Tapio Rautavaara porovaras Reinona elokuvassa Aila – Pohjolan tytär. Kuva: Erik Blomberg (Blombergin perikunta, KAVI, VLMedia)

Vuonna 1939 kaksi nuorta taiteilijaa, kirjailija Pentti Haanpää ja elokuvaohjaaja Nyrki Tapiovaara, istuivat iltaa Helsingissä ja sopivat yhdessä tehtävästä elokuvasta. Talvisodan sytyttyä molemmat lähtivät isänmaan palvelukseen ja Tapiovaara jäi sille reissulle. Sovittua elokuvaa ei koskaan tullut, mutta Haanpää kirjoitti aiheen pohjalta keskeneräiseksi jääneen novellikertomuksen nimeltä Kivet.

1940-luvun puolivälissä Haanpää tarjosi Kauneuden kirot -nimistä romaanikäsikirjoitustaan Fenno-Filmille elokuvan aiheeksi, mutta nuori tuotantoyhtiö kieltäytyi tarjouksesta. Haanpään isän ideasta syntynyt tarina perheensä hylkäävästä naisesta ilmestyi kirjan muodossa vasta muutama vuosi sitten..

Näytti siltä, että Haanpään (1905–1955) yritykset elokuvanteossa päättyivät tavalla tai toisella onnettomasti, vaikka kirjailijana hän olikin erityisen suosittu. 1960–1980-luvuilla Haanpään tuotannosta syntyi useita tv-sovituksia, joista Veli-Matti Saikkosen ja Ralf Långbackan ohjaama Yhdeksän miehen saappaat (1969) on varsinainen klassikko. Tuore arkistolöytö kuitenkin osoittaa Haanpään päässeen sittenkin tekemään yhtä toteutunutta elokuvaa.

Blomberg ja Witikka taustalla akkujen parissa. Kuva: KAVI

Michael Powell esittää: Arctic Fury

Melko tarkalleen kymmenen vuotta Haanpään ja Tapiovaaran illanistujaisten jälkeen kaksi muuta nuorta taiteilijaa olivat Lapissa filmaamassa kansainvälistä suomalaista elokuvaa. 32-vuotias Jack Witikka, englantilaisia elokuvia maahantuoneen Parvisfilmi Oy:n toimitusjohtaja, ja 34-vuotias Erik Blomberg, jo kaikenlaista kokenut elokuvaaja ja tuottaja, olivat yhdessä kirjoittaneet Arctic Fury -nimisen tarinan lappalaisen porokeisarin Aila-tyttären (Mirjami Kuosmanen) ja porovarkaan (Tapio Rautavaara) lyhyestä romanssista, joka ei pääty onnellisesti. Ennen valmistumistaan elokuva sai nimen Aila – Pohjolan tytär.

Witikka oli hetkeä aiemmin käynyt opintomatkalla Englannissa ja seurannut maailmanluokan ohjaajakaksikon Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin työskentelyä studiolla. Aikansa suomalaiseksi poikkeuksellisen kielitaitoinen Witikka oli tutustunut Powelliin jo Parvisfilmin kautta, ja onnistui jotenkin saamaan itselleen paikan mestarin uuden filmin kuvauksista. Lienee todennäköistä, että Witikka oli paikalla vain sivustakatsojana. Tämä yhteys Powelliin kuitenkin mahdollisti yhteistyön, jonka kaltaisesta suuretkin suomalaiset elokuvatuotantoyhtiöt saattoivat vain uneksia. Witikka kertoi Powellille hänen ja Blombergin elokuvaideasta, eksoottiseen Lappiin sijoittuvasta filmistä, jonka tuotantoa ja valmistumista Powell lupasi tukea – ei rahallisesti, mutta markkinoimalla elokuvaa ulkomaita varten ja antamalla Witikan käyttöön leikkaajatuttunsa John Seabournen. Kaiken piti mennä kaveripohjalta, sopimuksia ei kirjoiteltu.

Powellin nimen on täytynyt painaa jo varhaisessa vaiheessa, sillä Witikka sai järjestettyä elokuvalleen vuokrakaluston ja raakafilmin, jotka eivät tuohon aikaan olleet halpoja. Ensimmäisen elokuvansa, Suomalaisen Oopperan työstä ennen Pähkinänsärkijän ensi-iltaa kertovan  Ennen ensi-iltaa -dokumenttinsa kameran ja raakafilmin Witikka oli saanut Suomen Filmiteollisuudelta, joka niitä vastaan sai elokuvan esitysoikeudet. On mahdollista, että tällainen samanlainen sopimus tehtiin nyt Suomi-Filmi Oy:n kanssa, sillä Risto Orkon johtama yhtiö vastasi Aila – Pohjolan tyttären teatterilevityksestä. Suomi-Filmi oli vain muutamaa vuotta aiemmin tuottanut Valentin Vaalan ohjaaman Lappiin sijoittuvan romanttisen tarinan Maaret – tunturien tytön (1947), jolla on nimen lisäksi muitakin yhtäläisyyksiä Witikan elokuvan kanssa.

Toinen värivalokuva elokuvan kuvauksista, nyt Mirjami Kuosmasesta. Kuva: Blomberg / KAVI

Erik Blomberg oli itsestään selvä osa tätä Witikan esikoispitkää, olihan hän kuvannut jo Ennen ensi-iltaa -lyhytfilmin, joka valmistui vain hetkeä ennen kaksikon lähtöä Lappiin. Sen lisäksi Blombergilla oli jo aiempaa kokemusta kuvaamisesta Lapissa, mitä monelta ei vielä löytynytkään.

Vaikka Blomberg ja Witikka olivat hyvin samanikäisiä, heillä oli hyvin erilainen tausta elokuvantekijöinä. Blombergilla oli jo yli kymmenen vuoden kokemus elokuvanteosta. Vuonna 1936, vain 22-vuotiaana. hän kuvasi Orkon VMV 6:n (1936) ja työskenteli sittemmin kuvaajana Ruotsissakin. Arvokasta kokemusta oli myös elokuvatuotannosta Erik Blomberg Oy:n ja Elosalama Oy:n nimissä. Vaikka Blombergilla oli selvästi halu pitää langat näpeissään, hänellä ei myöhempien kertomustensa mukaan ollut tuolloin mitään intoa ryhtyä ohjaajaksi. Aila – Pohjolan tyttären aiheuttama pettymys ja Aarne Tarkaksen saamattomuus Valkoisen peuran (1952) kuvauksissa lopulta johtivat siihen, että Blombergista tuli tuon elokuvan ohjaaja.

Blomberg, Powell ja Witikka. Kuva: KAVI

Witikan ja Blombergin kamerat pyörivät Lapissa talvella 1949. Pääosiin valikoituivat Kuosmanen, Blombergin puoliso, ja Rautavaara, tuore olympiavoittaja Lontoon olympialaisista. Ennen pitkää elokuva kohtasi odottamattomia ongelmia: Ailan isän rooliin valittu Eino Jurkka joutui lähtemään takaisin kaupunkiin kesken kuvausten ja Powellin lähettämä Seabourne oli Blombergin myöhempien muisteluiden mukaan enemmän tai vähemmän pihalla siitä, mitä oikeastaan tehtiin. Blomberg kertoi Filmihullun haastattelussa 1980-luvulla, kuinka Seabourne kuvausten jälkeen vain totesi, ettei materiaalia ole tarpeeksi. Kenties juuri tästä syystä, mutta myös Jurkan lähdön takia elokuvaa kuvattiin uudelleen seuraavan talven lumilla, Anton Soinin korvatessa Jurkan.

Kolmikymppisten suomalaispoikien ja 60-vuotiaan englantilaisen leikkaajan yhteistyöstä tuli – kuten Blomberg itsekin sanoi – "surkea kompromissi, ei sitä eikä tätä". Blomberg sai kuitenkin työstään ansaitun parhaan kuvauksen Jussi-palkinnon. Kaiken muun lisäksi Blomberg osasi tai uskalsi kuvata vaimoaan aivan toisella tavalla kuin muut kuvaajat. Kuosmanen oli kaukana sen ajan tyypillisestä suomalaisesta filmitähdestä: tumma ja muodokas nainen tavanomaisen sievän ja sievistelevän vaaleaverikön sijaan. Kaikki se potentiaali, mikä Aila – Pohjolan tyttäressä näkyy, mutta jäi kunnolla hyödyntämättä, lunastettiin sitten Blombergin ja Kuosmasen Valkoisessa peurassa. Siitä tulikin se ensimmäinen kansainvälistä menestystä saanut suomalaiselokuva; ei Aila – Pohjolan tyttärestä, joka Powellista huolimatta ei saanut minkäänlaista ulkomaanlevitystä. Mutta tuotantoyhtiön toilailut raha-asioiden kanssa johtivat siihen, ettei Blomberg saanut Valkoisesta peurasta montaakaan penniä ja elokuvan saama Golden Globe -palkintokin päätyi Risto Orkon palkintokaappiin. Valkoisen peuran tuottanut Junior-Filmi Oy nimittäin ajautui konkurssiin ja yksi velkojista oli Suomi-Filmi, joka lunasti yhtiön molemmat elokuvat vastineeksi maksamattomista laboratoriolaskuista.

Mirjami Kuosmanen Ailana. Kuva: Blomberg / KAVI

"Vuoropuhelua Arctic Furyyn"

Aila – Pohjolan tytär jäi vuosikymmenten varrella unhon helmaan, mutta juuri ilmestynyt DVD-tallenne tuo sen jälleen ihmisten saataville. Vuosi 2018 toi tullessaan myös uutta tietoa liittyen elokuvan tuotantoprosessiin, sillä elokuvaa tutkiessani löysin Pentti Haanpään arkiston digitoiduista materiaaleista muistivihon, jossa on "vuoropuhelua Arctic Furyyn (ulkokuvat)". Maaliskuun 14. päivänä 1949 Piippolassa päivätty muistikirja viittaa elokuvan käsikirjoituksen sivuihin, joita ei nyt ole käytettävissä, sillä KAVI:n käsikirjoituksia säilövä arkistotila on parhaillaan remontissa. Elokuvan DVD-tallenteen saatuani vertasin muistivihon vuoropuhelua itse elokuvan vuoropuheluun, ja yhtäläisyydet ovat ilmeisiä.

Haanpään muistivihko on päivätty niihin aikoihin, kun Witikka ja Blomberg olivat jo Lapissa kuvaamassa elokuvaansa – mykkänä, repliikit äänitettiin jälkikäteen studiossa. Kansallisfilmografian mukaan elokuvan kuvauskäsikirjoituksesta puuttuvat repliikit lähes kokonaan, eikä niitä valmiissa elokuvassaakaan ole kuin noin kahdeksankymmentä. Edellinen selittynee juuri sillä, että Haanpää vasta kirjoitti ulkokuvien vuoropuhelua silloin, kun kamerat jo kävivät. Toisekseen elokuvan ilmaisu oli muutenkin niin kuvapainotteista, ettei sen ulkokuvissa paljon repliikkejä tarvittukaan. Sisäkuviin niitä olisi helppo lisätä myöhemmin studiokuvausvaiheessa. Haanpään kirjoitusten ja valmiin elokuvan eroja selittänee seuraavan talven uusinta- ja lisäkuvaukset. Kahden talven väliin jäi runsaasti aikaa muokata repliikkejä.

Hattupäiset Blomberg ja Witikka kuvaustauolla. Kuva: KAVI

Valmiissa elokuvassa ulkokuvienkin osalta replikointi on hyvin vähäistä ja vähäsanaista, mutta Haanpään kirjoittama vuoropuhelu oli huomattavasti runsaampaa. Maaliskuussa 1949, Haanpään kirjoittaessa repliikkejä, päähenkilön nimi oli vielä Leila, isänsä nimi Erkkilä (valmiissa elokuvassa Morokka) ja porovarkaan nimi Antti (elokuvassa Reino).

Otettakoon esimerkiksi kuvauskäsikirjoituksen seitsemänteen sivuun viittava vuoropuhelu:

Tämän jälkeen porovarasta etsivä Erkkilä kyselee, onko Leila nähnyt kenenkään liikkuvan lähistöllä.

Haanpää on kirjoittanut repliikkinsä yleiskielellä, mutta valmiissa elokuvassa lappalaiset puhuvat jonkinlaista mie ja sie -murretta saamen kielellä väritettynä. Valmiin elokuvan repliikeistä on välillä hyvin vaikea saada selvää, mutta pääpiirteissään tämä vuoropuhelu etenee elokuvassa seuraavasti:

Toinen esimerkki on käsikirjoitukseen 22. sivuun viittaava vuoropuhelu Leilan ja hänen isoäitinsä välillä.

Valmiissa elokuvassa Aila ei puhu mitään, mutta mummun repliikit ovat tutunlaisia.

Tämän jälkeen äänessä on kehyskertomuksen kertojana toimiva turisti, yhdysvaltalainen kirjailija Harm (Mogens Wieth), jonka äänenä kuullaan Matti Oravistoa.

Aila ja Reino, Mirjami Kuosmanen ja Tapio Rautavaara. Kuva: Blomberg / KAVI

Blombergin ja Kuosmasen poika Erkka Blomberg ei hänkään tiennyt Haanpään osallisuudesta, mutta muistaa vanhempiensa tuttavapiirissä olleen runsaasti eri alojen taiteilijoita, myös kirjailijoita. Haanpää ja Blomberg ovat saattaneet tuntea toisensa jo 1930-luvun lopulta niiltä ajoilta, kun Haanpää ja Tapiovaara suunnittelivat yhteistyötään, sillä Tapiovaara teki tuolloin elokuviaan nimenomaan Blombergin kanssa.

Aila – Pohjolan tyttären aikaan elokuvissa ei ollut lopputekstejä ja tämän elokuvan kohdalla alkutekstitkin ovat jääneet erittäin suppeiksi. Käsikirjoittajia ei kreditoida lainkaan, joten myöskään Haanpään nimeä ei alkuteksteissä nähdä. Näin kirjailijan osallisuus elokuvantekoon on pysynyt pimennossa liki seitsemänkymmentä vuotta.

Rautavaara, Kuosmanen ja koira Erik Blombergin valokuvassa.

Arctic Furyn vuoropuhelua Haanpään muistikirjassa:

Pentti Haanpään seura

Esko Nikkari ja Esko Hukkanen elokuvassa Kivenpyörittäjän kylä (1995). Kuva: Rax Rinnekangas / Dada-Filmi

61-vuotiaan Markku Pölösen liki vuosikymmenen mittainen (omasta tahdosta riippumaton) tauko pitkien elokuvien teosta on nyt päättynyt ja uusin filmi Oma maa valtaa Suomen valkokankaat perjantaina. Pölönen on tehnyt 1940- ja 1950-luvuille sijoittuvan epookin sotaveteraanista (Konsta Laakso) ja tämän puolisosta (Oona Airola), jotka raivaavat itselleen kodin ja elämän jälleenrakennusaikakauden Suomessa.

Pölösellä oli keskeinen merkitys siinä, että suomalainen elokuva lähti uuteen nousuun 1990-luvun alkupuolen lamavuosista. Yhdessä yössä sekään ei tapahtunut, sillä Taideteollista korkeakoulua käynyt Pölönen sai huomata, ettei 1980-luvun Suomessa pitkiä elokuvia päässyt tekemään kuin harvat ja valitut. Lopulta tähän kiinnittivät huomiota myös elokuvia tukevat ja ostavat tahot, joista Suomen elokuvasäätiö, Yleisradio, MTV3 ja AVEK aloittivat 1990-luvun alussa yhteisen Sparrausrinki-projektin. Tarkoitus oli antaa nuorille elokuvantekijöille eväät tehdä puolipitkä, tunninmittainen esikoiselokuva ja siinä samalla osoittaa kykynsä. Pölösen käsikirjoittama Onnen maa, 1960-luvun Pohjois-Karjalaan sijoittuva tarina suomalaisesta kesästä ja tangosta, oli yksi projektiin valituista.

Pölösen mukaan Sparrausringissä ”nähtiin pienoiskoossa malli, joka luottaa tuottajan harkintakykyyn ja asettaa elokuvahankkeelle luovemmat lähtökohdat”. Dada-Filmi Oy:n Kari Sara tuotti, Kari Sohlberg kuvasi ja Pölönen ohjasi Onnen maan noin kahden miljoonan markan budjetilla. Siitä valtaosa oli julkista tukea.

Onnen maa: Riikka Räsänen ja Pentti Koivula. Kuva: Dada-Filmi Oy

Onnen maata ei laskettu suoraan televisioon, vaan se lähetettiin festivaaleille ja muun muassa Tampereen lyhytelokuvajuhlille. Siellä filmin näki silloinen Finnkino Oy:n markkinointipäällikkö Jussi Mäkelä, joka otti Onnen maan Finnkinon teatterilevitykseen. Ensi-ilta oli huhtikuussa 1993, kopioita ja teattereita yksi, molemmat Helsingissä. Arvostelut olivat suotuisia ja lopulta myös yleisö innostui: alle 15 000 katsojaa ei ollut paljon, mutta ne riittivät tekemään Onnen maasta vuoden kuudenneksi katsotuimman kotimaisen elokuvan. Elokuvan ja Pölösen tulevaisuuden kannalta kuitenkin Onnen maan tv-esitys syyskuussa 1993 oli paljon merkityksellisempi tapaus. Yli miljoona katsojaa tuijotti Pölösen esikoisfilmiä kuvaruuduista: yleisö oli saavutettu ja maine oli syntynyt. Jussi-palkintoja jaettaessa Onnen maan nimi huudettiin neljästi, tuottaja sai parhaan elokuvan ja Pölönen käsikirjoituksen palkinnon. Vuonna 1994 Finnkino otti vielä elokuvan VHS-levitykseenkin.

Kivenpyörittäjän kylä: Laura Munsterhjelm ja Martti Suosalo. Kuva: Rax Rinnekangas / Dada-Filmi Oy

Kivenpyörittäjän kylä

36-vuotiaan Pölösen seuraava elokuva lähti tuotantoon pikavauhtia. Mäkelä istui silloin myös Elokuvasäätiön tuotantolautakunnassa ja omien sanojensa mukaan siten osallistui elokuvan rahoituksen järjestymiseen. Aiheen nuori ohjaaja lainasi parinkymmenen vuoden takaa, pohjoiskarjalaisen Heikki Turusen romaani Kivenpyörittäjän kylä (1976) oli pyörinyt Pölösen mielessä jo pitkään ja nyt sen filmaaminen oli mahdollista. Onnen maan pääporukka lähti tekemään seuraavaa filmiä, jonka budjetista hieman yli puolet oli Elokuvasäätiön tuotantotukea. Kuuteen miljoonaan markkaan mahtui myös tv-ennakkomyynnistä kertynyttä tuohta.

Pölönen ja vakiokuvaaja Sohlberg filmasivat Kivenpyörittäjän kylän kesällä 1994 pääasiassa Juualla. 1970-luvun paluumuuttajista kertovan filmin pääosaan Pölönen valitsi Martti Suosalon, joka ei ollut täysin uusi tuttavuus, olihan hänellä näkyvä rooli jo Pekka Parikan Talvisodassa (1989), mutta päärooli oli nyt ensimmäinen. Muitakin rooleja Pölönen miehitti tuoreemmilla, vähemmän kuluneilla kasvoilla, mutta oli mukana suomalaiselokuvien vakiokalustoakin.

Kivenpyörittäjän kylä ei kuitenkaan syntynyt helppoon aikaan. Kotimaisen elokuvan suosio oli romahtanut nopeasti, vuosittain oli muutama iso hitti ja sen jälkeen liuta enemmän tai vähemmän surkeasti menneitä filmejä. Eritoten 1990-luku oli näyttäytynyt huonona: vuosina 1990–1993 vain kuusi kotimaista elokuvaa ylitti sadantuhannen katsojan rajan, niistä neljä oli Turhapuroja ja kaksi Vääpeli Körmyjä. Vuonna 1994 satatuhatta katsojaa jäi haaveeksi: katsotuimman kotimaisen tittelin sai Timo Koivusalon esikoisohjaus Pekko ja poika 61 707:llä katsojallaan. Edes Turhapuro ei enää kannattanut, ei ainakaan ilman Vesa-Matti Loiria, sillä Esko Salmisen tähdittämä Uuno Turhapuro veli sai vain 20 000 katsojaa. Melkoinen pudotus kymmenessä vuodessa Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvan 750 000:sta katsojasta.

Yleisö oli voitettava takaisin sellaisella aiheella, joka vetoaisi eri ikä- ja yhteiskuntaluokkiin, maalaisiin ja kaupunkilaisiin. Sellaisen elokuvan tekemisen kun taitaisi, niin ei koskaan tarvitsisi pelätä katsojakatoa. Kuitenkin oli ilmeisen selvää, ettei kaupunkikeskeiselle tarinalle ollut nyt kysyntää. Ihan puskafarssiakaan ei kannattanut tehdä, sillä 1990-luvun lamassa eläneet suomalaiset halusivat nähdä nyt merkityksellisempää viihdettä. Sellaisesta Kivenpyörittäjän kylä kävi erinomaisesti. Jo Turusen tunnetuimman romaanin, Simpauttajan, vuonna 1975 valmistunut tv-elokuvasovitus oli osoittanut Turusen teosten kiinnostavuuden filmimuodossakin. Simpauttajasta oli tietysti aikaa, mutta Onnen maasta ei. Yleisradio esitti filmin uusintana tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1995, puolitoista kuukautta ennen Kivenpyörittäjän kylän ensi-iltaa, joka koitti helmikuun 17. päivänä.

Kivenpyörittäjän kylästä otettiin heti alkuun viisitoista esityskopiota, jotka lähetettiin Helsingin Forum 1 -teatterin lisäksi Iisalmeen, Imatralle, Joensuuhun, Kajaaniin, Kiteelle, Kuopioon, Lappeenrantaan, Lieksaan, Mikkeliin, Savonlinnaan, Tampereelle, Turkuun ja Varkauteen. Ensi-iltaviikonloppu lupaili hyvää: Helsingin yhdestä teatterista kertyi 3 880 ja kaikista teattereista yhteensä 16 779 katsojaa. Elokuva sai Joensuusta 2 070 katsojaa, Tampereella, Turussa ja Lieksassa mentiin myös yli tuhannen katsojan. Toisena viikonloppuna Helsingin teatterin katsojamäärä nousi 5 635:een ja kolmantenakin se oli vielä 5 331. Neljäntenä viikonloppuna elokuva laajensi Helsingissä myös Itäkeskuksen Kino 1:een, samalla kun filmistä otettiin kaikkiaan seitsemän lisäkopiota.

Ensimmäisen kymmenen päivän aikana Kivenpyörittäjän kylä keräsi eri puolilta Suomea yhteensä 49 395 katsojaa. Runsas pari viikkoa ensi-illan jälkeen katsojia oli kasassa 84 600 kappaletta. Kaikkiaan elokuvalle kertyi 292 330 katsojaa. Sillä se ylsi heittämällä vuoden katsotuimmaksi kotimaiseksi ja hävisi ulkomaisistakin vain 007 ja kultaiselle silmälle (1995), ensimmäiselle Bond-filmille kuuteen vuoteen.

Kivenpyörittäjän kylän keräämät 10 927 711:n markan lipputulot osoittavat, ettei katsojia tarvinnut haalia alennuslipuilla: Pölösen filmin näkemisestä maksettiin lähes pennilleen maan keskiarvon mukainen hinta. Markka vaihtoi omistajaa myös videokasettijulkaisun myötä, yli 16 000 kappaleen myyntimäärä oli kotimaisen elokuvan siihenastinen ennätys. Turunenkin oli varmasti tyytyväinen, sillä elokuvan myötä Kivenpyörittäjän kylästä otettiin useita uusia painoksia.

Kuningasjätkä: Esko Nikkari. Kuva: Fennada-Filmi Oy

Se, ettei Pölösen elokuva jäänyt vuoden ainoaksi  kotimaiseksi hitiksi, lupaili tietysti ruusuista huomista. Televisiosta tutut Kummelin pojat valtasivat lokakuussa valkokankaat Matti Grönbergin Kummeli Storiesilla, jonka kävi katsomassa 167 132 komediannälkäistä katsojaa. Huominen ei kuitenkaan ollut niin ruusuinen: vuonna 1996 ei tullutkaan yhtäkään sadantuhannen katsojan kotimaista elokuvaa ja sitä seuraavana vuonna vain yksi, Grönbergin Kummeli Kultakuume.

Joka tapauksessa Kivenpyörittäjän kylä osoitti, että kotimainen elokuva saattoi yhä kiinnostaa suurta yleisöä. Miten sitten olisi käynyt, jos Kivenpyörittäjän kylän filmatisointi olisikin toteutunut jo 1970-luvulla? Rauni Mollberg halusi heti tuoreeltaan filmata Turusen romaanin, jonka filmatisointiin hän sai Elokuvasäätiöltä maaliskuussa 1978 muhkean tuotantotuen, joka sitten toukokuussa laskettiin alle puoleen. Kansallisfilmografian mukaan syy elokuvan toteutumatta jäämiseen oli rahan sijaan Mollbergin ja Turusen näkemyserot. Varmaa on vain se, että Mollbergin seuraava elokuva olikin Milka (1980).

Kivenpyörittäjän kylän jälkeen Pölönen ohjasi televisiolle tunninmittaisen Abielin (1996) ja valkokangaslevitykseen 1950-luvun tukkilaisfilmeille kumartaneen Kuningasjätkän (1998). Pölösen omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautuva Kuningasjätkäkin sai hyvää mainosta Onnen maasta, jonka Yle esitti uusintana viisi päivää ennen Kuningasjätkän ensi-iltaa helmikuussa 1998. Kuningasjätkä keräsi elokuvateattereihin komeat 276 408 katsojaa, häviten vuoden kotimaisista vain Raimo O. Niemen Pojalle ja ilvekselle (1998). Ne olivatkin vuoden ainoat kotimaiset hitit, mutta vuonna 1999 kaikki muuttui. Vuoden kymmenen katsotuimman elokuvan joukkoon ylsi neljä kotimaista, jotka keräsivät yhteensä noin 1,2 miljoonaa katsojaa. Kotimainen elokuva oli valloittanut yleisön takaisin.

Kun Pölösen yhdeksäs pitkä elokuva Oma maa saa ensi-iltansa tämän viikon perjantaina, suomalainen elokuva ei yleisömäärän suhteen tällä hetkellä kaipaa pelastajaa. Sen sijaan muuallekin kuin kaupunkiin sijoittuvia suuria elokuvia se kaipaa ja sellaisen Pölönen jälleen tarjoaa.

Markku Pölönen Oman maan kuvauksissa. Kuva: Jouko Piipponen / Solar Films

 Miljoonan katsojan Pölönen

Yö oli musta, tappaja valkoinen ja kuolema punainen. Halloween –  naamioiden yö synnytti tähän päivään saakka eläneen franchisen, mutta miten sarjan elokuvat menestyivät Suomessa?

Parissa viikossa laadittu käsikirjoitus. Psykon päänäyttelijän tytär. 300 000 dollaria. 20 kuvauspäivää. Ohjaajan itsensä säveltämä syntikkamusiikki. 1,98:lla dollarilla naamiaisasuliikkeestä ostettu Kapteeni Kirk -naamari. Näistä aineksista syntyi yksi modernin kauhuelokuvan ja slasher-elokuvien kantaisistä, John Carpenterin Halloween – naamioiden yö (1978). Neljäkymmentä vuotta myöhemminkään Carpenterin pikkubudjetin kauhujännäri ei ole menettänyt tippaakaan sen hohdosta tai tehokkuudesta.

Elokuvatuottaja Irwin Yablans ja rahoittaja Moustapha Akkad tilasivat Carpenterilta halloweenin aikaan sijoittuvan kauhufilmin lastenlikkoja metsästävästä murhamiehestä. Carpenter ja hänen silloinen tyttöystävänsä Debra Hill kirjoittivatkin tarinan, jossa pikkupoika Michael tappaa halloween-yönä siskonsa ja tämän poikaystävän. Liki parikymmentä vuotta myöhemmin Michael karkaa vankimielisairaalasta, vaeltaen syksyn hämärän turvin pikkukaupungin lähiötä valkoiseksi maalattu naamari ja tummat haalarit yllään ja puukko kädessään. Yksi sitkeimmin oman henkensä puolesta taistelevista nuorista on halloween-illaksi lapsenvahdiksi lupautunut Laurie (Jamie Lee Curtis). Meyersin kintereillä on hänen lääkärinsä, hullunkiilto silmissä Michaelia metsästävä tohtori Loomis (Donald Pleasence). Michael Meyers karsii nuorisokantaa kovalla kädellä, mutta hänestä itsestään ei henki tahdo lähteä millään. Sen on kahdeksan jatko-osan jälkeen saanut todeta yksi jos toinenkin.

Murhaajan peitti yö.

19-vuotias Jamie Lee Curtis oli käytännössä tuntematon nimi ennen Halloweenia. Carpenterkaan ei aluksi tiennyt sitä, että Curtisin vanhemmat olivat 1950-luvun supertähdet Tony Curtis ja Janet Leigh, Alfred Hitchcockin Psykon (1960) tähti ja kauhuelokuvan ikonisin ikoni. Brittiläinen Pleasence sen sijaan oli tuttu jo vuosikymmenten ajalta kaikenlaisista elokuvista – Suuren pakoretken (1963) ja Umpikujan (1966) kaltaisista mestariteoksistakin.

Carpenterilla oli ennen Halloweenia takanaan vain kaksi pitkää elokuvaa, opiskelijatyönä aloitettu ja sitten siitä hieman paisunut scifi-komedia Pimeä tähti (1974), joka ei saanut kovinkaan laajaa levitystä. Howard Hawksin Rio Bravon (1959) juonikuviot nykypäivään siirtänyt Hyökkäys poliisiasemalle (1976) levisi jo huomattavasti laajemmalle, avaten Carpenterille uusia mahdollisuuksia ja poikien suoraan myös Halloweenin ohjauspestin.

Kauhufilmeillä Carpenter teki itsestään nimen vuoden 1978 aikana. Halloweenin ohjaamisen ja käsikirjoittamisen lisäksi hän ohjasi Warner Bros. -studiolle tv-elokuvan Vainoavat silmät, joka on kauhutarina tirkistelijästä ja tämän nuoresta kohteesta (Lauren Hutton). Huomattavasti näkyvämpi tapaus oli Carpenterin jo vuosia aiemmin laatimaan alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautunut Laura Marsin silmät, jossa valokuvaaja alkaa nähdä näkyjä tappajan liikkeistä. Irvin Kershnerin ohjaaman elokuvan päärooleissa nähtiin suuri stara Faye Dunaway ja uraansa aloitellut Tommy Lee Jones. Laura Marsin silmien maailmanensi-ilta oli pari kuukautta ennen Halloweenia, jonka maailmanvalloitus alkoi kotimaassaan halloweenin aikaan 25. lokakuuta 1978. Kauhufilmeihin suomalaista valtiovaltaa ja muita moraalinvartijoita tervehenkisemmin suhtautunut yhdysvaltalaisyleisö otti elokuvan hurmioituneena vastaan. Vaivaisella 300 000:lla dollarilla tuotettu elokuva keräsi 47:n miljoonan dollarin lipputulot ja noin 30 miljoonaa katsojaa. Vuoden ensi-illoista Halloween oli kymmeneksi katsotuin.

Halloweenin Euroopan-kiertue alkoi Isosta-Britanniasta ja Ranskasta, joista jälkimmäisessä se nähtiin maaliskuussa 1979. Ranskalaisyleisö ei revennyt riemusta, sillä noin 285 000:lla katsojallaan Halloween ylsi vuositilastossa vasta 83. sijalle. Saksalaiset olivat aika paljonkin innokkaampia: 750 000:lla katsojallaan se oli vuoden 31. katsotuin ensi-ilta.

Suomeen perjantaina 13. päivänä

Halloweenin toi Suomeen Adams Filmi Oy, yksi maan kolmesta suuresta teatterinomistajasta ja myöskin yksi suurimmista levitysyhtiöistä. Yhtiö lähetti uuden filminsä Valtion elokuvatarkastamon tarkastettavaksi toukokuun 11. päivänä vuonna 1979 – suomenkielinen nimi Halloween – naamioiden yö oli jo tässä vaiheessa päätetty.

Halloween läpäisi sensuurin melko vähäisin muutoksin. Elokuvatarkastamo katsoi elokuvan 13. kesäkuuta ja lupasi elokuvalle esitysluvan K18-ikärajalla sillä ehdolla, että ”4. osan murhakohtauksia lyhennetään (surmaamiskohtausta autossa sekä pojan kuristus- ja puukotuskohtausta lyhennetään)”. Elokuvatarkastamo ei edes vaatinut elokuvalle rangaistusveroa, vaan hyväksyi filmin esitettäväksi 10 %:n verolla. Äänestys ikärajasta ja verosta oli yksimielinen, 8–0. Levittäjä hyväksyi 33:n sekunnin leikkauksen.

Adams Filmi oli liittänyt tarkastusanomukseensa Carpenterin esittelytekstin, joka ei kuitenkaan ole säilynyt. Carpenter ei ollut täysin tuntematon nimi elokuvan ikärajatarkastuksen tehneelle Jerker A. Erikssonille, Elokuvatarkastamon johtajalle, sillä hän oli ikärajaluokitellut myös Carpenterin Hyökkäys poliisiasemalle -elokuvan elokuussa 1978. Jo kesäkuun 6. päivänä vuonna 1979 Elokuvatarkastamo oli ikärajaluokitellut Carpenterin uusimman filmin, Elvis Presleyn elämästä kertovan tv-filmin Elvis (1979), joka tuli monien muiden Euroopan maiden tapaan Suomessa valkokangaslevitykseen, kuukausi Halloweenin jälkeen.

Ensi-iltamainos Helsingin Sanomissa 12.7.1979.

Halloween – naamioiden yö sai Suomen-ensi-iltansa perjantaina 13. päivänä heinäkuuta 1979 Helsingin Bio Rexissä. Katsojia kertyi kaikkiaan 118 648 kappaletta ja Carpenterin elokuvasta tuli vuoden 17. katsotuin ensi-ilta. Tulos oli tuntuvasti parempi kuin jo lokakuussa 1978 Suomeen saapuneen Laura Marsin silmien, joka sekin sai komeat 74 125 katsojaa. Vuonna 1978 Suomessa nähtiin myös Hyökkäys poliisiasemalla, jolle katsojia kertyi 46 273 kappaletta.

Kuukausi Halloweenin Suomen-ensi-illan jälkeen täkäläisille valkokankaille saapui Carpenterin tuorein ohjaustyö, Elvis Presleyn elämästä kertova Elvis (1979), sekin Adams Filmsin levittämänä. Elvis-elokuva ei jäänyt elämään, mutta se aloitti Carpenterin ja Kurt Russellin hedelmällisen yhteistyön. Presley muuten näytteli viimeisessä elokuvassaan roolihahmoa nimeltä John Carpenter.

Mutta miten Carpenterin Halloween menestyi verrattuna muihin 1970-luvun suuriin kauhuhitteihin? William Friedkinin Manaaja (1973, Suomeen 1974) oli täysin ylivoimainen vastustaja: ensi-iltakierroksella elokuva keräsi 392 403 ja uusintaensi-iltoineen kaikkiaan 450 427 katsojaa. Vielä paremmaksi pani Steven Spielbergin Tappajahai (1975), joka oli tuhansien järvien maassa vuoden katsotuin elokuva 587 507:llä katsojallaan. Richard Donnerin ohjaama Ennustus (1976) sai sekin peräti 188 854 ja oli ensi-iltavuotensa viidenneksi katsotuin filmi. Stuart Rosenbergin The Amityville Horror (1979) eli Luojan tähden, paetkaa! (Suomeen 1980) nappasi vain 57 901 katsojaa ja Ridley Scottin Alien – kahdeksas matkustaja (1979) sekin "vain" 78 792 katsojaa.

Adams Filmin tarkastusanomus Valtion elokuvatarkastamolle.

Halloween II – tappajan paluu

Carpenter ja Hill kirjoittivat Halloweenin jatko-osan käsikirjoituksen tilaustyönä, rahasta. Carpenter ei kuitenkaan halunnut ohjata jatko-osaa, vaan ehdotti tehtävään ensimmäisen osan lavastanutta ja leikannutta Tommy Lee Wallacea, joka kieltäytyi kunniasta. Lopulta Carpenter valitsi tehtävään Rick Rosenthalin, jonka opiskeluaikoina ohjaamasta lyhytelokuvasta hän piti. Jamie Lee Curtis palasi rooliinsa Laurieksi, joka paljastuukin nyt Michael Meyersin siskoksi.

Halloween II saapui Yhdysvaltain elokuvateattereihin halloweenin aikaan lokakuun lopulla 1981. Ensimmäistä osaa huomattavasti suuremmalla, mutta silti pienellä 2,5:n miljoonan dollarin budjetilla tuotettu elokuva keräsi 25,5:n miljoonan dollarin lipputulot. Suosio oli Saksassa tuntuvasti edeltäjää heikompi, vain 220 000 katsojaa, ja Ranskassa taasen katsojia kertyi liki 100 000 katsojaa vähemmän.

Jamie Lee Curtis, nuori filmitähti kukoistuksessaan.

Tammikuun 14. päivänä 1982 Oy Magna-Filmi Ab lähetti Halloween II:n tarkastettavaksi Elokuvatarkastamoon, joka antoi päätöksensä 18. helmikuuta ja kielsi elokuvan esittämisen kokonaan, perusteena raaistavuus: ”[elokuva on] omiaan kauhua herättämällä vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti”. Elokuvatarkastamon puheenjohtaja Eriksson oli eri mieltä ja olisi hyväksynyt elokuvan esittämisen K18-ikärajalla, mikäli leikkauksia olisi tehty. Hän jäi kuitenkin yksin mielipiteensä kanssa.

Kesäkuun 1. päivänä 1982 Magna-Filmi lähetti elokuvan uudelleen tarkastettavaksi, nyt Halloween II – tappajan paluu -nimisenä ja 29 metriä eli minuutin verran leikattuna. Elokuvatarkastamo päätti 8. syyskuuta hyväksyä elokuvan esitettäväksi K18-ikärajalla, jos ”3., 4. ja 5. osassa lyhennetään tappokohtauksia” kaikkiaan 23:n metrin verran. Huonon sisällön takia elokuva sai 30 %:n rangaistusveron. Magna-Filmi tyytyi kohtaloon.

Halloween II – tappajan paluu saapui Suomen valkokankaille vasta 12. marraskuuta 1982. Nyt Helsingissä vietettiin kaksoisensi-iltaa Studio 3:ssa ja Formiassa. Halloween II oli edeltäjäänsä verrattuna Suomessa paljon parempi menestys kuin monessa muussa maassa. Katsojia kertyi kaikkiaan 97 252, eli pudotusta ensimmäiseen osaan oli vajaa viidennes. Vuoden 1982 ensi-illoista se oli 15. katsotuin. Taakse jäi myös Carpenterin The Thing – ”se” jostakin (1982), joka tuli Suomeen joulukuun 17. päivänä ja keräsi 71 825 katsojaa.

Halloween III – pahuuden yö

Carpenter ja Hill suostuivat osallistumaan Halloween III:n tuotantoon vain, jos siitä ei tehtäisi suoraa jatko-osaa aiemmille. Niinpä Michael Meyersia saati Laurie Strodea ei nähty elokuvassa lainkaan, vaikka Curtis tekeekin elokuvassa pienen ääniroolin puhelinoperaattorina. Tällä kertaa tarina kertoo suuresta leluvalmistajasta, jolla on halloweenia varten aivan omat suunnitelmansa.

Nyt Tommy Lee Wallace suostui ohjaajaksi, mutta Halloween III:n vastaanotto oli tyrmäävän kriittinen. Yhdysvalloissa halloweenina 1982 julkaistu elokuva keräsi siellä vain hieman yli 14 miljoonan dollarin lipputulot. Euroopassakin Halloween III:n katsojamäärät romahtivat edellisosiin verrattuna, eikä sitä tuotu esimerkiksi Saksassa lainkaan teattereihin.

Halloween III:n oikeudet omisti Dino De Laurentiisin yhtiö, joka osasi repiä levitysoikeuksista jokaisen mahdollisen pennin. Filmin suomalaiset levitysoikeudet osti Oy Valio Filmi Ab, joka lähetti elokuvan Halloween III – pahuuden yön -nimisenä Elokuvatarkastamon tarkastettavaksi helmikuun 21. päivänä 1983. Valio Filmi oli jo valmiiksi lyhentänyt elokuvaa 58:lla metrillä eli noin kahdella minuutilla.

Elokuvatarkastamo antoi päätöksensä vasta heinäkuun 22. päivänä. Se oli valmis sallimaan elokuvan esittämisen K18-ikärajalla sillä ehdolla, että ”4. ja 5. osasta lyhennetään tappokohtauksia”. Vaadittujen leikkauksien yhteispituus oli kuusi metriä eli 13 sekuntia. Päätös ei ollut yksimielinen: seitsemästä äänestä kolme kannatti elokuvan kieltämistä kokonaan. Valio Filmi suostui leikkausvaatimukseen.

Halloween II – tappajan paluusta poiketen Halloween III – pahuuden yö ei saanut 30 %:n rangaistusveroa, vaan ensimmäisen osan tapaan se hyväksyttiin esitettäväksi normaalilla 10 %:n elokuvaverolla. Nyt Verohallitus vaatikin elokuvalle rangaistuveroa sillä perusteella, että ”elokuva on sisällöltään huono”. Tapausta käsiteltiin Valtion elokuvalautakunnassa elokuun 17. päivänä 1983, ja lautakunta oli samaa mieltä Verohallituksen kanssa. Lautakunnassa päätöksentekoon osallistui erään toisen levitysyhtiön omistavan suvun edustaja. Valio Filmi valitti päätöksestä Korkeimmalle hallinto-oikeudelle, joka käsitteli asian 20. päivänä huhtikuuta 1984 ja piti rangaistusveron ennallaan.

Halloween III – pahuuden yöstä oli siis jo pelkästään oikeuskäsittelyn takia aiheutunut kuluja levittäjälle, joka ei varmasti saanut omiaan takaisin tämän elokuvan maahantuonnista. Elokuva sai ensi-iltansa tammikuun 6. päivänä 1984 Valio Filmin omistamassa Savoyssa, mutta koko teatterilevityksensä aikana filmille kertyi vain 25 180 katsojaa. Vuositilastossa Carpenterin ohjaama Stephen King -filmatisointi Christine – tappaja-auto (1983) kaasutteli ohi 35 096:lla katsojallaan.

Donald Pleasence, kovia kokenut tohtori Loomis elokuvassa Halloween 5.

Tarina jatkuu, jatkuu ja jatkuu

Halloween III – pahuuden yön jälkeen suomalaiset levittäjät jättivät Halloweenin tulevien jatko-osien teatterilevitysoikeudet ostamatta. Sen sijaan videolevittäjät kiinnostuivat näistäkin teoksista, mutta Valtion elokuvatarkastamo kielsi ne järjestään: neljäs ja viides osa kiellettiin kokonaan, kuudes osa sai sentään jo vapaamielisemmällä 1990-luvulla K18-ikärajan.

Dwight H. Littlen ohjaama Halloween 4: The Return of Michael Meyers (1988) ja Dominique Othenin-Girardin ohjaama Halloween 5 (1989) toivat kahdesta ensimmäisestä osasta tutun veteraaninäyttelijä Donald Pleasencen takaisin. Maltillisella budjetilla tuotetut elokuvat menestyivät Yhdysvalloissa kohtalaisesti, mutta Euroopassa menestys jäi hyvin vaatimattomaksi. Tuottaja Moustapha Akkad ottikin aikalisän ja alkoi suunnitella uutta suuntaa elokuvasarjalleen, jonka oikeudet Weinsteinin veljesten Miramax osti 1990-luvulla. Weinsteineilla ei ollut vaikeuksia rahoittaa Halloween: The Curse of Michael Meyersia (1995), josta Joe Chappellen ohjaamana tuli sarjan siihenastinen pohjanoteeraus. Pleasence palasi Loomisiksi viimeisen kerran ja rooli jäikin hänen viimeisekseen, kun kuolema tuli yllättäen vuoden 1995 alussa. Elokuvassa nuorempaa polvea edusti Paul Rudd ensimmäisessä filmipääroolissaan.

Michelle Williams, Halloween H20:n nuori tähti. Kuva: Challenge Roddie, Scanbox

Uusi alku, muttei vanhan loppu

Miramax iski kultasuoneen Wes Cravenin Screamilla (1996). Craven aloitteli uraansa samoihin aikoihin Carpenterin kanssa ja aloitti vielä Halloweeniakin tuotteliaamman Painajainen Elm Streetillä -franchisen. Nyt hän loi Kevin Williamsonin käsikirjoituksen pohjalta teoksen, jossa yhdistyivät lahjakkaan ohjaajan yli parikymmenvuotinen kokemus, modernin kauhuelokuvan kliseet ja terävä parodia. Syntyi uudenlainen slasher-kauhuelokuvagenre.

Screamin jalanjäljillä myös Halloween-sarja sai roppakaupalla uutta ja ripauksen vanhaa. Carpenterin ensimmäisen filmin valmistumisen 20-vuotispäivä lähestyi, joten sarjan seitsemännen osan ensi-illan ajankohdaksi valittiin halloween 1998. Ohjaajaksi palkattiin Steve Miner, joka 1980-luvun alussa ohjasi Perjantai 13. päivä -kauhuelokuvasarjan toisen ja kolmannen osan. Curtis palasi rooliinsa Laurieksi ja sai seurakseen äitinsä Janet Leigh’n, jonka viimeiseksi elokuvaksi Halloween H20 jäi. Nuoruutta edustivat Josh Hartnett, LL Cool, Joseph Gordon-Levitt ja vähän ennen ensi-iltaa 18 vuotta täyttänyt Michelle Williams.

Halloween H20: 20 Years Later oli varsin hyvä kassakappale Yhdysvalloissa ja oman genrensä puitteissa se oli sitä myös Euroopassakin. Nyt Halloween kelpasi jälleen Suomenkin valkokankaille. Elokuvatarkastamo hyväksyi sen esitettäväksi sellaisenaan ja vieläpä K16-ikärajalla; tarkastajana oli tiukkaa sensuuria vastustanut Antti Alanen. Suomalainen levittäjä Scanbox lyhensi elokuvan nimen Suomea varten Halloween H20:ksi, ensi-ilta oli 13. marraskuuta ja esityskopioita otettiin viisitoista kappaletta. Suomalaisyleisö oli kuitenkin suhtautunut jopa Scream-elokuviin melko nihkeästi, eikä Halloween H20 kiinnostanut senkään vertaa. Katsojia kertyi vain 15 651, siis jopa vähemmän kuin Halloween III – pahuuden yölle liki viisitoista vuotta aiemmin. Tästä syystä sama levittäjä ei nähnyt aihetta sarjan seuraavan osan, Halloween: Resurrectionin (2002), teatterijulkaisulle. Halloween-sarjan toisen osan ohjanneen Rick Rosenthalin paluu ohjaksiin ja Curtisin läsnäolo eivät pelastaneet liiaksi nykypäivän kotkotuksiin sidottua filmiä. Curtisin rinnalle nuoriksi "vetonauloiksi" palkattiin räppäri Busta Rhymesin ja huippumalli Tyra Banksin kaltaisia näyttelijälahjakkuuksia. Yhdysvaltalaisyleisö meni halpaan, siellä Halloween: Resurrection keräsi sentään 5,2 miljoonaa katsojaa, kun taas koko Euroopassa sen näki alle miljoonaa silmäparia.

Jamie Lee Curtis, Laurie Strode vuosimallia 2018. Kuva: UPI

Michael Meyersin ei kuitenkaan annettu levätä rauhassa, siitä zombie piti huolen. Nimittäin Rob Zombie, hevimetalliyhtyeestään tunnettu mies, joka oli jo ohjannut pari kauhufilmiä ja halusi nyt tehdä uudelleenfilmatisoinnin 29 vuotta vanhasta kauhuklassikosta.Zombien Halloween (2007) sai Yhdysvalloissa noin 8,5 miljoonaa katsojaa ja Euroopastakin noin puolitoista miljoonaa. Suomeen elokuvan toi Nordisk Film. Alle 18-vuotiailta kielletty uusi Halloween lähti teatterilevitykseen marraskuun 9. päivänä, mutta ei pysynyt kauan kentällä. Suomen kansa sanoi ei kiitos uudelle Halloweenille: katsojia kertyi 2 865 kappaletta, millä pääsi täpärästi vuoden 150 katsotuimman ensi-illan joukkoon.

Zombien Halloween II (2009) oli jo niin paha pohjanoteeraus, ettei hänen tarvinnut enää kolmatta osaa tehdä. Yhdysvalloissa menestys ei ollut vallan surkeaa, noin kolmanneksen ensimmäistä osaa heikompi, mutta Euroopassa elokuvan näki alle puoli miljoonaa katsojaa. DVD-levityksestä vastannut Future Film ei ymmärrettävästikään nähnyt aihetta tuoda elokuvaa teatterilevitykseen.

Tänä vuonna, 40 vuotta ensimmäisen osan jälkeen, David Gordon Green ohjasi uuden Halloweenin, joka ei nimestään huolimatta ole toinen uudelleeenfilmatisointi vaan sarjan yhdeksäs jatko-osa. Ensimmäisessä osassa 19-vuotiaana nähty Curtis on 60-vuotispäiviensä kynnykselläkin oma ikinuori itsensä ja Lauriena Halloweenin alkuaineita. Carpenter on antanut oman hyväksyntänsä jatko-osalle, jossa hänen kaikessa yksinkertaisuudessaan ikimuistoinen tunnusmusiikki soi yhtä kirkkaana kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Kirkkaana Halloween on myös yleisön mielessä: ensi-iltaviikonloppunaan filmi keräsi Suomessa yli 18 000 katsojaa, mikä on vallan erinomainen tulos kauhuelokuvalle. Yhdysvalloissa avaustulos oli vielä suhteellisestikin parempi.

Halloween-elokuvat Suomessa

*) Tarkastamaton K-18.

Korjattu 23.10.: Zombien Halloweenin levittäjä oli Nordisk Film, ei Future Film.

9½ viikkoa -elokuvan brittiläinen juliste ja Hyvästi ennen aamua -elokuvan juliste. Kuvat: PSO, KAVI

Adrian Lynen ohjaama 9½ viikkoa (1986) oli aikansa kohuelokuvia, eroottinen draama, jossa nuoret ja kauniit Mickey Rourke ja Kim Basinger panivat asiat kuntoon. Yhdysvaltalaisyleisö ei lämmennyt, mutta Euroopassa elokuva löysi suuren yleisön suosion. Elokuussa 1986 Suomen valkokankaille saapunut filmi keräsi täällä 65 000 katsojaa. 9½ viikon levityksestä vastasi Kinosto Oy, joka samana vuonna sulautettiin osaksi uutta Finnkino Oy:tä.

Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa 9½ viikkoa mainostettiin kahdella erilaisella julisteella, joista toisessa yöasuun sonnustautunut Basinger vetää sukkanauhoja jalkaansa sälekaihtimien varjossa. Kinosto kuitenkin teetti elokuvalle omanlaisensa julisteen, jossa on käytetty yhtä elokuvan mainoskuvista ja suunniteltu sen ympärille hyvin tyypillinen oman aikansa elokuvajuliste.

9½ viikon suomalainen juliste. Kuva: Julistegalleria.net

Vajaat kolme vuotta Lynen elokuvan jälkeen Helsingissä tuli ensi-iltaan toimittajana ja tv-käsikirjoittajana työskennelleen Jorma Kalliokosken esikoisfilmi Hyvästi ennen aamua (1989). Tässä 101-minuuttisessa filmissä päähenkilö on juoppo laulaja, joka muun muassa raiskaa tyttärensä ja joka taas vastineeksi tappaa isänsä. Kalliokosken elokuva tehtiin halvalla, alle parilla miljoonalla markalla ja ilman nimekkäitä näyttelijöitä. Jonkinlaisia odotuksia sen suosion suhteen oli, sillä Finnkino oli elokuvan toinen tuottaja ja myöskin levittäjä.

Hyvästi ennen aamua keräsi kuitenkin vain tuhat katsojaa ja katosi nopeasti elokuvateattereista. Liki 30 vuotta valmistumisensa jälkeen se on nähty televisiossakin vain kerran, vuonna 1991, eikä VHS- saati DVD-tallenteena lainkaan. Nyt internetin aikakaudella, kiitos KAVI:n ja sen Elonet-sivuston, Hyvästi ennen aamua voidaan nostaa hetkeksi esiin ja todeta, että sen juliste on suora kopio Lynen elokuvan brittiläisestä julisteesta. Elokuvan levittäjän muisteluiden mukaan Kalliokoski hoiti julisteen suunnittelun.