Christopher Reeve ja Margot Kidder, ainoa oikea Teräsmies ja ainoa oikea Lois Lane ainoassa oikeassa Superman-elokuvassa. Kuva: Warner Bros.

James Wanin ohjaaman Aquamanin odotettua parempi menestys maailman eri kolkissa on saanut ihmiset luulemaan sen olevan poikkeuksellisen menestynyt elokuva. Tässä näkee, miten huono ja väärä tapa lipputulot ovat elokuvien suosion vertailussa. Rahan arvo ja lippujen hinnat vaihtelevat jatkuvasti, mutta yksi penkkiin saatu katsoja vastaa aina yhtä katsojaa.

DC Comicsin sarjakuvaan pohjautuva Aquaman on tähän mennessä kerännyt Suomessa noin 110 000 katsojaa. Se on melkein kolme kertaa sen, mitä Zack Snyderin ohjaama Justice League (2017) keräsi ja myös reilusti parempi kuin Patty Jenkinsin Wonder Womanin (2017) tulos. Batmanin, Wonder Womanin, Supermanin, Aquamanin ja monet muut manit yhteen tuonut Justice League keräsi vain 41 263 katsojaa, eli se on kaikista tähänastisista Batman-elokuvista kaikkein karsein pettymys – ainakin katsojalukujen osalta, eikä laadunkaan osalta varmaan puolustajia liiemmälti ole. Wonder Woman sen sijaan sai 74 668 katsojaa, mikä oli varsin hyvä tulos ja parempi kuin kahden edellisen Superman-elokuvan, Man of Steelin (2013) ja Superman Returnsin (2006), omat.

Mutta ei Aquamanin 110 000 katsojaa ole niin erikoinen tulos verrattuna vanhempiin DC Comicsin sarjakuvien filmatisointeihin.

Teräsmies

Richard Donnerin Superman (1978) oli ensimmäinen moderni sarjakuvafilmatisointi siinä mielessä, että siihen uhrattiin poikkeuksellisen paljon aikaa ja rahaa. Christopher Reeven, Gene Hackmanin, Marlon Brandon ja Margot Kidderin tähdittämän elokuvan 55:n miljoonan dollarin budjetti vastaa nykyrahassa yli 210:tä miljoonaa taalaa. Aquamanin budjetti on ilmeisesti 160–200:n miljoonan dollarin välillä.

Superman keräsi Yhdysvalloissa vuoden 1978 ensi-illoista toiseksi suurimmat lipputulot, häviten vain Greaselle, joka oli Suomessakin Supermania paljon suurempi menestys. Jättiläisbudjetti ei silloinkaan taannut jättiläisyleisöä, vaan kuudella miljoonalla dollarilla tuotettu fiftarimusikaali veti pidemmän korren. Toki silläkin oli suuri studio ja markkinointibudjetti apunaan, eikä Superman huonolle hävinnyt.

Superman oli siis sellainen ”blockbuster-elokuva”, jolla tavoiteltiin suuria kassavirtoja ja aika lailla kaikenikäisiä ja -näköisiä katsojia. Jopa ja kenties varsinkin Bond-elokuvien katsojakuntaa kosiskeltiin. Niitä tarvittiin, jotta massiiviset tuotantokustannukset saatiin katetuksi, mutta tuotantokustannuksien massiivisuus oli taas seurausta siitä, että tavoiteltiin suuria yleisömassoja... Samalla tuli tehtyä hyvä, aikaa kestävä elokuva, joka käy jo hyvinkin klassikosta.

Donnerin Superman tuli Suomeen helmikuussa 1979 ja keräsi 208 948 katsojaa. Vuoden ulkomaisista ensi-illoista se oli kuudenneksi katsotuin; eniten katsojia kiinnosti Goldie Hawnin, Chevy Chasen ja Dudley Mooren koheltaminen Tyttö joka tiesi liikaa -rikoskomediassa. Se sai yli 480 000 katsojaa, enemmän kuin uusin Bondikin.

Michael Keaton ja Jack Nicholson tänä vuonna 30 vuotta täyttävässä klassikossa. Kuva: Warner Bros.

Lepakkomies

Tim Burtonin ohjaama Batman (1989) keräsi Suomessa 235 936 katsojaa. Burtonin itsensä ohjaama Batman – paluu (1992) olikin siihen nähden karvas pettymys vain 95 674:llä katsojallaan, mikä sekin – kuten äskeisestä ilmi käy – oli varsin erinomainen tulos sarjakuvafilmatisoinnille. Vaikka Batmanin paluussa oli kaikkea jännää, siitä puuttui ykkösosan Jack Nicholson.

Batman-elokuvia tuottanut Warner Bros. -studio ei kuitenkaan tykännyt siitä, että Batman – paluu oli yleisesti ottaen kehnompi kassakappale kuin ensimmäinen osa. Burton vaihtui vähemmän lahjakkaaseen ja taatusti epäoriginellimpaan, mutta pikkunassikoille sopivia popparileffoja tilauksesta tekevään Joel Schumacheriin. Näin Batman-elokuvien katsojaluvut nousivat, kunnes taas laskivat: Batman Forever (1995) sai Suomessa 188 766 ja Batman & Robin (1997) sekin 115 150 katsojaa. Kyllä, jatkuvasti parjattu Batman & Robin oli Suomessa(kin) isompi hitti kuin Justice League, Wonder Woman, Captain America: Civil War, Spider-Man: Homecoming ja kumppanit. Batman & Robin on muuten huomattavasti parempaa viihdettä kuin jotkut näistä viimeisimmistä räpellyksistä, mutta niin on pyykinpesukin.

- Juttu jatkuu kuvan jälkeen -

Val Kilmer ja Nicole Kidman Batman Foreverin pääparina. Kuva: Warner Bros.

Mutta Suomessa ja maailmalla yksi Batman-elokuva on yleisönsuosiossa ylitse muiden, jopa Burtonin elokuvan. Christopher Nolanin Yön ritari (2008) keräsi Suomessa 296 337 katsojaa, ja se on kaikista supersankarisarjakuvafilmatisoinneista katsotuin. Eikä suosio ollut yksin kiinni Heath Ledgerin kuoleman tuomasta valtavasta julkisuudesta ja jamesdeanimaisesta kultista: jatko-osa Yön ritarin paluu (2012) sai 288 996 katsojaa, siis alle 10 000 vähemmän kuin edeltäjänsä, aikansa puhutuin elokuva. Nolanin trilogian avausosa Batman Begins (2005) ei sekään ollut mikään floppi 137 987:llä katsojallaan.

Täytyy muistaa, etteivät elokuvien katsojamäärät ole hyvä mittari elokuvien laadulle, mutta niiden suosiota ne mittaavat vallan mainiosti. Paremmin kuin raha ja lipputulot.

Anssi Mänttäri (vasemmalla), kuvaaja Heikki Katajisto (kameran takana) ja Antti Litja (selin) Jumalia ei uhmata -elokuvan kuvauksissa Sisiliassa. Kuva: VLMedia

Viime syksynä 70 vuotta täyttäneen Pentti Kirstilän liki parissakymmenessä romaanissa seikkailut ylikonstaapeli Lauri Hanhivaara on jälleen ajankohtainen myös elävän kuvan puolella, kun Anssi Mänttärin kaikki viisi Hanhivaara-televisiosovitusta julkaistiin hiljattain DVD-tallenteina. Mänttäri vastasi lyhyesti muutamaan kysymykseen koskien hänen Hanhivaara-saagaansa, jota ei pariinkymmeneen vuoteen nähty missään.

Kirstilän romaaneissa heti esikoisteoksesta lähtien seikkaillut Hanhivaara nähtiin ensimmäisen kerran televisiossa vuonna 1985. Seppo Wallinin ohjaama ja MTV:n tuottama kolmiosainen Jäähyväiset lasihevoselle -sarja pohjautui Kirstilän neljänteen romaaniin. Ensimmäisenä Hanhivaarana nähtiin Tapani Perttu, jonka Antti Litja "korvasi" seuraavassa Kirstilä-sovituksessa. Matti Kassilan ohjaama Jäähyväiset presidentille (1987) toi Hanhivaaran hahmon ensimmäisen ja toistaiseksi myös viimeisen kerran valkokankaalle. Sen jälkeen Hanhivaara on ollut mukana kuudessa tv-tuotannossa, joista viisi on Mänttärin ohjaamia. Neljästi Litja on palannut rooliinsa.

Isku suoneen pohjautui vanhaan elokuvakäsikirjoitukseen

Mänttäri kertoo idean Hanhivaara-televisioelokuviin lähteneen yksinkertaisesti siitä, että Kirstilä ja hän olivat kavereita. Kassilan vuotta aiemmin valmistunut elokuva ei Mänttärin mukaan vaikuttanut päätökseen ”millään tavoin”. – Yhteistyö Kirstilän kanssa oli saumatonta. Pena ei puuttunut mihinkään, ja minä kunnioitin kirjojen kieltä ja henkeä, Mänttäri kertoo.

Mänttärin Hanhivaara-sovituksista ensimmäisenä kuvaruutuihin ehti kolmiosainen Isku suoneen -sarja, joka seurasi huumekauppaa ja -salakuljetusta Helsingissä. Alkuperäisessä romaanissa päähenkilö oli huumepoliisi Kaistila. – Isku suoneen -kirjan poliisi muutettiin Hanhivaaraksi, jotta saatiin joka osaan sama poliisi, käsikirjoituksenkin laatinut Mänttäri myöntää. 

Isku suoneen -romaanin pohjana oli Kirstilän Suomi-Filmi Oy:lle 1980-luvun alussa kirjoittama elokuvakäsikirjoitus, joka ei koskaan edennyt tuotantoon saakka yhtiön jo lyötyä pillit pussiin Tulitikkuja lainaamassa -elokuvan (1980) jälkeen. Mänttäri ei kuitenkaan haaveillut Hanhivaaran siirtämisestä valkokankaalle. – Hanhivaaroista ei koskaan mietitty pitkää elokuvaa, hän sanoo. – Mutta Kirstilän Sinivalkoisista jäähyväisistä ehkä joku kaunis päivä, Mänttäri jatkaa.

Vuonna 1986 ilmestynyt Sinivalkoiset jäähyväiset kertoo vakuutuspetoksen tehneestä Lasse Virtasesta, joka hävittää salkullisen rahaa ja joutuu kohtaamaan häntä ja rahasalkkua Kreikassa odottavan naisystävänsä tyhjätaskuna.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen)

Antti Litja Sisiliassa elokuvassa Jumalia ei uhmata. Kuva: VLMedia

Jumalia ei humata Sisiliassa

Mänttärin pitkien elokuvien tapaan myös Hanhivaarat-teokset tehtiin halvalla, mutta ei liian halvalla: vuonna 1988 valmistuneet ensimmäiset kolme osaa kuvattiin filmille, toisin kuin monet MTV:n sen aikaisista tuotannoista. – Maikkari tilasi ja rahoitti, ja rahat riittivät, Mänttäri sanoo.

MTV:lle elokuvat tilannut Jorma Sairanen kertoi toimitetussa Daddy Cool -muistelmateoksessaan, kuinka Jumalia ei uhmata -elokuvaa kuvattaessa Sisiliassa päänäyttelijä Litja saapui paikalle pitkän ryyppyputken jälkeen. – Kirjoitin [sen elokuvan] kolmeen kertaan. Aina sen mukaan, missä kunnossa Litja oli, Mänttäri kertoo. – Ensimmäisessä versiossa – ja kirjassa – Hanhivaara oli jo heti alussa Sisiliassa. Toisen ja kolmannen version kirjoitin siellä Sisiliassa ja lisäsin Juuso Hirvikankaan esittämän poliisin tarinaan. Juusohan oli paikalla äänittäjänä.

Litjan elokuvaura alkoi studioelokuvan aikakaudella, mutta ensimmäiset tähtiroolinsa hän teki vasta 1970-luvulla Risto Jarvan kolmessa erittäin suositussa värikomediassa. Mänttärin Hanhivaara-filmeissä nähtiin myös niitä näyttelijöitä, joiden suosio oli suuri studioelokuvan aikaan, mutta sen jälkeen kysyntää oli paljon vähemmän. Isku suoneen -sarjassa Matti Oravistolla oli iso rooli ja Isku vasten kasvoja -filmissä nähtiin Ritva Arvelo ja Martti Katajisto, edellinen suuremmassa ja jälkimmäinen pienessä puheroolissa.

Kaikki kolme näyttelijää olivat tuttuja muistakin MTV:n tuotannoista, mutta Mänttärin mukaan tv-yhtiön palkkalistoilla he eivät olleet. – Oravistoon olin tutustunut jo Mikko Niskasen Sissien kuvauksissa vuonna 1962 ja Arvelo oli näytellyt aiemmin minulla Rakkauselokuvassa (1984). Martti Katajisto sattui sopimaan rooliin.

Isku suoneen -sarjan Matti Oravisto (vasemmalla) oli Mänttärin vanha kaveri ja monien filmien näyttelijä.

Viimeisimmässä Hanhivaara-sovituksessa, Jäähyväiset ilman kyyneleitä -sarjassa (1999) Hanhivaaraa näytteli Raimo Grönberg, joka on tuttu valkokankaalta muun muassa vanhana Olavi Virtana Timo Koivusalon samannimisestä elokuvasta. Mänttärin aiemmista Hanhivaara-teoksista poiketen tämän tilaajana oli TV2, joka oli vuonna 1993 tuottanut Taisto-Bertil Orsmaan ohjaaman Jäähyväiset rakkaimmalle -sarjan. – Siinä Hanhivaaraa esitti Raimo Grönberg. TV2 halusi esittää uuden ja vanhan Hanhivaaran peräkkäin [ja Grönbergin Hanhivaaraksi]. Tein mielelläni töitä Grönberginkin kanssa. Ei mitään dramatiikkaa näissä valinnoissa, Mänttäri vastaa kysyttäessä näyttelijävaihdoksen syistä.

77-vuotias Mänttäri on työskennellyt elokuvan parissa yli puolen vuosisadan ajan ja esikoispitkästäkin, Pyhästä perheestä (1976), on jo yli 40 vuotta. Työ jatkuu yhä. – Lopetin pitkän fiktion kuvaukset pari kuukautta sitten. Tyylilaji sama kuin minulla yleensä, Mänttäri vihjaa. – Ensi-ilta lienee ensi vuoden kesäkuussa Sodankylän elokuvajuhlilla. Nimi puuttuu vielä, hän päättää.

Kassilan ja Mänttärin Hanhivaara-filmit ovat nyt saatavilla DVD-tallenteina.

Päivitetty 21.1. klo 12.45. Korjattu eri sarjojen järjestystä.

22-vuotias tuleva ohjaaja Loviisa – Niskavuoren nuoren emännän kuvaustauolla. Kuva: KAVI

”Kassila oli hirveän hienotunteinen mies, joka toi sellaisen pehmeämmän, lämpöisemmän, hienostuneemman työkulttuurin Fennadaan. Hän puhui toisella tavalla, käytti toisenlaista kieltä kuin Ville Salminen tai Roland af Hällström ja sen lisäksi teki hienoja elokuvia. Se osoittaa, että elokuvia pystyy tekemään, vaikkei olisi niin helvetin vittumainen mieskään.”
– Ensio Suominen, Fennadan tarina

Kun olin muutaman vuoden ajan pyörittänyt tätä sivustoa, sain mahdollisuuden haastatella Matti Kassilaa. Monet minulle rakkaimmista elokuvista olivat Kassilan käsialaa. 50-vuotisen elokuvauransa varrella hän ehti työskennellä liki kaikkien aikansa tärkeiden elokuvantekijöiden ja näyttelijöiden kanssa. Parempaa ja kiinnostavampaa haastateltavaa en olisi voinut keksiäkään.

Tästä sähköpostitse toimitetusta haastattelusta seurasi useita vuosia jatkunut sähköpostittelu. Kävimme Kassilan kanssa läpi hänen uraansa ja elämäänsä, keskustelimme niistä lukuisista ihmisistä, joiden kanssa hän oli työskennellyt ja niin edelleen. Liki 90-vuotiaan mestarin muistissa ei ollut mitään vikaa, korkeintaan se oli välillä valikoiva, kuten allekirjoittaneellakin.

Viitisen vuotta sitten puhuin Kassilalle eräästä pohjalaisesta menneen ajan filmitähdestä, josta halusin kirjoittaa laajemminkin, ehkä kirjankin verran. Suuret sanat eivät suuta halkaisseet silloinkaan. Kassila uskoi, ettei tämän näyttelijän verrattain lyhyessä filmiurassa ollut aihetta ihan kirjaan saakka, kuten ei olisi ollutkaan. Yllättäen Kassila ehdotti, että kirjoittaisimme sen sijaan yhdessä kirjan Etelä-Pohjanmaalla kuvatuista elokuvista ja sikäläisistä elokuvantekijöistä ylipäätään. Suostuin, tietysti. Ainutlaatuinen tilaisuus ja kokemus.

Kirjoitimme kirjan muutamien kuukausien aikana vuonna 2013. Kassila kirjoitti omasta pohjalaisfilmistään, Lakeuksien lukosta (1951), sekä niistä elokuvantekijöistä, jotka hän tunsi ja joiden kanssa hän oli työskennellyt. Minä puolestani kirjoitin muista pohjalaiselokuvista silloisen osaamiseni mukaan, mikä nyt ei niin kamalan paljon ollut.

Kun käsikirjoitus oli jo ollut tovin valmiina ja kustantaja varmistunut, ikä alkoi painaa Kassilaa ja terveys heiketä. Yhteydenpito jäi vähemmälle ja loppui pian kokonaan. Kustantajan nimeämä Härmän lumo ja voima -kirja ilmestyi alkuvuodesta 2014, jolloin Kassila täytti 90 vuotta.

Tapasin Kassilan yhden ainoan kerran ja puhelimessakin puhuimme vain muutaman kerran, mutta vuosien aikana kirjoitetuista sadoista sähköpostiviesteistäkin saa ihmisestä jonkinlaisen kuvan. Kassila oli loppuun saakka elokuvan rakastaja ja puolustaja, joka iloitsi pitkästä elämästä ja otti kiitollisena vastaan elämäntyönsä saamat huomionosoitukset. Kun mainitsin näyttelijä Herbert Lomin kuolleen 95-vuotiaana, Kassila kirjoitti: ”Olipa onni kuitenkin elää noin vanhaksi”. Kassilan pitkä elämä päättyi kuukautta ennen 95-vuotispäivää, mutta filmi on ikuista.

"Jo nuorukaisena olin sitä mieltä, että suomalainen elokuva oli liian hidasta ja ilmaisultaan teatraalista, ja ohjelmani olikin, että minä tulen tekemään nopeampaa ja lähempänä arkikieltä olevaa puheilmaisua ja nopeampaa elokuvaa. Ja näin sitten tein."
– Kassila, 2011

Marraskuun 13. päivä 1974 Amityvillen kylässä Babylonissa, New Yorkissa. 23-vuotias Ronald DeFeo Jr. ampuu kotitalossaan vanhempansa ja neljä sisarustaan. Poliisille hän uskottelee syyllisen olevan mafian palkkatappaja, mikä ei ole täysin mahdotonta, sillä samassa suvussa on mafian jäseniä. Tuomari ei kuitenkaan DeFeo Jr.:n alati muuttuvia tarinoita usko, vaan luottaa todisteisiin: DeFeo Jr. saa tuomion kuudesta murhasta, vähintään 25 vuotta jokaisesta.

Joulukuussa 1975 George (1947–2006) ja Kathy Lutzin (1946–2004) perhe muuttaa DeFeon taloon Amityvilleen, unelmiensa kotiin. 28 päivää myöhemmin perhe lähti talosta vauhdilla.

Vuonna 1977 Yhdysvaltain kirjakauppoihin ilmestyi The Amityville Horror -niminen kirja Lutzin perheen kokemuksista talossa, jossa sattui toinen toistaan erikoisempia yliluonnollisia asioita ja George oli tulossa hulluksi. Dokumenttielokuvantekijä Jay Anson (1921–1980) kirjoitti Lutzin kertomusten mukaan kirjan pahuuden tyyssijasta.

Kohu oli valmis, ketäpä ei kiinnostaisi yliluonnollinen kertomus talosta, jossa oli muutama vuosi sitten tapettu kuusi ihmistä? Elettiin 1970-lukua, jolloin yliluonnolliset ja uskonnollissävytteiset tarinat selittämättömästä, saatanallisesta pahuudesta olivat pinnalla. William Peter Blattyn romaaniin pohjautuva ja William Friedkinin ohjaama Manaaja (1973), kertomus krusifiksilla onanoivasta riivatusta teinitytöstä, rikkoi kaikki kauhuelokuvien yleisöennätykset, pysyvästi. Richard Donnerin ohjaama Ennustus (1976) ei pohjautunut kirjaan, mutta Gregory Peckin ja Lee Remickin tähdittämä kauhutarina oli jättihitti siitä huolimatta. Elokuvassa itse saatana tuli maailmaan Damien-nimisenä vauvana, jonka pahaa aavistamaton mies ”adoptoi” kertomatta vaimolleen, joka ei tiedä heidän lapsensa kuolleen synnytyksessä.

Ansonin ”tosikertomusta” painettiin nopeasti pelkästään Yhdysvaltain markkinoita varten yli kuusi miljoonaa kappaletta. Velkaantunut Lutzin perhe ei kärsinyt rahanpuutteesta. Lutzien ja Ansonin kertomuksien todenperäisyyttä epäiltiin heti tuoreeltaan, mutta kenties se vain ruokki kirjan menekkiä. Lutzit kävivät antamassa televisiolle haastatteluja kokemuksistaan ja Amityvillen kauhuista tuli hyvä rahasampo ainakin kirjamarkkinoilla. Lutzit haastoivat DeFeo Jr.:n puolustusasianajaja William Weberin oikeuteen sen jälkeen, kun Weber kertoi People-aikakauslehdelle tietävänsä Ansonin kirjan olevan huijausta, koska he keksivät tarinan viinin äärellä.

Elokuva kauhusta

Menestyskirjan filmatisointioikeudet olivat kysyttyä tavaraa. Ensimmäisenä asialle ehti CBS-televisiokanavalle työskennelleet tuottajat Ronald Saland ja Elliot Geisinger, jotka kaavailivat aiheesta noin 800 000:lla dollarilla tuotettavaa televisiofilmiä. Sellaista ei kuitenkaan ehtinyt tulla, koska toisaalla elokuvatuottaja Samuel Z. Arkoff luki Ansonin kirjan ja innostui: tästä on tehtävä elokuva. Arkoff tiesi, miten tehdään kauhuelokuvia ja halvalla.

Arkoff oli yksi tuotanto- ja levitysyhtiö American International Picturesin käyntiinpanijoista yhdessä James H. Nicholsonin ja Roger Cormanin kanssa. Halvalla tuotetut vaatimattomat kauhu- ja eksploitaatioelokuvat olivat Arkoffin erikoisalaa, mutta viime aikoina kunnianhimo oli herännyt paatuneemmassakin b-elokuvantekijässä. Yhtiö tuotti kaksi Don Taylorin ohjaamaa suuremman profiilin filmiä, Lee Marvinin ja Oliver Reedin tähdittämän Lännen paras tavara -länkkärikomedian (1976) ja Burt Lancasterin tähdittämän kauhutarinan Paholaisen saari (1977). Seuraava suuri projekti tulisi olemaan The Amityville Horror.

Arkoff sopi CBS:n kanssa oikeuksien siirtymisestä American International Picturesille. Vastineeksi CBS saisi oikeuden valmiin elokuvan kahteen ensimmäiseen televisioesitykseen. Se oli riski, jonka CBS:n kannatti ottaa – hävittävää ei juuri ollut.

Saland ja Geisinger olivat myös Arkoffin elokuvan tuottajia ja Lutzitkin antoivat oman panoksensa hankkeeseen – Arkoffin muistelmien mukaan nämä kuitenkin aiheuttivat lähinnä vain harmia. Ansonin itsensä laatima elokuvakäsikirjoitus lensi roskakoriin ja tilalle tuli tv-käsikirjoittaja Sandor Sternin laatima uusi käsikirjoitus. Ohjaajaksi palkattiin Stuart Rosenberg, kovan luokan ammattimies, joka aloitti televisiossa ja löi itsensä läpi yhdellä kaikkien aikojen vankilaelokuvista, Paul Newmanin tähdittämällä Lannistumattomalla Lukella (1967).

Elokuvan pääosiin Arkoff löysi kaksi hyvin erilaista näyttelijää, jotka yhdessä kuitenkin loivat hyvän ja kiinnostavan parin. Television pitkäaikaisesta lääkärisarjasta parhaiten tunnettu James Brolin (s. 1940) sai tarjouksen, mutta piti The Amityville Horroria vain ”halpana kauhufilminä”. Näin siitäkin huolimatta (tai kenties juuri siitä syystä), että Brolin oli juuri näytellyt pääosan Elliot Silversteinin kauhuelokuvassa Kalmankaara (1977). Mieli muuttui romaanin lukemisen jälkeen.

Naispääosaan palkattiin Margot Kidder (1948–2018), Playboyn sivuillakin poseerannut nuori kaunotar, joka toi elokuvaan myös Arkoffin kaipaamaa seksikkyyttä. Kidder oli jo näytellyt pääosat kahdessa merkittävässä, tulevassa slasher-klassikossa, Brian De Palman Verisessä veitsessä (1972) ja Bob Clarkin Mustassa joulussa (1974). Lois Lanen rooli Richard Donnerin Superman-elokuvassa (1978) oli juuri tehnyt Kidderistä suuren nimen. 

Rod Steiger (1925–2002) taas ei kantanut seksisymbolin taakkaa harteillaan. Oscar-palkittu pitkän linjan sivu- ja joskus pääosienkin tulkki palkattiin The Amityville Horroriin merkittävään sivuosaan papiksi, joka kokee kovia Lutzien talossa. Mahtavaääninen, vaikuttava Steiger on vastuussa elokuvan komeimmista huudoista. Steiger oli ohjaaja Rosenbergille tuttu jo edellisvuodelta Charles Bronsonin tähdittämän Hänet täytyy tappaa! -rikostarinan kuvauksista, vaikka elokuva saikin ensi-iltansa vasta vuonna 1979.

Kasvaneesta kunnianhimosta huolimatta Arkoff ei alkanut törsäillä. The Amityville Horrorin budjetti oli vain 4,6 miljoonaa dollaria, Arkoffin mukaan noin kolmasosa sen ajan studioelokuvien keskimääräisestä budjetista. Budjetti takasi Rosenbergille vain seitsemän kuvausviikkoa loppukesälle ja alkusyksylle 1978. Lisää rahanmenoa merkitsi Amityvillen kylän päätös kieltää kuvaaminen alueellaan. Uusi tarkoitukseen sopiva talo löytyi New Jerseystä, mutta toki sekin vaati lavastajalta töitä. Taloon sisälle heidän ei tarvinnut mennä, sillä sisäkuvat otettiin ilman muuta studiossa. Myöhemmin elokuvaa markkinoitaessa Brolin ja Kidder kävivät aidolla ”tapahtumapaikalla” Amityvillessa. Se, että kumpikaan näyttelijöistä ei uskonut Lutzien kertomuksiin, ei haitannut. Brolinin mukaan George Lutz oli kuin autokauppias, hurmaava myyntimies, jonka valheisiin ”uskoi” mielellään.

Kun elokuva valmistui, American International Pictures yhdistyi toisen elokuvayhtiön kanssa hankkiakseen lisää kapitaalia ja mahdollisuuksia tuottaa entistä suurempia elokuvia. Arkoffin muistelmien mukaan ajoitus oli huono, sillä The Amityville Horrorin tuoton avulla samaan tavoitteeseen olisi päästy ilman fuusiotakin. Arkoff lähti pian yhtiöstä ja perusti oman tuotantoyhtiönsä, mutta hänen suuruuden päivänsä olivat jo takanapäin.

Suuren luokan hitti

Samaan aikaan, kun Rosenberg paiski töitä Amityvillen kauhujen parissa, Yhdysvaltain nuoriso kävi elokuvateattereissa katsomassa John Carpenterin ohjaamaa uutta slasher-filmiä, Halloween – naamioiden yötä (1978). Seuraavan vuoden heinäkuun 27. päivänä oli Rosenbergin vuoro saatella oma kauhufilminsä ensi-iltaan. Ensi-iltaviikonloppunaan The Amityville Horror pyöri 748:ssa teatterissa kautta maan. Se oli välittömästi menestys, vaikka arvostelut olivat kaikkea muuta kuin ylistäviä. Lalo Schifrinin säveltämä musiikki sai kuitenkin arvoisensa vastaanoton ja Oscar-ehdokkuuden. Balsamia haavoille, kenties, sillä Schifrinin musiikki Manaajaan oli hylätty liian pelottavana.

The Amityville Horrorista tuli vielä Carpenterinkin elokuvaa suurempi menestys. Yhdysvalloista kertyi noin 85:n miljoonan dollarin lipputulot ja yli 30 miljoonaa katsojaa. Vuoden 1979 ensi-illoista se hävisi lipputuloissa vain toisenlaiselle perhehelvetille, Robert Bentonin Kramer vastaan Kramerille. Tosin ero taakse jääneisiin Rockyn uusintaotteluun, Ilmestyskirja. Nytiin ja Star Trek – avaruusmatkaan ei ollut kovinkaan suuri. Sen sijaan vuoden toinen suuri kauhuhitti, Ridley Scottin Alien – kahdeksas matkustaja, jäi turvallisen matkan päähän.

Euroopassa The Amityville Horror nähtiin ensimmäisen kerran vuoden 1980 alussa. Menestys oli mairitteleva: Ranskassa liki 1,2 miljoonaa katsojaa ja Saksassakin 615 000. Kuitenkin vuosi 1980 oli Euroopan osalta taiteellisesti ja teknisesti aivan toisenlaista tasoa edustaneen kauhufilmin juhlaa: Stanley Kubrickin Hohto (1980) oli jättihitti Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa sen yleisö jäi noin puoleen The Amityville Horrorin omasta.

Luojan tähden – paetkaa!

Muitakin kauhuelokuvia levittänyt Magna-Filmi Oy toi The Amityville Horrorin Suomen elokuvateattereihin elokuun 15. päivänä 1980. Suomessa elokuvalla ei ollut oikeastaan mitään valttikorttia, sillä Ansonin romaania ei ollut suomennettu. Kaiken lisäksi samana viikonloppuna valkokankaille laskettiin Irvin Kershnerin Imperiumin vastaisku (1980) ja Paul Schraderin American Gigolo (1980), jotka tekivät aivan toisenlaisen tuloksen kuin Rosenbergin kauhutarina.

Valtion elokuvatarkastamo laski The Amityville Horrorin seulansa läpi ilman sensurointivaatimuksia ja vieläpä normaalilla 10 %:n verolla. Levittäjän kannalta ainoa ongelma lienee ollut sopivan suomenkielisen nimen keksiminen. Elettiin aikaa, jolloin lähes kaikkien elokuvien nimet suomennettiin, niin kuin omasta kielestään ylpeissä maissa on tapana.

Ruotsissa elokuvalle oli annettu nimi Huset som gud glömde, ”Talo jonka jumala unohti”. Se kävi Suomessa elokuvan ruotsinkielisestä nimestä, mutta suomenkielinen nimi napattiin elokuvan englanninkielisestä mainoslauseesta: ”For God’s Sake, Get Out”. Mainoslause oli yhdysvaltalaisessa julisteessa suuremmalla kuin elokuvan nimi, ja tämä asetelma pysyi myös suomalaisessa julisteessa: Luojan tähden – paetkaa! tuli suurella keskeiselle paikalle ja sen alle alkuperäinen englanninkielinen nimi. Lehtimainokset kuitenkin osoittavat, että Luojan tähden – paetkaa! on kuitenkin elokuvan suomenkielinen nimi, ei vain mainoslause. Sellaiseksi lohkaistiin: ”Vuosisadan pelottavin kauhuelokuva, joka on jo säikäyttänyt miljoonat katselijat suunniltaan ja saanut heidät uskomaan uskomattomaan!”.

The Amityville Horrorin menestys Suomessa ei kuitenkaan ollut uskon asia. 57 901:n katsojan tulos oli tuntuvasti huonompi kuin jo aiemmin mainittujen Manaajan ja Ennustuksen, myöskin vain noin puolet Halloweenin saldosta. Hohto sai muutamaa vaille 200 000 katsojaa. The Amityville Horrorin menestys Suomessa saattoi olla pettymys, mutta ei missään nimessä rimanalistus, sillä se ylsi vuositilastossa sijalle 34.

Jatko-osia

Amityville – paholaisen piiri (1982)

Jos Lutzit ja Anson rahastivat DeFeon perheen kohtalolla The Amityville Horror -kirjaa tehdessään, niin Arkoff taatusti rahasti Lutzien ja Ansonin kirjalla. Sen sijaan The Amityville Horror -elokuvan jatko-osassa ihan oikeasta tragediasta, DeFeon perheen kohtalosta, tehtiin myös elokuvamaailman rahantekoväline. Silti Lutzit eivät hyppineet riemusta.

Italialainen tuottajamoguli Dino De Laurentiis huomasi menestyksekkäiden kauhuelokuvien jatko-osien olevan rahanarvoinen bisnes. Rick Rosenthalin ohjaama Halloween II – tappajan paluu (1981) toi tuohta De Laurentiisin yhtiön kassaan, ja nyt De Laurentiis hankki American International Picturesilta oikeudet The Amityville Horrorin jatko-osaan. Lutzit tietysti halusivat, että jatko-osa pohjautuisi John G. Jonesin kirjoittamaan The Amityville Horror Part II -kirjaan, jossa pariskunnalla oli sormensa pelissä. Lutzien elämästä Amityvillen tapahtumien jälkeen kertova kirja ei kuitenkaan syystä tai toisesta De Laurentiista kiinnostanut, vaan jatko-osan lähdemateriaaliksi valittiin yliluonnollisiin ilmiöihin perehtyneen Hans Holzerin romaani Murder in the Amityville. Kirja kertoi DeFeon perheen tapauksesta, mutta ainakin elokuvassa nimet on muutettu ja samalla totuudesta poikettu niin paljon kuin vain on mahdollista. Joka tapauksessa, Lutzit haastoivat De Laurentiisin oikeuteen ja yrittivät estää elokuvan julkaisun, mutta tuomari ei ollut Lutzien kannalla. Laiha lohtu, mutta pieni kiusa oli se, että oikeusjutun myötä Yhdysvaltain teattereihin tuotiin elokuvan julisteeseen lisäksi toinenkin juliste, jonka tehtävänä oli valistaa katsojia ja kertoa, ettei elokuvalla ole mitään tekemistä George ja Kathy Lutzin kanssa.

Yksi mahdollinen syy siihen, miksi De Laurentiis halusi tehdä jatko-osasta esiosan, on raha. Nimittäin nyt ei ollut mitään syytä palkata ensimmäisen hittielokuvan tähtiä jatko-osaan, josta he kuitenkin olisivat pyytäneet muhkean palkkion. Jatko-osan päärooleihin valittiin sivuosista tunnettuja näyttelijöitä, kuten James Olson ja Burt Young. Ensimmäisen osan päätekijöistä ylipäätään vain säveltäjä Lalo Schifrin osallistui jatko-osan tekoon.

Amityville II: The Possessionin käsikirjoituksen laati Tommy Lee Wallace, joka teki samaan aikaan De Laurentiisin yhtiölle esikoisohjaustaan Halloween III – pahuuden yötä (1983). Ohjaaja löytyi tuottajan kotimaasta: Damiano Damiani (1922–2013) olisi nimensä puolesta sopinut paremmin Ennustuksen jatko-osan ohjaajaksi, mutta nyt hänet valjastettiin ohjaamaan periamerikkalainen kauhuraina. Jännitys- ja rikoselokuvista sekä Nauravan paholaisen (1967) kaltaisesta spagettiwesternistä tunnettu Damiani toi Amityville II:een shokkielementtejä – raiskauksen ja sukurutsaa – jotka kuitenkin leikattiin pois ennen ensi-iltaa. Elokuva kuvattiin keväällä 1982 viiden miljoonan dollarin budjetilla, ulkokuvien osalta samassa paikassa kuin ensimmäinen osa, mutta studiokuvat otettiin Meksikossa. Budjetti oli itse asiassa inflaation takia vielä ensimmäisen osan omaakin (16 miljoonaa dollaria nykyrahassa) pienempi (13 miljoonaa).

Amityville II: The Possession oli syyskuisen ensi-iltaviikonloppunsa katsotuin elokuva Yhdysvalloissa, mutta tulos ei silti ollut kaksinen. Yleisön pettymystä elokuvaan kuvastaa se, että ensi-iltaviikonloppu muodosti kokonaistuloksesta liki kolmasosan. Sen sijaan ensimmäinen osa keräsi ensimmäisen kolmen päivän aikana vain kymmenesosan koko tuloksestaan. Jatko-osan tulos kotimaassaan – 12,5 miljoonaa dollaria – oli varmasti karvas pettymys De Laurentiisille. Eurooppalaisyleisö suhtautui jatko-osaan vieläkin kylmemmin. Ranskassa katsojamäärä jäi kymmenesosaan ensimmäisestä osasta ja Saksan teattereihin elokuva tuotiin vasta vuonna 1984, jolloin se ei mahtunut vuoden sadan katsotuimman joukkoon.

Suomessa Amityville II nähtiin maaliskuun 18. päivänä vuonna 1983. Levityksestä vastasi Finnkino Oy:n kanssa samaan konserniin kuulunut Nordfilm Oy, joka oli varmasti tyytyväinen siihen, ettei Valtion elokuvatarkastamo määrännyt tällekään elokuvalle rangaistusveroa. K18-ikäraja irtosi ilman sensurointia. 

Suomalaiseksi nimekseen Amityville – paholaisen piirin saaneen elokuvan lehtimainoksien mukaan kyseessä oli ”jääkylmä painajainen – mutta tosi!” ja että ”tämä elokuva on iskenyt kuin shokki kaikkialla maailmassa! Ota mukaasi joku joka pitää kädestäsi kiinni!!”. Ilmeisesti tällaisia ystäviä ei sitten löytynyt, sillä elokuvalle kertyi vain 11 799 katsojaa. Vuoden ensi-illoista se oli vasta 86. katsotuin.

Saatanan riivaama (1983)

Television kasvava suosio 1950-luvun alun Yhdysvalloissa sai elokuvastudiot kokeilemaan ja keksimään uusia teknisiä keinoja, joiden avulla laiskat ihmiset saataisiin lähtemään kotoaan elokuvateatteriin. Laajakuvaformaatin lisäksi kokeiltiin kolmiulotteista elokuvaa, johon yleisö kyllästyi melko nopeasti – toisin kuin laajakuvaan. 1950-luvun 3D-elokuvista vain Alfred Hitchcockin Täydellinen murha (1953) on jäänyt elämään, eikä sekään 3D-versiona.

Kolmiulotteisten uusi tuleminen 1980-luvun alussa kulminoitui kolmeen kauhuelokuvaan vuosina 1982–1983. Kuten arvata saattaa, 3D-versiot julkaistiin nimenomaan kauhuelokuvasarjojen kolmansista osista. Ensimmäisenä asialla oli Steve Minerin ohjaama Perjantai 13. päivä osa III (1982), jota Joe Alvesin ohjaama Tappajahai 3 (1983) seurasi. Tietysti De Laurentiis seurasi kollegoidensa esimerkkiä ja näin Amityville 3:stakin tuli kolmiulotteinen filmi.

Sarjan kolmannen osan kannalta Amityville – paholaisen piirin menestyksellä ei ollut ratkaisevaa merkitystä, sillä kolmas osa ehti kuvausvaiheeseen helmikuussa 1983, jolloin edellisen osan Euroopan-levitys oli vasta alkuvaiheessa. Kolmannen osan pohjaksi ei otettu enää mitään kirjaa vaan David Ambrosen alkuperäiskäsikirjoitus Amityvilleen muuttavasta reportterista, joka on juuri paljastanut erään talon pirut huijaukseksi. Ambrose tuskin on ollut kovin tyytyväinen tekstiinsä, sillä hän käytti salanimeä William Wales.

Amityville 3-D:n valttina piti olla erittäin lahjakas ja kokenut ohjaaja, jollaista kilpailevien kauhuelokuvasarjojen kolmansilla osilla ei ollut. Richard Fleischerilla (1916–2006) oli kokemusta kaikista lajityypeistä ja meriittilista oli komea: Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1954), Viikingit (1958), Fantastinen matka (1966), Tohtori Dolittle (1967), Bostonin kuristaja (1968), Tora! Tora! Tora! (1970), Raakaa peliä (1974) ja Ashanti (1979). Tämän lisäksi Fleischerilla oli kokemusta myös kauhuelokuvista: Mia Farrow’n tähdittämä Sokea kauhu (1971) oli kunnon hitti Suomessakin yli 100 000:lla katsojallaan.

Vaikka Amityville 3-D:stä tulikin Fleischerin komean uran kehnoimpia teoksia, hänen ja De Laurentiisin yhteistyö jatkui vielä kolmella elokuvalla. Kaksi ensimmäistä olivat suuren profiilin tuotantoja: Arnold Schwarzenegger palasi läpimurtorooliinsa Conan – hävittäjään (1984) ja hyvin samantyyppisiin fantasiakuvioihin Red Sonjaan (1985), joka meni täysin alle odotusten monissa maissa eikä sitä nähty lainkaan Suomen elokuvateattereissa. De Laurentiisin tuotantoa oli myös Million Dollar Mystery (1987), huomattavasti vähäpätöisempi rikoskomedia, joka päätti De Laurentiisin ja Fleischerin yhteistyön lisäksi Fleischerin koko uran.

Fleischerilla oli Amityville 3-D:stä tehdessään käytössään vaatimaton kuuden miljoonan dollarin budjetti ja samat kuvauspaikat kuin edellisellä filmillä. Pääosiin kiinnitettiin Woody Allenin elokuvista tuttu Tony Roberts, juuri läpimurtoroolinsa Bruce Beresfordin Kantrin kaipuussa (1983) tehnyt Tess Harper sekä tv-näyttelijä Lori Loughlin. Kolmikosta yhdestäkään ei tullut suurta filmitähteä, mutta sen sijaan sivuosassa nähdystä Meg Ryanista tuli. Elokuva oli 22-vuotiaan Ryanin uran toinen.

Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, ettei edes lahjakas ohjaaja saanut tyhjästä mitään aikaiseksi. Amityville 3-D oli marraskuisen ensi-iltaviikonloppunsa katsotuin elokuva Yhdysvalloissa, mutta jälleen ensimmäisen kolmen päivän tulos muodosti kolmasosan kokonaistuloksesta. Kaikkiaan lipputuloja kertyi vain hieman yli kuusi miljoonaa dollaria, eli Yhdysvaltain-levityksen jälkeen De Laurentiis oli vain tappiolla ja raskaasti. Tilannetta ei helpottanut ulkomaanlevitys, sillä esimerkiksi Ranskassa elokuvaa ei otettu teattereihin lainkaan. Suomessa sen sijaan otettiin.

Valio-Filmi osti Amityville 3-D:n täkäläiset levitysoikeudet ja laski elokuvan ensi-iltaan heinäkuun 13. päivänä 1984. Mahdollisesti sarjan toisen osan kehno menekki antoi hyvän syyn jättää Amityville pois elokuvan nimestä: Saatanan riivaama ei taatusti viitannut edellisvuoden floppiin, mutta toki elokuvan markkinointimateriaali oli linjassa yhdysvaltalaisten kanssa ja Amityvillen talon tutut ikkunat näkyivät myös täkäläisissä mainoksissa.

Levittäjä käytti mainoslausetta ”Pahimmat painajaisesi toteutuneina...”, mikä päti ironisesti ainakin levittäjään itseensä: Saatanan riivaama keräsi vain 10 749 katsojaa.

Amityville 3-D:n surkean menestyksen jälkeen De Laurentiisilla sen enempää kuin kenelläkään muullakaan ei ollut kiinnostusta uhrata miljoonia dollareita uuden elokuvan tekoon. Aiheen pariin palattiin kuitenkin televisio- ja videoelokuvissa, tosin vasta kuuden vuoden tauon jälkeen. Vuosina 1989–1996 valmistui kaikkiaan viisi jatko-osaa, joista ensimmäinen sai ensiesityksensä televisiossa ja seuraavat neljä julkaistiin suoraan videotallenteena. 2010-luvulla Amityville-nimeä käyttäneitä elokuvia on valmistunut ainakin kaksitoista, mutta niistä vain Franck Khalfounin ohjaama ja Blumhousen tuottama Amityville: The Awakening (2017) on osa Rosenbergin elokuvan aloittamaa "virallista" Amityville-elokuvien sarjaa. Jennifer Jason Leigh'n tähdittämän elokuvan teatterilevitys Yhdysvalloissa oli täydellinen epäonnistuminen (742:n dollarin lipputulot kymmenestä teatterista), mutta Venäjällä se keräsi yli 400 000 katsojaa.

The Amityville Horror (2005)

Viime vuosikymmenellä klassikkoelokuvien uudelleenfilmatisoinnit olivat paljon lupaavampaa liiketoimintaa kuin vain jatko-osien tuottaminen vanhoihin elokuvasarjoihin. Nimittäin onnistuneen uudelleenfilmatisoinnin jälkeenhän tälle uudelle elokuvalle pystyi jälleen tuottamaan uusia jatko-osia, joiden juonen saattoi tarvittaessa kopioida alkuperäisen elokuvan jatko-osista.

1970-luvun suurista kauhuklassikoista Manaaja oli turvassa uudelleenfilmatisoinneilta, sillä Friedkinin klassikon uusi pidennetty versio tuli laajaan teatterilevitykseen vuonna 2001. Sen jälkeen vuorossa oli epäonninen yritys tuottaa elokuvalle kolmas jatko-osa, joka päädyttiin lopulta kuvaamaan kahdesti, ensin Paul Schraderin ja sitten Renny Harlinin ohjauksessa. Donnerin Ennustus puolestaan filmattiin uudelleen John Mooren ohjauksessa; tarina saatanan pojasta tuli elokuvateattereihin kesäkuun 6. päivänä 2006, eli yhdysvaltalaisittain ilmoitettuna 06.06.06. Moinen ensi-iltapäivä ei kuitenkaan taannut saatanallisia yleisömääriä. Myöskään Tobe Hooperin Teksasin moottorisahamurhaaja (1973), George A. Romeron Kuolleiden aamunkoitto (1977) ja Clarkin Musta joulu eivät olleet turvassa uudelleenfilmaajilta.

Vuonna 2005 oli sitten The Amityville Horrorin vuoro. Weinsteinin veljesten Dimension Films -yhtiö oli erikoistunut genre-elokuviin, joista "alkuperäistuotantoa" edustivat Wes Cravenin Scream-trilogian ja Scary Movie -parodiaelokuvatrilogian kaltaiset kassamagneetit. Yhtiön toiminta oli kuitenkin alkanut De Laurentiisin esimerkkiä seuraamalla, eli tuottamalla jatko-osia muiden aloittamiin elokuvasarjoihin, muun muassa Hellraiserille, Highlanderille, Halloweenille ja Maissilapsille. Uudelleenfilmatisointeja yhtiön katalogissa oli harvakseltaan, mutta asia muuttui nopeasti The Amityville Horrorin ja Halloweenin avulla.

Dimension Filmsin kanssa yksi The Amityville Horrorin tuottajista oli Metro-Goldwyn-Mayer, joka oli hankkinut itselleen sarjan elokuvat. MGM sai huomata, että uusimalla vanhan elokuvan saattaa uusia myös muutakin, sillä George Lutz haastoi studion oikeuteen huomattuaan, ettei hänen apuaan tarvittu eikä ilmeisesti rahaakaan ollut tarjolla. Lutz ehti kuolla ennen kuin asiaa ehdittiin käräjillä ratkaista.

Siinä missä Arkoff ja De Laurentiis valitsivat ensimmäisten filmien ohjaajaksi kokeneita ammattimiehiä, uudelleenfilmatisoinnin puikkoihin otettiin valokuvaajana ja musiikkivideo-ohjaajana kunnostautunut Andrew Douglas. Douglasilla oli kokemusta pidemmän filmin teosta vain yhden dokumenttielokuvan verran. The Amityville Horrorin epäonnistumisen jälkeen Douglas onkin sitten ohjannut vain yhden pitkän näytelmäelokuvan, käytännössä suoraan videolevitykseen lasketun teinitrillerin uwantme2killhim? (2013), jonka nimen kirjoitusasu kertonee kaiken oleellisen. Päivitettyä käsikirjoitusta laatimaan palkattiin Scott Kosar, jolla oli takanaan Hooperin moottorisahamurhaajan uudelleenfilmatisointi ja edessään Romeron The Craziesin uusi versio.

Sen sijaan päänäyttelijöitä valitessaan tuottajat noudattivat Arkoffin kaavaa. Miespääosaan tuli 29-vuotias Ryan Reynolds, joka nuorisolle tuttu Kaksi kaveria, tyttö ja pitsapaikka -televisiosarjasta, muutamista teinikomedioista ja Guillermo del Toron Blade: Trinitystä (2004). Kaukana tulevaisuudessa olivat Deadpoolin päivät. Samanikäinen australialaisnäyttelijä Melissa George oli hänkin tuttu televisiosta, mutta myös Alex Proyasin Dark Cityn (1998), Steven Soderberghin The Limeyn (1999) ja David Lynchin Mulholland Dr.:n (2001) kaltaisista pidetyistä pienemmän yleisön filmeistä. The Amityville Horrorin jälkeen Georgella riitti kysyntää kauhuelokuvatuotannoissa, mutta viime vuodet hän on viettänyt televisiossa.

19:llä miljoonalla dollarilla tuotettu The Amityville Horror sai ensi-iltansa huhtikuussa 2005, reilu neljännesvuosisata alkuperäisen jälkeen. Samanlaista hittiä siitä ei kuitenkaan tullut: vaikka ensi-iltaviikonlopun katsojatilaston kärkipaikka saavutettiin, kokonaistulos riitti vuositilastossa vasta 38. sijalle. Yhdysvaltalaisissa teattereissa elokuvan näki 10 miljoonaa katsojaa ja lipputuloja kertyi 65 miljoonaa dollaria. Euroopassa elokuvan näki alle neljä miljoonaa katsojaa, joista yli puolet tuli pelkästään Isosta-Britanniasta ja Espanjasta.

Suomessa elokuvasensuuri oli muuttunut sitten alkuperäisen elokuvan päivien, eikä pelkoa kokonaan kielletyksi tulemisesta tai sensuurin vaatimista poistoista ollut. Alle 15-vuotiailta kielletty The Amityville Horror tuli valkokankaille Scanbox Entertainmentin levittämänä elokuun 12. päivänä ja keräsi vain 12 287 katsojaa. Vaatimaton tulos oli hyvin samaa luokkaa Amityville – paholaisen piirin ja Saatanan riivaaman kanssa. Se ei myöskään hirveämmin poikennut muiden kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisointien suosiosta.

Amityville-elokuvat Suomen elokuvateattereissa

Lähteitä: TCMDb, Elonet