraskuuta: K18-ikäraja ja 30 %:n rangaistusvero, jonka lain mukaan saattoi määrätä elokuvan huonon sisällön ja heikon siveellisen laadun vuoksi:

Päätöksentekoon osallistui Valtion elokuvatarkastamon puheenjohtaja Jerker A. Eriksson sekä viisi muuta jäsentä, jotka kaikki olivat yksimielisiä päätöksestä. Tässä vaiheessa elokuvalla oli pituutta 2 987 metriä.

Fellmanilla ja Tuliolla oli mahdollisuus valittaa päätöksestä Valtion elokuvalautakunnalle, ja näin he myös tekivät heti samana päivänä tarkastuspäätöksen saatuaan. Valitus oli Tulion itsensä allekirjoittama: 

Valitus ei koskenut runsaasti hillittyä erotiikkaa ja alastomuutta sisältäneen elokuvan ikärajaa, vaan rangaistusveroa. Elokuvalautakunta käsitteli tapausta 15. marraskuuta, mutta päätyi äänin 7–2 samaan lopputulokseen kuin Elokuvatarkastamo. Lautakunnan puheenjohtaja Ragnar Meinander ja kuusi muuta äänestivät 30 %:n rangaistusveron puolesta, vain kaksi puolusti kymmenen prosentin veroa.

Elokuvalautakunnan päätöksen jälkeen Tuliolla oli mahdollisuus valittaa päätöksistä Korkeimmalle hallinto-oikeudelle ja sen hän myös teki. KHO teki päätöksensä asiasta 5. päivänä helmikuuta 1973. Asianomistajana oli Tulio hänen oikealla Theodor Tugai -nimellään. ”Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asian ja ottaen huomioon elokuvaverolain 2 §:n säännökset katsoo, ettei ole syytä muuttaa valtion elokuvalautakunnan päätöstä, joka siis jää pysyväksi. Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot”. 

KHO:n päätöksentekoon osallistuivat valtioneuvokset Rankama, Salo, Nyman, Jäntti (t) ja Holopainen. 

Tulion kannalta KHO:n päätös oli isku vasten kasvoja, mutta elokuvan sekava tuotantoprosessi saattoi jatkua. Elonetin mukaan Tulio kuvasi uutta materiaalia Sensuelaan vielä sen ikärajapäätösten jälkeenkin, mutta uutta ikärajatarkistusta ei tehty. Tässä Tulio rikkoi lakia.

Tulio vuonna 1973. Kuva: Kuvasiskot

 Alle tuhannesosa Syntisen laulun katsojamäärästä

Vaikka Sensuelan valmistumisen aikaan sen kaltaiset b-luokan pehmopornoelokuvat olivat valtavan suosittuja myös Suomen elokuvateattereissa, Tulion tekelettä ei kukaan halunnut teatteriinsa. Levittäjäksi lupautunut Suomi-Filmi tarjosi Tuliolle elokuvan ensi-iltateatteriksi Helsingin Edisonia, mutta kun tulio vaati Ritziä, sopimukseen ei päästy. Sensuela sai ensi-iltansa Kemin Ari-teatterissa 29. toukokuuta 1973. Sen lisäksi elokuva nähtiin tiettävästi vain Kuopiossa ja Pieksämäellä. Katsojia kertyi vain 665 kappaletta, alle tuhannesosa Rauni Mollbergin samanvuotisen Maa on syntinen laulu -elokuvan yleisöstä. Jonkinlainen hyvitys on tässä suhteessa saatu viime aikoina, kun KAVI:n restauroima versio Sensuelasta on katsottu Yle Areenassa noin 190 000 kertaa.

Noin kymmenen kuukautta KHO:n päätöksen jälkeen, syyskuun 5. päivänä 1973, Fellman jätti Sensuelan uudelleen Valtion elokuvatarkastamon tarkastettavaksi. Elokuvalla oli enää pituutta 2 858 metriä. 129:n metrin eli vajaan viiden minuutin poistoihin sisältyi muun muassa elokuvan lopun kohtaus kööpenhaminalaisessa bordellissa. Elonetin mukaan tämä uusi tarkastetusanomus tehtiin Valtion elokuvatarkastamon johtaja Erikssonin kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen, ja Eriksson olisi kertonut, mitä poistamalla elokuva voisi päästä kymmenen prosentin veroluokkaan. Valtion elokuvatarkastamo antoi päätöksensä uuteen tarkastusanomukseen vasta tammikuun 3. päivänä 1974. Ikäraja pysyi K18:ssa, mutta veroprosentti laski kymmeneen. Nelihenkistä päätöselintä johti Eriksson ja päätös oli yksimielinen. Tulion ura oli kuitenkin ohi.  Erakoituneen ja osittain unohdetunkin mestarin suunnitelmat Sensuelan uusintaensi-illasta hävisivät taivaan tuuliin vuonna 1987 Tulion studion tulipalon myötä

Sensuelan tarkastusanomus ja -päätös.

Kyle MacLachlan ja Isabella Rossellini elokuvassa Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986). Kuva: DEG

Surrealistisen elokuvan mestari David Lynch, 72, on kuvaillut Dyyniä (1984) painajaismaiseksi kokemukseksi. On kuitenkin mahdollista, että ilman tätä Lynchin uran suurinta tuotantoa hänen kenties tunnetuinta ja arvostetuinta teosta Blue Velvet – ja sinisempi oli yötä (1986) ei olisi olemassakaan.

Lynch oli nähnyt ja kokenut paljon ennen ensimmäistä pitkää elokuvaansa, Eraserheadia (1977). Tuo omalaatuinen koominen painajainen pelosta ja ahdistuksesta on sittemmin vakiinnuttanut paikkansa surrealistisen elokuvan merkkiteoksena, mutta vaikka Eraserhead oli menestys taide-elokuvapiireissä, ei se ollut suuren yleisön elokuva. Eraserhead kuitenkin poiki Lynchille tarjouksen ohjata Mel Brooksin yhtiölle Elefanttimies-niminen tositarina traagisen epämuodostuneesta Joseph Merrickistä ja tätä tutkineesta kirurgista. 1800-luvun lopun Lontooseen sijoittuva mustavalkoelokuva on Lynchin uran kauneimpia saavutuksia, koskettava kertomus todellisesta kärsimyksestä maailmassa, jossa ihmiset ovat unohtaneet suhteellisuudentajun ja empatian.

Elefanttimies sai peräti kahdeksan Oscar-ehdokkuutta ja hyvän yleisömenestyksen: Yhdysvalloissa se oli vuoden 25. katsotuin elokuva, Ranskassa 2,4:llä miljoonalla katsojallaan peräti 12. katsotuin ja Isossa-Britanniassakin elokuva keräsi liki 2,7 miljoonaa katsojaa. Lynch nappasi Elefanttimiehestä uransa ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden.

Kyle MacLachlan esikoisroolissaan Dyynissä, vastanäyttelijänä Sean Young. Kuva: DEG

Jedin paluun sijaan Dyynin maisemiin

Ensimmäisen menestyselokuvansa jälkeen Lynch yritti saada hänen omaan alkuperäisideaansa pohjautuvan surrealistisen elokuvan tuotantoon, mutta rahoitusta ei löytynyt. Lynch kieltäytyi George Lucasin tarjouksesta ohjata Jedin paluu (1983), joka oli vahvasti sidoksissa Lucasin omaan näkemykseen. Kun italialainen suurelokuvien legendaarinen tuottaja Dino De Laurentiis ja hänen tyttärensä Raffaella tarjosivat Lynchille mahdollisuutta ohjata toinen suuren luokan scifi-seikkailu, Frank Herbertin Dyynin filmatisointi, vastaus oli tällä kertaa myönteinen.

Meksikossa kuvatun elokuvan päätehtäviin palkattiin Kyle MacLachlanin ja Virginia Madsenin kaltaisia nuoria tulokkaita sekä legendaariset José Ferrer ja Max von Sydow. Mukana oli myös Sean Young, jonka kasvot piirtyivät ikuisesti osaksi scifi-genren historiaa Ridley Scottin Blade Runnerissa (1982). Scott oli De Laurentiisin ensimmäinen valinta Dyynin ohjaajaksi, mutta Scott jätti projektin ja päätyi lopulta Blade Runnerin pariin. Ennen De Laurentiisia Dyynin filmatisointioikeudet olivat chileläisohjaaja Alejandro Jodorowskylla, joka ei kuitenkaan saanut elokuvalle rahoitusta.

De Laureentisin ja Lynchin versio Dyynistä maksoi 40 miljoonaa dollaria, nykyrahassa liki sata miljoonaa. Se oli suurin piirtein saman verran kuin Jedin paluun budjetti, mutta vuoden 1984 elokuvista Dyyni oli ylivoimaisesti kallein: se maksoi enemmän kuin Beverly Hills -kyttä, Gremlins – riiviöt, Karate Kid ja Poliisiopisto yhteensä. Yleisömenestys ei kuitenkaan ollut lähelläkään näitä elokuvia: Dyyni oli Yhdysvalloissa vasta vuoden 28. katsotuin elokuva 30:n miljoonan dollarin lipputuloillaan, mutta Ranskassa 17. katsotuin 2,3:lla ja Saksassa peräti 11. katsotuin 1,6:lla miljoonalla katsojallaan. Suomessa Dyyni keräsi 54 546 katsojaa ja ylsi vuositilastossa 23. sijalle.

Dyynin menestys oli kokonaisuudessaan pettymys ja De Laurentiis kuoppasi ajatukset jatko-osasta. Lynchin uran kannalta Dyynin epäonnistuminen saattoi sittenkin johtaa parempaan lopputulokseen kuin jos elokuva olisi menestynyt. Nuori ohjaaja nimittäin kirjoitti De Laurentiisin kanssa kolmen elokuvan sopimuksen, johon Dyynin lisäksi olisi kuulunut sen jatko-osakin. Nyt jatko-osa jäi toteutumatta, mutta kolmas sovittu projekti toteutettiin joka tapauksessa. De Laurentiis antoi Lynchille käytännössä vapaat kädet (final cut -oikeuksia myöten) tehdä haluamansa elokuvan, kunhan se olisi korkeintaan kaksituntinen, ei maksaisi kuutta miljoonaa dollaria enempää ja Lynch suostuisi pienempään palkkioon. Lynch suostui ja näin alkoi Blue Velvetin matka kohti valkokangasta.

Frank (Dennis Hopper) ja Dorothy (Isabella Rossellini). Kuva: DEG

Amerikkalaisen kiiltokuvan kääntöpuolella

Aihe uuteen elokuvaan tuli Lynchiltä itseltään. Lynch on haastatteluissa kertonut kypsytelleensä ajatusta Blue Velvetistä jo 1970-luvulta lähtien. Lopulta paperilla oli tarina nuoresta Jeffreystä, joka palaa maailmalta kotikaupunkiinsa isänsä sairastuttua. Hiljaisessa pikkukaupungissa Jeffrey tutustuu samaan aikaan kahteen aivan erilaiseen naiseen: nuoreen ja jopa neitseelliseen vaaleaan opiskelijatyttöön, Sandyyn, sekä Dorothyyn, kolmikymppiseen tummaan kapakkalaulajattareen, joka näyttää kantavan koko maailman taakkaa harteillaan. Yksi sattuma ja tapahtuma johtaa toiseen, ja lopulta Jeffrey on joutunut erittäin vaarallisen rikollisen, Frankin, perverssiin maailmaan.

Bobby Vintonin 1960-luvulla levyttämä Blue Velvet -laulu synnytti Lynchin mielessä kuvan vihreästä nurmesta ja valkoisesta aidasta, mikä on myöskin elokuvan ensimmäinen kuva. Frederick Elmesin kuvaama Blue Velvet on Lynchin uran hienoimpia saavutuksia: unenomainen voimakkaan sinisen ja punaisen värin sävyttämä amerikkalainen idylli, jossa täydellinen ja naiivi viattomuus joutuu kosketuksiin todellisen pahuuden kanssa. Eroottisuus ja väkivalta ovat keskeisessä roolissa. Kohtaus, jossa Dorothy joutuu (jälleen kerran) Frankin raiskaamaksi, aiheutti närää Yhdysvaltain sensuurielimessä ja Lynch muutti kohtausta vaihtamalla yhden kuvan toiseen: sen sijaan, että katsoja näkee Frankin lyövän tyttöä, katsoja näkeekin Jeffreyn reaktion lyöntiin. Todennäköisesti elokuvan seksuaalinen ja perverssi sisältö oli kuitenkin Yhdysvaltain sensuurille kovempi pala purtavaksi kuin väkivalta, joka on Blue Velvetissä vähäistä, mutta tehokasta.

Elokuvan pääosassa nuorena kiiltokuvapoikana nähtiin Kyle MacLachlan, Sandyna 19-vuotias Laura Dern ja Dorothyna Isabella Rossellini, Hollywood-legenda Ingrid Bergmanin ja ohjaaja Roberto Rossellinin tytär, joka oli näyttelijänä melko kokematon. Mystisen Frankin roolin näytteli Dennis Hopper.

Blue Velvetistä tuli kaksituntinen ja kuusi miljoonaa taalaa maksanut elokuva, kuten sopimus velvoitti. Sen sijaan, että elokuva olisi suoraan lähetetty elokuvateattereihin, se nähtiin ensin Montrealin ja Toronton filmifestivaaleilla elo- ja syyskuussa 1986. Yhdysvalloissa elokuvan levityksestä vastasi De Laurentiiisin uusi levitysyhtiö De Laurentiis Entertainment Group (DEG), joka aloitti levitystoiminnan kesäkuussa 1986 Arnold Schwarzeneggerin tähdittämällä Raa’alla keikalla. Ensimmäisen puolen vuoden aikana se toi valkokankaille peräti yksitoista elokuvaa.

Kuten taiteellisesti ansiokkaat ja prosoivat elokuvat aina, Blue Velvet aiheutti hyvin erilaisia reaktioita kriitikoissa. Yhdysvaltalaisyleisö sen sijaan ei saanut koskaan kunnon mahdollisuutta nähdä elokuvaa, sillä se pyöri parhaimmillaankin vain 188:ssa teatterissa. Tuohon aikaan suuret elokuvat lähtivät liikkeelle noin 1 500:lla kopiolla. Blue Velvet keräsi koko teatterilevityksensä aikana 8,5:n miljoonan dollarin lipputulot, mikä riitti vuositilastossa vasta sijalle 77. Yhtä sijaa ylempänä ja sadantuhannen dollarin päässä oli De Laurentiisin toinen elokuva, Michael Mannin ohjaama sarjamurhaajatrilleri Manhunter eli Psykopaatin jäljillä, joka oli ensimmäinen Hannibal Lecter -filmatisointi.

Blue Velvetin varsinainen Euroopan-ensi-ilta oli Italiassa, Rossellinin kotimaassa (katsojamäärää ei ole tiedossa). Sen jälkeen vuorossa olivat muun muassa Iso-Britannia, Espanja, Ranska ja Länsi-Saksa. Menestys ei ollut varsinaisesti vaatimatonta, mutta ei vaikuttavaakaan: näistä neljästä maasta kertyi yhteensä noin 2,5 miljoonaa katsojaa. Saksassa Blue Velvet oli vuoden 28. katsotuin elokuva noin 800 000:lla katsojallaan ja Ranskassa vasta 56. katsotuin noin 630 000:lla katsojallaan – vaikka Elefanttimies ja Dyyni olivat molemmat isoja hittejä Ranskassa. Espanjassa elokuvan näki vajaat 600 000 ja Isossa-Britanniassa noin 400 000 katsojaa.

Blue Velvetistä tuli ensimmäinen elokuva sitten Federico Fellinin Satyriconin (1969), joka sai Oscar-ehdokkuuden vain parhaan ohjauksen kategoriassa. Lynchin sijaan palkinto meni Oliver Stonelle elokuvasta Platoon – nuoret sotilaat.

Dorothy (Rossellini) ja Jeffrey (MacLachlan). Kuva: DEG

Sinistä samettia suomalaiseen makuun

Blue Velvet tuli Suomeen pian sen jälkeen, kun uusi Finnkino oli syntynyt Mäkelän elokuvasuvun omistaman Finnkino Oy:n ostettua muun muassa Adams Filmi Oy:n osake-enemmistön. Pahasti velkaantunut Adams Filmi oli tehnyt De Laurentiisin kanssa pakettisopimuksen yhtiön elokuvista, ja kaupan myötä sopimus siirtyi Finnkinolle.

– Peruimme paketista joitakin leffoja, mutta Blue Velvetistä pidimme kiinni, Finnkinon silloinen markkinointipäällikkö, elokuvaneuvos Jussi Mäkelä kertoo.

Paketista jätettiin pois muun muassa John Guillerminin ohjaama King Kong elää (1986) – Linda Hamiltonin tähdittämä b-luokan jatko-osa Guillerminin King Kongille (1976), joka keräsi Suomessakin yli 125 000 katsojaa –, Stephen Kingin itsensä ohjaama Maximum Overdrive sekä Mannin Psykopaatin jäljillä. Syynä näiden hylkäämiseen ei ollut filmien vaatimaton menestys Yhdysvalloissa, vaan korkea hinta. Myös Blue Velvetistä maksettiin De Laurentiisille vähimmäiskorvaus ja sopimuksen mukaan osuus tuotosta, mikäli elokuva menestyisi. Blue Velvetin tapauksessa hinta oli lopulta alhainen, kun elokuvasta tulikin yllätyshitti.

– Kävin katsomassa Blue Velvetin Manhattanilla ja kokemus oli järisyttävä: yleisö kävi jatkuvaa dialogia elokuvan kanssa. Leffan jälkeen ryntäsin puhelinkoppiin ja soitin toimistolle: ”Tilataan heti kolme kopiota ja trailerit”.

Lynchin elokuva sai Suomessa lisänimen, Blue Velvet – ja sinisempi oli yö, joka on otettu liki suoraan Vintonin laulusta (”and bluer than velvet was the night” eli ”ja samettia sinisempi oli yö). Mäkelä keksi lisänimen jo katsellessaan elokuvaa Manhattanilla. – Minusta se on yksi onnistuneimmista, jos ei paras: runollinen ja kaunis!

Blue Velvet lähti liikkeelle kolmella esityskopiolla, mutta Mäkelä muistelee, että kopiomäärää nostettiin kysynnän myötä. Elokuvan ensi-ilta oli Helsingin Bristolissa heinäkuun 3. päivänä 1987, parhaimman kesälomasesongin aikaan.– Menin mielenkiinnosta heti katsomaan, Mäkelä kertoo. – Tupa oli täysi ja tunnelma käsittämättömän upea. Pari ihmistä poistui kesken näytännön, mutta muut katsoivat intensiivisesti. Leffan jälkeen yleisö antoi raikuvat aplodit, mikä oli mulle ensimmäinen kokemus kaupallisessa elokuvassa. Tuli erittäin hyvä fiilis. Oli tullut tehtyä jotakin oikein.

”Eroottisena makupalana” mainostettu, alle 18-vuotiailta kielletty Blue Velvet – ja sinisempi oli yö keräsi Suomen elokuvateattereissa peräti 98 720 katsojaa, Lynchin uran ylivoimaisesti suurimman yleisön tässä maassa. Vuoden 1987 ensi-illoista se oli 19. katsotuin. Lipputuloja kertyi vajaan kahden miljoonan markan, nykyrahassa noin 615 000:n euron verran. Elokuvan menestyksen myötä Mäkelä sai kutsun De Laurentiisin kotona järjestettyihin juhliin, jotka entisen markkinointipäällikön mukaan eivät olleet sieltä huonoimmasta päästä.

Lynchin elokuvat Suomessa

25-vuotias Ben Affleck Armageddonissa. Kuva: BVI

Perjantaina heinäkuun 17. päivänä vuonna 1998 Michael Bayn ohjaama Armageddon saapui Suomen valkokankaille ryminällä. Levittäjä Buena Vista Pictures teetti elokuvasta peräti neljäkymmentä esityskopiota ja odotukset olivat suuret. Siihen oli aihettakin, sillä heinäkuun ensimmäisenä päivänä Yhdysvalloissa ensi-iltansa saanut Armageddon oli jo kerännyt siellä sadan miljoonan dollarin lipputulot. Armageddonilla oli myös suomalaisittain erityisen tärkeä valttikortti: Bruce Willis, joka oli viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana nähty yhdeksässä yli sadantuhannen katsojan hitissä. Elokuvan muita päärooleja näyttelivät Ben Affleck, Billy Bob Thornton ja Liv Tyler, jonka isä Steven Tyler ja tämän Aerosmith-yhtye teki elokuvaan I Don't Wanna Miss a Thing -laulun, josta siitäkin tuli hitti.

Armageddonissa valtava asteroidi lähestyy Maata ja uhkaa tuhota kaiken elämän planeetallamme. Estääkseen totaalisen tuhon, NASA keksii idean: porataan asteroidin syvyyksiin ydinpommi, joka räjäyttää sen kahtia ja estää asteroidin osumisen maapalloon. NASA:n astronauteilla ei kuitenkaan ole tällaiseen porausoperaatioon tarvittavaa ammattitaitoa, mutta eräällä öljynporaajaporukalla (Willis, Affleck ja kumppanit) on. NASA lähettää miehet avaruuteen pelastamaan päivän, tai pikemminkin maailman. DVD-tallenteen kommenttiraidalla Affleck kertoo kysyneensä Bayltä, miksi olisi järkevämpää kouluttaa öljynporaajista astronautteja kuin astronauteista öljynporaajia. Bayn vastaus oli kuulemma: "Turpa kiinni, Ben".

Liv Tyler oli Armageddonin valmistuessa 21-vuotias. Kuva: BVI

Deep Impactin tuottajiin lukeutuivat Richard D. Zanuck ja Steven Spielberg, joista jälkimmäinen oli alun perin tilannut elokuvan käsikirjoituksen Rubinilta. Deep Impactista tuli puoli tuntia lyhyempi ja 60 miljoonaa dollaria halvempi elokuva kuin Armageddonista. Sen näyttelijäkaarti oli halvempi ja muutenkin aivan erilainen kuin Bayn elokuvan: Lederin filmin tähtiä olivat konkarinäyttelijät Robert Duvall, Maximilian Schell ja Morgan Freeman sekä Bayn Bad Boysista (1995) tuttu Téa Leoni ja nuori Elijah Wood.

Bay kuvasi Armageddonin kuudessatoista viikossa, ja kaikkiaan tälle massiiviselle elokuvalle tuli hintaa 140 miljoonaa dollaria (yli 215 miljoonaa nykyrahassa). Tuottajana toimi Bayn ja Gale Ann Hurdin lisäksi Jerry Bruckheimer, jolle Bay oli jo tehnyt kaksi ensimmäistä elokuvaansa, Bad Boysin ja loistavasti menestyneen The Rock – paluun helvettiin (1996).

Bruce Willis on nyt 63-vuotias. Kuva: BVI

Kaksi maailmanloppua ja 110 miljoonaa katsojaa

Toukokuussa 1998 ensi-iltansa saanut Deep Impact keräsi kotimaassaan 140:n miljoonan dollarin lipputulot ja ylsi vuositilastossa 10. sijalle. Maailmanlaajuisesti lipputuloja kertyi noin 350:n miljoonan dollarin verran. Sitten oli Armageddonin vuoro: Yhdysvalloista 200:n miljoonan ja maailmanlaajuisesti peräti 550:n miljoonan dollarin lipputulot. Lipputuloissa mitattuna Bayn elokuva oli Yhdysvalloissa vuoden toiseksi menestynein, häviten vain Spielbergin itsensä ohjaamalle Pelastakaa sotamies Ryanille, jolle kertyi noin 215:sta miljoonan lipputulot.

Inflaation takia lipputulot eivät ole mielekäs mittari elokuvien yleisönsuosiolle, mutta todelliset katsojaluvut eivät vanhene. Deep Impactin näki kotimaassaan peräti 29 949 821 katsojaa, mutta Euroopassa "vain" 12 502 548 katsojaa. Armageddonin sen sijaan näki Yhdysvalloissa 42 980 422 ja Euroopassa 24 867 282 katsojaa. Pelastakaa sotamies Ryan puolestaan keräsi kotimaassaan 45 708 978 ja Euroopassa 21 856 982 katsojaa.

Armageddon sai Suomessa 254 828 katsojaa ja oli vuoden neljänneksi katsotuin ensi-ilta, päihittäen selkein lukemin Deep Impactin, jolle kertyi 133 657 katsojaa ja vuositilaston kymmenes sija. Spielbergin sotafilmi taasen sai 222 732 katsojaa ja oli vuoden viidenneksi katsotuin.