71-vuotiaan Harrison Fordin tuorein elokuva, Robert Luketicin ohjaama Paranoia, teki laajaan levitykseen päässeistä elokuvista vuoden huonoimman avaustuloksen Pohjois-Amerikan lippuluukuilla. Kyseessä on myöskin huonoin avaustulos sellaiselle elokuvalle, jossa Fordilla on suuri rooli ja joka on avannut vähintään tuhannessa teatterissa.

Tähän päivään mennessä Ford on esiintynyt yhteensä 46 elokuvassa, joista 41 on nähty myös Suomen teattereissa, Paranoia tulee olemaan 42:s. Ennen kuin Suomessa aloitettiin katsojamäärien tilastointi, ehdittiin esittää viisi Fordin elokuvaa, joissa kaikissa hänellä oli vain pieni rooli. Ne 41 elokuvaa, joista katsojamäärä on tiedossa, ovat pyörineet yhteensä 4 916 560 katsojalle. Ford oli aikoinaan suuri tähti Suomessa, mutta aivan kuten Yhdysvalloissakin, on hänen suosionsa laskenut meilläkin. Fordin edellinen elokuva oli Brian Helgelandin tämänvuotinen 42 , joka pyöri suurella menestyksellä Yhdysvalloissa, mutta ei juuri päässyt teatterilevitykseen muualla. Syynä lienee ollut elokuvan vahva amerikkalaisuus; baseball-maailmaan sijoittuva tarina rotuun kohdistuvista ennakkoluuloista.

42:n ja Paranoian lisäksi Ford nähdään tänä vuonna vielä Gavin Hoodin (X-Men Origins: Wolverine) ohjaamassa scifi-elokuvassa Ender's Game ja Uutisankkuri-kulttikomedian jatko-osassa. Ensi vuonna Ford näyttelee ainakin The Expendables 3 -toimintafilmissä, ja vuonna 2015 kenties uudessa Tähtien sota -tarinassa. Ender's Game- ja Uutisankkuri 2 -elokuvien Suomen-ensi-illoista ei vielä ole tietoa.

1. Kadonneen aarteen metsästäjät (1981)

 Ohjaus: Steven Spielberg | Ensi-ilta: 18.12.1981 | Katsojia: 510 790

Seikkailuelokuvat, joissa kekseliäis ja rohkea mies pelastaa neidon pulasta, olivat hyvin suosittuja vuosikymmenten ajan. Seikkailla saatettiin merellä merirosvojen keskellä, satojen vuosien päässä menneessä ajassa tai vaikkapa nykypäivän Afrikassa.

H. Rider Haggardin Allan Quatermain -seikkailijahahmo kuin myös Steve McQueenin samannimisessä elokuvassa näyttelevä Nevada Smith olivat innoittajina George Lucasin ja Steven Spielbergin yhdessä ideoimalle Indiana Jonesin hahmolle. Historianopettaja, professoristason mies, joka vapaa-ajallaan joutuu mitä erikoisimpiin seikkailuihin metsästäessään vanhoja aarteita, jotka saattavat olla hyvinkin mitättömiä rahalliselta arvoltaan. Indiana Jonesin näyttelijäksi Harrison Ford ei ollut ensimmäisenä tuottaja Lucasin ja ohjaaja Spielbergin mielessä, mutta tuli kuitenkin lopulta tehtävään valituksi.

18 miljoonalla dollarilla tuotettu Kadonneen aarteen metsästäjät sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa kesäkuussa 1981. Teatterilevityksen päättyessä kassaan oli kilahtanut yli 212 miljoonaa dollaria, joka teki siitä vuoden ylivoimaisesti katsotuimman elokuvan. Vuosien 1982 ja 1983 uudelleenjulkaisut sekä vuoden 2012 IMAX-versio ovat nostaneet lipputulojen määrän lähes 250 miljoonaan dollariin.

Suomessa Kadonneen aarteen metsästäjät oli niinikään valtava menestys 510 790 katsojallaan. Joulukuussa ensi-iltansa saanut filmi oli vuoden ensi-illoista katsotuin, päihittäen jopa tuoreimmat Bond- ja Turhapuro-filmit. Myös seuraavan vuoden ensi-illoista katsotuin oli Spielbergin ohjaustyö, nimittäin E.T. the Extra-Terrestrial, joka meni vielä paljon paremminkin kuin Kadonneen aarteen metsästäjät.

2. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (1989)

 Ohjaus: Steven Spielberg | Ensi-ilta: 15.09.1989 | Katsojia: 455 972

Kolmas ja pitkään myös viimeinen Indiana Jones -filmi esitteli meille päähenkilön isän, jonka näyttelemisestä vastasi Sean Connery. Viimeisen Bond-filminsä kuutisen vuotta aikaisemmin tehnyt Connery oli saanut uutta nostetta uralleen voitettuaan sivuosanäyttelijän Oscarin Brian De Palman hittielokuvasta Lahjomattomat (1987), jonka oli Suomessakin nähnyt 165 772 elokuvissakävijää.

Yhdysvalloissa Indiana Jones ja viimeinen ristiretki sai ensi-iltansa toukokuun lopulla vuonna 1989. 48 miljoonalla dollarilla tuotettu filmi teki kotimaansa teattereissa lähes 198 miljoonan dollarin tuloksen, jolla se hävisi vuoden ensi-illoista vain Tim Burtonin Batmanille, mutta maailmanlaajuisissa tilastoissa meni senkin ohi tilaston kärkipaikalle.

Suomessa elokuvan saamat 455 972 katsojaa tekivät siitä vuoden ulkomaisista ensi-illoista menestyneimmän. Kaikista vuoden ensi-illoista paremmin teatterilevityksensä aikana menestyi vain Pekka Parikan Talvisota, joka meni 628 959 katsojalle. Jälleen Indiana Jones jätti taakseen uuden Bond-filmin, Turhapuro-elokuvaa ei vuonna 1989 tehtykään.

3. Indiana Jones ja tuomion temppeli (1984)

 Ohjaus: Steven Spielberg | Ensi-ilta: 17.08.1984 | Katsojia: 450 186

Kadonneen aarteen metsästäjien erinomaisen menestyksen jälkeen oli täysin selvää, että elokuvalle tehdään jatkoa. Kuten sarjan kaikissa muissakin osissa, ohjaajana oli jälleen Spielberg, joka ehti kahden ensimmäisen Indiana Jones -filmin välissä ohjaamaan E.T. the Extra-Terrestrialin pois kuleksimasta.

Indiana Jones ja tuomion temppeli poikkesi sisällöltään melkeinpä kaikin tavoin Kadonneen aarteen metsästäjistä, joka kyllä näkyi menestyksessä, vaikka kyseessä olikin suuri hittifilmi. Pohjois-Amerikassa se oli vuoden ensi-illoista kolmanneksi katsotuin, häviten Beverly Hills -kytälle ja Ghostbustersille. Tuotantokustannukset olivat nousseet edellisestä osasta kymmenellä miljoonalla dollarilla, mutta kun 28 miljoonaa dollaria maksanut elokuva tekee maailmanlaajuisesti lippuluukuilla yli 330 miljoonan dollarin tuloksen, ei budjetin pieni kasvu tunnu missään.

Suomalaisista 450 186 oli sitä mieltä, että elokuva kannatti käydä katsomassa peräti teatterissa asti. Vuoden ensi-illoista enemmän yleisöä saivat vain Ere Kokkosen Uuno Turhapuro armeijan leivissä ja Milos Formanin Amadeus. Formanin edellinen ohjaustyö Yksi lensi yli käenpesän oli ollut koko 1970-luvun katsotuin elokuva Suomessa. Vaikka Mozartista kertova Amadeus menikin erinomaisesti, oli tulos tuntuvasti edellistä filmiä pienempi. Sen sijaan uusin Turhapuro-filmi teki koko elokuvasarjan ennätyksen yli 750 000 katsojallaan.

Samana vuonna Indiana Jonesin ja tuomion temppelin kanssa ensi-iltansa sai Robert Zemeckisin ohjaama Vihreän timantin metsästys (1984), jossa Michael Douglas seikkaili jossakin eksoottisessa lokaatiossa. Douglas muuten myös tuotti elokuvan, aivan kuten oli tuottanut myös Formanin Yksi lensi yli käenpesän -filmin. Yhdysvalloissa Vihreän timantin metsästys meni erittäin hyvin, vuoden kahdeksanneksi parhaiten. Suomessa se meni 86 455 katsojalle, joka oikeutti vuositilastoissa 14. sijaan. Elokuvan jatko-osa, Lewis Teaguen ohjaama Niilin jalokivi (1985), meni edeltäjäänsä paremmin, kaikkiaan 159 177 katsojalle.

4. Tähtien sota (1977)

 Ohjaus: George Lucas | Ensi-ilta: 16.12.1977 | Katsojia: 397 584

George Lucas oli saanut maistaa suurta menestystä jo erinomaisella Svengijengi -62 -elokuvallaan, mutta Tähtien sodasta tuli jo ennätyksellinen menestys. Kun ei oteta huomioon inflaatiota, vaan puhutaan dollareista dollareina, oli Tähtien sota ilmestyessään historian suurin menestys Yhdysvaltain elokuvateattereissa. Vaikka inflaatiota ei otettaisikaan huomioon, on Tähtien sota kaikkine uusintajulkaisuineen yhä historian kuudenneksi tuottoisin elokuva kotimaassaan.

Tähtien sodasta tuli sen luokan menestys, että rahaa tuli varmasti melko kirjaimellisestikin ovista ja ikkunoista. Puhumme varmasti kaikkien aikojen eniten rahaa tehneestä elokuvafranchisesta: kuusi elokuvaa, yksi animaatioelokuva, tolkuton määrä oheistuotteita, pelejä, jne.

Suomessa Lucasin uusin elokuva ei kuitenkaan ollut lainkaan niin suuri juttu kuin Yhdysvalloissa. Siinä missä se kotimaassaan syrjäytti Tappajahain tuottoisimman elokuvan paikalta, meni Tappajahai meillä huomattavasti sitä paremmin – eikä Tappajahai edes ollut ennätyksellisen suuri hitti Suomessa. 397 584 suomalaista kävi katsomassa Han Solon ja Obi-Wan Kenobin edesottamuksia, kun taas Tappajahain näki 587 507 meikäläistä. Tappajahain jatko-osakin oli sen verran suuri menestys meillä, ettei se hävinnyt uutuudenviehätystä huokuneelle Tähtien sodallekaan kuin reilulla 100 000 katsojalla.

Tähtien sota oli Suomessa vuoden 1977 ensi-illoista neljänneksi katsotuin. Edelle menivät Edvin Laineen Viimeinen savotta sekä uusimmat Bond- ja Turhapuro-filmit. Uusin Turhapurokin sai noin 10 000 katsojaa enemmän kuin Lucasin filmi.

5. Ilmestyskirja. Nyt (1979)

 Ohjaus: Francis Ford Coppola | Ensi-ilta: 14.12.1979 | Katsojia: 365 972

Harrison Fordin ja Francis Ford Coppolan yhteistyö oli alkanut Svengijengi -62 -elokuvalla (1973), jonka George Lucas ohjasi Coppolan toimiessa vastaavana tuottajana. Sen jälkeen Coppola oli kiinnittänyt Fordin sivurooliin Keskustelu-elokuvaansa (1974), jossa pääroolin näytteli Gene Hackman. Fordin ja Coppolan kolmas ja tähän mennessä myös viimeinen yhteistyö oli Ilmestyskirja. Nyt, jossa Fordilla on vain lyhyt sivurooli Martin Sheenin ja Marlon Brandon vastatessa päätehtävistä.

Coppolan kehuttu ja kohuttu elokuva Vietnamin sodasta oli kyllä menestys Yhdysvalloissa, mutta ei  aivan niin suuri kassamagneetti kuin Oliver Stonen samaa sotaa käsitellyt Platoon – nuoret sotilaat (1986). Vuoden ensi-illoista Ilmestyskirja. Nyt oli kotimaassaan neljänneksi katsotuin, häviten Kramer vastaan Kramerille, The Amityville Horrorille ja Rocky II:lle. Suomessa Ilmestyskirja. Nyt jätti kaikki nämä elokuvat varjoonsa, vaiikka Kramer vastaan Kramer pääsikin yli 315 000 katsojan. Sen sijaan Coppolan filmi sai lähes 340 000 katsojaa enemmän kuin Rocky II, ja The Amityville Horrorkin jäi yli 300 000 katsojan päähän napalmintuoksuisesta sotafilmistä.

Vuoden 1979 ensi-illoista Ilmestyskirja. Nytin edelle menivät Spede Pasasen ohjaama Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit, Goldie Hawn/Chevy Chase -komedia Tyttö joka tiesi liikaa, Edvin Laineen Ruskan jälkeen ja Michael Ciminon Vietnamin sodan traumoja kuvannut Kauriinmetsästäjä.

Ilmestyskirja. Nytin katsojamäärä sisältää myös 2000-luvun uusintaesityksistä tulleet katsojat. Redux-version osuutta kokonaisluvusta ei ole tiedossa.

6. Svengijengi -62 (1973)

 Ohjaus: George Lucas | Ensi-ilta: 28.12.1974 | Katsojia: 275 572

George Lucas oli debytoinut ohjaajana pienen budjetin scifi-elokuvalla THX 1138 (1971), jota ei nähty Suomen teattereissa lainkaan. Lucasin yhdessä Gloria Katzin ja Willard Huyckin kanssa käsikirjoittaman Svengijengi -62:n eli American Graffitin tuottajaksi Lucas sai ystävänsä Francis Ford Coppolan, josta oli tullut tunnettu nimi Kummisetä-elokuvan myötä.

1960-luvun amerikkalaisista nuorista kertoneen erittäin hienon filminsä Lucas ohjasi hyvin pienellä, 777 000 dollarin budjetilla. Päärooleissa nähtiin uransa jo pikkulapsena televisiossa aloittanut Ron Howard, myöhempi elokuvaohjaaja, ja pikku hiljaa urallaan yhä suurempia rooleja kohti kohonnut Richard Dreyfuss. Harrison Fordilla oli elokuvassa sivurooli, josta häntä ei välttämättä edes tunnista.

Yhdysvalloissa Svengijengi -62 -filmistä tuli vuoden kolmanneksi suurin menestys. Vuoden 1973 ensi-illoista se hävisi vain Puhallukselle ja Manaajalle. Lucasin elokuva teki Yhdysvalloissa 115 miljoonaa dollaria, joka olisi inflaatioon suhtettuna yli 536 miljonaa dollaria. Sen siis kävi katsomassa useampi ihminen kuin esimerkiksi elokuvat Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia, Spider-Man 2, Kuudes aisti ja Harry Potter ja viisasten kivi.

Suomeen Svengijengi -62 saapui yli vuosi sen Yhdysvaltain-ensi-illan jälkeen. 275 572 katsojan tuloksella se oli vuoden 1974 ensi-illoista kahdeksanneksi katsotuin. Kotimaisista elokuvista edelle meni vain Ere Kokkosen Viu-hah hah-taja, mutta eipä tuona vuonna valmistunutkaan kuin kolme kotimaista filmiä.

7. Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (2008)

 Ohjaus: Steven Spielberg | Ensi-ilta: 23.05.2008 | Katsojia: 255 661

Indiana Jones palasi valkokankaille lähes kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen vuonna 2008. Harrison Ford oli ehtinyt jo 65 vuoden ikään, joten hänen rinnalleen nuoreksi Indyksi otettiin Transformers-elokuvien Shia LaBeouf. Sittemminhän olemme saaneet kuulla, ettei Ford pidäkään itseään enää liian vanhana jatkamaan Indyn roolissa. Viidettä osaa suunnitellaan siis edelleen.

Suomessa neljännen Indiana Jonesin yleisönsuosio oli tuntuvasti heikompi kuin kolmen aikaisemman osan; pudotusta edelliseen osaan oli noin 200 000 katsojan verran. Myös Yhdysvalloissa elokuva menestyi heikommin kuin kolme edellistä osaa. Neljäs Indiana Jonesin katsojamäärä jäi siellä puoleen ensimmäiseen osaan verrattuna, vaikka tietysti dollareissa mitattuna menestys oli suurempaa. Maailmanlaajuisestihan tämä 185 miljoonaa dollaria maksanut suurelokuva teki yli 785 miljoonaa dollaria.

255 661 katsojallaan Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta oli Suomessa vuoden ensi-illoista viidenneksi katsotuin. Edelle kirivät uusin Bond-filmi Quantum of Solace, Mamma Mia! -musikaali, Sinkkuelämää-televisiosarjan jatkoksi tehty elokuva sekä Batman-tarina Yön ritari.

8. Navaronen haukat (1978)

 Ohjaus: Guy Hamilton | Ensi-ilta: 22.12.1978 | Katsojia: 218 702

Kultasormen ja neljä muuta Bond-filmiä ohjannut Guy Hamilton vastasi J. Lee Thompsonin Navaronen tykkien (1961) jatko-osan saattamisesta filmille. Hamiltonilla oli tarvittavaa kokemusta sota-aiheisten filmien tekemisestä, sillä olihan mm. Taistelu Britanniasta -suurelokuva (1969) hänen käsialaansa.

Alistair MacLeanin romaaniin perustunut Navaronen haukat valmistui siihen aikaan, kun toisesta maailmansodasta kertovat filmit olivat jälleen (lue: edelleen) muodissa ainakin Euroopassa. Yhdysvalloissa tämä brittiläis-amerikkalainen elokuva ei jaksanut kiinnostaa, vaan jäi hyvin kauas vuositilastojen kahdenkymmenen katsotuimman joukosta. Suomessa elokuva ylsi vuositilastojen yhdeksännelle sijalle.

9. Jedin paluu (1983)

 Ohjaus: Richard Marquand | Ensi-ilta: 19.08.1983 | Katsojia: 208 098

George Lucasin Tähtien sodan tarina sai jatkoa Irvin Kershnerin Imperiumin vastaiskulla (1980) ja Richard Marquandin Jedin paluulla (1983). Imperiumin vastaisku oli ollut edeltäjäänsä huomattavasti heikompi menestys niin Yhdysvalloissa kuin maailmalla yleensäkin, vaikka olikin vuoden ensi-illoista ylivoimaisesti menestynein ja teki kotimaassaan yli kaksinkertaisen tuloksen verrattuna kakkossijalle yltäneeseen Yhdeksästä viiteen -elokuvaan. Jedin paluu oli kilpailijoihinsa nähden vieläkin suurempi menestys, vaikkakin edelleen vähäisempi kuin trilogian avausosa.

Imperiumin vastaisku oli mennyt Suomessa 198 058 katsojalle, kun taas Jedin paluu teki hieman paremmin saaden 208 098 katsojaa. Vuoden 1983 ensi-illoista Jedin paluu oli kahdeksanneksi katsotuin, häviten mm. Adrian Lynen Flashdancelle, joka oli Yhdysvalloissa jäänyt täysin Jedin paluun jalkoihin.

10. Takaa-ajettu (1993)

 Ohjaus: Andrew Davis | Ensi-ilta: 29.10.1993 | Katsojia: 201 011

1960-luvun suosittuun televisiosarjaan perustuneesta Takaa-ajetusta (1993) tuli Fordin siihenastisen uran suurin menestys Tähtien sota- ja Indiana Jones -sarjojen ulkopuolella – ellei oteta huomioon inflaatiota. Toiminta- ja jännityselokuvalle poikkeuksellisesti Andrew Davisin filmi oli Oscar-ehdokkaana parhaan elokuvan kategoriassa, mutta hävisi Spielbergin Schindlerin listalle.

Yhdysvalloissa Takaa-ajettu oli vuoden ensi-illoista kolmanneksi katsotuin, kun taas Suomessa se ylsi vuositilastojen viidennelle sijalle. Vuoden 1993 katsotuin elokuvahan oli (jälleen kerran) Spielbergin Jurassic Park.

 

Harrison Fordin elokuvien katsojaluvut Suomessa

ELOKUVA	VUOSI	ENSI-ILTA SUOMESSA	OHJAUS	KATSOJIA
Kadonneen aarteen metsästäjät	1981	18.12.81	Steven Spielberg	510 790
Indiana Jones ja viimeinen ristiretki	1989	15.09.89	Steven Spielberg	455 972
Indiana Jones ja tuomion temppeli	1984	17.08.84	Steven Spielberg	450 186
Tähtien sota	1977	16.12.77	George Lucas	397 584
Ilmestyskirja. Nyt	1979	14.12.79	Francis Ford Coppola	365 972
Svengijengi -62	1973	28.12.74	George Lucas	275 572
Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta	2008	23.05.08	Steven Spielberg	255 661
Navaronen haukat	1978	22.12.78	Guy Hamilton	218 702
Jedin paluu	1983	19.08.83	Richard Marquand	208 098
Takaa-ajettu	1993	29.10.93	Andrew Davis	201 011
Imperiumin vastaisku	1980	15.08.80	Irvin Kershner	198 058
Todistaja	1985	17.05.85	Peter Weir	190 455
Salaisuus pinnan alla	2000	29.09.00	Robert Zemeckis	129 601
Näkymätön vihollinen	1992	16.10.92	Phillip Noyce	112 936
Blade Runner	1982	01.10.82	Ridley Scott	110 642
Isku Kolumbiaan	1994	11.11.94	Phillip Noyce	108 054
Frantic	1988	16.09.88	Roman Polanski	102 081
Working Girl – tieni huipulle	1988	03.03.89	Mike Nichols	96 875
Air Force One	1997	24.10.97	Wolfgang Petersen	95 589
Kunnes toisin todistetaan	1990	02.11.90	Alan J. Pakula	88 663
Tapaus Henry	1991	18.10.91	Mike Nichols	75 277
Pahan oma	1997	28.03.97	Alan J. Pakula	38 489
6 päivää ja 7 yötä	1998	02.10.98	Ivan Reitman	38 358
Sabrina	1995	19.04.96	Sydney Pollack	37 526
Oikukkaat sydämet	1999	17.12.99	Sydney Pollack	33 134
Keskustelu	1974	31.07.74	Francis Ford Coppola	24 253
Cowboys & Aliens	2011	09.09.11	Jon Favreau	23 389
Moskiittorannikko	1986	06.02.87	Peter Weir	17 359
Morning Glory	2010	14.01.11	Roger Michell	12 928
K-19: The Widowmaker 1	2002	18.10.02	Kathryn Bigelow	10 464
Murha Hollywoodissa	2003	26.09.03	Ron Shelton	8 558
Juhlat ovat ohi	1979	19.09.80	Bill L. Norton	7 520
Muistojen katu	1979	23.11.79	Peter Hyams	6 477
Frisco Kid	1979	11.01.80	Robert Aldrich	4 978
Sankarit	1977	10.10.80	Jeremy Kagan	3 059
Rajattu maa	2009	03.07.09	Wayne Kramer	2 289
Getting Straight	1970	31.07.70	Richard Rush	n/a
Zabriskie Point	1970	10.04.70	Michelangelo Antonioni	n/a
Yritä kerran minun vaimoni kanssa	1967	05.01.68	Clive Donner	n/a
Takaa-ajetut	1967	25.08.67	Phil Karlson	n/a
Raha ei haise – eli keikka ja miten se tehdään	1966	19.05.67	Bernard Girard	n/a

Suomessa ilman teatterilevitystä jäivät Poikien sota (1968), Palomuuri (2006), Extraordinary Measures (2010) ja 42 (2013).

¹ Katsojamäärä ensi-iltavuoden loppuun mennessä.

Lähteet: SES, Box Office Mojo

Kuvaaja Pini Hellstedt, ohjaaja-tuottaja Aleksi Mäkelä ja näyttelijä-käsikirjoittaja-tuottaja
Timo Kahilainen. Kuva: Malla Hukkanen / Nummela Filmi

Varmoja yleisömenestyksiä ei ole, mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana suomalaisessa elokuvassa ei ole kovin pahasti voinut kirvestään kiveen iskeä, jos kyseessä on ollut Kummeli-elokuva tai Aleksi Mäkelän ohjaustyö. Vuosina 1995–2008 valmistuneet neljä Kummeli-elokuvaa saivat kukin keskimäärin noin 193 000 katsojaa, Mäkelän vuosien 1993–2013 aikana ohjaamien yhdentoista elokuvan katsojakeskiarvo on hieman yli 205 000 katsojaa per elokuva.

Yleisömenestyksen lisäksi näille kahdelle taholle yhteistä on myös se, että molemmilla on oma vakiintunut seuraajakuntansa. Komiikan edustajat saavat aina oman kannattajakuntansa, mutta niin on saanut myös Mäkelä, joka edustaa suomalaisessa nykyelokuvassa niitä hyvin harvoja ohjaajia, joilla on omaleimainen tyyli. Pelkästään komediaksi luokiteltavia elokuvia hän ei ole tähän mennessä tehnyt kuin pari, V2 – Jäätyneen enkelin ja Kaapparin.

Tällaiset kaksi menestystarinaa harvoin kohtaavat enää kesken matkan, jos eivät ole sitä heti alussa tehneet. Yhteistä elokuvaa Kummelit ja Mäkelä ovat suunnitelleet jo kauan. 2000-luvun alussa oli tarkoitus tehdä komediaelokuva, jonka nimi olisi Mäkelän muistikuvien mukaan ollut The Rock 'n' Roll Men. Varmuudella hän ei sitä muista, kuten eivät Kummelitkaan. Se olisi kuitenkin ollut itsenäinen elokuva, joka ei siis olisi varsinaisesti liittynyt Kummeleihin. Projekti kuitenkin kaatui nimeltämainitsemattoman kolmannen osapuolen jättäydyttyä pois.

– Puhelin soi. Olin pakoillut jo viitisentoista vuotta, minut saatiin kiinni. Näin Mäkelä kommentoi syytä siihen, miksi hän ohjaa Kummeli-elokuvan juuri nyt. Olihan hänellä toki pieni näyttelijärooli Kummeli Kultakuume -elokuvassa, joka oli Markus Selinin tuotantoa. Selinhän on tunnetusti tuottanut yhtä lukuun ottamatta kaikki Mäkelän yksitoista ohjaustyötä, myös uuden Kummelin. Sen verran muutosta tuotantokentässä on, että Kummeli V:n tuotannosta vastaa uusi Nummela Filmi Oy yhdessä Timo Kahilaisen ja Heikki Silvennoisen Porkkana Ryhmä Oy:n kanssa. Nummela Filmi on Mäkelän ja Selinin yhteinen tuotantoyhtiö, jota kautta Mäkeläkin on nyt mukana tuottamassa omia ohjaustöitään. Solar Films -yhtiön toiminta jatkuu ennallaan, joskaan Mäkelä ei ole siellä enää kuukausipalkkaisena ohjaajana.

Tänä kesänä 35 päivän aikana Kummeli V pantiin purkkiin Tampereella ja sen lähistöllä, mm. Kangasalla. Siellä on kuvattu myös aikaisempia Kummeli-elokuvia ja myöskin alkuperäiset televisiosarjat, joita nähtiin Ylen kanavilla vuodesta 1991 lähtien. Kummeli-tuotehan on ollut suuri myyntimenestys, jonka kansansuosio ei ole osoittanut merkittäviä laantumisen merkkejä, vaikka uutta sisältöä onkin syntynyt vain harvakseltaan. Televisiolle tehtyjen Kummeli-sarjojen yhteenlaskettu DVD-myynti kohosi yli 500 000 kappaleen, ja neljä elokuvaa ovat saaneet yli 770 000 katsojaa maamme elokuvateattereista. Tampereen Teatterille tehty Alivuokralainen-näytelmä meni lähes 200 000 katsojalle, joka olikin merkittävä syy siihen, että aiheesta tehtiin myös elokuva. Vuonna 2008 valmistunut filmatisointi meni kansaan erittäin hyvin, katsojia kertyi lähes 190 000, mutta moni Kummelien ystävä poistui teatterista pettyneenä. Pettynyt oli myös käsikirjoittaja-näyttelijä Kahilainen, joka antaa elokuvalle tänä päivänä yhden ”vaivais-tähden”.  Hänen mielestään käsikirjoituksesta olisi saanut tehdä useita versioita, kuvausvaiheeseen edettiin liian nopeasti.

Muutenkin Kahilaisen mukaan sellaisen farssin kuin mitä Alivuokralainen oli siirtäminen teatterilavalta elokuvaan ei nykypäivänä taida onnistua. Valkokankaalle siirrettyjen teatterifarssien perinteethän ovat Suomessa hyvin pitkät, mutta taso on harvoin ollut korkealla.

Kummeli V:sta filmattaessa tilanne on parempi. Käsikirjoitus syntyi Kahilaisen, Silvennoisen ja Heikki Vihisen yhteistyönä, eri käsikirjoitusversioita kertyi kymmenkunta. Elokuvasäätiö ja sen uusi tukineuvojakin olivat alusta alkaen myötämielisiä hankkeen suhteen. Uuden elokuvan koko työryhmä tuntuu olevan yhtä mieltä siitä, että nyt tehdään sarjan parasta osaa.

Suurimpana erona uudessa filmissä aikaisempiin on toteutustapa. Alkuperäiset Kummeli-televisiosarjat ohjannut Matti Grönberg oli täysin luonnollinen valinta ohjaamaan Kummelien ensimmäiset valkokangasseikkailut, olihan hän ryhmälle tuttu ja kaiken lisäksi kykenevä ohjaamaan komediaa. Hänellä ja käsikirjoittajilla oli kuitenkin niin vahva televisiotausta, että vaikka Kummeli Kultakuume olikin käsikirjoitukseltaan elokuvallisempi kuin sitä edeltänyt Kummeli Stories, ei sen toteutus kameratyöskentelyineen sitä ollut.

Kummelin Jackpotin ohjannut Pekka Karjalainen puolestaan on Suomen työllistetyimpiä äänimiehiä, joka on myös toisinaan ohjannut elokuvia, vaihtelevalla menestyksellä. Kummelin Jackpot oli epäilemättä hauska elokuva, kuten kaksi edeltäjäänsäkin, mutta ei kamera siinä elä siten kuin sen elokuvassa pitäisi. Tokikaan Kummeleiden huumori ei ole koskaan jäänyt toimimatta köyhän visuaalisen ilmeen takia, mutta kun taiteenlajikin on jo nimeltään elokuva, ei visuaalisuudelle voi antaa liikaa arvoa.

Yksi syy siihen, miksi Mäkelä on elokuvan ohjaksissa, on hänen taustansa elokuvaohjaajana ja visuaalisena tarinankertojana. Luottokuvaajansa Pini Hellstedtin kanssa hän muodostaa tehokkaan kaksikon, kuten Kummeli V:n tuotantokoordinaattori mainitsi allekirjoittaneelle automatkalla kohti elokuvan kuvauspaikkaa. Oltiin kuvausten loppusuoralla, edessä oli enää muutamia päiviä siihen, kun (tietysti digitaalisena) kuvattu filmi oli purkissa. Kovin pitkää keskustelua siinä ei Kahilaisen kanssa ehtinyt käydä, kun työryhmä ja näyttelijät olivat jo harjoitelleet kohtauksen ja ottaneet sen sisään pariinkin kertaan. Tämän jälkeen kuvattiin toista kohtausta parisensataa metriä edempänä. Se kesti jo kauemman, kun toimintaa ja näyttelijöitä oli moninkertainen määrä.

Kuvauksia tietysti joudutti se seikka, josta itseensä luottavan ja ammattitaitoisen elokuvaohjaajan tunnistaa: kyky leikata kuvatessa. Toisin sanoen kaikkea ei kuvata viidestätoista eri kulmasta, jotta vasta leikkausvaiheessa voisi päättää, mitä kuvakulmaa käytetään. Toki sellaisella varmistelullakin syntyy hyviä elokuvia, kuten esimerkiksi David O. Russellin viimevuotinen Unelmien pelikirja. Sillä, miten paljon kuvauspäiviä on ollut ja kuinka monta filmimetriä jonkin elokuvan tekemiseen on käytetty ei ole väliä katsojalle, eikä pidäkään olla. Elokuvien suurkuluttajat, elokuvaintoilijat sen sijaan haluavat tietää, miten filmejä tehdään ja miten eri ohjaajat työskentelevät.

Sivusta katsellessa sai Mäkelän ohjaustavasta sen kuvan, mitä odottikin. Kuvakulmat ja kuvakoot sekä muut vastaavat asiaankuuluvat seikat on tiedossa jo kuvauspaikalle mentäessä, jossa tehdään tarvittaessa ja/tai olosuhteiden pakosta pieniä muutoksia kameran sijainnin suhteen. Kohtausta harjoiteltaessa ohjaaja seisoo kuvaajan vieressä, mutta sisäänoton ajaksi siirtyy muutaman askeleen kauemmaksi pienen monitorin ääreen. Otetaanko kohtaus uusiksi vai ei, sen hän päättää ilman uusintakatseluita.

–  Mäkelän ohjaustyylissä yllätti, vaikka sen jo tiesinkin, nopeus. Kuvat valmistuvat Aleksilta ja Piniltä vauhdilla, moni muu voisi miettiä tuplaten vastaavia kuvakulmia ja -sommitelmia, Kahilainen kertoo. – Vaikka kuvat on mietitty, niitä ei ole lukittu. Näiltä ammattireiskoilta löytyy  fleksiibeliä joustoa, he kuuntelevat meitä apinoita, jos meillä on kysyttävää tai ideoita. Joskus jopa toteuttavatkin niitä. Tämä meidän ryhmä ja näyttelijät pitävät tästä tekemisen meiningistä.

Kummeli-ryhmä aikoo ottaa elokuvataustan omaavasta ohjaajastaan kaiken irti: – Mulle annetuissa  rajoissa sain tehdä melkein mitä vain, ohjaaja kertoi. Mäkelän elokuvia nähneet tietävät, että niissä on aina ollut runsaasti huumoria, hauskaa ja vähemmän hauskaa. Mäkelän ja Kummeleiden yhteistyön kiinnostavuutta lisää entisestään se, että heidän tuotteidensa huumori on hyvin samanlaista, vaikkakin Mäkelän elokuvissa enemmän alapääosastoa kuin Kummeleissa. Fyysistä komiikkaa on näissä filmeissä ollut mukana, mutta pääasiassa naurunaiheina ovat epätavalliset ihmiset ja se, miten muut tulevat heidän kanssaan toimeen. Yhteydet todellisuuteen on heidän vitseistään aina ollut helppo nähdä.

Toki molemmat tahot ovat myös menestyselokuvan tarpeessa, ainakin sivullisen silmin. Kahilaisen ja kumppaneiden tekemä koko perheen elokuva Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri (2011) sai  noin 47 500 katsojaa, ja Mäkelän kaksi viimeisintä ohjausta jäivät katsojalukemissa lähelle tuota samaa. Mäkelän Kotirauhan heikkoa menestystä tosin voi yrittää selitellä kahdella seikalla. Se oli ohjaajan aikaisempaa tuotantoa vakavamielisempi filmi, joka saattoi pitää Mäkelän kevyempään linjaan tottuneet katsojat poissa ja toisaalta ohjaajan nimen takia vieroksuttaa myös niitä, jotka välittävät enemmän nimenomaan vakavista elokuvista. Toinen on se kylmä fakta, että liian ajankohtaiset, vahvasti koko kansaa koskettavaa todellisuutta kuvaavat elokuvat eivät ainakaan Suomessa tahdo mennä kaupaksi.

Kotirauhan myötä nähtiin vihdoinkin Mäkelältä se vakava elokuva, jota häneltä oli jo kauan odotettu. Tämänvuotisen Kaapparin myötä hän kuitenkin jo palasi takaisin komedian pariin – ja hyvä niin. Suomessa kun on jo aivan riittävästi vakavia elokuvia tekeviä ohjaajia, mutta viihde-elokuvia ja eskapismia yleisölle tarjoavia ohjaajia on ikävän vähän.

Käsikirjoittamansa Maailman kaunein tyttö -elokuvan saatua kehnon vastaanoton kriitikoilta Mika Waltari totesi kirjeessä ystävälleen Suomessa yhä edelleen ajateltavan, että mitä raskaammin ja ikävämmin jokin teksti on kirjoitettu, sitä arvokkaampi sen täytyy olla. Tämä pätee yhä edelleen, myös kotimaisiin elokuviin. Niin Kummelit kuin Mäkelä ovat sen saaneet huomata. Kansansuosio on kuitenkin ollut molemmilla suuri ja tulee sitä varmasti jatkossakin olemaan.

Ensi-iltansa Kummeli V saa alkuvuodesta 2014. Kummeli-nelikon eli Kahilaisen, Silvennoisen, Vihisen ja Heikki Helan lisäksi mukana ovat mm. Aake Kalliala, Kari Hietalahti, Jussi Vatanen, Iina Kuustonen, Jukka Rasila, Heikki Kinnunen, Tom Pöysti, Ville Myllyrinne, Ilkka Heiskanen, Markku Toikka, Heli Sutela, Kai Lehtinen, Kaarina Hazard ja Seela Sella.

- N.J.

Jutun kuvat: Malla Hukkanen / Nummela Filmi

76-vuotiaan Robert Redfordin yhdeksäs ohjaustyö The Company You Keep – ikuiset liittolaiset ei saanut tänä vuonna Suomessa elokuvayleisöä liikkeelle teattereihin, eikä juuri missään muuallakaan. Elokuun 9. päivänä Suomessa videolevitykseen tuleva elokuva on hyvä tekosyy tehdä katsaus Redfordin elokuvien menestykseen Suomen elokuvateattereissa.

Katsojatilastoja on Suomessa kerätty järjestelmällisesti vasta vuodesta 1971 lähtien. Ennen tuota vuotta Redford oli näytellyt jo yli kymmenessä elokuvassa, joista ylivoimaisesti suurin menestys oli ollut George Roy Hillin ohjaama lännentarina Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (1969), jonka toisessa pääroolissa nähtiin Paul Newman.

1970-luku

Redfordin, Newmanin ja George Roy Hillin toinen yhteistyö oli veijarikomedia Puhallus (1973), joka oli valtavan suuri yleisömenestys erityisesti Yhdysvalloissa. Inflaatioon suhteutettuna Hillin elokuva on Yhdysvaltain historian 19. katsotuin. Suomessa se tuli teattereihin huhtikuussa 1974 ja veti kaikkiaan 573 088 katsojaa, häviten vuoden ensi-illoista vain Franklin J. Schaffnerin ohjaamalle Papillonille (1973). Kaikista 1970-luvun ensi-illoista Puhallus oli Suomessa seitsemänneksi katsotuin.

George Roy Hillin kanssa Redford teki vielä kolmannenkin filmin, tällä kertaa ilman Newmania. Kyseessä oli 1920-luvulle sijoittunut lentäjäaiheinen Suuri Waldo Pepper (1975). Käsikirjoittajana oli Butchin ja Kidin kynäillyt William Goldman, joka kirjoitti myöhemmin Redfordin elokuvista myös Presidentin miehet- ja Yksi silta liikaa -filmit. Suuri Waldo Pepper joka tapauksessa jäi melko vaisuksi menestykseksi 43 247 katsojallaan.

Samana vuonna Puhalluksen kanssa Redford nähtiin Suomen valkokankailla myös kolmessa muussa ensi-illassa. Sydney Pollack oli ohjannut Redfordia jo Tyttö oli jokaisen -draamassa vuonna 1966, ja yhteistyö sai jatkoa vuonna 1973 politiikkaakin käsitelleellä draamalla Parhaat vuotemme, jossa Redfordin vastanäyttelijänä oli Barbra Streisand. Parhaat vuotemme tuli Suomen teattereihin vain pari viikkoa Puhalluksen ensi-illan jälkeen ja jäi tietysti sen jalkoihin. Siitä huolimatta katsojia kertyi 115 204.

Täysin näiden kahden varjoon jäi Michael Ritchien ohjaama Valtapeli (1972), joka päätettiin ottaa myös Suomen teattereihin nimenomaan Puhalluksen ja Parhaiden vuosiemme menestyksen jälkeen. Teattereihin se saapui 29. marraskuuta, mutta katosi hyvin nopeasti jättäen jälkeensä vain 7 443 myytyä lippua.

Jack Claytonin ohjaama, Redfordin ja Mia ”Rosemaryn painajainen” Farrow'n tähdittämä filmatisointi F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu-klassikkoromaanista tuli teattereihin heinäkuun lopulla. Katsojia kertyi 91 317, siis enemmän kuin Baz Luhrmannin tämänvuotiselle ökykalliille 3D-filmatisoinnille samasta aiheesta.

Tyttö oli jokaisen- ja Parhaat vuotemme -elokuvien välissä Redford oli tehnyt Pollackin kanssa länkkäritarina Jeremiah Johnsonin (1972), josta oli alkujaan kehitelty Clint Eastwoodin ja Sam Peckinpahin yhteistä projektia. Täysin Redfordin varaan rakennettu elokuva nähtiin Suomessa tuoreeltaan ja katsojia kertyi 51 896. Samana vuonna Eastwood teki Joe Kidd -lännentarinan, joka meni 156 472 katsojalle.

Pollackin ja Redfordin neljäs yhteinen elokuva oli CIA-jännäri Korppikotkan kolme päivää (1975), jota oli ennen Suomen-ensi-iltaa esitetty vain Yhdysvalloissa. Klassikon maineesta nauttiva elokuva saikin suomalaiset liikkeelle, tarkemmin sanottuna 107 382 heistä. Seuraava yhteistyön tulos oli ex-rodeotähdestä kertova Valaistu ratsumies (1979). Naispääosassa nähtiin Jane Fonda, jonka kanssa Redford oli tehnyt pääroolit jo Gene Saksin romanttisessa komediassa Paljain jaloin puistossa (1969). Tämänkertainen yhteistyö houkutteli teattereihin 47 892 katsojaa.

Poikkeuksellista kyllä, Alan J. Pakulan ohjaama, Watergate-skandaalia käsitellyt Presidentin miehet (1976) ei mennyt Suomessa lainkaan niin hyvin kuin neljän Oscarin voittajalta olisi voinut odottaa. Katsojia tuli vain 60 165, vaikka pääosassa oli Puhalluksen Redford ja Papillonin Dustin Hoffman.

Richard Attenboroughin ohjaama Yksi silta liikaa (1977) oli nimekkäitä näyttelijöitä pursuava, suursuosiosta nauttineeseen 2. maailmansota -genreen sijoittunut filmi, jota saatiin Suomeen odotella puolisen vuotta sen ensi-illan jälkeen. Kun Redford, Sean Connery, Ryan O'Neal, Gene Hackman, Dirk Bogarde, Michael Caine, Anthony Hopkins, Hardy Krüger, Liv Ullmann ja Laurence Olivier lopulta saapuivat Suomen valkokankaille yhdessä ja samassa elokuvassa, katsojia kertyi vain 96 359. Connery oli Bondien myötä valtava tähti myös meillä, O'Neal oli naurattanut naisia Love Storyssa, Paperikuussa sekä Barry Lyndonissa, kun taas Olivier oli jo elävän legendan maineessa. Kaiken kukkuraksi Michael Caine oli juuri nähty menestyksekkäässä 2. maailmansota -elokuvassa Kotka on laskeutunut (1976), jonka näki meillä 129 237 lipunostajaa.

1980-luku

Paul Newmania Lannistumattossa Lukessa (1967) ohjanneen Stuart Rosenbergin kanssa Redford teki Lannistumattoman Luken tavoin vankilamaailmaan sijoittuneen elokuvan Brubaker – kiveäkin kovempi (1980), joka meni hyvin Yhdysvalloissa, mutta jäi meillä vain 39 616 katsojan jutuksi. Mikään erityisen merkittävä menestys ei ollut Rosenbergin tunnetuimpiin ohjaustöihin lukeutuva The Amityville Horror -kauhufilmikään, joka sai Suomessa nimekseen Luojan tähden paetkaa!, elokuvan englanninkielisen mainoslauseen käännöksen. Moni myös pakeni elokuvateattereista, sillä katsojamäärä jäi 57 901:een.

Redford debytoi ohjaajana Alvin Sargentin käsikirjoittamalla perhedraamalla Tavallisia ihmisiä (1980), jossa hän ei itse näytellyt. Donald Sutherland, Mary Tyler Moore, Timothy Hutton ja Judd Hirsch saivat tilaisuuden loistaa ja niin he myös tekivät, kolmen viimeisen napatessa rooleistaan Oscar-ehdokkuudet ja Huttonin jopa voittaessa parhaasta sivuosaroolista. Lisäksi Oscarit irtosivat parhaasta käsikirjoituksesta, elokuvasta ja ohjauksesta. Redfordista tuli siis Oscarilla ohjauksesta palkittu näyttelijä, eikä vain sitä, vaan myös esikoisohjauksestaan Oscarin voittanut tekijä.

Pikkurahalla tehty elokuva oli vuoden 11. suurin hitti Pohjois-Amerikassa. Nykydollareissa sen saalis Pohjois-Amerikasta olisi reilut 166 miljoonaa dollaria. Suomalaisetkin ottivat elokuvan omakseen; meillä katsojia kertyi kaikkiaan 189 544. Suomeen elokuva tuotiin maaliskuun alussa, kolmisen viikkoa ennen sille voitokasta Oscar-gaalaa.

Tavallisten ihmisten jälkeen Redford vietti hiljaiseloa useamman vuoden, kunnes palasi valkokankaille Barry Levinsonin baseball-draama Voittajan paluun (1984) pääosassa. Suomessa se ei herättänyt huomiota, katsojia kertyi vain 13 119, kun taas Pohjois-Amerikassa se oli vuositilastoissa viidentoista katsotuimman joukossa.

Toiseksi eniten yleisöä Redfordin elokuvista Suomessa on saanut Sydney Pollackin ohjaama Minun Afrikkani (1985), jonka naispääosaroolin näytteli Meryl Streep. Alkuvuodesta 1986 Suomeen saapunut elokuva meni 436 350 katsojalle. Saman vuoden ensi-illoista paremmin meni vain Ere Kokkosen ohjaama Uuno Turhapuro muuttaa maalle, jonka näki 556 519 suomalaista. Kaikista 1980-luvun elokuvista Minun Afrikkani oli 16. katsotuin.

Tämän valtavan menestyksen jälkeen Redford oli jälleen haluttu näyttelijä – ja erittäin hyvin palkattu. Ghostbusters-elokuvien Ivan Reitmanin ohjaama Vaaralliset yhdessä (1986) oli romanttinen rikoskomedia, jossa Redford sai seuraa Debra Wingeristä ja Daryl Hannahista. Tämäkin elokuva ylsi kotimaassaan vuositilastojen viidentoista parhaan joukkoon. Suomesta katsojia löytyi 63 212, jolla pääsi vuositilastoissa 19. sijalle.

Reitmanin kanssa tehdyn filmin jälkeen Redford palasi ohjaajaksi Milagron niityillä (1988), jossa hän ei itse näytellyt. Kun tähtiä ei ollut, ei tullut myöskään katsojia, edes Pohjois-Amerikasta. Suomessa elokuva kiinnosti vain 9 813 lipunostajaa.

1990-luku

Milagron niittyjen jälkeen Redford palasikin yhteen Pollackin kanssa tekemään Kuubaan sijoittuvan Havannan (1990). Elokuva sai Suomessa liikkeelle 40 279 katsojaa, mutta Pohjois-Amerikassa se floppasi, kuten ehkä Kuuba-aiheiselta elokuvalta odottaa saattoikin. Redfordin seuraava elokuva oli sitten sitäkin suurempi menestys. Phil Alden Robinsonin ohjaama Sneakers (1992) oli vahvasti tietokonemaailmaan sijoittunut pikkujännäri nerokkaista varkaista. Pohjois-Amerikassa elokuva oli vuositilastojen 30:s, mutta Suomessa elokuva oli vuositilastojen 20:s saatuaan 82 695 katsojaa.

Samana vuonna Sneakersin kanssa valmistui myös Redfordin oma ohjaustyö Ja keskellä virtaa joki. Pääroolin näytelleen Brad Pittin yhdennäköisyys tuonkertaisen ohjaajansa kanssa oli ja on yhä silmiinpistävä. Kuvauksesta Oscarin voittanut elokuva ei mennyt Pohjois-Amerikassa kovinkaan paljon heikommin kuin Sneakers, mutta Suomessa tilanne oli toinen. Redfordin kolmas ohjaustyö kelpasi täällä vain 9 013 katsojalle.

Ennen kuin Ja keskellä virtaa joki ehti Suomessa ensi-iltaan, meillä oli jo nähty Adrian Lynen ohjaama eroottissävytteinen Vain yksi yö (1993), joka oli suuri menestys ympäri maailman. Redford näytteli rikasta miestä, joka tarjosi Woody Harrelsonille miljoona dollaria siitä hyvästä, että tämä antaisi Demi Mooren näyttelemän vaimonsa hänen seurakseen yhdeksi yöksi. Roolistaan neljän miljoonan dollarin palkkion kuitannut Redford teki Lynen elokuvassa näkyvimmän roolinsa pitkään aikaan: Pohjois-Amerikassa vuoden kuudenneksi katsotuin elokuva, Suomessakin vuositilastojen kahdeksas 170 122 katsojallaan.

Redfordin seuraava filmi oli hänen ohjaamansa Tupla ja kuitti (1994), jossa hän ei näytellyt lainkaan. Kovasti kiitoksia ja neljä Oscar-ehdokkuutta, mm. parhaasta elokuvasta ja ohjauksesta Redfordille, saanut elokuva tuli Suomeen kolmisen viikkoa ennen Oscar-gaalaa ja pyöri 12 539 katsojalle. Jon Avnetin ohjauksessa tehty draama Aina lähelläsi (1996) tarjoili romantiikkaa Redfordin ja Michelle Pfeifferin välillä. 69 716 katsojaa, Pohjois-Amerikassa vuositilastojen 31. sija.

Tavallisten ihmisten jälkeen Redfordin omista ohjaustöistä parhaiten on menestynyt Hevoskuiskaaja (1998), jossa ohjaaja itse näytteli pääroolin. Kyseessä oli myös ensimmäinen elokuva, jossa nuori Scarlett Johansson teki mainitsemisen arvoisen roolin. Redfordin ja Kristin Scott Thomasin romantisointia kävi katsomassa peräti 121 540 suomalaista. Maailmanlaajuisesti elokuva keräsi yli 185 miljoonan dollarin lipputulot.

2000-luku

Ohjaamaansa golf-tarinaan Bagger Vance – viheriön legenda (2000) Redford sai houkuteltua suuria nimiä; Will Smithin, Matt Damonin ja Charlize Theronin. 60 miljoonaa dollaria maksanut elokuva ei kuitenkaan saanut yleisöä liikkeelle Pohjois-Amerikassa, jonka ulkopuolella levitys jäi melko pienimuotoiseksi. Suomessakin elokuva nähtiin, mutta sen katsojaluku ei ole säästynyt. Suurelle yleisölle elokuva ei kuitenkaan kelvannut, sillä vuoden katsotuimpien elokuvien joukosta sitä ei löydy.

Vuonna 2001 Redford näytteli kahdessa suuren budjetin viihde-elokuvassa, Rod Lurien Viimeisessä linnoituksessa ja Tony Scottin Spy Gamessa. Viimeisen linnoituksen tekemisestä Redford otti vastaan 11 miljoonan dollarin palkkion, joka lienee ollut suurin syy siihen, miksi hän elokuvan yleensä edes teki. Suomessa Lurien elokuvan näki 2 108 lipunostajaa, ja menestys oli muuallakin hyvin heikkoa. Spy Gamessa Redford näytteli Ja keskellä virtaa joki -elokuvansa tähden Brad Pittin kanssa, josta oli sittemmin tullut Redfordia huomattavasti merkittävämpi nimi lippuluukuilla. Suomessa elokuva tavoitti 30 768 katsojaa, maailmanlaajuisesti lipputuloja kertyi noin 145 miljoonan dollarin verran.

Redfordin seuraava elokuva oli Pieter Jan Bruggen ohjaama jännitysdraama The Clearing (2004), joka ei päässyt Suomessa teatterilevitykseen, eikä menestynyt mainittavasti muuallakaan. Lasse Hallströmin ohjaama Kesken jäänyt elämä (2005) sen sijaan tuli meilläkin valkokankaille, mutta Redfordin, Jennifer Lopezin ja Morgan Freemanin nimet kiinnostivat vain 10 035 katsojaa. Gary Winickin live action -elokuvassa Lotta ystäväni (2006) Redfordilla oli äänirooli, kuten Julia Robertsillakin. Suomessa elokuvaa esitettiin dubattuna 37 598 katsojalle.

Poliittisen trillerin pariin Redford palasi Lions for Lamb -elokuvallaan (2007), jossa hänen rinnallaan päätehtävissä nähtiin Meryl Streep ja Tom Cruise. Minun Afrikka -elokuvan tähtien näkeminen yhdessä ei nyt enää kiinnostanut lainkaan samalla lailla kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin. Elokuva oli kohtuullinen menestys maailmanlaajuisesti, mutta ainakaan Suomessa sitä ei voinut hitiksi sanoa: katsojia kertyi vain 5 728.

Lions for Lambin jälkeen Redford piti vuosien tauon näyttelemisestä ja ohjaamisesta. Abraham Lincolnin salamurhan jälkeiseen salaliitto-oikeudenkäyntiin pureutuva Salaliittolainen (2011) oli hänen ohjaamansa, mutta tällä kertaa hän ei esiintynyt kameran edessä. Siitä pitivät huolen James McAvoy, Robin Wright, Kevin Kline, Evan Rachel Wood, Tom Wilkinson, Justin Long, Danny Huston ja Alexis Bledel. Lincolnia käsittelevä elokuva Oscar-palkitulta ohjaajalta nimekkäine näyttelijöineen ei mennyt kaupaksi. Maailmanlaajuisesti lipputuloja kertyi vain noin 15 miljoonan dollarin edestä, mutta eipä budjettikaan ollut 25 miljoonaa suurempi. Ensimmäistä kertaa Redfordin ohjaustyö ei saanut teatterilevitystä Suomessa, vaan tuli suoraan videolevitykseen.

Salaliittolaisen myötä Redfordin innostus ohjaamiseen on kuitenkin palannut, sillä uran yhdeksäs ohjaustyö valmistui viime vuonna. The Company You Keep – ikuiset liittolaiset ei sekään onnistunut saamaan yleisöä liikkeelle. Poliitiikkaa ja moraalia käsitelleen elokuvan päätehtävissä nähtiin ohjaaja itse yhdessä Shia LaBeoufin, Julie Christien, Nick Nolten, Sam Elliottin, Brit Marlingin, Brendan Gleesonin, Terrence Howardin, Chris Cooperin, Stanley Tuccin ja Anna Kendrickin kanssa. Lähes yhtä paljon rahaa Italian kuin Yhdysvaltain lippuluukuilla tehneen elokuvan maailmanlaajuiset lipputulot jäivät 15 miljoonaan dollariin. Suomen teattereihin elokuva tuli tämän vuoden huhtikuussa, mutta hävisi sieltä hyvin nopeasti kerättyään avausviikonloppunaan vain 1 544 katsojan yleisön.

Redfordin tuorein elokuva on J.S. Chandorin (Margin Call) ohjaama ja käsikirjoittama All Is Lost (2013), jossa Redford on elokuvan ainoa näyttelijä. Yksinään purjeveneessään myrskyävää merta vastaan taistelevasta miehestä kertova filmi lähtee lokakuussa teatterilevitykseen Pohjois-Amerikassa. Ensi vuonna Redford aikoo saada valmiiksi itsensä ja Nick Nolten tähdittämän kertomuksen kauan erossa olleiden kavereiden yhteisestä patikkaretkestä. Sen lisäksi Redfordilla on Alexander Piercen osa Captain America: The First Avenger -elokuvan jatko-osassa, jonka Anthony ja Joe Russo ohjaavat.

Yhteenveto

Redfordin elokuvat ohjaajana ja/tai näyttelijänä ovat saaneet Suomen elokuvateattereista yhteensä 2 525 341 katsojaa, josta hänen omien ohjaustöittensä osuus on 348 177. Kokonaiskatsojamäärästä 1970-luvulla ensi-iltansa saaneiden elokuvien osuus on peräti 1 171 252 katsojaa.

 Ohjaajista menestyksekkäimmät työkumppanivat ovat olleet Sydney Pollack (799 003 katsojaa kuudella elokuvalla) ja George Roy Hill (616 335 katsojaa kahdella elokuvalla).

Tilastoidun historian aikana Redfordin näyttelijätöistä on Suomessa ilman valkokangaslevitystä jäänyt vainThe Clearing (2004), ohjaustöistäkin ainoastaan Salaliittolainen (2011).

 

Redfordin elokuvien katsojaluvut Suomessa

ELOKUVA	VUOSI	ENSI-ILTA	OHJAUS	KATSOJIA
Puhallus	1973	26.04.1974	George Roy Hill	573 088
Minun Afrikkani	1985	28.02.1986	Sydney Pollack	436 350
Tavallisia ihmisiä	1980	06.03.1981	Robert Redford	189 544
Vain yksi yö	1993	14.05.1993	Adrian Lyne	170 122
Hevoskuiskaaja	1998	28.08.1998	Robert Redford	121 540
Parhaat vuotemme	1973	12.04.1974	Sydney Pollack	115 204
Korppikotkan kolme päivää	1975	14.11.1975	Sydney Pollack	107 382
Yksi silta liikaa	1977	16.12.1977	Richard Attenborough	96 359
Kultahattu	1974	28.07.1974	Jack Clayton	91 317
Sneakers	1992	22.01.1993	Phil Alden Robinson	82 695
Aina lähelläsi	1996	26.07.1996	Jon Avnet	69 716
Vaaralliset yhdessä	1986	17.10.1986	Ivan Reitman	63 212
Presidentin miehet	1976	28.07.1976	Alan J. Pakula	60 165
Jeremiah Johnson	1972	24.11.1972	Sydney Pollack	51 896
Valaistu ratsumies	1979	04.04.1980	Sydney Pollack	47 892
Suuri Waldo Pepper	1975	27.07.1975	George Roy Hill	43 247
Havanna	1990	01.03.1991	Sydney Pollack	40 279
Brubaker	1980	16.01.1981	Stuart Rosenberg	39 616
Spy Game	2001	11.01.2002	Tony Scott	30 768
Kuuma kivi	1972	21.04.1972	Peter Yates	18 628
Voittajan paluu	1984	31.08.1984	Barry Levinson	13 119
Tupla ja kuitti	1994	03.03.1995	Robert Redford	12 539
Kesken jäänyt elämä	2005	04.11.2005	Lasse Hallström	10 035
Milagron niityt	1988	09.09.1988	Robert Redford	9 813
Ja keskellä virtaa joki	1992	13.08.1993	Robert Redford	9 013
Valtapeli	1972	29.11.1974	Michael Ritchie	7 443
Iso pärinä ja pikku pärinä	1971	02.07.1971	Sidney J. Furie	6 523
Lions for Lambs	2007	09.11.2007	Robert Redford	5 728
Viimeinen linnoitus	2001	03.05.2002	Rod Lurie	2 108

Lea Joutseno, paljasjalkainen helsinkiläinen, debytoi valkokankaalla Valentin Vaalan ohjaamassa Juurakon Huldassa (1937). Se oli alkusoittoa Joutsenon ja Vaalan pitkälle ja menestyksekkäälle yhteistyölle. Vaalan ohjauksessa Joutseno näytteli vielä  sivuroolit Niskavuoren naisissa (1938), Rikkaassa tytössä (1939) ja Vihreässä kullassa (1939) sekä selkeät pääroolit Vaalan filmeissä Morsian yllättää (1941), Varaventtiili (1942), Neiti Tuittupää (1943), Tositarkoituksella (1943), Dynamiittityttö (1944), Vuokrasulhanen (1945) ja Viikon tyttö (1946). Joutseno oli kenties Vaalan uran suurin muusa, joka usein osallistui heidän elokuviensa käsikirjoittamiseenkin. Lisäksi Joutseno näytteli Ilmari Unhon elokuvissa Kersantilleko Emma nauroi? (1940), Poikani pääkonsuli (1940) ja Kilroy sen teki (1948) sekä Wilho Ilmarin elokuvassa Hopeakihlajaiset (1942).

Joutsenon näyttelijäura loppui Kilroy sen teki -elokuvaan, jonka valmistumisvuonna hän täytti 38 vuotta. Samana vuonna tuli ensi-iltaan vielä Vaalan ohjaama Ihmiset suviyössä, jonka käsikirjoittamisesta Vaala ja Joutseno voittivat Jussin. Jussin hän sai myös Dynamiittitytön pääroolista.

Joutseno kuoli 66-vuotiaana kesäkuussa 1977. Vaala oli kuollut 67 vuoden ikäisenä edellisvuoden marraskuussa.

Mikäli kuvat eivät näy alla, paina Päivitä.