Tulitikkuja lainaamassa – suomalais-neuvostoliittolainen kansankomedia
Harvasta suomalaisesta elokuvasta on niiden tekovaiheessa kirjoitettu sanomalehdissä niin paljon kuin Risto Orkon ja Leonid Gaidain ohjaamasta Tulitikkuja lainaamassa -komediasta (1980). Eniten lehdistöä kiinnostivat elokuvan rahoittamiseen ja valmisteluun liittyneet epätavalliset seikat; Elokuvasäätiölle ei kerrottu neuvottelujen sisällöstä, Opetusministeriö tuki projektia avokätisesti ja lopulta Elokuvasäätiökin, mutta vasta tiukan äänestyksen jälkeen.
Orkon ja Gaidain elokuvan pohjana oli Maiju Lassilan (oikealta nimeltään Algot Untola) vuonna 1910 ilmestynyt samanniminen klassikkoromaani, josta T. J. Särkän johtama Oy Suomen Filmiteollisuus (SF) oli tuottanut menestysfilmatisoinnin vuonna 1938. Särkän ja Yrjö Nortan yhdessä ohjaama elokuva, pääosissa Aku Korhonen ja Uuno Laakso, valmistui noin 1,1 miljoonalla markalla (nykyrahassa noin 400 000 eurolla) ja sai 422 212 katsojaa. Lipputuloja elokuva keräsi 2 033 158 markkaa (785 000 euroa), josta elokuvan myös levittäneen SF:n osuus oli 1 593 731 markkaa (579 000 euroa). Kyseessä oli siis taloudellisesti kohtalaisen kannattava hanke ja myöskin onnistunut kansankomedia.
Vuonna 1919 perustettu Suomi-Filmi Oy alkoi suunnitella Lassilan romaanista omaa 60-vuotisjuhlaelokuvaansa nelisenkymmentä vuotta Särkän filmin jälkeen. Lassila ei ollut Suomi-Filmille ja sen johtajalle Risto Orkolle uusi tuttavuus: yhtiö tuotti kirjailijan Nuori mylläri -romaanista (1912) värielokuvan vuonna 1958 Valentin Vaalan ohjaamana. Vuotta myöhemmin Suomi-Filmi ja neuvostoliittolainen Mosfilm tuottivat yhdessä Sampon, jonka miljardin markan budjetti vastaisi nykyrahassa yli 20 miljoonaa euroa. Summasta tosin valtaosa oli Mosfilmin kukkarosta. Ennen kuin Tulitikkuja lainaamassa -romaanin uusi filmatisointi saatiin ensi-iltaan, oli Suomi-Filmi jälleen yhteistyössä Mosfilmin kanssa.
Puhtaasti kotimainen elokuva
”Ensimmäistä kertaa ajattelin tätä Lassilan näytelmää Tulitikkuja lainaamassa jo monta vuosikymmentä sitten, mutta sillä kerralla asia kaatui siihen, että naapuri, Suomen Filmiteollisuus, lähti tekemään sitä ikään kuin 'sukeltaen' ja niin me ilman muuta jätimme omamme tekemättä”, Orko kertoi elokuvan ensi-illan alla ja jatkoi: ”Asia on hautunut kymmeniä vuosia, ja aina kun olen lukenut Lassilaa tai muussa yhteydessä törmännyt hänen nimeensä tai tuotantoonsa, se on uudelleen palannut mieleeni. Tekeminen kuitenkin siirtyi, sillä ainakin viime vuosikymmenellä katsottiin, että klassiset näytelmät eivät ole kelvollisia elokuvan aiheita, vaan pitää olla jotakin päivänpolttavaa, ajankohtaista, osallistuvaa jne. Siksi Tulitikut saivat odottaa uutta sytyttämistään melko kauan.”
Orkon mukaan Lassilan romaani valikoitui Suomi-Filmin juhlaelokuvaksi klassikkostatuksensa ansiosta. ”Katsoimme, että aiheen tuli olla klassinen, mutta toisaalta riittävän vahvasti hyvän tuulen ja uskon antaja, joten Lassilan Tulitikkuja lainaamassa sopi tarkoitukseemme”, hän sanoi.
Kesällä 1978 Orko kuitenkin myönsi, että juhlaelokuvaksi oli tarjolla toinenkin, nimeämättä jäänyt aihe. ”Kun me viime vuonna tuotimme Viimeisen savotan, lupasimme sen yhteydessä, että Suomi-Filmi tulee nyt jälleen olemaan tietyn tauon jälkeen jatkuvasti mukana näytelmäelokuvatuotannossa. Tämä lupaus oli tarkoitettu todesta otettavaksi”, Orko sanoi. ”Tämän vuoden tuotantoon meillä oli vaihtoehtoisesti harkittavana kaksi valmista käsikirjoitusta. Toisen aiheen toteutus lykkäytyy eräiden tekijänoikeuskysymysten takia tuonnemmaksi, ja niin päädyimme Lassilaan”, hän jatkoi.
Suomi-Filmin suunnitelmat Lassila-filmatisoinnista olivat alussa oleellisesti erilaiset kuin mitä lopputulos oli. Yhtiön oli nimittäin tarkoitus tehdä elokuva täysin kotimaisena tuotantona, mutta Elokuvasäätiölle lähetetyssä tuotantolainahakemuksessa mainittiin neuvostoliittolaisen kiinnostus projektia kohtaan, Elokuvasäätiö tekikin omalaatuisen päätöksen: tuotantolaina, 500 000 markkaa, myönnettäisiin vain, jos elokuva tehdään neuvostoliittolaisten kanssa.
Valtio tukee, ei tue, tukee...
Orkon mukaan Suomi-Filmi haki hyvin huolellisesti laaditulla hakemuksella tuotantotukea Tulitikkujen filmaamiseen Elokuvasäätiöltä. Elokuvasäätiön tuotantolautakunnan mukaan hakemus oli puutteellinen, eikä asiaa voitu ratkaista hallituksen kokouksessa toukokuussa 1978. Asian ratkaisu oli menossa kesäkuun lopulla pidettävään kokoukseen, mutta lehtitietojen mukaan Suomi-Filmi painosti säätiön hallituksen puheenjohtajaa järjestämään ylimääräisen hallituksen kokouksen asian ratkaisemiseksi.
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä Orko toi sanomalehdessä ilmi tyytymättömyytensä Elokuvasäätiön toimintaan. ”Selvää joka tapauksessa, on että tukipäätösten viipyminen romuttaa suunnitelmia, asioita ei työhön tarvittavien tekijöiden kanssa – vaikka heidät olisi jo valittukin – voi lopullisesti lyödä kiinni ennen tätä päätöstä”, Orko totesi. ”Tähän kytkeytyy myös kysymys raakafilmin hankinnasta. En tiedä, ollaanko säätiössä tästä tietoisia, mutta negatiivifilmiä ei osteta kuin aspiriinia apteekista. Sen toimitusaika on nykyisin 5–6 kuukautta”, hän jatkoi ja totesi sitten Suomi-Filmin jo hyvissä ajoin tilanneen raakafilminsä.
Kesäkuun 7. päivänä pidetyssä ylimääräisessä kokouksessa tehtiin päätös, jossa hankkeelle myönnettiin 500 000 markan (nykyrahassa 295 400 euron) laina sillä ehdolla, että Suomi-Filmi toteuttaa filmin yhdessä neuvostoliittolaisen tuottajakumppanin kanssa ja toimittaa tästä tarvittavia lisätietoja kolmen viikon kuluessa. Kun vaadittuja lisätietoja, eli yhteistyösopimusta ja kuvaussuunnitelmaa, ei näkynyt, säätiö purki lainapäätöksen. Päätöksen purettua 500 000 markan summasta siirrettiin esimerkiksi 250 000 markkaa Seppo Huunoselle Piilopirtti-elokuvaa varten, sekin summa tosin tuotantolainana. Huunosen elokuva valmistui vielä samana vuonna ja sai 235 000 katsojaa.
Lokakuussa Suomi-Filmi oli edelleen vailla valtion tukea, mutta oli jatkanut neuvotteluja neuvostoliittolaisen yhteistyökumppanin kanssa, päässyt sopimukseen ja saattoi pitää lehdistötilaisuuden, jossa projekti julkistettiin. Elokuvasäätiön edustajille oli vaadittu mahdollisuutta osallistua neuvotteluihin tarvittavien tietojen saamiseksi, mutta näin ei tapahtunut. Suomi-Filmin ja Elokuvasäätiön välisessä yhteydenpidossa edellistä olikin syytetty asioiden salaamisesta.
Suomi-Filmi oli mukana järjestelemässä Moskovaan Suomen virallista filmiviikkoa, jonne olivat vieraina lähdössä mm. ohjaajat Edvin Laine ja Jaakko Pakkasvirta, joiden tuoreet filmit olivat mukana filmiviikon ohjelmistossa. Suomi-Filmin Lassila-filmatisointi oli jo herättänyt paljon julkista ja alan sisäistä keskustelua ja eritoten vastalauseita. Yksi asian vastustajista oli Pakkasvirta, joka päätti jättää Moskovan-reissun väliin sen jälkeen, kun kuuli Orkon liittyvän matkaseurueeseen. ”Orkon toiminta on ollut sellaista sooloilua, mikä ei käy kansainvälistä yhteistyötä rakennettaessa […] Suomi-Filmin ainoana tavoitteena on ottaa rahat pois kansainvälisen yhteistoiminnan avulla”, hän kertoi Ilta-Sanomille.
Joulukuussa Suomi-Filmi haki Elokuvasäätiöltä 100 000 markan (59 080 euron) käsikirjoitustukea, jota säätiön hallitus ei myöntänyt. Vuodenvaihteen jälkeen Suomi-Filmi haki nyt kahden miljoonan markan (1 101 200 euron) tuotantotukea noin 3,3 miljoonan markan (1 817 000 euron) osuuteensa elokuvan 5–6 miljoonan markan kokonaiskustannuksista, josta puolet hoitaisi siis Mosfilm. Elokuvasäätiön tuotantotukia varten oli koko vuodelle 1979 varattu 4,7 miljoonaa markkaa (2,6 miljoonaa euroa), josta Suomi-Filmin hakema summa olisi vienyt siis lähes puolet. Niinpä Elokuvasäätiö pyysi Opetusministeriöltä ylimääräistä rahaa Lassila-filmatisointia varten.
Huhtikuussa 1979, vuosi ensimmäisen hakemuksen jälkeen, Suomi-Filmi sai tuotantotuen: 750 000 markkaa (412 950 euroa), josta puolet eli 375 000 mk (206 475 euroa) oli tuotantolainaa, joka maksettaisiin takaisin, jos elokuva tuottaisi voittoa. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan Opetusministeriö antoi hankkeelle vielä 500 000 markkaa (275 300 euroa). Erään lehtiuutisen mukaan elokuva olisi vielä huhtikuussa 1980, muutama kuukausi ensi-illan jälkeen, saanut Elokuvasäätiöltä 617 500 markkaa (304 736 euroa) tuotantotukea, mutta Elokuvasäätiön toimintakertomuksessa ei tällaisesta ole mainintaa.
Monet elokuvantekijät ja muut alan vaikuttajat olivat koko ajan Suomi-Filmin ja Mosfilmin hankkeen tukea vastaan. Yksi sitkeimmistä vastustajista oli Reppufilmin ohjaaja-tuottaja ja Elokuvasäätiössä istunut Anssi Mänttäri, joka sai luettavakseen filmin käsikirjoituksen ja totesi sen olevan ”taiteellisesti täysin ala-arvoinen”. Hänen suurin huolenaiheensa oli se, että vähäiset varat menisivät yhteistyöelokuvaan, joka ei työllistäisi montaakaan suomalaista. Kaiken lisäksi hänen mielestään filmin olisi voinut tehdä täysin suomalaisena tuotantona noin 2,5 miljoonalla markalla (1,4 miljoonalla eurolla).
Suomi-Filmi sai tukensa ja saattoi aloittaa elokuvan tuotannon, jonka valmistelut olivatkin jo pitkällä.
Kaksi ohjaajaa
Tulitikkuja lainaamassa -elokuvan päätekijöissä ei montaa suomalaista ollut. Risto Orko ohjasi ja käsikirjoitti yhdessä Leonid Gaidan kanssa, Kare Orko tuotti yhdessä German Kyrlovin kanssa, kun taas käsikirjoitusryhmään kuuluivat lisäksi Tapio "Roy" Vilpponen ja Vladlen Bahnov. Vilpponen piirsi lavasteet yhdessä Feliks Jasykevitshin kanssa ja lisäksi suunnitteli myös puvut. Kuvaaja, leikkaaja ja maskeeraajat olivat kaikki neuvostoliittolaisia.
Suomalaistekijöistä mainittakoon myös Olavi Tuomi (B-kuvaaja ja Orkon apulaisohjaaja), Gunnar Friman (B-kuvaaja) sekä Matti Lehtonen ja Pertti Salo (äänittäjäryhmän suomalaisosapuolet).
Näyttelijävalinnoissa suosittiin neuvostoliittolaisia. Pääosiin Antti Ihalaiseksi ja Jussi Vataseksi palkattiin Jevgeni Leonov ja Vjatseslav Nevinnyi, kun taas suurimmat suomalaisroolit olivat Anna-Liisa Ihalaista näytelleellä Rita Polsterilla, tämän roolihahmon sukulaisnaisella Ritva Valkamalla, Kauko Helovirralla konstaapelina, Leo Lastumäellä Partasena, Pekka Autiovuorella Turtiaisena ja Olavi Ahosella Huttusena. Niinpä monet rooleista jouduttiin Suomen elokuvateattereita varten jälkiäänittämään: Aarno Sulkanen antoi äänensä Vataselle, Martti Tschokkinen Ihalaiselle, Heikki Kinnunen Tahvo Kenoselle ja niin edelleen.
Orkon mukaan elokuvan päärooleihin otettiin neuvostoliittolaiset näyttelijät käytännön syistä, koska suomalaiset näyttelijät olisivat elokuun kuvausten aikaan jo työssä teattereissa.
Kahden ohjaajan yhteistyöstä ja työnjaosta Orko kertoi seuraavaa: ”Kun elokuvalla on kaksi ohjaajaa, Gaidai ja minä, ja molemmilla tasaveroiset oikeudet, on selvää, että täytyi löytää kompromisseja, katsoa kummankin näkemys asiasta ja sen perusteella ratkaista, mihin tyyliin filmi tehdään. On luonnollista, että jos olisimme tehneet elokuvan omin voimin, minä ohjaajana, se olisi ollut vahvasti enemmän liperiläinen ja lassilamainen. Nyt se lähti kansainväliselle tielle.”
Kansainvälisellä tiellä Orko tarkoitti nopeutta, jota hän piti nykyaikaisena. ”Olimme itsekin ajatelleet nopeuttaa filmin kulkua, eikä siihen tyyliin kuin täällä Lassilaan on usein kytketty, jossa kysytään tänään ja vastataan huomenna. Tempoa vilkastuttaen katsoimme voivamme mahduttaa elokuvaan enemmän ja saada siitä nykypolvea ja ennen kaikkea nuoria puhuttelevampi. Mosfilmin käsikirjoituksentekijät olivat kanssamme täysin samaa mieltä ja jopa sitten ylittivätkin meidän näkemyksemme. Teimme uusia kompromisseja, vauhtia lisättiin, henkilöitä nuorennettiin, mutta nuoruuden raja kulki siinä, että karaktääriroolit säilyivät, vaikka ei mentykään akka ja ukko -linjalle, joita me olemme tottuneet Lassilalla tapaamaan. Lähdimme siis esittämään suomalaista huumoria sellaisessa muodossa, jota ymmärretään ei ainoastaan Neuvostoliitossa, vaan joka suunnalla ja silloin kyllä täytyy jättää nuo savolaiset ukot ja akat rauhaan, niin hyviä tyyppejä kuin ne ovatkin. Tässä suhteessa minä luotan neuvostonäkemykseen, sillä he pitävät tästä Lassilan näytelmästä ja tuntevat sen varsin hyvin, kun me taas saatamme olla ”paikkakuntasokeita”, liiaksikin vanhoihin ympyröihin sitoutuneita.”
Orko oli erittäin kokenut elokuvamies, joka tuli elokuvateollisuuteen vuonna 1933, palkattiin heti kohta Suomi-Filmin tuotantopäälliköksi ja siitä hän eteni lopulta yhtiön omistajaksi. Vuosina 1933–1943 Orko ohjasi kaksitoista pitkää näytelmäelokuvaa ja yhden pitkän dokumenttielokuvan, niiden joukossa Siltalan pehtoorin (1934) ja Jääkärin morsiamen (1938) kaltaisia hittejä. Ryhmy ja Romppaisen (1941) jatko-osa Jees ja just (1943) jäi sitten pitkäksi aikaa hänen viimeiseksi näytelmäelokuvan ohjaustyökseen; kun hän kesällä 1979 aloitti Tulitikkujen kuvaamisen, oli edellisestä ohjaustyöstä ehtinyt kulua 35 vuotta ja miehellä oli ikää 79 vuotta. 80-vuotispäiviä vietettiin pian kuvausten päätyttyä. Orkon mukaan paluu ohjaajaksi tuntui ”hauskalta, pelkästään hauskalta”, vaikka työpäivät olivatkin pitkiä.
Gaidai (1923–1993) oli Orkoa lähes neljännesvuosisadan verran nuorempi neuvostoliittolainen komediafilmien ohjaaja, jonka lyhytelokuva kilpaili Cannesin filmifestivaalien palkinnosta 1961. Jo sitä ennen hän oli ohjannut pitkiäkin elokuvia, mutta suurimmat menestyksensä hän saavutti vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen. Operaatio ”Y” ja muita Shurikin seikkailuja (1965), Morsiamen ryöstö kaukasialaisittain (1967), Briljanttikäsi (1969) ja 12 tuolia (1971) olivat kaikki pidettyjä ja katsottuja filmejä, jotka pyörivät Suomenkin teattereissa, niistä ainakin viimeinen varsin vaatimattomalla yleisömenestyksellä.
Tällaisen suomalais-neuvostoliittolaisen tai neuvostoliittolais-suomalaisen yhteistyöelokuvan ohjaaminen ei kuitenkaan ollut Gaidaille vastenmielistä, pakkopullaa. ”Olin sopivasti vapaana, kun sain ehdotuksen ryhtyä tämän yhteistyöelokuvan ohjaustyöhön”, hän kertoi. ”Olen nyt ensimmäistä kertaa ulkomailla työssä.”
Gaidai tunsi Lassilan romaanin jo entuudestaan ja oli jopa nähnyt Särkän ja Nortan vuoden 1938 filmatisoinninkin. ”Meillä on siitä loistava Mihali Zoshtshenkon käännös, saman miehen, jonka kertomuksista olen tehnyt [Ei voi olla totta! -elokuvan]”, hän kertoi Lassilan romaanista. ”Suomalainen huumori on hyvin omalaatuista. Se ei kuitenkaan ole pääasia: mielestäni huumori ei ole maantieteellinen käsite. Sillä on yksi kriteeri – naurattaako vai ei.”
Omien muistikuviensa mukaan Gaidai oli nähnyt elokuvaversion noin vuonna 1949. ”Ei se huono ollut, en halua sitä ainakaan kovin kirpeästi arvostella. Sanotaan vaikka, että se oli tyypillinen oman aikansa tuote, jossa ei läheskään hyödynnetty sitä rikasta materiaalia, jota Lassilan teos tarjoaa. Erityisesti on muistikuvissani vaikutelma, että tuossa elokuvassa ei läheskään riittävästi esitelty Suomen luonnon kauneutta. Senkin haluamme saada mukaan todella kukkivana näihin uusiin Tulitikkuihin.”
Orko kuvaili omaa ohjaajanäkemystään komedialliseksi, kun taas ”Gaidain – joka on Mosfilmin musikaalis-eksentrisen ryhmän johtaja – linjaa voi luonnehtia parhaiten 'gaidaimaisuudeksi'. Hän esim. rakastaa trikkejä sovittaen niitä ohjaajan työhönsä.” Tulitikkuja lainaamassa -elokuvan hauskimmat osuudet ovatkin mykkäelokuvaa mukailevat nopeutetut, repliikittömät jaksot.
”Olemme antaneet toisillemme periksi siten, että minä olen paikoin pitänyt maalaiskaraktäärin lähellä ja hän on vuorostaan saanut kohdittain eksentrisyytensä näkyviin. Elokuva on myös vahvasti musiikkipitoinen. Alussa ja lopussa on pieni kuvaava laulu ikään kuin kehyksenä elokuvalle ja muutenkin musiikkia on siroteltu joukkoon aika paljon – ja hyvää musiikkia”, Orko kertoi elokuvan valmistuessa.
Orko ja Gaidai kommunikoivat tulkin välityksellä, joskin Orko puhui myös ”hieman venäjää”. ”Jos Orkolla on huomauttamista, hän puhuu. Jos minulla on toivomuksia suomalaisille näyttelijöille, minä puhun. Tietysti on kaikenlaisia hankaluuksia, kun näyttelijät puhuvat eri kieliä”, Gaidai sanoi. Orko sanoi kummankin vastaavan siitä osa-alueesta, minkä luulee tuntevansa.
Ihalaista näytelleen Jevgeni Leonovin muistellessa elokuvan tekoa reilut kymmenen vuotta myöhemmin, hän kertoi suomalaiskollegoiden ihmetelleen hänen tapaansa väitellä ohjaajan kanssa ja ehdottaa tälle omia ratkaisujaan. ”On sanottava, että improvisoin mielelläni ja saatan kuvauksen aikana keksiä yhtä ja toista ja lisätä roolisuoritukseen oman suolani”, hän sanoi.
Orko oli paikalla myös elokuvan studiokuvauksissa ja vastaavasti Gaidai oli mukana myös elokuvan ulkokuvauksissa.
Kuvaukset
Elokuvan kuvaukset aloitettiin 4. kesäkuuta Mosfilmin studiolla Moskovassa, jossa pantiin purkkiin kaikki elokuvan studiokuvaukset. 27. heinäkuuta siirryttiin Karttulan Riuttalan talomuseoalueelle filmaamaan ulkokuvia, joiden kuvaaminen päättyi syyskuun alkupuolella Porvoossa. Elokuvaa kuvattiin myös Ristiinassa Pien-Toijalan talomuseossa ja Mäntsälässä Sepänmäen käsityöläisalueella. Orkon mukaan kuvauspaikkoja etsittäessä ajettiin 7 000 kilometriä ympäri Suomea, mutta ”uskomattoman vähän [näytti] enää olevan ajan henkeen sopivia kuvauspaikkoja”.
Marraskuussa vuorossa oli elokuvan jälkiäänitystyöt Mosfilmin studiolla. Siellä tehtiin ensin suomenkielinen dubbausversio ja sen jälkeen omat versionsa Neuvostoliiton maiden kielille.
Tuotantokustannuksista ja katsojaluvuista
Lehdet kirjoittelivat tähtitieteellisestä budjetista ja jo mainitut tiedot Elokuvasäätiön ja Opetusministeriön tukirahoista olivat monien lehtien palstalla. Tarkkaa summaa Orko ei julkisuudessa kertonut. ”Varmasti tämä on kallis filmi, jos lasketaan molempien maiden menot yhteen. Kun elokuva tehdään huolella pyrkien sekä teknisesti että taiteellisesti korkeaan tasoon, jokainen yhteistyöelokuva tulee Suomelle kalliimmaksi kuin että se tehtäisiin yksin kotimaassa. Suomi-Filmin osalta se maksoi pitkälti ylti 3 miljoonaa markkaa, mutta kun ajatellaan levikkiä, niin se on suhteellisesti niitä halvimpia elokuvia”, hän sanoi ja totesi, että neuvostoliittolainen tuottajaosapuoli arvioi elokuvan saavan siellä ”vähintään 50 miljoonaa katsojaa”. ”Jos tähän lisätään SEV-maat, joihin heillä on myyntioikeus ynnä muu maailma, joka on jaettu meidän molempien kesken, liikutaan katsojaluvuissa, jotka ovat 50 ja 100 miljoonan välillä. Se on ainutlaatuista meikäläiselle filmille. Ja eiköhän sitä täälläkin jonkin verran katsota, ne luvut tulevat sitten lisää. Kosketushinnaksi tulee näin ollen ainutlaatuisen halpa”, Orko totesi.
”Jonkin verran” Tulitikkuja lainaamassa -filmiä käytiinkin katsomassa, mutta ei paljon. Helsingissä pidetyssä kutsuvierasensi-illassa nähtiin mm. tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Elokuva laskettiin teattereihin kuudella esityskopiolla 18. tammikuuta 1980 melkeinpä yksimielisen tyrmäävien kritiikkien saattelemana. Kaikenikäisille sallittu kansankomedia sai sittenkin vain 68 205 katsojaa, eli lähes 355 000 katsojaa vähemmän kuin vuoden 1938 filmatisointi, jonka valmistuessa kotimaiset elokuvat toki olivat ylipäätään suositumpia. Mutta huonosti ei kotimaisella elokuvalla mennyt myöskään vuonna 1980: vuoden kaksi katsotuinta filmiä olivat molemmat kotimaisia, Tapio Suomisen Täältä tullaan, elämä! (1980) ja Spede Pasasen Tup akka lakko (1980), ja viiden kärkeen mahtui vielä Rauni Mollbergin Milkakin (1980). Näihin verrattuna Tulitikkuja lainaamassa oli auttamattoman vanhentunut; nuorisolle ja vanhemmillekin suunnattu elokuva ei voinut kilpailla nuorisosta Suomisen filmin kanssa, ”koko kansasta” Speden filmiä vastaan tai varttuneemmasta yleisöstä Mollbergin Timo K. Mukka -filmatisoinnin kanssa.
Tulitikkuja lainaamassa oli vuoden 1980 kaikista ensi-illoista 31. katsotuin ja kotimaisistakin vasta kuudenneksi katsotuin. Huomattavasti paremmin meni mm. Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Tulipää, erittäin suurella budjetilla tehty elämäkerrallinen elokuva Lassilasta, jolle katsojia kertyi 164 039.
Suomi-Filmin tuottamalle ja levittämälle, pitkälti myös omissa teattereissa esitetylle elokuvalle kertyi lipputuloja vain 785 646 markkaa, eli nykyrahassa 387 716 euroa, kun Suomi-Filmin osuus tuotantokustannuksista oli 2 987 770 markkaa (1 645 066 euroa). Tästä Elokuvasäätiön ja Opetusministeriön tuen osuus oli 1 250 000 markkaa (688 250 euroa). Koska elokuva tuotti Suomi-Filmille 963 561 markan (475 517 euron) tappiot, Elokuvasäätiö ei perinyt takaisin 375 000 markan tuotantolainaa, joka oli maksettava vain, jos filmistä tuli voitollinen.
Mosfilmin edustajien haaveet 50–70 miljoonasta neuvostoliittolaisesta katsojasta jäivät haaveiksi, vaikka syyskuussa 1980 sikäläisen ensi-illan saanut elokuva lopulta kelpasikin 34,3 miljoonalle katsojalle.
Tulitikkuihin päättyivät sekä Suomi-Filmin, Risto Orkon että Kare Orkon taival pitkien näytelmäelokuvien tuottajina. Yhtiön aiemmin mainittu edellinen tuotanto, Edvin Laineen ohjaama Kalle Päätalo -filmatisointi Viimeinen savotta (1977) olisi sittenkin ollut komeampi päätös Suomi-Filmin tarinalle tuotantoyhtiönä. Alle miljoonalla nykyeurolla tuotettu elokuva sai 497 346 katsojaa ja lipputuloja kertyi lähes 3,5 miljoonan euron edestä.
Lähteet:
Uusi Suomi 1.6.1978, 12.11.1978, 22.11.1978, 17.1.1980,
Suomenmaa 9.4.1980
Demari 13.7.1979
Ilta-Sanomat 18.1.1980
Lehtiset 1/1980
Valkeakosken Sanomat 15.3.1980
Pietarin Sanomat 6.12.1992
Helsingin Sanomat 6.1.1979, 9.3.1979, 3.7.1979, 15.11.1979
Savon Sanomat 22.11.1978, 25.2.1979, 8.5.1979
Kaleva 3.8.1979, 11.11.1979
Aamulehti 23.8.1979
Seura 29/1979
Elonet
Tuntematon ystävä – kansainvälinen kotimainen rikoselokuva
Åke Lindman ja Anne Pohtamo Tuntemattomassa ystävässä. Yle Kuvapalvelu.
Susikoski on yksi suomalaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimmista nimistä. Mauri Sariolan (1924–1985) yli kolmessakymmenessä romaanissa ja useissa lehtien jatkokertomuksissa seikkaillut poliisimies on ollut päähenkilönä useammassa romaanissa kuin Reijo Mäen luoma Vares, mutta siinä missä Vareksesta on tehty yhdeksän elokuvaa, on Susikoski nähty valkokankaalla vain kahdesti.
Ensimmäisen kerran Sariolan teos päätyi elokuvan aiheeksi 1950-luvun lopulla. Yrjö Norta, suomalaisen äänielokuvan isä, teki pitkän tauon jälkeen vielä yhden, viimeiseksi jääneen elokuvansa Sariolan Rotat pois laivasta -romaanista (1956). Susikoski-romaanisarjan toisen osan filmatisointi syntyi hyvin halvalla ja erittäin pienellä kuvausryhmällä. Norta itse ohjasi, käsikirjoitti, tuotti, kuvasi, leikkasi, lavasti ja äänitti. Susikosken rooliin hän palkkasi filmiuraansa aloittelevan Ismo Kallion. Vuonna 1959 valmistunut elokuva sai nimekseen Kolmas laukaus. Yleisömenestystä teoksesta ei tullut.
Kolmannen laukauksen jälkeen saatiin odotella lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin Susikoski seuraavan kerran nähtiin valkokankaalla – ja toistaiseksi se on myös jäänyt viimeiseksi kerraksi. Näiden kahden filmin lisäksi Sariolan teoksista on filmattu vain Totuus on armoton -romaani, jonka elokuvasovituksen legendaarinen Valentin Vaala ohjasi viimeisenä pitkänä filminään vuonna 1963. Siitäkään ei tullut yleisömenestystä.
Fennadan ja Filmi-Jatan Susikoski-hankkeet
1960-luvulla Matti Kassila oli ohjannut peräti neljä Komisario Palmu -dekkarielokuvaa, joista kolme ensimmäistä pohjautuivat Mika Waltarin romaaneihin. Komisario Palmujen menestys ei kuitenkaan synnyttänyt uusien kotimaisten rikoselokuvien aaltoa, ja 1970-luvullakin niitä tehtiin vain muutamia. Maunu Kurkvaara ohjasi Kujanjuoksun (1971) ja Mikko Niskanen Kahdeksan surmanluotia (1972) – molemmat pohjautuivat todellisiin veritöihin. Niskasen TV-sarjan ja sen pohjalta tehdyn elokuvan pääosassa oli nimenomaan surmaaja, ei poliisi, jonka roolista tulee tärkeä vasta teoksen lopussa. Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla (1973) oli dokumenttityyliin tehty, mutta täysin fiktiivinen kertomus yt-neuvotteluja seuraavasta verityöstä. Jotaarkka Pennasen Mommilan veriteot 1917 (1973) taasen kertoi tositapahtumiin pohjautuvan tarinan Alfred Kordelinin murhasta.
1970-luvun puolivälissä Fennada-Filmi, joka oli tuottanut kolme neljästä Palmu-filmistä, suunnitteli Sariolan Susikosken ajojahti -romaanin (1974) filmaamista. Elokuvan ohjaajaksi oli lupautunut TV:n palveluksessa ollut Åke Lindman (1928–2009), jonka edellisestä elokuvaohjauksesta oli ehtinyt kulua jo kymmenisen vuotta. Kun Fennada-Filmin hanke kariutui, ryhdyttiin Pentti Helanteen (1934–2010) Filmi-Jatassa ja Dennis Livsonin (1946–2013) tuotantoyhtiössä suunnittelemaan omaa Susikoski-filmiä. Tapausta läheltä seuranneen henkilön mukaan mainosalalla työskennellyt ja 1990-luvulla kansanedustajaksi valittu Väinö Saario (1942–1996) oli alkujaan esitellyt Susikoski-filmin idean Fennadalle ja sen jälkeen Filmi-Jatalle.
Ohjaajaa etsiessään Helanne muisti näkemänsä Mies astui junasta -elokuvan. – Helanne otti yhteyttä: ”Tekisimme sinun kanssasi pitkän elokuvan, joka perustuisi johonkin Mauri Sariolan Susikoski-kirjaan. Saat tästä kokonaisen pinon. Lue kaikki ja mieti, olisiko ainesta – saat itse valita”. Tämä tapahtui muistaakseni 1975 tai -76, ohjaaja Lars G. Thelestam kertoo nyt, 37 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen.
– Siis selvä kaupallinen tilaustyö. En ollut hirveän yllättynyt, koska olin pari vuotta aikaisemmin saanut Sveriges Televisionilta samankaltaisen tarjouksen liittyen Stieg Trenterin dekkareihin. Silloin luin myös kaikki ja sanoin, että nämä kaikki ovat elokuvan kannalta täysin vanhentuneet. Muut [ohjaajat] tekivät sitten kuitenkin kaksi tai kolme kappaletta.
– Olin jo tekemässä Sariolan kohdalta saman päätöksen, kun keksin, että se vakuutushuijaus, josta Sariola mainitsee kirjassaan Susikoski virittää ansan, saattaisi olla käyttökelpoinen. Mutta itse poliisihahmo ei kiinnostanut. Sariola kertoo itse huijareista vain ohimennen, mutta minä keksin, että tehdäänpä heistä päähenkilöt ja kehitetään heidän välille pääkonflikti. Susikoski olisi vain poliisi, joka juoksee aina perässä, myöhässä. Laadin tämänkaltaisen synopsiksen, jonka Helanne hyväksyi. Kirjoittajatiimiin liittyivät Matti-Juhani Karila ja Ismo Sajakorpi. Seurasi melko pitkäveteinen muokkaustyö monine yhteisine istuntoineen. Taisi olla vielä joku neuvoa antava dramaturgikin mukana.
Helsingissä syntynyt Thelestam oli lähtenyt Ruotsiin, opiskellut siellä elokuva-alaa ja tehnyt kaksi pitkää filmiä, jotka nähtiin myös Suomen teattereissa. Esikoisohjaus Mies astui junasta (1974) kilpaili Berliinin filmifestivaalien pääpalkinnosta ja voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Jussin. Siinä samalla hän oli päässyt työskentelemään Hollywood-näyttelijän kanssa: filmin pääosassa nähtiin yli 100 TV-roolia ja kymmeniä elokuvia tehnyt Clu Gulager,
– Olin jo ennen kuin pääsin Svenska Filminstitutetin elokuvakouluun saanut Yleisradiossa perusteellisen, vain minulle suunnatun radio- ja TV-ohjaajakoulutuksen 1964–1966, jonka jälkeen minulle tarjottiin vakituista TV-ohjaajan paikkaa. Koska Ruotsin elokuvakouluun pääseminen oli suomalaiselle valtava saavutus (300 hakijasta valittiin 4 ohjaajaoppilasta) kieltäydyin Ylen tarjouksesta varsinkin huomioonottaen sen, että arvelin Ruotsin puolelta löytyvän paremmat mahdollisuudet pitkien elokuvien tekoon. Åke Lindman sai sitten sen ohjaajapaikan, jota minä en huolinut.
Kahden Ruotsissa ja yhden Suomessa tehdyn pitkän elokuvan perusteella Thelestam ei näe suurta eroa näiden kahden maan elokuvanteon välillä. – Esimerkiksi ohjaaja saattaa saada yhtä helposti kummallakin taholla potkut. Helanne oli kuitenkin paljon omavaltaisempi tuottaja kuin Bengt Forslund, joka aina neuvotteli ensin minun kanssani esim. raha-asioista. Mainitsen kaksi tapausta Gangsterfilmenin (Mies astui junasta) kuvauksista. Soitin Forslundille: ”Olen tehnyt pahan miehitysvirheen. Siitä pikkupojasta en saa mitään irti. Pitää vaihtaa.” Bengt: ”Miten monta päivää olette häntä kuvanneet?” ”Kaksi.” ”Okei, saat vaihtaa, minä maksan kahdesta lisäpäivästä.” Tuli tapaus Lou Castel. ”Se saatana ei suostu tekemään kohtauksia, jotka on tarkoin määritelty käsiksessä. Sitä paitsi sen ruotsin kieli on täysin italialaisvoittoinen”. Tällä kertaa Forslund sanoi ei. ”Se maksaa kuule aivan liikaa. Sinun on pakko tulla sen kanssa jotenkin toimeen. Leikkaa pois huonot kohtaukset ja dubbaa muut!”
Syytä Filmi-Jatan kiinnostukseen Sariolan teoksen filmaamiseen Thelestam pitää yksinkertaisena. – Tuottajat tietysti ajattelivat vain rahaa, jolloin paljon luettu Sariola oli luonnollinen keksintö. Näinhän se aina on: suositusta kirjasta muokataan elokuva, joka toivon mukaan luo rahaa.
Sariolan Hyvästi, Sammatin kuu -päiväkirjan (1987) mukaan hän sai filmatisointioikeuksista 15 000 markkaa (nykyrahassa alle 9 000 euroa).
Bruno O'Ya ja Nanny Westerlund. Yle Kuvapalvelu.
Kansainvälinen kotimainen
Thelestamin, Sajakorven ja Karilan käsikirjoitus Susikoski virittää ansan -romaanista sai nimekseen Tuntematon ystävä, joka nähdään elokuvan alkuteksteissä sekä suomeksi että englanniksi ja ruotsiksi. Itse alkutekstit ovat englanniksi, tosin pienin virhein, kun production-sana on kirjoitettu toistuvasti produktion-muodossa ja niin edelleen.
Suomeen ja pienin, mutta merkittävin osin Marokkoon sijoittuvassa elokuvassa kerrotaan ulkomaalaisesta huijaripariskunnasta, Karen ja Bruno Lindénistä, jotka tehtailevat henkivakuutuksia erilaisin keinoin syrjäytyneille ihmisille, tappavat nämä ja korjaavat henkivakuutusrahat itselleen. Ensimmäiseksi uhriksi valikoituu entinen rakennusmestari ja nykyinen rappioalkoholisti, jonka jäätyä auton alle Karen käy lunastamassa henkivakuutusrahat itselleen. Kuolemantapausta selvittämään saapuva rikoskomisario Susikoski on tapauksesta äimän käkenä, mutta onnekkaiden sattumien kautta motiivit ja tekijät tulevat hänen tietoonsa. Siinä on apuna vanhan oikeuslääkäriystävän kaunis tytär.
Filmin loppu sijoittuu Marokkoon, jossa kuvattaessa suomalaisella kuvausryhmällä riitti ongelmia paikallisten yhteistyökumppaneiden ja viranomaisten kanssa. – Joo, Marokko oli täyttä helvettiä. Rehellisinä suomalaisina emme ymmärtäneet, että monessa kohtaa olisi ollut lahjusten paikka. Siksi mm. poliisit kronglasivat, oivalsimme jälkeenpäin, ohjaaja kertoo.
Karenin roolissa elokuvassa nähdään brittiläinen Kate O'Mara (1939–2014), Brunona virolainen Bruno O'Ya (1933–2002), Susikoskena Åke Lindman ja oikeuslääkärin tyttärenä Anne Pohtamo, joka vuonna 1975 valittiin Miss Universumiksi. Muissa merkittävissä rooleissa nähtiin Jukka-Pekka Palo ja Nanny Westerlund (1895–1989) mahdollisina tulevina uhreina sekä oikeuslääkärinä Kauko Helovirta (1924–1997). Ensimmäisen uhrin roolin näytteli Risto Mäkelä (1924–1992).
Westerlund, joka sai sivuosastaan Tuntemattoman ystävän ainoan Jussin, oli nähty valkokankaalla edellisen kerran mykkäelokuvan aikaan 1920-luvulla. Svenska Teaternissa näytellyt Westerlund oli Thelestamille tuttu jo ennestään.
Ennen O'Maraa elokuvan naispääosaan haviteltiin Hitchcockin Vertigosta tuttua Kim Novakia ja pääosin televisiossa työskennellyttä Gayle Hunnicuttia. Novakin 600 000 markan (nykyrahassa noin 355 000 euron) palkkiopyyntö oli luonnollisestikin suomalaiselle elokuvalle liian kova.
– Kate oli minun ehdotukseni, Bruno Helanteen. En muista mistä Helanne hänet keksi – [Bruno] oli mm. Puolassa suosittu laulaja. Bruno kyllä osasi auttavasti sekä suomea että englantia. Hänen suomen kielensä oli kuitenkin niin virolaisvoittoista, että vähän nauratti. Eihän se käynyt päinsä kun kyseessä oli vaarallinen roisto, joten päätimme dubata [suomenkieliset repliikit puhui Pertti Roisko], kun hänen suomen kielensä ei ottanut kuvausten aikana parantuakseen, johon olimme (ja Bruno myös) luottaneet. Muistaakseni minulla oli Kate O’Mara mielessä jo käsikirjoitusvaiheessa, Thelestam muistelee.
– Varmaan keskustelimme muistakin casting-vaihtoehdoista, mutta niistä minulla ei ole muistikuvia. Jukka-Pekka Palo teki Tuntemattomassa ensimmäisen elokuvaroolinsa minun ehdotuksesta. Hänen osassaan tavattiin muitakin kandidaatteja – en viitsi kertoa nimiä.
Elokuvan valmistumisen aikoihin O'Ya kertoi Ylen radiohaastattelussa tavanneensa Thelestamin ja Helanteen Tukholmassa, jolloin hänelle tarjottiin Susikosken roolia. Thelestamin mukaan tämä ei pidä paikkansa: O'Ya oli alusta alkaen tulossa pääroiston rooliin.
Kahdesta ulkomaisesta näyttelijästä O'Mara oli suomalaisille tutumpi, olihan hänet hiljattain nähty Testamentti-nimisessä televisiosarjassa ja sivuroolissa Blake Edwardsin Romantiikan siemenessä (1974). O'Maran krediitteihin lukeutuu myös Roy Ward Bakerin vampyyrielokuva Kuolleiden intohimot (1970). Parimetrinen O'Ya puolestaan oli näytellyt useissa neuvostoliittolaisissa elokuvissa.
Lindman, joka oli naimisissa missistä näyttelijäksi edenneen Pirkko Mannolan kanssa, oli Suomen Filmiteollisuuden päivinään tykännyt huonoa tuottaja T. J. Särkän mieltymyksestä palkata missejä elokuviensa näyttelijärooleihin niin sanottujen oikeiden näyttelijöiden sijaan. Tuntemattomassa ystävässä Lindman joutui jälleen näyttelemään yhden missin kanssa, kun elokuvadebyyttinsä tehnyt Pohtamo nähtiin Lindmanin Susikosken ihastuksen roolissa.
– Pohtamo oli osassaan mielestäni onnistunut. En tiennyt, että Lindman väheksyi missejä; se ei ainakaan mitenkään näkynyt heidän yhteistyössään. En pitänyt Åke Lindmanista (meillä oli ollut kränää, kun hän teki jatko-osia ruotsalaiseen TV-sarjaan, jonka ensimmäiset kuusi osaa minä ohjasin), mutta hän oli näyttelijänä ammattilainen (ohjaajana heikompi). Minäkin olen ammattilainen, joten yhteistyömme sujui ammattimaisesti. Åke sen sijaan riensi heti ensi-illan jälkeen kertomaan lehdistölle, minkä paskaelokuvan olin tehnyt. Se ei ollut ammattimaista, Thelestam toteaa.
Kate O'Mara ja Jukka-Pekka Palo. Yle Kuvapalvelu.
Nopeasti kohti ensi-iltaa
Ulkomaisista näyttelijöistä ja Marokon-kuvauksista huolimatta Tuntemattoman ystävän tuotantokustannukset pysyivät kurissa. 2,4 miljoonan markan tuotantokulut vastaavat nykyrahassa 1,4 miljoonaa euroa, joka on hyvin lähellä nykypäivän kotimaisten elokuvien keskimääräistä budjettia, mutta 1970-luvun kotimaisista elokuvista Tuntematon ystävä oli kuudenneksi kallein. 800 000 markkaa elokuvan budjetista tuli Elokuvasäätiöltä, jonka lisäksi rahaa tuli elokuvan TV-oikeudet ennakkoon ostaneelta MTV:ltä.
– Helanne säästeli ja minä kuvasin nopeasti. Ei se budjetti loppujen lopuksi sen ajan oloissa kauhean niukka ollut. Kuvauksia valmisteltiin kuitenkin huolellisesti. Kävimme esimerkiksi Teneriffalla katsomassa, saisimmeko Teide-tulivuoresta sopiva paikka Brunon tappoon [elokuvan loppuun], ohjaaja kertoo.
Tuntemattoman ystävän tuotantotahti oli nopea: kuvaukset alkoivat 19. syyskuuta ja päättyivät 10. marraskuuta 1977 ja ensi-ilta oli jo tammikuun 20. päivänä 1978. Aikalaislehtijuttujen mukaan Keijo Virtanen leikkasi elokuvaa sitä mukaa, kun uutta kuvattua materiaalia valmistui.
Tuntematonta ystävää markkinoitiin hyvin näkyvästi jo hyvissä ajoin ennen kuvauksia. Pohtamon koefilmauksista kirjoitettiin useita suuria lehtijuttuja, O'Maran ja O'Yan edesottamuksista vielä sitäkin enemmän. Sariola valjastettiin elokuvan televisiomainokseen ja filmistä julkaistiin soundtrack-levy. O'Maran paljaita rintoja esiteltiin Apu-lehdessä suurina kuvina, jotka olivat kuvatekstin mukaan napsittu suoraan valkokankaalta. Vastaavanlaisia kuvia käytettiin myös elokuvan aulamainoksissa.
Postuumisti julkaistussa päiväkirjassaan Sariola kirjoittaa nähneensä Tuntemattoman ystävän 11. tammikuuta 1978, mutta "Filmi ei ollut niin hyvä kuin odotin. Pitäisi tehdä kuumasti eikä kylmästi." Kuitenkin elokuvan saamat huonot arvostelut tulivat päiväkirjan perusteella Sariolalle pitkälti yllätyksenä, ja hän innostui haukkumaan Helsingin Sanomien kriitikkoa "juopoksi haaskalinnuksi". Sariolan päiväkirjamerkinnät eivät ylipäätään ole erityisen iloista luettavaa.
Kun elokuva tammikuun 20. päivänä 1978 sai ensi-iltansa samanaikaisesti Helsingissä, Kotkassa, Oulussa, Porissa, Tampereella ja Turussa kaikkiaan kahdeksalla esityskopiolla, oli Suomen kansa varmasti tietoinen filmistä; se oli saanut enemmän palstatilaa lehdistä kuin kenties yksikään aiempi kotimainen elokuva. Yleisömenestys olikin hyvä: reilut 230 000 katsojaa, joilla se ylsi vuoden kolmanneksi katsotuimmaksi kotimaiseksi ensi-illaksi ja vuoden kaikista ensi-illoista kahdeksanneksi katsotuimmaksi.
Susikoski (Lindman) ja marokkolaisia poliiseja näytelleitä paikallisia. Yle Kuvapalvelu.
Jatko-osa, jota ei koskaan tehty
Kun Tuntematon ystävä oli pyörinyt elokuvateattereissa viikon, Helanne kertoi jatko-osasuunnitelmista. Sariola oli lehtijutun mukaan jo laatimassa käsikirjoitusta, mutta hänen päiväkirjansa mukaan valmiina oli vain 25-sivuinen synopsis, eikä hän uskonut koko hankkeeseen. Pari päivää sen jälkeen Sariola kirjoittaa jutelleensa jatko-osasta Lindmanin kanssa. "Jos toinen Susikoski-elokuva tehdään, ohjaajaksi on saatava rehti ja kokenut Åke!", kirjailija totesi päiväkirjassaan.
Kun Lindman noin kuukautta myöhemmin haukkui Tuntematon ystävä -elokuvan Ilta-Sanomissa ("Huono elokuva se on. Vika on jo käsikirjoituksessa."), Sariola kirjoitti päiväkirjaansa: "Varsin outoa. Jopa moukkamaista, kun on itse näytellyt pääosan ja muita syyttää." Maaliskuussa Sariola sitten jo halusi toisen näyttelijän Susikosken rooliin. Finnscreen Oy:n nimissä valmisteltu toinen Susikoski-filmi Vaarallinen risteily ei sitten koskaan toteutunut.
Sittemmin Thelestam on jatkanut uraansa televisio- ja teatteriohjaajana pääosin Ruotsissa. Helanne otti kokopäivätyökseen valokuvaamisen, ja Filmi-Jatan mainos- ja lyhytelokuvapuoli siirtyi Pepe Teirikarin omistukseen, yhtiön nimen muuttuessa ensin Jattavisioksi ja vuonna 1979 Elohopea-filmiksi. Valokuvaamisen ohella Helanne teki vielä yhden pitkän elokuvan, János Zsombolyain ohjaaman suomalais-unkarilaisen Tullivapaan avioliiton (1980). Livson puolestaan teki omaisuuden Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjalla.
Tuntematon ystävä esitetään Yle Teemalla 23. huhtikuuta.
Elokuvien Elvis, osa 2: Rock'n Roll -suosikki ja Kitara kainalossa
Elvis Presleyn elokuvauraa käsittelevä juttusarja jatkuu. Ensimmäinen osa käsitteli Presleyn filmiuran alkuvaiheita sekä kahta ensimmäistä elokuvaa.
Jailhouse Rock eli Rock'n Roll -suosikki. MGM.
Kolmatta elokuvaansa varten Elvis Presley ja managerinsa Tom Parker solmivat yhden filmin sopimuksen Metro-Goldwyn-Mayer-studion kanssa helmikuussa 1957. Kiihkeiden rytmien kuvaukset olivat vielä kesken, kun kilpaileva studio löi tiskiin hyvän tarjouksen: 250 000 dollaria (2,1 nykymiljoonaa) yhdestä filmistä ja lisäksi 50 prosentin osuus elokuvan tuottamista voitoista. Hollywood-studioiden kirjanpitomenetelmä vain on tunnetusti sellainen, että sata miljoonaa voittoa tehnyt filmi saadaan näyttämään tappiolliselta, joten sopimus voitto-osuudesta on arpapeliä.
Ensin The Hardway Kid- ja sen jälkeen Jailhouse Kid -työnimillä ennen lopullista Jailhouse Rock -nimeään kulkeneen elokuvan pohjana oli Nedrick Youngin tarina. Young oli tuohon aikaan Hollywoodin mustalla listalla kommunistivainojen takia, eikä 1940-luvun alusta saakka uraa sekä näyttelijänä että käsikirjoittajana luoneen miehen osuutta elokuvassa haluttu tästä syystä liiaksi korostaa. Young oli aiemmin ollut kirjoittamassa vain kolmea elokuvaa, joista Jack Bernhardin film noir Decoy (1946) on tänä päivänä parhaiten tunnettu. Jailhouse Rockin jälkeen Young kirjoitti yhdessä Harold Jacob Smithin kanssa Jerome Lawrencen ja Robert E. Leen näytelmään pohjautuneen Ken tuuleen kylvää -oikeussalidraaman (1960), jonka Stanley Kramer ohjasi.
Jailhouse Rockin varsinaisen elokuvakäsikirjoituksen laati Guy Trosper, niin ikään 1940-luvulla filmiuransa aloittanut mies, jonka siihenastisista elokuvista suurimpia menestyksiä olivat Sam Woodin ohjaama ja James Stewartin tähdittämä baseball-draama Miehen voitto (1949) ja Harmon Jonesin ohjaama toinen baseball-filmi, The Pride of St. Louis (1951), jonka käsikirjoituksesta Trosper sai uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden. Jailhouse Rockin jälkeen hän käsikirjoitti Marlon Brandon ensimmäisen ja viimeisen elokuvaohjauksen, Vihan riivaamat (1961), legendaarisen William A. Wellmanin sotaelokuvan Tulikaste (1958), John Frankenheimerin ohjaaman Burt Lancaster -draaman Alcatrazin vanki (1962) sekä Martin Rittin ohjaaman filmatisoinnin John Le Carren romaanista Vakoilija kylmästä (1967).
Tuottaja Pandro S. Berman oli Jailhouse Rockia tehtäessä enemmän kiinnostunut toisesta tuotannostaan, Richard Brooksin ohjaamasta Karamazovin veljeksistä (1958) – eikä ihme. Kuningas ja minä -elokuvasta (1956) parhaan miesnäyttelijän Oscarin voittaneen Yul Brynnerin tähdittämä 145-minuuttinen filmatisointi Dostojevskin romaanista oli budjetiltaan lähes seitsenkertainen verrattuna Jailhouse Rockiin.
1920-luvulla apulaisohjaajana ja leikkaajana työskennellyt Berman oli lyönyt tuottajana itsensä läpi jo 1930-luvulla, kun Katharine Hepburn voitti Oscarin Bermanin tuottamasta Viattomuuden kukasta (1933). 1930-luvulla Berman tuotti mm. Fred Astairen ja Ginger Rogersin musikaalin Top Hat (1935) ja William Dieterlen Notre Damen kellonsoittajan (1939), 1940-luvulla Clarence Brownin Yli esteiden (1944), Albert Lewinin Dorian Grayn muotokuvan (1945) ja George Sidneyn Kolme muskettisoturia (1948). Berman oli ollut myös mukana tekemässä Orson Wellesin Citizen Kanen (1941) kaltaisia filmejä.
1950-luvulla Berman oli ennen Jailhouse Rockia ehtinyt tuottaa mm. Vincente Minnellin Morsiamen isän (1950) ja peräti viisi Richard Thorpen ohjaamaa elokuvaa: Zendan vanki (1952), Ivanhoe (1952), Pyöreän pöydän ritarit (1953), Kaikki veljekset olivat urheita (1953) ja Kuninkaan jousimies (1955). Juuri Ivanhoesta Berman oli saanut uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden, joskin hän sai vuoden 1977 Oscar-gaalassa vastaanottaa Irving G. Thalberg -palkinnon elämäntyöstään.
61-vuotiaasta Thorpesta tuli myös Jailhouse Rockin ohjaaja. 1920-luvun alussa elokuvabisnekseen tullut Thorpe oli ehtinyt ohjata jo yli 150 elokuvaa. Erityisen hänet tunnettiin Tarzan-elokuvistaan. Johnny Weismuller oli ehtinyt näytellä viidakon sankaria kahdessa filmissä, joissa molemmissa oli eri ohjaaja, kun kolmas filmi meni tuotantoon ja osoittautui varsin ongelmalliseksi. Kaikkiaan viisi ohjaaja oli mukana tekemässä elokuvaa, jonka Thorpe lopulta hoiti loppuun ja ohjasi myös seuraavat kolme Tarzan-rainaa. Tarzan suurkaupungissa -filmin (1942) jälkeen Thorpe lähti uusien haasteiden pariin, jatkoi usean elokuvan vuositahtiaan ja teki kaikkea komediasta draamaan ja lännenelokuvasta Lassie-elokuviin.
1950-luku alkoi Thorpen osalta Gene Kellyn tähdittämällä rikoselokuvalla Musta käsi (1950), Fred Astairen musikaalilla Kolme pientä sanaa (1950) sekä Burt Lancasterin ensimmäisellä länkkärillä Koston laakso (1951). Tenori Enrico Caruson elämästä kertovalla Kuolemattomalla Carusolla (1953), pääosassa Mario Bava, Thorpe osoitti olevansa yhä iskussa ja aloittikin pian menestyksekkään yhteistyönsä tuottaja Bermanin kanssa. Esimerkiksi jo mainitusta Ivanhoesta (1952) tuli kotimaassaan ensi-iltavuotensa neljänneksi katsotuin elokuva. Mainittakoon myös, että Thorpen ohjaamassa Tuhlaajapojassa (1955) nähtiin MGM:n kanssa sopimuksen tehnyt suomalaistanssija Taina Elg.
Vince (Elvis) esittää elokuvan nimikkolaulun, joka on tunnetumpi kuin elokuva itse. MGM.
Jailhouse Rock oli kertomus tappelussa vahingossa miehen tappavasta Vincestä (Elvis), komeasti laulavasta pojasta, joka tapaa vankilassa kieron, mutta toimeliaan Hunkin (Mickey Shaughnessy) ja saa tämän managerikseen. Pian Vince onkin kuuma nimi, mutta levy-yhtiössä työskentelevä Peggy (Judy Tyler) ei pidä Vincen karaktäärin kehityksestä.
Shaughnessy oli parhaiten Fred Zinnemannin ohjaamasta Täältä ikuisuuteen -hitistä (1953) tunnettu sivuosien näyttelijä, joka nähtiin Jailhouse Rockin jälkeen mm. Norman Taurogin ohjaamassa Jerry Lewis -komediassa Jerry tunaroi laivastossa (1959) ja Henry Hathawayn ohjaamassa John Wayne -länkkärissä Alaskan hurjapäät (1960). Tyler puolestaan oli Elvistä muutaman vuoden vanhempi entinen TV-tähti, joka näytteli Jailhouse Rockin kanssa samana vuonna Howard W. Kochin elokuvan Rockia ja rakkautta pääosan. Tyler ja hänen aviomiehensä kuolivat auto-onnettomuudessa 3. heinäkuuta 1957, reilu kuukausi Jailhouse Rockin kuvausten päätyttyä. Tarina kertoo, että Tylerin kuolemasta johtuen Elvis koskaan katsonut Jailhouse Rockia.
Jailhouse Rockin filmaukset alkoivat 13. toukokuuta ja päättyivät 14. kesäkuuta 1957. Ensimmäisenä kuvauspäivänä purkkiin pantiin elokuvan nimikkolaulun ympärille rakennettu ”show-numero”, jonka koreografina toiminut Alex Romero antoi Elviksen pitkälti itse päättää oman koreografiansa. Yhtenä kuvauspäivänä Elvis vahingossa nielaisi hampaassaan olleen kuoren, jonka takia hänet oli vietävä sairaalaan. Muutoin kuvaukset sujuivat sutjakkaasti rautaisen ammattitaidon omanneen Thorpen johdolla, tämä kun teki hyvää laatua nopeallakin aikataululla. Levytysstudioon sijoittuvia kohtauksia lukuun ottamatta kokonaisuudessaan MGM:n studioilla kuvatun elokuvan budjetti olikin vain 400 000 dollaria (3,4 nykymiljoonaa), joka tuntuu varsin vähältä, kun ottaa huomioon Elviksen palkkionkin olleen neljännesmiljoonan luokkaa. Mustavalkoisena kuvatun elokuvan voitot tosin saatiin maksimoitua pitämällä tuotantokustannukset mahdollisimman alhaisena, ja tämähän oli sopimuksen takaaman voitto-osuuden takia Elviksen managerinkin etu.
Jailhouse Rock sai ensi-iltansa Memphisissä 17. lokakuuta 1957, ja maanlaajuiseen levitykseen se lähti 8. marraskuuta. Elokuva käersi Pohjois-Amerikasta 3,2 miljoonan (27 nykymiljoonan) ja muualta maailmasta 1 075 000 dollarin (yhdeksän nykymiljoonan) vuokratuotot. MGM:n kirjanpidon mukaan elokuva tuotti voittoa 1 051 000 dollaria (nykyrahassa 8,8 miljoonaa).
Suomeen Elviksen kolmas filmi saatiin 23. toukokuuta 1958. Täkäläiseksi nimeksi valikoitui Rock'n Roll -suosikki ja helsinkiläiseksi ensi-iltateatteriksi Aloha. Uusintaesityskierros alkoi 9. joulukuuta 1977, mutta katsojia kertyi vain alle kymmenen tuhatta.
Jailhouse Rockin jälkeen Berman tuotti mm. kaksi Elizabeth Taylorin tähdittämää filmiä, Ei rahasta (1960) ja Nuoruuden suloinen lintu (1962). Thorpe puolestaan ohjasi William Wylerin Ben-Hurin (1959) kolmatta kuvausryhmää sekä ohjasi yksinään pari Robert Taylorin filmiä, Dean Martinin komedian 10 000 makuuhuonetta (1957) ja Steve McQueenin tähdittämän Rakkauden rahamyllyn (1961). Victor Maturea ja Orson Wellesia Thorpe ohjasi italialaisfilmissä Tataarit (1961), Paula Prentissiä Vaakasuorassa luutnantissa (1962) ja mahtavaa näyttelijäkaartia eeppisessä lännenfilmissä Näin valloitettiin Villi Länsi (1962), jonka kreditoidut ohjaajat olivat John Ford, Henry Hathaway ja George Marshall. Vuonna 1963 Thorpen ja Elviksen yhteistyö jatkui Rytmiä ja riemua Acapulcossa -elokuvalla, josta lisää juttusarjan myöhemmässä osassa.
Dolores Hart, Elvis ja Carolyn Jones. Paramount.
Kitara kainalossa (1958)
Tehtyään Rock'n Roll -suosikin Pandro S. Bermanille ja MGM:lle, Elvis palasi Hal B. Wallisin ja Paramountin talliin Harold Robbinsin A Stone for Danny Fisher -romaaniin pohjautuneella King Creolella.
King Creolesta tuli viimeinen filmi, jota Elviksen ensimmäisenä allekirjoittama elokuvasopimus koski. Oli ilmiselvää, että vuonna 1956 laaditun sopimuksen lupaama 20 000 dollarin (165 000 nykydollarin) palkkio oli liian pieni Elviksen kaltaiselle tähdelle, jonka sopimuksen laatimisen jälkeen tekemät kolme elokuvaa olivat keränneet pelkästään Pohjois-Amerikasta 11,4 miljoonan dollarin vuokratuotot. Niinpä Elviksen managerin vaatimuksesta Wallis suostui maksamaan jo sovitun 20 000 dollarin päälle 50 000 dollarin (410 000 nykyrahassa) bonuksen ja lisäksi 30 000 dollaria (245 000 nykydollaria) kulukorvausta. Kaikkiaan Elvis siis tienasi King Creolesta 100 000 dollaria, nykyrahassa 820 000 dollaria.
King Creole kulki alussa romaanin nimen mukaisella työnimellä. Wallis osti teoksen filmatisointioikeudet 25 000 dollarilla (220 000 nykydollaria) helmikuussa 1955 ja kaavaili filmatisoinnin päärooliin joko James Deania tai Ben Gazzaraa. Deanin kuoltua syyskuussa 1955 se jäi tietysti häneltä tekemättä, eikä sitä alettu Gazzarankaan kanssa tehdä. Romaanista tehdyn näytelmäsovituksen menestyksen jälkeen tammikuussa 1957 Wallis otti romaanin takaisin tuotanto-ohjelmaansa, nyt Elvikselle räätälöitävänä filminä. Päähenkilö muuttui nyrkkeilijästä laulajaksi ja newyorkilaisesta neworleansilaiseksi.
Alkuperäisromaanin laatineen Robbinsin Never Love a Stranger -romaanista valmistui vuonna 1958 Robert Stevensin ohjaama filmatisointi Älä luota muukalaiseen, jonka sivuosassa nähtiin uraansa aloitellut Steve McQueen. 1960-luvun puolella McQueen oli jo tähti, kun hän näytteli pääosan Robbinsin Nevada Smith -romaaniin pohjautuneessa filmissä, jonka Henry Hathaway ohjasi.
Robbinsin romaaneista syntyi monta muutakin elokuvaa. Edward Dmytryk ohjasi filmit Where Love Has Gone (1964) ja Häikäilemättömät (1964), myöhempi Bond-ohjaaja Lewis Gilbert teki lähes kolmituntisen Hurjat seikkailijat -filmin (1970) ja Daniel Petrie The Betsyn (1978), pääosissa Laurence Olivier ja Robert Duvall. 1980-luvulla Robbinsin romaanista tehtiin Ö-luokan filmi Tie huipulle (1983) ja uudella vuosituhannella B-luokan toimintafilmi Body Parts (2001). Robbins oli myös käsikirjoittajana muutamassa muussa filmissä.
King Creolen käsikirjoituksen laativat Elviksen Kiihkeitä rytmejä -elokuvan (1957) toinen käsikirjoittaja Herbert Baker ja näytelmäkirjailija Michael V. Gazzo, joka tuli myöhemmin tutuksi käheä-äänisenä gangsteriroolien näyttelijänä Kummisetä II:n (1974) kaltaisissa elokuvissa. Bakerin ura jatkui King Creolen jälkeen Norman Taurogin ohjaamalla Jerry Lewis -komedialla Jerry tunaroi laivastossa (1959), jota seuranneen useamman vuoden tauon aikana Baker kirjoitti elokuvien sijaan TV-sarjoja. 1960-luvun puolivälissä Baker palasi filmikäsikirjoittajaksi Dean Martinin tähdittämillä Matt Helm -agenttielokuvilla. Hänen viimeiseksi käsikirjoitukseksi jäi Richard Fleischerin ohjaama toinen uudelleenfilmatisointi Jazzlaulajasta, tähtenä nyt Neil Diamond.
Elokuvan ohjaajaksi Wallis palkkasi Michael Curtizin, todellisen legendan, joka tehnyt tähtiä ja tapattanut avustajia. Nooan arkin (1928) tulvakohtausta kuvatessaan Curtiz vähät välitti avustajien turvallisuudesta, jonka seurauksena kolme avustajaa hukkui, yhdeltä pahoin loukkaantuneelta oli amputoitava toinen jalka ja lisäksi useita avustajia loukkaantui lievemmin. Yksi kohtauksen avustajista oli nuori John Wayne, jolle ei kuitenkaan käynyt sen hullummin.
Elvis, ohjaaja Curtiz ja isää näyttelevä Dean Jagger kuvaustauolla. Paramount.
Itävalta-Unkarissa syntynyt ja sikäläisessä teatterissa ammattitaitoa hankkinut Curtiz oli ohjannut ensimmäiset elokuvansa kotimaassaan jo 1910-luvun alussa. Välissä Tanskassa Nordisk Filmin studiolla työskennellyt Curtiz oli 1920-luvun puolivälissä töissä Saksassa, kun Warner Bros. -studion johtaja Jack L. Warner kutsui hänet töihin Hollywoodiin. Curtiz oli ammattitaitoinen, vähintään yhtä nopea työssään kuin mitä hänen elokuviensa rytmi oli, ja painoi pitkää päivää vuosikymmenestä toiseen tehden useita elokuvia vuodessa. Kaikkiaan niitä kertyi lähes 150.
Curtizin uran tunnetuin vaihe on hänen yhteistyönsä Errol Flynnin ja Olivia de Havillandin kanssa. Hän teki kaksikosta tähtiä Kapteeni Bloodilla (1935) ja ohjasi sen jälkeen näitä vielä elokuvissa Ne 600 urhoollista (1936), Robin Hoodin seikkailut (1938), Kahteen rakastunut (1938), Lännen valloittajat (1939), Elizabeth ja Essex (1939) ja Santa Fen sankarit (1940). Lisäksi Curtiz teki erikseen sekä Flynnin että de Havillandin kanssa useita elokuvia.
Lajityypistä toiseen vaikeuksitta siirtyneen Curtizin muita suuria merkkiteoksia ovat Casablanca (1942), Yankee Doodle Dandy (1942), Mildred Pierce (1945) ja Isä ja me (1947). Uransa ainoan Oscarin hän voitti Casablancasta, mutta oli sen lisäksi kolmesti ehdolla.
1950-luvun alkupuolella Curtiz ohjasi mm. Gary Cooperia ja Lauren Bacallia Palavaa kultaa -länkkärissä (1950), Kirk Douglasia ja Bacallia musiikkidraamassa Musiikkia veressä (1950), Burt Lancasteria Jim Thorpesta kertoneessa Olympiasankarissa (1951) ja Danny Thomasia uudessa Jazzlaulajassa (1952). Curtiz ohjasi myös Mika Waltarin Sinuhe – egyptiläisen (1954) filmatisoinnin, Valkoisen joulun (1954) ja Enkelten keittiön (1955). Ennen Elvistä hän oli siis tehnyt yhteistyötä useiden laulajien kanssa, näkyvimmin juurikin Bing Crosbyn kanssa kahdessa viimeksi mainitussa hittifilmissä.
King Creoleen ryhtyessään Curtizin ura oli kuitenkin jo aloittanut laskusuhdanteensa, ja jatkoi sen jälkeen samalla radalla. Samana vuonna King Creolen kanssa Curtiz sai valmiiksi Alan Laddin ja Olivia de Havillandin tähdittämän Ylpeä kapinallinen -lännenfilmin, jota seurasi Laddin kanssa tehty Mies verkossa (1959) ja Robert Taylorin tähdittämä Rautainen sheriffi -länkkäri (1959). 1960-luvulla Curtiz ehti tehdä enää neljä elokuvaa, niistäkin viimeisen vain osittain, kun hän kuoli syöpään huhtikuussa 1962. Curtizin osalta 1960-luvun saldoksi jäivät Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailujen filmatisointi (1960), Sophia Lorenin tähdittämä Skandaaliprinsessa (1961), epäonnistunut uskonnollinen epookki Fransiskus Assisialainen (1961) ja John Wayne -länkkäri Comancherot (1961), jonka Wayne itse ohjasi loppuun Curtizin ollessa jo kuolemansairas.
King Creolessa Elvis näyttelee köyhän perheen huonosti koulussa menestyvää poikaa, joka lähtee hankkimaan lisätienestiä erään roiston (Walter Matthau) omistamasta baarista. Jokapaikanhöylä sattuu omaamaan laulunlahjoja ja päätyykin esiintymään ravintolassa, samalla kun hänellä on vispilänkauppaa roiston naisystävän (Carolyn Jones) kanssa. Tarjolla olisi myös kiltti tyttö (Dolores Hart).
Hart oli Elvikselle tuttu jo Kiihkeitä rytmejä -elokuvan naispääosasta. Sittemmin hänet oli nähty George Cukorin elokuvasa Tuuli on raju (1957) ja Montgomery Cliftin kanssa Yksinäisissä naisissa (1958). Samana vuonna, kun Hart nähtiin valkokankaalla Cliftin ja Elviksen kanssa, hän teki läpimurtonsa Broadwaylla Samuel Taylorin näytelmässä The Pleasure of His Company, jota esitettiin reilun vuoden aikana 474 kertaa. Hart sai roolistaan Tony-ehdokkuuden, mutta näytelmän elokuvaversiossa hänet korvattiin Debbie Reynoldsilla.
Raskaan teatterikiinnityksen jälkeen Hart lähti ystävänsä suosituksesta lataamaan akkuja luostariin, minne hän teki visiittejä vielä myöhemminkin. Joseph Pevneyn Kerskurit-lännenfilmin (1960) ja Henry Levinin Missä pojat, siellä tytöt -komedian (1960) jälkeen Hart näytteli nunnaksi ryhtyvää nuorta naista Curtizin ohjaamassa Fransiskus Assisialaisessa (1961). Hart ehti tehdä vielä pari elokuvaa sen jälkeen, mm. Elvistä Kapinallisen laulussa (1961) ohjanneen Philip Dunnen holokausti-elokuvan Poliisitarkastajan (1962), ennen kuin hän vuonna 1963 purki kihlauksensa ja lähti takaisin luostariin, missä hän vielä tänäkin päivänä elää. Hartista tehty God is the Bigger Elvis -lyhytdokumentti (2012) sai Oscar-ehdokkuuden.
Carolyn Jones oli debytoinut teatterilavalla 1940-luvulla ja televisiossa vuonna 1951, ennen kuin hän vuonna 1952 teki sopimuksen Paramount-studion kanssa ja debytoi valkokankaalla vielä saman vuoden aikana William Dieterlen Rikoksen verkossa -elokuvassa. Sen jälkeen hänet nähtiin pienissä rooleissa muutamissa Bob Hopen komedioissa sekä sivuosassa André De Tothin Vahakabinetissa (1953), Henry Kosterin ohjaamassa ja Marlon Brandon tähdittämässä Desiréessä (1954), Billy Wilderin ohjaamassa Marilyn Monroe -elokuvassa Kesäleski (1955), Don Siegelin scifi-kauhuklassikossa Ruumiinryöstäjät tulevat (1956) ja Alfred Hitchcockin elokuvassa Mies, joka tiesi liikaa (1956). King Creolessa Jones sai yhden elokuvauransa suurimmista rooleista, mutta laulajan rinnalla näytteleminen ei ollut hänelle uutta. Frank Sinatran kanssa hänet nähtiin Poikamiesansassa (1955) ja Frank Capran ohjaamassa Läpiä päässä -komediassa (1959), Gene Kellyn ja Natalie Woodin kanssa Marjoriessa (1958) sekä Dean Martinin kanssa Joseph Anthonyn elokuvassa Uudet tähdet syttyvät (1959).
Sittemmin Jones nähtiin vielä mm. John Sturgesin lännenfilmissä Viimeinen juna Gun Hillistä (1959), Vincent Shermanin Jääpalatsissa (1960) sekä John Fordin, Henry Hathawayn ja George Marshallin suurelokuvassa Näin valloitettiin Villi Länsi (1962). Vuosina 1964–1966 Jones näytteli 64-osaisessa Addams Family -televisiosarjassa, jota seurasi lukuisat muut TV-roolit. Pitkän tauon jälkeen hän teki yhden elokuvan mittaisen paluun filmityön pariin Tobe Hooperin Eaten Alive -kauhufilmissä (1977).
Dolores Hart ja Elvis toistamiseen yhdessä. Paramount.
Walter Matthau puolestaan ei juuri esittelyitä kaipaa. Burt Lancasterin uran ainoassa ohjaustyössä, Mies Kentuckysta -lännenfilmissä (1955) valkokangasdebyyttinsä tehnyt etevä draama- ja briljantti komedianäyttelijä nähtiin lukuisissa klassikkofilmeissä, mutta kenties parhaiten hänet muistetaan yhteistyöstään Jack Lemmonin kanssa. Kaksikko näytteli päärooleja Billy Wilderin elokuvissa Onnenonkijat (1966), Etusivu uusiks' (1974) ja Varsinaiset kumppanukset (1981), kahdessa Parittomat kaverukset -komediassa (1968, 1998), kahdessa Äksyt vanhat herrat -komediassa (1993, 1995) ja komediassa Merta päin (1996) sekä sivurooleja muutamissa muissa filmeissä. Matthau voitti sivunäyttelijän Oscarin Onnenonkijoista ja oli lisäksi kahdesti ehdolla parhaasta miespääosasta.
Siinä missä Rock'n Roll -suosikin Judy Tyler kuoli auto-onnettomuudessa ennen ensi-iltaa, King Creolessa sivuosaa näytellyt Vic Morrow kuoli Twilight Zone -televisiosarjan elokuvaversion kuvauksissa sattuneessa onnettomuudessa vuonna 1982. Hän ja kaksi avustajana toiminutta vietnamilaista pikkutyttöä kuolivat, kun kuvauksissa käytetty helikopteri putosi heidän päälleen repäissen Morrow'n pään irti. Morrow'n tytär Jennifer Jason Leigh on myös näyttelijä.
King Creolen kuvausten suunniteltiin aloitettavan tammikuun 20. päivänä 1958, mutta tasan kuukautta aikaisemmin Elvis sai kutsun suorittamaan asevelvollisuuttaan. Paramount-studion myötävaikutuksella Elvikselle myönnettiin 60 päivän lykkäys asepalveluksen aloittamiseen, jonka ansiosta hän saattoi filmata King Creolen alkuperäisten suunnitelmien mukaan.
Pääosin Paramountin studioilla ja joidenkin ulkokuvien osalta aidoilla tapahtumapaikoilla New Orleansissa kuvatun elokuvan filmaukset aloitettiin sovitusti 20. tammikuuta ja saatiin päätökseen 12. maaliskuuta. Curtiz, joka oli kielenkäytöllään ja suorapuheisuudellaan saanut monta vihamiestä uransa aikana, tykästyi Elvikseen, jota hän piti ”mukavana poikana” ja lupaavana lahjakkuutena, josta tulisi ”loistava näyttelijä”.
King Creole lähti teatterilevitykseen 2. heinäkuuta 1958, jolloin Elvis oli jo armeijan palveluksessa. Elviksen aiempia elokuvia vakavammasta aiheesta huolimatta yleisömenestys oli hyvä; se oli ensi-iltaviikkonsa viidenneksi katsotuin elokuva. Pohjois-Amerikan levityksestä elokuvalle kertyi 2,64 miljoonan dollarin vuokratuotot (nykyrahassa 22 miljoonaa).
Suomessa Elviksen uusin filmi nähtiin ensi-illassa Helsingin Tuulensuussa 5. joulukuuta 1958. Täkäläinen levittäjä antoi elokuvalle helpomman nimen, Kitara kainalossa.
Jatko-osien vuosi 2015, osa 1
Tämän vuoden aikana ensi-iltaan tulee poikkeuksellisen monta suurta jatko-osaa sekä uusille että vuosikymmeniäkin vanhoille elokuvasarjoille.
Star Wars: Episode VII – The Force Awakens
Vuoden odotetuimpia elokuvia lienee J.J. Abramsin ohjaama seitsemäs Star Wars -elokuva, joka kantaa nimeä Star Wars: Episode VII – The Force Awakens. Abramsin ja Lawrence Kasdanin käsikirjoittaman jatko-osan tapahtumat sijoittuvat 30 vuoden päähän Jedin paluusta (1983), joka oli julkaisujärjestyksessään elokuvasarjan kolmas osa.
Abrams, 48, ei ole ensimmäistä kertaa vastuussa vanhan tuotteen uudistamisesta. Armageddonin (1998) kaltaisia elokuvia käsikirjoittanut Abrams löi itsensä läpi televisiossa, josta hän siirtyi takaisin elokuvien pariin 2000-luvun puolivälissä, kun hänet palkattiin ohjaamaan Tom Cruisen tähdittämän Mission: Impossible -elokuvasarjan kolmas osa. Kolmisen vuotta myöhemmin valmistui Star Trek, Abramsin päivitetty versio 1960-luvulla alkaneesta suositusta science fiction -televisiosarjasta. Star Trekin jatko-osa valmistui vuonna 2013, jälleen Abramsin ohjaamana.
Abrams, joka on tuottajana myös tänä vuonna teattereihin saapuvassa viidennessä Mission: Impossible -elokuvassa, on saanut uuteen Star Wars -elokuvaansa vakuuttavan näyttelijäkaartin. Alkuperäisistä tähdistä mukana ovat mm. Harrison Ford, Mark Hamill ja Carrie Fisher, joiden seurassa nähdään Oscar Isaacin, Andy Serkisin ja Domhnall Gleesonin kaltaisia tuoreempia kasvoja.
Kaikki kuusi aiempaa Star Wars -elokuvaa olivat suuria yleisömenestyksiä. Koko saagan isän, George Lucasin, ohjaama ensimmäinen osa valmistui vuonna 1977 ja on inflaatioon suhteutettuna kaikkien aikojen toiseksi katsotuin elokuva Pohjois-Amerikassa, häviten vain Victor Flemingin Tuulen viemää -klassikolle (1939). Uusintaesitysten jälkeen sarjan neljännestä osasta, Lucasin ohjaamasta Star Wars: Episodi I – Pimeästä uhasta, tuli yksi harvoista yli miljardin dollarin lipputulot keränneistä filmeistä.
Star Wars: Episode VII – The Force Awakens -elokuvan Suomen-ensi-iltapäivämäärää ei ole vielä ilmoitettu.
Star Wars -elokuvat Suomessa
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | OHJAUS | KATSOJIA |
| Star Wars: Episodi I – Pimeä uhka | 1999 | 06.08.99 | George Lucas | 437 799 |
| Tähtien sota | 1977 | 16.12.77 | George Lucas | 315 492 |
| Star Wars: Episodi II – Kloonien hyökkäys | 2002 | 16.05.02 | George Lucas | 302 689 |
| Star Wars: Episodi III – Sithin kosto | 2005 | 19.05.05 | George Lucas | 269 901 |
| Jedin paluu | 1983 | 19.08.83 | Richard Marquand | 173 060 |
| Imperiumin vastaisku | 1980 | 15.08.80 | Irvin Kershner | 154 882 |
| Tähtien sota Special Edition | 1977 | 21.03.97 | George Lucas | 82 092 |
| Imperiumin vastaisku Special Edition | 1980 | 11.04.97 | Irvin Kershner | 43 176 |
| Jedin paluu Special Edition | 1983 | 25.11.97 | Richard Marquand | 35 038 |
| YHTEENSÄ: | 1 814 129 |
Charlize Theron. Kuva: Warner Bros.
Mad Max: Fury Road
Australialainen George Miller löi itsensä läpi heti esikoiselokuvallaan, joka aloitti yhdysvaltalaissyntyisen, mutta nuoruutensa Australiassa viettäneen Mel Gibsonin tien kohti Hollywood-tähteyttä. Mad Max (1979), karuun tulevaisuuteen sijoittuva tieteisfiktio-, toiminta- ja tie-elokuvan yhdistelmä tuotettiin vain 650 000 silloisella dollarilla. Elokuvan ulkomaanoikeudet myytiin 1,8 miljoonalla dollarilla, joten viimeistään tässä vaiheessa tekijät olivat voiton puolella. Elokuvan maailmanlaajuiset lipputulot kohosivat sataan miljoonaan dollariin.
Suomessa Mad Maxia jäi sensuurin kynsiin, mutta sen jatko-osa kylläkin hyväksyttiin esitettäväksi. Miller ja Gibson palasivat tekemään Mad Max 2:sta, joka valmistui vuonna 1981. Suomessa se sai nimekseen Asfalttisoturi ja peräti 132 762 katsojaa. Vuoden katsojatilastossa se oli yhdeksännellä sijalla.
Sarjan kolmas elokuva, Mad Max – Ukkosmyrsky (1985), oli jo huomattavasti suurempi tuotanto, jossa Gibsonin rinnalla toisena vetonaulana nähtiin laulaja Tina Turner. Siinä missä ensimmäinen Mad Max keräsi Pohjois-Amerikasta vain 8,75 miljoonan dollarin lipputulot, Asfalttisoturi keräsi 24,6 miljoonaa ja Ukkosmyrsky 36 miljoonaa. Suomessa se sai 99 557 katsojaa.
Pian kolmannen Mad Maxin jälkeen Gibson näytteli ensimmäisessä Tappava ase -toimintakomediassa ja Miller lähti hänkin Hollywoodiin ohjaamaan Noidat-hittikomedian (1987). Viimeisimmäksi Miller on ohjannut kaksi Happy Feet -animaatiota, joista ensimmäinen oli suuri menestys, mutta jatko-osa taloudellinen epäonnistuminen.
Noin 100 miljoonalla dollarilla tuotettu Mad Max: Fury Road on kärsinyt tuotannollisista ongelmista jo pitkään. Valtaosa elokuvasta kuvattiin jo vuonna 2012, jonka jälkeen se on ollut jälkituotantovaiheessa ja välillä siihen on kuvattu lisää materiaalia. Kun elokuva saa ensi-iltansa 13. toukokuuta, on sarjan ensimmäisestä osasta ehtinyt kulua 36 vuotta ja viimeisimmästäkin osasta tasan 30 vuotta.
Uudessa Mad Maxissa Gibsonin saappaisiin astuu brittinäyttelijä Tom Hardy, jonka seurassa nähdään Charlize Theron, Nicholas Hoult, Transformers 3 -elokuvan Rosie Huntington-Whiteley sekä rokkareiden jälkeläiset Zoë Kravitz ja Riley Keough, jonka isoisä oli siis Elvis Presley.
Mad Max: Fury Roadin Suomen-ensi-ilta on 15. toukokuuta.
Daniel Craig on Bond, James Bond. Kuva: MGM
Spectre
Vielä Mad Maxia ja Star Warsia pidempi historia on James Bondilla, joka ei juuri esittelyitä kaipaa. Suomalaisten ja ylipäätään eurooppalaisen elokuvayleisön lempilapsi on seikkaillut valkokankaalla vuodesta 1962 asti, eikä loppua ole näkyvissä.
Odotukset Spectreä kohtaan saattavat olla kovemmat kuin koskaan aiemmin Bond-elokuvasarjan historiassa. Sam Mendesin (American Beauty) ohjaama edellinen osa, Skyfall (2012), keräsi maailmanlaajuisesti yli miljardin dollarin lipputulot ja sai erinomaiset arvostelut. Mendes on palannut Spectren puikkoihin ja Daniel Craig Bondiksi neljättä kertaa.
Spectressä Craigin seurana nähdään mm. Ralph Fiennes, Monica Bellucci, Léa Seydoux ja Christoph Waltz. Fiennes oli mukana jo Skyfallissa uutena M:nä, korvaten nyt Judi Denchin. Jesper Christensen ja hänen näyttelemänsä Mr. White nähtiin jo Craigin ensimmäisessä Bondissa, Casino Royalessa (2006).
Kaikki Bond-filmit ovat olleet suuria yleisömenestyksiä Suomessa, mutta viimeisimmät kolme osaa ovat osoittaneet Craigin olevan suuressa suosiossa myös suomalaisten keskuudessa. Martin Campbellin ohjaama Casino Royale sai 501 246 katsojaa ja on viimeisen 45 vuoden ajalta Suomen 19. katsotuin ulkomainen elokuva. Marc Forsterin ohjaama Quantum of Solace (2008) sai 467 491 katsojaa ja löytyy samalta listalta sijalta 28. Sam Mendesin Skyfall onkin sitten jo omaa luokkaansa: 647 440 katsojallaan se on vuoden 1970 jälkeen julkaistuista ulkomaisista elokuvista kahdeksanneksi katsotuin.
Britit pääsevät näkemään Spectren jo 23. lokakuuta, mutta Suomeen se tulee vasta 6. marraskuuta.
Avengers: Age of Ultron
Marvelin sarjakuvafilmatisoinnit ovat hallinneet etenkin Pohjois-Amerikan katsojatilastoja viimeisen puolen vuosikymmenen ajan. Televisiotuottajana ja -käsikirjoittajana menestynyt Joss Whedon palkattiin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan kaikki Marvelin suuret supersankarit yhteen tuovan The Avengers -filmin (2012), josta tulikin valtava yleisömenestys. Maailmanlaajuisesti lipputuloja kertyi yli 1,5 miljardin dollarin edestä, vaikkakaan elokuva ei esimerkiksi Suomessa saanut kuitenkaan kuin vain 120 312 katsojaa.
The Avengersin huikean menestyksen jälkeen myös Marvelin kolmas Iron Man -elokuva (2013) meni yli miljardin dollarin ja Captain America: The Return of the First Avenger (2014) menestyi tuntuvasti ensimmäistä Captain America -elokuvaa paremmin.
Peräti 150 minuuttia pitkässä Avengers: Age of Ultron -elokuvassa nähdään ensimmäisestä osasta tutut Robert Downey Jr., Scarlett Johansson, Samuel L. Jackson, Chris Evans, Chris Hemsworth, Tom Hiddleston, Mark Ruffalo, Jeremy Renner ja Mark Ruffalo. Uusina kasvoina mukana ovat mm. Aaron Taylor-Johnson ja Elizabeth Olsen, jotka nähtiin pariskuntana viimevuotisessa Godzillassa.
Arviolta 250 miljoonan dollarin budjetilla tuotettu Avengers: Age of Ultron saapuu Suomen valkokankaille 22. huhtikuuta.
Jurassic World
Viime vuonna Godzilla heräsi uudelleen henkiin hollywoodilaisittain, ja tänä vuonna luvassa on Jurassic Parkin paluu lähes viidentoista vuoden tauon jälkeen. Steven Spielbergin ohjaama ensimmäinen Jurassic Park -elokuva (1993) esitteli maailman elokuvayleisölle nykyaikaista CGI-teknologiaa yhdistettynä vanhoihin "käytännön efekteihin". Spielberg, vanha hittinikkari, sai aikaiseksi jälleen yhden suuren hitin: 63 miljoonalla dollarilla tuotettu elokuva keräsi Pohjois-Amerikasta yli 350 miljoonan dollarin lipputulot ja maailmanlaajuinen tulos kohosi yli 980 miljoonan. 2010-luvulla tehdyn 3D-version ansiosta lipputulojen kokonaismäärä nousi yli miljardin dollarin.
Jurassic Park oli ylivoimaisesti vuoden katsotuin elokuva sekä Pohjois-Amerikassa että yhteenlasketusti maailmanlaajuisesti. Suomessa sen saamat 476 257 katsojaa riittivät helposti vuositilaston kärkipaikkaan, ja 3D-uudelleenjulkaisun myötä kokonaiskatsojamäärä nousi 499 110 katsojaan.
Vuonna 1997 Spielberg palasi aiheen pariin ohjaten Kadonnut maailma – Jurassic Park -nimisen jatko-osan, joka jäi kauas ensimmäisen osan yleisömenestyksestä, mutta oli silti tuntuva taloudellinen menestys yli 600 miljoonan dollarin lipputuloillaan. Pohjois-Amerikassa se oli vuoden ensi-illoista kolmanneksi katsotuin, Suomessa sen saamat 260 023 katsojaa riittivät vuositilaston neljänteen sijaan.
Kolmannen kerran salaperäiselle saarelle palattiin Joe Johnstonin (The Wolfman) ohjaamassa Jurassic Park III:ssa (2001), joka oli rakennettu täysin CGI-tehosteiden varaan. Kahdesta ensimmäisestä osasta tutut Sam Neill ja Laura Dern olivat vielä mukana, mutta yleisömenestys jäi kauas kahdesta edellisestä osasta. Maailmanlaajuisesti lähes 370 miljoonan dollarin lipputulot kerännyt filmi pyöri Suomessa 146 229 katsojalle, joka teki siitä vuoden 15. katsotuimman elokuvan.
Uudessa Jurassic World -elokuvassa menee jälleen dinosaurus-puiston asiat odottamattomasti pieleen. Tällä kertaa ohjaajana toimii Colin Trevorrow, jolla on takanaan vain yksi pitkä näytelmäelokuva, pienen budjetin scifi-komedia Safety Not Guaranteed. 150 miljoonan dollarin budjetti Jurassic World -elokuvassa on selvästi käytetty johonkin muuhun kuin A-luokan tähtiin. Näyttelijöistä tunnetuimpia ovat Guardians of the Galaxy -elokuvan Chris Pratt, Apinoiden planeetan vallankumouksessa apinana nähty Judy Greer, Bryce Dallas Howard (Kylä, Twilight-saaga, Spider-Man 3) ja ahkerasti työskentelevä Vincent D'Onofrio, joka muistetaan parhaiten Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) rääkättävänä alokkaana.
Jurassic World nähdään Suomen valkokankailla 12. kesäkuuta.
Jurassic Park -elokuvat Suomessa
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | OHJAUS | KATSOJIA |
| Jurassic Park | 1993 | 03.09.93 | Steven Spielberg | 476 257 |
| Kadonnut maailma – Jurassic Park | 1997 | 05.09.97 | Steven Spielberg | 260 023 |
| Jurassic Park III | 2001 | 03.08.01 | Joe Johnston | 146 229 |
| Jurassic Park 3D | 1993 | 10.05.13 | Steven Spielberg | 22 853 |
| YHTEENSÄ: | 905 362 |
Mission: Impossible – Rogue Nation
52-vuotias Tom Cruise palaa Ethan Huntin rooliin viidennen kerran Christopher McQuarrien ohjaamassa Mission: Impossible – Rogue Nation -elokuvassa, jossa hän joutuu tällä kertaa taistelemaan suurta rikollisjärjestöä vastaan. Cruise teki ensiesiintymisensä Huntina Brian De Palman ohjaamassa Vaarallisessa tehtävässä (1996), joka pohjautui 1960-luvun suosittuun televisiosarjaan.
Drew Pearcen (Iron Man 3) ja Will Staplesin käsikirjoituksesta viidennen Mission: Impossiblen ohjannut McQuarrie aloitti yhteistyönsä Cruisen kanssa Bryan Singerin ohjaamalla Operaatio Valkyrie -sotafilmillä (2008), jonka McQuarrie käsikirjoitti. Lee Childin romaaniin pohjautuneessa Jack Reacher: Tappajan jäljillä -rikoselokuvassa (2012) McQuarrie oli sekä ohjaajana että käsikirjoittajana, Cruisen näytellessä pääroolin. Doug Limanin ohjaama Edge of Tomorrow (2014), Cruisen ensimmäinen jättihitti sitten vuoden 2011 ja neljännen Mission: Impossible -filmin, oli sekin osittain McQuarrien kirjoittama.
Cruisen lisäksi aiemmista osista tutuista näyttelijöistä mukana ovat Jeremy Renner, Simon Pegg ja Ving Rhames. "Vierailevista" tähdistä tunnetuin on Alec Baldwin.
Mission: Impossible – Rogue Nationin maailmanensi-ilta on 30. heinäkuuta, eikä sen Suomen-ensi-iltapäivää ole vielä ilmoitettu.
Mission: Impossible -elokuvat Suomessa
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | OHJAUS | KATSOJIA |
| Vaarallinen tehtävä | 1996 | 30.08.96 | Brian De Palma | 279 469 |
| M:I II – vaarallinen tehtävä II | 2000 | 07.07.00 | John Woo | 265 504 |
| Mission: Impossible – Ghost Protocol | 2011 | 03.02.12 | Brad Bird | 175 976 |
| M:I III – vaarallinen tehtävä III | 2006 | 05.05.06 | J.J. Abrams | 69 583 |
| YHTEENSÄ: | 790 532 |
Suomalaiset Vihtori ja Klaara -sarjakuvafilmatisoinnit
Teuvo Tulio ja Eino Jurkka Vihtorin ja Klaaran kuvauksissa. Finnkino / KAVI
Suomalaisen elokuvan historian oudoimpia tapauksia ovat 1930-, 1940- ja 1960-luvulla valmistuneet Vihtori ja Klaara -elokuvat. Nämä filmit menestyvästä, nuorista naisista pitävästä keski-ikäisestä liikemiehestä ja hänen hirmuvaltaa pitävästä, toisinaan kaulintakin heiluttavasta rouvasta olivat Pekka Puupää- ja Uuno Turhapuro -elokuvien edeltäjiä, vaikkakaan eivät välttämättä suoranaisesti niiden innoittajia. Vihtori ja Klaara -filmit olivat tosin varmastikin tuttuja Puupää-filmit tuottaneelle T. J. Särkälle, joka tietenkin seurasi kilpailijoidensakin toimia hyvinkin tarkkaan.
Yhdysvaltalaisen George McManusin (1884–1954) luoma sarjakuva Jiggsistä ja Maggiesta eli Vihtorista ja Klaarasta ilmestyi sanomalehdissä lähes sadan vuoden ajan, vuodesta 1913 aina vuoteen 2000 saakka. Suomeen sarjakuvan toi Uusi Suomi, joka aloitti McManusin ”strippien” julkaisemisen 1929 ja jatkoi sitä lehden viimeiseen numeroon saakka vuoteen 1991. Uusi Suomi oli yksi maan suurimmista päivälehdistä, joten Vihtorin ja Klaaran seikkailutkin tulivat suomalaisille tutuiksi.
Hulda Keskinen, ohjaaja-näyttelijä Vaala ja Regina Linnanheimo elokuvassa Kun isä tahtoo.. Kuva: Finnkino
Ensimmäisen filmatisoinnin McManusin hahmojen pohjalta teki Valentin Vaala viimeisenä työnään ”omalle” Fennica-Filmi-yhtiölleen vuonna 1935, ennen kuin siirtyi hetkeksi Aho & Soldanille ja sen jälkeen pysyvästi Suomi-Filmille. Vaala ohjasi ja Tauno Tattari käsikirjoitti komedian johtaja August Lampaanpäästä, jonka hirvittävän pinnallinen ja rasittava vaimo uskoo miehellään olevan suhde nuorempaan naiseen. Päähenkilöiden nimet ovat eri kuin sarjakuvassa, mutta hahmot ovat selkeästi tunnistettavissa Vihtoriksi ja Klaaraksi.
Kun isä tahtoo... -nimen saaneen elokuvan tuotanto oli ongelmallinen tuotantoyhtiö Fennica-Filmin ajauduttua suoritustilaan kesken filmin kuvausten. Uuden elokuvan oikeudet kuin myös yhtiön kuvauskalusto myytiin Emil ja Yrjö Viljasen filmivuokraamo Bio-Kuva Oy:lle ja Väinö Mäkelän teattereita omistaneen ja myös filmivuokraamona toimineelle Kinosto Oy:lle, jotka yhdessä pitivät huolen siitä, että Vaala sai tehtyä elokuvan loppuun.
Vaalan elokuvan ensi-ilta myöhästyi vapusta 1934 aina syyskuuhun 1935 saakka. Vuonna 1935 kotimaisia ensi-iltoja oli vain viisi, mutta siinäkin oli liikaa kilpailijoita Kun isä tahtoo... -filmille, joka esityskertojen perusteella sai vuoden ensi-illoista toiseksi vähiten katsojia. Huonommin yleisöön meni vain Kalle Kaarnan dokumenttielokuva Kalevalan mailta. Vaalan Suomi-Filmille samana vuonna ohjaaman Kaikki rakastavat -elokuvan yleisömenestys oli arviolta yli kaksinkertainen verrattuna Kun isä tahtoo... -filmiin.
Kun isä tahtoo... -elokuvan pääroolissa August Lampaanpäänä nähty Eino Jurkka näytteli Vihtoria myös teatterilavoilla hyvällä menestyksellä. Kun Teuvo Tulion, Vaalan ystävän ja entisen yhteistyökumppanin, suunnittelema uusi elokuva oli kariutunut, oli hänen jo tilaamansa kuvausryhmä ja -kalusto jäämässä tyhjänpantiksi. Eino Jurkka sattui törmäämään Tulioon ja ehdotti tälle toiselle nuorelle ohjaajalle Vihtori ja Klaara -aiheista filmiä.
Jurkan ja Tulion yhteistyön tuloksena syntynyt Vihtori ja Klaara (1939) on lähes täysin kopioitu Vaalan Kun isä tahtoo... -elokuvasta – ei ainoastaan päänäyttelijän ja hahmojen, vaan myöskin tarinan ja yksittäisten kohtauksienkin osalta. Syytä tähän selkeään tekijänoikeusrikkomukseen ja laiskuuteen on mahdonta enää tänä päivänä tietää, mutta yksi mahdollinen skenario on se, että Tuliolla ei ollut riittävästi aikaa käsikirjoituksen laatimiseksi siihen mennessä, kun hänen jo varaamansa kuvausryhmä ja -kalusto saapuisi töihin. Näin ollen Tulion on ollut helppo napata vanhan ystävänsä elokuvan käsikirjoitus, ellei se ole hänelle tullut Jurkan kautta.
Tulion elokuvan alkuteksteissä ei mainita, että seperustuu jo aiemmin tehtyyn elokuvaan. Toisaalta, myöskään McManusin osuutta ei mainita yhdessäkään Vihtori ja Klaara -filmissä, eikä hän varmaankaan ole saanut penniäkään tekijänoikeuskorvauksia.
Eino Jurkka Vihtorina Tulion filmissä. KAVI / Finnkino
Tulion ohjaajauran ainoaksi komediaksi jäänyt Vihtori ja Klaara ei kuitenkaan ollut järjestyksessään toinen filmatisointi aiheesta, sillä puolisen vuotta ennen sen elokuista ensi-iltaa nähtiin elokuva nimeltä Kaksi Vihtoria. Tässä filmissä pohjana oli Tatu Pekkarisen Klaara ja hänen Vihtorinsa -näytelmä (1931), joka pohjautui tietenkin McManusin luomiin hahmoihin. Pekkarisen näytelmää oli esitetty ainakin Turun Teatterissa, Tampereen Teatterissa, Viipurin Työväen Teatterissa, Kotkan Näyttämöllä, Porin Teatterissa, Lappeenrannan Työväen Näyttämöllä ja Mikkelin Työväen Teatterissa.
Pekkarinen kirjoitti samaan sarjaan myös näytelmät Vihtorin vallankaappaus ja Vihtorin harha-askel. Parhaiten Pekkarisen nimi on filmimaailmassa tuttu Kalle Aaltosen morsian- ja Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta -elokuvien pohjana olleiden näytelmien tekijänä. Sattumalta nämä filmit tuotti jo aiemmin mainittu T. J. Särkkä.
Klaara ja hänen Vihtorinsa -näytelmän kantaesityksessä Jurkka näytteli Vihtorin roolin. Näytelmästä tehtävä filmatisointi tuli ajankohtaiseksi, kun nuori kuvaaja Erik Blomberg oli perustanut oman tuotantoyhtiönsä Oy Eloseppo Ab:n, jonka kassan kartuttamiseksi oli mahdollisimman nopeasti ja halvalla tehtävä varma yleisömenestys. Tällaiseksi valikoitui Pekkarisen näytelmän filmatisointi, vaikka Vaalan elokuva ei tuottoisa menestys ollutkaan. Yhtenä vaikuttajana lienee ollut näytelmän Kaksi Vihtoria -nimellä tehty radiokuunnelma keväällä 1938, joka oli tuonut hahmot myös sellaisten potentiaalisten katsojien tietoisuuteen, joilla ei ollut mahdollisuutta nähdä teosta teatterissa.
Blomberg palkkasi filmin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi Nyrki Tapiovaaran, jonka edellisen elokuvan Varastettu kuolema (1938) hän oli kuvannut ja tuottanut. Tapiovaara oli debytoinut Juhani Ahon samannimiseen klassikkoromaaniin pohjautuneella Juhalla (1937), jonka tuottivat Ahon pojat Heikki Aho ja Björn Soldan. Juhan ohjaajapestiä Aho & Soldan olivat tarjonneet aluksi Vaalalle.
Tapiovaara oli jo ehtinyt aloittaa tanskalaisen Kjeld Abellin näytelmään perustuvan Herra Lahtinen lähtee lipettiin -komedian kuvaukset, jotka jouduttiin keskeyttämään siksi, kunnes Tapiovaara ehtisi ohjata Kaksi Vihtoria -filmin pois kuleksimasta. Kuvauksiin käytettiin aikaa vain kuukauden päivät, ulkokuvia otettiin vain muutama ja studiokuvauksissakin käytettiin ”sipulilavasteita”, eli lavasteita ”kuorittiin” pois kerros kerrokselta seuraavaa interiööriä varten.
Tapiovaaran elokuvan yleisönsuosio oli riittävä tuotantoyhtiön tarpeisiin, eikä Tulionkaan filmin menestys ollut juurikaan sen heikompaa. Vuoden suurimpia yleisömenestyksiä ne eivät kuitenkaan olleet.
Tapiovaaran jälkeen seuraavan Vihtori ja Klaara -filmin ohjaksiin tarttui Eino Jurkka itse. Jurkka otti elokuvansa pohjaksi Pekkarisen Vihtorin harha-askel -näytelmän, jonka kantaesityksen hän oli ohjannut pääroolin näyttelemisen ohella. Herra johtajan ”harha-askel” -nimen saaneen elokuvan filmillinen toteutus lienee kuitenkin ollut yksistään kuvaaja Olavi Gunnarin harteilla. Käsikirjoituksesta, tuotannosta ja äänityksestä vastasi lyhyt- ja tilauselokuvien parissa elämäntyönsä tehnyt L. E. Pulkkila, joka omisti myös oman filmilaboratorionsa. Pulkkilan ja hänen yhtiökumppaninsa Eino Karin tiet olivat eronneet vuonna 1937, jolloin Kari perusti oman laboratorion ja vei mukanaan Särkän SF:n kanssa tehdyn yhteistyösopimuksen.
Siinä missä Tulion elokuvassa päähenkilöiden nimet olivat tosiaan Vihtori ja Klaara ja sukunimi Vuorenkaiku, olivat he Tapiovaaran elokuvassa Vihtori ja Klaara Ratamo. Myös Jurkan ohjaustyössä pariskunnan sukunimi oli Ratamo, mutta Jurkan hahmon etunimi oli tällä kertaa Aukusti ja Klaaran Amalia. Vaalan elokuvan päähenkilön nimi sattui olemaan August.
Elokuussa 1940 ensi-iltaan tullut Herra johtajan ”harha-askel” ei löytänyt yleisöä, ja elokuva jäi tuotantoyhtiö Filmistudion ensimmäiseksi ja viimeiseksi pitkäksi filmiksi. Myöskin alkuperäisen Vihtorin tarina valkokankaalla päättyi siihen, vaikkakin hahmo nähtiin filmillä vielä yhden kerran. Pekkarinen nimittäin kirjoitti Vihtorin harha-askel -näytelmänsä pohjalta Salainen kotiapulainen -nimisen romaanin (1944), jonka filmatisoinnin Veikko Itkonen tuotti ja ohjasikin sen yhdessä Eino Jurkan Sakari-pojan kanssa. Voi veljet, mikä päivä! -nimen (1961) saaneen elokuvan päähenkilön nimi oli jälleen Ratamo, mutta 1950-luvulla kuolleen Eino Jurkan sijaan roolissa nähtiin Eemeli. Vuoden kahdeksastatoista kotimaisesta ensi-illasta se oli esityskertojen perusteella vasta 13. katsotuin.
Nora Mäkinen elokuvassa Vihtori ja Klaara. Finnkino / KAVI.
Vihtori ja Klaara -elokuvissa vaihtuvan nimen taaksen kätkeytyvän Klaaran näyttelijä oli joka elokuvassa eri. Vaalan elokuvassa roolin näytteli Hulda Keskinen, Tulion filmissä Verna Piponius, Tapiovaaran elokuvassa Annie Mörk ja Eino Jurkan ohjauksessa Eine Laine. Sakari Jurkan ja Veikko Itkosen filmissä rooli meni Pia Hattaralle.
Kun isä tahtoo...-, Vihtori ja Klaara- ja Kaksi Vihtoria -elokuvia toisiinsa verratessa voi todeta, että Vaala on tehnyt pienellä rahalla aikaansa edellä olevan suomalaisen kaupunkikomedian ja Tulio absurdisuudessaan hyvin omalaatuisen filmin, kun taas Tapiovaaran tavoitteena on ollut ainoastaan saada elokuva tehdyksi. Siinä missä Tulion ja eritoten Tapiovaaran filmit ovat sisätilakomedioita, on Vaalan elokuva raikas ja kerronnaltaan ytimekäs urbaani komedia suuren maailman tyyliin, mutta pienellä rahalla tehtynä.
Vihtori ja Klaara -elokuvista on julkaistu DVD:llä Vaalan ja Tulion ohjaamat filmit.
Lähteet: Elonet.fi
Lisää artikkeleita...
Sivu 31 / 50