Suomalaista kansallismaisemaa anamorfisena laajakuvana Sammossa.

Lähes kokonaan neuvostoliittolaisin voimin syntynyt Sampo (1959) ei ole uskollinen Kalevalan filmatisointi, mutta visuaalisuutensa ansiosta se on sykähdyttävä katselukokemus kerta toisensa jälkeen. Mikä sisällössä menetetään, se anamorfisessa laajakuvauksessa, massiivisissa lavastuksissa, jylhissä maisemissa ja suurissa joukkokohtauksissa voitetaan.

Anamorfisen laajakuvan eli scopen rinnalla Sammosta kuvattiin samanaikaisesti normaalioptiikkaa käyttänyt academy-versio, jonka kuvasuhteena on äänielokuvan aikana standardiksi tullut 1,37:1. Academy-versio sopi 2,35:1-kuvasuhteella kuvattua scope-versiota paremmin hyvin pieniin teattereihin sekä elokuvakiertueille, jotka kiersivät syrjäseutuja, kaupunkien kouluja ja kaikkia muita mahdollisia paikkoja. Siinä missä elokuvateatterit käyttivät 35-millistä filmiä, kiertävien näyttäjien matkassa oli kevyemmät ja heikkolaatuisemmat projektorit, joissa käytettiin 16-millistä filmiä. Scope-elokuvien näyttäminen onnistui 16-milliseltäkin filmiltä, mutta siinä oli omat tekniset haasteensa ja katsojan kannalta vaikutelma oli ikävähkö, sillä pieneltä kankaalta katsottuna scope-version kuva oli ärsyttävän pieni.

Sammon kuvausten alkaessa vuonna 1957 scope oli jo tehnyt läpimurtonsa Suomessakin ja elokuvan valmistuessa pari vuotta myöhemmin käytännössä jokainen suomalainen elokuvateatteri pystyi esittämään scope-elokuvia. Näin ollen Sammosta ei varmasti olisi tehty samanaikaisesti kahta eri versiota, mikäli se olisi ollut täysin suomalaista tuotantoa – eihän T. J. Särkän ohjaamaa Juhaakaan (1956) kuvattu scope-version rinnalla myös academy-versiona. Tilanne oli kuitenkin täysin toinen Neuvostoliitossa, jossa oli tuohon aikaan noin 100 000 elokuvateatteria tai muuta paikkaa, joissa elokuvia esitettiin. Päivänselvää on, ettei kaikille elokuvaprojektoreille löytynyt scope-linssejä ja näin ollen elokuvista oli syytä olla myös Moskovan ja Leningradin ulkopuolelle kelpaava academy-versio.

Sampohan oli tuotannolliselta, taloudelliselta ja taiteelliselta vastuultaan neuvostoliittolaista tekoa, Suomi-Filmi Oy:n rahoitusosuus oli siinä vähäinen ja päätäntävalta liki olematon. Suomalaiset oli todennäköisesti pyydetty mukaan ihan vain siksi, että neuvostoliittolaiset pääsivät esittelemään elokuvatuotantonsa resursseja ja toisaalta myöskin kuvaamaan Suomeen muutamia keskeisiä ulkokuvia. Jonkinlainen propagandamerkitys sillä lienee myös ollut: Sampo oli osoitus YYA-sopimuksen ajan suomalais-neuvostoliittolaisesta yhteistyöstä, jota tehtiin apulaisohjaaja Holger Harrivirran muistelmateoksen perusteella molemmin puolin yhtä pitkin hampain. Harrivirran tehtävänä oli olla mukana tuotannossa Suomen-kuvausten alusta aina jälkituotantoon saakka ja toimia venäjänkielisen version kanssa rinnakkain kuvatun suomenkielisen version dialogiohjaajana. Sen työn ohessa Harrivirta oli ohjaaja Aleksandr Ptushkon apulaisena, joskaan Harrivirran mukaan yhteistyö ei sujunut lainkaan. Harrivirta vastasi jälkituotantovaiheessa suomenkielisten versioiden leikkauksesta, dubbauksesta ja muista äänitöistä.

Sammon kuvauksista. Kuva: KAVI

Elokuvateatterikierroksensa jälkeen Sampoa katseltiin Suomessa pitkään vain ja ainoastaan academy-versiona, joka pyöri myös televisiossa ja julkaistiin videokasettina. Tilanne muuttui vasta vuonna 2014, kun KAVI restauroi scope-version. Sen jälkeen on nopeasti unohdettu elokuvan academy-versio, jota jotkut ovat jopa pitäneet scope-versiosta tehtynä Pan & scan -versiona, mitä se ei missään nimessä ole. Pan & scan- ja Center cut -versiota tehtäessä laajakuvasta otettiin vanhan kuvaputkitelevision kuvasuhdetta (1,33:1) vastaava osuus, jota esitettäessä koko television kuvaruutu täyttyi kuvasta. Samalla tietysti huomattava osa kuvasta jäi näkymättömiin ja taideteos oli onnistuttu pilaamaan totaalisesti, vähät välittämättä elokuvantekijöiden oikeuksista. Tänä päivänä televisiot ovat laajakuvamallia, mutta esimerkiksi Yleisradio on alkanut tehtailla elokuvia "restauroidessaan" niistä uudella tavalla raiskattuja versioita, joissa 1,66:1-kuvasuhteella esitettäväksi tarkoitetut elokuvat rajataan uudelleen 1,78:1-kuvasuhteeseen. Lopputulos on sama kuin vanhemmassa mallissa: osa kuvasta jää näkymättömiin ja jälleen taideteos on onnistuttu pilaamaan.

Sammon academy-versio sen sijaan on jo alun perin kuvattu eri kuvasuhteella, eri linsseillä ja myös eri kameralla kuin scope-versio. Anamorfisilla linsseillä kuvattaessa kuva-ala on niin laaja, että esimerkiksi Sammossa Lemminkäisen äiti kävelee seitsemän askelta ottaakseen vastaan häävieraaksi saapuvan Väinämöisen. Academy-versio on kuvattu samassa lavasteessa ja samasta kulmasta, mutta kuva-ala on pienempi ja Lemminkäisen äiti ottaa vain kolme askelta. Ylipäätään Sammossa on käytetty scopea huonosti: laaja kuva-ala on ollut tekosyy kuvata mahdollisimman pitkiä yhtenäisiä ottoja, joissa näyttelijät liikkuvat, mutta kamera pysyy paikoillaan eikä leikkauksia ole. Tästä syntyy heti hyvin teatterimainen vaikutelma, kun taas academy-versiossa ollaan lähempänä ihmisiä ja ihmistä.

Tällaisista syistä Sammon academy-versio on hieman nopeampi kuin scope-versio, jossa on myös mukana sellaisia luontokuvilla herkutteluja, mitkä on jätetty academy-versiosta pois. Toisaalta myöskin scope-versiossa on linssivääristymiä, mitä ei normaalioptiikalla kuvatussa academy-versiossa nähdä.

 

KAVI:n resurssipulasta johtuen Sammon academy-versiota ei ole vieläkään restauroitu, mutta KAVI on kuitenkin tänä vuonna digitoinut sen negatiivista ja tietysti värimääritellyt sen. Sammon scope- ja academy-versioissa on myös kaksi eroavaisuutta, jotka eivät liity elokuvan kuvausvaiheeseen mitenkään. Ensinnäkin scope-versio on jo vuonna 1959 miksattu nelikanavaiseksi stereoääneksi, mutta academy-versioon tehtiin vain perinteinen monoääni. Yli puoli vuosisataa myöhemmin tehdyissä digitoiduissa versioissa eroa on myös eri versioiden värimäärittelyssä. Ero on saattanut olla huomattava jo vuonna 1959, mutta varmuutta ei ole, sillä scope-kopioiden värit olivat antaneet periksi ja academy-version negatiivi oli säilynyt huonokuntoisena. Niinpä scopen uusi värimäärittely jouduttiin tekemään valistuneitten arvioitten ja ulkomaisten esimerkkien pohjalta, kun taas academy-version digitoidussakin versiossa värit ovat yhä kuluneet ja kulahtaneet.

 

Sammon scope- ja academy-versioiden vertailua

Sammon tapaus on erinomainen esimerkki siitä, miten aikanaan elokuvien esitystekniikka asetti rajoitteita itse elokuvan taiteelliselle muodolle ja tekniselle toteutukselle. Saman elokuvan academy- ja scope-versioita keskenään vertailemalla saa myös hyvän kuvan siitä, miten anamorfiset linssit ja laajakuva vaikuttivat teoksen kuvakompositioihin ja kuvakerrontaan aikana, jolloin kaikki vielä totuttelivat scopeen.

Alla olevat kuvakaappaukset on otettu mahdollisimman tarkkaan samasta kohdasta. Mustat palkit eivät ole osa itse kuvaa, vaan televisio ja muut näytöt täyttävät tyhjät kohdat mustalla; toisin sanoen aidossa scope-elokuvassa ei ole olemassa mitään mustien palkkien alle jäänyttä ylä- ja alaosaa, ellei joku ole mennyt rajaamaan kuvaa uusiksi.

Mustat palkit on jätetty näihin kuviin niiden havainnollistavan vaikutuksen vuoksi. Kuvakaappaukset on otettu FHD-versiosta, mutta niitä on pienennetty ja kuvat on pakattu JPG-tiedostoiksi.

Osassa academy-version kuvakaappauksista kuvaussuunta on eri kuin scope-versiossa, mutta se ei johdu siitä, että kuvakaappaus olisi väärästä kohdasta.

 

1.

2.

3.

4.

5.

6.

7.

8.

9.

10.

11.

12.

13.

14.

15.

16.

17.

18.

19.

20.

21.

22.

23.

24.

25.

26.

 

Sammon scope- ja academy-versiot ovat nyt katsottavissa Elonetistä SD-, HD- ja jopa 4K-laatuisina. Scope-versio on myös saatavilla DVD-tallenteena.

Riley Keough elokuvassa American Honey (2016). Kuvakaappaus trailerista (Universal)

1980-luvun lopulta aina 2000-luvun alkuun saakka Suomessa elettiin videolain aikakautta, jolloin kaikki alle 18-vuotiailta kielletyt elokuvat olivat automaattisesti videolevityskiellossa. Se johti siihen, että esimerkiksi Manaajaa (1973) ei voinut videolla levittää, mutta sitä saattoi kyllä esittää teattereissa ja televisiossa. Uskovaisten kansanedustajien keksimä videolaki hyväksyttiin eduskunnassa, jossa lakiehdotusten typeryys ei ole ennenkään estänyt niiden läpimenoa.

Elokuvasensuuri ei tietystikään rajoittunut vain siihen. Vuosikymmenten ajan suomalaiset tottuivat siihen, että elokuvasensuuri esti heitä näkemästä tiettyjä elokuvia ja teki monien muiden elokuvien katselusta hieman ankeaa, kun elokuvasta oli poistettu kohtauksia, joiden sisältö riipaisi kukkahattutätien ja -setien sydänalaa. Kaikki tämä sensurointi tehtiin Valtion elokuvatarkastamossa, nimensä mukaisessa valtion laitoksessa. Eikä ainoastaan sen hyväksynnällä, vaan sen aloitteesta.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun lakimuutos poisti elokuvasensuurin sanan varsinaisessa merkityksessä. Ikärajaluokittelun pakollisuutta se ei poistanut, mutta elokuvia ei enää voi määrätä sensuroitavaksi. 2010-luvun alkupuolella Valtion elokuvatarkastamon toiminnasta oli tullut jo sen verran tarpeetonta, että se lakkautettiin. Elokuvien ikärajaluokittelusta vastaavat nykyään tehtävään koulutetut ulkopuoliset tekijät, jotka ovat maksaneet valtiolle hyvän summan koulutusmaksuina. Elokuvatarkastamon nykyinen seuraaja MEKU vastaa koulutuksien järjestämisestä, korjaa niistä rahat ja sen jälkeen jossain määrin valvoo sitä, mitä koulutetut luokittelijat tekevät. Vähäisillä resursseilla ja kuvaohjelmien tulvassa se on tietysti erittäin vaikeaa.

Vaikka ikärajaluokittelijat koulutetaankin MEKU:n valvonnassa, on vastuu päätöksenteosta eittämättä siirretty valtionlaitokselta yksityiselle sektorille. Ei kuitenkaan suoraan kuluttajalle ja katsojalle, vaan välikädelle.

Koulutettujen luokittelijoiden virhearviointeja MEKU korjaa jälkikäteen, mutta korjauksien määrä on vähäinen ja tahti usein hyvin hidas. Viimeisin uudelleenluokittelu on tammikuun 2. päivältä, jolloin MEKU nosti American Honey -elokuvan ikärajan 12:sta 16:een. Ja siinä tiivistyykin koko MEKU:n tarpeettomuus 2020-luvun Suomessa.

 

American Honey (2016) tuli Suomessa suoraan DVD-, Blu-ray- ja VOD-tallennelevitykseen vuonna 2017. Koska American Honey ei pyörinyt suomalaisissa teattereissa, ei sen ikärajaluokittelulla ole mitään merkitystä. Teattereissa ikärajalla – jota on pakko noudattaa – olisi voitu pitää vaikutuksille alttiita nuoria etäällä elokuvasta, joka kertoo vaikutuksille alttiista nuorista ja heidän virheistään. Sellainenhan saattaisi vaikka puhutella samanikäisiä nuoria ja tarjota heille toisenlaista maailmankuvaa kuin viimeisimmät supersankarielokuvat.

Tallennepuoli onkin sitten asia erikseen. Vaikka fyysisissä tallenteissa onkin ikäraja selvästi merkitty takakannessa ja MEKU vaatii lisäämään ikärajamerkinnän etukanteenkin, mikäli siinä on muiden maiden ikärajamerkintöjä. Harva tätä jälkimmäistä määräystä näyttää noudattavan, mutta ainakaan vielä tietooni ei ole tullut yhtään tapausta, joka olisi johtanut mihinkään sanktioihin.

DVD- ja Blu-ray-tallenteita voi hankkia esimerkiksi Discshopista, jossa alle 18-vuotias voi tilata mitä vaan, kunhan maksaa tuotteensa postiennakolla. CDON puolestaan myy ikää kyselemättä, jos maksaa tilauksensa etukäteen. Molemmat verkkokaupat ovat kilpailukykyisten hintojensa ansiosta suomalaistenkin elokuvatallenteiden ostajien suosiossa.

American Honeyn kaltaisten elokuvien tarjoaminen digitaalisina talleinteina suoratoistopalveluissa on vielä vaikeampi juttu. Esimerkiksi SF Anytimeen rekisteröityessä on klikattava kohta, jossa vahvistaa olevansa ”18-vuotias” (kaipa 19-vuotiaskin saa rekisteröityä). SF Anytimessa jokaisen elokuvan katsomisesta on maksettava erikseen, mutta vastineeksi saakin laajan ja korkeatasoisen valikoiman.

Netflixissä saa kympillä katsoa elokuvia kokonaisen kuukauden. Tarjonta on huonompaa ja suppeampaa, suorastaan surkeaa, mutta suurille massoille se näyttää kelpaavan. Netflixiin rekisteröityvän on oltava 18 vuotta täyttänyt. Sen jälkeen kuluttajaa odottaa suomalaisten ikärajaluokittelijoiden helvetti: Netflix ei noudata suomalaista ikärajaluokittelua. Netflix on kyllä itse luokitellut elokuvia oman makunsa mukaan, mutta omalla asteikollaan, ilman Suomen lain mukaista pätevyyttä ja myöskin ilman, että ikärajoja olisi ilmoitettu MEKU:n tietokantaan. Sama koskee myös sellaisia elokuvia, joilla on ihan virallisetkin suomalaiset ikärajaluokitukset.

Netflix voi tehdä näin, koska sillä ei ole Suomeen rekisteröityä tytäryhtiötä, vaikka se tarjoaakin palveluitaan suomenkielisenä ja lahjakortteja palveluun myydään liki jokaisessa suomalaisessa päivittäistavarakaupassa ja kioskissa.

Netflixit, Amazon ja monet muut vastaavat palvelut ovat siirtäneet valvontavastuuden lasten vanhemmille, joille se kuuluukin. Elokuvien tehokkuutta ei silti pidä aliarvioida. Lapsikatsojankaan ei tarvitse aktiivisesti käyttää omaa mielikuvitustaan elokuvia katsoessaan, sillä elokuvan maailma on nähtävillä omien silmien edessä. Siksi elokuvaan on niin uskomattoman helppo uppoutua, ihan eri tavalla kuin kirjaan, jota lukiessa omalla mielikuvituksella on keskeinen tehtävä. Omassa mielikuvituksessa kauhukirjan kauhistuttava maailma voi olla ihan helvetillinen, vaikka se on silmien edessä vain musteena paperilla. Silti kirjoilla ei ole ikärajoja.

 

Ikärajojen noudattamista käsiteltiin myös Ylen eilisessä jutussa. Sen perusteella ikärajaluokituksen säännöt eivät ole edes kaikkien teatterinomistajienkaan tiedossa. Ylen haastattelema teatterinomistaja kertoi kieltäytyneensä päästämästä 13-vuotiasta katsomaan Joker-elokuvaa, vaikka tällä oli täysi-ikäinen naapurinsa mukanaan. Joker on kielletty alle 16-vuotiailta, mutta lain mukaan ikärajassa voidaan joustaa jopa kolmella vuodella, mikäli nuori katsoja on aikuisen seurassa. Teatterinomistaja oli vaatinut, että mukana olevan on oltava lapsen vanhempi. Näin ei kuitenkaan missään lakipykälässä sanota.

Robert De Niro Kauriinmetsästäjässä. Kuva: Studio Canal

Erään maailman upeimmista elokuvakatalogeista omistava Studio Canal katosi muutamaksi vuodeksi Pohjoismaista, mutta nyt sen tallenteita on alkanut jälleen ilmestyä tanskalaisen Soul Median kautta. Valitettavasti jokaisessa uudessa julkaisussa on sanomista ja osassa paljonkin.

Todennäköisesti odotetuin ja toivotuin uusi julkaisu Studio Canalilta oli Michael Ciminon Kauriinmetsästäjästä (1978), joka on nyt saatavilla Blu-rayna ja tammikuussa myös 4K UHD -tallenteena. Blu-ray-julkaisu on kuvanlaadultaan näiden uusien Studio Canal -julkaisujen parasta antia, mutta pettymykset piilevät toisaalla: tarjolla on vain Dolby Digital 2.0 -ääniraita eikä lainkaan lisämateriaalia.

Kauriinmetsästäjässä oli alkujaankin vain Dolby Stereo -ääniraita (joka oli silloin paras mahdollinen), mutta sittemmin siitä on ollut saatavilla DTS-HD-tasoinen stereoääni ja vieläpä 5.1-miksattukin versio. Sama Dolby Digital 2.0 -ääniraita tulee myös 4K UHD -tallenteeseen. Lievästi sanottuna omalaatuisen Ciminon alkuperäistä eurooppalaista DVD-levitystä varten tekemä kommenttiraita loistaa poissaolollaan, samoin Ciminon, kuvaaja Vilmos Zsigmondin ja näyttelijä John Savagen haastattelut, jotka olivat mukana vanhalla DVD:llä.

Armin Mueller-Stahl ja Jessica Lange Soittorasian mainoskuvassa. Itse elokuva on värillinen. Kuva: Studio Canal

Kauriinmetsästäjän kuva on kuitenkin mainio ja sulava. Samaa ei voi sanoa ensimmäisestä Costa-Gavraksen Soittorasiasta (1989), jossa kuvanopeutta on syyttä muutettu ja ilmeisen huonosti. Kyseessä on siis 25 kuvaa sekunnissa -nopeus, joka on välttämätön R2-alueen DVD:llä, mutta ei suinkaan Blu-ray-tallenteella.Soul Medialla ainakin oli tapana muuttaa kuvanopeus varsinaisen nopeutuksen sijaan kopioimalla joka sekunnin sisällä yhden ruudun, mikä johtaa aina tökkivään kuvaan. Soittorasian kohdalla on ilmeisesti tehty sama, mutta syystä tai toisesta vika ei ole Blu-raylla niin häiritsevä ja ilmeinen kuin se on DVD:llä.

Studio Canalin uutuusjulkaisuista myös Leijona talvella (1968) ja Verinen sotilas (1970) saapuivat uudelleen Blu-raylle pelkillä Dolby Digital 2.0 -ääniraidoilla. Sanomattakin lienee jo selvää, etteivät ne myöskään sisällä minkäänlaista lisämateriaalia ja kumpikin on 25 fps -nopeudella. Rakkautta vain (2003) sen sijaan on 24 fps -nopeudella ja ääniraitanakin Dolby Digital 5.1 (vaikka takakansi väittääkin, että mukana olisi myös DTS-HD-ääniraita).

Leijona talvella -elokuvan pohjoismaisen Blu-rayn kuvanlaatu ei ole kaksinen, ja se muistuttaa enemmän DVD:tä kuin saman elokuvan brittiläistä, Studio Canalin Blu-ray-tallennetta kolmen vuoden takaa.

Tähänastisista uusista Studio Canal -julkaisuista vain alkuperäinen Rambo-trilogia on lähellä erinomaista: mukana ovat samat lisämateriaalit ja ääniraidat kuin aiemmissakin versioissa. Moitittavaa on vain ykkösosan välillä töksähtelevässä kuvassa.

Ramboja lukuun ottamatta kaikkien näiden levyjen alussa on kielivalikko, jossa Finnish on suomennettu Google-kääntäjän avulla muotoon "suomalainen".

Sinnepäin tekemisen meininki on ilmeistä.

Laivuri ja Pampula.

Saariston lapset on mainio muistutus siitä, miten nopeasti televisiotoiminta kasvoi sekä Ruotsissa että Suomessa. Varsinainen televisiolähetystoiminta aloitettiin Ruotsissa vuonna 1956 ja heti seuraavana vuonna Suomessa. Sattuneesta syystä resurssit olivat naapurimaassa suuremmat kuin täällä, mutta toiseksikaan ei jääty. Ruotsalaiset alkoivat jo 1960-luvun alkupuolella kuvata osan tv-ohjelmistaan väreissä, vaikka virallista siirtymistä värilähetysten aikaan saatiin odottaa vuoteen 1970 saakka. Suomessa tämä siirtyminen tehtiin jo vuoden 1969 puolella, mutta hyvin vähän mitään oli siihen mennessä väreissä kuvattu.

Vuonna 1964 ensiesitetty Saariston lapset on yksi varhaisen ruotsalaisen tv-tuotannon helmistä, jota katsoo mielellään monistakin eri syistä. Teoksenahan se on vallan miellyttävä, Astrid Lindgrenin varta vasten televisioon kirjoittama sarja pienestä Saltkråkanin saaresta Tukholman lähettyvillä. Päähenkilöinä ovat saarelle saapuva perhe Pampula-tyttärineen ja Laivuri-koirineen sekä saaren vakituiset asukkaat. Ei juonta, ei tarinaa, mutta hyvin sydämellistä tunnelmaa ja täydellistä lintukotomaista viattomuutta, joka on sittemmin maailmasta kadonnut. Saariston lapset on myös ajalta, jolloin ihmisillä ei ollut kiire minnekään.

Olle Hellbomin ohjaama kaksitoistaosainen sarja on kiinnostava myös sen teknisiltä ominaisuuksiltaan. Sarjassa on hyvin paljon ulkokuvia lokaatiossa, mikä tuon ajan tekniikalla oli mahdollista toteuttaa vain filmille kuvaamalla. Television käytössä ollut videotekniikka oli täysin mahdoton juttu lokaatiokuvauksissa käytettäväksi. Saariston lapset oli pakko kuvata filmille myös siitä syystä, koska siitä haluttiin tehdä värillinen.

Yhdysvalloissa kaikki television fiktiotuotannot kuvattiin yksistään filmille pitkän aikaa; äärimmäinen esimerkki on Frendit-sarja, joka kuvattiin alusta loppuun saakka 35-milliselle filmille. Euroopassa resurssit olivat vähäisemmät, samoin kilpailu ja laatustandardit, joten usein studiokuvat kuvattiin videolle ja ulkokuvat pakon sanelemana filmille. Tämä johti siihen, että vähemmänkin tarkkaavainen katsoja erotti ohjelmaa katsoessaan, mikä jakso on kuvattu studiossa ja mikä ei (myös Saariston lapsien kaikki sisäkuvat on otettu studiossa). Toisaalta sen kyllä erotti äänimaailmastakin ja aika lailla kaikesta muustakin. Videotekniikan kehittyessä filmistä luovuttiin sitten kokonaan. 

Siispä voidaan todeta, ettei se ole mikään ihme, että 55-vuotias televisiotuotanto näyttää yhä hyvältä. Filmi ei vanhene, vain katsojat.

Saariston lapset -sarja on jälleen saatavilla DVD-tallenteena kolmessa osassa (SF Studios). Alkuperäinen ruotsinkielinen ääniraita.