Laivuri ja Pampula.

Saariston lapset on mainio muistutus siitä, miten nopeasti televisiotoiminta kasvoi sekä Ruotsissa että Suomessa. Varsinainen televisiolähetystoiminta aloitettiin Ruotsissa vuonna 1956 ja heti seuraavana vuonna Suomessa. Sattuneesta syystä resurssit olivat naapurimaassa suuremmat kuin täällä, mutta toiseksikaan ei jääty. Ruotsalaiset alkoivat jo 1960-luvun alkupuolella kuvata osan tv-ohjelmistaan väreissä, vaikka virallista siirtymistä värilähetysten aikaan saatiin odottaa vuoteen 1970 saakka. Suomessa tämä siirtyminen tehtiin jo vuoden 1969 puolella, mutta hyvin vähän mitään oli siihen mennessä väreissä kuvattu.

Vuonna 1964 ensiesitetty Saariston lapset on yksi varhaisen ruotsalaisen tv-tuotannon helmistä, jota katsoo mielellään monistakin eri syistä. Teoksenahan se on vallan miellyttävä, Astrid Lindgrenin varta vasten televisioon kirjoittama sarja pienestä Saltkråkanin saaresta Tukholman lähettyvillä. Päähenkilöinä ovat saarelle saapuva perhe Pampula-tyttärineen ja Laivuri-koirineen sekä saaren vakituiset asukkaat. Ei juonta, ei tarinaa, mutta hyvin sydämellistä tunnelmaa ja täydellistä lintukotomaista viattomuutta, joka on sittemmin maailmasta kadonnut. Saariston lapset on myös ajalta, jolloin ihmisillä ei ollut kiire minnekään.

Olle Hellbomin ohjaama kaksitoistaosainen sarja on kiinnostava myös sen teknisiltä ominaisuuksiltaan. Sarjassa on hyvin paljon ulkokuvia lokaatiossa, mikä tuon ajan tekniikalla oli mahdollista toteuttaa vain filmille kuvaamalla. Television käytössä ollut videotekniikka oli täysin mahdoton juttu lokaatiokuvauksissa käytettäväksi. Saariston lapset oli pakko kuvata filmille myös siitä syystä, koska siitä haluttiin tehdä värillinen.

Yhdysvalloissa kaikki television fiktiotuotannot kuvattiin yksistään filmille pitkän aikaa; äärimmäinen esimerkki on Frendit-sarja, joka kuvattiin alusta loppuun saakka 35-milliselle filmille. Euroopassa resurssit olivat vähäisemmät, samoin kilpailu ja laatustandardit, joten usein studiokuvat kuvattiin videolle ja ulkokuvat pakon sanelemana filmille. Tämä johti siihen, että vähemmänkin tarkkaavainen katsoja erotti ohjelmaa katsoessaan, mikä jakso on kuvattu studiossa ja mikä ei (myös Saariston lapsien kaikki sisäkuvat on otettu studiossa). Toisaalta sen kyllä erotti äänimaailmastakin ja aika lailla kaikesta muustakin. Videotekniikan kehittyessä filmistä luovuttiin sitten kokonaan. 

Siispä voidaan todeta, ettei se ole mikään ihme, että 55-vuotias televisiotuotanto näyttää yhä hyvältä. Filmi ei vanhene, vain katsojat.

Saariston lapset -sarja on jälleen saatavilla DVD-tallenteena kolmessa osassa (SF Studios). Alkuperäinen ruotsinkielinen ääniraita.

Teuvo Tulio (oikealla) elokuvansa Intohimon vallassa (1947) kuvauksissa. Kuvassa myös Kullervo Kalske, Regina Linnanheimo ja kuvaaja Osmo Harkimo. Kuva: KAVI

Heinäkuun 12. päivänä 1947 Tukholmasta lähti kohti Helsinkiä kuriiripostilähetys, joka oli osoitettu sisäasiainministeriön kanslia-apulaiselle Saimi Ruokolaiselle. Lähettäjänä oli vt. lähetystöavustaja Olavi Jokinen. Perille päästyään yksi paketeista hajosi ja sen sisältä alkoi valua ulos nailonsukkia. Lähetystössä paketit päätettiin lähettää tullin tutkittavaksi. Sisällöksi paljastui yli viisisataa paria nylonsukkia, joiden katukauppa-arvoksi arvioitiin 1,5 miljoonaa markkaa, nykyrahassa yli 90 000 euroa. Nailonsukat olivat ylellisyystuotteita, joita ei ankaran säännöstelyn aikakaudella juuri mistään saanut.

Lähetystöavustaja Jokinen ilmoitti, ettei hän ollut pakettia lähettänyt, vaan oli antanut ulkopuoliselle henkilölle luvan käyttää hänen nimeään lähettäjänä. Konsulilähetyksiä alettiin joka tapauksessa valvoa entistä tarkemmin. Ruokolainen, jonka pääasiallinen tehtävä oli ollut sisäasiainministerin puheluiden yhdistäminen, sai eron toimestaan heinäkuun 15. päivänä, samana päivänä pakettiensa saapumisen kanssa. Eroanomuksensa hän oli tosin jättänyt jo kuukautta aiemmin.

Heinäkuun 30. päivänä lähti toinen paketti, mutta nyt lähettäjänä oli Tukholman-lähetystön vahtimestari ja vastaanottaja sisäasiainministeriön hallitussihteeri J. Saarinen. Tällä kertaa paketti avattiinkin jo sen saavuttua Helsinkiin: sisältönä 144 paria nailonsukkia, kaksikymmentä rannekelloa ja yksi miesten paita. Saarinen kertoi, että oli kyllä pyytänyt erästä tuttavaansa tuomaan hänelle Ruotsista paidan, mutta ei muuta.

Saarista uskottiin, ja epäilykset alkoivat kohdistua ulkopuoliseen henkilöön, jota ei aluksi lehtijutuissa osattu nimetä. Se mies oli elokuvaohjaaja Teuvo Tulio, joka oli todellisuudessa Ruokolaiselle osoitettujen lähetyksien todellinen vastaanottaja. Vielä oudommaksi tapaus muuttui, kun kävi ilmi, että Saariselle osoitetun lähetyksen todellinen vastaanottaja olikin Paul Sinervä, Helsingin rikospoliisin apulaispäällikkö. Sinervän varsinainen työtehtävä oli – mikäpä muukaan kuin – säännöstelyryhmän tutkijana.

Sinervä kertoi, että hänen Ruotsiin muuttanut tuttavansa oli velkojensa vastineeksi luvannut lähettää hänelle elintarvikkeita. Sinervä oli pyytänyt myös paitaa, jonka voisi elintarvikkeiden mukana lähettää kuriiripostina Saarisen nimellä. Sinervä kertoi kuulleensa paketin todellisesta sisällöstä vasta sen jo lähdettyä.

Nora Mäkinen Tulion elokuvassa Levoton veri (1946). Kuva: KAVI

Sakkoja ja vankeutta

Tulio, Ruokolainen, Saarinen ja Sinervä päätettiin asettaa syytteeseen salakuljetuksesta. Tapausta käsiteltiin Helsingin raastuvanoikeudessa lauantaina 25. lokakuuta. Tulio – viralliselta nimeltään Theodor Tugai – kertoi olleensa keväällä ravintola Royalissa ja sopineensa siellä Ruokolaisen kanssa, että voisi lähettää tämän nimellä elokuvatarvikkeita Tukholmasta Suomeen.

Englantiin matkustaessaan Tulio oli käynyt Tukholmassa, jossa hän oli ostanut ”eräältä amerikkalaiselta merimieheltä” 582 paria nylonsukkia. Kauppahinta oli kaksituhatta kruunua, jotka Tulio oli lainannut ”eräältä ruotsalaiselta liikemieheltä”. Tulio oli sen jälkeen saanut lähetystöavustaja Jokisen luvan lähettää tavarat Ruokolaiselle. Sisällöksi hän kertoi tekstiilitarvikkeita.

Vaikka Tulio oli oikeusistunnossa paikalla, hänen puolestaan luettiin kirjelmä, jonka mukaan nailonsukat olivatkin tekeillä olevan elokuvan revyynumeroa varten. Elokuvassa olisi 40–50 ”show-tyttöä”, jotka tarvitsisivat yhteensä 400–500 paria nylonsukkia. Todistaja kävi kertomassa, että tällainen elokuva todella on tekeillä. Mikäli oli, niin se ei ainakaan koskaan valmistunut: Tulion tuorein elokuva Intohimon vallassa oli saanut ensi-iltansa jo alkuvuodesta ja seuraava valmistui vasta vuonna 1949.

Tulio oli kuulemma uskonut lähetystön joka tapauksessa tarkistavan lähetyksien sisällön, eikä hän näin ollen ollut yrittänytkään salakuljettaa mitään; kuriiripostissa tavara olisi vain ollut paremmassa turvassa. Kaiken lisäksi sukkien tullimaksu olisi ollut Tulion kirjelmän mukaan vain 9 369 markkaa (alle 600 nykyeuroa), mikä oli mitätön summa verrattuna koko elokuvan kymmenen miljoonan markan tuotantokustannuksiin. Tuo kymmenen miljoonaa vastaisi nykyrahassa noin 625 000:ta euroa, mikä taas sekään ei vaikuta kovin uskottavalta, kun kyseessä on Tulion elokuva.

Edelleen Tulio kertoi, ettei hän Ruokolaista sen paremmin tuntenut, mutta tunsi kyllä hyvin tämän isän, joka oli ”suorittanut sisustustöitä elokuvia varten”.

Alle tunnin käsittelyn jälkeen Tulio tuomittiin salakuljetuksesta 180:een päiväsakkoon, ja maksettavaa tuli yhteensä 18 000:n markan (noin 1 125:n nykyeuron) verran. Ruokolainen sai 60 päiväsakkoa, jotka hänen tuloillaan tarkoittivat 1 800:aa markan menoerää. Sukat julistettiin valtiolle menetettäväksi.

Tulion ja Ruokolaisen jälkeen tuomarin eteen joutuneen Sinervän, nyt jo entisen poliisin, tapaus oli monimutkaisempi ja sen käsittelyä lykättiin. Lopulta tuomioksi tuli puoli vuotta ehdotonta vankeutta. 

Lähteet: Helsingin Sanomat 4.9.1947, 7.9.1947, 26.10.1947, 30.11.1947

Anneli Sauli Hilja – maitotytön värillisessä mainoskuvassa. KAVI

"Hilja oli vaipunut niin mietteisiinsä, että hän päästi hiljaisen huudahduksen kuullessaan oudon äänen vieressään. Ja hän hämmästyi vielä enemmän huomatessaan puhujan nuoreksi herrasmieheksi, jolla oli ylioppilaslakki päässä. Nuori mies hymyili kuin anteeksipyytäen nähdessään hänen hämmästyksensä.
- 'Ettekös te ole Vierumäen maitotyttö?' kysyi hän
- 'Kyl-lä...'"
Johannes Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Vuonna 1904 ilmestynyt Laulu tulipunaisesta kukasta -romaani teki Johannes Linnankoskesta eli sanomalehtimies Vihtori Peltosesta (1869–1913) bestseller-kirjailijan. Tarina koskia laskevasta ja naisia koskevasta Olavista meni kaupaksi Suomessa, mutta sitä käännettiin ja painettiin myös Ranskan kaltaisissa suurissa kulttuurimaissa. Ei siis ihme, että Linnankosken romaanin menestys haluttiin siirtää myös valkokankaalle.

Suomessa venäläisille vanhemmille syntynyt ja täällä kasvanut Mauritz Stiller (1883–1928) ei ollut Suomen kansalainen, joten Venäjän armeijan kutsuntojen lähestyessä hän lähti Ruotsiin ja päätyi siellä elokuvien pariin. Stillerille kelpasivat myös suomalaiset aiheet, ja Laulu tulipunaisesta kukasta siirtyikin filmille jo vuonna 1919. Kun Stiller oli jo kuollut, äänielokuva syrjäytti mykkäfilmit kokonaan. Mykkänä filmattu aiheita alettiin kuvata uusiksi ääniversioina, ja niinpä Per-Axel Branner (1895–1975) sai vuonna 1934 ohjata Tulipunakukan uuden filmatisoinnin.

Orastavan filmitähden uransa ohjaajamiseen vaihtanut Teuvo Tulio (1912–2000) oli paljon vähemmän suomalainen kuin Stiller, mutta hänkin innostui Linnankoskesta. Tulion valitsi ensimmäisen elokuvansa, Taistelun Heikkilän talosta (1936), pohjaksi Linnankosken samannimisen novellin, joka oli ilmestynyt vuonna 1907. Sama teksti kelpasi Tuliolle uudelleen vuonna 1947, mutta tuolloin syntynyt elokuva sai nimen Intohimon vallassa. Näiden kahden Regina Linnanheimon (1915–1995) tähdittämän Linnankoski-filmatisoinnin välissä Tulio teki monta muutakin elokuvaa, myös uransa suurimmaksi hitiksi osoittautuneen Laulun tulipunaisesta kukasta (1938). Pääosissa toisiinsa rakastuvina Olavina ja Kyllikkinä nähtiin Kaarlo "Kille" Oksanen ja Rakel Linnanheimo (1908–2004), jotka rakastuivat myös oikeasti. Avioliitto solmittiin 2. helmikuuta 1941, mutta se päättyi jo saman vuoden lokakuun 14. päivänä Oksasen kaaduttua itärintamalla kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä.

"Tuo vieras oli ilmestynyt kuin pilvistä pudoten hänen kärryjensä viereen. Ei ollut ennättänyt häntä edes oikein nähdä, vain sen verran, että hän oli pitkä, uljas mies."
Johannes Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Anneli Saulin Hilja ja Saulo Haarlan Yrjö rakastavat hillitysti. KAVI

Metsäpellon tyttö

Linnankosken kuolinvuonna 1913 ilmestyneessä novellissa Hilja, maitotyttö 18-vuotias karjakko Hilja Metsäpelto rakastuu nuoreen ja komeaan kesävieraaseen, Eino Yrjään. Raamikas vouti Niia on tottunut saamaan haluamansa, myös Hiljalta. Einon mukana Hiljan elämään tulee toivoa ja mahdollisuus onneen, toisenlaiseen elämään. Rakastuminen kesävieraaseen merkitsee sitä, ettei aitan ovi enää aukea Niialle, jonka mustasukkaisuus alkaa nousta pintaan. Niia alkaa seurata, kuka sinne aittaan oikein pääsee hänen sijastaan, mutta ei sinne kukaan mene: kesävieras ja Hilja näyttävät viettävän yhteistä aikaa kesäisessä luonnossa. Kesän lopulla ylioppilas lähtee takaisin kaupunkiin ja Hilja juoksee tyttöjen huoneeseen itkemään, niin että sänky hänen allaan tärisee.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Suomen Filmiteollisuuden toimitusjohtaja T. J. Särkkä (1890–1975) on viettänyt viime vuodet kirjoituspöydän takana, keskittyen elokuvien tuottamiseen. Edellisen ohjaustyön, Katarina kauniin lesken (1950), lehdistönäytöksessä Särkkä ilmoitti sen jäävän hänen viimeiseksi ohjaustyökseen. Pian 60-vuotispäiviään viettänyt ohjaaja-tuottaja oli ollut elokuva-alalla vain neljätoista vuotta, mutta ohjaustöitä oli takana jo kolmekymmentäkahdeksan ja tuotantoja moninkertainen määrä.

Aprillipäivänä 1953 Kansallisteatterissa vietettiin teatteripäivien avajaisia. Paikalla oli myös 20-vuotias Anneli Savolainen (s. 1932), joka oli jo parin vuoden ajan näytellyt kotikaupunkinsa teatterissa Kemissä. Savolainen erottui tässäkin joukosta: poikkeuksellista kauneutta korosti tavallista tummemmat piirteet, jotka olivat peräisin romani-isältä.

"Sinun neitsyelläsi tosin on pisara ylhäisön verta, mutta minun neitsyelläni olisi kaksi pisaraa kukkeinta nuoruutta!
Siitä hetkestä alkaen hän kutsui häntä ajatuksissaan 'Neitsyeksi'".
Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Hilja pellolla. KAVI

Savolainen sai Matti Kassilalta (1924–2018) puhelinsoiton ja kutsun koekuvaukseen Suomen Filmiteollisuuden studiolle. Tarjolla olisi ehkä rooli Sinisessä viikossa (1954). Savolainen tuli kuten sovittiin, mutta Särkkä lähetytti heidät ensin puheilleen. Tuottaja innostui heti uudesta löydöstä, ja koekuvaus sai tapahtua: Kassila ohjasi ja Matti Oravisto (1921–2001) oli vastanäyttelijänä. Koefilmiä ei ollut ehditty vielä edes kehittää saati katsoa, kun Särkkä kutsui Savolaisen luokseen. Sopimus tuli, ja samalla Anneli Savolaisesta tuli Anneli Sauli, SF:n uusin tähtilöytö.

Uusi näyttelijä pantiin varsinaiseen tulikokeeseen jo kuukauden tai parin päästä. Armand Lohikoski (1912–2005) oli saanut hinkumansa tilaisuuden kokeilla siipiään pitkän elokuvan ohjaajana. Reino Helismaan (1913–1965) kirjoittamaan Me tulemme taas -elokuvaan tuli huumoria, lempeä ja lauluja, kaikki tukkilaisromanttiseen ympäristöön sijoitettuna. Pääparia näyttelivät Tuija Halonen (1926–2009) ja Tapio Rautavaara (1915–1979), mutta Saulille löytyi sivurooli Tommi Rinteen (1925–1999) tukkilaispojan heilana. Vuosikymmeniä myöhemmin kirjoittaneissa muistelmissaan Lohikoski kertoi haistaneensa palaneenkäryä: että Särkkä ajatteli kartuttaa Saulin kokemusta hänen elokuvallaan, ennen kuin Särkkä ottaisi Saulin omaan ohjaukseensa. Todellisuudessa Lohikoski tuskin tiesi Särkän suunnitelmista mitään, mutta hänen katkeruutensa Särkkää kohtaan oli voimakkaampi kuin yksikään Lohikosken vakavammista ohjaustöistä.

Lohikosken muistelmateoksen mukaan Sauli saapui ensimmäisenä kuvauspäivänä paikalle omissa vaatteissaan ja maskeeramatta. Tämä oli esikoisohjaajan mielestä silkkaa diivailua, kuvauspaikalle kun oli tapana mennä valmistautuneena: roolivaatteet puettiin päälle ja naama maalattiin jo lähtöpaikassa. Oli miten oli, elokuva valmistui ja nopeasti: kesällä kuvatun filmin ensi-iltaa vietettiin jo heinäkuussa. Silloin Saulilla oli jo uusi, entistä suurempi rooli odottamassa Hiljana.

"Nyt Eino Yrjä sen varmasti tiesi, että hänen maitotyttönsä oli löytö. Hän kyllä muisti että nuori mies, varsinkin jos hän on kirjailija tai taiteilija, tekee tällaisia löytöjä useamman kuin yhden elämässään. Mutta tämä oli joka tapauksessa poikkeus."
Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Yrjö ja Hilja. KAVI

Hiljaa nopeasti

"Idea lähti siitä, että halusin tehdä Laulun tulipunaisesta kukasta, mutta sen oikeudet olivat Ruotsissa. Etsin muita aiheita Linnankoskelta ja löysin tämän Maitotytön", Särkkä kertoi uudesta elokuvastaan Suomen Kuvalehdelle.

Hilja – maitotytöstä oli tulossa ohjaajansa "comeback-elokuva", olihan kolmen vuoden tauko tuolloin suoranainen ikuisuus. Mahdollisesti tätä juhlistaakseen Särkkä halusi tehdä uuden elokuvansa väreissä ja siinä samalla kirjoittaa uuden lehden suomalaisen elokuvan historiaan. Ruotsalaiset olivat tehneet ensimmäisen koko illan värielokuvansa jo vuonna 1946, mutta heillä olikin suuremmat resurssit. Ei Särkkäkään uutta pelännyt: vuonna 1956 hän lähti Kuusamoon ohjaamaan Juhani Ahon (1861–1921) klassikkoromaaniin pohjautuvaa Juhaa, joka pantiin purkkiin väreissä ja vieläpä Agascopen anamorfisia linssejä käyttäen. Samaan aikaan kilpaileva Suomi-Filmi Oy valmisti Valentin Vaalan (1909–1976) ohjauksessa Nummisuutareiden värifilmatisointia, joskin normaalioptiikalla. Särkkä oli sen verran nopea, että hän myöhemmin aloittaneena ehti saada elokuvansa ensin valmiiksi ja Juhasta tuli ensimmäinen suomalainen väreissä kuvattu näytelmäelokuva, kuin myöskin maamme ensimmäinen scope-elokuva.

Päätös Hilja – maitotytön kuvaamisesta sittenkin mustavalkoisena tuli viime hetkillä, mutta kuitenkin melko varmasti ennen varsinaisten kuvausten alkua. Tuohon aikaan oli tapana kuvata elokuvan mainosmateriaalia traileria myöten ennakkoon ja näin varmistaa se, että kauempanakin asuvat katsojat tiesivät tulevasta elokuvasta ennen kuin se jo oli teattereissa. Jos traileri olisi tehty ja levitetty vasta itse elokuvan materiaaleista, ei se olisi kovin moneen teatteriin ehtinyt ennen pääelokuvan ensi-iltaa. Tuohon aikaan jälkituotantovaiheet olivat lyhyitä, ja SF:lläkin parhaimpina ruuhkavuosina Armas Vallasvuo (1907–1995) leikkasi samanaikaisesti kuutta eri elokuvaa.

"Kartanon ruokakello soi juuri aamiaiselle, kun Hilja, maitotyttö, oli ennättänyt kuormineen portista ulos. Se soi pitkään ja juhlallisesti, ikäänkuin oman talonsa ylemmyyttä ympäröiville talonpoikaistaloille julistaen."
Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Maitotyttö työssään. KAVI

Tämä itse elokuvan ja trailerin kuvaaminen erikseen merkitsi sitä, että mustavalkoelokuvalle saattoi kuvata värillisen trailerin; näin tehtiin Suomi-Filmi Oy:ssä Ilmari Unhon (1906–1961) ohjaaman Sadan miekan miehen (1951) kohdalla. Helsingin olympiakesänä viralliset elokuvaustehtävät oli uskottu Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin perustamalle Olympia-Filmi Oy:lle. Varsinaisia kuvauksia johtaneen Holger Harrivirran (1915–1986) arveluiden mukaan Särkkä oli se, joka ehdotti kilpailujen kuvaamista värifilmille. Siinä oli kuitenkin kustannusten lisäksi muitakin ongelmia: filmit olisi pitänyt kehittää ulkomailla ja näin kaikki työ olisi huomattavasti hidastunut. Väri olisi kuitenkin tuonut lisäarvoa itse filmille, joten päätös ei ollut niin yksinkertainen. Lopulta se oli hyvinkin vaikea: avajaispäivänä viisitoista minuuttia ennen kameroiden käymistä ei vieläkään tiedetty, kuvataanko väreissä vai mustavalkoisena. Kuvaajille oli annettu mukaan sekä väri- että mustavalkofilmiä, joista sitten lopulta päädyttiin jälkimmäiseen.

Hilja – maitotytön kohdalla värifilmin käytöstä ei ole mitään muuta varmaa kuin se, että sitä käytettiin: Anneli Sauli nähtiin punaisiksi värjätyissä hiuksissaan väreissä sekä elokuvan trailerissa että joukossa valokuvia. Traileri on sittemmin hukkunut, mutta toivoa sen löytymisestä Yleisradion tai Kansallisen audiovisuaalisen instituutin eli KAVI:n varastoista ei kannattane menettää. Väreissä otettuja valokuvia on olemassa kaksikymmentäviisi kappaletta, jotka kaikki KAVI on digitoinut ja lisännyt Elonetiin ihmisten ihailtavaksi. Hillityissä värisävyissään ne antavat jonkinlaisen kuvan siitä, miltä Hilja – maitotyttö olisi näyttänyt esimerkiksi Eastmancolorin värifilmille kuvattuna.

"Jumala! ajatteli hän. En ikinä ole nähnyt sellaista tytönkuvaa, en sivistyneitten enkä sivistymättömäin joukossa. Mistä maailman meriltä tuo jalohelmi on ajautunut tänne etäiseen maalaiskylään?"
Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Hilja ja Yrjö, Sauli ja Saulo. KAVI

Maitotyttö maailmalle

Mustavalkoinen Hilja – maitotyttö sai ensi-iltansa joulukuun 22. päivänä 1953. Käsikirjoituksen kirjoittanut Juha Nevalainen (1921–1988) pysyi melko uskollisena alkuperäisteokselle, säilyttäen jopa sen onnettoman lopun, mutta vähän toiveikkaammassa muodossa. Äkkipikaisuudestaan ja räiskyvästä persoonallisuudestaan tunnettu Särkkä vaan sattui olemaan pateettinen ohjaaja. Tunteiden oli oltava suuria, niiden piti näkyä ja kuulua. Toisinaan lopputulos oli mainio, mutta usein kävi niin kuin Hilja – maitotytön kohdalla, kun liiallinen teatraalisuus sai jopa Tauno Palon (1908–1982) näyttämään huonolta. Palo näytteli isäntärenki Kalevia, joka oli Linnankosken tekstissä yhtä kuin Niia. Eino Yrjä muuttui Särkän käsittelyssä pelkäksi Yrjöksi, ja roolissa nähtiin Saulo Haarla (1930–1971).

Mutta Hilja – maitotytön ei tarvinnutkaan olla hyvä elokuva menestyäkseen. Siinä oli erotiikkaa, jota jo elokuvan juliste lupaili. Kuitenkin se oli alastomuuden puolesta melkoisen viaton, ja vähänkin paljastavammat kuvat jäivät joko leikkauspöydälle, menivät yksistään kansainväliseen levitykseen tai sitten niitä filmattu lainkaan. Sen sijaan muutamia rohkeampia mainoskuvia otettiin.

"Miten paljon kaunista hän olikaan tuona lyhyenä hetkenä nähnyt! Mitkä vartalon viivat, mitkä kasvojen kaaret! Nuo voimakkaan soikeat, mutta samalla lapsellisen pehmeät, tuo kaitainen leuka, hentonen ja pirteän kulmikas, ja sitten itse ihmeitten ihme: silmät."
Linnankoski: Hilja, maitotyttö

Hiljan yöllinen uinti. KAVI

Jos arvokkaan comeback-elokuvan huonot arvostelut lannistivat Särkän mieltä, niin elokuvan ulkomaanmyynti sitä varmaan jälleen kohotteli. Hilja – maitotyttö saatiin kaupaksi maailmalle ihan niillä samoilla arvoilla ja argumenteilla kuin millä sitä suomalaisillekin myytiin: erotiikalla. Toki tällaisen jo ilmestyessään vanhanaikaisen maalaisdraaman voi kuvitella olleen hyvinkin eksoottinen Euroopan ja Yhdysvaltain suurkaupungeissa eläville moderneille 1950-lukulaisille. Sitä olisi pitänyt kysyä newyorkilaisilta toukokuussa 1959, kun Hilja – maitotyttö nähtiin sikäläisillä valkokankailla, todennäköisesti hyvin pienessä levikissä. Saksan liittotasavallassa Hilja – maitotyttö nähtiin jo huhtikuussa 1957, ja sen myötä Saulille alkoi aueta tie myös Saksan elokuvateollisuuteen. Tähti oli syttynyt.

Itse elokuvaa rohkeampia olivat sen mainoskuvat. KAVI

Ensimmäisen kerran Linnankoskea nähtiin väreissä vuonna 1956, kun Laulu tulipunaisesta kukasta filmattiin Ruotsissa jo kolmannen kerran. Siinä samalla se tuli todella näyttäneeksi elokuvan teknisen kehityksen: ensimmäinen filmatisointi mykkänä, toinen ääniversiona ja kolmas sekä väreissä että Agascopen anamorfisena laajakuvana. Ohjauksesta vastasi Gustaf Molander (1888–1973), joka oli sattumalta syntynyt Suomessa hänen näyttelijävanhempiensa ollessa sillä hetkellä kiinnitettyinä Helsingissä. Sen enempää suomalaisuutta hänessä ei ollut, mutta äänekoskelainen Mikko Niskanen (1929–1990) oli vakaasti tästä maasta. Vuonna 1971 Niskanen ohjasi suomalaisen värifilmatisoinnin Tulipunakukasta, mutta ilman sen suurempaa menestystä. Tuliota lukuun ottamatta Linnankosken aiheet eivät ole kohdelleet hyvin täkäläisiä elokuvantekijöitä.

Mainoskuvien joukossa on myös perinteisiä studiopotretteja. Kaikki kuvat: KAVI

Hiljan mainoskuvien yhteydessä otettiin pari tyyliä rikkonutta potrettiakin...

Hiljan uintikohtausta kuvataan.

Filmitähti syntymässä. Anneli Sauli selin kameraan, ohjaaja T. J. SÄrkkä kameran oikealla puolella.

Katso lisää kuvia Elonetistä

Korjattu Nevalainen käsikirjoittajaksi 31.10. klo 20.31

”Ansa Ikonen oli ynseä ämmä”. Tällainen yhdellä lauseella loihdittu yhden ihmisen mitätöinti kertoo paljon koko teoksesta, Jari Tervon kirjoittamasta Vesa-Matti Loirin elämäkerrasta Loiri. Siinä on seitsemänsadan sivun verran tarinaa Tervon äänellä, ilman sitaatteja sen enempää Loirilta kuin keneltäkään muultakaan. On vaikea sanoa, missä kohtaa Loirin kertoma päättyy ja Tervon proosallinen tulkinta alkaa.

Tervon kirjailijanlahjat ovat kiistattomia, ja romaanikirjailijana hän on kirjoittanut myös suuresti ihailemansa Loirin elämäntarinan romaanimaiseen muotoon.

Tervo kirjoittaa sivukaupalla ulkomaalaisten näytelmäkirjailijoiden sielunelämästä, mutta jättää Loirin merkittäviäkin elokuvarooleja välistä pois. Paljon enemmän arvonantoa saavat Loirin teatteriroolit, mutta nekin jäävät näyttelijälegendan naisseikkailujen varjoon; Loiri-kirjassa kerrotaan todella kaikki, vaikka vähempikin olisi riittänyt. Kirjan päähenkilö on nainut, nainut, juonut ja nainut. Naiset mainitaan nimiltä aitoon herrasmiesmäiseen tyyliin. Toki Loirin omatkin kokemukset, nolotkin, ovat kaiken kansan luettavissa, mutta se on ollut oma valinta.

Kun Tervo kirjoittaa Loirin elokuvarooleista, ilmeistä on, ettei hän ole kyseisiä elokuvia nähnyt. Kirjan mukaan Loirilla oli päärooli Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa ja niin edelleen. Roolityöluettelossa tv- ja lyhytelokuvat eksyvät pitkien elokuvien puolelle. Itse tekstiosuuksissa muista vanhoista kotimaisista elokuvista puhuttaessa kiinnostuksen ja asiantuntemuksen korvaa vähättely. Äiti. Äiti.

Ilmestynyt syyskuussa.