Kummeli V:n kuvauksissa, eli kesäpäivä Kangasalla
Kuvaaja Pini Hellstedt, ohjaaja-tuottaja Aleksi Mäkelä ja näyttelijä-käsikirjoittaja-tuottaja
Timo Kahilainen. Kuva: Malla Hukkanen / Nummela Filmi
Varmoja yleisömenestyksiä ei ole, mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana suomalaisessa elokuvassa ei ole kovin pahasti voinut kirvestään kiveen iskeä, jos kyseessä on ollut Kummeli-elokuva tai Aleksi Mäkelän ohjaustyö. Vuosina 1995–2008 valmistuneet neljä Kummeli-elokuvaa saivat kukin keskimäärin noin 193 000 katsojaa, Mäkelän vuosien 1993–2013 aikana ohjaamien yhdentoista elokuvan katsojakeskiarvo on hieman yli 205 000 katsojaa per elokuva.
Yleisömenestyksen lisäksi näille kahdelle taholle yhteistä on myös se, että molemmilla on oma vakiintunut seuraajakuntansa. Komiikan edustajat saavat aina oman kannattajakuntansa, mutta niin on saanut myös Mäkelä, joka edustaa suomalaisessa nykyelokuvassa niitä hyvin harvoja ohjaajia, joilla on omaleimainen tyyli. Pelkästään komediaksi luokiteltavia elokuvia hän ei ole tähän mennessä tehnyt kuin pari, V2 – Jäätyneen enkelin ja Kaapparin.
Tällaiset kaksi menestystarinaa harvoin kohtaavat enää kesken matkan, jos eivät ole sitä heti alussa tehneet. Yhteistä elokuvaa Kummelit ja Mäkelä ovat suunnitelleet jo kauan. 2000-luvun alussa oli tarkoitus tehdä komediaelokuva, jonka nimi olisi Mäkelän muistikuvien mukaan ollut The Rock 'n' Roll Men. Varmuudella hän ei sitä muista, kuten eivät Kummelitkaan. Se olisi kuitenkin ollut itsenäinen elokuva, joka ei siis olisi varsinaisesti liittynyt Kummeleihin. Projekti kuitenkin kaatui nimeltämainitsemattoman kolmannen osapuolen jättäydyttyä pois.
– Puhelin soi. Olin pakoillut jo viitisentoista vuotta, minut saatiin kiinni. Näin Mäkelä kommentoi syytä siihen, miksi hän ohjaa Kummeli-elokuvan juuri nyt. Olihan hänellä toki pieni näyttelijärooli Kummeli Kultakuume -elokuvassa, joka oli Markus Selinin tuotantoa. Selinhän on tunnetusti tuottanut yhtä lukuun ottamatta kaikki Mäkelän yksitoista ohjaustyötä, myös uuden Kummelin. Sen verran muutosta tuotantokentässä on, että Kummeli V:n tuotannosta vastaa uusi Nummela Filmi Oy yhdessä Timo Kahilaisen ja Heikki Silvennoisen Porkkana Ryhmä Oy:n kanssa. Nummela Filmi on Mäkelän ja Selinin yhteinen tuotantoyhtiö, jota kautta Mäkeläkin on nyt mukana tuottamassa omia ohjaustöitään. Solar Films -yhtiön toiminta jatkuu ennallaan, joskaan Mäkelä ei ole siellä enää kuukausipalkkaisena ohjaajana.
Tänä kesänä 35 päivän aikana Kummeli V pantiin purkkiin Tampereella ja sen lähistöllä, mm. Kangasalla. Siellä on kuvattu myös aikaisempia Kummeli-elokuvia ja myöskin alkuperäiset televisiosarjat, joita nähtiin Ylen kanavilla vuodesta 1991 lähtien. Kummeli-tuotehan on ollut suuri myyntimenestys, jonka kansansuosio ei ole osoittanut merkittäviä laantumisen merkkejä, vaikka uutta sisältöä onkin syntynyt vain harvakseltaan. Televisiolle tehtyjen Kummeli-sarjojen yhteenlaskettu DVD-myynti kohosi yli 500 000 kappaleen, ja neljä elokuvaa ovat saaneet yli 770 000 katsojaa maamme elokuvateattereista. Tampereen Teatterille tehty Alivuokralainen-näytelmä meni lähes 200 000 katsojalle, joka olikin merkittävä syy siihen, että aiheesta tehtiin myös elokuva. Vuonna 2008 valmistunut filmatisointi meni kansaan erittäin hyvin, katsojia kertyi lähes 190 000, mutta moni Kummelien ystävä poistui teatterista pettyneenä. Pettynyt oli myös käsikirjoittaja-näyttelijä Kahilainen, joka antaa elokuvalle tänä päivänä yhden ”vaivais-tähden”. Hänen mielestään käsikirjoituksesta olisi saanut tehdä useita versioita, kuvausvaiheeseen edettiin liian nopeasti.
Muutenkin Kahilaisen mukaan sellaisen farssin kuin mitä Alivuokralainen oli siirtäminen teatterilavalta elokuvaan ei nykypäivänä taida onnistua. Valkokankaalle siirrettyjen teatterifarssien perinteethän ovat Suomessa hyvin pitkät, mutta taso on harvoin ollut korkealla.
Kummeli V:sta filmattaessa tilanne on parempi. Käsikirjoitus syntyi Kahilaisen, Silvennoisen ja Heikki Vihisen yhteistyönä, eri käsikirjoitusversioita kertyi kymmenkunta. Elokuvasäätiö ja sen uusi tukineuvojakin olivat alusta alkaen myötämielisiä hankkeen suhteen. Uuden elokuvan koko työryhmä tuntuu olevan yhtä mieltä siitä, että nyt tehdään sarjan parasta osaa.
Suurimpana erona uudessa filmissä aikaisempiin on toteutustapa. Alkuperäiset Kummeli-televisiosarjat ohjannut Matti Grönberg oli täysin luonnollinen valinta ohjaamaan Kummelien ensimmäiset valkokangasseikkailut, olihan hän ryhmälle tuttu ja kaiken lisäksi kykenevä ohjaamaan komediaa. Hänellä ja käsikirjoittajilla oli kuitenkin niin vahva televisiotausta, että vaikka Kummeli Kultakuume olikin käsikirjoitukseltaan elokuvallisempi kuin sitä edeltänyt Kummeli Stories, ei sen toteutus kameratyöskentelyineen sitä ollut.
Kummelin Jackpotin ohjannut Pekka Karjalainen puolestaan on Suomen työllistetyimpiä äänimiehiä, joka on myös toisinaan ohjannut elokuvia, vaihtelevalla menestyksellä. Kummelin Jackpot oli epäilemättä hauska elokuva, kuten kaksi edeltäjäänsäkin, mutta ei kamera siinä elä siten kuin sen elokuvassa pitäisi. Tokikaan Kummeleiden huumori ei ole koskaan jäänyt toimimatta köyhän visuaalisen ilmeen takia, mutta kun taiteenlajikin on jo nimeltään elokuva, ei visuaalisuudelle voi antaa liikaa arvoa.
Yksi syy siihen, miksi Mäkelä on elokuvan ohjaksissa, on hänen taustansa elokuvaohjaajana ja visuaalisena tarinankertojana. Luottokuvaajansa Pini Hellstedtin kanssa hän muodostaa tehokkaan kaksikon, kuten Kummeli V:n tuotantokoordinaattori mainitsi allekirjoittaneelle automatkalla kohti elokuvan kuvauspaikkaa. Oltiin kuvausten loppusuoralla, edessä oli enää muutamia päiviä siihen, kun (tietysti digitaalisena) kuvattu filmi oli purkissa. Kovin pitkää keskustelua siinä ei Kahilaisen kanssa ehtinyt käydä, kun työryhmä ja näyttelijät olivat jo harjoitelleet kohtauksen ja ottaneet sen sisään pariinkin kertaan. Tämän jälkeen kuvattiin toista kohtausta parisensataa metriä edempänä. Se kesti jo kauemman, kun toimintaa ja näyttelijöitä oli moninkertainen määrä.
Kuvauksia tietysti joudutti se seikka, josta itseensä luottavan ja ammattitaitoisen elokuvaohjaajan tunnistaa: kyky leikata kuvatessa. Toisin sanoen kaikkea ei kuvata viidestätoista eri kulmasta, jotta vasta leikkausvaiheessa voisi päättää, mitä kuvakulmaa käytetään. Toki sellaisella varmistelullakin syntyy hyviä elokuvia, kuten esimerkiksi David O. Russellin viimevuotinen Unelmien pelikirja. Sillä, miten paljon kuvauspäiviä on ollut ja kuinka monta filmimetriä jonkin elokuvan tekemiseen on käytetty ei ole väliä katsojalle, eikä pidäkään olla. Elokuvien suurkuluttajat, elokuvaintoilijat sen sijaan haluavat tietää, miten filmejä tehdään ja miten eri ohjaajat työskentelevät.
Sivusta katsellessa sai Mäkelän ohjaustavasta sen kuvan, mitä odottikin. Kuvakulmat ja kuvakoot sekä muut vastaavat asiaankuuluvat seikat on tiedossa jo kuvauspaikalle mentäessä, jossa tehdään tarvittaessa ja/tai olosuhteiden pakosta pieniä muutoksia kameran sijainnin suhteen. Kohtausta harjoiteltaessa ohjaaja seisoo kuvaajan vieressä, mutta sisäänoton ajaksi siirtyy muutaman askeleen kauemmaksi pienen monitorin ääreen. Otetaanko kohtaus uusiksi vai ei, sen hän päättää ilman uusintakatseluita.
– Mäkelän ohjaustyylissä yllätti, vaikka sen jo tiesinkin, nopeus. Kuvat valmistuvat Aleksilta ja Piniltä vauhdilla, moni muu voisi miettiä tuplaten vastaavia kuvakulmia ja -sommitelmia, Kahilainen kertoo. – Vaikka kuvat on mietitty, niitä ei ole lukittu. Näiltä ammattireiskoilta löytyy fleksiibeliä joustoa, he kuuntelevat meitä apinoita, jos meillä on kysyttävää tai ideoita. Joskus jopa toteuttavatkin niitä. Tämä meidän ryhmä ja näyttelijät pitävät tästä tekemisen meiningistä.
Kummeli-ryhmä aikoo ottaa elokuvataustan omaavasta ohjaajastaan kaiken irti: – Mulle annetuissa rajoissa sain tehdä melkein mitä vain, ohjaaja kertoi. Mäkelän elokuvia nähneet tietävät, että niissä on aina ollut runsaasti huumoria, hauskaa ja vähemmän hauskaa. Mäkelän ja Kummeleiden yhteistyön kiinnostavuutta lisää entisestään se, että heidän tuotteidensa huumori on hyvin samanlaista, vaikkakin Mäkelän elokuvissa enemmän alapääosastoa kuin Kummeleissa. Fyysistä komiikkaa on näissä filmeissä ollut mukana, mutta pääasiassa naurunaiheina ovat epätavalliset ihmiset ja se, miten muut tulevat heidän kanssaan toimeen. Yhteydet todellisuuteen on heidän vitseistään aina ollut helppo nähdä.
Toki molemmat tahot ovat myös menestyselokuvan tarpeessa, ainakin sivullisen silmin. Kahilaisen ja kumppaneiden tekemä koko perheen elokuva Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri (2011) sai noin 47 500 katsojaa, ja Mäkelän kaksi viimeisintä ohjausta jäivät katsojalukemissa lähelle tuota samaa. Mäkelän Kotirauhan heikkoa menestystä tosin voi yrittää selitellä kahdella seikalla. Se oli ohjaajan aikaisempaa tuotantoa vakavamielisempi filmi, joka saattoi pitää Mäkelän kevyempään linjaan tottuneet katsojat poissa ja toisaalta ohjaajan nimen takia vieroksuttaa myös niitä, jotka välittävät enemmän nimenomaan vakavista elokuvista. Toinen on se kylmä fakta, että liian ajankohtaiset, vahvasti koko kansaa koskettavaa todellisuutta kuvaavat elokuvat eivät ainakaan Suomessa tahdo mennä kaupaksi.
Kotirauhan myötä nähtiin vihdoinkin Mäkelältä se vakava elokuva, jota häneltä oli jo kauan odotettu. Tämänvuotisen Kaapparin myötä hän kuitenkin jo palasi takaisin komedian pariin – ja hyvä niin. Suomessa kun on jo aivan riittävästi vakavia elokuvia tekeviä ohjaajia, mutta viihde-elokuvia ja eskapismia yleisölle tarjoavia ohjaajia on ikävän vähän.
Käsikirjoittamansa Maailman kaunein tyttö -elokuvan saatua kehnon vastaanoton kriitikoilta Mika Waltari totesi kirjeessä ystävälleen Suomessa yhä edelleen ajateltavan, että mitä raskaammin ja ikävämmin jokin teksti on kirjoitettu, sitä arvokkaampi sen täytyy olla. Tämä pätee yhä edelleen, myös kotimaisiin elokuviin. Niin Kummelit kuin Mäkelä ovat sen saaneet huomata. Kansansuosio on kuitenkin ollut molemmilla suuri ja tulee sitä varmasti jatkossakin olemaan.
Ensi-iltansa Kummeli V saa alkuvuodesta 2014. Kummeli-nelikon eli Kahilaisen, Silvennoisen, Vihisen ja Heikki Helan lisäksi mukana ovat mm. Aake Kalliala, Kari Hietalahti, Jussi Vatanen, Iina Kuustonen, Jukka Rasila, Heikki Kinnunen, Tom Pöysti, Ville Myllyrinne, Ilkka Heiskanen, Markku Toikka, Heli Sutela, Kai Lehtinen, Kaarina Hazard ja Seela Sella.
- N.J.
Jutun kuvat: Malla Hukkanen / Nummela Filmi
Robert Redfordin elokuvat Suomessa
76-vuotiaan Robert Redfordin yhdeksäs ohjaustyö The Company You Keep – ikuiset liittolaiset ei saanut tänä vuonna Suomessa elokuvayleisöä liikkeelle teattereihin, eikä juuri missään muuallakaan. Elokuun 9. päivänä Suomessa videolevitykseen tuleva elokuva on hyvä tekosyy tehdä katsaus Redfordin elokuvien menestykseen Suomen elokuvateattereissa.
Katsojatilastoja on Suomessa kerätty järjestelmällisesti vasta vuodesta 1971 lähtien. Ennen tuota vuotta Redford oli näytellyt jo yli kymmenessä elokuvassa, joista ylivoimaisesti suurin menestys oli ollut George Roy Hillin ohjaama lännentarina Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (1969), jonka toisessa pääroolissa nähtiin Paul Newman.
1970-luku
Redfordin, Newmanin ja George Roy Hillin toinen yhteistyö oli veijarikomedia Puhallus (1973), joka oli valtavan suuri yleisömenestys erityisesti Yhdysvalloissa. Inflaatioon suhteutettuna Hillin elokuva on Yhdysvaltain historian 19. katsotuin. Suomessa se tuli teattereihin huhtikuussa 1974 ja veti kaikkiaan 573 088 katsojaa, häviten vuoden ensi-illoista vain Franklin J. Schaffnerin ohjaamalle Papillonille (1973). Kaikista 1970-luvun ensi-illoista Puhallus oli Suomessa seitsemänneksi katsotuin.
George Roy Hillin kanssa Redford teki vielä kolmannenkin filmin, tällä kertaa ilman Newmania. Kyseessä oli 1920-luvulle sijoittunut lentäjäaiheinen Suuri Waldo Pepper (1975). Käsikirjoittajana oli Butchin ja Kidin kynäillyt William Goldman, joka kirjoitti myöhemmin Redfordin elokuvista myös Presidentin miehet- ja Yksi silta liikaa -filmit. Suuri Waldo Pepper joka tapauksessa jäi melko vaisuksi menestykseksi 43 247 katsojallaan.
Samana vuonna Puhalluksen kanssa Redford nähtiin Suomen valkokankailla myös kolmessa muussa ensi-illassa. Sydney Pollack oli ohjannut Redfordia jo Tyttö oli jokaisen -draamassa vuonna 1966, ja yhteistyö sai jatkoa vuonna 1973 politiikkaakin käsitelleellä draamalla Parhaat vuotemme, jossa Redfordin vastanäyttelijänä oli Barbra Streisand. Parhaat vuotemme tuli Suomen teattereihin vain pari viikkoa Puhalluksen ensi-illan jälkeen ja jäi tietysti sen jalkoihin. Siitä huolimatta katsojia kertyi 115 204.
Täysin näiden kahden varjoon jäi Michael Ritchien ohjaama Valtapeli (1972), joka päätettiin ottaa myös Suomen teattereihin nimenomaan Puhalluksen ja Parhaiden vuosiemme menestyksen jälkeen. Teattereihin se saapui 29. marraskuuta, mutta katosi hyvin nopeasti jättäen jälkeensä vain 7 443 myytyä lippua.
Jack Claytonin ohjaama, Redfordin ja Mia ”Rosemaryn painajainen” Farrow'n tähdittämä filmatisointi F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu-klassikkoromaanista tuli teattereihin heinäkuun lopulla. Katsojia kertyi 91 317, siis enemmän kuin Baz Luhrmannin tämänvuotiselle ökykalliille 3D-filmatisoinnille samasta aiheesta.
Tyttö oli jokaisen- ja Parhaat vuotemme -elokuvien välissä Redford oli tehnyt Pollackin kanssa länkkäritarina Jeremiah Johnsonin (1972), josta oli alkujaan kehitelty Clint Eastwoodin ja Sam Peckinpahin yhteistä projektia. Täysin Redfordin varaan rakennettu elokuva nähtiin Suomessa tuoreeltaan ja katsojia kertyi 51 896. Samana vuonna Eastwood teki Joe Kidd -lännentarinan, joka meni 156 472 katsojalle.
Pollackin ja Redfordin neljäs yhteinen elokuva oli CIA-jännäri Korppikotkan kolme päivää (1975), jota oli ennen Suomen-ensi-iltaa esitetty vain Yhdysvalloissa. Klassikon maineesta nauttiva elokuva saikin suomalaiset liikkeelle, tarkemmin sanottuna 107 382 heistä. Seuraava yhteistyön tulos oli ex-rodeotähdestä kertova Valaistu ratsumies (1979). Naispääosassa nähtiin Jane Fonda, jonka kanssa Redford oli tehnyt pääroolit jo Gene Saksin romanttisessa komediassa Paljain jaloin puistossa (1969). Tämänkertainen yhteistyö houkutteli teattereihin 47 892 katsojaa.
Poikkeuksellista kyllä, Alan J. Pakulan ohjaama, Watergate-skandaalia käsitellyt Presidentin miehet (1976) ei mennyt Suomessa lainkaan niin hyvin kuin neljän Oscarin voittajalta olisi voinut odottaa. Katsojia tuli vain 60 165, vaikka pääosassa oli Puhalluksen Redford ja Papillonin Dustin Hoffman.
Richard Attenboroughin ohjaama Yksi silta liikaa (1977) oli nimekkäitä näyttelijöitä pursuava, suursuosiosta nauttineeseen 2. maailmansota -genreen sijoittunut filmi, jota saatiin Suomeen odotella puolisen vuotta sen ensi-illan jälkeen. Kun Redford, Sean Connery, Ryan O'Neal, Gene Hackman, Dirk Bogarde, Michael Caine, Anthony Hopkins, Hardy Krüger, Liv Ullmann ja Laurence Olivier lopulta saapuivat Suomen valkokankaille yhdessä ja samassa elokuvassa, katsojia kertyi vain 96 359. Connery oli Bondien myötä valtava tähti myös meillä, O'Neal oli naurattanut naisia Love Storyssa, Paperikuussa sekä Barry Lyndonissa, kun taas Olivier oli jo elävän legendan maineessa. Kaiken kukkuraksi Michael Caine oli juuri nähty menestyksekkäässä 2. maailmansota -elokuvassa Kotka on laskeutunut (1976), jonka näki meillä 129 237 lipunostajaa.
1980-luku
Paul Newmania Lannistumattossa Lukessa (1967) ohjanneen Stuart Rosenbergin kanssa Redford teki Lannistumattoman Luken tavoin vankilamaailmaan sijoittuneen elokuvan Brubaker – kiveäkin kovempi (1980), joka meni hyvin Yhdysvalloissa, mutta jäi meillä vain 39 616 katsojan jutuksi. Mikään erityisen merkittävä menestys ei ollut Rosenbergin tunnetuimpiin ohjaustöihin lukeutuva The Amityville Horror -kauhufilmikään, joka sai Suomessa nimekseen Luojan tähden paetkaa!, elokuvan englanninkielisen mainoslauseen käännöksen. Moni myös pakeni elokuvateattereista, sillä katsojamäärä jäi 57 901:een.
Redford debytoi ohjaajana Alvin Sargentin käsikirjoittamalla perhedraamalla Tavallisia ihmisiä (1980), jossa hän ei itse näytellyt. Donald Sutherland, Mary Tyler Moore, Timothy Hutton ja Judd Hirsch saivat tilaisuuden loistaa ja niin he myös tekivät, kolmen viimeisen napatessa rooleistaan Oscar-ehdokkuudet ja Huttonin jopa voittaessa parhaasta sivuosaroolista. Lisäksi Oscarit irtosivat parhaasta käsikirjoituksesta, elokuvasta ja ohjauksesta. Redfordista tuli siis Oscarilla ohjauksesta palkittu näyttelijä, eikä vain sitä, vaan myös esikoisohjauksestaan Oscarin voittanut tekijä.
Pikkurahalla tehty elokuva oli vuoden 11. suurin hitti Pohjois-Amerikassa. Nykydollareissa sen saalis Pohjois-Amerikasta olisi reilut 166 miljoonaa dollaria. Suomalaisetkin ottivat elokuvan omakseen; meillä katsojia kertyi kaikkiaan 189 544. Suomeen elokuva tuotiin maaliskuun alussa, kolmisen viikkoa ennen sille voitokasta Oscar-gaalaa.
Tavallisten ihmisten jälkeen Redford vietti hiljaiseloa useamman vuoden, kunnes palasi valkokankaille Barry Levinsonin baseball-draama Voittajan paluun (1984) pääosassa. Suomessa se ei herättänyt huomiota, katsojia kertyi vain 13 119, kun taas Pohjois-Amerikassa se oli vuositilastoissa viidentoista katsotuimman joukossa.
Toiseksi eniten yleisöä Redfordin elokuvista Suomessa on saanut Sydney Pollackin ohjaama Minun Afrikkani (1985), jonka naispääosaroolin näytteli Meryl Streep. Alkuvuodesta 1986 Suomeen saapunut elokuva meni 436 350 katsojalle. Saman vuoden ensi-illoista paremmin meni vain Ere Kokkosen ohjaama Uuno Turhapuro muuttaa maalle, jonka näki 556 519 suomalaista. Kaikista 1980-luvun elokuvista Minun Afrikkani oli 16. katsotuin.
Tämän valtavan menestyksen jälkeen Redford oli jälleen haluttu näyttelijä – ja erittäin hyvin palkattu. Ghostbusters-elokuvien Ivan Reitmanin ohjaama Vaaralliset yhdessä (1986) oli romanttinen rikoskomedia, jossa Redford sai seuraa Debra Wingeristä ja Daryl Hannahista. Tämäkin elokuva ylsi kotimaassaan vuositilastojen viidentoista parhaan joukkoon. Suomesta katsojia löytyi 63 212, jolla pääsi vuositilastoissa 19. sijalle.
Reitmanin kanssa tehdyn filmin jälkeen Redford palasi ohjaajaksi Milagron niityillä (1988), jossa hän ei itse näytellyt. Kun tähtiä ei ollut, ei tullut myöskään katsojia, edes Pohjois-Amerikasta. Suomessa elokuva kiinnosti vain 9 813 lipunostajaa.
1990-luku
Milagron niittyjen jälkeen Redford palasikin yhteen Pollackin kanssa tekemään Kuubaan sijoittuvan Havannan (1990). Elokuva sai Suomessa liikkeelle 40 279 katsojaa, mutta Pohjois-Amerikassa se floppasi, kuten ehkä Kuuba-aiheiselta elokuvalta odottaa saattoikin. Redfordin seuraava elokuva oli sitten sitäkin suurempi menestys. Phil Alden Robinsonin ohjaama Sneakers (1992) oli vahvasti tietokonemaailmaan sijoittunut pikkujännäri nerokkaista varkaista. Pohjois-Amerikassa elokuva oli vuositilastojen 30:s, mutta Suomessa elokuva oli vuositilastojen 20:s saatuaan 82 695 katsojaa.
Samana vuonna Sneakersin kanssa valmistui myös Redfordin oma ohjaustyö Ja keskellä virtaa joki. Pääroolin näytelleen Brad Pittin yhdennäköisyys tuonkertaisen ohjaajansa kanssa oli ja on yhä silmiinpistävä. Kuvauksesta Oscarin voittanut elokuva ei mennyt Pohjois-Amerikassa kovinkaan paljon heikommin kuin Sneakers, mutta Suomessa tilanne oli toinen. Redfordin kolmas ohjaustyö kelpasi täällä vain 9 013 katsojalle.
Ennen kuin Ja keskellä virtaa joki ehti Suomessa ensi-iltaan, meillä oli jo nähty Adrian Lynen ohjaama eroottissävytteinen Vain yksi yö (1993), joka oli suuri menestys ympäri maailman. Redford näytteli rikasta miestä, joka tarjosi Woody Harrelsonille miljoona dollaria siitä hyvästä, että tämä antaisi Demi Mooren näyttelemän vaimonsa hänen seurakseen yhdeksi yöksi. Roolistaan neljän miljoonan dollarin palkkion kuitannut Redford teki Lynen elokuvassa näkyvimmän roolinsa pitkään aikaan: Pohjois-Amerikassa vuoden kuudenneksi katsotuin elokuva, Suomessakin vuositilastojen kahdeksas 170 122 katsojallaan.
Redfordin seuraava filmi oli hänen ohjaamansa Tupla ja kuitti (1994), jossa hän ei näytellyt lainkaan. Kovasti kiitoksia ja neljä Oscar-ehdokkuutta, mm. parhaasta elokuvasta ja ohjauksesta Redfordille, saanut elokuva tuli Suomeen kolmisen viikkoa ennen Oscar-gaalaa ja pyöri 12 539 katsojalle. Jon Avnetin ohjauksessa tehty draama Aina lähelläsi (1996) tarjoili romantiikkaa Redfordin ja Michelle Pfeifferin välillä. 69 716 katsojaa, Pohjois-Amerikassa vuositilastojen 31. sija.
Tavallisten ihmisten jälkeen Redfordin omista ohjaustöistä parhaiten on menestynyt Hevoskuiskaaja (1998), jossa ohjaaja itse näytteli pääroolin. Kyseessä oli myös ensimmäinen elokuva, jossa nuori Scarlett Johansson teki mainitsemisen arvoisen roolin. Redfordin ja Kristin Scott Thomasin romantisointia kävi katsomassa peräti 121 540 suomalaista. Maailmanlaajuisesti elokuva keräsi yli 185 miljoonan dollarin lipputulot.
2000-luku
Ohjaamaansa golf-tarinaan Bagger Vance – viheriön legenda (2000) Redford sai houkuteltua suuria nimiä; Will Smithin, Matt Damonin ja Charlize Theronin. 60 miljoonaa dollaria maksanut elokuva ei kuitenkaan saanut yleisöä liikkeelle Pohjois-Amerikassa, jonka ulkopuolella levitys jäi melko pienimuotoiseksi. Suomessakin elokuva nähtiin, mutta sen katsojaluku ei ole säästynyt. Suurelle yleisölle elokuva ei kuitenkaan kelvannut, sillä vuoden katsotuimpien elokuvien joukosta sitä ei löydy.
Vuonna 2001 Redford näytteli kahdessa suuren budjetin viihde-elokuvassa, Rod Lurien Viimeisessä linnoituksessa ja Tony Scottin Spy Gamessa. Viimeisen linnoituksen tekemisestä Redford otti vastaan 11 miljoonan dollarin palkkion, joka lienee ollut suurin syy siihen, miksi hän elokuvan yleensä edes teki. Suomessa Lurien elokuvan näki 2 108 lipunostajaa, ja menestys oli muuallakin hyvin heikkoa. Spy Gamessa Redford näytteli Ja keskellä virtaa joki -elokuvansa tähden Brad Pittin kanssa, josta oli sittemmin tullut Redfordia huomattavasti merkittävämpi nimi lippuluukuilla. Suomessa elokuva tavoitti 30 768 katsojaa, maailmanlaajuisesti lipputuloja kertyi noin 145 miljoonan dollarin verran.
Redfordin seuraava elokuva oli Pieter Jan Bruggen ohjaama jännitysdraama The Clearing (2004), joka ei päässyt Suomessa teatterilevitykseen, eikä menestynyt mainittavasti muuallakaan. Lasse Hallströmin ohjaama Kesken jäänyt elämä (2005) sen sijaan tuli meilläkin valkokankaille, mutta Redfordin, Jennifer Lopezin ja Morgan Freemanin nimet kiinnostivat vain 10 035 katsojaa. Gary Winickin live action -elokuvassa Lotta ystäväni (2006) Redfordilla oli äänirooli, kuten Julia Robertsillakin. Suomessa elokuvaa esitettiin dubattuna 37 598 katsojalle.
Poliittisen trillerin pariin Redford palasi Lions for Lamb -elokuvallaan (2007), jossa hänen rinnallaan päätehtävissä nähtiin Meryl Streep ja Tom Cruise. Minun Afrikka -elokuvan tähtien näkeminen yhdessä ei nyt enää kiinnostanut lainkaan samalla lailla kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin. Elokuva oli kohtuullinen menestys maailmanlaajuisesti, mutta ainakaan Suomessa sitä ei voinut hitiksi sanoa: katsojia kertyi vain 5 728.
Lions for Lambin jälkeen Redford piti vuosien tauon näyttelemisestä ja ohjaamisesta. Abraham Lincolnin salamurhan jälkeiseen salaliitto-oikeudenkäyntiin pureutuva Salaliittolainen (2011) oli hänen ohjaamansa, mutta tällä kertaa hän ei esiintynyt kameran edessä. Siitä pitivät huolen James McAvoy, Robin Wright, Kevin Kline, Evan Rachel Wood, Tom Wilkinson, Justin Long, Danny Huston ja Alexis Bledel. Lincolnia käsittelevä elokuva Oscar-palkitulta ohjaajalta nimekkäine näyttelijöineen ei mennyt kaupaksi. Maailmanlaajuisesti lipputuloja kertyi vain noin 15 miljoonan dollarin edestä, mutta eipä budjettikaan ollut 25 miljoonaa suurempi. Ensimmäistä kertaa Redfordin ohjaustyö ei saanut teatterilevitystä Suomessa, vaan tuli suoraan videolevitykseen.
Salaliittolaisen myötä Redfordin innostus ohjaamiseen on kuitenkin palannut, sillä uran yhdeksäs ohjaustyö valmistui viime vuonna. The Company You Keep – ikuiset liittolaiset ei sekään onnistunut saamaan yleisöä liikkeelle. Poliitiikkaa ja moraalia käsitelleen elokuvan päätehtävissä nähtiin ohjaaja itse yhdessä Shia LaBeoufin, Julie Christien, Nick Nolten, Sam Elliottin, Brit Marlingin, Brendan Gleesonin, Terrence Howardin, Chris Cooperin, Stanley Tuccin ja Anna Kendrickin kanssa. Lähes yhtä paljon rahaa Italian kuin Yhdysvaltain lippuluukuilla tehneen elokuvan maailmanlaajuiset lipputulot jäivät 15 miljoonaan dollariin. Suomen teattereihin elokuva tuli tämän vuoden huhtikuussa, mutta hävisi sieltä hyvin nopeasti kerättyään avausviikonloppunaan vain 1 544 katsojan yleisön.
Redfordin tuorein elokuva on J.S. Chandorin (Margin Call) ohjaama ja käsikirjoittama All Is Lost (2013), jossa Redford on elokuvan ainoa näyttelijä. Yksinään purjeveneessään myrskyävää merta vastaan taistelevasta miehestä kertova filmi lähtee lokakuussa teatterilevitykseen Pohjois-Amerikassa. Ensi vuonna Redford aikoo saada valmiiksi itsensä ja Nick Nolten tähdittämän kertomuksen kauan erossa olleiden kavereiden yhteisestä patikkaretkestä. Sen lisäksi Redfordilla on Alexander Piercen osa Captain America: The First Avenger -elokuvan jatko-osassa, jonka Anthony ja Joe Russo ohjaavat.
Yhteenveto
Redfordin elokuvat ohjaajana ja/tai näyttelijänä ovat saaneet Suomen elokuvateattereista yhteensä 2 525 341 katsojaa, josta hänen omien ohjaustöittensä osuus on 348 177. Kokonaiskatsojamäärästä 1970-luvulla ensi-iltansa saaneiden elokuvien osuus on peräti 1 171 252 katsojaa.
Ohjaajista menestyksekkäimmät työkumppanivat ovat olleet Sydney Pollack (799 003 katsojaa kuudella elokuvalla) ja George Roy Hill (616 335 katsojaa kahdella elokuvalla).
Tilastoidun historian aikana Redfordin näyttelijätöistä on Suomessa ilman valkokangaslevitystä jäänyt vainThe Clearing (2004), ohjaustöistäkin ainoastaan Salaliittolainen (2011).
Redfordin elokuvien katsojaluvut Suomessa
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | OHJAUS | KATSOJIA |
| Puhallus | 1973 | 26.04.1974 | George Roy Hill | 573 088 |
| Minun Afrikkani | 1985 | 28.02.1986 | Sydney Pollack | 436 350 |
| Tavallisia ihmisiä | 1980 | 06.03.1981 | Robert Redford | 189 544 |
| Vain yksi yö | 1993 | 14.05.1993 | Adrian Lyne | 170 122 |
| Hevoskuiskaaja | 1998 | 28.08.1998 | Robert Redford | 121 540 |
| Parhaat vuotemme | 1973 | 12.04.1974 | Sydney Pollack | 115 204 |
| Korppikotkan kolme päivää | 1975 | 14.11.1975 | Sydney Pollack | 107 382 |
| Yksi silta liikaa | 1977 | 16.12.1977 | Richard Attenborough | 96 359 |
| Kultahattu | 1974 | 28.07.1974 | Jack Clayton | 91 317 |
| Sneakers | 1992 | 22.01.1993 | Phil Alden Robinson | 82 695 |
| Aina lähelläsi | 1996 | 26.07.1996 | Jon Avnet | 69 716 |
| Vaaralliset yhdessä | 1986 | 17.10.1986 | Ivan Reitman | 63 212 |
| Presidentin miehet | 1976 | 28.07.1976 | Alan J. Pakula | 60 165 |
| Jeremiah Johnson | 1972 | 24.11.1972 | Sydney Pollack | 51 896 |
| Valaistu ratsumies | 1979 | 04.04.1980 | Sydney Pollack | 47 892 |
| Suuri Waldo Pepper | 1975 | 27.07.1975 | George Roy Hill | 43 247 |
| Havanna | 1990 | 01.03.1991 | Sydney Pollack | 40 279 |
| Brubaker | 1980 | 16.01.1981 | Stuart Rosenberg | 39 616 |
| Spy Game | 2001 | 11.01.2002 | Tony Scott | 30 768 |
| Kuuma kivi | 1972 | 21.04.1972 | Peter Yates | 18 628 |
| Voittajan paluu | 1984 | 31.08.1984 | Barry Levinson | 13 119 |
| Tupla ja kuitti | 1994 | 03.03.1995 | Robert Redford | 12 539 |
| Kesken jäänyt elämä | 2005 | 04.11.2005 | Lasse Hallström | 10 035 |
| Milagron niityt | 1988 | 09.09.1988 | Robert Redford | 9 813 |
| Ja keskellä virtaa joki | 1992 | 13.08.1993 | Robert Redford | 9 013 |
| Valtapeli | 1972 | 29.11.1974 | Michael Ritchie | 7 443 |
| Iso pärinä ja pikku pärinä | 1971 | 02.07.1971 | Sidney J. Furie | 6 523 |
| Lions for Lambs | 2007 | 09.11.2007 | Robert Redford | 5 728 |
| Viimeinen linnoitus | 2001 | 03.05.2002 | Rod Lurie | 2 108 |
Lea Joutseno sota-ajan SA-kuvissa
Lea Joutseno, paljasjalkainen helsinkiläinen, debytoi valkokankaalla Valentin Vaalan ohjaamassa Juurakon Huldassa (1937). Se oli alkusoittoa Joutsenon ja Vaalan pitkälle ja menestyksekkäälle yhteistyölle. Vaalan ohjauksessa Joutseno näytteli vielä sivuroolit Niskavuoren naisissa (1938), Rikkaassa tytössä (1939) ja Vihreässä kullassa (1939) sekä selkeät pääroolit Vaalan filmeissä Morsian yllättää (1941), Varaventtiili (1942), Neiti Tuittupää (1943), Tositarkoituksella (1943), Dynamiittityttö (1944), Vuokrasulhanen (1945) ja Viikon tyttö (1946). Joutseno oli kenties Vaalan uran suurin muusa, joka usein osallistui heidän elokuviensa käsikirjoittamiseenkin. Lisäksi Joutseno näytteli Ilmari Unhon elokuvissa Kersantilleko Emma nauroi? (1940), Poikani pääkonsuli (1940) ja Kilroy sen teki (1948) sekä Wilho Ilmarin elokuvassa Hopeakihlajaiset (1942).
Joutsenon näyttelijäura loppui Kilroy sen teki -elokuvaan, jonka valmistumisvuonna hän täytti 38 vuotta. Samana vuonna tuli ensi-iltaan vielä Vaalan ohjaama Ihmiset suviyössä, jonka käsikirjoittamisesta Vaala ja Joutseno voittivat Jussin. Jussin hän sai myös Dynamiittitytön pääroolista.
Joutseno kuoli 66-vuotiaana kesäkuussa 1977. Vaala oli kuollut 67 vuoden ikäisenä edellisvuoden marraskuussa.
Mikäli kuvat eivät näy alla, paina Päivitä.
Tuulikki Paananen sota-ajan SA-kuvissa
Savonlinnassa syntynyt, mutta lapsesta saakka Yhdysvalloissa asunut tanssijatar Tuulikki Paananen oli saapunut Suomeen kesällä 1935, eikä hänen kauneutensa ollut jäänyt huomaamatta. Kun Ansa Ikonen oli lähdössä Moskovaan opintomatkalle, Suomi-Filmin tuotantopäällikkö Risto Orko ilmoitti, ettei tämä silloin voi osallistua Valentin Vaalan seuraavan elokuvan kuvaamiseen. Kyseessä oli Mieheke (1936), eräänlainen jatko-osa samanvuotiselle Vaimokkeelle (1936), jossa Ikonen ja Tauno Palo olivat näytelleet pääroolit. Ikonen ehti kyllä Moskovasta takaisin ennen kuvausten alkua, mutta siihen mennessä hänet oli jo korvattu Tuulikki Paanasella.
Paanasen kauneus ei jäänyt huomaamatta myöskään Nyrki Tapiovaaralta, joka otti Paanasen mukaan Juha-debyyttiohjaukseensa (1937) ja ehkäpä arvostetuimpaan filmiinsä, Varastettuun kuolemaan (1938). Paanasella oli roolit myös Orkon ohjaamissa vakavissa sotafilmeissä Jääkärin morsiamessa (1938) ja Aktivisteissa (1939) sekä kahdessa sotilasfarssissa, Rakuuna Kalle Kollolassa (1939) ja Ilmari Unhon Punahousuissa (1939).
Yhdysvaltoihin Paananen palasi vuonna 1940 asettuen lopulta Havaijille, missä häntä vielä vuosikymmeniä myöhemminkin haastateltiin Suomen televisioon. Paanasen viimeinen valkokangasesiintyminen oli Jacques Tournierin amerikkalaisfilmissä Leopardimies (1943), jossa hänet kreditoitiin nimellä Tula Parma.
Mikäli kuvat eivät näy alla, paina Päivitä.
Kotimaisen elokuvan uusia kasvoja, osa 1
Vuosi 2013 tuo tullessaan ainakin muutamia uusia kasvoja suomalaisten elokuvanäyttelijöiden joukkoon.
Elina Keinoselle lentoemäntä Ylpön osa Aleksi Mäkelän Kaapparissa on ensimmäinen valkokangasesiintyminen. Teatterissa ja yhden jakson verran Joona Tenan Robassa nähty 25-vuotias Keinonen valmistui teatteritaiteen kandidaatiksi vuonna 2011 ja on aikaisemmin toiminut mm. ohjelma-avustajana Ylen sarjoissa.
Päähenkilön teini-ikäistä tytärtä Simo Halisen Kerron sinulle kaiken -elokuvassa näyttelevä Emmi Nivala on parikymppinen teatterinharrastaja Oulunsalosta, jota ei ole aikaisemmin nähty valkokankaalla eikä televisiossa. Halisen elokuvan päärooleissa nähdään Leea Klemola ja Peter Franzén.
Taavi Vartian Röllin ja kultaisen avaimen Milli Menninkäisenä nähtävä Alina Tomnikov on 24-vuotias helsinkiläinen teatteritaiteen kandidaatti. Neljäs Rölli-elokuva on Tomnikovin ensimmäinen filmirooli, jonka saamiseen lieneen vaikuttanut aikaisempi yhteistyö ohjaajan kanssa. Tomnikov näytteli Vartian ohjauksessa kahdessa kesäteatteriesityksessä, joiden lisäksi hänet on näyttämöllä nähty mm. Juha Kukkosen Ryhmäteatterille ohjaamassa Peter Panissa (2012). Joona Tenan ohjaamassa Roba-televisiosarjassa (2012) Tomnikovilla oli yhden jakson mittainen rooli.
Viime vuonna teatteritaiteen maisteriksi valmistuneella Essi Hellénillä on toinen pääosa Johanna Vuoksenmaan ohjaamassa ja käsikirjoittamassa komediassa 21 tapaa pilata avioliitto, jonka varsinaisia tähtinäyttelijöitä ovat Armi Toivanen, Aku Hirviniemi, Riku Nieminen ja Pamela Tola. 24-vuotias Hellén ei ole aikaisemmin näytellyt valkokankaalla.
Baaria pitävän Allin (Merja Larivaara) tytärtä näyttelevä Wilma Rosenqvist opiskelee Helsingin Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja tekee valkokangasdebyyttinsä Marja Pyykön ohjaamassa komediassa Kekkonen – hän tulee.
Kerron sinulle kaiken -elokuvassa päähenkilöiden oppilasta näyttelevä Alex Anton teki valkokangasdebyyttinsä 11-vuotiaana Johanna Vuoksenmaan lastenelokuvassa Onni von Sopanen (2006). Sittemmin puoleksi irakilainen Anton on nähty TV2:n Galaxi-ohjelman juontajana.
Lisää artikkeleita...
Sivu 42 / 50