Pepe Teirikari, Jack S. Kotschak, Clive Donner ja Gerald Sanford Fusen aikaan 1970-luvun puolivälissä.

Helsinkiläistä mainoselokuvayhtiö Pohjantähti-Elokuvaa johtava Pentti ”Pepe” Teirikari tuli elokuva-alalle vuonna 1966 silkan sattuman kautta. Työskennellessään Musiikki-Fazerilla hän huomasi lehdessä ilmoituksen, jossa elokuvayhtiö etsi äänityspuolen työntekijää. Ilmoittaja oli maisteri Keijo Aaltonen Scenaria Oy:stä. – Kävin kolmessa työpaikkahaastattelussa Aaltosen luona. Pätevyys puuttui, mutta meidän yhteinen mielenkiinnon kohde oli musiikki, Teirikari muistelee puolen vuosisadan takaista tapausta toimistossaan Lönnrotinkadulla Helsingissä. Toimiston ikkunanlaudan täyttävät osa niistä palkinnoista, mitä hän on mainoselokuvillaan voittanut.

Työpaikan saatuaan Teirikari oppi tehtävänsä varsin nopeasti. – Sen aikainen äänitystekniikka ei ollut kovin monimutkaista.

Teirikarin isä teki elämäntyönsä erilaisten radio- ja äänilaitteiden parissa, joten pojan uran suuntautuminen samanlaisiin tehtäviin ei sikäli ollut mikään ihme. Kauan Teirikari ei kuitenkaan äänittäjän hommissa vanhentunut, vaan alkoi jo hyvin pian työstää itse filmimateriaalia eli tehdä mainoksia ensin leikkaajana, sitten käsikirjoittajana ja lopulta ohjaajana. Ensimmäiset leikkaustyöt olivat hyvin halvalla tehtyjä matkailuelokuvia.

– Scenaria ei ollut varsinainen mainoselokuvafirma, mutta Aaltonen oli aiemmin ollut Suomen Yhdyspankin mainospäällikkönä ja sitä kautta Yhdyspankin mainoselokuvatilaukset tulivat suoraan Aaltosen firmaan.

Samanlaisia reittejä tuli muitakin toimeksiantoja.

Teuvo Tulion ja Valentin Vaalan seurassa

Teirikarin lapsuus- ja nuoruusvuosien mieleenpainuvimmat elokuvaelämykset liittyivät erääseen helsinkiläiseen teatteriin, Kino Puistolaan, jossa myöhemmin trikkikuvaajana ja kuvaajana kunnostautunut Mauri Laaksonen työskenteli koneenkäyttäjänä. – Autoin Laaksosta kuljettamaan filmikeloja teatteriin, ja palkkioksi sain katsoa kakkosprojektorin reiästä mm. kiellettyjä länkkäreitä.

Toisinaan Laaksosella oli tosin kiire kantakapakkaan. – Kun kapakka oli kohta menossa kiinni, niin hän jätti jonkun kelan ajamatta. Hänellä oli niin taitava silmä, että hän pystyi synkassa vaihtamaan sen räpsystä seuraavaan räpsyyn, ilman, että katsoja huomasi yhden kelan jääneen välistä.

– Mauri oli helvetin hyvä jätkä, iloinen ja hyväntuulinen aina. Maurin tavaramerkki oli se, että hän kulki aina harmaassa puvussa ja kravatissa, vaikka olisi ollut sata astetta pakkasta. Scenaria Oy:ssä Laaksonen oli tiennäyttäjä, jolta kyselin kaikenlaisia kikkoja; miten lasilevylle liimataan, millä tavalla kaksoisvalotetaan, jne. Yleensä työpäivän päätteeksi hän opetti minua myöskin siihen, että mennään vähän Picniciin ja nuorin pöydässä oleva tarjoaa. Minä en voinut osoittaa nuoruutta jollekin toiselle pöydän päähän, koska siellä istui Teuvo Tulio.

Kapakoissa viihtynyt Tulio työsti samalla viimeistä filmiään, surullisenkuuluisaa Sensuelaa. – Hänellä oli kirjekuoressa suuri määrä klippejä ja klemmareita, joilla hän suunnitteli elokuvan leikkauksen.

Teirikari ja Tulio olivat paljonkin tekemisissä toistensa kanssa Tulion elokuvauran loppuun saakka. – Näin Sensuelan, kun Tulio yritti kaupata elokuvan oikeuksia, jotta olisi saanut velat maksettua. Katsoimme sen työkopion Parvisfilmin koeteatterissa.

Epäilemättä kaikkien aikojen huonoimman suomalaisen filmin oikeuksista ei kuitenkaan syntynyt kauppoja.

Teirikari ehti olla hetken aikaa Suomi-Filmin lyhyt- ja tilauselokuvaosastolla, jossa työt olivat vähissä 1960-luvun loppupuolella. Risto Orkon suuren työpöytänsä takaa johtaman firman lyhytkuvaosastolla pyöri nuorelle mainosmiehelle etäisesti tuttuja hahmoja, kuten Valentin Vaala ja tämän vakiokuvaaja Eino Heino. Vaala kävi välillä kuvaamassa kaupunkikuvia Helsingistä tehtävää suurta dokumenttia varten, joka ei tainnut koskaan valmistua. – Ehkä Vaala yritettiin pitää sillä tavalla tyytyväisenä; että oli edes jotakin tekemistä, kun tilaustöitä ei ollut.

Uransa aikana Teirikari onkin tavannut lukuisia suomalaisen elokuvan merkkihenkilöitä, suuria lahjakkuuksia ja tavalla tai toisella merkittäviä tekijöitä. Myös suomalaisen äänielokuvan isä, 1950-luvulla jo lähes kokonaan tilauselokuvien pariin siirtynyt Yrjö Norta on myös jäänyt Teirikarin mieleen. 1920-luvulla elokuvauransa aloittanut Norta oli jäänyt kehityksestä jälkeen. Palotorjuntaliitolle tehtiin valistuselokuvia, jotka Norta ohjasi. – Vanha ukko, joka tekee tällaisia töitä, tästä ei voi tulla mitään, oli Teirikarin ensimmäinen ajatus Nortasta työn touhussa. – Eikä niistä oikeastaan tullutkaan mitään. Nortalla oli kyllä oikea ote tarinanlukuun, hän tiesi, miten tämä juttu pitää kertoa, mutta oli auttamattomasti 30 vuotta ajastaan jäljestä. Otokset olivat helvetin pitkiä, ne olivat täynnä repliikkejä, niin ettei niitä voinut edes leikata lyhyemmäksi.

– Norta oli jollakin lailla sellainen herrasmiesinsinööri, mutta ei kaveerannut, ei tullut kahvihuoneeseen puhumaan paskaa jätkien kanssa tai muutakaan. Tuli tekemään sitä työtä, ja tuli pikkutarkasti kellon mukaan katsomaan tuotosta, kun joku poika oli filmin leikannut ja kommentoi sitä. Ei lainkaan räiskyvä ihminen.

Nortan viimeiseksi työksi pitkän elokuvan saralla jäikin muuan Sensuela, jonka äänittämiseen, käsikirjoittamiseen ja kuvaamiseen hän osallistui.

Jack S. Kotschak, Kari Rimaila, Nat Wachsberger ja Pepe Teirikari.

Mainos- ja dokumenttiohjaaja

Teirikarin ensimmäinen oma mainoselokuvan ohjaustyö oli Fortal C-200 -nimisen flunssalääkkeen TV-spotti, joka valmistui vuonna 1967. Myöhemmin Teirikari pääsi tekemään myös muita lääkemainoksia, mutta liiankin tehokkain tuloksin, sillä 1960-luvulla särkylääkemainoksessa ei saanut lupailla suuria. – Minä laitoin päänsärkylääkkeen mainokseen melko dramaattisen, vihlovan musiikin, joka sitten muuttuu lempeäksi ja lääkepakkaus tulee kuvaan. Sehän kiellettiin heti, koska joku katsojahan saattaisi uskoa, että se lääke todella auttaa.

Vuosien varrella Teirikari on ohjannut ja/tai tuottanut mainoksia lähes kaikelle mahdolliselle lähtien Fazerin, Teboilin ja Kemiran tuotteista Finnairille, Finlandia Vodkalle ja useille eri autonvalmistajille. Pepe-lakulle hän ei nimestään huolimatta ole mainosta tehnyt. Teirikari ei äkkiseltään keksi kuin yhden aiheen, josta ei suostuisi tekemään mainosta. – Sellainen poliittinen mainosfilmi, jonka kantaa en itse hyväksy.

Pohjantähti-Elokuvassa Teirikari on lähimenneisyydessä tuottanut mm. Valion, HKScanin, Fazerin, Veikkauksen ja Lapin kullan mainoksia. On kaupattu maitoa, makkaraa, leipää ja olutta. Ohjaajina näissä spoteissa ovat työskennelleet mm. Klaus Härö, JP Siili, Mari Mantela ja Teirikarin vanhin poika Pami. Myös tytär Pauliina on mainoselokuva-alalla.

Teirikarin viimevuotista tuotantoa oli mm. Sotaveteraanikeräyksen TV-mainos, joka jäi koko kansan tunteman Matti Raninin yli 80 vuotta kattaneen uran viimeiseksi työksi. Jälleen kerran Teirikari oli tekemisissä suomifilmin legendan kanssa, yhden viimeisistä.

Ohjaajilla toisinaan liian suuri merkitys asiakkaille

Haastattelun perusteella harvinaisen suoralta vaikuttava Teirikari myöntää, että toisinaan asiakkaat antavat liikaa painoarvoa mainoksen ohjaajavalinnalle. Ohjaajavalintaan taasen usein vaikuttavat esimerkiksi kyseisten tekijöiden edellisten pitkien elokuvien menestys. Jos takana on pari huonosti menestynyttä tai laadultaan huonoa elokuvaa, ei tällaisen ohjaajan nimi välttämättä ole asiakkaan huulilla. Toisaalta taas hyvä mainosohjaaja voi kärsiä siitä, ettei häntä tunneta yhdestäkään pitkästä elokuvasta.

Teirikari on tuottanut monien kokeneiden ja aloittelevien mainos- ja filmiohjaajien spotteja. Muutamien kanssa yhteistyö ei taida aivan heti jatkua. – Ei ole kovin hyvä juttu, jos ohjaaja katoaa jonnekin kesken kuvauspäivän.

On myös ohjaajia, jotka eivät ymmärrä rahankäyttöä ja budjetteja. – Jos puvustusbudjetiksi on laskettu tuhat euroa, niin se ei voi olla kolmeatuhatta.

Toisaalta, on myös ohjaajia, jotka poistuvat kesken kuvauspäivän aivan syystäkin. – Esimerkiksi Aleksi Mäkelä ja Markku Pölönen ovat sellaisia ohjaajia, jotka pysyvät aikataulussa ja alittavatkin sen.

Osan tuotantojensa ohjaajista Teirikari on tavannut jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Aku Louhimiehen äiti Lemmikki Nenosen hän tunsi Filmitalon ajoilta 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta. – Akun tapasin ensimmäisen kerran tämän ollessa rattaissa äitinsä työpaikalla.

Ohjaajien arvostus on muuttunut sitten Teirikarin uran alkuaikojen. –  1960-luvulla ei ryhmissämme oikein ollut ohjaajaakaan, se oli aina joku, kuka kulloinkin: Keijo Aaltonen, Ossi Skurnik, minä tai joku muu.  Usein spoteissa oli vain hymyilevät kasvot ja pakkauskuva, tai poreileva vesilasi ja pakkauskuva, tai joku simppeli animaatio, joita erityisesti Mauri Laaksonen teki ”tikkarilla”  (Arri, jossa oli ruutu kerrallaan -moottori).

–  Ensimmäinen  "oikea"  ohjaaja, jonka kanssa tein työtä  "tuottajana", oli Pekka Parikka Kennel-koiranruoan mainoksessa noin vuonna 1969. Pekka oli jo ollut Edvin Laineen apulaisohjaajana Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa, joten hänellä oli auktoriteettia.

– Tuottaja-käsitettä ei ollut lainkaan mainoselokuvatuotannossa, ennen kuin joskus 1980-luvun puolivälistä.  Sitä ennen tuottaja oli firman pomo tai tuotantopäälliköksi nimetty.  Moni vanha vääpeli, kuten Filmitalon Veikko Äikäs, oli hyvä sellainen. Armeijan kuri ja täsmällisyys.

Elohopea-filmi Oy:n vuonna 1978 ja Pohjantähti-Elokuva Oy:n viisitoista vuotta myöhemmin perustanut Teirikari on itse ollut tekemässä oman arvionsa mukaan 3 500 – 4 000 mainoselokuvaa.

Teirikari kertoo tämän päivän mainoselokuvan budjetin liikkuvan keskimäärin 40 000 ja 80 000 euron välillä, kun se vielä muutama vuosi sitten oli 80 000 ja 100 000 euron haitarilla. Säästötoimenpiteet ovat iskeneet myös mainosalalle. Siitä ja mainosalan epävarmuudesta ylipäätään huolimatta Teirikarin ura filmin palveluksessa on jatkunut jo lähes 50 vuoden ajan.

Suomalaisen mainoselokuvan yli satavuotisen historian ikimuistoisimmat ja rakastetuimmat tuotannot ovat käytännössä kaikki TV-mainoksia teattereissa pyörineiden mainospalojen ja katsausten jo vaivuttua unholaan. Yksi suomalaisen mainoselokuvan legendoista on Erkki Kivi, joka oli mukana tekemässä sellaisia mieleenpainuneita teoksia kuin Kari Grandi- ja Tupla-Juna-mainokset. Näiden filmien tuotannosta vastasi aikansa merkittävin suomalainen mainosfilmiyhtiö StoryFilmi, jonka toimitusjohtajan pestiä Kivi hoiti.

Jyväskylän Normaalilyseosta Yleisradion Ammattiopistoon

Suomalaiselle elokuvamiehelle sopivan nimen omaava Erkki Kivi, s. 1946, luki ylioppilaaksi synnyinkaupungissaan Jyväskylässä, jonka jälkeen tie vei pääkaupunkiin ja Yleisradion Ammattiopiston äänittäjäkoulutukseen vuosiksi 1966–1967.

– Ylen koulutukseen tuli noin 1 000 hakemusta, ja soveltuvuustestien kautta sisään pääsi 50. Aluksi opiskelimme yleisiä asioita yhdessä (radio- ja tv-oppia, joukkoviestintää, taidehistoriaa, elokuvan historiaa yms), opettajina muun muassa Ywe Jalander, Harry Lewing, Raimo Hallama, Arto Kaivanto ja Mikko Niskanen. Muutaman kuukauden jälkeen eriydyimme omiksi linjoiksemme (studio-ohjaajat, kuvaajat, leikkaajat ja äänittäjät). Äänikoulutus oli nimenomaan filmiääneen keskittyvää, koska sillä puolella oli eniten tekijöistä pulaa, Kivi muistelee nyt lähes viidenkymmenen vuoden takaisia koulutusasioita.

Suomalaissyntyinen keksijä Eric Tigerstedt oli tehnyt TV-lähetyskokeiluja vuosikymmeniä aikaisemmin kuin varsinainen TV-toiminta oli alkanut missään. Ensimmäisenä TV-lähetykset aloitettiin Saksassa vuonna 1935 ja Yhdysvalloissakin jo vuonna 1939, mutta Suomi tuli jälkijunassa. Suomen ensimmäinen TV-lähetyskokeilu tehtiin 24. toukokuuta 1955 Lasse Pöystin ohjauksessa. Vuonna 1957 toimintaa harjoitti Suomen Televisio, jolta samana vuonna perustettu Oy Mainos-TV-Reklam Ab eli tutummin MTV osti mainosaikaa. Oman kanavansa MTV sai vasta vuonna 1993.

– Oy Mainos-TV-Reklam Ab esitti jo perustamisestaan lähtien mainoselokuvia Ylen kanavilta vuokraaminaan aikoina. Sen lisäksi MTV:n monet ohjelmat olivat avoimesti sponsoroituja a´la "Viulut maksoi Fazer", Kivi kertoo.

Aarne Tarkaksen tiimissä

TV-toiminnan nopea kehitys aiheutti huutavan työntekijäpulan. – Pulaa oli työntekijöistä ja [koulutuksen saaneille] työpaikan piti olla lähes varma. Toisin kuitenkin kävi, kun Ylessä aloitettiin kova säästökuuri ja osa meistä [Ylen Ammattiopiston käyneistä] joutui odottamaan sitä luvattua paikkaa melko kauankin. Minulle kuitenkin tarjottiin heti valmistuttuani paikkaa MTV:n filmiryhmästä, josta oli äänittäjä lähtenyt armeijaan. Työskentelin aluksi Paul ”Pappa” Jyrälän assistenttina, kunnes aloin saada itsenäisiä työtehtäviä, muun muassa Aarne Tarkaksen, Veikko ”Veksi” Kerttulan ja Pauli Virtasen tiimeissä.

Nuorten, varta vasten TV-alalle tulleiden miesten ja naisten ohella television parissa työskenteli myös vanhoja filmimiehiä. Suomalaisen elokuvateollisuuden kriisi oli alkanut jo 1950-luvun puolivälissä ja saanut viimeisen kuoliniskunsa Suomen Filmiteollisuuden (SF) lopettua tuotantonsa vuonna 1963. Vuosikymmeniä elokuvan palveluksessa olleista osa löysi uusia töitä televisiosta, toiset vaihtoivat alaa ja muutamat päätyivät itsemurhaan työttömyyden kohdatessaan.

– Kyllä niitä vanhoja SF- ja Fennada-jermuja tapailtiin sekä Kakkossstudion aulakahvilassa että MTV:n Montussa. Esimerkiksi Elmer "Emppu" Lahti leikkasi 35 mm:n Svejk-sarjan. Oli siellä myös Asser Kantola, Reino Helkesalo, Tapio ”Roy” Vilpponen, Ville Salminen, Tarkas, Reijo Hassinen, Aarre Koivisto, Åke Lindman, Matti Kassila, Mikko Niskanen jne.

Kiven osalta työllistyminen tapahtui nopeasti, sillä hän ehti MTV:n palkkalistoille jo ennen opiskelujen päättymistä. – Menin Maikkariin elokuva-äänittäjäksi vuoden 1967 alussa. Koska koulutukseni Ylessä oli vielä kesken erikoistumisen osalta, kävin välillä Ylen koulutuksessa, jonka MTV maksoi. Harvinaista yhteistyötä tuohon aikaan, jolloin mainitut yhtiöt olivat jatkuvasti sotajalalla!

MTV:llä Kivi ei vielä päätynyt mainoselokuvien pariin, koska yhtiö ei itse niitä tuottanut. – Sen sijaan sain purkittaa noiden kolmen vuoden aikana kaikennäköistä ohjelmaa, onneksi myös vakavaa draamaa (Aitiopaikka, Teatterituokio, Svejk ja niin edelleen). Sitten tulikin seuraava 6–8 vuoden jakso, jonka aikana toimin Crea-yhtiöiden duunien ohella TAIKin kouluttajana – eli se oli silloin se "vakavampi puoli".

Mainosmieheksi

Kiven osalta opiskelu ei suinkaan päättynyt äänittäjäkoulutukseen. Vuotta myöhemmin hän suoritti mainonnan perustutkinnon Markkinointi-instituutissa. – Mainostutkinnon suoritin siksi, että kun olin heittänyt jo MTV:n aikana spottikeikkaa CreaFilmille, he alkoivat kosiskella minua vakituiseksi työntekijäksi. Olin – ja olen edelleen – tiukka elokuvamies, johon Crean taustavoimat tekivät kyllä vaikutuksen. Kyösti Varesvuohan oli käänteentekevän suomileffan Käpy selän alla tuottaja.

1920-luvulla toimintansa aloittaneen, valtion omistaman ja rahoittaman Yleisradion resurssit olivat toista luokkaa kuin yksityisessä omistuksessa olleen MTV:n. – MTV:lla oli minun aikanani vain 16 ja 35 mm filmikalustoa, loppuaikoina saattoi olla myös M-studio toiminnassa. MTV:hän vuokrasi tuolloin studioita ohjelmiinsa Yleltä. Ylen resurssit olivat kohtalaiset, mutta niiden tehokasta käyttöä esti yhtiön politisoitunut johtamistapa sekä lukemattomat työtaistelut; työnantajan osapuolina milloin insinöörikunta, journalistit, taiteilijat tai joku lukuisista ammattiyhdistyksistä.

MTV:llä Kivi vietti vuodet 1967–1969, jonka jälkeen Kivi lähti johtamaan perustamaansa Crea Ääni -yhtiötä. Samanaikaisesti hän hoiti myös Cinemix Oy:tä. – Cinemix Oy syntyi, kun ostin saamani vihjeen perusteella Finnvox Oy:n elokuvaäänittämön. Oli sattumoisin sen verran käteistä, kun olin juuri myynyt perheemme kolmion orastavan talohankkeen rahoittamiseksi. Vaimo tietty vähän hiiltyi kun kuuli, että talon valmistuminen lykkääntyy. Ei paljon viivästynyt, koska Cinemix menestyi hyvin, se oli koko 1970-luvun ajan Suomen johtava elokuvaäänittämö.

Äänitöitä Kiven yritykset tekivät siis kaikilla niillä liikkuvan kuvan aloilla, missä ääntä tarvittiin. Ennen pitkää äänittäjän ja mainosmiehen koulutuksen saanut Kivi oli vahvasti mukana myös mainoselokuvabisneksessä. Kivi oli mukana perustamassa CreaVideo Oy:tä vuonna 1973 ja StoryFilmi Oy syntyi vuonna 1978.

– Crea oli osakkaana Cinemixissä, kun lähdin perustamaan StoryFilmiä. Sittemmin Crea ja Story taistelivat keskenään markkinajohtajuudesta koko 1980-luvun, Kivi muistelee. – StoryFilmin tarinaa on mahdotonta kertoa näin lyhyessä muodossa. Yhtiön kulta-aikaa kesti noin 20 vuotta, jonka aikana se ehti olla jopa OTC-listalla noteerattu pörssiyhtiö, jolla oli emoyhtiön lisäksi oma äänilevystudio, mainosvalokuvaamo, yritysvideoyksikkö sekä toimintaa Tanskassa. Strategiana oli olla monimediavaikuttaja, kun taas Crea keskittyi voimakkaasti ydinosaamiseensa muun muassa ostamalla kilpailevia pientuottajia, hän jatkaa. – Storyn vuodet tulevat kyllä yksityiskohtaisesti esiin parhaillaan työn alla olevassa kirjassani. Olen menossa jossain vuosien 1962–1963 paikkeilla, joten taitaa mennä vielä muutama kuukausi, ennen kuin pääsen vuoteen 1978, Kivi kertoi alkuvuodesta.

Mainos- ja teollisuuselokuvista sekä äänestä

Suomalaisen elokuvateollisuuden eli pitkien näytelmäelokuvien suurtuotannon kuihduttua monet vanhat filmiohjaajat siirtyivät tekemään televisio-ohjelmia, mainosfilmejä tai nk. teollisuuselokuvia, osan vaihtaessa alaa kokonaan. Yksi surullisimmista tapauksista oli Valentin Vaala, joka 44 pitkän filmin jälkeen laitettiin odottelemaan eläkepäiviä Suomi-Filmin tilauselokuvaosastolle. Siellä ”vanha” mestari teki pääasiassa teollisuuselokuvia, muun muassa dokumentteja suurista rakennusprojekteista.

– Minun mielestä 1960–1970-luvulla filmille tehdyissä teollisuuselokuvissa oli se perusvika, että ne oli tehty tilaajaa nuoleskellen ja yleensä rankasti ylisanoja viljellen. Uudistimme StoryFilmissä kerrontaa, painottaen tarinan merkitystä. Se inhimillisti tilaajayhtiöitten imagoa sisäsiittoisesta itsekehusta kuluttajan näkökulman huomioimiseen. Onnistuimme saamaan tällä lähestymistavalla useita merkittäviä asiakkuuksia; Nokian konsernivideo, Suomen valtion virallinen 70-vuotisohjelma, VEHO, Mercantile, Kone Oy, Inforfilm (Taloudellinen tiedotuskeskus), Nokia Cable Oy, SOK:n sisäinen viestintä, UPM Kymmene, VTT ja niin edelleen, Kivi linjaa.

– Keskimääräinen pituus oli 15–20 min, koska emme suostuneet ottamaan ohjelmaan toimitusjohtajan tavanomaista 10–20 min pituista katsausta. Mitään tiettyä, joka kerta toistuvaa kaavaa ei ole olemassa, mutta kyllä tarinalla pitää olla Aristoteleen peruseväät eli alku, keskikohta ja loppu, sisältäen ainakin joltain osin draaman kaaren rakenteita ja osia. Pelkkä itsekehuskeleva, fraseologinen jumputus purkkimusiikin tahdissa ei ole sen paremmin tilaajan kuin tekijänkään etu.

Suurella rahalla mainos- ja teollisuusfilmejä ei tehty missään. – Värifilmille kuvattiin aina, kun se vain oli järkevää. Elokuvateattereihin menevistä mainoksista kaikki kuvattiin väreissä. MTV alkoi tuottaa omat ohjelmansa väreissä vuonna 1976, mutta jo sitä ennen mainoksia tehtiin väreissäkin.

– Ääni on teknisen kehityksen myötä saanut entistä tärkeämmän kerronnallisen roolin. Itse taistelin aikoinani esimerkiksi teknisen synkronin kanssa. Samoin haittasi taloudellisten resurssien rajallisuus, koska magneettifilmilaitteet maksoivat järjettömän paljon. Sitten 1980-luvulla onnistuttiin ensin synkronoimaan moniraitaiset nauhurit kuvafilmin kanssa, ja lopulta digitaalinen ääni muutti kaiken helpommaksi, äänittäjäveteraani pohdiskelee äänen kokemia muutoksia viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta.

Kysymykseen siitä, osataanko Suomessa hyödyntää ja käyttää ääntä kuten pitäisi, Kivellä on selkeä vastaus. – Näen kyllä elokuvan äänen merkityksen enemmänkin kuvan kanssa tasavertaisena kuin lisäkeinona. Perusteellisemmin olen käsitellyt asiaa kirjassani Kuinka kuvat puhuvat, hän vastaa. – Suomalaiset pärjäävät kyllä äänenkin tekijöinä, jos vain haluavat. Esimerkiksi käyköön vaikka Jussi Tegelman, tälläkin hetkellä Hollywoodissa työskentelevä äänisuunnittelija. On toisaalta pahoilla mielin todettava, että nykyiset digitaaliset editointiohjelmat ovat tehokkuudellaan ja helppokäyttöisyydellään houkutelleet (ja pakottaneet) leikkaajia hoitelemaan myös äänen jälkituotantoja, jolloin jäljessä kyllä kuuluu osaamattomuus ja kiireisen aikatauluttamisen aiheuttama hutilointi.

Cinemixin ja Crea Äänen aikoina Kivi pääsi myös seuraamaan sitä, kuinka paljon eri filmiohjaajat osallistuivat elokuviensa äänen jälkituotantoon. – Kyllä ohjaajat istuivat hyvinkin tiiviisti miksauspöydän ääressä. Monet olivat jopa itse leikanneet elokuvansa, jolloin he myös tunsivat sisällön metri metriltä. Itse toimin tuolloin liiketoiminnasta vastaavana studiopäällikkönä, kun taas itse miksauksesta huolehtivat äänittäjät Tuomo Kattilakoski ja Veikko Partanen.

Pitkien elokuvien tekoon osallistuessaan Kivi pääsi työskentelemään Risto Jarvan ja Jukka Virtasen ohjaustöissä. – Jokaisella ohjaajalla on oma erityinen tyylinsä tehdä töitä. Esimerkiksi Aarne Tarkakselle tunnetusti maistui alkoholi, mutta töissään hän oli kuitenkin todella tehokas ja aina hyvin valmistautunut – ja ystävällinen. Jarvahan oli koulutukseltaan insinööri ja se kyllä paistoi läpi hänen työtavoissaan, ei niinkään lopputuloksessa. Paremmin tunsin Riston työkaverina TAIK:ssa 1970-luvun loppuvuosina. Älykäs kaveri, joka lähti täältä ihan liian varhain.

Mainosfilmien lisäksi Kivi on itse ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut myös dokumenttielokuvia sekä TV-draamaakin. – En ole koskaan osannut asettaa mitään lajityyppiä etusijalle. Mainosfilmissä kiehtoo kerronnan pelkistäminen, fiktiossa taas suurempien kokonaisuuksien hallinnan vaikeus ja toteuttavan "orkesterin" koko ja yhteen pelaaminen, dokkareissa ja yritysvideoissa ehkä se, että parhaimmillaan niihin saa ujutetuksi aika paljonkin omaa näkemystään ja kädenjälkeään.

Suomen lisäksi Kivi on työskennellyt ulkomaillakin, mutta tekemisen säännöt ovat hänen kokemuksiensa mukaan melko samanlaiset niin meillä kuin muuallakin. – Eniten kokemuksia tuotantopuolelta on Venäjältä ja Ranskasta, jonkin verran myös Britanniasta. Espanjalaisia olen tavannut vain jakeluportaissa. Venäläisillä on ollut yleensä todella kova koulutus, jopa akateeminen tutkinto. Osaaminen ja työmoraali erittäin korkealla tasolla, ihmisinä todella mukavia ja huumorintajuisia. Ranskalaiset ovat olleet hierarkisia, eli piti osata puhua oikeista asioista oikeille henkilöille, jos halusi jotain tapahtuvan. Rentoja ja joskus liiankin huolettomia heppuja, mutta ehdottoman ammattitaitoisia ja ahkeriakin. Britit olivat kaikkein konservatiivisimpia, ainakin aluksi, mutta jos kaikki alkoi sujua mallikkaasti, ilmapiirikin muuttui rennommaksi.

Uransa aikana Kivi on ollut mukana tekemässä kolmisentuhatta mainosfilmiä, yli 200 yritysvideota ja yli 100 TV-dokumenttia sekä muun muassa kymmenkunta kirjaa, joista ensimmäinen ilmestyi 1970-luvun alussa ja viimeisin toissavuonna.

StoryFilmin tunnetuimpia mainoksia Kiven kommentein

Elovena: Rekkamies (1986)
Ohjaus: Juha Tapaninen

"Toimeksiannon taustalla oli pikkupoikien haluttomuus syödä aamupuuroa. Kun he huomasivat TV:stä, että heidän ihailemansa rekkamiehetkin sitä syövät, alkoi puuro maistua pojillekin. Eli myynti lähti rajuun nousuun. Tämä oli hyvin pitkälti StoryFilmissä teemoitettu juttu. Sävellys Tapanisen ja Esa Niemisen yhdessä tekemä."

Valio: Maitoa maalta (1982)
Ohjaus: Paul Bruck

"Paul Bruck, Suomen palkituin ohjaaja kautta aikojen. Tässä vähän sama juttu. Maaltapaon seurauksena nuoret eivät kaupungissa asuessaan juoneetkaan enää niin paljon maitoa. Tarina maalla asuvan nuoren isännän ja sieltä lähtöisin olevan nuoren naisen välillä palauttaa juuret mieleen ja kävelyttää maitokaupan ovesta sisään. Siis toimii, ja on tavattoman kaunis filmi. Musiikki Tapanisen ja Bruckin, sanat Bruckin eli taas omaa teemoitusta, vaikka mainostoimisto toimeksiantajana."

Tupla-juna (1980-luku)
Ohjaus: Juha Tapaninen
Kertojaäänenä Esko Salminen

"Hellaksen markkinointipäällikön Eki Leskisen macholinjaa. Patukasta tehty selkeä fetissi, erittäin seksistinen filmi, ihme, että meni läpi MTV:n sensuurissa. Oma suosikkini Tuplista on Tupla "Karhu". Coloradossa kuvatussa jutussa Karhu-elokuvassakin esiintynyt lähes kolmimetrinen herra Karhu oli mahtava – hyvä ja tottelevainen näyttelijä, joka suostui fanikuvaankin, pitkät tassunsa vieruskaverien olkapäillä.

Valio: Kari Grandi (1980-luku)
Ohjaus: Juha Tapaninen
Kertojaäänenä Risto Mäkelä

"Taustalla kova taisto Marlin Trip-mehua vastaan, joka oli selkeä markkinajohtaja. Mietittiin vaikka mitä, kunnes eräs suunnittelija kertoi tapauksen, että oli pelästynyt melkein hengiltä, kun poikansa oli polkaisemalla pamauttanut tyhjän mehupurkin. Siitä se lähti, sankarimyytin kehittely, hahmona koominen ja vaaraton, aseena mehupurkit, mutta seikkailut huimia.

Tapaninen tunsi Eeki Mantereen, joka hullutteli tuolloin Hullu-Jussi-bändissä. Yhdessä sitten kehitettiin hahmo loppuun ja annettiin Cary Grantia mukaillen nimeksi Kari Grandi. Sittemmin Eeki sai  Valiolta kenkää, kun kärähti rattijuoppoudesta – ei sopinut enää imagoon mehusankarina. 

Mäkelän Riston lempinimi oli Roisto-Risto, koska näytteli niin usein konnarooleja. Oikeasti oli lempeän ystävällinen, kiireetön ja syvällinen keskustelija. Erikoisena piirteenä halu hioa englannin kielen lausuminen niin täydelliseksi kuin mahdollista. Tästä syystä hän pyysi joskus lainaksi mikrofonia viikonlopun ajaksi, jotta sai kuunnella nauhurilta, miltä lausuminen kuulostaa. Hieno kaveri, niin kuin monet muutkin tuntemistani kymmenistä näyttelijöistä. Eipä silti, mahtui siihen joukkoon psykopaattejakin..."

Vuosi 2012 oli Hollywoodin siihenastisen historian paras lipputuloissa mitattuna. Seuraavan vuoden Oscar-gaalassa juontaja Seth MacFarlane vitsaili siitä, kuinka studioiden on entistä vaikeampi todistaa, ettei mikään elokuva tuottanut voittoa. Todellisuus ei tunnu olevan kovin kaukana tästä.

Kun studio tekee sopimuksen näyttelijän kanssa siitä, että tämä ottaa normaalia pienemmän palkkion vastineena osuudesta elokuvan voitoista, ottaa näyttelijä varsin suuren riskin. Hollywood-studioiden palkkalistoilla on sellaisia kirjanpitäjiä, jotka tietävät, miten suurmenestys saadaan näyttämään katastrofaaliselta sijoitukselta. Vastaavaa peliä on pelattu myös Suomen elokuvamaailmassa.

Viimeisin julkisuudessa nähty esimerkki tällaisesta toiminnasta on Harry Potter ja Feeniksin kilta -elokuvan tuotoista vuodelta 2010. Warner Bros. -yhtiö tuotti kesällä 2007 julkaistun elokuvan 150 miljoonalla dollarilla, jonka lisäksi filmin markkinointiin käytettiin yli 130 miljoonaa taalaa. Maailmanlaajuisesta teatterilevityksestä kertyi yli 940 miljoonan dollarin lipputulot, ja pelkästään Yhdysvaltain DVD-myynnin liikevaihto oli yli 220 miljoonaa dollaria.

Deadline-sivuston julkaiseman asiakirjan mukaan Harry Potter ja Feeniksin kilta -elokuvan tuotot vuoden 2009 syyskuun loppuun mennessä olivat yli 612 miljoonaa dollaria. Tämä oli siis studion osuus lipputuloista, DVD-julkaisun ja oheistuotteiden myynnistä. Kun summasta vähennettiin levitysyhtiön osuus, jäi tuotoiksi vajaat 400 miljoonaa. Levitys- ja esityskustannukset nousivat yli 190 miljoonan, jonka jälkeen oltiin kiinni enää hieman yli 200 miljoonan tuotoissa. Kun siitä vähennettiin rahoituskustannukset ja ulkopuolisten rahoittajien osuudet, päästiin jo yli 167 miljoonan dollarin tappioihin.

Näin ollen elokuva, jonka tuotantokustannukset olivat 150 miljoonaa dollaria ja tuotot yli 600 miljoonaa, jäi enemmän tappiolle kuin mitä itse filmin tekemiseen meni.

Vastaavanlaisia esimerkkejä on aikaisemmiltakin vuosilta. John W. Conesin kirjassa The Feature Film Distribution Deal: A Critical Analysis of the Single Most Important Film Industry Agreement (1997) listataan muutamia esimerkkejä elokuvista, jotka olivat valtavia yleisömenestyksiä, mutta studion kirjanpidon mukaan pikemminkin valtavia taakkoja yhtiön taloudelle.

Barry Levinsonin Sademies (1988) tuotettiin 25 miljoonalla dollarilla ja sen lipputulot nousivat yli 355 miljoonan, mutta silti elokuva oli seuraavan vuosikymmenen alussa vielä 27 miljoonan dollarin verran tappiolla. John Landisin ohjaama Eddie Murphy -komedia Prinssille morsian (1988) keräsi lähes 300 miljoonan dollarin lipputulot, mutta maaliskuussa 1990 filmi näytti 17 miljoonan tappiota. Tim Burtonin Batman (1989), Warner Bros. -studion suurin hitti siihen mennessä, tuotti tappiota 35,8 miljoonan dollarin edestä, vaikka sen tuotantokustannukset olivat 35 miljoonaa ja lipputulot yli 410 miljoonaa.

Kolmannen viikonloppunsa jälkeen jo yli 80 000 katsojaa saanut Sel8nne on hyvää vauhtia matkalla tilastoidun historian katsotuimmaksi kotimaiseksi dokumenttielokuvaksi. Koko suomalaisen dokumenttielokuvan historian katsotuin teos on sekin urheiluaiheinen, nimittäin Hannu Lemisen Helsingin olympialaisista ohjaama Maailmat kohtaavat (1952), joka karkean arvion mukaan meni yli 400 000 katsojalle. 

Jääkiekkoilija Teemu Selänteestä kertova parituntinen Sel8nne on ohjaaja JP Siilin ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva. Parhaiten ohjaaja tunnetaan näytelmäelokuvistaan Hymypoika, Ganes, Blackout ja Härmä, joista viimeisenä mainittu sai ensi-iltansa viime vuoden alussa. Kysyimme Siililtä kymmenen kysymystä Sel8nne-dokumentista ja dokumenttifilmeistä yleensä.

Miksi juuri Teemu Selänne?

Tällä kertaa kävi niin, että minulta kysyttiin kiinnostusta tarttua aiheeseen. Vaikka en ollutkaan ajatellut koskaan dokumenttia tekeväni, vastausta ei tarvinnut kokonaista sekuntia miettiä: mistä aiheesta, jos ei kiekosta, kenestä, jollei Teemusta.

Olen ikäni seurannut urheilua, erityisesti jääkiekkoa, kohtuullisen kiinnostuneesti. Harrastan urheilua varsin monipuolisesti itsekin. Aihepiiri tuntui tutulta ja innostavalta.

Neljän pitkän näytelmäelokuvan jälkeen teet ensimmäisen pitkän dokumenttielokuvasi. Miksi tällainen suunnanvaihdos? Jääkö se vain kertaluontoiseksi, vai onko tarkoituksena jatkossakin tehdä dokumenttielokuvia – fiktioelokuvia et kuitenkaan ole hylännyt?

Sattuma siis puuttui peliin. Tällä erää kyseessä näyttää olleen syrjähyppy, sillä fiktiohankkeita on vireillä, niin leffaa kuin televisiota. Työn alla on ollut muutaman vuoden projekti, jonka rahoittaminen on osoittautunut hankalaksi. Uusi on kirjoituspöydällä juuri nyt. Mutta jos sopiva aihe pulpahtaa sopivalla hetkellä, niin ei dokumenttipuolella jatkaminen ole lainkaan mahdotonta.

Viimeisen muutaman vuoden aikana suomalainen dokumenttielokuva on saanut odottamattoman suuren suosion yleisön keskuudessa. Suurimpia menestyksiä ovat olleet nimenomaan henkilöistä, tunnetuista (Vesku, Kuningas Litmanen) ja tuntemattomista (Miesten vuoro, Reindeerspotting), kertovat dokumentit. Ovatko henkilödokumentit itsellesi läheisimpiä nimenomaan dokumenttien osalta?

Osin dokumentin renessanssi teattereissa johtuu digitalisoinnista. Myös dokumenttielokuvia on aiempaa edullisempaa levittää ja tarjonnan kasvaessa dokkareille on myös löytynyt yleisöä.

Itse pidän dokumenteista ylisummaan, osaamatta jaotella niitä sen tarkemmin; valitsen katsottavani aiheen mukaan.

Uskon, luulen, että jos vielä dokumentin pariin päädyn, teen senkin henkilölähtöisesti. Ja todennäköisemmin urheilun saralta kuin muualta.

Arto Koskisen ja Aleksi Salmenperän jälkeen olet kolmas pitkän dokumenttielokuvan tehnyt fiktio-ohjaaja viimeisen parin vuoden ajalta. Yleensähän suunta on päinvastainen; dokumentaristista tulee fiktio-ohjaaja. Onko fiktio-ohjaajien halukkuutta tehdä dokumenttielokuvia lisännyt nimenomaan dokumenttien huomattavasti kasvanut yleisönsuosio?

Fiktio-ohjaajien syrjähyppyihin dokumentin puolelle ei välttämättä ole yhtä ainoaa selitystä. Epäilemättä dokumenttielokuvan toteutunut siirtyminen marginaalista kohti parrasvaloja on asiaan vaikuttanut.

Kuinka pitkälle Selänteen kaltainen dokumenttifilmi on ennalta suunniteltua ja käsikirjoitettua, kuinka paljon siitä taas on tullut ns. kuvausvaiheessa syntyneiden tilanteiden kautta?

Sel8nne-elokuvaa lähdettiin kuvaamaan varsin väljän suunnitelman perusteella, tarkoituksena tarkentaa prosessin edetessä. Tämä oli tietenkin mahdollinen ja toimiva lähtökohta, kun tiesimme kuvaavamme vuoden verran. Kuvausten puolivälissä kirjoitin käsikirjoituksen, jonka mukaan veimme projektin loppuun. Dramatisoituja tilanteita, tai elokuvaa varten aiheutettuja, on valmiissa elokuvassa kourallinen.

Minkälainen sopimus teillä oli Selänteen ja/tai mahdollisesti hänen manageriensa yms. kanssa siitä, mitä dokumentissa saa näyttää ja kertoa ja mitä ei? Jouduttiinko elokuvasta poistamaan jotakin dokumentin aiheena olevan henkilön taholta tulleiden pyyntöjen myötä?

Kun hankkeesta keskusteltiin, tein tavoitesuunnitelman. Sovittiin, että sen mukaisia pitkospuita edetään. Teemun kanssa oli hyvä työskennellä. Mitään elokuvassa ollutta ei tarvinnut poistaa.  Hän pikemmin pyysi lisää [myös hankalista aiheista] kuin halusi pois – eikä todellakaan pyytänyt lisää kehuja.

Minulle oli alusta asti tärkeää saada tarinaan mukaan Selänteiden koko veljeskolmikko. Siitä keskusteltiin huolellisesti, mutta lopulta olimme asiasta samaa mieltä.

Oliko missään vaiheessa suunnitelmissa tehdä näytelmäelokuva Selänteestä? Onko sellaisen, urheiluelokuvan, rahoittaminen mahdollista tämän(kään) päivän Suomessa?

Fiktioelokuvaa emme harkinneet tästä aiheesta. Urheiluelokuvan toteuttaminen kotimaisin resurssein on haastavaa. Se on tuotannollisesti kuin sota- tai toimintaleffan tekemistä, eli kallista. Sporttileffoja tehdään siis kovin vähän – itse soisin niitäkin näkeväni.

Kuinka kauan Sel8nne-dokumentin leikkausvaihe kesti? Olettaa voisi, että dokumentin leikkaamiseen menee kauemman aikaa kuin pitkän elokuvan.

Elokuvan leikkaamiseen meni aikaa varsin runsaasti; ajantarve ylitti etukäteisarviomme reilusti ja elokuva valmistuikin todella kalkkiviivoilla, viime hetkellä ennen sen julkistusta. Arvioisin, että noin 50% enemmän tarvittiin tähän kuin normaalisti fiktion leikkaamiseen.

Onko katsojatavoitteista puhuttu?

Jokainen myyty jakkara on tärkeä, sillä elokuvaa on rahoitettu tuntuvalla riskillä. Katsojat ovat löytäneet elokuvan hienosti. Sel8nne noussee kaikkien aikojen ykköspaikalle kotimaisissa dokumenteissa tänään (yli 81 000 katsojaa).

Joko on tullut pyyntöjä tehdä lisää saman aihepiirin filmejä?

Puoliaktiivisesti tuottajan kanssa pohdiskellaan, josko jokin sopiva aihe tai kohde löytyisi. Suomalaisesta urheiluhistoriasta löytyy vaikka mitä, Hannes Kolehmaisesta ja Paavo Nurmesta alkaen, mutta kiinnostavinta olisi tehdä henkilöstä, jonka aktiiviura on vielä meneillään.