Sylvester Stallone ja Burgess Meredith elokuvassa Rocky (1976). MGM

Philadelphian rosoisten katujen kasvatti Rocky Balboa on jäänyt vaille koulusivistystä, hän on vähän hölmökin, mutta hyväsydäminen ja osaa lyödä. Nyrkkeilykehä on Rockyn kaltaisten nuorten miesten terapiaa ja hyvässä tapauksessa tie hieman ruusuisempaan elämään.

Rockya tehtäessä 30-vuotiaalla Sylvester Stallonella oli kaikki pelissä. Nuoren näyttelijän filmiuralta löytyi Roger Cormanin tuottamien Al Caponen (1975) ja Kalmanralli 2000:n (1975) kaltaisia b-elokuvia, jotka kyllä pyörivät elokuvateattereissa myös Suomessa, mutta eivät ne hittejä olleet. Tästä syystä Stallonen vaatimus saada itse näytellä käsikirjoittamansa Rockyn nimirooli oli melkoinen vaatimus. Stallonen käsikirjoitus sai tuottajakaksikko Robert Chartoffin ja Irwin Winklerin innostumaan, mutta näiden elokuvia levittänyt United Artists ei halunnut tuntematonta Stallonea elokuvan päärooliin. Chartoffin ja Winklerin sopimus UA:n kanssa antoi heille mahdollisuuden päättää itse elokuvan tuottamisesta, mikäli filmin budjetti pysyi tietyn rajan alla. Rocky pantiin tuotantoon noin miljoonan dollarin budjetilla, pääosassa Stallone ja ohjaajana John G. Avildsen, joka oli saanut jalkansa suurten studioiden oven väliin Pelastakaa tiikerillä (1973), josta Jack Lemmon voitti parhaan miespääosan Oscarin.

Rockysta tuli täyosuma. Sympaattisen nyrkkeilijän elämän vastoinkäymisten ja myötätuulten kuvaus sai välittömästi suuren yleisön puolelleen. Yhdysvaltain teattereihin marraskuussa 1976 laskettu elokuva keräsi ensi-iltaviikonloppunaan viiden miljoonan dollarin lipputulot. United Artists ja tuottajat eivät suinkaan tällä vielä omilleen päässeet, mutta kun teatterilevitys tuli pitkän ajan jälkeen päätökseensä, Rocky oli kerännyt kotimaassaan arviolta noin 55 miljoonaa katsojaa ja yli sadan miljoonan dollarin lipputulot. Menestystä auttoi maaliskuun 1977 lopun voittoisa ilta Oscar-gaalassa, kun filmi palkittiin parhaan elokuvan, ohjauksen ja leikkauksen Oscareilla. Käsikirjoituksesta ja pääosasta ehdolla ollut Stallone jäi ilman kullattua palkintoa, mutta sen sijaan hän sai jotain muuta: kultaisen tulevaisuuden. Tarina Daavidista ja Goljatista päättyi sittenkin Daavidin voittoon.

Stallone ensimmäistä kertaa John Rambona elokuvassa Taistelija (1982). Kuva: Orion

Rockysta on kasvanut tähän mennessä kahdeksanosainen sarja – uusin filmi, Steven Caple Jr.:n ohjaama Creed II, tulee teattereihin perjantaina. (Suomalaisittain kiinnostava fakta, että Stallonen vielä ollessa Creed II:n ohjaajana hän halusi elokuvansa kuvaajaksi Peter Flinckenbergin). Vuoden 2019 syksyllä luvassa on Stallonen toisen franchisen viides osa: Rambo palaa valkokankaille elokuvassa nimeltä Rambo. Stallone on joskus haastattelussa sanonut, että Yhdysvalloissa ihmiset tulevat juttelemaan hänelle enemmän Rockysta ja ulkomailla Rambosta.

Vietnamin sodan veteraani John Rambo, David Morrellin romaanin päähenkilö, nähtiin valkokankaalla ensimmäisen kerran vuonna 1982. Ted Kotcheffin ohjaama Taistelija sai Yhdysvalloissa noin kolmasosan Rockyn katsojamäärästä, mutta totisesti, Euroopassa tilanne oli toinen. Rocky sai Ranskassa 665 000 ja Italiassa 550 000 katsojaa, mutta Taistelija veti teattereihin yli kolme miljoonaa ranskalaista ja liki 1,2 miljoonaa italialaista. Tietysti Rocky oli tässä välissä tehnyt Stallonesta tunnetun, mutta ei sillä ollut tällaista vaikutusta Rockyn uusintaottelunkaan (1979) menestykseen näissä maissa.

Sen sijaan Suomessa Rocky voitti ensimmäisen erän: 195 568 katsojaa Rockylle ja 139 903 Taistelijalle. Jatko-osien kohdalla tilanne oli aivan toisenlainen. Stallonen itsensä ohjaama Rockyn uusintaottelu tuli Suomeen vuonna 1980 ja sai vain 28 429 katsojaa, mutta George P. Cosmatosin ohjaama Rambo – Taistelija 2 (1985) keräsi peräti 274 218 katsojaa. Kenties Rambo – Taistelija 2:n jättimenestys aiheutti myös sen, että Rocky IV (1985, Suomeen 1986) sai Suomessa enemmän katsojia kuin sarjan toinen ja kolmas osa yhteensä. Mutta molempien sarjojen seuraavat osat olivat tuotteina ja teoksina niin kehnoja, että Stallone pani molempien jatkolle stopin. Avildsenin ohjaama Rocky V (1990) sai Suomessa 73 127 katsojaa, mikä oli vajaat puolet edellisen osan tuloksesta, mutta Peter Macdonaldin ohjaama Rambo III (1988) veti kaikesta huolimatta 152 860 katsojaa. 

Rocky Balboan ja John Rambon tarinat jatkuivat 2000-luvulla Stallonen ohjauksessa, mutta yleisönsuosio oli kaukana huippuvuosista. Tappiota nämä filmit eivät kuitenkaan ole tuottaneet, sen osoittaa jo sekin, ettei loppua näy kummallekaan saagalle. Ja mitä näiden elokuvien menekkiin Suomessa tulee, Rocky-filmeillä on 3 160 katsojaa enemmän, mutta elokuviakin on kolme enemmän. 72-vuotiaan Stallonen elokuvista ylivoimaisesti parhaiten Suomessa on menestynyt Renny Harlinin ohjaama Cliffhanger – kuilun partaalla (1993), joka sai 337 687 katsojaa.

Rocky-elokuvat Suomessa:

Rambo-elokuvat Suomessa:

Aito ja alkuperäinen Jussi (Oiva Soini) elokuvassa Pohjalaisia (1925). Kuva: KAVI / Suomi-Filmi

Jussi-palkintojen yhteydessä jaettiin vuodesta 1948 lähtien myös kunniakirjoja kotimaisille elokuvantekijöille ja ulkomaisille elokuville. Ulkomaisten elokuvien kunniakirjat menivät tietysti filmien maahantuojille, jotka muuten olivat pitkälti Jussi-kilvan ulkopuolella. Siinä tuli samalla huomioiduksi elokuvan kannalta elintärkeää työtä tekevät maahantuojat sekä nostettua esiin niitä ulkomaisia elokuvia, jotka ehkä jäivät suomalaisyleisöltä huomaamatta. Tuolloin elokuvat pysyivät teatterilevityksessä huomattavasti pidempään kuin tänä päivänä, joten myöhäänkään ei välttämättä ollut liian myöhäistä.

Ulkomaisten elokuvien kunniakirjoista luovuttiin vuonna 1992, eikä niitä ole sen jälkeen tietääkseni jaettu kertaakaan edes vahingossa. Syitä on varmasti ollut monia ja mahdollisia selityksiä sitäkin enemmän. Ehkä uuden Finnkinon ylivalta myös elokuvien maahantuonnissa teki tällaisen tunnustuksen jakamisen turhaksi, kun kunniakirjat kuitenkin menisivät liian usein samaan osoitteeseen – varsinkin sen jälkeen, kun Aito Mäkisen Dianafilm Oy:n maahantuontitoiminta loppui. Eikä Kosmos-Filmiäkään enää ollut...

Kohta eletään 2020-lukua ja elokuvien maahantuonti niin kuin niiden levityskin ovat kokeneet mullistuksen 1990-luvun alkuvuosiin nähden. Suomesta löytyy jälleen useita sellaisiakin levittäjiä, joilla on merkittävä asema ulkomaisten laatuelokuvien maahantuojana, mutta joko ei lainkaan tai hyvin vähän kotimaisia elokuvia. Löytyy sellaisia levittäjiä kuin Cinema Mondo, Atlantic Film, Cinemanse ja Future Film, jotka monien muiden tapaan ansaitsisivat saada välillä tunnustusta työstään vaikka sitten paperisen kunniakirjan muodossa. Rahallista tukeahan he saavat aivan toisilta tahoilta.

Ketkä näistä kunniakirjoista sitten päättäisivät, se on eri asia – jääviysongelmia kyllä riittää tässäkin asiassa. Ulkomaisten elokuvien maahantuojien työn hedelmät ovat kuitenkin tärkeitä myös suomalaisille elokuvantekijöille, ei vain elokuvayleisölle.

Sen sijaan yleisöäänestyksen voittaneen elokuvan kunniakirjasta taisi kadota mielekkyys jo kauan aikaa sitten. Nythän yleisöäänestyksessä menestyvät sellaiset elokuvat, joita juuri kukaan ei nähnyt elokuvateatterissa. Amatöörituotantojen tekijöiden tuttavapiiri näyttää usein olevan sen verran laaja, että verrattain vähän osallistujia kiinnostavassa yleisöäänestyksessä voi päästä hyvinkin kolmen parhaimman joukkoon. Yleisön suosikki yleensä on kuitenkin sellainen, joka saa sitä yleisöäkin. Ehkä kannattaisi mieluummin palkita kunniakirjalla se vuoden katsotuin kotimainen elokuva, vaikka se sitten joka toinen vuosi menisikin Solar Filmsille.

Tapio Rautavaara porovaras Reinona elokuvassa Aila – Pohjolan tytär. Kuva: Erik Blomberg (Blombergin perikunta, KAVI, VLMedia)

Vuonna 1939 kaksi nuorta taiteilijaa, kirjailija Pentti Haanpää ja elokuvaohjaaja Nyrki Tapiovaara, istuivat iltaa Helsingissä ja sopivat yhdessä tehtävästä elokuvasta. Talvisodan sytyttyä molemmat lähtivät isänmaan palvelukseen ja Tapiovaara jäi sille reissulle. Sovittua elokuvaa ei koskaan tullut, mutta Haanpää kirjoitti aiheen pohjalta keskeneräiseksi jääneen novellikertomuksen nimeltä Kivet.

1940-luvun puolivälissä Haanpää tarjosi Kauneuden kirot -nimistä romaanikäsikirjoitustaan Fenno-Filmille elokuvan aiheeksi, mutta nuori tuotantoyhtiö kieltäytyi tarjouksesta. Haanpään isän ideasta syntynyt tarina perheensä hylkäävästä naisesta ilmestyi kirjan muodossa vasta muutama vuosi sitten..

Näytti siltä, että Haanpään (1905–1955) yritykset elokuvanteossa päättyivät tavalla tai toisella onnettomasti, vaikka kirjailijana hän olikin erityisen suosittu. 1960–1980-luvuilla Haanpään tuotannosta syntyi useita tv-sovituksia, joista Veli-Matti Saikkosen ja Ralf Långbackan ohjaama Yhdeksän miehen saappaat (1969) on varsinainen klassikko. Tuore arkistolöytö kuitenkin osoittaa Haanpään päässeen sittenkin tekemään yhtä toteutunutta elokuvaa.

Blomberg ja Witikka taustalla akkujen parissa. Kuva: KAVI

Michael Powell esittää: Arctic Fury

Melko tarkalleen kymmenen vuotta Haanpään ja Tapiovaaran illanistujaisten jälkeen kaksi muuta nuorta taiteilijaa olivat Lapissa filmaamassa kansainvälistä suomalaista elokuvaa. 32-vuotias Jack Witikka, englantilaisia elokuvia maahantuoneen Parvisfilmi Oy:n toimitusjohtaja, ja 34-vuotias Erik Blomberg, jo kaikenlaista kokenut elokuvaaja ja tuottaja, olivat yhdessä kirjoittaneet Arctic Fury -nimisen tarinan lappalaisen porokeisarin Aila-tyttären (Mirjami Kuosmanen) ja porovarkaan (Tapio Rautavaara) lyhyestä romanssista, joka ei pääty onnellisesti. Ennen valmistumistaan elokuva sai nimen Aila – Pohjolan tytär.

Witikka oli hetkeä aiemmin käynyt opintomatkalla Englannissa ja seurannut maailmanluokan ohjaajakaksikon Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin työskentelyä studiolla. Aikansa suomalaiseksi poikkeuksellisen kielitaitoinen Witikka oli tutustunut Powelliin jo Parvisfilmin kautta, ja onnistui jotenkin saamaan itselleen paikan mestarin uuden filmin kuvauksista. Lienee todennäköistä, että Witikka oli paikalla vain sivustakatsojana. Tämä yhteys Powelliin kuitenkin mahdollisti yhteistyön, jonka kaltaisesta suuretkin suomalaiset elokuvatuotantoyhtiöt saattoivat vain uneksia. Witikka kertoi Powellille hänen ja Blombergin elokuvaideasta, eksoottiseen Lappiin sijoittuvasta filmistä, jonka tuotantoa ja valmistumista Powell lupasi tukea – ei rahallisesti, mutta markkinoimalla elokuvaa ulkomaita varten ja antamalla Witikan käyttöön leikkaajatuttunsa John Seabournen. Kaiken piti mennä kaveripohjalta, sopimuksia ei kirjoiteltu.

Powellin nimen on täytynyt painaa jo varhaisessa vaiheessa, sillä Witikka sai järjestettyä elokuvalleen vuokrakaluston ja raakafilmin, jotka eivät tuohon aikaan olleet halpoja. Ensimmäisen elokuvansa, Suomalaisen Oopperan työstä ennen Pähkinänsärkijän ensi-iltaa kertovan  Ennen ensi-iltaa -dokumenttinsa kameran ja raakafilmin Witikka oli saanut Suomen Filmiteollisuudelta, joka niitä vastaan sai elokuvan esitysoikeudet. On mahdollista, että tällainen samanlainen sopimus tehtiin nyt Suomi-Filmi Oy:n kanssa, sillä Risto Orkon johtama yhtiö vastasi Aila – Pohjolan tyttären teatterilevityksestä. Suomi-Filmi oli vain muutamaa vuotta aiemmin tuottanut Valentin Vaalan ohjaaman Lappiin sijoittuvan romanttisen tarinan Maaret – tunturien tytön (1947), jolla on nimen lisäksi muitakin yhtäläisyyksiä Witikan elokuvan kanssa.

Toinen värivalokuva elokuvan kuvauksista, nyt Mirjami Kuosmasesta. Kuva: Blomberg / KAVI

Erik Blomberg oli itsestään selvä osa tätä Witikan esikoispitkää, olihan hän kuvannut jo Ennen ensi-iltaa -lyhytfilmin, joka valmistui vain hetkeä ennen kaksikon lähtöä Lappiin. Sen lisäksi Blombergilla oli jo aiempaa kokemusta kuvaamisesta Lapissa, mitä monelta ei vielä löytynytkään.

Vaikka Blomberg ja Witikka olivat hyvin samanikäisiä, heillä oli hyvin erilainen tausta elokuvantekijöinä. Blombergilla oli jo yli kymmenen vuoden kokemus elokuvanteosta. Vuonna 1936, vain 22-vuotiaana. hän kuvasi Orkon VMV 6:n (1936) ja työskenteli sittemmin kuvaajana Ruotsissakin. Arvokasta kokemusta oli myös elokuvatuotannosta Erik Blomberg Oy:n ja Elosalama Oy:n nimissä. Vaikka Blombergilla oli selvästi halu pitää langat näpeissään, hänellä ei myöhempien kertomustensa mukaan ollut tuolloin mitään intoa ryhtyä ohjaajaksi. Aila – Pohjolan tyttären aiheuttama pettymys ja Aarne Tarkaksen saamattomuus Valkoisen peuran (1952) kuvauksissa lopulta johtivat siihen, että Blombergista tuli tuon elokuvan ohjaaja.

Blomberg, Powell ja Witikka. Kuva: KAVI

Witikan ja Blombergin kamerat pyörivät Lapissa talvella 1949. Pääosiin valikoituivat Kuosmanen, Blombergin puoliso, ja Rautavaara, tuore olympiavoittaja Lontoon olympialaisista. Ennen pitkää elokuva kohtasi odottamattomia ongelmia: Ailan isän rooliin valittu Eino Jurkka joutui lähtemään takaisin kaupunkiin kesken kuvausten ja Powellin lähettämä Seabourne oli Blombergin myöhempien muisteluiden mukaan enemmän tai vähemmän pihalla siitä, mitä oikeastaan tehtiin. Blomberg kertoi Filmihullun haastattelussa 1980-luvulla, kuinka Seabourne kuvausten jälkeen vain totesi, ettei materiaalia ole tarpeeksi. Kenties juuri tästä syystä, mutta myös Jurkan lähdön takia elokuvaa kuvattiin uudelleen seuraavan talven lumilla, Anton Soinin korvatessa Jurkan.

Kolmikymppisten suomalaispoikien ja 60-vuotiaan englantilaisen leikkaajan yhteistyöstä tuli – kuten Blomberg itsekin sanoi – "surkea kompromissi, ei sitä eikä tätä". Blomberg sai kuitenkin työstään ansaitun parhaan kuvauksen Jussi-palkinnon. Kaiken muun lisäksi Blomberg osasi tai uskalsi kuvata vaimoaan aivan toisella tavalla kuin muut kuvaajat. Kuosmanen oli kaukana sen ajan tyypillisestä suomalaisesta filmitähdestä: tumma ja muodokas nainen tavanomaisen sievän ja sievistelevän vaaleaverikön sijaan. Kaikki se potentiaali, mikä Aila – Pohjolan tyttäressä näkyy, mutta jäi kunnolla hyödyntämättä, lunastettiin sitten Blombergin ja Kuosmasen Valkoisessa peurassa. Siitä tulikin se ensimmäinen kansainvälistä menestystä saanut suomalaiselokuva; ei Aila – Pohjolan tyttärestä, joka Powellista huolimatta ei saanut minkäänlaista ulkomaanlevitystä. Mutta tuotantoyhtiön toilailut raha-asioiden kanssa johtivat siihen, ettei Blomberg saanut Valkoisesta peurasta montaakaan penniä ja elokuvan saama Golden Globe -palkintokin päätyi Risto Orkon palkintokaappiin. Valkoisen peuran tuottanut Junior-Filmi Oy nimittäin ajautui konkurssiin ja yksi velkojista oli Suomi-Filmi, joka lunasti yhtiön molemmat elokuvat vastineeksi maksamattomista laboratoriolaskuista.

Mirjami Kuosmanen Ailana. Kuva: Blomberg / KAVI

"Vuoropuhelua Arctic Furyyn"

Aila – Pohjolan tytär jäi vuosikymmenten varrella unhon helmaan, mutta juuri ilmestynyt DVD-tallenne tuo sen jälleen ihmisten saataville. Vuosi 2018 toi tullessaan myös uutta tietoa liittyen elokuvan tuotantoprosessiin, sillä elokuvaa tutkiessani löysin Pentti Haanpään arkiston digitoiduista materiaaleista muistivihon, jossa on "vuoropuhelua Arctic Furyyn (ulkokuvat)". Maaliskuun 14. päivänä 1949 Piippolassa päivätty muistikirja viittaa elokuvan käsikirjoituksen sivuihin, joita ei nyt ole käytettävissä, sillä KAVI:n käsikirjoituksia säilövä arkistotila on parhaillaan remontissa. Elokuvan DVD-tallenteen saatuani vertasin muistivihon vuoropuhelua itse elokuvan vuoropuheluun, ja yhtäläisyydet ovat ilmeisiä.

Haanpään muistivihko on päivätty niihin aikoihin, kun Witikka ja Blomberg olivat jo Lapissa kuvaamassa elokuvaansa – mykkänä, repliikit äänitettiin jälkikäteen studiossa. Kansallisfilmografian mukaan elokuvan kuvauskäsikirjoituksesta puuttuvat repliikit lähes kokonaan, eikä niitä valmiissa elokuvassaakaan ole kuin noin kahdeksankymmentä. Edellinen selittynee juuri sillä, että Haanpää vasta kirjoitti ulkokuvien vuoropuhelua silloin, kun kamerat jo kävivät. Toisekseen elokuvan ilmaisu oli muutenkin niin kuvapainotteista, ettei sen ulkokuvissa paljon repliikkejä tarvittukaan. Sisäkuviin niitä olisi helppo lisätä myöhemmin studiokuvausvaiheessa. Haanpään kirjoitusten ja valmiin elokuvan eroja selittänee seuraavan talven uusinta- ja lisäkuvaukset. Kahden talven väliin jäi runsaasti aikaa muokata repliikkejä.

Hattupäiset Blomberg ja Witikka kuvaustauolla. Kuva: KAVI

Valmiissa elokuvassa ulkokuvienkin osalta replikointi on hyvin vähäistä ja vähäsanaista, mutta Haanpään kirjoittama vuoropuhelu oli huomattavasti runsaampaa. Maaliskuussa 1949, Haanpään kirjoittaessa repliikkejä, päähenkilön nimi oli vielä Leila, isänsä nimi Erkkilä (valmiissa elokuvassa Morokka) ja porovarkaan nimi Antti (elokuvassa Reino).

Otettakoon esimerkiksi kuvauskäsikirjoituksen seitsemänteen sivuun viittava vuoropuhelu:

Tämän jälkeen porovarasta etsivä Erkkilä kyselee, onko Leila nähnyt kenenkään liikkuvan lähistöllä.

Haanpää on kirjoittanut repliikkinsä yleiskielellä, mutta valmiissa elokuvassa lappalaiset puhuvat jonkinlaista mie ja sie -murretta saamen kielellä väritettynä. Valmiin elokuvan repliikeistä on välillä hyvin vaikea saada selvää, mutta pääpiirteissään tämä vuoropuhelu etenee elokuvassa seuraavasti:

Toinen esimerkki on käsikirjoitukseen 22. sivuun viittaava vuoropuhelu Leilan ja hänen isoäitinsä välillä.

Valmiissa elokuvassa Aila ei puhu mitään, mutta mummun repliikit ovat tutunlaisia.

Tämän jälkeen äänessä on kehyskertomuksen kertojana toimiva turisti, yhdysvaltalainen kirjailija Harm (Mogens Wieth), jonka äänenä kuullaan Matti Oravistoa.

Aila ja Reino, Mirjami Kuosmanen ja Tapio Rautavaara. Kuva: Blomberg / KAVI

Blombergin ja Kuosmasen poika Erkka Blomberg ei hänkään tiennyt Haanpään osallisuudesta, mutta muistaa vanhempiensa tuttavapiirissä olleen runsaasti eri alojen taiteilijoita, myös kirjailijoita. Haanpää ja Blomberg ovat saattaneet tuntea toisensa jo 1930-luvun lopulta niiltä ajoilta, kun Haanpää ja Tapiovaara suunnittelivat yhteistyötään, sillä Tapiovaara teki tuolloin elokuviaan nimenomaan Blombergin kanssa.

Aila – Pohjolan tyttären aikaan elokuvissa ei ollut lopputekstejä ja tämän elokuvan kohdalla alkutekstitkin ovat jääneet erittäin suppeiksi. Käsikirjoittajia ei kreditoida lainkaan, joten myöskään Haanpään nimeä ei alkuteksteissä nähdä. Näin kirjailijan osallisuus elokuvantekoon on pysynyt pimennossa liki seitsemänkymmentä vuotta.

Rautavaara, Kuosmanen ja koira Erik Blombergin valokuvassa.

Arctic Furyn vuoropuhelua Haanpään muistikirjassa:

Pentti Haanpään seura

Esko Nikkari ja Esko Hukkanen elokuvassa Kivenpyörittäjän kylä (1995). Kuva: Rax Rinnekangas / Dada-Filmi

61-vuotiaan Markku Pölösen liki vuosikymmenen mittainen (omasta tahdosta riippumaton) tauko pitkien elokuvien teosta on nyt päättynyt ja uusin filmi Oma maa valtaa Suomen valkokankaat perjantaina. Pölönen on tehnyt 1940- ja 1950-luvuille sijoittuvan epookin sotaveteraanista (Konsta Laakso) ja tämän puolisosta (Oona Airola), jotka raivaavat itselleen kodin ja elämän jälleenrakennusaikakauden Suomessa.

Pölösellä oli keskeinen merkitys siinä, että suomalainen elokuva lähti uuteen nousuun 1990-luvun alkupuolen lamavuosista. Yhdessä yössä sekään ei tapahtunut, sillä Taideteollista korkeakoulua käynyt Pölönen sai huomata, ettei 1980-luvun Suomessa pitkiä elokuvia päässyt tekemään kuin harvat ja valitut. Lopulta tähän kiinnittivät huomiota myös elokuvia tukevat ja ostavat tahot, joista Suomen elokuvasäätiö, Yleisradio, MTV3 ja AVEK aloittivat 1990-luvun alussa yhteisen Sparrausrinki-projektin. Tarkoitus oli antaa nuorille elokuvantekijöille eväät tehdä puolipitkä, tunninmittainen esikoiselokuva ja siinä samalla osoittaa kykynsä. Pölösen käsikirjoittama Onnen maa, 1960-luvun Pohjois-Karjalaan sijoittuva tarina suomalaisesta kesästä ja tangosta, oli yksi projektiin valituista.

Pölösen mukaan Sparrausringissä ”nähtiin pienoiskoossa malli, joka luottaa tuottajan harkintakykyyn ja asettaa elokuvahankkeelle luovemmat lähtökohdat”. Dada-Filmi Oy:n Kari Sara tuotti, Kari Sohlberg kuvasi ja Pölönen ohjasi Onnen maan noin kahden miljoonan markan budjetilla. Siitä valtaosa oli julkista tukea.

Onnen maa: Riikka Räsänen ja Pentti Koivula. Kuva: Dada-Filmi Oy

Onnen maata ei laskettu suoraan televisioon, vaan se lähetettiin festivaaleille ja muun muassa Tampereen lyhytelokuvajuhlille. Siellä filmin näki silloinen Finnkino Oy:n markkinointipäällikkö Jussi Mäkelä, joka otti Onnen maan Finnkinon teatterilevitykseen. Ensi-ilta oli huhtikuussa 1993, kopioita ja teattereita yksi, molemmat Helsingissä. Arvostelut olivat suotuisia ja lopulta myös yleisö innostui: alle 15 000 katsojaa ei ollut paljon, mutta ne riittivät tekemään Onnen maasta vuoden kuudenneksi katsotuimman kotimaisen elokuvan. Elokuvan ja Pölösen tulevaisuuden kannalta kuitenkin Onnen maan tv-esitys syyskuussa 1993 oli paljon merkityksellisempi tapaus. Yli miljoona katsojaa tuijotti Pölösen esikoisfilmiä kuvaruuduista: yleisö oli saavutettu ja maine oli syntynyt. Jussi-palkintoja jaettaessa Onnen maan nimi huudettiin neljästi, tuottaja sai parhaan elokuvan ja Pölönen käsikirjoituksen palkinnon. Vuonna 1994 Finnkino otti vielä elokuvan VHS-levitykseenkin.

Kivenpyörittäjän kylä: Laura Munsterhjelm ja Martti Suosalo. Kuva: Rax Rinnekangas / Dada-Filmi Oy

Kivenpyörittäjän kylä

36-vuotiaan Pölösen seuraava elokuva lähti tuotantoon pikavauhtia. Mäkelä istui silloin myös Elokuvasäätiön tuotantolautakunnassa ja omien sanojensa mukaan siten osallistui elokuvan rahoituksen järjestymiseen. Aiheen nuori ohjaaja lainasi parinkymmenen vuoden takaa, pohjoiskarjalaisen Heikki Turusen romaani Kivenpyörittäjän kylä (1976) oli pyörinyt Pölösen mielessä jo pitkään ja nyt sen filmaaminen oli mahdollista. Onnen maan pääporukka lähti tekemään seuraavaa filmiä, jonka budjetista hieman yli puolet oli Elokuvasäätiön tuotantotukea. Kuuteen miljoonaan markkaan mahtui myös tv-ennakkomyynnistä kertynyttä tuohta.

Pölönen ja vakiokuvaaja Sohlberg filmasivat Kivenpyörittäjän kylän kesällä 1994 pääasiassa Juualla. 1970-luvun paluumuuttajista kertovan filmin pääosaan Pölönen valitsi Martti Suosalon, joka ei ollut täysin uusi tuttavuus, olihan hänellä näkyvä rooli jo Pekka Parikan Talvisodassa (1989), mutta päärooli oli nyt ensimmäinen. Muitakin rooleja Pölönen miehitti tuoreemmilla, vähemmän kuluneilla kasvoilla, mutta oli mukana suomalaiselokuvien vakiokalustoakin.

Kivenpyörittäjän kylä ei kuitenkaan syntynyt helppoon aikaan. Kotimaisen elokuvan suosio oli romahtanut nopeasti, vuosittain oli muutama iso hitti ja sen jälkeen liuta enemmän tai vähemmän surkeasti menneitä filmejä. Eritoten 1990-luku oli näyttäytynyt huonona: vuosina 1990–1993 vain kuusi kotimaista elokuvaa ylitti sadantuhannen katsojan rajan, niistä neljä oli Turhapuroja ja kaksi Vääpeli Körmyjä. Vuonna 1994 satatuhatta katsojaa jäi haaveeksi: katsotuimman kotimaisen tittelin sai Timo Koivusalon esikoisohjaus Pekko ja poika 61 707:llä katsojallaan. Edes Turhapuro ei enää kannattanut, ei ainakaan ilman Vesa-Matti Loiria, sillä Esko Salmisen tähdittämä Uuno Turhapuro veli sai vain 20 000 katsojaa. Melkoinen pudotus kymmenessä vuodessa Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvan 750 000:sta katsojasta.

Yleisö oli voitettava takaisin sellaisella aiheella, joka vetoaisi eri ikä- ja yhteiskuntaluokkiin, maalaisiin ja kaupunkilaisiin. Sellaisen elokuvan tekemisen kun taitaisi, niin ei koskaan tarvitsisi pelätä katsojakatoa. Kuitenkin oli ilmeisen selvää, ettei kaupunkikeskeiselle tarinalle ollut nyt kysyntää. Ihan puskafarssiakaan ei kannattanut tehdä, sillä 1990-luvun lamassa eläneet suomalaiset halusivat nähdä nyt merkityksellisempää viihdettä. Sellaisesta Kivenpyörittäjän kylä kävi erinomaisesti. Jo Turusen tunnetuimman romaanin, Simpauttajan, vuonna 1975 valmistunut tv-elokuvasovitus oli osoittanut Turusen teosten kiinnostavuuden filmimuodossakin. Simpauttajasta oli tietysti aikaa, mutta Onnen maasta ei. Yleisradio esitti filmin uusintana tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1995, puolitoista kuukautta ennen Kivenpyörittäjän kylän ensi-iltaa, joka koitti helmikuun 17. päivänä.

Kivenpyörittäjän kylästä otettiin heti alkuun viisitoista esityskopiota, jotka lähetettiin Helsingin Forum 1 -teatterin lisäksi Iisalmeen, Imatralle, Joensuuhun, Kajaaniin, Kiteelle, Kuopioon, Lappeenrantaan, Lieksaan, Mikkeliin, Savonlinnaan, Tampereelle, Turkuun ja Varkauteen. Ensi-iltaviikonloppu lupaili hyvää: Helsingin yhdestä teatterista kertyi 3 880 ja kaikista teattereista yhteensä 16 779 katsojaa. Elokuva sai Joensuusta 2 070 katsojaa, Tampereella, Turussa ja Lieksassa mentiin myös yli tuhannen katsojan. Toisena viikonloppuna Helsingin teatterin katsojamäärä nousi 5 635:een ja kolmantenakin se oli vielä 5 331. Neljäntenä viikonloppuna elokuva laajensi Helsingissä myös Itäkeskuksen Kino 1:een, samalla kun filmistä otettiin kaikkiaan seitsemän lisäkopiota.

Ensimmäisen kymmenen päivän aikana Kivenpyörittäjän kylä keräsi eri puolilta Suomea yhteensä 49 395 katsojaa. Runsas pari viikkoa ensi-illan jälkeen katsojia oli kasassa 84 600 kappaletta. Kaikkiaan elokuvalle kertyi 292 330 katsojaa. Sillä se ylsi heittämällä vuoden katsotuimmaksi kotimaiseksi ja hävisi ulkomaisistakin vain 007 ja kultaiselle silmälle (1995), ensimmäiselle Bond-filmille kuuteen vuoteen.

Kivenpyörittäjän kylän keräämät 10 927 711:n markan lipputulot osoittavat, ettei katsojia tarvinnut haalia alennuslipuilla: Pölösen filmin näkemisestä maksettiin lähes pennilleen maan keskiarvon mukainen hinta. Markka vaihtoi omistajaa myös videokasettijulkaisun myötä, yli 16 000 kappaleen myyntimäärä oli kotimaisen elokuvan siihenastinen ennätys. Turunenkin oli varmasti tyytyväinen, sillä elokuvan myötä Kivenpyörittäjän kylästä otettiin useita uusia painoksia.

Kuningasjätkä: Esko Nikkari. Kuva: Fennada-Filmi Oy

Se, ettei Pölösen elokuva jäänyt vuoden ainoaksi  kotimaiseksi hitiksi, lupaili tietysti ruusuista huomista. Televisiosta tutut Kummelin pojat valtasivat lokakuussa valkokankaat Matti Grönbergin Kummeli Storiesilla, jonka kävi katsomassa 167 132 komediannälkäistä katsojaa. Huominen ei kuitenkaan ollut niin ruusuinen: vuonna 1996 ei tullutkaan yhtäkään sadantuhannen katsojan kotimaista elokuvaa ja sitä seuraavana vuonna vain yksi, Grönbergin Kummeli Kultakuume.

Joka tapauksessa Kivenpyörittäjän kylä osoitti, että kotimainen elokuva saattoi yhä kiinnostaa suurta yleisöä. Miten sitten olisi käynyt, jos Kivenpyörittäjän kylän filmatisointi olisikin toteutunut jo 1970-luvulla? Rauni Mollberg halusi heti tuoreeltaan filmata Turusen romaanin, jonka filmatisointiin hän sai Elokuvasäätiöltä maaliskuussa 1978 muhkean tuotantotuen, joka sitten toukokuussa laskettiin alle puoleen. Kansallisfilmografian mukaan syy elokuvan toteutumatta jäämiseen oli rahan sijaan Mollbergin ja Turusen näkemyserot. Varmaa on vain se, että Mollbergin seuraava elokuva olikin Milka (1980).

Kivenpyörittäjän kylän jälkeen Pölönen ohjasi televisiolle tunninmittaisen Abielin (1996) ja valkokangaslevitykseen 1950-luvun tukkilaisfilmeille kumartaneen Kuningasjätkän (1998). Pölösen omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautuva Kuningasjätkäkin sai hyvää mainosta Onnen maasta, jonka Yle esitti uusintana viisi päivää ennen Kuningasjätkän ensi-iltaa helmikuussa 1998. Kuningasjätkä keräsi elokuvateattereihin komeat 276 408 katsojaa, häviten vuoden kotimaisista vain Raimo O. Niemen Pojalle ja ilvekselle (1998). Ne olivatkin vuoden ainoat kotimaiset hitit, mutta vuonna 1999 kaikki muuttui. Vuoden kymmenen katsotuimman elokuvan joukkoon ylsi neljä kotimaista, jotka keräsivät yhteensä noin 1,2 miljoonaa katsojaa. Kotimainen elokuva oli valloittanut yleisön takaisin.

Kun Pölösen yhdeksäs pitkä elokuva Oma maa saa ensi-iltansa tämän viikon perjantaina, suomalainen elokuva ei yleisömäärän suhteen tällä hetkellä kaipaa pelastajaa. Sen sijaan muuallekin kuin kaupunkiin sijoittuvia suuria elokuvia se kaipaa ja sellaisen Pölönen jälleen tarjoaa.

Markku Pölönen Oman maan kuvauksissa. Kuva: Jouko Piipponen / Solar Films

 Miljoonan katsojan Pölönen