Maxim-elokuvateatterin avajaiset lokakuussa 1974. Avajaisohjelmana Manaaja ja Kuiskauksia ja huutoja. Kinoston toimitusjohtaja Ilmo Mäkelä vasemmalla. Kuva: KAVI

William Friedkinin ohjaama kaikkien aikojen katsotuin kauhuelokuva täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Suomen elokuvateattereihin 450 000 katsojaa houkutellut ja Helsingin uuden Maximin toisena avajaiselokuvana syksyllä 1974 nähty Manaaja lienee nimeltään tuttu niillekin, jotka eivät ole sitä nähneet. Oikeastaan Manaajaa tunnetumpaa elokuvan nimeä on vaikea äkkiseltään keksiäkään – Kummisedän sentään yhdistää puheessa helposti johonkin muuhun kuin elokuvaan, mutta manaajaa on harvemmin täällä pohjolassa tavattu.

Koko kansan tuntema paikallinen – siis omakielinen – nimi ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, että elokuvan uudelleenfilmatisoinnin, jatko-osan tai muun jäljittelijän maahantuoja hyödyntäisi tuota jo valmiiksi markkinoitua nimeä. Tuore esimerkki tästä on keväällä elokuvateattereissa käväissyt The Pope’s Exorcist, joka nimeään ja julisteen kirjasintyyppiä myöten jäljitteli Manaajaa. Russell Crowen tähdittämä kauhutekele ei saanut edes huonoa suomennosta – Paavin manaajahan olisi ollut hauska suora suomennos tylsälle elokuvalle. Kenties menekki olisi ollut hieman parempi kekseliäällä suomalaisella nimellä varustettuna.

Lokakuussa valkokankaille saapuu David Gordon Greenin alkuperäiselle Manaajalle ohjaama jatko-osa, jonka alkuperäinen englanninkielinen nimi on The Exorcist: Believer. Suomessa se tulee levitykseen täkäläisellä nimellä, joka ei onneksi ole suora suomennos. Manaaja: Uskovan tai Manaaja: Uskovaisen sijasta elokuva on saanut nimen Manaaja: Uskon merkki.

Iloisena panee merkille senkin, että Kenneth Branagh’n ohjaama kolmas Hercule Poirot -elokuva on sekin saanut suomalaisen nimen, samaan tapaan kuin edeltäjänsä Idän pikajunan arvoitus (2017) ja Kuolema Niilillä (2022). Kolmannen osan pohjana on vuonna 1969 ilmestynyt Hallowe’en Party, joka jäi yhdeksi Agatha Christien viimeisistä romaaneista. Suomessa se julkaistiin heti tuoreeltaan Kurpitsajuhla-nimisenä. Eipä ole ihme, että kumpaakaan nimeä ei ole annettu elokuvasovitukselle. Branagh’n elokuvan alkuperäinen englanninkielinen nimi on mystisempi ja myyvempi A Haunting in Venice, ja Suomessa se nähdään Venetsian aaveet -nimisenä.

Kaikkia koko kansan tuntemia nimiä ei ole kohdeltu yhtä hyvin. Kesäkuussa ensi-iltansa saanut viimeinen Indiana Jones -elokuva tuli Suomeen alkuperäisellä Indiana Jones and the Dial of Destiny -nimellään. Tässä tapauksessa suora suomennos olisi ollut Indiana Jones ja kohtalon aurinkokello. Se olisi sentään sopinut samaan sarjaan kadonneen aarteen metsästäjien, tuomion temppelin, viimeisen ristiretken ja kristallikallon valtakunnan kanssa.

Elokuvajulisteiden mainoslauseiden paikoitellen käsittämättömän huono tai ainakin kömpelö suomen kieli ovat oma lukunsa. »Studiolta, joka loi elokuvat Cocaine Bear & Ted» – ennen elokuvia tehtiin ja oli elokuvantekijöitä, nyt niitä ilmeisesti luodaan ja tekijät ovatkin elokuvanluojia. »Samalta ohjaajalta kuin Rogue One» – miten olisi ollut »Rogue One -elokuvan ohjaajalta»? Tällaisten rinnalla julisteissa tyypillisesti toistuvat kielioppivirheet tuntuvat harmittomilta.

Eeva Joenpelto kotonaan Lohjalla vuonna 1984. Kuva: Kai Honkanen / Museovirasto

Kirjojensa suosioon nähden Eeva Joenpellon (1921–2004) tuotantoa on filmattu poikkeuksellisen vähän eikä kertaakaan valkokankaalle.

Joenpellon neljäs romaani Veljen varjo (1951) oli pohjana Suomen ensimmäiselle oikealle televisioelokuvalle, toisin sanoen videon sijasta filmille ja studion sijasta lokaatioissa kuvatulle tv-elokuvalle. Aarne Tarkas ja Matti Kassila laativat käsikirjoituksen, Suomen Filmiteollisuudessa vuosia työskennellyt Veikko Mård kuvasi ja nuori televisiotyöläinen Kauko Vuorensola ohjasi. Tuloksena oli – niin, unohdus. Marraskuussa 1964 ensiesitetty Veljen varjo on nähty uusintana kerran, ja siitäkin on kohta jo 20 vuotta.

Veljen varjo -filmin aikaan Eeva Joenpelto ei vielä ollut sellainen bestseller-kirjailija jollaisena hänet muistetaan. Kelvollisiin myyntilukuihin useilla romaaneillaan yltäneen kirjailijan uran käännekohta oli Vesissä toinen silmä (1971), mikkoniskasmaisesta elokuvaohjaajasta kertova romaani, jota painettiin heti 22 000 kappaletta ja sen lisäksi siitä otettiin 70 000 kappaleen laitos Suureen suomalaiseen kirjakerhoon.

Teoksena merkittävämpi oli neliosainen Lohja-sarja, jossa kuvattiin paikkakunnan ja eritoten erään kauppiasperheen elämää 1920-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle. Vuosina 1974–1980 ilmestyneitä romaaneja myytiin yhteensä pitkälti yli 100 000 kappaletta. Niistä ensimmäinen, Vetää kaikista ovista, sovitettiin MTV:ssä kolmiosaiseksi televisiosarjaksi vuonna 1978. Ritva Nuutisen ja Juhani Tiikkaisen yhdessä ohjaamassa sarjassa pääosassa on Martti Tschokkisen näyttelemä kauppias Hänninen, joka pyrkii vauhdilla eteenpäin niin yksityis- kuin liike-elämässäkin. Filmille ja väreissä kuvatusta sarjaohjelmasta tuli televisiomainen ja kylmäkiskoinen.

MTV:n seuraava Joenpelto-sovitus Rikas ja kunniallinen valmistui vuonna 1988. Neljä vuotta aiemmin ilmestyneeseen romaaniin pohjautuvan kolmiosaisen sarjan keskipisteenä on suurta hotelliyhtiötä pyörittävä, eläkeikää lähestyvä Eero Kuula, joka ei anna arvoa alaisinaan työskenteleville vävypojilleen Jukalle ja Maurille.

Konttoripäällikön tehtäviä hoitava Jukka (Markku Nieminen), haluaisi lähemmin mukaan yrityksen pyörittämiseen ja päätöksentekoon, mutta Eero torjuu nämä yritykset. Markkinointipäällikkönä työskentelevä Mauri (Juhani Laitala) on juoppo – häntä Eero ymmärtää paljon enemmän, kun omakin poika on mieleltään järkkynyt. Ennen pitkää Eero huomaa Jukan yrittävän kaapata yhtiön haltuunsa, ja kylmänviileästi hän tekee kaikkensa sen estämiseksi.

Pitkän uran television parissa tehneen Seppo Wallinin viimeisenä työnään ennen eläkepäiviään ohjaama Rikas ja kunniallinen on nopeatempoinen ja samalla aika lailla pinnallinen teos, joka toimii juuri nopeutensa ja ennen kaikkea pääosaa näyttelevän Matti Raninin ansiosta. Rooli ei sinänsä lukeudu Raninin parhaimpiin, mutta kuusikymppisen vetreän veteraanin suvereenia näyttelijätyötä on ilo katsella. Ei ihme, että hänestä tuli MTV:n vakiokalustoa Blondi tuli taloon-, Ihmeidentekijät- ja Parhaat vuodet -sarjojen myötä.

Rikas ja kunniallinen menee paikoitellen todella kehnon ylinäyttelemisen ja teatraalisuuden puolelle. Esimerkiksi juopon vävypojan silmänaluset on maskeerattu niin punaisiksi, että näyttää siltä kuin tämä olisi nukahtanut punajuurien päälle.

Neljäs ja toistaiseksi viimeinen Eeva Joenpelto -filmatisointi valmistui vuonna 1990 kahdeksan vuotta aiemmin ilmestyneen Elämän rouva, rouva Glad -romaanista. Rikas ja kunniallinen oli kuvattu videolle, mutta neliosainen Elämän rouva, rouva Glad kuvattiin taas vaihteeksi filmille. Muutenkin sen puitteet olivat suuremmat kuin aiempien Joenpelto-sovitusten.

Pääosin 1930-luvulle sijoittuvassa epookissa seurataan Riitta Rädyn näyttelemän Saaran elämää neidosta kolminkertaiseksi rouvaksi. Jokainen avioliitto ja aviomies muuttaa ja kasvattaa Saaraa, joka on kotonaan jäänyt veljensä varjoon, mutta josta elämä koulii puolensa pitävän ja kovan liikenaisen.

Aviomiehistä ensimmäinen, kartanon poika Åke (Jouko Keskinen), hylkää Saaran ja vastuunsa ensimmäisen tilaisuuden tullen. Toinen aviomies Wiljami Glad (Mauri Heikkilä) on todella toista maata: rikas, eronnut ja seksuaalisesti leväperäinen ukko, jolla riittää huumoria, sydäntä ja arvostusta Saaraa kohtaan. Avioliitto ei mene kaikkien oppikirjojen mukaan, mutta hauskaa on molemmilla.

Wiljami tekee Saarasta varakkaan ja varmistaa tämän tulevaisuuden. Saaran toisen avioliiton ja sitä edeltävän kosiskelun kuvauksessa Elämän rouva, rouva Glad on parhaimmillaan sekä sisällöltään, kerronnaltaan että visuaaliselta toteutukseltaan. Mauri Heikkilän loistavasti näyttelemä Wiljami jää mieleen. Harmi, ettei Heikkilää tajuttu aikanaan käyttää useammissa rooleissa.

Kolmannen liittonsa Saara solmii siskoihinsa liiaksi kiintyneen herkän Nallen (Juhani Laitala) kanssa. Ympyrä ei sulkeudu, vaan Saaran, rouva Gladin, kohtaloksi elämässä näyttää jäävän tavalla tai toisella onnettomasti päättyvät miessuhteet.

Elämän rouva, rouva Gladin ohjasi ja käsikirjoitti Ritva Nuutinen (1933–2017), jonka muista ohjaustöistä mainittakoon MTV:n televisioteatterin sovitukset Marja-Liisa Vartion romaanista Hänen olivat linnut, Tove Janssonin romaanista Kunniallinen petkuttaja ja Sylvi Kekkosen Amaliasta. Nuutinen sai Jussi-kunniakirjan Amaliasta ja parhaan tv-elokuvan Jussi-palkinnon Hänen olivat linnut -filmistä.

Ritva Nuutinen oli käynyt Teatterikoulun ohjaajalinjan 1950-luvun lopulla ja viettänyt sen jälkeen useamman vuoden näyttelijänä Radioteatterissa, ennen kuin hän oli vuonna 1965 siirtynyt MTV:n televisioteatterin palvelukseen. Siellä hän pysyi eläkkeelle jäämiseensä saakka. Elämän rouva, rouva Glad jäi Nuutisen viimeiseksi työksi, vaikka hän olikin sen valmistumisen jälkeen vielä runsaat kaksi vuotta MTV:n palkkalistoilla.

Eläkkeelle jäämisensä yhteydessä Nuutinen kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa (21.1.1993) halunneensa tehdä nimenomaan tehdä televisioelokuvia eikä -näytelmiä. Uran suuri toteutumaton haave oli Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän televisiosovitus, josta hän oli jo ehtinyt tehdä valmiin käsikirjoituksen ja pitkälle laaditut suunnitelmat, ennen kuin päätti luopua aiheesta liian vähäisten resurssien takia. Kaisa Rastimo toteutti Hämäläisen romaanin sovituksen valkokangaselokuvana vuonna 1998 runsaan kahden miljoonan euron budjetilla.

Ilmiselvistä budjettirajoituksista huolimatta Elämän rouva, rouva Glad on sen verran onnistunut teos, että sen ohjaaja-käsikirjoittajalla olisi voinut olla annettavaa myös valkokangaselokuvan tekijänä. Sellaista Ritva Nuutinen ei kuitenkaan koskaan päässyt tekemään. Yritystä kuitenkin oli.

Syksyllä 1981 Nuutinen anoi Suomen elokuvasäätiöltä 50 000 markan tuotannonvalmistelutukea Marko Tapion Terassi-romaaniin pohjautuvaan elokuvahankkeeseensa. Anomukselleen hän toivoi pikaista käsittelyä, jotta hän olisi myönteisen päätöksen tullessa päässyt irtautumaan MTV:stä ja hänen ohjattavakseen keväälle 1982 varatusta Paavo Haavikon 18 valokuvaa -televisionäytelmästä. Myönteiselle päätökselle ei kuitenkaan ollut mitään edellytyksiä. Nuutisen hankkeella ei ollut tuotantoyhtiötä eikä hän sellaista halunnutkaan.

»Koska en haluaisi kokea samaa kuin muut ohjaajat, jotka ovat joutuneet myös taloudesta vastaaviksi tuottajiksi, ehdotankin kunnioittavasti, että Suomen elokuvasäätiö nimeäisi ko. elokuvan tuotantoekonomiasta ja tuotanto-organisaatiosta vastaavan henkilön», Nuutinen kirjoitti hakemuksessaan ja toivoi, että kyseinen henkilö hankkisi elokuvalle rahoituksen ja hoitaisi näyttelijöiden ja työryhmän sopimukset. Palkkansa tämä henkilö saisi Elokuvasäätiöltä, joka voisi sitten vähentää summan tuotannonvalmistelutuesta.

Elokuvasäätiö ei toiminut Ritva Nuutisen esittämällä tavalla kuin korkeintaan silloin, kun suomalaisia patistettiin valtiovallan taholta tekemään elokuvan yhdessä neuvostoliittolaisten tai unkarilaisten kanssa. Nuutinen sai anomukseensa kielteisen päätöksen, tietenkin, ja hanke raukesi siihen. Käsikirjoitus oli jo ilmeisesti pitkällä, ja Kari Sohlberg oli lupautunut elokuvan kuvaajaksi. Nuutinen pysyi MTV:n palkkalistoilla ja toteutti suunnitelmien mukaisesti Haavikon televisionäytelmän.

Elämän rouva, rouva Glad, Rikas ja kunniallinen, Vetää kaikista ovista, Hänen olivat linnut ja Kunniallinen petkuttaja on kaikki julkaistu DVD:llä.

Superbad-elokuvan Emma Stone ja Jonah Hill. Kuva: Columbia Pictures

Supercoolin vaatimaton menekki osoitti, ettei yhdysvaltalainen teinikomedia ole houkutteleva tuote Suomen elokuvateattereissa silloinkaan, kun sillä on suomalainen ohjaaja ja tuotantoyhtiö ja siihen on pantu 790 000 euroa Elokuvasäätiön tukirahoja. Alabamassa kuvatun elokuvan näyttelijät ja liki kaikki eri tuotantovaiheissa työryhmään kuuluneet henkilöt ovat yhdysvaltalaisia, päätekijöistä suomalaisia ovat ainoastaan ohjaaja Teppo Airaksinen, käsikirjoittaja-tuottaja Olli Haikka ja tämän tuottajapartnerit sekä leikkaaja Jussi Rautaniemi.

Supercool sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa 11. helmikuuta samanaikaisesti suoratoistossa ja kahdessakymmenessä elokuvateatterissa, mikä on mitätön määrä sikäläisellä mittapuulla. Suomen-ensi-ilta viivästyi monien koronaepidemiaan liittyvien kokoontumisrajoitusten ja -kieltojen seurauksena yli vuodella, aina helmikuun 23. päivälle saakka. Ensi-iltaviikonloppunaan Supercoolia esitettiin vain 39 salissa, joista sille kertyi vain 988 katsojaa. Surkea tulos elokuvalle, jonka tekoon meni tuotantoyhtiö Yellow Film & TV Oy:n mukaan yli kahdeksan miljoonaa euroa.

Vertailukohdaksi otettakoon kaksi muuta saman viikonlopun kotimaista komediaensi-iltaa, Johanna Vuoksenmaan ohjaama 70 on vain numero ja Niklas Lindgrenin esikoisohjaus Huonot naiset. Vuoksenmaan elokuva tuli teattereihin jo joulukuussa, mutta lähti vasta helmikuussa laajaan levitykseen ja sai 113 salista 9 106 katsojaa. Huonot naiset puolestaan pyöri 96 salissa ja sai 6 030 katsojaa. Molempien elokuvien avaustulokset olivat pettymyksiä, mutta kuka tietää, miten ne olisivat menestyneet »normaalimpana» aikana eikä näin poikkeusolojen loppuvaiheilla. Samaa voi tietysti sanoa Supercoolistakin, vaikka sen kohdeyleisö eli teinipojat ovatkin käyneet ahkerasti elokuvissa vanhempien yhä pelätessä kotona.

Joka tapauksessa Supercoolilla oli ensi-iltaviikonloppunaan vain noin kolmasosa 70 on vain numero -elokuvan salimäärästä ja reilusti yli puolet vähemmän saleja kuin Huonoilla naisilla. Ehkä elokuvateatterit yksinkertaisesti uskoivat enemmän näihin kahteen suomenkieliseen kotimaiseen elokuvaan kuin jälleen yhteen yhdysvaltalaiseen teinikomediaan, jotka yleensä katoavat Suomen elokuvateattereista vähin äänin. Nekin, jotka myöhemmin saavat klassikon maineen.

Supercoolin tekijöiden selvä innoittaja on ollut Greg Mottolan ohjaama, Seth Rogenin ja Evan Goldbergin käsikirjoittama Superbad (2007), jonka päärooleja Michael Cera ja Jonah Hill näyttelivät. Superbad on hemmetin hauska elokuva ja kehutuin ja katsotuin teinikomedia viimeisten parinkymmenen vuoden ajalta. Se tuli Suomessa elokuvateattereihin heti tuoreltaan syksyllä 2007 ja sai ainoastaan 9 936 katsojaa.

Superbadin »tyttöversiosta» käy Olivia Wilden ohjaama Booksmart (2019), jonka toista pääosaa näyttelevä Beanie Feldstein on Jonah Hillin pikkusisko. Oikeasti hauska ja hyvä elokuva keräsi 4 162 katsojaa. Yhtä mainio ja hauska teinityttötarina on Kelly Fremon Craigin ohjaama ja käsikirjoittama The Edge of Seventeen (2016), jossa Hailee Steinfeld tekee loistavan pääroolin. Se ei päässyt Suomessa lainkaan teatterilevitykseen.

Koko teinikomedialajityypin kantaisästä käy John Landisin ohjaama Delta-jengi (1978), joka oli kotimaassaan vuoden kolmanneksi suurin yleisömenestys. Tottua roisimpaa huumoria tarjoillut elokuva sijoittui vuoteen 1962, aivan kuten George Lucasin uran paras elokuva American Graffiti (1973) eli Svengijengi -62, jossa high schoolista valmistuvat nuorukaiset rakastuvat ja valmistautuvat aikuiselämään ajellen puunatuilla kaaroillaan 1950-luvun rokkia kuunnellen. Kaikkea muuta kuin roisi Svengijengi -62 oli valtava menestys myös Suomessa 275 000 katsojallaan, mutta Delta-jengi – kertomus college-nuorten kaljan, kepposten ja seksinnälän täyteisestä opiskelijaelämästä – sai uutuudenviehätyksestään huolimatta »vain» 89 000 katsojaa.

Kuumat kinkut -elokuvan päänäyttelijät Phoebe Cates ja Jennifer Jason Leigh. Kuva: Universal Studios

1980-luvulla yhdysvaltalaisten teinien sielun- ja sukupuolielämän kuvauksien kysyntä suomalaisissa elokuvateattereissa oli vähäistä. Bob Clarkin ohjaama Porky’s – kuuma nuoriso (1982) jatkoi siitä, mihin Delta-jengi jäi ja vajaat 25 000 suomalaista kävi sen toteamassa. Amy Heckerlingin ohjaama ja Cameron Crowen käsikirjoittama Kuumat kinkut (1982) on kotimaassaan ja omassa lajityypissään suurimpia klassikoita, mutta tuoreeltaan se oli vain kohtalainen menestys, Yhdysvalloissa sentään vuoden 30 katsotuimman ensi-illan joukossa, mutta Suomessa vain täpärästi 150 katsotuimman listalla 4 000 katsojallaan.

John Hughes on melkeinpä oma lajityyppinsä. Hän käsikirjoitti 1980-luvulla seitsemän teinikomediaa ja -draamaa ja ohjasi niistä itse viisi. Noista seitsemästä elokuvasta neljä ensimmäistä tuli Suomessakin teattereihin, vaikka yksikään niistä ei menestynyt mainittavasti – ja onko ihme, 1980-luvun yhdysvaltalainen opiskelijanuoriso oli muutenkin kuin maantieteellisesti kaukana suomalaisesta.

Hughesin kirjoittamista elokuvista hänen itsensä ohjaama Synttärit (1984) ja Howard Deutchin ohjaama Jännät suhteet (1987) saivat kumpikin alle 3 000 katsojaa. Hughesin ohjaama Lisa – unelmien nainen (1987) jäi alle 10 000 katsojan. Breakfast Club (1985), jonka Hughes itse ohjasi, ja Deutchin ohjaama Pretty in Pink (1986) saivat nekin alle 20 000 katsojaa. Suurin kysyntä oli Hughesin ohjauksella Vaihdetaan vapaalle, Ferris (1986), jonka näki 25 000 suomalaista.

Merkittävin poikkeus teinikomedioiden katsojaluvuissa on American Pie -elokuvasarja. Paul Weitzin ohjaama American Pie (1999) palasi Delta-jengi- ja Porky’s-elokuvien räävittömälle linjalle, pysytellen koko ajan navan alapuolen jutuissa. Se oli Yhdysvalloissa vuoden 20. katsotuin ensi-ilta ja Suomessa vastaavalla listalla peräti 14. sijalla 140 000 katsojallaan. Elokuvan menestys synnytti liudan jäljittelijöitä, joista parhaiten menestyivät James B. Rogersin ohjaama American Pie 2 (2001) ja Jesse Dylanin ohjaus American Pie: The Wedding (2003). Ero näidenkin kysynnässä oli raju: toinen osa sai liki 145 000 katsojaa, kolmas osa enää vain 80 000.

Trilogian valmistumisen jälkeen American Pien tarina jatkui useilla suoraan videolevitykseen tehdyllä jatko-osalla ilman alkuperäisiä näyttelijöitä, jotka palasivat vielä kerran yhteen Jon Hurwitzin ja Hayden Schlossbergin ohjaamassa American Pie: Luokkakokouksessa (2012). Yhdysvaltalaisyleisö ei siitä niin innostunut, se oli kotimaassaan vuoden ensi-illoista vasta 57. katsotuin, mutta Suomessa se oli 20. katsotuin liki 125 000 katsojallaan.

Teppo Airaksisen ohjaama Supercool on saanut tähän mennessä 3 500 katsojaa.

Jukka Mäkelä, ohjaaja Markku Onttonen ja näyttelijä Pekka Laiho kättenpäällepanijoina Simo Hämäläisen Kättenpäällepanijat-romaaniin pohjautuvan elokuvan Kun Hunttalan Matti Suomen osti tiedotustilaisuudessa.

Jukka Mäkelä (s. 1952) oli ollut muutaman vuoden isoisänsä perustaman Kinoston toimitusjohtajana, kun isä ja sedät kutsuivat hänet juttusille. Veljekset ilmoittivat, että firma on myyty ja entiselle toimitusjohtajalle tuskin löytyy enää töitä. ”Kyllä sä semmoinen epeli olet”, Tuukka-setä sanoi perusteluksi. Veljekset eivät tienneet, että Jukka oli kumppaneidensa kanssa yrityskaupat tehneen sijoittajayhtiön takana ja ilman muuta yhtiön toimitusjohtaja jatkossakin. Jukan isä Ilmo ja tämän veljet Tuukka ja Mauno saivat miljoonia vanhuutensa turvaksi yrityskaupat tehtyään, mutta nuoremman polven tekemä vallankaappaus raivostutti. Maunon vanhuus loppui jo vuosi kauppojen jälkeen.

Omistajanvaihdoksen myötä Kinoston nimi jäi historiaan ja syksystä 1986 lähtien Suomen elokuva-alaa hallitsi uusi yhtiö nimeltä Finnkino. Jukka Mäkelä puhuu suunsa puhtaaksi Finnkinosta, Mäkelän suvun vanhasta polvesta, Suomen elokuva-alasta ja sen ihmisistä juuri ilmestyneessä muistelmateoksessa Valkokankaan valtakunta – elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset (Teos), jonka Kalle Kinnunen on kirjoittanut minämuotoon Mäkelän kanssa tekemiensä haastattelujen pohjalta. Kirjan pääpaino on Finnkinossa ja kaikessa sen ympärillä. Sitä kautta se ei ole ainoastaan harvinaislaatuinen vaan aiinutlaatuinen kuvaus elokuvien levittämisestä ja esittämisestä Suomessa, ylimmän johdon silmin nähtynä ja kokemana.

Elokuvien tuottamisesta Jukka Mäkelällä on niin ikään kokemusta. Yhteistyö sellaisten ohjaajien kuin Edvin Laineen, Mikko Niskasen, Pekka Parikan, Rauni Mollbergin ja Lauri Törhösen kanssa on kirjassa mukana ennen kaikkea hauskojen, tragikoomisten ja vähän törkeittenkin anekdoottien ja tarinoitten kautta. Kirjan huumori on kuivaa, hauskaa ja osuvaa. Mäkelä kertoo muun muassa siitä, kuinka eräs Finnkinoa parjannut elokuvaohjaaja halusi uusimman elokuvansa Helsingissä Finnkinon teatteriin. Mäkelä katsoi elokuvan eikä pitänyt siitä, mutta tilasi kuitenkin kolme kopiota Helsingissä pyöritettäväksi. Katsojaluvut jäivät mitättömiksi ja kaupallisuutta vastustanut elokuvaohjaaja sai kalliin näpäytyksen. Reilu mahdollisuus silti annettiin ja toisinkin olisi voinut käydä, vaan ei käynyt.

Mäkelän muistelmien mukaan Finnkinon pyörittäminen oli alusta loppuun saakka taistelua. Yrityskaupoista jäi yli sadan miljoonan markan velat, joissa hän oli henkilökohtaisena takaajana. Lisärahoitusta yrityksen toiminnalle ja laajenemiselle oli haettava milloin mistäkin. Vain muutama vuosi perustamisensa jälkeen Finnkino oli pankin ohjauksessa ja tärkeät helsinkiläiset pankinjohtajat alkoivat tunkea nokkaansa kaikkeen, mihin liittyi mielikuva Hollywoodista. Elokuva-alaa ymmärtämättömät pankinjohtajat tuppasivat Finnkinon toimitusjohtajan mukana Cannesiin tapaamaan 20th Century Foxin kansainvälisen levityksen johtajaa. Who are these people? What are they doing here? kysyi suomalaisia pankinjohtajiakin isompi herra.

Työn lisäksi Jukka Mäkelä kertoo kirjassa avoimesti alkoholismistaan, joka paheni hänen saatua potkut Finnkinolta 1990-luvun puolivälissä. Omat koirat purivat. Korkki meni lopulta kiinni isäksi tulon jälkeen. Toistuva »teema», kaikkeen hänen elämäänsä vaikuttanut asia on Mäkelän vaikea suhde omaan isäänsä. Vaikka Ilmo-isä ei ollut varsinaisesti pahantahtoinen, niin ei hän myöskään kannustanut jälkikasvuaan. Vanhetessa poika sai huomata, minkälaisesta veljeskatraasta hänen isänsä itse tuli. Ilmo, Tuukka ja Mauno olivat kaikki töissä isänsä perustamassa firmassa ja vanhetessaan viettivät yhä enemmän aikaa muun kuin työn parissa, kinastellen keskenään etenkin siitä, että jokainen varmasti sai firman kassasta yhtä paljon. Viinan kanssa osattiin läträtä jo tässä sukupolvessa, mutta onnea ja menestystä se taisi tuottaa vain isoisä Väinölle, joka Jukan arvelujen perusteella rahoitti elokuvateatteribisnekseen lähtönsä salakuljettamalla pirtua kieltolain aikaan.

Kinnunen, Kalle: Valkokankaan valtakunta – elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset. Teos, 2021. ISBN: 978-952-363-134-2. 318 sivua + kuvaliitteet