Juttu on julkaistu alun perin 20.10.2019.

Lokakuun 4. päivänä 2023 tulee kuluneeksi 49 vuotta siitä, kun William Friedkinin ohjaama Manaaja (1973) sai Suomen-ensi-iltansa. William Peter Blattyn oman romaaninsa pohjalta kirjoittama elokuva paholaisen riivaamasta teinitytöstä, tämän äidistä sekä tyttöä manaamaan kutsutuista papista ja lääkäristä teki Yhdysvaltain elokuvateattereiden lippuluukuilla selvää jälkeä. Yli 100 miljoonalla katsojallaan Manaaja oli kotimaassaan koko 1970-luvun kolmanneksi katsotuin elokuva, ja vielä tänäkin päivänä se on maan kaikkien aikojen kymmenen katsotuimman elokuvan joukossa.

Manaajan tulo Suomeen oli itsestään selvää. Yhtä varmaa oli, että se tulisi joutumaan täkäläisen sensuurin hampaisiin poikkeuksellisen sisältönsä ja tehokkuutensa sekä maailmanmaineensa takia. Tapaninpäivänä 1973 Yhdysvaltain elokuvateattereihin laskettu kauhutarina sai alkuvuodesta 1974 peräti kymmenen Oscar-ehdokkuutta, jotka omalta osaltaan kohottivat elokuvan arvoa. Manaajaa oli vaikea väittää halpamaiseksi roskaelokuvaksi.

Ei sensaatiota, eikä ainakaan itsetyydytystä

Manaajan tuottanutta Warner Bros. Pictures -studiota edusti Suomessa tuohon aikaan Warnerin ja Columbia Picturesin yhteinen toimisto Oy Warner-Columbia Films Ab, jonka toimitusjohtaja oli Leo Jarden. Warner-Columbia lähetti Manaajan Valtion elokuvatarkastamoon ikärajaluokittelua varten toukokuun 31. päivänä 1974. Liki kuukautta myöhemmin, 27. kesäkuuta, Elokuvatarkastamon johtaja Jerker A. Eriksson katsoi elokuvan yhdessä viiden muun henkilön kanssa.

Päätös esitysluvan myöntämisestä K18-ikärajaluokituksella oli yksimielinen – yksikään tarkastajista ei edes vaatinut Manaajalle korkeampaa elokuvaveroa, jolla oli tapana rangaista seksi- ja kauhuelokuvia. Elokuvatarkastamo asetti kuitenkin Manaajan esittämiselle kolme ehtoa. Ensinnäkään sitä ei saanut mainostaa »sensaatiota tavoittelevalla tavalla», mikä saattoi merkitä mitä tahansa tavallisesta elokuvamarkkinoinnista poikkeavaa. Lause oli yhtä epämääräinen ja tulkinnanvarainen kuin silloisen elokuvien ennakkotarkastusta koskevan lain pykälä raaistavien ja hyvien tapojen vastaisten elokuvien sensuroinnista.

Toinen ehto oli, että Manaajan kolmannen osan »shokkimielessä käytettyjä lääketieteellisiä toimenpiteitä voimakkaasti lyhennetään». Kolmas ehto koski sekin sensurointia: seitsemännen osan »itsetyydytyskohtaus ja äidin pahoinpitelykohtaus» oli poistettava elokuvasta kokonaan.

Sensurointien eli leikkausten puolesta äänestivät Elokuvatarkastamon puheenjohtaja Eriksson ja jäsenet, neuvontatyöntekijä Aune Raitasalo, toimittaja Leo Ståhlhammar sekä kriminologi Katriina Virtanen. Leikkauksia vastaan äänestäneitä oli kaksi: tarkastusneuvos Erkki Nuorvala ja opetusministeriön taideosaston päällikkö Olli Närvä. 

Warner-Columbia Filmsin ja Filmipajan ilmoitukset Helsingin Sanomissa 3.10.1974

Valitus lautakunnalle

Warner-Columbia Films ei tyytynyt Valtion elokuvatarkastamon päätökseen, vaan se jätti heinäkuun 3. päivänä valituksen Valtion elokuvalautakunnalle. Maahantuoja toivoi Elokuvalautakunnan muuttavan Elokuvatarkastamon päätöksen ja myöntävän Manaajalle esitysluvan leikkaamattomana, ilman poistoja. Ikärajan alentamista ei pyydetty.

Elokuvalautakunta kokoontui kahdeksanhenkisenä katsomaan elokuvan ja tekemään päätöksensä. Mukana olivat puheenjohtajana toiminut hallitusneuvos Ragnar Meinander, taidemaalari Paul Hägglund, maisteri Kirsti Rekola, valvontatarkastaja Kari Vanhala, hallitusneuvos Seppo Mäkelä, Suomen Filmikamarin toimistopäällikkö Leo Nordberg, psykiatri ja psykoanalyytikko Kauko Vauhkonen, kouluneuvos Kosti Huuhka sekä elokuvapoliittisen komitean sihteeri Martti Soramäki.

Lautakunnan jäsenissä oli sekalainen kattaus ihmisiä eri aloilta, hallitusneuvoksista lääketieteen, kasvatuksen ja elokuvajournalismin edustajiin. Yhtä lukuun ottamatta kaikki äänestivät valituksen hyväksymisen ja poistovaatimusten perumisen puolesta. Ainoastaan Kari Vanhala, oikeusministeriön vankeinhoito-osaston valvontatarkastaja, olisi hylännyt valituksen.

Elokuvalautakunnan päätös oli yksiselitteinen ja lyhyt: »leikkauksia ei tarvitse suorittaa». Sen sijaan »sensaatiota tavoittelevan» markkinoinnin kielto pysyi voimassa.

Kinosto Oy:n toimitusjohtaja Ilmo Mäkelä (vas.) ja Maximin päävahtimestari Manaajan ensi-iltapäivänä. Kuva: KAVI

Liki puolen miljoonan katsojan elokuva

William Peter Blattyn The Exorcist -romaani oli ilmestynyt suomennettuna jo vuonna 1972 Paholaisen riivama -nimellä. Elokuvasovituksen maailmanvalloituksen alla Apu-lehti julkaisi Blattyn romaanin jatkokertomuksena kevään ja kesän 1974 aikana.

Vaikka Manaajan ikäraja- ja sensuurikysymykset oli ratkaistu jo heinäkuussa, ei varmalta hitiltä haiskahtavaa elokuvaa haluttu laskea levitykseen kesällä, jolloin suomalaiset eivät elokuvateattereissa rampanneet. Sopiva ajankohta ensi-illalle oli alkusyksyssä. Manaaja sai Helsingistä kaksi ensi-iltanäyttämöä: kaupungin ykkösteatterin Bristolin ja Maximin. Maximin vanha rakennus oli purettu vuonna 1972 ja tilalle oli rakennettu uusi pytinki, johon tuli kaksi elokuvasalia. Pienemmästä kakkossalissa jäljiteltiin alkuperäisen teatterin tyyliä, mutta ykkössalista tehtiin moderni teatteri.

Manaajan ensi-iltapäiväksi valittiin 4. lokakuuta 1974, jolloin uusi Maxim avasi ovensa asiakkaille ensimmäisen kerran. 475-paikkainen ykkössali varattiin Manaajalle ja 245-paikkainen kakkossali Ingmar Bergmanin uusimmalle elokuvalle Kuiskauksia ja huutoja (1972). Helsingin Bristolin ja Maximin lisäksi Manaaja pyöri ensi-iltaviikonloppunaan Tampereen Hällässä, Turun Casinossa ja Lahden Ilveksessä.

Tieto Manaajan saapumisesta valkokankaille herätti huolta kristillisten kansanedustaja Veikko Turusessa. Syyskuun lopulla pidetyssä eduskunnan täysistunnossa Turunen, nelikymppinen pappismies, esitti suullisen kysymyksen siitä, aikoiko »hallitus sallia Manaaja-elokuvan esittämisen Suomessa».

Kysymykseen vastasi kymmenisen vuotta vanhempi opetusministeri Marjatta Väänänen, joka muistutti elokuvien ennakkotarkastuksesta säädetystä laista ja Valtion elokuvatarkastamon olemassaolosta. Hallituksella ei ollut laillista oikeutta puuttua asiaan.

Turunen ei tyytynyt vastaukseen. »Katsooko siis hallitus, että Suomen kansan mielenterveys on niin vahva, että sitä on tarpeen heikentää tällaisella mielenterveydellisiä häiriöitä aiheuttavalla filmillä kaupallisten etunäkökohtien vuoksi?» Turunen kysyi. Väänänen vastasi, ettei hallitus ollut tutustunut kyseiseen elokuvaan, eikä se muutenkaan voisi puuttua asiaan, joka ei lain mukaan sille kuulunut.

Kansanedustaja Turunen kysyi vielä, aikoiko hallitus »tehostaa valvontaa, jotta edes filmin esittämiselle asetettuja ikärajoituksia tinkimättömästi noudatettaisiin». Kulttuuriministeri Väänänen vastasi diplomaattisesti sanoen hallituksen tekevän kaiken voitavansa annettujen määräyksien ja lakien noudattamiseksi.

Maxim 1, Manaajan ensi-iltasali, vuonna 1975. Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo

Manaajasta tuli kaikkien aikojen kauhuelokuvamenestys. Se keräsi loppuvuoden 1974 aikana peräti 177 269 katsojaa, ja seuraavan vuoden puolella elokuvan näki 120 515 suomalaista. Sitten vauhti jo hidastui, mutta Manaajan filmikopiot pysyivät kuitenkin elokuvateattereiden saatavilla ja näytöksiä oli aina jossakin. Vuoteen 1981 mennessä sen oli nähnyt 345 827 suomalaista, ja seuraavina vuosina katsojamäärä kohosi 392 403:een. Manaajasta tuli koko 1970-luvun ulkomaisista ensi-illoista 11. katsotuin.

Manaaja julkaistiin vuokravideona vuonna 1983. Viisi vuotta myöhemmin voimaan tullut videolaki kielsi K18-elokuvien levityksen videolla, ja siitä syystä myös Manaajan videokasetit jouduttiin poistamaan levityksestä. Kymmenen vuotta myöhemmin Warner Home Video oli aikeissa julkaista elokuvan DVD:llä myös Suomessa, mutta Valtion elokuvatarkastamo piti uusintatarkastuksessa ikärajan ennallaan.

Videolaki koski nimenomaan vain videotallenteita, ei teatterilevitystä tai televisioesityksiä. Manaaja pyöri elokuvateattereissa uusintaesityksinä vielä 1990-luvun alussa, ja televisiosta se tuli ensimmäisen kerran kesällä 1997.

Videolaki oli voimassa vuoden 2000 loppuun saakka. Sattumalta samana vuonna ohjaaja William Friedkin leikkasi Manaajasta »ennennäkemättömän version», joka oli kymmenkunta minuuttia alkuperäistä pidempi. Suomessa uuden version ikärajaluokittelun teki Valtion elokuvatarkastamon johtaja Matti Paloheimo, joka oli paheksunut Manaajaa sen ensi-illan aikaan. Kirkko ja kaupunki -lehdessä Paloheimo oli kirjoittanut Manaajan olevan kaupallinen elokuva, joka kävi kauppaa saatanalla. Hänen mukaansa elokuvaa ei kannattanut käydä katsomassa.

Liki kolme vuosikymmentä tuon arvostelun julkaisemisen jälkeen Paloheimo tarkasti Manaajan pidennetyn version ja antoi sille K18-ikärajan. Elokuvan uusintaensi-ilta oli helmikuun 9. päivänä, ja pidennetyn version myötä Manaajan kokonaiskatsojamäärä nousi 450 427:ään. Videolain päättymisen ansiosta »ennennäkemätön versio» voitiin julkaista myös DVD-tallenteena.

Valtion elokuvatarkastamo lakkautettiin vuoden 2011 lopussa. Vuodesta 2012 sen työtä on jatkanut mediakasvatus- ja kuvaohjelmayksikkö MEKU, joka on nykyään osa Kansallista audiovisuaalista instituuttia. Valtion elokuvatarkastamon loputtua loppui myös elokuvatarkastamon yksinoikeus tarkastaa ja ikärajaluokitella elokuvia. MEKU kouluttaa hyvästä hinnasta ihmisiä kuvaohjelmaluokittelijoiksi ja valvoo näiden toimintaa, mutta ei kovin tarkasti ainakaan Manaajan osalta. Nimittäin Manaajan alkuperäinen teatterilevitysversio on yhä kielletty alle 18-vuotiailta, mutta sen pidennetty ja kenties rajumpi pidennetty versio on vuodesta 2013 lähtien ollut sallittu 16 vuotta täyttäneille.

Päivitys: kaksi päivää tämän jutun julkaisemisen jälkeen, 29.9.2023, MEKU on uudelleenluokitellut Manaajan alkuperäisen version ja laskenut ikärajan K16:een.

Manaajan alkuperäinen, käyttämättä jätetty traileri

Manaajan tarkastusanomus vuodelta 1974.

Erkko Kivikoski Kesyttömien veljesten kuvauksissa. Kuva: Fennada-Filmi

Yksi ensimmäisistä »skandaaleista» Suomen elokuvasäätiön historiassa syntyi vuonna 1972 Erkko Kivikosken suunnitteleman Laukaus tehtaalla -elokuvan ympärillä. Mauno Mäkelän johtama Fennada-Filmi Oy oli tuottanut Kivikosken edellisen elokuvan ja oli mukana myös uudessa projektissa, jonka piti kertoa tehtaanjohtajan tappavasta irtisanotusta metallityömiehestä.

Maaliskuun puolivälissä 1972 Fennada-Filmi anoi projektia varten Elokuvasäätiöltä 200 000 markan eli nykyrahassa liki 290 000 euron tuotantolainaa. Huhtikuussa kokoontunut säätiön hallitus myönsi lainaa vain 70 000 markkaa. Se oli linjassa säätiön silloisten tukipottien kanssa – isompaa summaa ei ollut myönnetty kolmen siihenastisen toimintavuoden aikana kenellekään.

Runsas kuukausi myöhemmin Fennada-Filmi ilmoitti luopuvansa lainavarauksesta. Ohjaaja Erkko Kivikoski ja käsikirjoituksen laatinut kirjailija Paavo Rintala sanoivat luopumisen olleen tuottajan idea. Heidän mukaansa Mauno Mäkelä piti Laukaus tehtaalla -elokuvan aihetta »liian yhteiskunnallisena ja realistisena», toisin sanoen liian vasemmistolaisena.¹

Mauno Mäkelä oli jo 1950-luvun puolivälissä suunnitellut elokuvaa Rintalan romaanista Lakko, joka kertoo Kemi Oy:n ja sen lakkoilevien työläisten välillä vuonna 1949 syntyneestä kahakasta, jossa kuoli kaksi ihmistä. Kemin veritorstaiksi nimetystä tapahtumasta oli kulunut seitsemän vuotta romaanin ilmestyessä. Mäkelä osti romaanin elokuvausoikeudet yhtiölleen ja antoi käsikirjoitus- ja ohjaustehtävät Matti Kassilalle. Tuotantoon asti hanke ei koskaan edennyt – Mäkelän myöhemmän kertoman mukaan siksi, ettei yhtiöllä ollut rahaa elokuvan tekoon. Kenties päätökseen vaikuttivat myös romaanin ajankohtaiset ja voimakkaita tunteita herättäneet teemat.² Fennada tuotti kuitenkin myöhemmin Rintalan Sissiluutnantti-kohuromaanista Mikko Niskasen ohjaaman sotaelokuvaklassikon Sissit (1963).

Kuvaaja Esko Nevalainen ja ohjaaja Erkko Kivikoski Kesyttömien veljesten kuvauksissa. Kuva: Fennada-Filmi

Laukaus tehtaalla -projektin aikaan Erkko Kivikoski oli 35-vuotias nuori lahjakkuus ja 1960-luvun kotimaisen elokuvan uusista tekijöistä lupaavimpia. Hänen Helsingin kauppatorilla kuvaamansa lyhytelokuva Tori (1963) oli palkittu Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisella karhulla. Sen jälkeen Kivikoski oli päässyt ohjaamaan kaksi pitkää näytelmäelokuvaa, Kesällä kello 5 (1963) ja Käyntikorttini (1964), jotka tuotti tilauselokuvia valmistanut Elokuva Oy. Nuorten kaupunkilaisten ihmissuhdedraama Kesällä kello 5 valittiin Berliinin elokuvajuhlien pääkilpasarjaan muun muassa Karel Reiszin, Carlos Sauran, Satyajit Rayn ja Sidney Lumet’n uusien filmien seuraan, mutta voitto meni turkkilaisen Metin Erksanin elokuvalle.

Muutama vuosi vierähti taas tilaus- ja lyhytelokuvien parissa, ennen kuin Kivikoski pääsi vuonna 1968 ohjaamaan Kerttu-Kaarina Suosalmen Neitsyt-romaanin filmatisoinnin FJ-Filmi Oy:lle. Kuuma kissa? -nimen saaneessa tarinassa nuoreen opettajaansa rakastuvasta opiskelijanuorukaisesta pääosia näyttelivät Eero Melasniemi ja Maarita Mäkelä, Toivo Mäkelän ja Irma Seikkulan tytär.

Oman romaaninsa elokuvakäsikirjoitukseksi sovittaneen Suosalmen ja Kivikosken yhteistyö jatkui heti perään Kesyttömillä veljeksillä (1969), jossa Eero ja Pertti Melasniemi näyttelivät elämässään ja poliittisissa näkemyksissään eri suuntiin ajautuvia veljeksiä. Elokuvan tuotti Fennada-Filmi, jonka lyhyt- ja tilauselokuvapuolelle Kivikoski oli tehnyt töitä useampaan otteeseen. Kesyttömien veljesten jälkeen yhteistyötä oli tarkoitus jatkaa Laukaus tehtaalla -elokuvalla.

Kun Mauno Mäkelä sitten toukokuussa 1972 ilmoitti Elokuvasäätiölle yhtiönsä luopuvan Laukaus tehtaalle -elokuvalle myönnetystä lainavarauksesta, hän jätti samana päivänä sisään uuden tuotantolaina-anomuksen. Anottavaa summaa myöten tukianomus oli liki identtinen Laukaus tehtaalla -elokuvasta aiemmin jätetyn anomuksen kanssa, vaikka aihe ja tekijät olivat täysin toisia. Tällä kertaa oli tarkoitus tehdä elokuva Veijo Meren Tukikohta-romaanista.

»Olemme valinneet tämän aiheen lähinnä siksi, että siitä on mahdollisuus tehdä varsin korkeatasoinen elokuva, joka kuvaa tehdasyhdyskunnan ja sen asukkaiden elämää», Mäkelä oli kirjoittanut Laukaus tehtaalla -elokuvan tukianomuksessa.

Tukikohdan anomuksessa hän kirjoitti, että »olemme valinneet tämän aiheen lähinnä siksi, että siitä on mahdollisuus tehdä varsin korkeatasoinen elokuva, joka kuvaa aikaa syksyllä 1939 ja ensimmäistä sotapäivää rintamalla eräässä tukikohdassa».

Elokuvasuunnitelmien kustannuslaskelmissa oli eroa vain 18 300 markkaa, joka syntyi siitä, että Tukikohdasta suunniteltiin värielokuvaa. Todellisuudessa ero mustavalkoisen ja värielokuvan materiaalikulujen välillä olisi ollut paljon suurempi.

Tukikohdan kuvauksia suunniteltiin syys–lokakuulle ja ensi-iltaa helmikuulle 1973. Laukaus tehtaalla oli ollut tarkoitus purkittaa elo–syyskuussa ja saada teattereihin ennen joulua 1972.

Kesäkuun kokouksessaan Elokuvasäätiön hallitus vahvisti Laukaus tehtaalla -elokuvan lainavarauksen peruuntumisen ja myönsi samalla yhtä suuren tuotantolainan Tukikohta-hankkeelle. Laukaus tehtaalla oli sekin yhä vireillä, sillä Erkko Kivikoski oli saanut Jörn Donnerin yhtiön elokuvansa uudeksi tuottajaksi. Donner oli jättänyt säätiölle anomuksen hankkeelle aiemmin myönnetyn tuotantolainan siirrosta omalle yhtiölleen, mutta säätiön hallitus – johon Mauno Mäkeläkin kuului – ei tähän suostunut. Se antoi kuitenkin Jörn Donner Productions Oy:lle »periaatepäätöksellisen» luvan käyttää yhtiölle jo aiemmin Mommilan veriteot 1917 -elokuvaa varten myönnetyn samansuuruisen tuotantolainan Kivikosken elokuvan tekoon. Syyskuun lopulla Donner ilmoitti tekevänsä juuri niin, sillä Alfred Kordelinin murhaa koskevan elokuvan budjetti ei ollut vielä muilta osin kasassa.³

Laukaus tehtaalla -elokuvan tuotantopäällikkönä toimineen Anssi Mänttärin mukaan Jörn Donner ei ollut kiinnostunut Kivikosken hankkeesta, mutta Donner oli pitänyt Fennada-Filmin päätöstä epäreiluna ja lupautunut siksi filmin uudeksi tuottajaksi.⁴

Veijo Meren romaani talvisotaa edeltävistä kuukausista ja itse sodan ensimmäisistä tunneista ja uhreista ilmestyi vuonna 1964. Kirjailija laati tuotantotukianomusta varten elokuvan synopsiksen, joka noudatteli hänen romaaninsa sisältöä. Saatesanoissa Meri ilmoitti käyttäneensä ja käyttävänsä käsikirjoitustyönsä pohjana myös nelikymmensivuista, julkaisematonta proosateostaan sekä detaljeja, joita »ei mainituissa esityksissä ole, mutta jotka ovat kertojan ja muiden aiheen ympärille kertyneiden henkilöiden tiedossa».

Käsikirjoituksen oli tarkoitus valmistua heinäkuussa 1972 Meren ja ohjaajan yhteistyönä, vaikka ohjaajaa ei ollut vielä valittukaan. Tuotantotukianomuksessa Mauno Mäkelä ilmoitti tehtävään kaksi ehdokasta: Matti Kassilan tai Mikko Niskasen. Näistä kahdesta Niskanen näytti todennäköisemmältä valinnalta, sillä Kassila oli kesän 1972 kiinni Haluan rakastaa, Peter -elokuvan tuotannossa. Niskaseen viittasi myös tukianomuksessa ollut maininta siitä, että Tukikohdassa käytettäisiin suurelta osin amatöörinäyttelijöitä. Tosin tämä taisi olla vahingossa jäänyt toteamus Laukaus tehtaalla -elokuvan tukianomuksesta, jossa oli täsmälleen samanlainen lause.

Myönteisestä 70 000 markan lainapäätöksestä huolimatta Tukikohta ei edennyt tuotantoon suunnitelmien mukaisesti alkusyksystä 1972, eikä sen jälkeenkään. Laukaus tehtaalla sen sijaan tehtiin ja se sai ensi-iltansa alkuvuodesta 1973. Runsas viikko ensi-illan jälkeen Helsingin Sanomat julkaisi ohjaaja Erkko Kivikosken yleisönosastokirjoituksen, jossa hän ihmetteli, miksei Tukikohta-elokuvaa alkanut jo näkyä.

»Jos yksi yhtiö anoo peräkkäin kaksi kertaa tuotantotukea ja jättää sitten rahat nostamatta ja käyttämättä, on jossakin vikaa», Kivikoski kirjoitti ja peräänkuulutti vastuuntuntoa sekä tuotantotuen anomisessa että myöntämisessä.⁵

Kivikosken mielestä »suoritetut lehmänkäännökset antavat ikävän taktikoinnin makua». »Elokuvaliikemiesten» maksimaalisen voiton tavoittelua hän piti haitallisena koko elokuvataiteelle.

Tällaisilla kommenteilla oli helposti seurauksensa, sillä »elokuvaliikemiehet» eivät ainoastaan omistaneet valtaosaa Suomen elokuvateattereista, vaan nämä myös istuivat Elokuvasäätiön hallituksessa ja tukipäätöksiä valmistelevassa työvaliokunnassa. Molempien luottamustoimien isokenkäisimmät miehet olivat Suomi-Filmi Oy:n toimitusjohtaja Risto Orko ja Fennada-Filmin toimitusjohtaja Mauno Mäkelä. Suomi-Filmi omisti yhden maan suurimmista teatteriketjuista, ja Mäkelä oli puolestaan osakkaana perheyhtiö Kinosto Oy:ssä, joka omisti vielä sitäkin enemmän teattereita.

Orkosta ja Mäkelästä saattoi saada kaksi varsin vaikutusvaltaista vihamiestä, jotka pystyivät tekemään pienen elokuvaohjaajan ja -tuottajan elämästä hyvin tukalaa torppaamalla tukianomukset säätiössä ja estämällä elokuvan kannattavan levityksen maan suurimmissa teatteriketjuissa.

Laukaus tehtaalla -elokuvan yleisömenestys jäi hyvin vaatimattomaksi – katsojia kertyi vain noin 6 000. Osasyynä Kivikoski piti Helsingistä saatuja kehnoja ensi-iltateattereita, La Scalaa ja Kino Helsinkiä.

»On väitetty, että minä ja tuottajani olisimme vaatineet Laukaus tehtaalla -elokuvalle Helsingin parhaimpia ja suurimpia teattereita. Tämä ei pidä paikkansa», Erkko Kivikoski vakuutti yleisönosastokirjoituksessaan.

Hänen mukaansa suuret elokuvateatteriketjut ja niiden johtajat tekivät elokuvan esittämisen mahdollisimman hankalaksi. Nimiä Kivikoski ei maininnut, mutta syyttävä sormi osoitti Mäkelää ja Orkoa.

»Miksi vähistä varoista annetaan sitten tukea, jos tuotetta ei haluta esittää?» Kivikoski kysyi ja viittasi Elokuvasäätiön Donnerille antamaan lupaan käyttää Mommilan veriteot 1917 -elokuvan tukirahoja hänen elokuvansa tekoon.

La Scala -elokuvateatteri vuonna 1971. Kuva: Jarno Peltonen / Helsingin kaupunginmuseo

Runsas viikko Kivikosken yleisönosastokirjoituksen ilmestymisen jälkeen Elokuvasäätiön hallitus piti kokouksensa, jossa se muiden asioiden ohella totesi Tukikohta-elokuvan lainavarauksen rauenneeksi, koska »elokuvan tuottamiseen ei ollut ryhdytty määräajan puitteissa».⁶ Mauno Mäkelä ei ollut kirjallisesti ilmoittanut luopuvansa lainavarauksesta, mutta selvästikään mitään suunnitelmia elokuvan tekoon ryhtymisen suhteen ei ollut. Työvaliokunnassa ja hallituksessa tämä varmasti tiedettiin, istuihan Mäkelä molemmissa.

Lienee selvää, ettei Mauno Mäkelällä ollut koskaan aikomustakaan tuottaa Tukikohtaa. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että hänen motiivinsa tukirahojen hakemiselle oli yksinkertaisesti se, että vapautuvaa pottia ei myönnettäisi Laukaus tehtaalla -projektin »perineelle» Jörn Donner Productionsille.

Oli miten oli, mitään seuraamuksia tästä ei aiheutunut sen enempää Mäkelälle kuin Fennada-Filmillekään. Vielä samana syksynä Elokuvasäätiön hallitus myönsi Fennadalle 85 000 markan tuotantolainan Matti Kassilan ohjaamaa kansankomediaa varten. Tällä kertaa elokuva myös tehtiin, ja se sai osuvan nimen: Meiltähän tämä käy.

Lähdeviittaukset:

^1. Elokuvasäätiö jätti Laukauksen paitsioon. Helsingin Sanomat 23.6.1972
^2. Koukkunen, Kalevi: Mauno Mäkelä – kerrankin hyvä kotimainen. Elokuvatuottajan muistelmat. WSOY 1996
^3. Suomen elokuvasäätiön vuosikertomus 1972
^4. Anssi Mänttärin puhelinhaastattelu 10.2.2020
^5. Kivikoski, Erkko: »Kotimaisesta elokuvasta: joskus on uskallettava nostaa rimaa». Helsingin Sanomat 11.3.1973
^6. Suomen elokuvasäätiön vuosikertomus 1973

Tämä artikkeli on julkaistu aiemmin toisessa muodossa kirjassa Poikki! – toteutumattomat kotimaiset elokuvat.

Maxim-elokuvateatterin avajaiset lokakuussa 1974. Avajaisohjelmana Manaaja ja Kuiskauksia ja huutoja. Kinoston toimitusjohtaja Ilmo Mäkelä vasemmalla. Kuva: KAVI

William Friedkinin ohjaama kaikkien aikojen katsotuin kauhuelokuva täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Suomen elokuvateattereihin 450 000 katsojaa houkutellut ja Helsingin uuden Maximin toisena avajaiselokuvana syksyllä 1974 nähty Manaaja lienee nimeltään tuttu niillekin, jotka eivät ole sitä nähneet. Oikeastaan Manaajaa tunnetumpaa elokuvan nimeä on vaikea äkkiseltään keksiäkään – Kummisedän sentään yhdistää puheessa helposti johonkin muuhun kuin elokuvaan, mutta manaajaa on harvemmin täällä pohjolassa tavattu.

Koko kansan tuntema paikallinen – siis omakielinen – nimi ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, että elokuvan uudelleenfilmatisoinnin, jatko-osan tai muun jäljittelijän maahantuoja hyödyntäisi tuota jo valmiiksi markkinoitua nimeä. Tuore esimerkki tästä on keväällä elokuvateattereissa käväissyt The Pope’s Exorcist, joka nimeään ja julisteen kirjasintyyppiä myöten jäljitteli Manaajaa. Russell Crowen tähdittämä kauhutekele ei saanut edes huonoa suomennosta – Paavin manaajahan olisi ollut hauska suora suomennos tylsälle elokuvalle. Kenties menekki olisi ollut hieman parempi kekseliäällä suomalaisella nimellä varustettuna.

Lokakuussa valkokankaille saapuu David Gordon Greenin alkuperäiselle Manaajalle ohjaama jatko-osa, jonka alkuperäinen englanninkielinen nimi on The Exorcist: Believer. Suomessa se tulee levitykseen täkäläisellä nimellä, joka ei onneksi ole suora suomennos. Manaaja: Uskovan tai Manaaja: Uskovaisen sijasta elokuva on saanut nimen Manaaja: Uskon merkki.

Iloisena panee merkille senkin, että Kenneth Branagh’n ohjaama kolmas Hercule Poirot -elokuva on sekin saanut suomalaisen nimen, samaan tapaan kuin edeltäjänsä Idän pikajunan arvoitus (2017) ja Kuolema Niilillä (2022). Kolmannen osan pohjana on vuonna 1969 ilmestynyt Hallowe’en Party, joka jäi yhdeksi Agatha Christien viimeisistä romaaneista. Suomessa se julkaistiin heti tuoreeltaan Kurpitsajuhla-nimisenä. Eipä ole ihme, että kumpaakaan nimeä ei ole annettu elokuvasovitukselle. Branagh’n elokuvan alkuperäinen englanninkielinen nimi on mystisempi ja myyvempi A Haunting in Venice, ja Suomessa se nähdään Venetsian aaveet -nimisenä.

Kaikkia koko kansan tuntemia nimiä ei ole kohdeltu yhtä hyvin. Kesäkuussa ensi-iltansa saanut viimeinen Indiana Jones -elokuva tuli Suomeen alkuperäisellä Indiana Jones and the Dial of Destiny -nimellään. Tässä tapauksessa suora suomennos olisi ollut Indiana Jones ja kohtalon aurinkokello. Se olisi sentään sopinut samaan sarjaan kadonneen aarteen metsästäjien, tuomion temppelin, viimeisen ristiretken ja kristallikallon valtakunnan kanssa.

Elokuvajulisteiden mainoslauseiden paikoitellen käsittämättömän huono tai ainakin kömpelö suomen kieli ovat oma lukunsa. »Studiolta, joka loi elokuvat Cocaine Bear & Ted» – ennen elokuvia tehtiin ja oli elokuvantekijöitä, nyt niitä ilmeisesti luodaan ja tekijät ovatkin elokuvanluojia. »Samalta ohjaajalta kuin Rogue One» – miten olisi ollut »Rogue One -elokuvan ohjaajalta»? Tällaisten rinnalla julisteissa tyypillisesti toistuvat kielioppivirheet tuntuvat harmittomilta.

Eeva Joenpelto kotonaan Lohjalla vuonna 1984. Kuva: Kai Honkanen / Museovirasto

Kirjojensa suosioon nähden Eeva Joenpellon (1921–2004) tuotantoa on filmattu poikkeuksellisen vähän eikä kertaakaan valkokankaalle.

Joenpellon neljäs romaani Veljen varjo (1951) oli pohjana Suomen ensimmäiselle oikealle televisioelokuvalle, toisin sanoen videon sijasta filmille ja studion sijasta lokaatioissa kuvatulle tv-elokuvalle. Aarne Tarkas ja Matti Kassila laativat käsikirjoituksen, Suomen Filmiteollisuudessa vuosia työskennellyt Veikko Mård kuvasi ja nuori televisiotyöläinen Kauko Vuorensola ohjasi. Tuloksena oli – niin, unohdus. Marraskuussa 1964 ensiesitetty Veljen varjo on nähty uusintana kerran, ja siitäkin on kohta jo 20 vuotta.

Veljen varjo -filmin aikaan Eeva Joenpelto ei vielä ollut sellainen bestseller-kirjailija jollaisena hänet muistetaan. Kelvollisiin myyntilukuihin useilla romaaneillaan yltäneen kirjailijan uran käännekohta oli Vesissä toinen silmä (1971), mikkoniskasmaisesta elokuvaohjaajasta kertova romaani, jota painettiin heti 22 000 kappaletta ja sen lisäksi siitä otettiin 70 000 kappaleen laitos Suureen suomalaiseen kirjakerhoon.

Teoksena merkittävämpi oli neliosainen Lohja-sarja, jossa kuvattiin paikkakunnan ja eritoten erään kauppiasperheen elämää 1920-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle. Vuosina 1974–1980 ilmestyneitä romaaneja myytiin yhteensä pitkälti yli 100 000 kappaletta. Niistä ensimmäinen, Vetää kaikista ovista, sovitettiin MTV:ssä kolmiosaiseksi televisiosarjaksi vuonna 1978. Ritva Nuutisen ja Juhani Tiikkaisen yhdessä ohjaamassa sarjassa pääosassa on Martti Tschokkisen näyttelemä kauppias Hänninen, joka pyrkii vauhdilla eteenpäin niin yksityis- kuin liike-elämässäkin. Filmille ja väreissä kuvatusta sarjaohjelmasta tuli televisiomainen ja kylmäkiskoinen.

MTV:n seuraava Joenpelto-sovitus Rikas ja kunniallinen valmistui vuonna 1988. Neljä vuotta aiemmin ilmestyneeseen romaaniin pohjautuvan kolmiosaisen sarjan keskipisteenä on suurta hotelliyhtiötä pyörittävä, eläkeikää lähestyvä Eero Kuula, joka ei anna arvoa alaisinaan työskenteleville vävypojilleen Jukalle ja Maurille.

Konttoripäällikön tehtäviä hoitava Jukka (Markku Nieminen), haluaisi lähemmin mukaan yrityksen pyörittämiseen ja päätöksentekoon, mutta Eero torjuu nämä yritykset. Markkinointipäällikkönä työskentelevä Mauri (Juhani Laitala) on juoppo – häntä Eero ymmärtää paljon enemmän, kun omakin poika on mieleltään järkkynyt. Ennen pitkää Eero huomaa Jukan yrittävän kaapata yhtiön haltuunsa, ja kylmänviileästi hän tekee kaikkensa sen estämiseksi.

Pitkän uran television parissa tehneen Seppo Wallinin viimeisenä työnään ennen eläkepäiviään ohjaama Rikas ja kunniallinen on nopeatempoinen ja samalla aika lailla pinnallinen teos, joka toimii juuri nopeutensa ja ennen kaikkea pääosaa näyttelevän Matti Raninin ansiosta. Rooli ei sinänsä lukeudu Raninin parhaimpiin, mutta kuusikymppisen vetreän veteraanin suvereenia näyttelijätyötä on ilo katsella. Ei ihme, että hänestä tuli MTV:n vakiokalustoa Blondi tuli taloon-, Ihmeidentekijät- ja Parhaat vuodet -sarjojen myötä.

Rikas ja kunniallinen menee paikoitellen todella kehnon ylinäyttelemisen ja teatraalisuuden puolelle. Esimerkiksi juopon vävypojan silmänaluset on maskeerattu niin punaisiksi, että näyttää siltä kuin tämä olisi nukahtanut punajuurien päälle.

Neljäs ja toistaiseksi viimeinen Eeva Joenpelto -filmatisointi valmistui vuonna 1990 kahdeksan vuotta aiemmin ilmestyneen Elämän rouva, rouva Glad -romaanista. Rikas ja kunniallinen oli kuvattu videolle, mutta neliosainen Elämän rouva, rouva Glad kuvattiin taas vaihteeksi filmille. Muutenkin sen puitteet olivat suuremmat kuin aiempien Joenpelto-sovitusten.

Pääosin 1930-luvulle sijoittuvassa epookissa seurataan Riitta Rädyn näyttelemän Saaran elämää neidosta kolminkertaiseksi rouvaksi. Jokainen avioliitto ja aviomies muuttaa ja kasvattaa Saaraa, joka on kotonaan jäänyt veljensä varjoon, mutta josta elämä koulii puolensa pitävän ja kovan liikenaisen.

Aviomiehistä ensimmäinen, kartanon poika Åke (Jouko Keskinen), hylkää Saaran ja vastuunsa ensimmäisen tilaisuuden tullen. Toinen aviomies Wiljami Glad (Mauri Heikkilä) on todella toista maata: rikas, eronnut ja seksuaalisesti leväperäinen ukko, jolla riittää huumoria, sydäntä ja arvostusta Saaraa kohtaan. Avioliitto ei mene kaikkien oppikirjojen mukaan, mutta hauskaa on molemmilla.

Wiljami tekee Saarasta varakkaan ja varmistaa tämän tulevaisuuden. Saaran toisen avioliiton ja sitä edeltävän kosiskelun kuvauksessa Elämän rouva, rouva Glad on parhaimmillaan sekä sisällöltään, kerronnaltaan että visuaaliselta toteutukseltaan. Mauri Heikkilän loistavasti näyttelemä Wiljami jää mieleen. Harmi, ettei Heikkilää tajuttu aikanaan käyttää useammissa rooleissa.

Kolmannen liittonsa Saara solmii siskoihinsa liiaksi kiintyneen herkän Nallen (Juhani Laitala) kanssa. Ympyrä ei sulkeudu, vaan Saaran, rouva Gladin, kohtaloksi elämässä näyttää jäävän tavalla tai toisella onnettomasti päättyvät miessuhteet.

Elämän rouva, rouva Gladin ohjasi ja käsikirjoitti Ritva Nuutinen (1933–2017), jonka muista ohjaustöistä mainittakoon MTV:n televisioteatterin sovitukset Marja-Liisa Vartion romaanista Hänen olivat linnut, Tove Janssonin romaanista Kunniallinen petkuttaja ja Sylvi Kekkosen Amaliasta. Nuutinen sai Jussi-kunniakirjan Amaliasta ja parhaan tv-elokuvan Jussi-palkinnon Hänen olivat linnut -filmistä.

Ritva Nuutinen oli käynyt Teatterikoulun ohjaajalinjan 1950-luvun lopulla ja viettänyt sen jälkeen useamman vuoden näyttelijänä Radioteatterissa, ennen kuin hän oli vuonna 1965 siirtynyt MTV:n televisioteatterin palvelukseen. Siellä hän pysyi eläkkeelle jäämiseensä saakka. Elämän rouva, rouva Glad jäi Nuutisen viimeiseksi työksi, vaikka hän olikin sen valmistumisen jälkeen vielä runsaat kaksi vuotta MTV:n palkkalistoilla.

Eläkkeelle jäämisensä yhteydessä Nuutinen kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa (21.1.1993) halunneensa tehdä nimenomaan tehdä televisioelokuvia eikä -näytelmiä. Uran suuri toteutumaton haave oli Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän televisiosovitus, josta hän oli jo ehtinyt tehdä valmiin käsikirjoituksen ja pitkälle laaditut suunnitelmat, ennen kuin päätti luopua aiheesta liian vähäisten resurssien takia. Kaisa Rastimo toteutti Hämäläisen romaanin sovituksen valkokangaselokuvana vuonna 1998 runsaan kahden miljoonan euron budjetilla.

Ilmiselvistä budjettirajoituksista huolimatta Elämän rouva, rouva Glad on sen verran onnistunut teos, että sen ohjaaja-käsikirjoittajalla olisi voinut olla annettavaa myös valkokangaselokuvan tekijänä. Sellaista Ritva Nuutinen ei kuitenkaan koskaan päässyt tekemään. Yritystä kuitenkin oli.

Syksyllä 1981 Nuutinen anoi Suomen elokuvasäätiöltä 50 000 markan tuotannonvalmistelutukea Marko Tapion Terassi-romaaniin pohjautuvaan elokuvahankkeeseensa. Anomukselleen hän toivoi pikaista käsittelyä, jotta hän olisi myönteisen päätöksen tullessa päässyt irtautumaan MTV:stä ja hänen ohjattavakseen keväälle 1982 varatusta Paavo Haavikon 18 valokuvaa -televisionäytelmästä. Myönteiselle päätökselle ei kuitenkaan ollut mitään edellytyksiä. Nuutisen hankkeella ei ollut tuotantoyhtiötä eikä hän sellaista halunnutkaan.

»Koska en haluaisi kokea samaa kuin muut ohjaajat, jotka ovat joutuneet myös taloudesta vastaaviksi tuottajiksi, ehdotankin kunnioittavasti, että Suomen elokuvasäätiö nimeäisi ko. elokuvan tuotantoekonomiasta ja tuotanto-organisaatiosta vastaavan henkilön», Nuutinen kirjoitti hakemuksessaan ja toivoi, että kyseinen henkilö hankkisi elokuvalle rahoituksen ja hoitaisi näyttelijöiden ja työryhmän sopimukset. Palkkansa tämä henkilö saisi Elokuvasäätiöltä, joka voisi sitten vähentää summan tuotannonvalmistelutuesta.

Elokuvasäätiö ei toiminut Ritva Nuutisen esittämällä tavalla kuin korkeintaan silloin, kun suomalaisia patistettiin valtiovallan taholta tekemään elokuvan yhdessä neuvostoliittolaisten tai unkarilaisten kanssa. Nuutinen sai anomukseensa kielteisen päätöksen, tietenkin, ja hanke raukesi siihen. Käsikirjoitus oli jo ilmeisesti pitkällä, ja Kari Sohlberg oli lupautunut elokuvan kuvaajaksi. Nuutinen pysyi MTV:n palkkalistoilla ja toteutti suunnitelmien mukaisesti Haavikon televisionäytelmän.

Elämän rouva, rouva Glad, Rikas ja kunniallinen, Vetää kaikista ovista, Hänen olivat linnut ja Kunniallinen petkuttaja on kaikki julkaistu DVD:llä.