Lynchin Blue Velvet oli hitti Suomessa – ja ilman Dyyniä sitä ei ehkä olisikaan
Kyle MacLachlan ja Isabella Rossellini elokuvassa Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986). Kuva: DEG
Surrealistisen elokuvan mestari David Lynch, 72, on kuvaillut Dyyniä (1984) painajaismaiseksi kokemukseksi. On kuitenkin mahdollista, että ilman tätä Lynchin uran suurinta tuotantoa hänen kenties tunnetuinta ja arvostetuinta teosta Blue Velvet – ja sinisempi oli yötä (1986) ei olisi olemassakaan.
Lynch oli nähnyt ja kokenut paljon ennen ensimmäistä pitkää elokuvaansa, Eraserheadia (1977). Tuo omalaatuinen koominen painajainen pelosta ja ahdistuksesta on sittemmin vakiinnuttanut paikkansa surrealistisen elokuvan merkkiteoksena, mutta vaikka Eraserhead oli menestys taide-elokuvapiireissä, ei se ollut suuren yleisön elokuva. Eraserhead kuitenkin poiki Lynchille tarjouksen ohjata Mel Brooksin yhtiölle Elefanttimies-niminen tositarina traagisen epämuodostuneesta Joseph Merrickistä ja tätä tutkineesta kirurgista. 1800-luvun lopun Lontooseen sijoittuva mustavalkoelokuva on Lynchin uran kauneimpia saavutuksia, koskettava kertomus todellisesta kärsimyksestä maailmassa, jossa ihmiset ovat unohtaneet suhteellisuudentajun ja empatian.
Elefanttimies sai peräti kahdeksan Oscar-ehdokkuutta ja hyvän yleisömenestyksen: Yhdysvalloissa se oli vuoden 25. katsotuin elokuva, Ranskassa 2,4:llä miljoonalla katsojallaan peräti 12. katsotuin ja Isossa-Britanniassakin elokuva keräsi liki 2,7 miljoonaa katsojaa. Lynch nappasi Elefanttimiehestä uransa ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden.
Kyle MacLachlan esikoisroolissaan Dyynissä, vastanäyttelijänä Sean Young. Kuva: DEG
Jedin paluun sijaan Dyynin maisemiin
Ensimmäisen menestyselokuvansa jälkeen Lynch yritti saada hänen omaan alkuperäisideaansa pohjautuvan surrealistisen elokuvan tuotantoon, mutta rahoitusta ei löytynyt. Lynch kieltäytyi George Lucasin tarjouksesta ohjata Jedin paluu (1983), joka oli vahvasti sidoksissa Lucasin omaan näkemykseen. Kun italialainen suurelokuvien legendaarinen tuottaja Dino De Laurentiis ja hänen tyttärensä Raffaella tarjosivat Lynchille mahdollisuutta ohjata toinen suuren luokan scifi-seikkailu, Frank Herbertin Dyynin filmatisointi, vastaus oli tällä kertaa myönteinen.
Meksikossa kuvatun elokuvan päätehtäviin palkattiin Kyle MacLachlanin ja Virginia Madsenin kaltaisia nuoria tulokkaita sekä legendaariset José Ferrer ja Max von Sydow. Mukana oli myös Sean Young, jonka kasvot piirtyivät ikuisesti osaksi scifi-genren historiaa Ridley Scottin Blade Runnerissa (1982). Scott oli De Laurentiisin ensimmäinen valinta Dyynin ohjaajaksi, mutta Scott jätti projektin ja päätyi lopulta Blade Runnerin pariin. Ennen De Laurentiisia Dyynin filmatisointioikeudet olivat chileläisohjaaja Alejandro Jodorowskylla, joka ei kuitenkaan saanut elokuvalle rahoitusta.
De Laureentisin ja Lynchin versio Dyynistä maksoi 40 miljoonaa dollaria, nykyrahassa liki sata miljoonaa. Se oli suurin piirtein saman verran kuin Jedin paluun budjetti, mutta vuoden 1984 elokuvista Dyyni oli ylivoimaisesti kallein: se maksoi enemmän kuin Beverly Hills -kyttä, Gremlins – riiviöt, Karate Kid ja Poliisiopisto yhteensä. Yleisömenestys ei kuitenkaan ollut lähelläkään näitä elokuvia: Dyyni oli Yhdysvalloissa vasta vuoden 28. katsotuin elokuva 30:n miljoonan dollarin lipputuloillaan, mutta Ranskassa 17. katsotuin 2,3:lla ja Saksassa peräti 11. katsotuin 1,6:lla miljoonalla katsojallaan. Suomessa Dyyni keräsi 54 546 katsojaa ja ylsi vuositilastossa 23. sijalle.
Dyynin menestys oli kokonaisuudessaan pettymys ja De Laurentiis kuoppasi ajatukset jatko-osasta. Lynchin uran kannalta Dyynin epäonnistuminen saattoi sittenkin johtaa parempaan lopputulokseen kuin jos elokuva olisi menestynyt. Nuori ohjaaja nimittäin kirjoitti De Laurentiisin kanssa kolmen elokuvan sopimuksen, johon Dyynin lisäksi olisi kuulunut sen jatko-osakin. Nyt jatko-osa jäi toteutumatta, mutta kolmas sovittu projekti toteutettiin joka tapauksessa. De Laurentiis antoi Lynchille käytännössä vapaat kädet (final cut -oikeuksia myöten) tehdä haluamansa elokuvan, kunhan se olisi korkeintaan kaksituntinen, ei maksaisi kuutta miljoonaa dollaria enempää ja Lynch suostuisi pienempään palkkioon. Lynch suostui ja näin alkoi Blue Velvetin matka kohti valkokangasta.
Frank (Dennis Hopper) ja Dorothy (Isabella Rossellini). Kuva: DEG
Amerikkalaisen kiiltokuvan kääntöpuolella
Aihe uuteen elokuvaan tuli Lynchiltä itseltään. Lynch on haastatteluissa kertonut kypsytelleensä ajatusta Blue Velvetistä jo 1970-luvulta lähtien. Lopulta paperilla oli tarina nuoresta Jeffreystä, joka palaa maailmalta kotikaupunkiinsa isänsä sairastuttua. Hiljaisessa pikkukaupungissa Jeffrey tutustuu samaan aikaan kahteen aivan erilaiseen naiseen: nuoreen ja jopa neitseelliseen vaaleaan opiskelijatyttöön, Sandyyn, sekä Dorothyyn, kolmikymppiseen tummaan kapakkalaulajattareen, joka näyttää kantavan koko maailman taakkaa harteillaan. Yksi sattuma ja tapahtuma johtaa toiseen, ja lopulta Jeffrey on joutunut erittäin vaarallisen rikollisen, Frankin, perverssiin maailmaan.
Bobby Vintonin 1960-luvulla levyttämä Blue Velvet -laulu synnytti Lynchin mielessä kuvan vihreästä nurmesta ja valkoisesta aidasta, mikä on myöskin elokuvan ensimmäinen kuva. Frederick Elmesin kuvaama Blue Velvet on Lynchin uran hienoimpia saavutuksia: unenomainen voimakkaan sinisen ja punaisen värin sävyttämä amerikkalainen idylli, jossa täydellinen ja naiivi viattomuus joutuu kosketuksiin todellisen pahuuden kanssa. Eroottisuus ja väkivalta ovat keskeisessä roolissa. Kohtaus, jossa Dorothy joutuu (jälleen kerran) Frankin raiskaamaksi, aiheutti närää Yhdysvaltain sensuurielimessä ja Lynch muutti kohtausta vaihtamalla yhden kuvan toiseen: sen sijaan, että katsoja näkee Frankin lyövän tyttöä, katsoja näkeekin Jeffreyn reaktion lyöntiin. Todennäköisesti elokuvan seksuaalinen ja perverssi sisältö oli kuitenkin Yhdysvaltain sensuurille kovempi pala purtavaksi kuin väkivalta, joka on Blue Velvetissä vähäistä, mutta tehokasta.
Elokuvan pääosassa nuorena kiiltokuvapoikana nähtiin Kyle MacLachlan, Sandyna 19-vuotias Laura Dern ja Dorothyna Isabella Rossellini, Hollywood-legenda Ingrid Bergmanin ja ohjaaja Roberto Rossellinin tytär, joka oli näyttelijänä melko kokematon. Mystisen Frankin roolin näytteli Dennis Hopper.
Blue Velvetistä tuli kaksituntinen ja kuusi miljoonaa taalaa maksanut elokuva, kuten sopimus velvoitti. Sen sijaan, että elokuva olisi suoraan lähetetty elokuvateattereihin, se nähtiin ensin Montrealin ja Toronton filmifestivaaleilla elo- ja syyskuussa 1986. Yhdysvalloissa elokuvan levityksestä vastasi De Laurentiiisin uusi levitysyhtiö De Laurentiis Entertainment Group (DEG), joka aloitti levitystoiminnan kesäkuussa 1986 Arnold Schwarzeneggerin tähdittämällä Raa’alla keikalla. Ensimmäisen puolen vuoden aikana se toi valkokankaille peräti yksitoista elokuvaa.
Kuten taiteellisesti ansiokkaat ja prosoivat elokuvat aina, Blue Velvet aiheutti hyvin erilaisia reaktioita kriitikoissa. Yhdysvaltalaisyleisö sen sijaan ei saanut koskaan kunnon mahdollisuutta nähdä elokuvaa, sillä se pyöri parhaimmillaankin vain 188:ssa teatterissa. Tuohon aikaan suuret elokuvat lähtivät liikkeelle noin 1 500:lla kopiolla. Blue Velvet keräsi koko teatterilevityksensä aikana 8,5:n miljoonan dollarin lipputulot, mikä riitti vuositilastossa vasta sijalle 77. Yhtä sijaa ylempänä ja sadantuhannen dollarin päässä oli De Laurentiisin toinen elokuva, Michael Mannin ohjaama sarjamurhaajatrilleri Manhunter eli Psykopaatin jäljillä, joka oli ensimmäinen Hannibal Lecter -filmatisointi.
Blue Velvetin varsinainen Euroopan-ensi-ilta oli Italiassa, Rossellinin kotimaassa (katsojamäärää ei ole tiedossa). Sen jälkeen vuorossa olivat muun muassa Iso-Britannia, Espanja, Ranska ja Länsi-Saksa. Menestys ei ollut varsinaisesti vaatimatonta, mutta ei vaikuttavaakaan: näistä neljästä maasta kertyi yhteensä noin 2,5 miljoonaa katsojaa. Saksassa Blue Velvet oli vuoden 28. katsotuin elokuva noin 800 000:lla katsojallaan ja Ranskassa vasta 56. katsotuin noin 630 000:lla katsojallaan – vaikka Elefanttimies ja Dyyni olivat molemmat isoja hittejä Ranskassa. Espanjassa elokuvan näki vajaat 600 000 ja Isossa-Britanniassa noin 400 000 katsojaa.
Blue Velvetistä tuli ensimmäinen elokuva sitten Federico Fellinin Satyriconin (1969), joka sai Oscar-ehdokkuuden vain parhaan ohjauksen kategoriassa. Lynchin sijaan palkinto meni Oliver Stonelle elokuvasta Platoon – nuoret sotilaat.
Dorothy (Rossellini) ja Jeffrey (MacLachlan). Kuva: DEG
Sinistä samettia suomalaiseen makuun
Blue Velvet tuli Suomeen pian sen jälkeen, kun uusi Finnkino oli syntynyt Mäkelän elokuvasuvun omistaman Finnkino Oy:n ostettua muun muassa Adams Filmi Oy:n osake-enemmistön. Pahasti velkaantunut Adams Filmi oli tehnyt De Laurentiisin kanssa pakettisopimuksen yhtiön elokuvista, ja kaupan myötä sopimus siirtyi Finnkinolle.
– Peruimme paketista joitakin leffoja, mutta Blue Velvetistä pidimme kiinni, Finnkinon silloinen markkinointipäällikkö, elokuvaneuvos Jussi Mäkelä kertoo.
Paketista jätettiin pois muun muassa John Guillerminin ohjaama King Kong elää (1986) – Linda Hamiltonin tähdittämä b-luokan jatko-osa Guillerminin King Kongille (1976), joka keräsi Suomessakin yli 125 000 katsojaa –, Stephen Kingin itsensä ohjaama Maximum Overdrive sekä Mannin Psykopaatin jäljillä. Syynä näiden hylkäämiseen ei ollut filmien vaatimaton menestys Yhdysvalloissa, vaan korkea hinta. Myös Blue Velvetistä maksettiin De Laurentiisille vähimmäiskorvaus ja sopimuksen mukaan osuus tuotosta, mikäli elokuva menestyisi. Blue Velvetin tapauksessa hinta oli lopulta alhainen, kun elokuvasta tulikin yllätyshitti.
– Kävin katsomassa Blue Velvetin Manhattanilla ja kokemus oli järisyttävä: yleisö kävi jatkuvaa dialogia elokuvan kanssa. Leffan jälkeen ryntäsin puhelinkoppiin ja soitin toimistolle: ”Tilataan heti kolme kopiota ja trailerit”.
Lynchin elokuva sai Suomessa lisänimen, Blue Velvet – ja sinisempi oli yö, joka on otettu liki suoraan Vintonin laulusta (”and bluer than velvet was the night” eli ”ja samettia sinisempi oli yö). Mäkelä keksi lisänimen jo katsellessaan elokuvaa Manhattanilla. – Minusta se on yksi onnistuneimmista, jos ei paras: runollinen ja kaunis!
Blue Velvet lähti liikkeelle kolmella esityskopiolla, mutta Mäkelä muistelee, että kopiomäärää nostettiin kysynnän myötä. Elokuvan ensi-ilta oli Helsingin Bristolissa heinäkuun 3. päivänä 1987, parhaimman kesälomasesongin aikaan.– Menin mielenkiinnosta heti katsomaan, Mäkelä kertoo. – Tupa oli täysi ja tunnelma käsittämättömän upea. Pari ihmistä poistui kesken näytännön, mutta muut katsoivat intensiivisesti. Leffan jälkeen yleisö antoi raikuvat aplodit, mikä oli mulle ensimmäinen kokemus kaupallisessa elokuvassa. Tuli erittäin hyvä fiilis. Oli tullut tehtyä jotakin oikein.
”Eroottisena makupalana” mainostettu, alle 18-vuotiailta kielletty Blue Velvet – ja sinisempi oli yö keräsi Suomen elokuvateattereissa peräti 98 720 katsojaa, Lynchin uran ylivoimaisesti suurimman yleisön tässä maassa. Vuoden 1987 ensi-illoista se oli 19. katsotuin. Lipputuloja kertyi vajaan kahden miljoonan markan, nykyrahassa noin 615 000:n euron verran. Elokuvan menestyksen myötä Mäkelä sai kutsun De Laurentiisin kotona järjestettyihin juhliin, jotka entisen markkinointipäällikön mukaan eivät olleet sieltä huonoimmasta päästä.
Lynchin elokuvat Suomessa
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | KATSOJIA |
| Blue Velvet – ja sinisempi oli yö | 1986 | 03.07.87 | 98 720 |
| Villi sydän | 1990 | 07.09.90 | 59 334 |
| Dyyni | 1984 | 22.02.85 | 54 546 |
| Elefanttimies | 1980 | 23.01.81 | 30 155 |
| Lost Highway | 1997 | 25.04.97 | 16 781 |
| Inland Empire | 2006 | 13.04.07 | 10 550 |
| Twin Peaks – tuli kulje kanssani | 1992 | 30.10.92 | 9 454 |
| The Straight Story | 1999 | 11.02.00 | 6 902 |
| Eraserhead | 1977 | 25.02.94 | 2 631 |
| Mulholland Dr. | 2001 | 02.08.02 | Ei tiedossa |
| YHTEENSÄ: | 289 073 |
20 vuotta sitten Armageddon valloitti Suomen ja päihitti sotamies Ryanin
25-vuotias Ben Affleck Armageddonissa. Kuva: BVI
Perjantaina heinäkuun 17. päivänä vuonna 1998 Michael Bayn ohjaama Armageddon saapui Suomen valkokankaille ryminällä. Levittäjä Buena Vista Pictures teetti elokuvasta peräti neljäkymmentä esityskopiota ja odotukset olivat suuret. Siihen oli aihettakin, sillä heinäkuun ensimmäisenä päivänä Yhdysvalloissa ensi-iltansa saanut Armageddon oli jo kerännyt siellä sadan miljoonan dollarin lipputulot. Armageddonilla oli myös suomalaisittain erityisen tärkeä valttikortti: Bruce Willis, joka oli viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana nähty yhdeksässä yli sadantuhannen katsojan hitissä. Elokuvan muita päärooleja näyttelivät Ben Affleck, Billy Bob Thornton ja Liv Tyler, jonka isä Steven Tyler ja tämän Aerosmith-yhtye teki elokuvaan I Don't Wanna Miss a Thing -laulun, josta siitäkin tuli hitti.
Armageddonissa valtava asteroidi lähestyy Maata ja uhkaa tuhota kaiken elämän planeetallamme. Estääkseen totaalisen tuhon, NASA keksii idean: porataan asteroidin syvyyksiin ydinpommi, joka räjäyttää sen kahtia ja estää asteroidin osumisen maapalloon. NASA:n astronauteilla ei kuitenkaan ole tällaiseen porausoperaatioon tarvittavaa ammattitaitoa, mutta eräällä öljynporaajaporukalla (Willis, Affleck ja kumppanit) on. NASA lähettää miehet avaruuteen pelastamaan päivän, tai pikemminkin maailman. DVD-tallenteen kommenttiraidalla Affleck kertoo kysyneensä Bayltä, miksi olisi järkevämpää kouluttaa öljynporaajista astronautteja kuin astronauteista öljynporaajia. Bayn vastaus oli kuulemma: "Turpa kiinni, Ben".
Liv Tyler oli Armageddonin valmistuessa 21-vuotias. Kuva: BVI
Deep Impactin tuottajiin lukeutuivat Richard D. Zanuck ja Steven Spielberg, joista jälkimmäinen oli alun perin tilannut elokuvan käsikirjoituksen Rubinilta. Deep Impactista tuli puoli tuntia lyhyempi ja 60 miljoonaa dollaria halvempi elokuva kuin Armageddonista. Sen näyttelijäkaarti oli halvempi ja muutenkin aivan erilainen kuin Bayn elokuvan: Lederin filmin tähtiä olivat konkarinäyttelijät Robert Duvall, Maximilian Schell ja Morgan Freeman sekä Bayn Bad Boysista (1995) tuttu Téa Leoni ja nuori Elijah Wood.
Bay kuvasi Armageddonin kuudessatoista viikossa, ja kaikkiaan tälle massiiviselle elokuvalle tuli hintaa 140 miljoonaa dollaria (yli 215 miljoonaa nykyrahassa). Tuottajana toimi Bayn ja Gale Ann Hurdin lisäksi Jerry Bruckheimer, jolle Bay oli jo tehnyt kaksi ensimmäistä elokuvaansa, Bad Boysin ja loistavasti menestyneen The Rock – paluun helvettiin (1996).
Bruce Willis on nyt 63-vuotias. Kuva: BVI
Kaksi maailmanloppua ja 110 miljoonaa katsojaa
Toukokuussa 1998 ensi-iltansa saanut Deep Impact keräsi kotimaassaan 140:n miljoonan dollarin lipputulot ja ylsi vuositilastossa 10. sijalle. Maailmanlaajuisesti lipputuloja kertyi noin 350:n miljoonan dollarin verran. Sitten oli Armageddonin vuoro: Yhdysvalloista 200:n miljoonan ja maailmanlaajuisesti peräti 550:n miljoonan dollarin lipputulot. Lipputuloissa mitattuna Bayn elokuva oli Yhdysvalloissa vuoden toiseksi menestynein, häviten vain Spielbergin itsensä ohjaamalle Pelastakaa sotamies Ryanille, jolle kertyi noin 215:sta miljoonan lipputulot.
Inflaation takia lipputulot eivät ole mielekäs mittari elokuvien yleisönsuosiolle, mutta todelliset katsojaluvut eivät vanhene. Deep Impactin näki kotimaassaan peräti 29 949 821 katsojaa, mutta Euroopassa "vain" 12 502 548 katsojaa. Armageddonin sen sijaan näki Yhdysvalloissa 42 980 422 ja Euroopassa 24 867 282 katsojaa. Pelastakaa sotamies Ryan puolestaan keräsi kotimaassaan 45 708 978 ja Euroopassa 21 856 982 katsojaa.
Armageddon sai Suomessa 254 828 katsojaa ja oli vuoden neljänneksi katsotuin ensi-ilta, päihittäen selkein lukemin Deep Impactin, jolle kertyi 133 657 katsojaa ja vuositilaston kymmenes sija. Spielbergin sotafilmi taasen sai 222 732 katsojaa ja oli vuoden viidenneksi katsotuin.
Roy Orbison ja ampuva kitara – laulajalegenda yhden filmin tähtenä
Roy Orbison ja ampuva kitara elokuvassa The Fastest Guitar Alive (1967). Kuva: MGM
Mustien aurinkolasiensa takaa ainutlaatuisia, unenomaisia laulujaan laulanut Roy Orbison (1936–1988) oli kaukana värikkäästä ja itsevarmasta esiintyjästä. Silti Orbisonistakin alettiin leipoa filmitähteä, olihan jokaista Elvis Presleytä, Frank Sinatraa ja Bing Crosbya kohti vähintään tusina laulajapoikaa marssitettu elokuvakameran eteen. Harvalla riitti osaamista myös näyttelijän työhön, eikä Orbison ollut yksi heistä.
1960-luvun puolivälissä Orbison kirjoitti Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa viiden elokuvan sopimuksen, jonka ensimmäiseksi elokuvaksi valikoitui Presleyn hylkäämä lännentarina The Fastest Guitar Alive. Kuten elokuvan nimikin kertoo, tässä lännenfilmissä musisoitiin vähintään yhtä paljon kuin ammuttiin. Sisällissodan loppuvaiheisiin sijoittuva tarina kertoo etelävaltojen vakoojasta, Johnny Bannerista, joka matkaa pohjoisvaltojen kultavarastolle ryöstääkseen sen omien joukkojensa sotatoimien rahoittamiseksi. Matkallaan Banner esittää kapakkalaulajaa, jonka kitara päästää sointujen lisäksi luoteja.
B-elokuvakuninkaan tuotantoa
Elokuvan käsikirjoitus oli nopeana ja tuotteliaana kynäilijänä tunnetun Robert E. Kentin (1911–1984) käsialaa. 35-vuotisen uransa aikana liki sata elokuvaa kirjoittanut Kent lienee laatinut käsikirjoituksen tilaustyönä elokuvan tuottaneelle Sam Katzmanille (1901–1973), joka oli legenda jo eläessään. Katzman tuotti uransa aikana liki 250 pitkää elokuvaa, joista hänen mukaansa yksikään ei jäänyt tappiolle – samaa väitettä on toistanut myös toinen b-elokuvakuningas, Roger Corman. Katzmanin ja Cormanin tapauksissa elokuviin uhrattiin niin vähän rahaa, että omilleen pääsemiseksi elokuvan ei tarvinnut montaa katsojaa saadakaan. Rahaa tuli yleensä juuri sen verran, että tuottaja välttyi köyhtymiseltä ja sai seuraavan satsin elokuvia tuotantoon.
Katzmanin maine oli peräisin 1950-luvulta, jolloin hän iski kultasuoneen kahdesti. Ensin hän valjasti Johnny Weismullerin näyttelemään Viidakko-Jimiä 16-osaiseksi kasvaneessa elokuvasarjassa. Vuosikymmenen puolivälissä Katzman oli ensimmäisten mukana tuomassa rock’n roll -musiikkia valkokankaalla: Bill Haley and the Comets -yhtye aiheutti yleisöryntäyksen Tunnista tuntiin- eli Rock Around the Clock -elokuvaan (1956). 300 000:lla dollarilla tuotettu elokuva tuotti Yhdysvalloissa yli miljoona dollaria. Tämän jälkeen Katzman tuotti kulloisenkin trendin mukaan uusia musiikkielokuvia – olipa kyse sitten twististä, kantrista, mambosta tai peräti calypsosta. Vuosien varrella Katzmanin elokuvissa nähtiin Johnny Cashin, Nancy Sinatran, Louis Armstrongin, Chubby Checkerin ja Liberacen kaltaisia musiikin merkkihenkilöitä.
Tähän maailmaan sopivat hyvin myös kaksi Presleyn tähdittämää halpiselokuvaa, Gene Nelsonin ohjaamat Suukottelevat serkut (1964) ja Elvis ja 1001 yötä (1965). Näitä tehtäessä Presleyn suosio oli jo laskenut, mutta ei yhtä radikaalisti kuin elokuvien taso. Laadulla ei ollut enää merkitystä, ainoastaan kustannustehokkuudella ja voiton määrällä. Presleyn ja Katzmanin kaksi yhteistä elokuvaa edustavat Presleyn uran surkeinta kastia, mutta rahaa ne tekivät. Katzman olisikin halunnut jatkaa yhteistyötä The Fastest Guitar Alivella, mutta syystä tai toisesta Presley ja hänen managerinsa kieltäytyivät tarjouksesta. Syitä voi olla monia: aikatauluongelmat, Presleyn muut sopimukset toisten studioiden kanssa ja niin edelleen. Katzmanin ja Presleyn piti tehdä yhdessä myös nuorena kuolleen kantrilaulaja Hank Williamsin elämäkertaelokuva Your Cheatin Heart (1964), mutta Williamsin perikunnalla oli päänäyttelijän kohdalla veto-oikeus, jota he myös käyttivät. Presleyn sijaan roolissa nähtiin George Hamilton.
Maggie Pierce, Orbison ja Joan Freeman. Kuva: MGM / Warner Archive
Kauniita lauluja ja vanhoja lavasteita
Tässä vaiheessa uraansa Katzman tuotti elokuvansa Metron-Goldwyn-Mayerille, jonka studioita ja tarpeistoa Katzmanin Four Leaf Productions -yhtiö sai käyttää. Näin ollen MGM saattoi ohjata Orbisonin Katzmanin toimistolle ja valjastaa uuden tähtensä The Fastest Guitar Aliven käyttöön. Elokuvan työryhmä ja näyttelijäkunta olivat tuttuun tapaan studion vakiokalustoa, kuten vanhat ja kuluneet lavasteet ja puvusteetkin; kovin paljon uutta rekvisiittaa tähän elokuvaan tuskin tehtiin. Ohjaajaksi palkattiin Michael D. Moore, joka oli jo saavuttanut suuren arvostuksen alallaan apulaisohjaajana, joiden toimenkuva oli ja on kuitenkin kaukana elokuvien ohjaamisesta. Moore pääsi kuitenkin debytoimaan ohjaajana Presleyn tähdittämällä Hula-hula-paratiisilla (1966), joka oli Paramount Picturesin tuotantoa. Moore ja elokuvan kuvannut W. Wallace Kelley jatkoivat yhteistyötään nyt Orbisonin kanssa.
Sattuneesta syystä Orbison joutui luopumaan tavaramerkiksi muodostuneista aurinkolaseistaan, jotka eivät olisi sen paremmin istuneet 1800-luvun epookkiin kuin muutenkaan elokuvan päänäyttelijällä – filminäyttelemisessä silmillä on melko oleellinen tehtävä. Orbisonin roolisuoritus ei ollut oikeastaan edes roolisuoritus, mutta laulaa hän tietenkin osasi. Orbison kirjoitti itse elokuvaan seitsemän uutta laulua, joiden oli sovittava elokuvan muuhun sisältöön. Tämä rajoitti taiteilijan vapautta, mutta seitsemän laulun joukkoon mahtui kuitenkin kaksi onnistunutta tuotosta: Rollin On ja There Won’t Be Many Coming Home. Jälkimmäinen tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta muutama vuosi sitten, kun Quentin Tarantino käytti sitä The Hateful Eight -hittilänkkärinsä (2015) ääniraidalla.
The Fastest Guitar Alive kuvattiin syyskuussa 1966 MGM:n studiolla. Orbisonin kaverina nähtiin Sammy Jackson (1937–1997) sekä naiskauneutta edustamassa tv-näyttelijä Maggie Pierce (1931–2010) uransa viimeisessä roolissa ja Joan Freeman (s. 1942), joka näytteli toisen naispääosan Presleyn Huolettomassa kulkurissa (1964).
The Fastest Guitar Alive oli elokuvana juuri niin kehno kuin olettaa saattaa – eikä Orbisonin kaunis lauluääni sitä pelastanut vaipumalta liki täydellisesti unholaan. Elokuvan yleisömenestys oli niin vähäinen, että MGM ei nähnyt aiheelliseksi tehdä Orbisonin kanssa enää uusia elokuvia – eikä Orbisonia nähtykään valkokankaalla enää kuin cameo-rooleissa kahdessa elokuvassa 1980-luvulla. Ulkomailla Orbisonin elokuvalla ei ollut mitään kysyntää, eikä se ilmeisesti saanut teatterilevitystä missään muualla kuin Yhdysvalloissa. Suomessa elokuvaa ei ole nähty edes televisiossa.
Katzman tuotti The Fastest Guitar Aliven jälkeen enää kuusi elokuvaa, muun muassa Hank Williams Jr.:n tähdittämän A Time to Singin (1968), joka jäi vielä vähemmälle huomiolle kuin Orbisonin elokuva. Ohjaaja Moore puolestaan ohjasi vielä muutaman b-elokuvan, mutta apulaisohjaajana ja toisen kuvausryhmän ohjaajana hän oli täystyöllistetty aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Moore kuoli 98-vuotiaana vuonna 2013.
Orbisonin kuolemasta tulee joulukuussa kuluneeksi pyöreät 30 vuotta. 52-vuotiaana sydänkohtaukseen kuolleen Orbisonin lahjat laulajana ja lauluntekijänä tuntuivat loputtomilta. Vuosikymmenten kuluessa hän uudistui ajan mukana, mutta säilytti aina omaperäisyytensä. Vaikka The Fastest Guitar Alive ei sitä tehnytkään, myös Orbison sai oman paikkansa elokuvahistoriasta, kun David Lynch käytti Orbisonin In Dreams -laulua ikimuistoisella tavalla klassikkoelokuvassaan Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986).
- Orbisonin kuoltua hänen uusimman levynsä She's a Mystery To Me -kappaleelle tehtiin musiikkivideo, jonka ohjauksesta vastasi 27-vuotias David Fincher (Seitsemän, Fight Club, Zodiac).
- Vuonna 1992 ilmestynyt King of Hearts -albumi sisälsi ennenjulkaisemattomia levytyksiä Orbisonin elämän loppuvaiheilta. I Drove All Night -laulun musiikkivideon tähtinä nähtiin Jennifer Connelly ja Jason Priestley.
The Fastest Guitar Alive on saatavilla Warner Archiven DVD-tallenteena.
Syytön kuritushuonevanki, tinnerinhaistelija, uuden aallon taiteilija ja sotakirjailija – Kurkvaaran Kujanjuoksun mieletön historia
_
Taiteilija Maunu Kurkvaara (s. 1926) ehti jo hylätä elokuvanteon kokonaan ja ryhtyä leikkikalutehtailijaksi, mutta 1970-luvun alussa hän törmäsi aiheeseen, joka oli liian hyvä ohitettavaksi. Kaiken lisäksi Suomen elokuvasäätiö oli perustettu ja nyt valtiolta oli mahdollista saada ennakkotukea epävarmojen (rahallisten) valtionpalkintojen lisäksi.
1950-luvulta lähtien ”uuden aallon” elokuvia tehnyt Kurkvaara oli saanut useita valtionpalkintoja, Jussi-palkintoja, kansainvälistä festivaalimenestystä ja muutamilla elokuvillaan myös jonkin verran maksavia katsojia. Koska Kurkvaara omisti vuoteen 1970 saakka oman filmilaboratorionsa, hän saattoi tehdä värielokuvia jo 1960-luvun alussa aikana, jolloin suuret yhtiöt eivät värifilmiin juuri koskeneet. 1960-luvun loppuun mennessä tuotannon jatkaminen ei kuitenkaan ollut kannattavaa.
Tilanne muuttui loppuvuodesta 1970, kun Helsingin Sanomat ja muut tiedotusvälineet uutisoivat Suomen rikoshistoriassa ainutlaatuisesta tapauksesta: syytön mies oli istunut seitsemän pitkää vuotta kuritushuoneessa taposta, jota hän ei tehnyt. Kurkvaara haistoi aiheen elokuvaan – sellaisen aiheen, jonka vuoksi paluu kannatti tehdä. Tässä tarinassa oli veritekoja, päihdeongelmaisia, karua kertomusta syrjäytyneistä ja uskomattomia yhteensattumia sekä oikeusmurha. Kaiken lisäksi se oli totta.
Kurkvaaran Kujanjuoksu (Matti Hämäläinen ja Maija Hentola). Kuva. KAVI
Tappo
Tiistai-iltana maaliskuun 5. päivänä vuonna 1963 Helsingin Kumpulassa tapahtui kaksi puukotusta. Noin klo 21 puukotuksen uhriksi joutui 16-vuotias Pirkko Ryhänen, joka odotti poikaystäväänsä saapuvaksi. Kahdestakymmenestä puukoniskusta yksi lävisti Ryhäsen sydämen ja kuolema tuli ennen sairaalaan pääsyä. Vain 15–20 minuuttia aiemmin kolmen sadan metrin päässä oli tapahtunut toinen puukotus. Kirvesmies Torsti Ossian Koskinen, 39, oli naisystävänsä kanssa joutunut pienen miesjoukon kanssa tappeluun ja Koskinen oli huitaissut yhtä miehistä leipäveitsellä poskeen. Pariskunta poistui paikalta.
Keskiviikkona Koskinen pidätettiin yksityisasunnosta, jossa hän oli viettämässä talon isännän syntymäpäiviä viinaksien voimalla. Tässä vaiheessa Koskista epäiltiin vain 21-vuotiaan miehen puukotuksesta, ja Koskinen tunnustikin teon. Helsingin Sanomien mukaan Koskista pidätettäessä tämän vaatteet olivat veressä, mutta puukotetun 21-vuotiaan miehen mukaan ainakaan hänen vertaan se ei voinut olla.
Lauantaina Helsingin Sanomat uutisoi Koskisen olevan pidätettynä epäiltynä myös Ryhäsen puukotuksesta ja taposta. Tekoa Koskinen ei tunnustanut tuolloin eikä milloinkaan myöhemminkään. Lehden mukaan puukotetun 21-vuotiaan miehen nuorempi kaveri oli samankokoinen ja hyvin samaan tyyliin pukeutunut kuin Ryhänen. Lehden teorian mukaan Koskinen oli saattanut puukottaa Ryhäsen luultua tätä puukottamansa miehen kaveriksi. Samaan teoriaan uskoi myöhemmin oikeuskin.
Maaliskuun 23. päivänä Koskinen julistettiin vangituksi epäiltynä Ryhäsen tahallisesta taposta. Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat julkaisi miehen kuvan, nimi oli jo tuotu julki heti alussa. Koskinen ei ollut puhdas pulmunen: mies oli istunut vankeudessa aiemminkin ja oli parhaillaan ehdonalaisessa vapaudessa.
Koskisen tapaus eteni nopeasti oikeuskäsittelyyn ja Helsingin raastuvanoikeus antoi tuomionsa jo lauantaina 25. päivänä toukokuuta. Tuomio tuli myös tapaukseen sinällään mitenkään liittymättömästä löydetyn tavaran kavalluksesta (paketti, jossa oli muun muassa 25 kilogrammaa dynamiittia), mistä Koskinen tuomittiin kahden kuukauden vankeustuomioon. Lievästä pahoinpitelystä hän sai yhden kuukauden ja erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tehdystä vähäisen vamman aiheuttaneesta pahoinpitelystä kahdeksan kuukautta vankeutta. Kovin tuomio tuli Ryhäsen tahallisesta taposta: 12 vuotta kuritushuonetta. Yhteensä istuttavaa tuli 12 vuotta ja viisi kuukautta. Lisäksi Koskinen tuomittiin melko lieviin rahallisiin korvauksiin eri asianosaisille ja tapetun tytön omaisille.
Helsingin hovioikeus piti tuomion voimassa 27. heinäkuuta antamassaan päätöksessä. Valituslupaa korkeimpaan oikeuteen ei myönnetty. Koskinen lähetettiin vankilaan suorittamaan tuomiotaan.
Elokuvan komisario Kurki (Esa Saario), joka on Kurkvaaran tulkinta nimismies Haukasta. Kuva: KAVI
Oikeusmurha
Seitsemän vuotta myöhemmin, syyskuun lopulla vuonna 1970, eduskunnan oikeusasiamies Risto Leskinen pyysi Korkeinta oikeutta purkamaan Koskisen tuomion. Toinen kuritushuonevanki, päihdeongelmainen tinnerinhaistelija, oli ”täydentävissä poliisikuulusteluissa tunnustanut surmanneensa Ryhäsen”. Teon alusta asti kiistäneen Koskisen syyttömyyttä tuki myös konkreettisten todisteiden puuttuminen. Uusintakäsittelyssä oikeuden puheenjohtajana toimi sama mies kuin Koskista vangittaessa.
Uudessa oikeuskäsittelyssä yksi Koskisen puolustuksen todistajista oli tapon tekoaikaan Helsingin rikospoliisissa tutkijana työskennellyt Väinö Haukka, joka omien sanojensa mukaan oli vakuuttunut Koskisen syyttömyydestä jo vuonna 1963. Nyt uusintakäsittelyn aikaan hän toimi Teuvan kunnan nimismiehenä. Haukka vastasi Ryhäsen tapon tutkimuksista ensimmäisten viiden päivän ajan. Haukan mukaan hänen esimiehensä uskoi Koskisen syyllisyyteen ja siirsi toisin uskoneen Haukan muihin tehtäviin. Ennen Teuvalle päätymistä Haukka hoiti nimismiehen virkaa jonkin aikaa Isojoella, jossa Kyllikki Saaren vuonna 1953 tapahtunut murha oli yhä ratkaisematta. Kurkvaaran elokuvassa Haukasta tuli komisario Kurki, jota Esa Saario näytteli.
Koskinen ja Ryhäsen tapon tunnustanut tinnerinhaistelijavanki eivät puolustuksen mukaan tunteneet toisiaan. Teon tunnustanut mies oli puolustusasianajajan mukaan kertonut teostaan täysin ulkopuoliselle henkilölle jo vuonna 1964.
Joulukuun 1. päivänä Koskinen vapautettiin. Hän ei ollut omien sanojensa mukaan pitkästä vankilatuomiostaan katkera, mutta joulukuun puolessavälissä jätti kuitenkin Helsingin raastuvanoikeuteen haastehakemuksen, jolla hän vaati valtiolta 241 350:n markan (330 000 euron) korvauksia: 50 markkaa jokaiselta vangittuna vietetyltä 2 827:ltä vuorokaudelta sekä 100 000 markkaa vahingonkorvauksia. Raastuvanoikeus antoi päätöksensä asiaan maaliskuussa 1971 ja myönsi Koskiselle 93 290 markkaa (127 574 euroa). Tästä 20 000 markkaa oli korvausta taloudellisesta vahingosta ja 73 290 markkaa korvausta vankeudesta, eli 30 markkaa (41 euroa) kustakin niistä 2 443:sta perusteettomasti vankeudessa vietetystä vuorokaudesta. Eroa päivien lukumäärien välillä selittävät Koskisen muut tuomiot.
Huhtikuun 21. päivänä vuonna 1971 Helsingin raastuvanoikeus katsoi jääneen toteen näyttämättä, että Ryhäsen tapon tunnustanut ”tinnerinhaistelija” olisi tekoon syyllistynyt. Syytettykin oli jo ehtinyt perua tunnustuksensa, jonka puolustus pani tinnerinhaistelun aiheuttamien harhakuvitelmien piikkiin.
Tämä erikoinen episodi suomalaisessa rikoshistoriassa ei ole vieläkään päättynyt, sillä Ryhäsen tappo on yhä selvittämättä ja tekijä tuomitsematta.
Tinnerinhaistelija (Markku Salonen) ja tyttöystävä (Meri Oravisto) pahanteossa. Kuva: KAVI
Anteeksi, haluan tragedianne taiteeksi
Koskisen tapaus kiinnosti heti tuoreeltaan ainakin kahta taiteilijaa, Kurkvaaraa ja Risto Juhania. Jälkimmäinen kirjoitti oikeusdraaman pohjalta kirjan, joka ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 1971. Kurkvaara puolestaan oli viimeistään vuoden 1971 alussa täyttä hyöryä viemässä Koskisen tapausta valkokankaalle.
Kurkvaara aloitti uuden elokuvansa käsikirjoitustyön ilmeisesti jo vuodenvaihteessa 1970–1971, sillä Kurkvaaran ilmoittelu Kinolehdessä helmikuun numerossa kertoi käsikirjoituksen olevan viimeistelyvaiheessa ja ensi-illan olevan syksyllä. Tässä vaiheessa elokuvaa kutsuttiin Kurkvaaran Nimettömäksi. Tuotantoyhtiönä ei ollut Kurkvaara-Filmi Oy, sillä Kurkvaara oli myynyt tämän yhtiön ja sen elokuvalaboratoriotoiminnan Suomi-Filmi Oy:lle vuoden 1970 puolella. Tuotantoyhtiön nimeä ei mainittu missään yhteydessä – puhuttiin vain Maunu Kurkvaarasta – mutta myöhemmin oikeuskäsittelyä koskeneen uutisen mukaan tuotantoyhtiö oli Elokuva Oy Maunu Kurkvaara.
Kurkvaara laati käsikirjoituksensa tutkimalla oikeustapauksen asiapapereita ja haastattelemalla tapaukseen liittyviä eri ihmisiä. Kuvausvaiheessa realismia korostettiin kuvaamalla elokuvaa aidoilla tapahtumapaikoilla – jopa samassa asunnossa, missä Koskinen asui vuonna 1963. Kurkvaara kuvasi elokuvaa myös poliisilaitoksella, Kakolassa ja Tiurunniemellä.
Kujanjuoksua kuvataan, turkistakkinen Kurkvaara kameran takana. Kuva: KAVI
Maaliskuun numerossa Kurkvaara ilmoitti kuvausten alkaneen ja samalla mainittiin elokuvan näyttelijäkaarti ja nimi: Kujanjuoksu. Kurkvaara valitsi Koskisen (elokuvassa Virtanen) rooliin 38-vuotiaan Aarre Karénin, Japanissa syntyneen Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijän, joka oli nähty valkokankaalla vain pikkuosassa Aarne Tarkaksen Johan nyt on markkinat! -sotilasfarssissa vuonna 1966. Koskisen rooli on ainakin toistaiseksi jäänyt Karénin uran ainoaksi päärooliksi valkokankaalla. Tinnerinhaistelijana nähtiin uransa ainoassa elokuvaroolissa Markku Salonen, joka kuoli jo vuonna 1975 vain 26-vuotiaana. Komisario Kurjen lisäksi virkavaltaa edustaa rikospoliisin apulaispäällikkö Ranta, jota näytteli valkokankaan veteraani Esko Mannermaa. Elokuvan näyttelijöistä nimekkäin oli Leif Wager, mutta 1940-luvun supertähti nähtiin vain sivuosassa. Tulevista suuruuksista mukana olivat Marja Packalén, Juha Muje ja Hannu Lauri.
Huhtikuun 14. päivänä 1971 Suomen elokuvasäätiö myönsi Kurkvaaralle 75 000:n markan tuotantotuen, joka vastaisi nykyrahassa noin 103 000:ta euroa. Tuolloin tuotantotuet olivat lainoja, jotka oli maksettava takaisin, mikäli elokuva tuotti voittoa – jos filmi jäi tappiolle, laina muuttui avustukseksi. Kansallisfilmografian mukaan koko elokuvan tuotantokustannukset olivat 280 000 markkaa, eli 382 900 nykyeuroa. Viikko tuotantolainapäätöksen jälkeen Ryhäsen taposta epäilty tinnerinhaistelija todettiin oikeudessa syyttömäksi, mutta Kurkvaaran suunnitelmia tämä ei muuttanut: elokuvassa tinnerinhaistelija on tytön tappaja.
Kurkvaara teki elokuvansa tyylilleen uskollisesti mahdollisimman pitkälle yksin. Tuottamisen, ohjaamisen ja käsikirjoittamisen lisäksi Kurkvaara itse kuvasi, leikkasi ja lavasti elokuvansa. Kuvausryhmään kuuluivat Kurkvaaran ja näyttelijöiden lisäksi vain muutama assistentti. Kurkvaara suosi jälkiäänitystä ja kuvasi aina kaiken mykkänä. Myöskään Kujanjuoksun tapauksessa kukaan katsoja ei voi erehtyä luulemaan filmiä muuksi kuin jälkiäänitykseksi, vaikka Tuomo Kattilakoski onkin tehnyt hyvää työtä.
Toukokuussa Kurkvaara ilmoitti Kinolehdessä Väinän Filmi Oy:n levittävän Kujanjuoksunsa. Mäkelän suvun perinteinen firma oli maan suurimpia levittäjiä ja osa konsernia, jolla oli hallussaan myös yksi Suomen suurimmista elokuvateatteriketjuista. Tästä syystä elokuva nähtiinkin melko laajassa levityksessä heti ensi-iltapäivänään, kun se pyöri niin Helsingin Adamsissa, Axassa ja Tuulensuussa kuin Tampereella, Turussa ja Raumallakin. Heinäkuun numerossa Kurkvaara ilmoitti elokuvan olevan viimeistelyvaiheessa ja ensi-illan ajankohdaksi syyskuu.
Elokuvan nuoriso, mukaan lukien Marja Packalén, haistelee. Kuva: KAVI
Onneton Kujanjuoksu
Suomen elokuva-alalla oleva sääntö siitä, että elokuvateatterilevityksessä nähtävän elokuvan nimellä on viiden vuoden suoja-aika, oli syynä siihen, miksi Kurkvaaran Kujanjuoksusta tuli viralliselta nimeltään Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu. Warner Bros. oli tuonut toukokuussa 1968 Suomen valkokankaille Raoul J. Lévyn ohjaaman L'espionin (1966) suomenkielisellä Kujanjuoksu-nimellä. Kurkvaara ehti mainostaa tulevaa elokuvaansa jo Kujanjuoksu-nimellä, kenties tietämättä nimen olevan varattu. Elokuvan virallisesta nimestä huolimatta syyskuun Kinolehdessä sekä levittäjä että tuotantoyhtiö itse mainostivat elokuvaa pelkällä Kujanjuoksu-nimellä. Tuolloin ensi-iltapäiväksi ilmoitettiin syyskuun 24. päivä, mutta lopulta se tulikin ensi-iltaan jo viikkoa aiemmin.
Maunu Kurkvaara 1960-luvulla. Kuva: Kurkvaara
Kurkvaaran Kujanjuoksu ei herättänyt maksavassa yleisössä suurta mielenkiintoa. Kuudella esityskopiolla maata kiertämään lähtenyt elokuva keräsi vain 13 083 katsojaa, mikä ilman muuta oli liian vähän kattamaan tuotantokustannuksia. Vuoden 1971 yhdeksästä kotimaista elokuvasta Kujanjuoksua huonommin meni vain Spede Pasasen tuottama Saatanan radikaalit. Toisaalta Kurkvaaran elokuvan katsojamäärä oli lähes identtinen kahden muun kotimaisen filmin, Matti Sokan Lumikin ja Jörn Donnerin, Jaakko Talaskiven ja Erkki Seiron Perkele! Kuvia Suomesta -dokumenttielokuvan kanssa.
Kansallisfilmografian mukaan Kurkvaaran osuus elokuvan lipputuloista oli vaatimattomat 18 700 markkaa. Näin ollen Kujanjuoksu jäi tappiolle ja Elokuvasäätiö muutti sen saamaan 75 000:n markan tuotantolainan avustukseksi. Valtion elokuvapoliittisen toimikunnan vuonna 1973 julkaiseman tilaston mukaan Kurkvaaran elokuva tuotti tappiota 261 300 markkaa, nykyrahassa 357 000 euroa.
Kurkvaara hylkäsi nyt elokuvan yli kymmeneksi vuodeksi. 1980-luvulla hän palasi filmiohjaajaksi kahdella elokuvalla, Menestyksen maulla (1983) ja noin tunnin mittaiseksi jääneellä Perhosen unella (1986).
Virtanen (Karén, istumassa) linnassa. Kuva: KAVI
Kiista nimestä
Elokuva oikeuslaitoksesta ja oikeusmurhasta päätyi itsekin oikeussaliin, mutta melko yllättävästä syystä. Värikkään elämän elänyt sotakirjailija Niilo Lauttamus haastoi Elokuva Oy Maunu Kurkvaaran ja Väinän Filmi Oy:n oikeuteen vuonna 1960 ilmestyneen romaaninsa nimen varastamisesta. Lauttamuksen mukaan Kurkvaaran Kujanjuoksu-elokuva loukkasi tekijänoikeuslakia ja saattoi kirjailijan epäedulliseen valoon, "koska yleisö saattoi luulla, että filmi on tehty hänen kirjansa pohjalta", kuten Helsingin Sanomat aiheesta kirjoittti. Kurkvaara kiisti tämän ja kertoi, ettei edes tiennyt Lauttamuksen samannimisestä kirjasta elokuvaa tehdessään. Lauttamuksen Kujanjuoksu-sotaromaani ilmestyi jo vuonna 1960 ja menestyi hyvin, vaikkei siitä suurmenestystä tullutkaan.
Marraskuun 4. päivänä 1971 helsingin raastuvanoikeus käsitteli Lauttamuksen nostamaa kannetta. Lauttamus vaati 25 000:n markan (34 188:n euron) korvauksia Kurkvaaralta ja Väinän Filmiltä sekä elokuvan nimen muuttamista. Oikeudessa Lauttamusta edusti asianajaja Anders Crohns, joka sanoi Kurkvaaran saaneen "taloudellista hyötyä Lauttamuksen kirjan kustannuksella". Kurkvaara piti kanneta aiheettomana ja uskoi, ettei sellaista lukijaa löytyisi, joka voisi nämä kaksi teosta sekoittaa toisiinsa.
Väinän Filmin edustajana oli asianajaja Bo Therman, joka totesi, ettei Kujanjuoksu-nimestä ollut koitunut vastaajille mitään taloudellista hyötyä eikä Lauttamukselle mitään vahinkoa. Therman epäili Lauttamuksen nostaneen kanteen vain mainostaakseen joulumarkkinoille ilmestyvää uutta Kuolemanleirin kautta -romaaniaan. Thermanin puolustuspuheen mukaan Lauttamuksen kanne oli aiheeton siksikin, että Tauno Rautapalo oli vuonna 1967 julkaissut Kujanjuoksu-nimisen kirjan. Therman kertoi myös oikeudelle siitä, ettei Väinän Filmi ole elokuvan tuottaja, vaan levittäjä. Näin ollen Kurkvaaran elokuvan kaikki tekijänoikeudet olivat Kurkvaaralla – ja myöskin vastuu.
Tapausta käsiteltiin raastuvanoikeudessa kaikkiaan viidesti. Huhtikuun 27. päivänä vuonna 1972 raastuvanoikeus hylkäsi Lauttamuksen korvauskanteen ja velvoitti Lauttamuksen korvaamaan Väinän Filmin oikeudenkäyntikuluja 2 000:lla ja Kurkvaaran 500:lla markalla. Raastuvanoikeus katsoi päätöksessään, ettei Lauttamuksen ja Kurkvaaran teoksia tai tekijöitä voi sekoittaa toisiinsa. Päätöstä perusteltiin viittaamalla teoksien eri taidelajiin, aihepiiriin ja Kujanjuoksu-nimen yleisluontoisuuteen. Tässä vaiheessa raastuvanoikeus huomautti, että Kujanjuoksu-niminen ulkomaalainen elokuva oli esitetty Suomessa vuonna 1968.
Lauttamus valitti päätöksestä hovioikeuteen, joka lokakuun 22. päivänä vuonna 1975 antamassaan ratkaisussa piti raastuvanoikeuden tuomion voimassa. Kurkvaaran elokuvassa tinnerinhaistelijaa näytellyt Salonen nähtiin samana vuonna Jaakko Pakkasvirran ohjaamassa, opetusmielessä tehdyssä ja vain yksityisnäytöksissä esitetyssä Niilon oppivuosissa. Eräänlainen Niilon oppivuosi Kujanjuoksustakin siis tuli.
Elokuvan juliste. Kuva: KAVI
Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu on julkaistu DVD:llä (Finnkino/VLMedia). Elokuvan teatterilevitysoikeudet omistaa KAVI.
Likainen Harry oli "raaistava" – korkein hallinto-oikeus oli toista mieltä
Likaisen Harryn taistelu Valtion elokuvatarkastamoa vastaan.
Don Siegelin ohjaama Likainen Harry (1971) oli yksi niistä monista elokuvista, jotka Valtion elokuvatarkastamo kielsi kokonaan. Monista muista poiketen tämä Clint Eastwoodin tähdittämä poliisielokuva sai kuitenkin lopulta esitysluvan – korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen avulla.
|
Laki elokuvien tarkastuksesta 3§ (2. momentti) Jos elokuva, ottaen huomioon miten sen tapahtumat on kuvattu tai millaisessa yhteydessä ne on esitetty, on epäsiveellinen tai raaistava taikka on omiaan kauhua herättämällä tai muulla tavoin vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti, älköön elokuvaa myöskään hyväksyttäkö esitettäväksi. |
Yllä on se lakipykälä, jonka ansiosta Valtion elokuvatarkastamolla (VET) oli periaatteessa mahdollisuus kieltää kokonaan jonkun elokuvan esittäminen Suomessa. Ympäripyöreästi muotoiltu yksi lause mahdollisti seuraavien yli 35:n vuoden ajan sen, ettei Suomen valkokankailla, televisiossa tai videolevityksessä nähty monia tuon ajan kauhu-, jännitys- ja toimintagenren merkkiteoksia. Jo ennen uutta elokuvalakia VET kielsi kokonaan myös sellaisia elokuvia kuin Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon (1960), joka sai KK-päätöksen Kaisa Saloselta ja Paavo Tuomarilta. Neljä vuotta myöhemmin esityslupa heltisi, mutta elokuvalle lyötiin poikkeuksellinen 50 %:n vero, mikä oli varsinainen kuolinisku koko elokuvalle. Vuonna 1965 voimaan tulleen uuden elokuvalain uhreja oli monia, mutta yksi ei taipunut sorron alle: Don Siegelin Likainen Harry (1971).
Siegelin elokuvassa sanfranciscolainen rikospoliisi Harry Callahan (Eastwood) luottaa Magnum-käsiaseensa voimaan roistoja vastaa tapellessaan, ja hän on jo ansainnut lempinimen Likainen Harry. Likainen Harry ei suinkaan ollut lännenelokuvista tunnetun Eastwoodin ensimmäinen nykyaikaan sijoittuva elokuva, vaan jo hänen toinen poliisielokuvansakin Siegelin ohjaaman Rautaisen Cooganin (1968) jälkeen.
Harry Callahanille on jälleen paperitöitä luvassa. Kuva: WB
Likainen Harry on liian likainen
Likainen Harry sai maailmanensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 1971, ja jo tammikuussa se pyöri muun muassa Italiassa ja Brasiliassa. Elokuvan suomalaisesta levityksestä vastasi studion täkäläinen edustaja Oy Warner-Columbia Films Ab, joten hittifilmin tie Suomeen oli lyhyt. Warner-Columbia lähetti Likaisen Harryn normaalien käytäntöjen mukaan VET:n tarkastettavaksi jo helmikuun 2. päivänä vuonna 1972. Tarkastajana toimi Viimeisen hengenvetoon -elokuvankin kokonaan kieltänyt Tuomari, joka antoi tälle elokuvalle yhtä rajun tuomion. VET totesi kieltäneensä kyseisen elokuvan, koska "se on raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti" – suoraan lain kirjaimen mukaan.
Mikäli levittäjä ei ollut VET:n päätökseen tyytyväinen, sillä oli käytännössä kaksi vaihtoehtoa: valittaa jo tehdystä päätöksestä valtion elokuvalautakunnalle tai tarkastuttaa elokuvan leikattu versio. Warner-Columbia joutui tässä tapauksessa turvautumaan molempiin väyliin, mutta ensin se valitti maaliskuun 3. päivänä jättämässään kirjeessä jo annetusta KK-ikärajasta. Valtion elokuvalautakunta, puheenjohtajanaan Ragnar Meinander, käsitteli valituksen maaliskuun 13. päivänä. Tulos oli sama kuin VET:ssa: kokonaan kielletty. Lautakunnan äänestyksessä viisi jäsentä äänesti kokonaan kieltämisen puolesta ja kolme (joukossa myös elokuvakriitikko Heikki Eteläpää) puolusti K18-ikärajaa sillä ehdolla, että elokuvaa leikataan.
Seuraavaksi Warner-Columbian mainospäällikkö Elisa Hillo lähetti VET:lle Likaisen Harryn leikatun version. 61:n metrin ja yli kahden minuutin verran lyhennetty versio päätyi taas Tuomarin tarkastettavaksi. Maaliskuun 3. päivänä Tuomari antoi saman tuomion myös tälle elokuvalle: kokonaan kielletty. Warner-Columbia valitti tästäkin elokuvalautakunnalle maaliskuun 30. päivänä jättämässään kirjeessä. Lautakunta käsitteli valituksen huhtikuun 17. päivänä, mutta totesi jälleen pitävänsä VET:n päätöksen voimassa, koska elokuva on "raaistava". Päätöksen perustelut jäivät tuohon yhteen sanaan. Päätös syntyi äänestyksellä äänin 6–3; kolme jäsentä äänesti sen ehdotuksen puolesta, minkä mukaan elokuva olisi pitänyt palauttaa VET:lle tarkastettavaksi.
Warner-Columbialle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja kuin leikata elokuvaa lisää ja lähettää se taas tarkastettavaksi tai valittaa päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Yhtiö valitsi jälkimmäisen keinon, mutta leikkaamattoman version sijaan valitus koski lyhennettyä versiota.
Clint Eastwood on Likainen Harry. Kuva: WB
Korkein hallinto-oikeus päättää
Valtion elokuvalautakunta lähetti KHO:lle oman selontekonsa, jonka mukaan "tarkastettuaan nyt kysymyksessä olevan elokuvan valtion elokuvalautakunta äänestyksen jälkeen (6:3) katsoi, että elokuva on raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti siinä mielessä kuin elokuvaverolain [sic] 3 §:n 2. momentissa tarkoitetaan, minkä vuoksi valtion elokuvalautakunta hylkäsi valituksen ja siis pysytti valtion elokuvatarkastamon määräämän kieltopäätöksen".
Elokuvalautakunta totesi myös, että "valituskirjoituksen johdosta annettavana lausuntona asian käsittelyyn osaa ottaneet valtion elokuvalautakunnan puheenjohtaja ja jäsenet toistivat aikaisemmin antamansa lausunnot. Tämän vuoksi valtion elokuvalautakunta katsoo, ettei valittaja ole valituskirjoituksessaan tuonut esiin sellaisia uusia syitä, jotka valtion elokuvalautakunnan mielestä antaisivat aihetta valituksenalaisen päätöksen muuttamiseen."
Korkein hallinto-oikeus antoi päätöksensä asiasta 18. päivänä syyskuuta. "Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asiaa ja katsoo, ettei puheessa oleva elokuva ole raaistava ja ettei ole muutakaan elokuvien tarkastuksesta annetun lain 3 §:ssä tarkoitettua syytä, jonka perusteella elokuva olisi jätettävä hyväksymättä esitettäväksi. Tämän vuoksi korkein hallinto-oikeus harkitsee oikeaksi kumota elokuvalautakunnan ja elokuvatarkastamon päätökset ja, ottamatta välittömästi tutkittavakseen sanotun lain 4 §:ssä mainittuja seikkoja, palauttaa asian elokuvatarkastamolle. Elokuvatarkastamon tulee ottaa elokuva uudelleen tarkastettavaksi ja ratkaista, onko elokuvan esittämiselle asetettava viimeksi mainitussa lainkohdassa sanottuja ehtoja, sekä antaa elokuvaverolaissa tarkoitettu elokuvaveroa koskeva päätös. Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot".
|
Elokuvaverolaki 2§ Valtion elokuvatarkastamon asiana on päättää, onko elokuvaa pidettävä 2 vai 3 §:ssä tarkoitettuna elokuvana, sekä määrätä, minkä prosentin mukaan vero 2 §:ssä tarkoitetun elokuvan esittämisestä on suoritettava. Niin ikään on elokuvatarkastamon asiana päättää, onko kotimaista elokuvaa pidettävä sellaisena kuin 20 §:ssä säädetään. |
Likaista Harrya kuvataan, ei vielä kielletä. Kuva: WB
Raaistavasta K16-elokuvaksi
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä kaikki myös noudattivat. Warner-Columbia lähetti Likaisen Harryn leikatun version VET:lle uudelleen tarkastettavaksi lokakuun 20. päivänä. Tässä vaiheessa tarkastaja vaihtui Tuomarista koko VET:a johtavaan Jerker A. Erikssoniin, joka ei ainoastaan hyväksynyt elokuvaa esitettäväksi (KHO:n päätöksen mukaan), vaan antoi sille K16-ikärajan. Kuitenkin Eriksson määräsi elokuvalle 30 %:n rangaistusveron, joka elokuvaverolain mukaan voitiin määrätä sellaiselle elokuvalle, joka on "sisällöltään huono tai taiteelliselta tahi siveelliseltä laadultaan heikko". Laki jättää päätöksen subjektiivisen tulkinnan varaan, ja tätä tulkintaoikeutta VET myös käytti.
Warner-Columbia ei tyytynyt rangaistusveroon, vaan valitti päätöksestä valtion elokuvalautakunnalle, joka antoi päätöksensä tammikuun 2. päivänä vuonna 1973. "Valtion elokuvalautakunta on tutkittuaan valituksen ja tarkastettuaan elokuvan Likainen Harry harkinnut oikeaksi elokuvatarkastamon esittämillä perusteilla hylätä valituksen ja siis jättää elokuvatarkastamon päätöksen pysyväksi". Päätös syntyi äänestyksessä luvuin 6–2; kaksi äänesti 10 %:n veron puolesta. Jälleen Warner-Columbia olisi voinut valittaa päätöksestä KHO:lle, mutta näin ei tapahtunut. Rangaistusverolla ei muutenkaan ollut mitään vaikutusta elokuvan julkaisemiseen, sillä Warner-Columbia laski Likaisen Harryn ensi-iltaan tammikuun 5. päivänä, kolme päivää ennen lautakunnan päätöstä rangaistusveroa koskevaan valitukseen.
Liki vuosi ensimmäisen ikärajatarkastuksen jälkeen Likaisen Harryn tapaus oli käsitelty. Heti aluksi sekä alkuperäisenä että leikattuna versiona kokonaan kielletystä elokuvasta kuoriutuikin 16 vuotta täyttäneille sallittu raina. Tapauksen käsittely oli kuitenkin kestänyt niin kauan, että Likaisen Harryn jatko-osa valmistui samana vuonna ensimmäisen osan Suomen-ensi-illan kanssa. Ted Postin ohjaama Magnum .44 menikin VET:ssä läpi kertaheitolla, tosin leikattuna versiona. Eastwoodin elokuvia oli jo nähtykin Suomessa leikattuina versioina Sergio Leonen Vain muutaman dollarin tähden- ja Hyvät, pahat ja rumat -länkkäreistä lähtien.
Miten Likaiselle Harrylle sitten kävi lippuluukuilla? Ei hullummin, sillä vaikka se oli vuoden ensi-illoista vasta 27. katsotuin, katsojia kertyi kuitenkin 81 248 kappaletta. Se oli tosin alle puolet siitä, mitä Eastwoodin toinen samanvuotinen elokuva sai: tähden itsensä ohjaama Ruoska-länkkäri veti teattereihin 168 921 katsojaa, jotka näkivät 12 sekunnin verran lyhennetyn version.
Kuvat: Julistegalleria.net
Likainen Harry -elokuvat Suomessa
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | IKÄ- RAJA |
LEIKATTU | VERO | KATSOJAT |
| Likainen Harry | 1971 | 05.01.73 | K16 | Kyllä | 30 % | 81 248 |
| Magnum .44 | 1973 | 01.03.74 | K16 | Kyllä | 10 % | 143 468 |
| Murskaaja | 1976 | 04.02.77 | K18 | Kyllä | 10% | 75 815 |
| Ratkaiseva isku | 1983 | 06.07.84 | K18 | Kyllä | 10 % | 62 170 |
| Likainen Harry ja murhapooli | 1988 | 27.01.89 | K18 | Ei | 10 % | 68 979 |
Erityiskiitos KAVI:lle ja MEKU:lle pöytäkirjamateriaaleista.
Lisää artikkeleita...
Sivu 19 / 50