Koska aika ei tunnu riittävän laajempien juttujen tekoon, seuraavassa lyhyesti Hollywoodin ja eurooppalaisen elokuvan elävistä legendoista. Osa I.

Olivia de Havilland, 97

Syntynyt: 1.7.1916 Tokiossa, Japanissa
Syntymänimi: Olivia Mary de Havilland
Oscarit: 2 voittoa, 3 ehdokkuutta
Elokuvia näyttelijänä: 48

Olivia de Havilland on suurin yhä elossa oleva Hollywood-tähti, jonka yhteistyö ohjaaja Michael Curtizin ja näyttelijä Errol Flynnin kanssa kuuluu elokuvan historian merkittävimpään. Japanissa yhdysvaltalaisille vanhemmille syntynyt de Havilland on myös viimeinen elossa oleva näyttelijä Victor Flemingin Tuulen viemästä (1939), jossa hän näytteli Melanie Hamiltonin roolin. Myös de Havillandin sisko, 96-vuotiaaksi elänyt Joan Fontaine (1917–2013), oli Oscar-palkittu näyttelijätär.

Vuonna 1935 ensimmäisen elokuvansa tehnyt de Havilland nähtiin heti samana vuonna peräti neljässä elokuvassa, joista William Dieterlen ja Max Reinhardtin ohjaama Shakespeare-filmatisointi Kesäyön unelma ja Curtizin ohjaama merirosvoseikkailu Kapteeni Blood (1935) muistetaan tänäkin päivänä lajityyppiensä valioina. Kapteeni Blood teki de Havillandista suuren tähden ja aloitti hänen menestyksekkään yhteistyönsä sekä Curtizin että vastanäyttelijänsä Errol Flynnin kanssa. Curtizin ohjauksessa de Havilland ja Flynn näyttelivät myös elokuvissa Ne 600 urhoollista (1936), Robin Hoodin seikkailut (1938, yhteisohjaus William Keighleyn kanssa), Kahteen rakastunut (1938), Dodge City (1939), Elizabeth ja Essex (1939), Santa Fen sankari (1940) ja He kuolivat saappaat jalassa (1941).

Flynn ja de Havilland nähtiin yhdessä vielä David Butlerin musiikkielokuvassa Onnen tähti (1943), jossa he näyttelivät omia itsejään muiden tähtien tavoin. Lisäksi de Havilland näytteli Curtizin ohjauksessa elokuvissa Anthony Adverse (1936, pääohjaajana Mervyn LeRoy ja kreditoimattomana Curtiz), Kultakuumeen ajoilta (1938) ja Ylpeä kapinallinen (1958).

David Nivenin kanssa de Havilland näytteli Sam Woodin Rafflesissa (1938), James Cagneyn rinnalla Raoul Walshin komediassa Kilpakosijat juhlimassa (1941), Henry Fondan parina Elliott Nugentin komediassa Sydämet harhateillä (1942) ja Bette Davisin kanssa John Hustonin elokuvassa Tässä meidän elämässämme (1942). Uran suurin vaihe kuitenkin päättyi Flynn-yhteistyön loppumiseen. de Havillandin aktiiviuran tunnettuja teoksia ovat myös Mitchell Leisenin Kuolematon rakkaus (1946), Robert Siodmakin Pimeä peili (1948), Anatole Litvakin Käärmeenpesä (1948), William Wylerin Perijätär (1949), Henry Kosterin Serkkuni Raakel (1952), Stanley Kramerin Elämän muukalainen (1955), Walter Graumanin kauhuelokuva Kiikissä (1964) ja Robert Aldrichin jännitysfilmi Murha asuu sydämessä (1964) eli Hush... Hush, Sweet Charlotte.

de Havilland teki viimeiset elokuvaroolinsa Lewis Gilbertin Hurjissa seikkailijoissa (1970), Michael Andersonin Petoksessa (1972), katastrofielokuvissa Airport '77 (1977) ja Tuhoparvi (1978) sekä Ken Annakinin Viidennessä muskettisoturissa (1979). Elokuvien lisäksi de Havilland teki kymmenkunta TV-työtä vuoteen 1988 mennessä.

Oscar-palkintonsa de Havilland sai Kuolemattoman rakkauden ja Perijättären päärooleista. Lisäksi hän oli ehdolla Tuulen viemää -elokuvan sivuosasta sekä Yö on liian lyhyt- ja Käärmeenpesä-elokuvien päärooleista.

Kirk Douglas, 97

Syntynyt: 9.12.1916 New Yorkissa, Yhdysvalloissa
Syntymänimi: Issur Danielovitch Demsky
Oscarit: 3 ehdokkuutta, elämäntyöpalkinto
Elokuvia näyttelijänä: 73

Näyttelijälegenda Kirk Douglas muistetaan parhaiten Stanley Kubrickin Spartacus-suurelokuvan (1960) nimiroolista. Kubrickin kanssa myös Kunnian polut -sotaelokuvan (1957) tehnyt Douglas oli näyttelemisen ohella myös tuottajana useissa elokuvissa. Pelkästään tuottajana hän oli mukana tekemässä John Frankenheimerin F1-elokuvaa Grand Prix'ä (1966) ja poikansa Michael Douglasin tähdittämää Viimeistä kesää (1971). Lisäksi Douglas ohjasi kaksi elokuvaa, itsensä myöskin tähdittämät Scalawagin (1973) ja Possen (1975).

Lewis Milestonen film-noirissa Paholaisnainen (1946) valkokangasdebyyttinsä tehnyt Douglas sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa Mark Robsonin Nyrkkeilysankarin (1949) pääroolista. Toinen ehdokkuus tuli Vincente Minnellin viisi Oscaria voittaneen Särkyneitten haaveitten kaupungin (1952) pääosaroolista ja kolmas Minnellin ohjaaman Vincent Van Gogh -elämäkerran Hän rakasti elämää (1956) pääosasta. Elämäntyö-Oscarinsa hän sai vuonna 1996. Minnellin kanssa Douglas kuvasi vielä Kolme rakkautta -episodielokuvan (1953) ja Italiassa Kaksi viikkoa vieraassa kaupungissa -elokuvan (1962).

Douglasin lukuisten merkkiteosten joukkoon lukeutuvat myös Michael Curtizin Musiikkia veressä (1950), Billy Wilderin Tuhansien silmien edessä (1951), Richard Fleischerin Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1954) ja Viikingit (1958), John Sturgesin Kuolemanloukku O.K. Corral (1957) ja Viimeinen juna Gun Hillistä (1959), King Vidorin Mies ilman tähteä (1955), Mario Camerinin Odysseus (1954), Guy Hamiltonin Paholaisen oppipoika (1959), Richard Quinen Uskottomat (1960), Robert Aldrichin Viimeinen auringonlasku (1961), Gottfried Reindhartin Kaupunki ilman sääliä (1961), David Millerin Ratsasta viimeinen taival (1962), John Hustonin Yhdestoista murha (1963), Frankenheimerin Toukokuun 7 päivää (1964), Otto Premingerin Ensi voitto (1965), Anthony Mannin Telemarkin sankarit (1965), Melville Shalvesonin Jättiläisen varjo (1965), René Clémentin Palaako Pariisi? (1966) ja Joseph L. Mankiewiczin Lännen kieroin kaveri (1970).

Aktiiviuransa loppupuolella Douglas näytteli Arnold Schwarzeneggerin kanssa Kaktus-Jackissa (1979), George Millerin Lumisen joen miehessä (1983), Burt Lancasterin kanssa Kovissa kavereissa (1986) ja John Landisin Oscarissa (1991) Sylvester Stallonen kanssa. 2000-luvulla Douglas on tehnyt vain kaksi elokuvaa, Fred Schepisin ohjaaman komedian It Runs in the Family (2003) ja pienen budjetin independent-elokuvan Illusion (2004), joka ei päässyt teatterilevitykseen. Televisiossa Douglas näytteli mm. Marvin J. Chomskyn Voitto Entebbessä -elokuvassa (1976).

Douglasin ensimmäinen avioliitto Diana Douglasin (s. 1923) kanssa kesti vuodesta 1943 vuoteen 1951. Anne Douglasin (syntynyt noin vuonna 1930) kanssa hän on ollut naimisissa vuodesta 1954 lähtien.

Maureen O'Hara, 93

Syntynyt: 17.8.1920 Irlannissa
Syntymänimi: Maureen FitzSimons
Oscarit: -
Elokuvia näyttelijänä: 55

173-senttinen punapää suurine silmineen erottuu edukseen elokuvasta kuin elokuvasta, eikä hän oikeastaan koskaan jäänyt toisen näyttelijän, varsinkaan miehen, varjoon. Irlannissa 17. elokuuta 1920 syntynyt Maureen FitzSimons näytteli jo lapsesta saakka, ja koefilminsä jälkeen hän sai seitsemän vuoden sopimuksen Charles Laughtonin tuotantoyhtiöltä. O'Hara ehti tehdä kaksi pientä valkokangasroolia, ennen kuin hänet jo palkattiinkin Laughtonin kanssanäyttelijäksi Alfred Hitchcockin ohjaamaan Jamaica Inniin (1939). Samana vuonna teattereihin tuli William Dieterlen ohjaama Notre Damen kellonsoittaja, jossa O'Hara sai Laughtonin lisäksi seuraa Sir Cedric Hardwickesta. Hyvät arvostelut saaneen Notre Damen kellonsoittajan myötä O'Hara oli tehnyt Hollywood-debyyttinsä alle kaksikymmenvuotiaana, ja jatkossa hänet nähtiinkin jo päärooleissa erityisesti musikaaleissa. Laughtonin kanssa O'Hara teki vielä Jean Renoirin ohjaaman Tämä maa on minun -sotadraaman vuonna 1943.

John Fordin viidellä Oscarilla palkittu Vihreä oli laaksoni (1941) aloitti kaksikon yhteistyön, joka jatkui elokuvilla Rio Grande, Hurja mieheni, Vaitelias mies ja Suuri paraati. Vuonna 1950 valmistunut Rio Grande oli "vain länkkäri" arvostelijoiden ja palkintolautakuntien silmissä, mutta Vaitelias mies sai arvostusta jo valmistuessaan ja tänä päivänä sitä pidetään yhtenä Fordin kuin myös näyttelijöidensä parhaimpana elokuvanaan. Rio Grandessa, Hurjassa miehessäni ja Vaiteliaassa miehessä pääroolin näytteli John Wayne, jonka kanssa O'Hara teki myös Andrew V. McLaglenin McLintock!:n (1963) ja George Shermanin Hurjan Jaken (1971).

Muita O'Haran suuria ja vähän pienempiäkin klassikkoelokuvia ovat George Seatonin joulutarina Susanin kääntymys (1947), Carol Reedin Miehemme Havannassa (1959), David Swiftin Disney-hitti Ansa vanhemmille (1961) sekä James Stewartin kanssa tehdyt, Henry Kosterin ohjaama Mr. Hobbs lähtee lomalle (1962) ja McLaglenin ohjaama Rancho River (1966).

Kuten melkeinpä kaikki naisnäyttelijät, joutui O'Harakin olemaan useimmiten vain naispääosassa, ei koskaan varsinaisessa pääroolissa. Waynen, Stewartin ja Laughtonin lisäksi hänen vasta- ja kanssanäyttelijöihinsä lukeutuivat mm. Errol Flynn (Kaikkia lippuja vastaan), Tyrone Power (Musta joutsen, Suuri paraati), Henry Fonda (Kuolematon kersantti), Douglas Fairbanks Jr. (Sinbad merenkävijä), Rex Harrison (Korkein panoksin), Lon Chaney Jr. (Arabian sheikki) ja Anthony Quinn (Kaikkia lippuja vastaan, Kunniavelka, Äitini on naiseni). Hitchcockin, Renoirin ja Fordin lisäksi O'Haraa ohjasivat myös mm. Sam Peckinpah, Henry Hathaway, William A. Wellman, Nicholas Ray, Jean Negulesco ja Lewis Milestone.

O'Hara teki viimeisimmän valkokangasroolinsa Chris Columbuksen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa, mutta tuottaja John Hughesin nimellä myydyssä Äitini on naiseni -draamakomediassa vuonna 1991. Kahdenkymmenen vuoden ajan hiljaiseloa pitänyt näyttelijätär palasi valkokankaalle vähintäänkin yhtä hyvissä voimin kuin oli sen jättänyt, mutta vaikka hänellä olikin elokuvan toinen pääosarooli John Candyn rinnalla, ei häntä sittemmin ole valkokankaalla nähty. Kolme televisioelokuvaa O'Hara kuitenkin vielä teki, mutta niistäkin tuorein on vuodelta 2000.

Terveysongelmistakin kärsinyt 93-vuotias Hollywood-legenda on kuitenkin edelleen ikäänsä nähden hyvissä voimissa. Hän viettää aikaansa pääasiassa Irlannissa, vaikkakin omistaa talot myös Arizonasta ja Neitsytsaarilta. O'Hara ei urallaan saanut ensimmäistäkään Oscar-ehdokkuutta, eikä häntä ole myöskään elämäntyö-Oscarilla huomioitu. O'Haran elokuvat sen sijaan voittivat yhteensä 12 Oscaria ja olivat lisäksi ehdolla 23 kertaa.

Klikkaa kuva isommaksi.

Sir Michael Caine, 81, kuvasi alkuvuodesta 1967 kolmatta Harry Palmer -agenttiseikkailua mm. Helsingissä, Turussa ja Porvoossa. Ken Russellin ohjaamassa Miljardin dollarin aivot -elokuvassa brittiagentti päätyy nimenomaan Helsinkiin, ei Venäjälle, jota vielä Neuvostoliiton aikaan Suomi ja eritoten Helsinki usein saivat valkokankaalla esittää.

YouTubesta löytyy elokuvan kuvauksissa Helsingissä nauhoitettu radiohaastattelu, jossa Caine kertoo sekä Harry Palmerin uusista kuulumisista että filmaamisesta kylmässä Suomessa. Kuvausryhmälle tuotti vaikeuksia nimenomaan kylmyys, josta varsinkaan kamerat eivät pitäneet. Suomen-kuvauksissa tuotannon täkäläisenä yhteyshenkilönä oli Åke Lindman, joka yhdessä myöhemmän vaimonsa Pirkko Mannolan kanssa nähtiin itse filmissä avustajatehtävissä. Lindman hoiti vastaavia tehtäviä myös muissa Suomessa kuvatuissa ulkomaisissa elokuvatuotannoissa.

Cainen elokuvista on Suomessa kuvattu myös John Sturgesin ohjaamaa sotafilmiä Kotka on laskeutunut (1976), John Mackenzien agenttitrilleriä Neljäs sopimus (1987) ja Terence Youngin agenttiseikkailua The Jigsaw Man (1984), jota ei Suomen teattereissa julkaistu. Sturgesin elokuva sai Suomessa 129 327 katsojaa, Mackenzien elokuva vain 9 723 katsojaa.

James Bond -elokuvien menestyksen innoittamana syntynyt Harry Palmer -elokuvasarja kertoi tavallisesta, hieman epävarmasta miehestä, josta tulee salainen agentti. Sidney J. Furien Salaisen agentin kansion (1965) aloittama elokuvasarja jatkui Guy Hamiltonin ohjaamalla Hautajaisilla Berliinissä (1967) ja Russelin Miljardin dollarin aivoilla (1968). 1990-luvulla sarjaan tehtiin vielä kaksi osaa televisioelokuvina, George Mihalkan ohjaama Tappavaa menoa Pekingissä (1995) ja Douglas Jacksonin Pietarin keskiyö (1996).

Filmisarjan kolme ensimmäistä osaa tuotti Harry Saltzman, joka löi itsensä läpi Tony Richardsonin Nuori viha- ja Kun hymy hyytyy -elokuvien sekä Karel Reiszin Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun -filmin tuottajana. Albert R. Broccolin kanssa Saltzman tuotti ensimmäiset yhdeksän Bond-filmiä.

Future Film on julkaissut Harry Palmer -sarjan elokuvista ensimmäisen ja kaksi viimeistä osaa sekä erillisjulkaisuina että yhtenä kokoelmana. Hautajaiset Berliinissä ja Miljardin dollarin aivot ovat MGM:n katalogia. Atlantic Film levittää Kotka on laskeutunut -elokuvan ja Scanbox Neljännen sopimuksen DVD-julkaisua.

Hattara ja Elvi Saarnio elokuvassa Niskavuoren naiset (1958). Suomi-Filmi / KAVI

Syntymänimi: Pia Lea Kaarina Helenius | Syntynyt: 23.9.1923 Sääksmäellä

91-vuotias Pia Hattara muistetaan taitavana sivuroolien tulkitsijana. Useimmiten uteliaita tai muuten vain värikkäitä, koomisia rouvia näytellyt Hattara ehti filmiurallaan näytellä yli 30 elokuvassa, joiden tuotannosta vastasivat kaikki suomalaisen elokuvan suurimmat studiot: Suomen Filmiteollisuus, Suomi-Filmi ja Fennada-Filmi. Näiden lisäksi Hattara näytteli myös Veikko Itkosen, Spede Pasasen ja Kinoston tuotannoissa.

Kansallisteatterissa vuosina 1955–1990 näytellyt Hattara oli naimisissa näyttelijä Pentti Irjalan kanssa vuodesta 1945 tämän kuolemaan, vuoteen 1982, saakka.

Filmidebyyttinsä Hattara teki Edvin Laineen ja Topo Leistelän ohjaamassa komediassa Tapahtui kaukana (1950), jonka päärooleissa nähtiin Helena Kara, Joel Rinne ja Kullervo Kalske. Seuraavan kerran hän esiintyi filmillä vasta vuonna 1954, tosin samana vuonna peräti neljässä elokuvassa. Töitä riitti jatkossakin, mutta vähänkään suurempia rooleja hän sai vain harvoin. Hattaran komediennen kyvyille antoivat arvoa eritoten Aarne Tarkas ja Matti Kassila, vaikka myöskin Ville Salminen, Edvin Laine, Hannu Leminen ja Jack Witikka hyödyntivät hänen kykyjään useammassakin elokuvassa. Tarkaksen kanssa Hattara teki peräti yhdeksän elokuvaa, Kassilan kanssa neljä filmiä, joista kaksi oli Palmu-tarinoita. Kassilan ohjaama Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) jäi Hattaran viimeiseksi filmiksi.

Hattaran uran tärkeitä filmejä ovat myös Evakko (1956) ja Anu ja Mikko (1956), Valentin Vaalan Niskavuoren naiset (1958) sekä Pikku Pietarin piha (1961). Vuonna 1970 hän näytteli pankkiryöstäjä Clyden hirveää vaimoa hittikomediassa Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika. Tekipä Hattara yhden ääniroolinkin, Seitsemän veljeksen animaatioversiossa vuonna 1976.

Television puolella Hattara työskenteli jo täkäläisen televisiotoiminnan varhaisista vaiheista lähtien aina 1970-luvun loppupuolelle saakka.

Elokuvarooleistaan Hattara totesi vuonna 2007 seuraavaa: "Ei isoja, mutta ei myöskään ihan huonoa silppua. Eikä pikkurooli muutenkaan tarkoita välttämättä vähäpätöistä – jokaisessa oli aina joku pieni juju. En ollut mikään tähti, vaan halusin olla vain hyvä näyttelijä". ¹

Filmografia

Pepe Teirikari, Jack S. Kotschak, Clive Donner ja Gerald Sanford Fusen aikaan 1970-luvun puolivälissä.

Helsinkiläistä mainoselokuvayhtiö Pohjantähti-Elokuvaa johtava Pentti ”Pepe” Teirikari tuli elokuva-alalle vuonna 1966 silkan sattuman kautta. Työskennellessään Musiikki-Fazerilla hän huomasi lehdessä ilmoituksen, jossa elokuvayhtiö etsi äänityspuolen työntekijää. Ilmoittaja oli maisteri Keijo Aaltonen Scenaria Oy:stä. – Kävin kolmessa työpaikkahaastattelussa Aaltosen luona. Pätevyys puuttui, mutta meidän yhteinen mielenkiinnon kohde oli musiikki, Teirikari muistelee puolen vuosisadan takaista tapausta toimistossaan Lönnrotinkadulla Helsingissä. Toimiston ikkunanlaudan täyttävät osa niistä palkinnoista, mitä hän on mainoselokuvillaan voittanut.

Työpaikan saatuaan Teirikari oppi tehtävänsä varsin nopeasti. – Sen aikainen äänitystekniikka ei ollut kovin monimutkaista.

Teirikarin isä teki elämäntyönsä erilaisten radio- ja äänilaitteiden parissa, joten pojan uran suuntautuminen samanlaisiin tehtäviin ei sikäli ollut mikään ihme. Kauan Teirikari ei kuitenkaan äänittäjän hommissa vanhentunut, vaan alkoi jo hyvin pian työstää itse filmimateriaalia eli tehdä mainoksia ensin leikkaajana, sitten käsikirjoittajana ja lopulta ohjaajana. Ensimmäiset leikkaustyöt olivat hyvin halvalla tehtyjä matkailuelokuvia.

– Scenaria ei ollut varsinainen mainoselokuvafirma, mutta Aaltonen oli aiemmin ollut Suomen Yhdyspankin mainospäällikkönä ja sitä kautta Yhdyspankin mainoselokuvatilaukset tulivat suoraan Aaltosen firmaan.

Samanlaisia reittejä tuli muitakin toimeksiantoja.

Teuvo Tulion ja Valentin Vaalan seurassa

Teirikarin lapsuus- ja nuoruusvuosien mieleenpainuvimmat elokuvaelämykset liittyivät erääseen helsinkiläiseen teatteriin, Kino Puistolaan, jossa myöhemmin trikkikuvaajana ja kuvaajana kunnostautunut Mauri Laaksonen työskenteli koneenkäyttäjänä. – Autoin Laaksosta kuljettamaan filmikeloja teatteriin, ja palkkioksi sain katsoa kakkosprojektorin reiästä mm. kiellettyjä länkkäreitä.

Toisinaan Laaksosella oli tosin kiire kantakapakkaan. – Kun kapakka oli kohta menossa kiinni, niin hän jätti jonkun kelan ajamatta. Hänellä oli niin taitava silmä, että hän pystyi synkassa vaihtamaan sen räpsystä seuraavaan räpsyyn, ilman, että katsoja huomasi yhden kelan jääneen välistä.

– Mauri oli helvetin hyvä jätkä, iloinen ja hyväntuulinen aina. Maurin tavaramerkki oli se, että hän kulki aina harmaassa puvussa ja kravatissa, vaikka olisi ollut sata astetta pakkasta. Scenaria Oy:ssä Laaksonen oli tiennäyttäjä, jolta kyselin kaikenlaisia kikkoja; miten lasilevylle liimataan, millä tavalla kaksoisvalotetaan, jne. Yleensä työpäivän päätteeksi hän opetti minua myöskin siihen, että mennään vähän Picniciin ja nuorin pöydässä oleva tarjoaa. Minä en voinut osoittaa nuoruutta jollekin toiselle pöydän päähän, koska siellä istui Teuvo Tulio.

Kapakoissa viihtynyt Tulio työsti samalla viimeistä filmiään, surullisenkuuluisaa Sensuelaa. – Hänellä oli kirjekuoressa suuri määrä klippejä ja klemmareita, joilla hän suunnitteli elokuvan leikkauksen.

Teirikari ja Tulio olivat paljonkin tekemisissä toistensa kanssa Tulion elokuvauran loppuun saakka. – Näin Sensuelan, kun Tulio yritti kaupata elokuvan oikeuksia, jotta olisi saanut velat maksettua. Katsoimme sen työkopion Parvisfilmin koeteatterissa.

Epäilemättä kaikkien aikojen huonoimman suomalaisen filmin oikeuksista ei kuitenkaan syntynyt kauppoja.

Teirikari ehti olla hetken aikaa Suomi-Filmin lyhyt- ja tilauselokuvaosastolla, jossa työt olivat vähissä 1960-luvun loppupuolella. Risto Orkon suuren työpöytänsä takaa johtaman firman lyhytkuvaosastolla pyöri nuorelle mainosmiehelle etäisesti tuttuja hahmoja, kuten Valentin Vaala ja tämän vakiokuvaaja Eino Heino. Vaala kävi välillä kuvaamassa kaupunkikuvia Helsingistä tehtävää suurta dokumenttia varten, joka ei tainnut koskaan valmistua. – Ehkä Vaala yritettiin pitää sillä tavalla tyytyväisenä; että oli edes jotakin tekemistä, kun tilaustöitä ei ollut.

Uransa aikana Teirikari onkin tavannut lukuisia suomalaisen elokuvan merkkihenkilöitä, suuria lahjakkuuksia ja tavalla tai toisella merkittäviä tekijöitä. Myös suomalaisen äänielokuvan isä, 1950-luvulla jo lähes kokonaan tilauselokuvien pariin siirtynyt Yrjö Norta on myös jäänyt Teirikarin mieleen. 1920-luvulla elokuvauransa aloittanut Norta oli jäänyt kehityksestä jälkeen. Palotorjuntaliitolle tehtiin valistuselokuvia, jotka Norta ohjasi. – Vanha ukko, joka tekee tällaisia töitä, tästä ei voi tulla mitään, oli Teirikarin ensimmäinen ajatus Nortasta työn touhussa. – Eikä niistä oikeastaan tullutkaan mitään. Nortalla oli kyllä oikea ote tarinanlukuun, hän tiesi, miten tämä juttu pitää kertoa, mutta oli auttamattomasti 30 vuotta ajastaan jäljestä. Otokset olivat helvetin pitkiä, ne olivat täynnä repliikkejä, niin ettei niitä voinut edes leikata lyhyemmäksi.

– Norta oli jollakin lailla sellainen herrasmiesinsinööri, mutta ei kaveerannut, ei tullut kahvihuoneeseen puhumaan paskaa jätkien kanssa tai muutakaan. Tuli tekemään sitä työtä, ja tuli pikkutarkasti kellon mukaan katsomaan tuotosta, kun joku poika oli filmin leikannut ja kommentoi sitä. Ei lainkaan räiskyvä ihminen.

Nortan viimeiseksi työksi pitkän elokuvan saralla jäikin muuan Sensuela, jonka äänittämiseen, käsikirjoittamiseen ja kuvaamiseen hän osallistui.

Jack S. Kotschak, Kari Rimaila, Nat Wachsberger ja Pepe Teirikari.

Mainos- ja dokumenttiohjaaja

Teirikarin ensimmäinen oma mainoselokuvan ohjaustyö oli Fortal C-200 -nimisen flunssalääkkeen TV-spotti, joka valmistui vuonna 1967. Myöhemmin Teirikari pääsi tekemään myös muita lääkemainoksia, mutta liiankin tehokkain tuloksin, sillä 1960-luvulla särkylääkemainoksessa ei saanut lupailla suuria. – Minä laitoin päänsärkylääkkeen mainokseen melko dramaattisen, vihlovan musiikin, joka sitten muuttuu lempeäksi ja lääkepakkaus tulee kuvaan. Sehän kiellettiin heti, koska joku katsojahan saattaisi uskoa, että se lääke todella auttaa.

Vuosien varrella Teirikari on ohjannut ja/tai tuottanut mainoksia lähes kaikelle mahdolliselle lähtien Fazerin, Teboilin ja Kemiran tuotteista Finnairille, Finlandia Vodkalle ja useille eri autonvalmistajille. Pepe-lakulle hän ei nimestään huolimatta ole mainosta tehnyt. Teirikari ei äkkiseltään keksi kuin yhden aiheen, josta ei suostuisi tekemään mainosta. – Sellainen poliittinen mainosfilmi, jonka kantaa en itse hyväksy.

Pohjantähti-Elokuvassa Teirikari on lähimenneisyydessä tuottanut mm. Valion, HKScanin, Fazerin, Veikkauksen ja Lapin kullan mainoksia. On kaupattu maitoa, makkaraa, leipää ja olutta. Ohjaajina näissä spoteissa ovat työskennelleet mm. Klaus Härö, JP Siili, Mari Mantela ja Teirikarin vanhin poika Pami. Myös tytär Pauliina on mainoselokuva-alalla.

Teirikarin viimevuotista tuotantoa oli mm. Sotaveteraanikeräyksen TV-mainos, joka jäi koko kansan tunteman Matti Raninin yli 80 vuotta kattaneen uran viimeiseksi työksi. Jälleen kerran Teirikari oli tekemisissä suomifilmin legendan kanssa, yhden viimeisistä.

Ohjaajilla toisinaan liian suuri merkitys asiakkaille

Haastattelun perusteella harvinaisen suoralta vaikuttava Teirikari myöntää, että toisinaan asiakkaat antavat liikaa painoarvoa mainoksen ohjaajavalinnalle. Ohjaajavalintaan taasen usein vaikuttavat esimerkiksi kyseisten tekijöiden edellisten pitkien elokuvien menestys. Jos takana on pari huonosti menestynyttä tai laadultaan huonoa elokuvaa, ei tällaisen ohjaajan nimi välttämättä ole asiakkaan huulilla. Toisaalta taas hyvä mainosohjaaja voi kärsiä siitä, ettei häntä tunneta yhdestäkään pitkästä elokuvasta.

Teirikari on tuottanut monien kokeneiden ja aloittelevien mainos- ja filmiohjaajien spotteja. Muutamien kanssa yhteistyö ei taida aivan heti jatkua. – Ei ole kovin hyvä juttu, jos ohjaaja katoaa jonnekin kesken kuvauspäivän.

On myös ohjaajia, jotka eivät ymmärrä rahankäyttöä ja budjetteja. – Jos puvustusbudjetiksi on laskettu tuhat euroa, niin se ei voi olla kolmeatuhatta.

Toisaalta, on myös ohjaajia, jotka poistuvat kesken kuvauspäivän aivan syystäkin. – Esimerkiksi Aleksi Mäkelä ja Markku Pölönen ovat sellaisia ohjaajia, jotka pysyvät aikataulussa ja alittavatkin sen.

Osan tuotantojensa ohjaajista Teirikari on tavannut jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Aku Louhimiehen äiti Lemmikki Nenosen hän tunsi Filmitalon ajoilta 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta. – Akun tapasin ensimmäisen kerran tämän ollessa rattaissa äitinsä työpaikalla.

Ohjaajien arvostus on muuttunut sitten Teirikarin uran alkuaikojen. –  1960-luvulla ei ryhmissämme oikein ollut ohjaajaakaan, se oli aina joku, kuka kulloinkin: Keijo Aaltonen, Ossi Skurnik, minä tai joku muu.  Usein spoteissa oli vain hymyilevät kasvot ja pakkauskuva, tai poreileva vesilasi ja pakkauskuva, tai joku simppeli animaatio, joita erityisesti Mauri Laaksonen teki ”tikkarilla”  (Arri, jossa oli ruutu kerrallaan -moottori).

–  Ensimmäinen  "oikea"  ohjaaja, jonka kanssa tein työtä  "tuottajana", oli Pekka Parikka Kennel-koiranruoan mainoksessa noin vuonna 1969. Pekka oli jo ollut Edvin Laineen apulaisohjaajana Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa, joten hänellä oli auktoriteettia.

– Tuottaja-käsitettä ei ollut lainkaan mainoselokuvatuotannossa, ennen kuin joskus 1980-luvun puolivälistä.  Sitä ennen tuottaja oli firman pomo tai tuotantopäälliköksi nimetty.  Moni vanha vääpeli, kuten Filmitalon Veikko Äikäs, oli hyvä sellainen. Armeijan kuri ja täsmällisyys.

Elohopea-filmi Oy:n vuonna 1978 ja Pohjantähti-Elokuva Oy:n viisitoista vuotta myöhemmin perustanut Teirikari on itse ollut tekemässä oman arvionsa mukaan 3 500 – 4 000 mainoselokuvaa.

Teirikari kertoo tämän päivän mainoselokuvan budjetin liikkuvan keskimäärin 40 000 ja 80 000 euron välillä, kun se vielä muutama vuosi sitten oli 80 000 ja 100 000 euron haitarilla. Säästötoimenpiteet ovat iskeneet myös mainosalalle. Siitä ja mainosalan epävarmuudesta ylipäätään huolimatta Teirikarin ura filmin palveluksessa on jatkunut jo lähes 50 vuoden ajan.