Poimintoja tulevista ulkomaisten elokuvien TV-esityksistä.

Tiedot päivitetty viimeksi 1.7. Muutokset mahdollisia.

Lyhyesti Hollywoodin ja eurooppalaisen elokuvan elävistä legendoista. Osa II.

Doris Day ja Hollywoodin kuningas

Doris Day, 90

Syntynyt: 24.3.1924 Yhdysvalloissa
Syntymänimi: Doris Mary Ann Kappelhoff
Oscarit: 1 ehdokkuus
Elokuvia näyttelijänä: 41

Iloisien musikaalien taitavana näyttelijänä ja laulajana itsestään tähden tehnyt Doris Day debytoi valkokankaalla vuonna 1948 Michael Curtizin ja Busby Berkeleyn Valtameren romanssi -musikaalin toisessa naispääosassa. Seuraavan vuoden puolella Curtiz otti Doris Dayn naispääosaan Jazzityttö-musikaaliinsa, jonka miespääosan näytteli Valtameren romanssin tavoin Jack Carson. Vuonna 1949 Day näytteli myös David Butlerin musikaalissa Tähdenlento Hollywoodissa, mutta nimi ei ollut enteellinen; Dayn suosio jatkui vahvana seuraavien viidentoista vuoden ajan.

1950-luvun alussa Day jatkoi yhteistyötä Curtizin ja Butlerin kanssa. Curtizin ohjauksessa syntyi Kirk Douglasin kanssa tehty Musiikkia veressä (1950) ja Butlerin ohjauksessa Teetä kahdelle (1950), joka oli Dayn ja tanssija-näyttelijä Gene Nelsonin ensimmäinen yhteistyö monista. Musikaaliputki jatkui Roy Del Ruthin Kevätheilalla (1950), miespääosassa James Cagney, Butlerin ohjaamalla Broadwayn kehtolaululla (1951), Del Ruthin Perheen naimahuolilla (1951) ja Tähtisateella (1951), Curtizin Lumotulla laululla (1951), Butlerin elokuvilla Pariisin huhtikuu (1952), Tytär rakastuu (1953), Tarkk'ampujatyttö (1953), Jack Donohuen Onnen myyrällä (1954), Gordon Douglasin elokuvalla Nuori sydämeltään (1954), miespääosassa Frank Sinatra, ja Charles Vidorin Laululla ilman rakkautta (1956), jossa miespääosassa oli jälleen James Cagney.

Läpimurtonsa vakavana näyttelijänä Day teki Alfred Hitchcockin Mies, joka tiesi liikaa -jännityselokuvan (1956) naispääosassa. Hitchcockin 1930-luvulla Briteissä ohjaamaan elokuvaan perustuneen uudelleenfilmatisoinnin miespääosan näytteli James Stewart. Dayn laulama "tunnuskappale" Que Sera Sera palkittiin Oscarilla. Myös Andrew L. Stonen jännityselokuva Kuolema kintereillä (1956) tehtiin vähin lauluin, mutta George Abbottin ja Stanley Donenin Pyjamaleikillä (1957) Day palasi musikaalien ja komedioiden pariin. Hollywoodin kuninkaan, Clark Gablen, kanssa Day näytteli George Seatonin komediassa Opettajan lemmikki (1958). Donenin jälkeen Day sai myös Gene Kellyn ohjaajakseen Lemmen tunnelmissa -musiikkielokuvaan (1958).

Jack Lemmonin vastanäyttelijänä Richard Quinen Hummeritytössä (1959) Day sai olla laulamatta ja Michael Gordonin ohjaamassa klassikossa Kaikki alkoi puhelimesta (1959), vastanäyttelijänä Rock Hudson, hänellä oli vain muutama laulu. Gordonin elokuva toi Daylle tämän uran ainoan Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta. Charles Waltersin ohjaamassa Älkää syökö päivänkakkaroita -komediassa (1960) lauluja oli jo enemmän ja vastanäyttelijänä tällä kertaa David Niven.

David Millerin ohjaamassa Keskiyön seitissä (1960) ei Day laulanut, ei miespääosaa näytellyt Rex Harrisonkaan. Kaikki alkoi puhelimesta -elokuvan menestyksen innoittamana Delbert Mann ohjasi Dayta ja Hudsonia komediassa Rakkaani, tule takaisin (1961) ja Norman Jewison elokuvassa Älä lähetä kukkia (1964). Jewison ohjasi myös Dayn ja James Garnerin tähdittämän Kaikki alkoi saippuasta (1963). Garnerin kanssa Day näytteli myös Michael Gordonin komediassa Sänky kolmelle (1963), kun taas Mannin ohjauksessa valmistui myös Minkin kosketus (1962), lauluton elokuva Cary Grantin kanssa. Waltersin Maailman ihanin tyttö (1962) oli jälleen musikaali.

Rod Taylorin kanssa Day näytteli Ralph Levyn elokuvassa Älkää häiritkö! (1965) ja Frank Tashlinin Pitsipöksyagentissa (1966). John Waynen kanssa tekemistään lännenfilmeistä tunnetun Andrew V. McLaglenin ohjauksessa Day yritti länkkärikomediaa The Ballad of Josiella (1967) ja Tashlinin ohjauksessa rikoskomediaa elokuvalla Caprice – vaarallinen oikku (1967), vastanäyttelijänä Richard Harris. Dayn filmiura loppui vuonna 1968 Hy Averbackin elokuvaan Missä olit kun valot sammuivat? ja Howard Morrisin komediaan Kuka on se kaveri äidin sängyssä? Samasta vuodesta alkaen hän teki televisioon The Doris Day Show'ta viiden vuoden ajan.

Doris Dayn elokuvat saivat yhteensä neljä Oscaria ja lisäksi 25 ehdokkuutta.

 
Tarkk'ampujatytön pääosassa

Promokuvassa 1950-luvulla.

Vasemmalla ohjaaja Michael Curtiz

Kirk Douglasin kanssa elokuvassa Musiikkia veressä

Doris Day ja James Stewart Mies, joka tiesi liikaa -elokuvan kuvaustauolla

Koska aika ei tunnu riittävän laajempien juttujen tekoon, seuraavassa lyhyesti Hollywoodin ja eurooppalaisen elokuvan elävistä legendoista. Osa I.

Olivia de Havilland, 97

Syntynyt: 1.7.1916 Tokiossa, Japanissa
Syntymänimi: Olivia Mary de Havilland
Oscarit: 2 voittoa, 3 ehdokkuutta
Elokuvia näyttelijänä: 48

Olivia de Havilland on suurin yhä elossa oleva Hollywood-tähti, jonka yhteistyö ohjaaja Michael Curtizin ja näyttelijä Errol Flynnin kanssa kuuluu elokuvan historian merkittävimpään. Japanissa yhdysvaltalaisille vanhemmille syntynyt de Havilland on myös viimeinen elossa oleva näyttelijä Victor Flemingin Tuulen viemästä (1939), jossa hän näytteli Melanie Hamiltonin roolin. Myös de Havillandin sisko, 96-vuotiaaksi elänyt Joan Fontaine (1917–2013), oli Oscar-palkittu näyttelijätär.

Vuonna 1935 ensimmäisen elokuvansa tehnyt de Havilland nähtiin heti samana vuonna peräti neljässä elokuvassa, joista William Dieterlen ja Max Reinhardtin ohjaama Shakespeare-filmatisointi Kesäyön unelma ja Curtizin ohjaama merirosvoseikkailu Kapteeni Blood (1935) muistetaan tänäkin päivänä lajityyppiensä valioina. Kapteeni Blood teki de Havillandista suuren tähden ja aloitti hänen menestyksekkään yhteistyönsä sekä Curtizin että vastanäyttelijänsä Errol Flynnin kanssa. Curtizin ohjauksessa de Havilland ja Flynn näyttelivät myös elokuvissa Ne 600 urhoollista (1936), Robin Hoodin seikkailut (1938, yhteisohjaus William Keighleyn kanssa), Kahteen rakastunut (1938), Dodge City (1939), Elizabeth ja Essex (1939), Santa Fen sankari (1940) ja He kuolivat saappaat jalassa (1941).

Flynn ja de Havilland nähtiin yhdessä vielä David Butlerin musiikkielokuvassa Onnen tähti (1943), jossa he näyttelivät omia itsejään muiden tähtien tavoin. Lisäksi de Havilland näytteli Curtizin ohjauksessa elokuvissa Anthony Adverse (1936, pääohjaajana Mervyn LeRoy ja kreditoimattomana Curtiz), Kultakuumeen ajoilta (1938) ja Ylpeä kapinallinen (1958).

David Nivenin kanssa de Havilland näytteli Sam Woodin Rafflesissa (1938), James Cagneyn rinnalla Raoul Walshin komediassa Kilpakosijat juhlimassa (1941), Henry Fondan parina Elliott Nugentin komediassa Sydämet harhateillä (1942) ja Bette Davisin kanssa John Hustonin elokuvassa Tässä meidän elämässämme (1942). Uran suurin vaihe kuitenkin päättyi Flynn-yhteistyön loppumiseen. de Havillandin aktiiviuran tunnettuja teoksia ovat myös Mitchell Leisenin Kuolematon rakkaus (1946), Robert Siodmakin Pimeä peili (1948), Anatole Litvakin Käärmeenpesä (1948), William Wylerin Perijätär (1949), Henry Kosterin Serkkuni Raakel (1952), Stanley Kramerin Elämän muukalainen (1955), Walter Graumanin kauhuelokuva Kiikissä (1964) ja Robert Aldrichin jännitysfilmi Murha asuu sydämessä (1964) eli Hush... Hush, Sweet Charlotte.

de Havilland teki viimeiset elokuvaroolinsa Lewis Gilbertin Hurjissa seikkailijoissa (1970), Michael Andersonin Petoksessa (1972), katastrofielokuvissa Airport '77 (1977) ja Tuhoparvi (1978) sekä Ken Annakinin Viidennessä muskettisoturissa (1979). Elokuvien lisäksi de Havilland teki kymmenkunta TV-työtä vuoteen 1988 mennessä.

Oscar-palkintonsa de Havilland sai Kuolemattoman rakkauden ja Perijättären päärooleista. Lisäksi hän oli ehdolla Tuulen viemää -elokuvan sivuosasta sekä Yö on liian lyhyt- ja Käärmeenpesä-elokuvien päärooleista.

Kirk Douglas, 97

Syntynyt: 9.12.1916 New Yorkissa, Yhdysvalloissa
Syntymänimi: Issur Danielovitch Demsky
Oscarit: 3 ehdokkuutta, elämäntyöpalkinto
Elokuvia näyttelijänä: 73

Näyttelijälegenda Kirk Douglas muistetaan parhaiten Stanley Kubrickin Spartacus-suurelokuvan (1960) nimiroolista. Kubrickin kanssa myös Kunnian polut -sotaelokuvan (1957) tehnyt Douglas oli näyttelemisen ohella myös tuottajana useissa elokuvissa. Pelkästään tuottajana hän oli mukana tekemässä John Frankenheimerin F1-elokuvaa Grand Prix'ä (1966) ja poikansa Michael Douglasin tähdittämää Viimeistä kesää (1971). Lisäksi Douglas ohjasi kaksi elokuvaa, itsensä myöskin tähdittämät Scalawagin (1973) ja Possen (1975).

Lewis Milestonen film-noirissa Paholaisnainen (1946) valkokangasdebyyttinsä tehnyt Douglas sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa Mark Robsonin Nyrkkeilysankarin (1949) pääroolista. Toinen ehdokkuus tuli Vincente Minnellin viisi Oscaria voittaneen Särkyneitten haaveitten kaupungin (1952) pääosaroolista ja kolmas Minnellin ohjaaman Vincent Van Gogh -elämäkerran Hän rakasti elämää (1956) pääosasta. Elämäntyö-Oscarinsa hän sai vuonna 1996. Minnellin kanssa Douglas kuvasi vielä Kolme rakkautta -episodielokuvan (1953) ja Italiassa Kaksi viikkoa vieraassa kaupungissa -elokuvan (1962).

Douglasin lukuisten merkkiteosten joukkoon lukeutuvat myös Michael Curtizin Musiikkia veressä (1950), Billy Wilderin Tuhansien silmien edessä (1951), Richard Fleischerin Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1954) ja Viikingit (1958), John Sturgesin Kuolemanloukku O.K. Corral (1957) ja Viimeinen juna Gun Hillistä (1959), King Vidorin Mies ilman tähteä (1955), Mario Camerinin Odysseus (1954), Guy Hamiltonin Paholaisen oppipoika (1959), Richard Quinen Uskottomat (1960), Robert Aldrichin Viimeinen auringonlasku (1961), Gottfried Reindhartin Kaupunki ilman sääliä (1961), David Millerin Ratsasta viimeinen taival (1962), John Hustonin Yhdestoista murha (1963), Frankenheimerin Toukokuun 7 päivää (1964), Otto Premingerin Ensi voitto (1965), Anthony Mannin Telemarkin sankarit (1965), Melville Shalvesonin Jättiläisen varjo (1965), René Clémentin Palaako Pariisi? (1966) ja Joseph L. Mankiewiczin Lännen kieroin kaveri (1970).

Aktiiviuransa loppupuolella Douglas näytteli Arnold Schwarzeneggerin kanssa Kaktus-Jackissa (1979), George Millerin Lumisen joen miehessä (1983), Burt Lancasterin kanssa Kovissa kavereissa (1986) ja John Landisin Oscarissa (1991) Sylvester Stallonen kanssa. 2000-luvulla Douglas on tehnyt vain kaksi elokuvaa, Fred Schepisin ohjaaman komedian It Runs in the Family (2003) ja pienen budjetin independent-elokuvan Illusion (2004), joka ei päässyt teatterilevitykseen. Televisiossa Douglas näytteli mm. Marvin J. Chomskyn Voitto Entebbessä -elokuvassa (1976).

Douglasin ensimmäinen avioliitto Diana Douglasin (s. 1923) kanssa kesti vuodesta 1943 vuoteen 1951. Anne Douglasin (syntynyt noin vuonna 1930) kanssa hän on ollut naimisissa vuodesta 1954 lähtien.

Maureen O'Hara, 93

Syntynyt: 17.8.1920 Irlannissa
Syntymänimi: Maureen FitzSimons
Oscarit: -
Elokuvia näyttelijänä: 55

173-senttinen punapää suurine silmineen erottuu edukseen elokuvasta kuin elokuvasta, eikä hän oikeastaan koskaan jäänyt toisen näyttelijän, varsinkaan miehen, varjoon. Irlannissa 17. elokuuta 1920 syntynyt Maureen FitzSimons näytteli jo lapsesta saakka, ja koefilminsä jälkeen hän sai seitsemän vuoden sopimuksen Charles Laughtonin tuotantoyhtiöltä. O'Hara ehti tehdä kaksi pientä valkokangasroolia, ennen kuin hänet jo palkattiinkin Laughtonin kanssanäyttelijäksi Alfred Hitchcockin ohjaamaan Jamaica Inniin (1939). Samana vuonna teattereihin tuli William Dieterlen ohjaama Notre Damen kellonsoittaja, jossa O'Hara sai Laughtonin lisäksi seuraa Sir Cedric Hardwickesta. Hyvät arvostelut saaneen Notre Damen kellonsoittajan myötä O'Hara oli tehnyt Hollywood-debyyttinsä alle kaksikymmenvuotiaana, ja jatkossa hänet nähtiinkin jo päärooleissa erityisesti musikaaleissa. Laughtonin kanssa O'Hara teki vielä Jean Renoirin ohjaaman Tämä maa on minun -sotadraaman vuonna 1943.

John Fordin viidellä Oscarilla palkittu Vihreä oli laaksoni (1941) aloitti kaksikon yhteistyön, joka jatkui elokuvilla Rio Grande, Hurja mieheni, Vaitelias mies ja Suuri paraati. Vuonna 1950 valmistunut Rio Grande oli "vain länkkäri" arvostelijoiden ja palkintolautakuntien silmissä, mutta Vaitelias mies sai arvostusta jo valmistuessaan ja tänä päivänä sitä pidetään yhtenä Fordin kuin myös näyttelijöidensä parhaimpana elokuvanaan. Rio Grandessa, Hurjassa miehessäni ja Vaiteliaassa miehessä pääroolin näytteli John Wayne, jonka kanssa O'Hara teki myös Andrew V. McLaglenin McLintock!:n (1963) ja George Shermanin Hurjan Jaken (1971).

Muita O'Haran suuria ja vähän pienempiäkin klassikkoelokuvia ovat George Seatonin joulutarina Susanin kääntymys (1947), Carol Reedin Miehemme Havannassa (1959), David Swiftin Disney-hitti Ansa vanhemmille (1961) sekä James Stewartin kanssa tehdyt, Henry Kosterin ohjaama Mr. Hobbs lähtee lomalle (1962) ja McLaglenin ohjaama Rancho River (1966).

Kuten melkeinpä kaikki naisnäyttelijät, joutui O'Harakin olemaan useimmiten vain naispääosassa, ei koskaan varsinaisessa pääroolissa. Waynen, Stewartin ja Laughtonin lisäksi hänen vasta- ja kanssanäyttelijöihinsä lukeutuivat mm. Errol Flynn (Kaikkia lippuja vastaan), Tyrone Power (Musta joutsen, Suuri paraati), Henry Fonda (Kuolematon kersantti), Douglas Fairbanks Jr. (Sinbad merenkävijä), Rex Harrison (Korkein panoksin), Lon Chaney Jr. (Arabian sheikki) ja Anthony Quinn (Kaikkia lippuja vastaan, Kunniavelka, Äitini on naiseni). Hitchcockin, Renoirin ja Fordin lisäksi O'Haraa ohjasivat myös mm. Sam Peckinpah, Henry Hathaway, William A. Wellman, Nicholas Ray, Jean Negulesco ja Lewis Milestone.

O'Hara teki viimeisimmän valkokangasroolinsa Chris Columbuksen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa, mutta tuottaja John Hughesin nimellä myydyssä Äitini on naiseni -draamakomediassa vuonna 1991. Kahdenkymmenen vuoden ajan hiljaiseloa pitänyt näyttelijätär palasi valkokankaalle vähintäänkin yhtä hyvissä voimin kuin oli sen jättänyt, mutta vaikka hänellä olikin elokuvan toinen pääosarooli John Candyn rinnalla, ei häntä sittemmin ole valkokankaalla nähty. Kolme televisioelokuvaa O'Hara kuitenkin vielä teki, mutta niistäkin tuorein on vuodelta 2000.

Terveysongelmistakin kärsinyt 93-vuotias Hollywood-legenda on kuitenkin edelleen ikäänsä nähden hyvissä voimissa. Hän viettää aikaansa pääasiassa Irlannissa, vaikkakin omistaa talot myös Arizonasta ja Neitsytsaarilta. O'Hara ei urallaan saanut ensimmäistäkään Oscar-ehdokkuutta, eikä häntä ole myöskään elämäntyö-Oscarilla huomioitu. O'Haran elokuvat sen sijaan voittivat yhteensä 12 Oscaria ja olivat lisäksi ehdolla 23 kertaa.

Klikkaa kuva isommaksi.

Sir Michael Caine, 81, kuvasi alkuvuodesta 1967 kolmatta Harry Palmer -agenttiseikkailua mm. Helsingissä, Turussa ja Porvoossa. Ken Russellin ohjaamassa Miljardin dollarin aivot -elokuvassa brittiagentti päätyy nimenomaan Helsinkiin, ei Venäjälle, jota vielä Neuvostoliiton aikaan Suomi ja eritoten Helsinki usein saivat valkokankaalla esittää.

YouTubesta löytyy elokuvan kuvauksissa Helsingissä nauhoitettu radiohaastattelu, jossa Caine kertoo sekä Harry Palmerin uusista kuulumisista että filmaamisesta kylmässä Suomessa. Kuvausryhmälle tuotti vaikeuksia nimenomaan kylmyys, josta varsinkaan kamerat eivät pitäneet. Suomen-kuvauksissa tuotannon täkäläisenä yhteyshenkilönä oli Åke Lindman, joka yhdessä myöhemmän vaimonsa Pirkko Mannolan kanssa nähtiin itse filmissä avustajatehtävissä. Lindman hoiti vastaavia tehtäviä myös muissa Suomessa kuvatuissa ulkomaisissa elokuvatuotannoissa.

Cainen elokuvista on Suomessa kuvattu myös John Sturgesin ohjaamaa sotafilmiä Kotka on laskeutunut (1976), John Mackenzien agenttitrilleriä Neljäs sopimus (1987) ja Terence Youngin agenttiseikkailua The Jigsaw Man (1984), jota ei Suomen teattereissa julkaistu. Sturgesin elokuva sai Suomessa 129 327 katsojaa, Mackenzien elokuva vain 9 723 katsojaa.

James Bond -elokuvien menestyksen innoittamana syntynyt Harry Palmer -elokuvasarja kertoi tavallisesta, hieman epävarmasta miehestä, josta tulee salainen agentti. Sidney J. Furien Salaisen agentin kansion (1965) aloittama elokuvasarja jatkui Guy Hamiltonin ohjaamalla Hautajaisilla Berliinissä (1967) ja Russelin Miljardin dollarin aivoilla (1968). 1990-luvulla sarjaan tehtiin vielä kaksi osaa televisioelokuvina, George Mihalkan ohjaama Tappavaa menoa Pekingissä (1995) ja Douglas Jacksonin Pietarin keskiyö (1996).

Filmisarjan kolme ensimmäistä osaa tuotti Harry Saltzman, joka löi itsensä läpi Tony Richardsonin Nuori viha- ja Kun hymy hyytyy -elokuvien sekä Karel Reiszin Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun -filmin tuottajana. Albert R. Broccolin kanssa Saltzman tuotti ensimmäiset yhdeksän Bond-filmiä.

Future Film on julkaissut Harry Palmer -sarjan elokuvista ensimmäisen ja kaksi viimeistä osaa sekä erillisjulkaisuina että yhtenä kokoelmana. Hautajaiset Berliinissä ja Miljardin dollarin aivot ovat MGM:n katalogia. Atlantic Film levittää Kotka on laskeutunut -elokuvan ja Scanbox Neljännen sopimuksen DVD-julkaisua.