Roy Orbison ja ampuva kitara elokuvassa The Fastest Guitar Alive (1967). Kuva: MGM

Mustien aurinkolasiensa takaa ainutlaatuisia, unenomaisia laulujaan laulanut Roy Orbison (1936–1988) oli kaukana värikkäästä ja itsevarmasta esiintyjästä. Silti Orbisonistakin alettiin leipoa filmitähteä, olihan jokaista Elvis Presleytä, Frank Sinatraa ja Bing Crosbya kohti vähintään tusina laulajapoikaa marssitettu elokuvakameran eteen. Harvalla riitti osaamista myös näyttelijän työhön, eikä Orbison ollut yksi heistä.

1960-luvun puolivälissä Orbison kirjoitti Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa viiden elokuvan sopimuksen, jonka ensimmäiseksi elokuvaksi valikoitui Presleyn hylkäämä lännentarina The Fastest Guitar Alive. Kuten elokuvan nimikin kertoo, tässä lännenfilmissä musisoitiin vähintään yhtä paljon kuin ammuttiin. Sisällissodan loppuvaiheisiin sijoittuva tarina kertoo etelävaltojen vakoojasta, Johnny Bannerista, joka matkaa pohjoisvaltojen kultavarastolle ryöstääkseen sen omien joukkojensa sotatoimien rahoittamiseksi. Matkallaan Banner esittää kapakkalaulajaa, jonka kitara päästää sointujen lisäksi luoteja.

B-elokuvakuninkaan tuotantoa

Elokuvan käsikirjoitus oli nopeana ja tuotteliaana kynäilijänä tunnetun Robert E. Kentin (1911–1984) käsialaa. 35-vuotisen uransa aikana liki sata elokuvaa kirjoittanut Kent lienee laatinut käsikirjoituksen tilaustyönä elokuvan tuottaneelle Sam Katzmanille (1901–1973), joka oli legenda jo eläessään. Katzman tuotti uransa aikana liki 250 pitkää elokuvaa, joista hänen mukaansa yksikään ei jäänyt tappiolle – samaa väitettä on toistanut myös toinen b-elokuvakuningas, Roger Corman. Katzmanin ja Cormanin tapauksissa elokuviin uhrattiin niin vähän rahaa, että omilleen pääsemiseksi elokuvan ei tarvinnut montaa katsojaa saadakaan. Rahaa tuli yleensä juuri sen verran, että tuottaja välttyi köyhtymiseltä ja sai seuraavan satsin elokuvia tuotantoon.

Katzmanin maine oli peräisin 1950-luvulta, jolloin hän iski kultasuoneen kahdesti. Ensin hän valjasti Johnny Weismullerin näyttelemään Viidakko-Jimiä 16-osaiseksi kasvaneessa elokuvasarjassa. Vuosikymmenen puolivälissä Katzman oli ensimmäisten mukana tuomassa rock’n roll -musiikkia valkokankaalla: Bill Haley and the Comets -yhtye aiheutti yleisöryntäyksen Tunnista tuntiin- eli Rock Around the Clock -elokuvaan (1956). 300 000:lla dollarilla tuotettu elokuva tuotti Yhdysvalloissa yli miljoona dollaria. Tämän jälkeen Katzman tuotti kulloisenkin trendin mukaan uusia musiikkielokuvia – olipa kyse sitten twististä, kantrista, mambosta tai peräti calypsosta. Vuosien varrella Katzmanin elokuvissa nähtiin Johnny Cashin, Nancy Sinatran, Louis Armstrongin, Chubby Checkerin ja Liberacen kaltaisia musiikin merkkihenkilöitä.

Tähän maailmaan sopivat hyvin myös kaksi Presleyn tähdittämää halpiselokuvaa, Gene Nelsonin ohjaamat Suukottelevat serkut (1964) ja Elvis ja 1001 yötä (1965). Näitä tehtäessä Presleyn suosio oli jo laskenut, mutta ei yhtä radikaalisti kuin elokuvien taso. Laadulla ei ollut enää merkitystä, ainoastaan kustannustehokkuudella ja voiton määrällä. Presleyn ja Katzmanin kaksi yhteistä elokuvaa edustavat Presleyn uran surkeinta kastia, mutta rahaa ne tekivät. Katzman olisikin halunnut jatkaa yhteistyötä The Fastest Guitar Alivella, mutta syystä tai toisesta Presley ja hänen managerinsa kieltäytyivät tarjouksesta. Syitä voi olla monia: aikatauluongelmat, Presleyn muut sopimukset toisten studioiden kanssa ja niin edelleen. Katzmanin ja Presleyn piti tehdä yhdessä myös nuorena kuolleen kantrilaulaja Hank Williamsin elämäkertaelokuva Your Cheatin Heart (1964), mutta Williamsin perikunnalla oli päänäyttelijän kohdalla veto-oikeus, jota he myös käyttivät. Presleyn sijaan roolissa nähtiin George Hamilton.

Maggie Pierce, Orbison ja Joan Freeman. Kuva: MGM / Warner Archive

Kauniita lauluja ja vanhoja lavasteita

Tässä vaiheessa uraansa Katzman tuotti elokuvansa Metron-Goldwyn-Mayerille, jonka studioita ja tarpeistoa Katzmanin Four Leaf Productions -yhtiö sai käyttää. Näin ollen MGM saattoi ohjata Orbisonin Katzmanin toimistolle ja valjastaa uuden tähtensä The Fastest Guitar Aliven käyttöön. Elokuvan työryhmä ja näyttelijäkunta olivat tuttuun tapaan studion vakiokalustoa, kuten vanhat ja kuluneet lavasteet ja puvusteetkin; kovin paljon uutta rekvisiittaa tähän elokuvaan tuskin tehtiin. Ohjaajaksi palkattiin Michael D. Moore, joka oli jo saavuttanut suuren arvostuksen alallaan apulaisohjaajana, joiden toimenkuva oli ja on kuitenkin kaukana elokuvien ohjaamisesta. Moore pääsi kuitenkin debytoimaan ohjaajana Presleyn tähdittämällä Hula-hula-paratiisilla (1966), joka oli Paramount Picturesin tuotantoa. Moore ja elokuvan kuvannut W. Wallace Kelley jatkoivat yhteistyötään nyt Orbisonin kanssa.

Sattuneesta syystä Orbison joutui luopumaan tavaramerkiksi muodostuneista aurinkolaseistaan, jotka eivät olisi sen paremmin istuneet 1800-luvun epookkiin kuin muutenkaan elokuvan päänäyttelijällä – filminäyttelemisessä silmillä on melko oleellinen tehtävä. Orbisonin roolisuoritus ei ollut oikeastaan edes roolisuoritus, mutta laulaa hän tietenkin osasi. Orbison kirjoitti itse elokuvaan seitsemän uutta laulua, joiden oli sovittava elokuvan muuhun sisältöön. Tämä rajoitti taiteilijan vapautta, mutta seitsemän laulun joukkoon mahtui kuitenkin kaksi onnistunutta tuotosta: Rollin On ja There Won’t Be Many Coming Home. Jälkimmäinen tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta muutama vuosi sitten, kun Quentin Tarantino käytti sitä The Hateful Eight -hittilänkkärinsä (2015) ääniraidalla.

The Fastest Guitar Alive kuvattiin syyskuussa 1966 MGM:n studiolla. Orbisonin kaverina nähtiin Sammy Jackson (1937–1997) sekä naiskauneutta edustamassa tv-näyttelijä Maggie Pierce (1931–2010) uransa viimeisessä roolissa ja Joan Freeman (s. 1942), joka näytteli toisen naispääosan Presleyn Huolettomassa kulkurissa (1964).

The Fastest Guitar Alive oli elokuvana juuri niin kehno kuin olettaa saattaa – eikä Orbisonin kaunis lauluääni sitä pelastanut vaipumalta liki täydellisesti unholaan. Elokuvan yleisömenestys oli niin vähäinen, että MGM ei nähnyt aiheelliseksi tehdä Orbisonin kanssa enää uusia elokuvia – eikä Orbisonia nähtykään valkokankaalla enää kuin cameo-rooleissa kahdessa elokuvassa 1980-luvulla. Ulkomailla Orbisonin elokuvalla ei ollut mitään kysyntää, eikä se ilmeisesti saanut teatterilevitystä missään muualla kuin Yhdysvalloissa. Suomessa elokuvaa ei ole nähty edes televisiossa.

Katzman tuotti The Fastest Guitar Aliven jälkeen enää kuusi elokuvaa, muun muassa Hank Williams Jr.:n tähdittämän A Time to Singin (1968), joka jäi vielä vähemmälle huomiolle kuin Orbisonin elokuva. Ohjaaja Moore puolestaan ohjasi vielä muutaman b-elokuvan, mutta apulaisohjaajana ja toisen kuvausryhmän ohjaajana hän oli täystyöllistetty aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Moore kuoli 98-vuotiaana vuonna 2013.

Orbisonin kuolemasta tulee joulukuussa kuluneeksi pyöreät 30 vuotta. 52-vuotiaana sydänkohtaukseen kuolleen Orbisonin lahjat laulajana ja lauluntekijänä tuntuivat loputtomilta. Vuosikymmenten kuluessa hän uudistui ajan mukana, mutta säilytti aina omaperäisyytensä. Vaikka The Fastest Guitar Alive ei sitä tehnytkään, myös Orbison sai oman paikkansa elokuvahistoriasta, kun David Lynch käytti Orbisonin In Dreams -laulua ikimuistoisella tavalla klassikkoelokuvassaan Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986).

• Orbisonin kuoltua hänen uusimman levynsä She's a Mystery To Me -kappaleelle tehtiin musiikkivideo, jonka ohjauksesta vastasi 27-vuotias David Fincher (Seitsemän, Fight Club, Zodiac).
• Vuonna 1992 ilmestynyt King of Hearts -albumi sisälsi ennenjulkaisemattomia levytyksiä Orbisonin elämän loppuvaiheilta. I Drove All Night -laulun musiikkivideon tähtinä nähtiin Jennifer Connelly ja Jason Priestley.

The Fastest Guitar Alive on saatavilla Warner Archiven DVD-tallenteena.

_

Taiteilija Maunu Kurkvaara (s. 1926) ehti jo hylätä elokuvanteon kokonaan ja ryhtyä leikkikalutehtailijaksi, mutta 1970-luvun alussa hän törmäsi aiheeseen, joka oli liian hyvä ohitettavaksi. Kaiken lisäksi Suomen elokuvasäätiö oli perustettu ja nyt valtiolta oli mahdollista saada ennakkotukea epävarmojen (rahallisten) valtionpalkintojen lisäksi.

1950-luvulta lähtien ”uuden aallon” elokuvia tehnyt Kurkvaara oli saanut useita valtionpalkintoja, Jussi-palkintoja, kansainvälistä festivaalimenestystä ja muutamilla elokuvillaan myös jonkin verran maksavia katsojia. Koska Kurkvaara omisti vuoteen 1970 saakka oman filmilaboratorionsa, hän saattoi tehdä värielokuvia jo 1960-luvun alussa aikana, jolloin suuret yhtiöt eivät värifilmiin juuri koskeneet. 1960-luvun loppuun mennessä tuotannon jatkaminen ei kuitenkaan ollut kannattavaa.

Tilanne muuttui loppuvuodesta 1970, kun Helsingin Sanomat ja muut tiedotusvälineet uutisoivat Suomen rikoshistoriassa ainutlaatuisesta tapauksesta: syytön mies oli istunut seitsemän pitkää vuotta kuritushuoneessa taposta, jota hän ei tehnyt. Kurkvaara haistoi aiheen elokuvaan – sellaisen aiheen, jonka vuoksi paluu kannatti tehdä. Tässä tarinassa oli veritekoja, päihdeongelmaisia, karua kertomusta syrjäytyneistä ja uskomattomia yhteensattumia sekä oikeusmurha. Kaiken lisäksi se oli totta.

Kurkvaaran Kujanjuoksu (Matti Hämäläinen ja Maija Hentola). Kuva. KAVI

Tappo

Tiistai-iltana maaliskuun 5. päivänä vuonna 1963 Helsingin Kumpulassa tapahtui kaksi puukotusta. Noin klo 21 puukotuksen uhriksi joutui 16-vuotias Pirkko Ryhänen, joka odotti poikaystäväänsä saapuvaksi. Kahdestakymmenestä puukoniskusta yksi lävisti Ryhäsen sydämen ja kuolema tuli ennen sairaalaan pääsyä. Vain 15–20 minuuttia aiemmin kolmen sadan metrin päässä oli tapahtunut toinen puukotus. Kirvesmies Torsti Ossian Koskinen, 39, oli naisystävänsä kanssa joutunut pienen miesjoukon kanssa tappeluun ja Koskinen oli huitaissut yhtä miehistä leipäveitsellä poskeen. Pariskunta poistui paikalta.

Keskiviikkona Koskinen pidätettiin yksityisasunnosta, jossa hän oli viettämässä talon isännän syntymäpäiviä viinaksien voimalla. Tässä vaiheessa Koskista epäiltiin vain 21-vuotiaan miehen puukotuksesta, ja Koskinen tunnustikin teon. Helsingin Sanomien mukaan Koskista pidätettäessä tämän vaatteet olivat veressä, mutta puukotetun 21-vuotiaan miehen mukaan ainakaan hänen vertaan se ei voinut olla.

Lauantaina Helsingin Sanomat uutisoi Koskisen olevan pidätettynä epäiltynä myös Ryhäsen puukotuksesta ja taposta. Tekoa Koskinen ei tunnustanut tuolloin eikä milloinkaan myöhemminkään. Lehden mukaan puukotetun 21-vuotiaan miehen nuorempi kaveri oli samankokoinen ja hyvin samaan tyyliin pukeutunut kuin Ryhänen. Lehden teorian mukaan Koskinen oli saattanut puukottaa Ryhäsen luultua tätä puukottamansa miehen kaveriksi. Samaan teoriaan uskoi myöhemmin oikeuskin.

Maaliskuun 23. päivänä Koskinen julistettiin vangituksi epäiltynä Ryhäsen tahallisesta taposta. Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat julkaisi miehen kuvan, nimi oli jo tuotu julki heti alussa. Koskinen ei ollut puhdas pulmunen: mies oli istunut vankeudessa aiemminkin ja oli parhaillaan ehdonalaisessa vapaudessa.

Koskisen tapaus eteni nopeasti oikeuskäsittelyyn ja Helsingin raastuvanoikeus antoi tuomionsa jo lauantaina 25. päivänä toukokuuta. Tuomio tuli myös tapaukseen sinällään mitenkään liittymättömästä löydetyn tavaran kavalluksesta (paketti, jossa oli muun muassa 25 kilogrammaa dynamiittia), mistä Koskinen tuomittiin kahden kuukauden vankeustuomioon. Lievästä pahoinpitelystä hän sai yhden kuukauden ja erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tehdystä vähäisen vamman aiheuttaneesta pahoinpitelystä kahdeksan kuukautta vankeutta. Kovin tuomio tuli Ryhäsen tahallisesta taposta: 12 vuotta kuritushuonetta. Yhteensä istuttavaa tuli 12 vuotta ja viisi kuukautta. Lisäksi Koskinen tuomittiin melko lieviin rahallisiin korvauksiin eri asianosaisille ja tapetun tytön omaisille.

Helsingin hovioikeus piti tuomion voimassa 27. heinäkuuta antamassaan päätöksessä. Valituslupaa korkeimpaan oikeuteen ei myönnetty. Koskinen lähetettiin vankilaan suorittamaan tuomiotaan.

Elokuvan komisario Kurki (Esa Saario), joka on Kurkvaaran tulkinta nimismies Haukasta. Kuva: KAVI

Oikeusmurha

Seitsemän vuotta myöhemmin, syyskuun lopulla vuonna 1970, eduskunnan oikeusasiamies Risto Leskinen pyysi Korkeinta oikeutta purkamaan Koskisen tuomion. Toinen kuritushuonevanki, päihdeongelmainen tinnerinhaistelija, oli ”täydentävissä poliisikuulusteluissa tunnustanut surmanneensa Ryhäsen”. Teon alusta asti kiistäneen Koskisen syyttömyyttä tuki myös konkreettisten todisteiden puuttuminen. Uusintakäsittelyssä oikeuden puheenjohtajana toimi sama mies kuin Koskista vangittaessa.

Uudessa oikeuskäsittelyssä yksi Koskisen puolustuksen todistajista oli tapon tekoaikaan Helsingin rikospoliisissa tutkijana työskennellyt Väinö Haukka, joka omien sanojensa mukaan oli vakuuttunut Koskisen syyttömyydestä jo vuonna 1963. Nyt uusintakäsittelyn aikaan hän toimi Teuvan kunnan nimismiehenä. Haukka vastasi Ryhäsen tapon tutkimuksista ensimmäisten viiden päivän ajan. Haukan mukaan hänen esimiehensä uskoi Koskisen syyllisyyteen ja siirsi toisin uskoneen Haukan muihin tehtäviin. Ennen Teuvalle päätymistä Haukka hoiti nimismiehen virkaa jonkin aikaa Isojoella, jossa Kyllikki Saaren vuonna 1953 tapahtunut murha oli yhä ratkaisematta. Kurkvaaran elokuvassa Haukasta tuli komisario Kurki, jota Esa Saario näytteli.

Koskinen ja Ryhäsen tapon tunnustanut tinnerinhaistelijavanki eivät puolustuksen mukaan tunteneet toisiaan. Teon tunnustanut mies oli puolustusasianajajan mukaan kertonut teostaan täysin ulkopuoliselle henkilölle jo vuonna 1964.

Joulukuun 1. päivänä Koskinen vapautettiin. Hän ei ollut omien sanojensa mukaan pitkästä vankilatuomiostaan katkera, mutta joulukuun puolessavälissä jätti kuitenkin Helsingin raastuvanoikeuteen haastehakemuksen, jolla hän vaati valtiolta 241 350:n markan (330 000 euron) korvauksia: 50 markkaa jokaiselta vangittuna vietetyltä 2 827:ltä vuorokaudelta sekä 100 000 markkaa vahingonkorvauksia. Raastuvanoikeus antoi päätöksensä asiaan maaliskuussa 1971 ja myönsi Koskiselle 93 290 markkaa (127 574 euroa). Tästä 20 000 markkaa oli korvausta taloudellisesta vahingosta ja 73 290 markkaa korvausta vankeudesta, eli 30 markkaa (41 euroa) kustakin niistä 2 443:sta perusteettomasti vankeudessa vietetystä vuorokaudesta. Eroa päivien lukumäärien välillä selittävät Koskisen muut tuomiot.

Huhtikuun 21. päivänä vuonna 1971 Helsingin raastuvanoikeus katsoi jääneen toteen näyttämättä, että Ryhäsen tapon tunnustanut ”tinnerinhaistelija” olisi tekoon syyllistynyt. Syytettykin oli jo ehtinyt perua tunnustuksensa, jonka puolustus pani tinnerinhaistelun aiheuttamien harhakuvitelmien piikkiin.

Tämä erikoinen episodi suomalaisessa rikoshistoriassa ei ole vieläkään päättynyt, sillä Ryhäsen tappo on yhä selvittämättä ja tekijä tuomitsematta.

Tinnerinhaistelija (Markku Salonen) ja tyttöystävä (Meri Oravisto) pahanteossa. Kuva: KAVI

Anteeksi, haluan tragedianne taiteeksi

Koskisen tapaus kiinnosti heti tuoreeltaan ainakin kahta taiteilijaa, Kurkvaaraa ja Risto Juhania. Jälkimmäinen kirjoitti oikeusdraaman pohjalta kirjan, joka ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 1971. Kurkvaara puolestaan oli viimeistään vuoden 1971 alussa täyttä hyöryä viemässä Koskisen tapausta valkokankaalle.

Kurkvaara aloitti uuden elokuvansa käsikirjoitustyön ilmeisesti jo vuodenvaihteessa 1970–1971, sillä Kurkvaaran ilmoittelu Kinolehdessä helmikuun numerossa kertoi käsikirjoituksen olevan viimeistelyvaiheessa ja ensi-illan olevan syksyllä. Tässä vaiheessa elokuvaa kutsuttiin Kurkvaaran Nimettömäksi. Tuotantoyhtiönä ei ollut Kurkvaara-Filmi Oy, sillä Kurkvaara oli myynyt tämän yhtiön ja sen elokuvalaboratoriotoiminnan Suomi-Filmi Oy:lle vuoden 1970 puolella. Tuotantoyhtiön nimeä ei mainittu missään yhteydessä – puhuttiin vain Maunu Kurkvaarasta – mutta myöhemmin oikeuskäsittelyä koskeneen uutisen mukaan tuotantoyhtiö oli Elokuva Oy Maunu Kurkvaara.

Kurkvaara laati käsikirjoituksensa tutkimalla oikeustapauksen asiapapereita ja haastattelemalla tapaukseen liittyviä eri ihmisiä. Kuvausvaiheessa realismia korostettiin kuvaamalla elokuvaa aidoilla tapahtumapaikoilla – jopa samassa asunnossa, missä Koskinen asui vuonna 1963. Kurkvaara kuvasi elokuvaa myös poliisilaitoksella, Kakolassa ja Tiurunniemellä.

Kujanjuoksua kuvataan, turkistakkinen Kurkvaara kameran takana. Kuva: KAVI

Maaliskuun numerossa Kurkvaara ilmoitti kuvausten alkaneen ja samalla mainittiin elokuvan näyttelijäkaarti ja nimi: Kujanjuoksu. Kurkvaara valitsi Koskisen (elokuvassa Virtanen) rooliin 38-vuotiaan Aarre Karénin, Japanissa syntyneen Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijän, joka oli nähty valkokankaalla vain pikkuosassa Aarne Tarkaksen Johan nyt on markkinat! -sotilasfarssissa vuonna 1966. Koskisen rooli on ainakin toistaiseksi jäänyt Karénin uran ainoaksi päärooliksi valkokankaalla. Tinnerinhaistelijana nähtiin uransa ainoassa elokuvaroolissa Markku Salonen, joka kuoli jo vuonna 1975 vain 26-vuotiaana. Komisario Kurjen lisäksi virkavaltaa edustaa rikospoliisin apulaispäällikkö Ranta, jota näytteli valkokankaan veteraani Esko Mannermaa. Elokuvan näyttelijöistä nimekkäin oli Leif Wager, mutta 1940-luvun supertähti nähtiin vain sivuosassa. Tulevista suuruuksista mukana olivat Marja Packalén, Juha Muje ja Hannu Lauri.

Huhtikuun 14. päivänä 1971 Suomen elokuvasäätiö myönsi Kurkvaaralle 75 000:n markan tuotantotuen, joka vastaisi nykyrahassa noin 103 000:ta euroa. Tuolloin tuotantotuet olivat lainoja, jotka oli maksettava takaisin, mikäli elokuva tuotti voittoa – jos filmi jäi tappiolle, laina muuttui avustukseksi. Kansallisfilmografian mukaan koko elokuvan tuotantokustannukset olivat 280 000 markkaa, eli 382 900 nykyeuroa. Viikko tuotantolainapäätöksen jälkeen Ryhäsen taposta epäilty tinnerinhaistelija todettiin oikeudessa syyttömäksi, mutta Kurkvaaran suunnitelmia tämä ei muuttanut: elokuvassa tinnerinhaistelija on tytön tappaja.

Kurkvaara teki elokuvansa tyylilleen uskollisesti mahdollisimman pitkälle yksin. Tuottamisen, ohjaamisen ja käsikirjoittamisen lisäksi Kurkvaara itse kuvasi, leikkasi ja lavasti elokuvansa. Kuvausryhmään kuuluivat Kurkvaaran ja näyttelijöiden lisäksi vain muutama assistentti. Kurkvaara suosi jälkiäänitystä ja kuvasi aina kaiken mykkänä. Myöskään Kujanjuoksun tapauksessa kukaan katsoja ei voi erehtyä luulemaan filmiä muuksi kuin jälkiäänitykseksi, vaikka Tuomo Kattilakoski onkin tehnyt hyvää työtä.

Toukokuussa Kurkvaara ilmoitti Kinolehdessä Väinän Filmi Oy:n levittävän Kujanjuoksunsa. Mäkelän suvun perinteinen firma oli maan suurimpia levittäjiä ja osa konsernia, jolla oli hallussaan myös yksi Suomen suurimmista elokuvateatteriketjuista. Tästä syystä elokuva nähtiinkin melko laajassa levityksessä heti ensi-iltapäivänään, kun se pyöri niin Helsingin Adamsissa, Axassa ja Tuulensuussa kuin Tampereella, Turussa ja Raumallakin. Heinäkuun numerossa Kurkvaara ilmoitti elokuvan olevan viimeistelyvaiheessa ja ensi-illan ajankohdaksi syyskuu.

Elokuvan nuoriso, mukaan lukien Marja Packalén, haistelee. Kuva: KAVI

Onneton Kujanjuoksu

Suomen elokuva-alalla oleva sääntö siitä, että elokuvateatterilevityksessä nähtävän elokuvan nimellä on viiden vuoden suoja-aika, oli syynä siihen, miksi Kurkvaaran Kujanjuoksusta tuli viralliselta nimeltään Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu. Warner Bros. oli tuonut toukokuussa 1968 Suomen valkokankaille Raoul J. Lévyn ohjaaman L'espionin (1966) suomenkielisellä Kujanjuoksu-nimellä. Kurkvaara ehti mainostaa tulevaa elokuvaansa jo Kujanjuoksu-nimellä, kenties tietämättä nimen olevan varattu. Elokuvan virallisesta nimestä huolimatta syyskuun Kinolehdessä sekä levittäjä että tuotantoyhtiö itse mainostivat elokuvaa pelkällä Kujanjuoksu-nimellä. Tuolloin ensi-iltapäiväksi ilmoitettiin syyskuun 24. päivä, mutta lopulta se tulikin ensi-iltaan jo viikkoa aiemmin.

Maunu Kurkvaara 1960-luvulla. Kuva: Kurkvaara

Kurkvaaran Kujanjuoksu ei herättänyt maksavassa yleisössä suurta mielenkiintoa. Kuudella esityskopiolla maata kiertämään lähtenyt elokuva keräsi vain 13 083 katsojaa, mikä ilman muuta oli liian vähän kattamaan tuotantokustannuksia. Vuoden 1971 yhdeksästä kotimaista elokuvasta Kujanjuoksua huonommin meni vain Spede Pasasen tuottama Saatanan radikaalit. Toisaalta Kurkvaaran elokuvan katsojamäärä oli lähes identtinen kahden muun kotimaisen filmin, Matti Sokan Lumikin ja Jörn Donnerin, Jaakko Talaskiven ja Erkki Seiron Perkele! Kuvia Suomesta -dokumenttielokuvan kanssa.

Kansallisfilmografian mukaan Kurkvaaran osuus elokuvan lipputuloista oli vaatimattomat 18 700 markkaa. Näin ollen Kujanjuoksu jäi tappiolle ja Elokuvasäätiö muutti sen saamaan 75 000:n markan tuotantolainan avustukseksi. Valtion elokuvapoliittisen toimikunnan vuonna 1973 julkaiseman tilaston mukaan Kurkvaaran elokuva tuotti tappiota 261 300 markkaa, nykyrahassa 357 000 euroa.

Kurkvaara hylkäsi nyt elokuvan yli kymmeneksi vuodeksi. 1980-luvulla hän palasi filmiohjaajaksi kahdella elokuvalla, Menestyksen maulla (1983) ja noin tunnin mittaiseksi jääneellä Perhosen unella (1986).

Virtanen (Karén, istumassa) linnassa. Kuva: KAVI

Kiista nimestä

Elokuva oikeuslaitoksesta ja oikeusmurhasta päätyi itsekin oikeussaliin, mutta melko yllättävästä syystä. Värikkään elämän elänyt sotakirjailija Niilo Lauttamus haastoi Elokuva Oy Maunu Kurkvaaran ja Väinän Filmi Oy:n oikeuteen vuonna 1960 ilmestyneen romaaninsa nimen varastamisesta. Lauttamuksen mukaan Kurkvaaran Kujanjuoksu-elokuva loukkasi tekijänoikeuslakia ja saattoi kirjailijan epäedulliseen valoon, "koska yleisö saattoi luulla, että filmi on tehty hänen kirjansa pohjalta", kuten Helsingin Sanomat aiheesta kirjoittti. Kurkvaara kiisti tämän ja kertoi, ettei edes tiennyt Lauttamuksen samannimisestä kirjasta elokuvaa tehdessään. Lauttamuksen Kujanjuoksu-sotaromaani ilmestyi jo vuonna 1960 ja menestyi hyvin, vaikkei siitä suurmenestystä tullutkaan.

Marraskuun 4. päivänä 1971 helsingin raastuvanoikeus käsitteli Lauttamuksen nostamaa kannetta. Lauttamus vaati 25 000:n markan (34 188:n euron) korvauksia Kurkvaaralta ja Väinän Filmiltä sekä elokuvan nimen muuttamista. Oikeudessa Lauttamusta edusti asianajaja Anders Crohns, joka sanoi Kurkvaaran saaneen "taloudellista hyötyä Lauttamuksen kirjan kustannuksella". Kurkvaara piti kanneta aiheettomana ja uskoi, ettei sellaista lukijaa löytyisi, joka voisi nämä kaksi teosta sekoittaa toisiinsa.

Väinän Filmin edustajana oli asianajaja Bo Therman, joka totesi, ettei Kujanjuoksu-nimestä ollut koitunut vastaajille mitään taloudellista hyötyä eikä Lauttamukselle mitään vahinkoa. Therman epäili Lauttamuksen nostaneen kanteen vain mainostaakseen joulumarkkinoille ilmestyvää uutta Kuolemanleirin kautta -romaaniaan. Thermanin puolustuspuheen mukaan Lauttamuksen kanne oli aiheeton siksikin, että Tauno Rautapalo oli vuonna 1967 julkaissut Kujanjuoksu-nimisen kirjan. Therman kertoi myös oikeudelle siitä, ettei Väinän Filmi ole elokuvan tuottaja, vaan levittäjä. Näin ollen Kurkvaaran elokuvan kaikki tekijänoikeudet olivat Kurkvaaralla – ja myöskin vastuu.

Tapausta käsiteltiin raastuvanoikeudessa kaikkiaan viidesti. Huhtikuun 27. päivänä vuonna 1972 raastuvanoikeus hylkäsi Lauttamuksen korvauskanteen ja velvoitti Lauttamuksen korvaamaan Väinän Filmin oikeudenkäyntikuluja 2 000:lla ja Kurkvaaran 500:lla markalla. Raastuvanoikeus katsoi päätöksessään, ettei Lauttamuksen ja Kurkvaaran teoksia tai tekijöitä voi sekoittaa toisiinsa. Päätöstä perusteltiin viittaamalla teoksien eri taidelajiin, aihepiiriin ja Kujanjuoksu-nimen yleisluontoisuuteen. Tässä vaiheessa raastuvanoikeus huomautti, että Kujanjuoksu-niminen ulkomaalainen elokuva oli esitetty Suomessa vuonna 1968.

Lauttamus valitti päätöksestä hovioikeuteen, joka lokakuun 22. päivänä vuonna 1975 antamassaan ratkaisussa piti raastuvanoikeuden tuomion voimassa. Kurkvaaran elokuvassa tinnerinhaistelijaa näytellyt Salonen nähtiin samana vuonna Jaakko Pakkasvirran ohjaamassa, opetusmielessä tehdyssä ja vain yksityisnäytöksissä esitetyssä Niilon oppivuosissa. Eräänlainen Niilon oppivuosi Kujanjuoksustakin siis tuli.

Elokuvan juliste. Kuva: KAVI

Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu on julkaistu DVD:llä (Finnkino/VLMedia). Elokuvan teatterilevitysoikeudet omistaa KAVI.

Likaisen Harryn taistelu Valtion elokuvatarkastamoa vastaan.

Don Siegelin ohjaama Likainen Harry (1971) oli yksi niistä monista elokuvista, jotka Valtion elokuvatarkastamo kielsi kokonaan. Monista muista poiketen tämä Clint Eastwoodin tähdittämä poliisielokuva sai kuitenkin lopulta esitysluvan – korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen avulla.

Yllä on se lakipykälä, jonka ansiosta Valtion elokuvatarkastamolla (VET) oli periaatteessa mahdollisuus kieltää kokonaan jonkun elokuvan esittäminen Suomessa. Ympäripyöreästi muotoiltu yksi lause mahdollisti seuraavien yli 35:n vuoden ajan sen, ettei Suomen valkokankailla, televisiossa tai videolevityksessä nähty monia tuon ajan kauhu-, jännitys- ja toimintagenren merkkiteoksia. Jo ennen uutta elokuvalakia VET kielsi kokonaan myös sellaisia elokuvia kuin Jean-Luc Godardin  Viimeiseen hengenvetoon (1960), joka sai KK-päätöksen Kaisa Saloselta ja Paavo Tuomarilta. Neljä vuotta myöhemmin esityslupa heltisi, mutta elokuvalle lyötiin poikkeuksellinen 50 %:n vero, mikä oli varsinainen kuolinisku koko elokuvalle. Vuonna 1965 voimaan tulleen uuden elokuvalain uhreja oli monia, mutta yksi ei taipunut sorron alle: Don Siegelin Likainen Harry (1971).

Siegelin elokuvassa sanfranciscolainen rikospoliisi Harry Callahan (Eastwood) luottaa Magnum-käsiaseensa voimaan roistoja vastaa tapellessaan, ja hän on jo ansainnut lempinimen Likainen Harry. Likainen Harry ei suinkaan ollut lännenelokuvista tunnetun Eastwoodin ensimmäinen nykyaikaan sijoittuva elokuva, vaan jo hänen toinen poliisielokuvansakin Siegelin ohjaaman Rautaisen Cooganin (1968) jälkeen. 

Harry Callahanille on jälleen paperitöitä luvassa. Kuva: WB

Likainen Harry on liian likainen

Likainen Harry sai maailmanensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 1971, ja jo tammikuussa se pyöri muun muassa Italiassa ja Brasiliassa. Elokuvan suomalaisesta levityksestä vastasi studion täkäläinen edustaja Oy Warner-Columbia Films Ab, joten hittifilmin tie Suomeen oli lyhyt. Warner-Columbia lähetti Likaisen Harryn normaalien käytäntöjen mukaan VET:n tarkastettavaksi jo helmikuun 2. päivänä vuonna 1972. Tarkastajana toimi Viimeisen hengenvetoon -elokuvankin kokonaan kieltänyt Tuomari, joka antoi tälle elokuvalle yhtä rajun tuomion. VET totesi kieltäneensä kyseisen elokuvan, koska "se on raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti" – suoraan lain kirjaimen mukaan.

Mikäli levittäjä ei ollut VET:n päätökseen tyytyväinen, sillä oli käytännössä kaksi vaihtoehtoa: valittaa jo tehdystä päätöksestä valtion elokuvalautakunnalle tai tarkastuttaa elokuvan leikattu versio. Warner-Columbia joutui tässä tapauksessa turvautumaan molempiin väyliin, mutta ensin se valitti maaliskuun 3. päivänä jättämässään kirjeessä jo annetusta KK-ikärajasta. Valtion elokuvalautakunta, puheenjohtajanaan Ragnar Meinander, käsitteli valituksen maaliskuun 13. päivänä. Tulos oli sama kuin VET:ssa: kokonaan kielletty. Lautakunnan äänestyksessä viisi jäsentä äänesti kokonaan kieltämisen puolesta ja kolme (joukossa myös elokuvakriitikko Heikki Eteläpää) puolusti K18-ikärajaa sillä ehdolla, että elokuvaa leikataan.

Seuraavaksi Warner-Columbian mainospäällikkö Elisa Hillo lähetti VET:lle Likaisen Harryn leikatun version. 61:n metrin ja yli kahden minuutin verran lyhennetty versio päätyi taas Tuomarin tarkastettavaksi. Maaliskuun 3. päivänä Tuomari antoi saman tuomion myös tälle elokuvalle: kokonaan kielletty.  Warner-Columbia valitti tästäkin elokuvalautakunnalle maaliskuun 30. päivänä jättämässään kirjeessä. Lautakunta käsitteli valituksen huhtikuun 17. päivänä, mutta totesi jälleen pitävänsä VET:n päätöksen voimassa, koska elokuva on "raaistava". Päätöksen perustelut jäivät tuohon yhteen sanaan. Päätös syntyi äänestyksellä äänin 6–3; kolme jäsentä äänesti sen ehdotuksen puolesta, minkä mukaan elokuva olisi pitänyt palauttaa VET:lle tarkastettavaksi.

Warner-Columbialle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja kuin leikata elokuvaa lisää ja lähettää se taas tarkastettavaksi tai valittaa päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Yhtiö valitsi jälkimmäisen keinon, mutta leikkaamattoman version sijaan valitus koski lyhennettyä versiota.  

Clint Eastwood on Likainen Harry. Kuva: WB

Korkein hallinto-oikeus päättää

Valtion elokuvalautakunta lähetti KHO:lle oman selontekonsa, jonka mukaan "tarkastettuaan nyt kysymyksessä olevan elokuvan valtion elokuvalautakunta äänestyksen jälkeen (6:3) katsoi, että elokuva on raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti siinä mielessä kuin elokuvaverolain [sic] 3 §:n 2. momentissa tarkoitetaan, minkä vuoksi valtion elokuvalautakunta hylkäsi valituksen ja siis pysytti valtion elokuvatarkastamon määräämän kieltopäätöksen".

Elokuvalautakunta totesi myös, että "valituskirjoituksen johdosta annettavana lausuntona asian käsittelyyn osaa ottaneet valtion elokuvalautakunnan puheenjohtaja ja jäsenet toistivat aikaisemmin antamansa lausunnot. Tämän vuoksi valtion elokuvalautakunta katsoo, ettei valittaja ole valituskirjoituksessaan tuonut esiin sellaisia uusia syitä, jotka valtion elokuvalautakunnan mielestä antaisivat aihetta valituksenalaisen päätöksen muuttamiseen."

Korkein hallinto-oikeus antoi päätöksensä asiasta 18. päivänä syyskuuta. "Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asiaa ja katsoo, ettei puheessa oleva elokuva ole raaistava ja ettei ole muutakaan elokuvien tarkastuksesta annetun lain 3 §:ssä tarkoitettua syytä, jonka perusteella elokuva olisi jätettävä hyväksymättä esitettäväksi. Tämän vuoksi korkein hallinto-oikeus harkitsee oikeaksi kumota elokuvalautakunnan ja elokuvatarkastamon päätökset ja, ottamatta välittömästi tutkittavakseen sanotun lain 4 §:ssä mainittuja seikkoja, palauttaa asian elokuvatarkastamolle. Elokuvatarkastamon tulee ottaa elokuva uudelleen tarkastettavaksi ja ratkaista, onko elokuvan esittämiselle asetettava viimeksi mainitussa lainkohdassa sanottuja ehtoja, sekä antaa elokuvaverolaissa tarkoitettu elokuvaveroa koskeva päätös. Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot".

Likaista Harrya kuvataan, ei vielä kielletä. Kuva: WB

Raaistavasta K16-elokuvaksi

Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä kaikki myös noudattivat. Warner-Columbia lähetti Likaisen Harryn leikatun version VET:lle uudelleen tarkastettavaksi lokakuun 20. päivänä. Tässä vaiheessa tarkastaja vaihtui Tuomarista koko VET:a johtavaan Jerker A. Erikssoniin, joka ei ainoastaan hyväksynyt elokuvaa esitettäväksi (KHO:n päätöksen mukaan), vaan antoi sille K16-ikärajan. Kuitenkin Eriksson määräsi elokuvalle 30 %:n rangaistusveron, joka elokuvaverolain mukaan voitiin määrätä sellaiselle elokuvalle, joka on "sisällöltään huono tai taiteelliselta tahi siveelliseltä laadultaan heikko". Laki jättää päätöksen subjektiivisen tulkinnan varaan, ja tätä tulkintaoikeutta VET myös käytti. 

Warner-Columbia ei tyytynyt rangaistusveroon, vaan valitti päätöksestä valtion elokuvalautakunnalle, joka antoi päätöksensä tammikuun 2. päivänä vuonna 1973. "Valtion elokuvalautakunta on tutkittuaan valituksen ja tarkastettuaan elokuvan Likainen Harry harkinnut oikeaksi elokuvatarkastamon esittämillä perusteilla hylätä valituksen ja siis jättää elokuvatarkastamon päätöksen pysyväksi". Päätös syntyi äänestyksessä luvuin 6–2; kaksi äänesti 10 %:n veron puolesta. Jälleen Warner-Columbia olisi voinut valittaa päätöksestä KHO:lle, mutta näin ei tapahtunut. Rangaistusverolla ei muutenkaan ollut mitään vaikutusta elokuvan julkaisemiseen, sillä Warner-Columbia laski Likaisen Harryn ensi-iltaan tammikuun 5. päivänä, kolme päivää ennen lautakunnan päätöstä rangaistusveroa koskevaan valitukseen.

Liki vuosi ensimmäisen ikärajatarkastuksen jälkeen Likaisen Harryn tapaus oli käsitelty. Heti aluksi sekä alkuperäisenä että leikattuna versiona kokonaan kielletystä elokuvasta kuoriutuikin 16 vuotta täyttäneille sallittu raina. Tapauksen käsittely oli kuitenkin kestänyt niin kauan, että Likaisen Harryn jatko-osa valmistui samana vuonna ensimmäisen osan Suomen-ensi-illan kanssa. Ted Postin ohjaama Magnum .44 menikin VET:ssä läpi kertaheitolla, tosin leikattuna versiona. Eastwoodin elokuvia oli jo nähtykin Suomessa leikattuina versioina Sergio Leonen Vain muutaman dollarin tähden- ja Hyvät, pahat ja rumat -länkkäreistä lähtien.

Miten Likaiselle Harrylle sitten kävi lippuluukuilla? Ei hullummin, sillä vaikka se oli vuoden ensi-illoista vasta 27. katsotuin, katsojia kertyi kuitenkin 81 248 kappaletta. Se oli tosin alle puolet siitä, mitä Eastwoodin toinen samanvuotinen elokuva sai: tähden itsensä ohjaama Ruoska-länkkäri veti teattereihin 168 921 katsojaa, jotka näkivät 12 sekunnin verran lyhennetyn version.

Kuvat: Julistegalleria.net

Likainen Harry -elokuvat Suomessa

Erityiskiitos KAVI:lle ja MEKU:lle pöytäkirjamateriaaleista.

Charles Bronson ja Henry Fonda Huuliharppukostajassa (1968). Kuva: Paramount Pictures

Italialaisohjaaja Sergio Leonen matkalipusta maailmanmaineeseen kävi Kourallinen dollareita (1964), Espanjassa halvalla kuvattu, italialaisten tuottama ja yhdysvaltalaisen tv-näyttelijän tähdittämä Akira Kurosawan Yojimbon (1961) uudelleenfilmatisointi. Paperilla tuollainen ei paljon lupaa, mutta erittäin lahjakkaan Leonen ansiosta lopputuloksena oli rautainen lännenfilmi, joka aloitti Clint Eastwoodin tien aikansa suurimpien filmitähtien joukkoon. Kourallisen dollareita jälkeen Leone ja Eastwood tekivät yhdessä vielä kaksi toinen toistaan suurempaa lännenfilmiä, Vain muutaman dollarin tähden (1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (1966). Kaikki kolme elokuvaa olivat suurmenestyksiä Euroopassa ja Hyvät, pahat ja rumat menestyi loistavasti myös Yhdysvalloissa.

Kolmen hitin jälkeen Leone alkoi suunnitella Harry Greyn The Hoods -romaanin filmaamista. Greyn teos seuraa kahta newyorkilaispoikaa matkalla gangsterin uralle. Tähän ei kuitenkaan löytynyt rahoitusta, mutta sen sijaan Paramount Pictures -studio oli halukas palkkaamaan Leonen ohjaamaan jälleen yhden lännenfilmin. Leone laati käsikirjoituksen C'era una volta il West -nimiseen elokuvaan (suom. Kerran Lännessä) kahden nuoren elokuvantekijän, Bernardo Bertoluccin ja Dario Argenton, kanssa käyttäen innoittajana Nicholas Rayn  Johnny Guitar -länkkäriä (1954). Kuvausten jo alettua käsikirjoitustyöhön osallistui Sergio Donati, jonka Leone palkkasi avustamaan elokuvan lyhentämisessä. Mickey Knox puolestaan tuli auttamaan englanninkielisten repliikkien kirjoittamisessa.

Cheynne (Jason Robards) ja Jill (Claudia Cardinale)

Rayn Johnny Guitarin tapaan Huuliharppukostaja on poikkeuksellinen lännenelokuva sen naiskuvauksen takia. Elokuvan suuria tähtiä ja vetonauloja ovat Charles Bronson – nimiroolissa "huuliharppukostajana" – ja Henry Fonda palkkatappajista pahimpana, mutta Claudia Cardinale tekee suuren pääroolin Jillinä, kultasydämisenä huorana, joka on kirjeenvaihdon perusteella lupautunut leskimiehen vaimoksi. Saapuessaan uuden miehensä ja lastensa luokse hän saa huomata, ettei asemalla ole ketään vastassa. Perille päästyään järkytys iskee: koko perhe on tapettu. Asialla on Fondan näyttelemä Frank, rautatiepomon kätyri, joka tekee mitä tahansa saadakseen ramman pomonsa himoitseman maa-alueen, jonka läpi rautatie aiotaan vetää. Alueella liikuskeleva lainsuojaton Cheynne (Jason Robards) aiotaan lavastaa syylliseksi murhiin, mutta Cheynnella on muita suunnitelmia. Frank saa peräänsä niin Cheyennen kuin nimettömäksi jäävän "huuliharppukostajankin", jolla on kana kynittävänä Frankin kanssa.

Leone halusi Bronsonin jo Hyvät, pahat ja rumat -elokuvaan Angel Eyesin rooliin, mutta Bronson oli silloin kiinni Robert Aldrichin Likaisen tusinan (1967) tuotannossa ja hänen sijastaan roolissa nähtiin Lee Van Cleef. Nyt Leone halusi uuden elokuvansa mystiseksi kostajaksi Eastwoodin, mutta tämä kieltäytyi ja Bronson sai näin mahdollisuuden tehdä uransa tunnetuimmaksi jääneen roolin.

Cardinale ja Leone elokuvan kuvauksissa.

Elokuva kuvattiin kevään ja kesän 1968 aikana Roomassa Cinecittan maailmankuuluilla studioilla, Espanjassa sekä tärkeiden miljöökuvien osalta Yhdysvalloissa Monumental Valley -nimisessä paikassa Arizonassa, missä John Ford kuvasi monet lännenelokuvansa. Leonen kolmeen edelliseen elokuvaan ikimuistoisen voimakkaan ja kauniin musiikin säveltänyt Ennio Morricone oli jälleen säveltänyt ja levyttänyt valtaosan musiikista ennen kuvausten alkua, mikä osaltaan on varmasti vaikuttanut Leonen kerrontaankin.

Kuvauksien ylle synkän varjon loi filmin alussa yhtä asemalle saapuneista revolverimiehistä näytelleen Al Mulockin itsemurha. Kuvausryhmän ollessa Espanjassa Mulock hyppäsi hotellihuoneensa ikkunasta ja vilahti alemmassa huoneessa asuneiden käsikirjoittaja Mickey Knoxin ja tuotantopäällikkö Claudio Muncinin ohi. Kaksikko kiirehti kadulle, nostivat Mulockin autoonsa ja lähtivät viemään tätä sairaalaan. Knoxin kertoman mukaan ennen auton lähtöä Leone käski Muncinia ottamaan Mulockin yllä olevan rooliasun talteen, koska sitä tarvittaisiin vielä.

Ajan tyylin mukaisesti Huuliharppukostaja kuvattiin mykkänä, koska siinä käytettiin erimaalaisia ja eri kieliä puhuvia näyttelijöitä, jotka myöhemmin dubattiin eri kielille joka tapauksessa. Niihin maihin, joissa dubbausta ei harrasteta, Huuliharppukostaja tuli englanninkielisenä versiona. Näin siis myös Suomessa elokuvaa on esitetty Fondan, Bronsonin ja Robardsin omilla äänillä, mutta Cardinalen äänen on dubannut Joyce Gordon. 

Huuliharppukostaja sai maailmanensi-iltansa Italiassa joulukuun 21. päivänä vuonna 1968. Elokuvan alkuperäinen versio on 165 minuuttia pitkä, mutta Yhdysvaltain ja joidenkin muiden maiden markkinoille siitä leikattiin 20 minuuttia lyhempi versio.  

Claudia Cardinale Jillinä.

Leonen suuri taidonnäyte

Huuliharppukostaja on lunastanut ansaitun paikkansa elokuvahistoriassa. Se on Leonen kolmea edellistä elokuvaa vakavampi, vaikuttavampi ja täysipainoisempi kokonaisuus. Visuaalisuudessa Huuliharppukostajalla ei ole montaa vertaista: Leonen kuvakerronta hyödyntää kaikkia kuvakokoja, suuria etäisyyksiä, äärimmäisiä lähikuvia ja Tonino Delli Collin kuvaus on alansa parasta tasoa. Näyttelijöitään Leone kuvaa yhtä suurella ihailulla ja arvostuksella, olipa kyseessä arvokkaasti vanhentunut Fonda tai hehkä ja uhkea Cardinale. Espanjan maisemat tuovat elokuvaan samanlaisen omalaatuisen, jopa unenomaisen tunnelman kuin Leonen kolmeen aiempaan länkkäriin.

Vaikka Leonen kaksi edellistä elokuvaa olivat jopa Huuliharppukostajaa pidempiä, on sen tempo on niihin nähden huomattavasti viipyilevämpi. Leone maalailee tunnelmakuvia, mikä myös korostaa ja tehostaa entisestään elokuvan toiminnallisempia kohtauksia. Visuaalisen herkun lisäksi tarjolla samanlaista myös korville: Morriconen musiikki on kauneimmillaan ja mahtipontisimmillaan, eikä elokuvan soundtrackia suotta myyty kymmentä miljoonaa kappaletta. Leone ja äänisuunnittelijat keksivät tehdä elokuvan avauskohtauksesta täysin repliikittömän, musiikittoman kohtauksen, jonka koko äänimaailma on rakennettu realistisilla äänitehosteilla. Huuliharppukostaja käykin malliesimerkistä melkeinpä kaikilla elokuvanteon ja elokuvataiteen osa-alueilla. 

Leone oli Huuliharppukostajan kuvausten aikaan vain 39-vuotias, mutta hän teki sen jälkeen enää vain kaksi elokuvaa: Meksikon sisällissodan aikaan sijoittuvan länkkärikomedian Maahan, senkin hölmön! (1971) ja lopulta The Hoodsin filmatisoinnin, Suuren gangsterisodan (1984). Siinä missä Eastwoodin tähdittämät länkkärit muodostivat oman trilogiansa, näistä kolmesta elokuvasta tuli Leonen Amerikka-trilogia. 

Suuren gangsterisodan saama nuiva vastaanotto kriitikoilta ja kehno yleisömenestys oli kova kolaus maestrolle, joka oli aina voinut luottaa ainakin yleisön suosioon. Leone kuoli sydänkohtaukseen 60-vuotiaana vuonna 1989.

Bronson, Cardinale ja Leone kuvauksissa.

Miljoonamenestys

Huuliharppukostaja oli jättiläismäinen menestys kaikkialla paitsi Yhdysvalloissa, jossa se keräsi vain 2,1:n miljoonan dollarin vuokratuotot, mutta mahtui sentään vuoden 1969 kolmenkymmenen katsotuimman elokuvan joukkoon. 

Huuliharppukostaja sai Ranskassa 14,8 miljoonaa, Saksassa 13 miljoonaa, Italiassa 8,8 ja Espanjassa 3,8 miljoonaa katsojaa – siis neljästä maasta yhteensä yli 40 miljoonaa katsojaa. Ranskassa se on kaikkien aikojen viidenneksi katsotuin elokuva, päihittäen jopa Victor Flemingin Tuulen viemän (1939). Saksassa Huuliharppukostaja on vuonna 1963 alkaneen katsojatilastoinnin ajan kolmanneksi katsotuin elokuva Disneyn Viidakkokirjan (1967) ja James Cameronin  Titanicin (1997) jälkeen. Kotimaassaan Italiassa Huuliharppukostaja on jäänyt täpärästi kaikkien aikojen katsotuimpien listalla kolmenkymmenen parhaan joukosta.

Suomalaiset julisteet. Kuvat: Julistegalleria.net

Huuliharppukostaja Suomessa

Huuliharppukostaja tuli Suomeen huhtikuun 17. päivänä vuonna 1970, puolitoista vuotta valmistumisensa jälkeen. Tuolloin suomalaiset eivät kuitenkaan päässeet näkemään elokuvaa kokonaisena: levittäjä toi Suomeen elokuvan lyhennetyn version, josta Valtion elokuvatarkastamon elokuvalautakunta vielä lyhensi reilut neljä minuuttia. Paramount Films Oy yritti ensin saada elokuvan läpi sellaisenaan, mutta Valtion elokuvatarkastamo tarkasti elokuvan 26.11.1969 ja päätti, että vero "mainitun elokuvan esittämisestä on sen huonon sisällön ja heikon siveellisen laadun vuoksi suoritettava 30:n prosentin mukaan sekä että elokuvaa ei saa esittää 16 vuotta nuoremmille lapsille."

Paramount Films valitti korkeasta rangaistusverosta Valtion elokuvalautakunnalle 23.12.1969 osoittamassaan kirjeessä. Paramount Films anoi veron laskemista kymmeneen prosentiin ja ilmoitti suostuvansa vaadittaviin leikkauksiin.

Valtion elokuvatarkastamo, varapuheenjohtaja Ragnar Meinanderin johdolla, kokoontui ja katsoi Huuliharppukostajan tammikuun 2. päivänä 1970.  Pöytäkirjaan merkittiin, että "Valtion elokuvalautakunta on tutkittuaan valituksen ja tarkastettuaan elokuvan Huuliharppukostaja harkinnut oikeaksi hyväksyä valituksen ehdolla, että elokuvasta viranomaisen toimesta poistetaan 2. osasta pojan ampuminen, 3. osasta miehen kidutus mankelissa ja lyhennetään 7. osasta kuolevan johtaja ryömimistä savikuopassa sekä 8. osasta kostajan veljen hirttämistä ja määrännyt, että elokuvan esittämisestä elokuvanäytännössä, johon peritään pääsymaksu, on suoritettava veroa 10 prosenttia pääsymaksusta."

Seitsemästä jäsenestä kuusi kannatti 10 %:n veroa ja leikkauksia, ainoastaan yksi jäsen äänesti aiemman päätöksen. eli 30 %:n veron, mutta leikkaamattomuuden puolesta.

Kun Huuliharppukostaja sai uusintaensi-iltansa alkuperäisenä, 165-minuuttisena versiona vuonna 1977, Elokuvalautakunta määräsi jälleen samat poistot tehtäväksi. Vasta DVD- ja Blu-ray-tallenteiden aikakaudella myös suomalaiset ovat voineet nauttia Huuliharppukostajasta sen alkuperäisessä asussaan. Elokuvan 50-vuotispäivien kunniaksi siitä ilmestyi Suomen markkinoille uusi teräskantinen Blu-ray-tallenne, joka on sisällöltään identtinen aiemman Blu-ray-julkaisun kanssa.

Suomessa aloitettiin koti- ja ulkomaiset elokuvat kattava virallinen katsojatilastointi vasta vuonna 1972, joten Huuliharppukostajan kahden ensimmäisen vuoden katsojamääriä ei ole tilastoitu. Menestys on varmasti ollut melkoinen, sillä vuodesta 1972 lähtien se on saanut 222 601 katsojaa. Viimeisen reilun kahdenkymmenen vuoden ajalta Huuliharppukostajalla ei ole tilastoituja katsojia.

Kovia kokeva Jill (Cardinale)

Leonen elokuvien katsojalukuja Euroopasta

Katkelma elokuvan alusta: