Tämän vuoden aikana ensi-iltaan tulee poikkeuksellisen monta suurta jatko-osaa sekä uusille että vuosikymmeniäkin vanhoille elokuvasarjoille.

Star Wars: Episode VII – The Force Awakens

Vuoden odotetuimpia elokuvia lienee J.J. Abramsin ohjaama seitsemäs Star Wars -elokuva, joka kantaa nimeä Star Wars: Episode VII – The Force Awakens. Abramsin ja Lawrence Kasdanin käsikirjoittaman jatko-osan tapahtumat sijoittuvat 30 vuoden päähän Jedin paluusta (1983), joka oli julkaisujärjestyksessään elokuvasarjan kolmas osa.

Abrams, 48, ei ole ensimmäistä kertaa vastuussa vanhan tuotteen uudistamisesta. Armageddonin (1998) kaltaisia elokuvia käsikirjoittanut Abrams löi itsensä läpi televisiossa, josta hän siirtyi takaisin elokuvien pariin 2000-luvun puolivälissä, kun hänet palkattiin ohjaamaan Tom Cruisen tähdittämän Mission: Impossible -elokuvasarjan kolmas osa. Kolmisen vuotta myöhemmin valmistui Star Trek, Abramsin päivitetty versio 1960-luvulla alkaneesta suositusta science fiction -televisiosarjasta. Star Trekin jatko-osa valmistui vuonna 2013, jälleen Abramsin ohjaamana. 

Abrams, joka on tuottajana myös tänä vuonna teattereihin saapuvassa viidennessä Mission: Impossible -elokuvassa, on saanut uuteen Star Wars -elokuvaansa vakuuttavan näyttelijäkaartin. Alkuperäisistä tähdistä mukana ovat mm. Harrison Ford, Mark Hamill ja Carrie Fisher, joiden seurassa nähdään Oscar Isaacin, Andy Serkisin ja Domhnall Gleesonin kaltaisia tuoreempia kasvoja.

Kaikki kuusi aiempaa Star Wars -elokuvaa olivat suuria yleisömenestyksiä. Koko saagan isän, George Lucasin, ohjaama ensimmäinen osa valmistui vuonna 1977 ja on inflaatioon suhteutettuna kaikkien aikojen toiseksi katsotuin elokuva Pohjois-Amerikassa, häviten vain Victor Flemingin Tuulen viemää -klassikolle (1939). Uusintaesitysten jälkeen sarjan neljännestä osasta, Lucasin ohjaamasta Star Wars: Episodi I – Pimeästä uhasta, tuli yksi harvoista yli miljardin dollarin lipputulot keränneistä filmeistä.

Star Wars: Episode VII – The Force Awakens -elokuvan Suomen-ensi-iltapäivämäärää ei ole vielä ilmoitettu.

Star Wars -elokuvat Suomessa

ELOKUVA	VUOSI	ENSI-ILTA	OHJAUS	KATSOJIA
Star Wars: Episodi I – Pimeä uhka	1999	06.08.99	George Lucas	437 799
Tähtien sota	1977	16.12.77	George Lucas	315 492
Star Wars: Episodi II – Kloonien hyökkäys	2002	16.05.02	George Lucas	302 689
Star Wars: Episodi III – Sithin kosto	2005	19.05.05	George Lucas	269 901
Jedin paluu	1983	19.08.83	Richard Marquand	173 060
Imperiumin vastaisku	1980	15.08.80	Irvin Kershner	154 882
Tähtien sota Special Edition	1977	21.03.97	George Lucas	82 092
Imperiumin vastaisku Special Edition	1980	11.04.97	Irvin Kershner	43 176
Jedin paluu Special Edition	1983	25.11.97	Richard Marquand	35 038
			YHTEENSÄ:	1 814 129

Charlize Theron. Kuva: Warner Bros.

Mad Max: Fury Road

Australialainen George Miller löi itsensä läpi heti esikoiselokuvallaan, joka aloitti yhdysvaltalaissyntyisen, mutta nuoruutensa Australiassa viettäneen Mel Gibsonin tien kohti Hollywood-tähteyttä. Mad Max (1979), karuun tulevaisuuteen sijoittuva tieteisfiktio-, toiminta- ja tie-elokuvan yhdistelmä tuotettiin vain 650 000 silloisella dollarilla. Elokuvan ulkomaanoikeudet myytiin 1,8 miljoonalla dollarilla, joten viimeistään tässä vaiheessa tekijät olivat voiton puolella.  Elokuvan  maailmanlaajuiset lipputulot kohosivat sataan miljoonaan dollariin.

Suomessa Mad Maxia jäi sensuurin kynsiin, mutta sen jatko-osa kylläkin hyväksyttiin esitettäväksi. Miller ja Gibson palasivat tekemään Mad Max 2:sta, joka valmistui vuonna 1981. Suomessa se sai nimekseen Asfalttisoturi ja peräti 132 762 katsojaa. Vuoden katsojatilastossa se oli yhdeksännellä sijalla. 

Sarjan kolmas elokuva, Mad Max – Ukkosmyrsky (1985), oli jo huomattavasti suurempi tuotanto, jossa Gibsonin rinnalla toisena vetonaulana nähtiin laulaja Tina Turner. Siinä missä ensimmäinen Mad Max keräsi Pohjois-Amerikasta vain 8,75 miljoonan dollarin lipputulot, Asfalttisoturi keräsi 24,6 miljoonaa ja Ukkosmyrsky 36 miljoonaa. Suomessa se sai 99 557 katsojaa.

Pian kolmannen Mad Maxin jälkeen Gibson näytteli ensimmäisessä Tappava ase -toimintakomediassa ja Miller lähti hänkin Hollywoodiin ohjaamaan Noidat-hittikomedian (1987). Viimeisimmäksi Miller on ohjannut kaksi Happy Feet -animaatiota, joista ensimmäinen oli suuri menestys, mutta jatko-osa taloudellinen epäonnistuminen.

Noin 100 miljoonalla dollarilla tuotettu Mad Max: Fury Road on kärsinyt tuotannollisista ongelmista jo pitkään. Valtaosa elokuvasta kuvattiin jo vuonna 2012, jonka jälkeen se on ollut jälkituotantovaiheessa ja välillä siihen on kuvattu lisää materiaalia. Kun elokuva saa ensi-iltansa 13. toukokuuta, on sarjan ensimmäisestä osasta ehtinyt kulua 36 vuotta ja viimeisimmästäkin osasta tasan 30 vuotta.

Uudessa Mad Maxissa Gibsonin saappaisiin astuu brittinäyttelijä Tom Hardy, jonka seurassa nähdään Charlize Theron, Nicholas Hoult, Transformers 3 -elokuvan Rosie Huntington-Whiteley sekä rokkareiden jälkeläiset Zoë Kravitz ja Riley Keough, jonka isoisä oli siis Elvis Presley.

Mad Max: Fury Roadin Suomen-ensi-ilta on 15. toukokuuta.

 

Daniel Craig on Bond, James Bond. Kuva: MGM

Spectre

Vielä Mad Maxia ja Star Warsia pidempi historia on James Bondilla, joka ei juuri esittelyitä kaipaa. Suomalaisten ja ylipäätään eurooppalaisen elokuvayleisön lempilapsi on seikkaillut valkokankaalla vuodesta 1962 asti, eikä loppua ole näkyvissä.

Odotukset Spectreä kohtaan saattavat olla kovemmat kuin koskaan aiemmin Bond-elokuvasarjan historiassa. Sam Mendesin (American Beauty) ohjaama edellinen osa, Skyfall (2012), keräsi maailmanlaajuisesti yli miljardin dollarin lipputulot ja sai erinomaiset arvostelut. Mendes on palannut Spectren puikkoihin ja Daniel Craig Bondiksi neljättä kertaa.

Spectressä Craigin seurana nähdään mm. Ralph Fiennes, Monica Bellucci, Léa Seydoux ja Christoph Waltz. Fiennes oli mukana jo Skyfallissa uutena M:nä, korvaten nyt Judi Denchin. Jesper Christensen ja hänen näyttelemänsä Mr. White nähtiin jo Craigin ensimmäisessä Bondissa, Casino Royalessa (2006).

Kaikki Bond-filmit ovat olleet suuria yleisömenestyksiä Suomessa, mutta viimeisimmät kolme osaa ovat osoittaneet Craigin olevan suuressa suosiossa myös suomalaisten keskuudessa. Martin Campbellin ohjaama Casino Royale sai 501 246 katsojaa ja on viimeisen 45 vuoden ajalta Suomen 19. katsotuin ulkomainen elokuva. Marc Forsterin ohjaama Quantum of Solace (2008) sai 467 491 katsojaa ja löytyy samalta listalta sijalta 28. Sam Mendesin Skyfall onkin sitten jo omaa luokkaansa: 647 440 katsojallaan se on vuoden 1970 jälkeen julkaistuista ulkomaisista elokuvista kahdeksanneksi katsotuin.

Britit pääsevät näkemään Spectren jo 23. lokakuuta, mutta Suomeen se tulee vasta 6. marraskuuta.

Avengers: Age of Ultron

Marvelin sarjakuvafilmatisoinnit ovat hallinneet etenkin Pohjois-Amerikan katsojatilastoja viimeisen puolen vuosikymmenen ajan. Televisiotuottajana ja -käsikirjoittajana menestynyt Joss Whedon palkattiin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan kaikki Marvelin suuret supersankarit yhteen tuovan The Avengers -filmin (2012), josta tulikin valtava yleisömenestys. Maailmanlaajuisesti lipputuloja kertyi yli 1,5 miljardin dollarin edestä, vaikkakaan elokuva ei esimerkiksi Suomessa saanut kuitenkaan kuin vain 120 312 katsojaa.

The Avengersin huikean menestyksen jälkeen myös Marvelin kolmas Iron Man -elokuva (2013) meni yli miljardin dollarin ja Captain America: The Return of the First Avenger (2014) menestyi tuntuvasti ensimmäistä Captain America -elokuvaa paremmin.

Peräti 150 minuuttia pitkässä Avengers: Age of Ultron -elokuvassa nähdään ensimmäisestä osasta tutut Robert Downey Jr., Scarlett Johansson, Samuel L. Jackson, Chris Evans, Chris Hemsworth, Tom Hiddleston, Mark Ruffalo, Jeremy Renner ja Mark Ruffalo. Uusina kasvoina mukana ovat mm. Aaron Taylor-Johnson ja Elizabeth Olsen, jotka nähtiin pariskuntana viimevuotisessa Godzillassa.

Arviolta 250 miljoonan dollarin budjetilla tuotettu Avengers: Age of Ultron saapuu Suomen valkokankaille 22. huhtikuuta.

Jurassic World

Viime vuonna Godzilla heräsi uudelleen henkiin hollywoodilaisittain, ja tänä vuonna luvassa on Jurassic Parkin paluu lähes viidentoista vuoden tauon jälkeen. Steven Spielbergin ohjaama ensimmäinen Jurassic Park -elokuva (1993) esitteli maailman elokuvayleisölle nykyaikaista CGI-teknologiaa yhdistettynä vanhoihin "käytännön efekteihin". Spielberg, vanha hittinikkari, sai aikaiseksi jälleen yhden suuren hitin: 63 miljoonalla dollarilla tuotettu elokuva keräsi Pohjois-Amerikasta yli 350 miljoonan dollarin lipputulot ja maailmanlaajuinen tulos kohosi yli 980 miljoonan. 2010-luvulla tehdyn 3D-version ansiosta lipputulojen kokonaismäärä nousi yli miljardin dollarin.

Jurassic Park oli ylivoimaisesti vuoden katsotuin elokuva sekä Pohjois-Amerikassa että yhteenlasketusti maailmanlaajuisesti. Suomessa sen saamat 476 257 katsojaa riittivät helposti vuositilaston kärkipaikkaan, ja 3D-uudelleenjulkaisun myötä kokonaiskatsojamäärä nousi 499 110 katsojaan.

Vuonna 1997 Spielberg palasi aiheen pariin ohjaten Kadonnut maailma – Jurassic Park -nimisen jatko-osan, joka jäi kauas ensimmäisen osan yleisömenestyksestä, mutta oli silti tuntuva taloudellinen menestys yli 600 miljoonan dollarin lipputuloillaan. Pohjois-Amerikassa se oli vuoden ensi-illoista kolmanneksi katsotuin, Suomessa sen saamat 260 023 katsojaa riittivät vuositilaston neljänteen sijaan.

Kolmannen kerran salaperäiselle saarelle palattiin Joe Johnstonin (The Wolfman) ohjaamassa Jurassic Park III:ssa (2001), joka oli rakennettu täysin CGI-tehosteiden varaan. Kahdesta ensimmäisestä osasta tutut Sam Neill ja Laura Dern olivat vielä mukana, mutta yleisömenestys jäi kauas kahdesta edellisestä osasta. Maailmanlaajuisesti lähes 370 miljoonan dollarin lipputulot kerännyt filmi pyöri Suomessa 146 229 katsojalle, joka teki siitä vuoden 15. katsotuimman elokuvan.

Uudessa Jurassic World -elokuvassa menee jälleen dinosaurus-puiston asiat odottamattomasti pieleen. Tällä kertaa ohjaajana toimii Colin Trevorrow, jolla on takanaan vain yksi pitkä näytelmäelokuva, pienen budjetin scifi-komedia Safety Not Guaranteed. 150 miljoonan dollarin budjetti Jurassic World -elokuvassa on selvästi käytetty johonkin muuhun kuin A-luokan tähtiin. Näyttelijöistä tunnetuimpia ovat Guardians of the Galaxy -elokuvan Chris Pratt, Apinoiden planeetan vallankumouksessa apinana nähty Judy Greer, Bryce Dallas Howard (Kylä, Twilight-saaga, Spider-Man 3) ja ahkerasti työskentelevä Vincent D'Onofrio, joka muistetaan parhaiten Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) rääkättävänä alokkaana.

Jurassic World nähdään Suomen valkokankailla 12. kesäkuuta.

Jurassic Park -elokuvat Suomessa

ELOKUVA	VUOSI	ENSI-ILTA	OHJAUS	KATSOJIA
Jurassic Park	1993	03.09.93	Steven Spielberg	476 257
Kadonnut maailma – Jurassic Park	1997	05.09.97	Steven Spielberg	260 023
Jurassic Park III	2001	03.08.01	Joe Johnston	146 229
Jurassic Park 3D	1993	10.05.13	Steven Spielberg	22 853
			YHTEENSÄ:	905 362

 

 

Mission: Impossible – Rogue Nation

52-vuotias Tom Cruise palaa Ethan Huntin rooliin viidennen kerran Christopher McQuarrien ohjaamassa Mission: Impossible – Rogue Nation -elokuvassa, jossa hän joutuu tällä kertaa taistelemaan suurta rikollisjärjestöä vastaan. Cruise teki ensiesiintymisensä Huntina Brian De Palman ohjaamassa Vaarallisessa tehtävässä (1996), joka pohjautui 1960-luvun suosittuun televisiosarjaan.

Drew Pearcen (Iron Man 3) ja Will Staplesin käsikirjoituksesta viidennen Mission: Impossiblen ohjannut McQuarrie aloitti yhteistyönsä Cruisen kanssa Bryan Singerin ohjaamalla Operaatio Valkyrie -sotafilmillä (2008), jonka McQuarrie käsikirjoitti. Lee Childin romaaniin pohjautuneessa Jack Reacher: Tappajan jäljillä -rikoselokuvassa (2012) McQuarrie oli sekä ohjaajana että käsikirjoittajana, Cruisen näytellessä pääroolin. Doug Limanin ohjaama Edge of Tomorrow (2014), Cruisen ensimmäinen jättihitti sitten vuoden 2011 ja neljännen Mission: Impossible -filmin, oli sekin osittain McQuarrien kirjoittama.

Cruisen lisäksi aiemmista osista tutuista näyttelijöistä mukana ovat Jeremy Renner, Simon Pegg ja Ving Rhames. "Vierailevista" tähdistä tunnetuin on Alec Baldwin.

Mission: Impossible – Rogue Nationin maailmanensi-ilta on 30. heinäkuuta, eikä sen Suomen-ensi-iltapäivää ole vielä ilmoitettu.

Mission: Impossible -elokuvat Suomessa

ELOKUVA	VUOSI	ENSI-ILTA	OHJAUS	KATSOJIA
Vaarallinen tehtävä	1996	30.08.96	Brian De Palma	279 469
M:I II – vaarallinen tehtävä II	2000	07.07.00	John Woo	265 504
Mission: Impossible – Ghost Protocol	2011	03.02.12	Brad Bird	175 976
M:I III – vaarallinen tehtävä III	2006	05.05.06	J.J. Abrams	69 583
			YHTEENSÄ:	790 532

Teuvo Tulio ja Eino Jurkka Vihtorin ja Klaaran kuvauksissa. Finnkino / KAVI

Suomalaisen elokuvan historian oudoimpia tapauksia ovat 1930-, 1940- ja 1960-luvulla valmistuneet Vihtori ja Klaara -elokuvat. Nämä filmit menestyvästä, nuorista naisista pitävästä keski-ikäisestä liikemiehestä ja hänen hirmuvaltaa pitävästä, toisinaan kaulintakin heiluttavasta rouvasta olivat Pekka Puupää- ja Uuno Turhapuro -elokuvien edeltäjiä, vaikkakaan eivät välttämättä suoranaisesti niiden innoittajia. Vihtori ja Klaara -filmit olivat tosin varmastikin tuttuja Puupää-filmit tuottaneelle T. J. Särkälle, joka tietenkin seurasi kilpailijoidensakin toimia hyvinkin tarkkaan.

Yhdysvaltalaisen George McManusin (1884–1954) luoma sarjakuva Jiggsistä ja Maggiesta eli Vihtorista ja Klaarasta ilmestyi sanomalehdissä lähes sadan vuoden ajan, vuodesta 1913 aina vuoteen 2000 saakka. Suomeen sarjakuvan toi Uusi Suomi, joka aloitti McManusin ”strippien” julkaisemisen 1929 ja jatkoi sitä lehden viimeiseen numeroon saakka vuoteen 1991. Uusi Suomi oli yksi maan suurimmista päivälehdistä, joten Vihtorin ja Klaaran seikkailutkin tulivat suomalaisille tutuiksi.

Hulda Keskinen, ohjaaja-näyttelijä Vaala ja Regina Linnanheimo elokuvassa Kun isä tahtoo.. Kuva: Finnkino

Ensimmäisen filmatisoinnin McManusin hahmojen pohjalta teki Valentin Vaala viimeisenä työnään ”omalle” Fennica-Filmi-yhtiölleen vuonna 1935, ennen kuin siirtyi hetkeksi Aho & Soldanille ja sen jälkeen pysyvästi Suomi-Filmille. Vaala ohjasi ja Tauno Tattari käsikirjoitti komedian johtaja August Lampaanpäästä, jonka hirvittävän pinnallinen ja rasittava vaimo uskoo miehellään olevan suhde nuorempaan naiseen. Päähenkilöiden nimet ovat eri kuin sarjakuvassa, mutta hahmot ovat selkeästi tunnistettavissa Vihtoriksi ja Klaaraksi.

Kun isä tahtoo... -nimen saaneen elokuvan tuotanto oli ongelmallinen tuotantoyhtiö Fennica-Filmin ajauduttua suoritustilaan kesken filmin kuvausten. Uuden elokuvan oikeudet kuin myös yhtiön kuvauskalusto myytiin Emil ja Yrjö Viljasen filmivuokraamo Bio-Kuva Oy:lle ja Väinö Mäkelän teattereita omistaneen ja myös filmivuokraamona toimineelle Kinosto Oy:lle, jotka yhdessä pitivät huolen siitä, että Vaala sai tehtyä elokuvan loppuun.

Vaalan elokuvan ensi-ilta myöhästyi vapusta 1934 aina syyskuuhun 1935 saakka. Vuonna 1935 kotimaisia ensi-iltoja oli vain viisi, mutta siinäkin oli liikaa kilpailijoita Kun isä tahtoo... -filmille, joka esityskertojen perusteella sai vuoden ensi-illoista toiseksi vähiten katsojia. Huonommin yleisöön meni vain Kalle Kaarnan dokumenttielokuva Kalevalan mailta. Vaalan Suomi-Filmille samana vuonna ohjaaman Kaikki rakastavat -elokuvan yleisömenestys oli arviolta yli kaksinkertainen verrattuna Kun isä tahtoo... -filmiin.

Kun isä tahtoo... -elokuvan pääroolissa August Lampaanpäänä nähty Eino Jurkka näytteli Vihtoria myös teatterilavoilla hyvällä menestyksellä. Kun Teuvo Tulion, Vaalan ystävän ja entisen yhteistyökumppanin, suunnittelema uusi elokuva oli kariutunut, oli hänen jo tilaamansa kuvausryhmä ja -kalusto jäämässä tyhjänpantiksi. Eino Jurkka sattui törmäämään Tulioon ja ehdotti tälle toiselle nuorelle ohjaajalle Vihtori ja Klaara -aiheista filmiä.

Jurkan ja Tulion yhteistyön tuloksena syntynyt Vihtori ja Klaara (1939) on lähes täysin kopioitu Vaalan Kun isä tahtoo... -elokuvasta – ei ainoastaan päänäyttelijän ja hahmojen, vaan myöskin tarinan ja yksittäisten kohtauksienkin osalta. Syytä tähän selkeään tekijänoikeusrikkomukseen ja laiskuuteen on mahdonta enää tänä päivänä tietää, mutta yksi mahdollinen skenario on se, että Tuliolla ei ollut riittävästi aikaa käsikirjoituksen laatimiseksi siihen mennessä, kun hänen jo varaamansa kuvausryhmä ja -kalusto saapuisi töihin. Näin ollen Tulion on ollut helppo napata vanhan ystävänsä elokuvan käsikirjoitus, ellei se ole hänelle tullut Jurkan kautta.

Tulion elokuvan alkuteksteissä ei mainita, että seperustuu jo aiemmin tehtyyn elokuvaan. Toisaalta, myöskään McManusin osuutta ei mainita yhdessäkään Vihtori ja Klaara -filmissä, eikä hän varmaankaan ole saanut penniäkään tekijänoikeuskorvauksia.

Eino Jurkka Vihtorina Tulion filmissä. KAVI / Finnkino

Tulion ohjaajauran ainoaksi komediaksi jäänyt Vihtori ja Klaara ei kuitenkaan ollut järjestyksessään toinen filmatisointi aiheesta, sillä puolisen vuotta ennen sen elokuista ensi-iltaa nähtiin elokuva nimeltä Kaksi Vihtoria. Tässä filmissä pohjana oli Tatu Pekkarisen Klaara ja hänen Vihtorinsa -näytelmä (1931), joka pohjautui tietenkin McManusin luomiin hahmoihin. Pekkarisen näytelmää oli esitetty ainakin Turun Teatterissa, Tampereen Teatterissa, Viipurin Työväen Teatterissa, Kotkan Näyttämöllä, Porin Teatterissa, Lappeenrannan Työväen Näyttämöllä ja Mikkelin Työväen Teatterissa.

Pekkarinen kirjoitti samaan sarjaan myös näytelmät Vihtorin vallankaappaus ja Vihtorin harha-askel. Parhaiten Pekkarisen nimi on filmimaailmassa tuttu Kalle Aaltosen morsian- ja Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta -elokuvien pohjana olleiden näytelmien tekijänä. Sattumalta nämä filmit tuotti jo aiemmin mainittu T. J. Särkkä.

Klaara ja hänen Vihtorinsa -näytelmän kantaesityksessä Jurkka näytteli Vihtorin roolin. Näytelmästä tehtävä filmatisointi tuli ajankohtaiseksi, kun nuori kuvaaja Erik Blomberg oli perustanut oman tuotantoyhtiönsä Oy Eloseppo Ab:n, jonka kassan kartuttamiseksi oli mahdollisimman nopeasti ja halvalla tehtävä varma yleisömenestys. Tällaiseksi valikoitui Pekkarisen näytelmän filmatisointi, vaikka Vaalan elokuva ei tuottoisa menestys ollutkaan. Yhtenä vaikuttajana lienee ollut näytelmän Kaksi Vihtoria -nimellä tehty radiokuunnelma keväällä 1938, joka oli tuonut hahmot myös sellaisten potentiaalisten katsojien tietoisuuteen, joilla ei ollut mahdollisuutta nähdä teosta teatterissa.

Blomberg palkkasi filmin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi Nyrki Tapiovaaran, jonka edellisen elokuvan Varastettu kuolema (1938) hän oli kuvannut ja tuottanut. Tapiovaara oli debytoinut Juhani Ahon samannimiseen klassikkoromaaniin pohjautuneella Juhalla (1937), jonka tuottivat Ahon pojat Heikki Aho ja Björn Soldan. Juhan ohjaajapestiä Aho & Soldan olivat tarjonneet aluksi Vaalalle.

Tapiovaara oli jo ehtinyt aloittaa tanskalaisen Kjeld Abellin näytelmään perustuvan Herra Lahtinen lähtee lipettiin -komedian kuvaukset, jotka jouduttiin keskeyttämään siksi, kunnes Tapiovaara ehtisi ohjata Kaksi Vihtoria -filmin pois kuleksimasta. Kuvauksiin käytettiin aikaa vain kuukauden päivät, ulkokuvia otettiin vain muutama ja studiokuvauksissakin käytettiin ”sipulilavasteita”, eli lavasteita ”kuorittiin” pois kerros kerrokselta seuraavaa interiööriä varten.

Tapiovaaran elokuvan yleisönsuosio oli riittävä tuotantoyhtiön tarpeisiin, eikä Tulionkaan filmin menestys ollut juurikaan sen heikompaa. Vuoden suurimpia yleisömenestyksiä ne eivät kuitenkaan olleet.

Tapiovaaran jälkeen seuraavan Vihtori ja Klaara -filmin ohjaksiin tarttui Eino Jurkka itse. Jurkka otti elokuvansa pohjaksi Pekkarisen Vihtorin harha-askel -näytelmän, jonka kantaesityksen hän oli ohjannut pääroolin näyttelemisen ohella. Herra johtajan ”harha-askel” -nimen saaneen elokuvan filmillinen toteutus lienee kuitenkin ollut yksistään kuvaaja Olavi Gunnarin harteilla. Käsikirjoituksesta, tuotannosta ja äänityksestä vastasi lyhyt- ja tilauselokuvien parissa elämäntyönsä tehnyt L. E. Pulkkila, joka omisti myös oman filmilaboratorionsa. Pulkkilan ja hänen yhtiökumppaninsa Eino Karin tiet olivat eronneet vuonna 1937, jolloin Kari perusti oman laboratorion ja vei mukanaan Särkän SF:n kanssa tehdyn yhteistyösopimuksen.

Siinä missä Tulion elokuvassa päähenkilöiden nimet olivat tosiaan Vihtori ja Klaara ja sukunimi Vuorenkaiku, olivat he Tapiovaaran elokuvassa Vihtori ja Klaara Ratamo. Myös Jurkan ohjaustyössä pariskunnan sukunimi oli Ratamo, mutta Jurkan hahmon etunimi oli tällä kertaa Aukusti ja Klaaran Amalia. Vaalan elokuvan päähenkilön nimi sattui olemaan August.

Elokuussa 1940 ensi-iltaan tullut Herra johtajan ”harha-askel” ei löytänyt yleisöä, ja elokuva jäi tuotantoyhtiö Filmistudion ensimmäiseksi ja viimeiseksi pitkäksi filmiksi. Myöskin alkuperäisen Vihtorin tarina valkokankaalla päättyi siihen, vaikkakin hahmo nähtiin filmillä vielä yhden kerran. Pekkarinen nimittäin kirjoitti Vihtorin harha-askel -näytelmänsä pohjalta Salainen kotiapulainen -nimisen romaanin (1944), jonka filmatisoinnin Veikko Itkonen tuotti ja ohjasikin sen yhdessä Eino Jurkan Sakari-pojan kanssa. Voi veljet, mikä päivä! -nimen (1961) saaneen elokuvan päähenkilön nimi oli jälleen Ratamo, mutta 1950-luvulla kuolleen Eino Jurkan sijaan roolissa nähtiin Eemeli. Vuoden kahdeksastatoista kotimaisesta ensi-illasta se oli esityskertojen perusteella vasta 13. katsotuin.

Nora Mäkinen elokuvassa Vihtori ja Klaara. Finnkino / KAVI.

Vihtori ja Klaara -elokuvissa vaihtuvan nimen taaksen kätkeytyvän Klaaran näyttelijä oli joka elokuvassa eri. Vaalan elokuvassa roolin näytteli Hulda Keskinen, Tulion filmissä Verna Piponius, Tapiovaaran elokuvassa Annie Mörk ja Eino Jurkan ohjauksessa Eine Laine. Sakari Jurkan ja Veikko Itkosen filmissä rooli meni Pia Hattaralle.

Kun isä tahtoo...-, Vihtori ja Klaara- ja Kaksi Vihtoria -elokuvia toisiinsa verratessa voi todeta, että Vaala on tehnyt pienellä rahalla aikaansa edellä olevan suomalaisen kaupunkikomedian ja Tulio absurdisuudessaan hyvin omalaatuisen filmin, kun taas Tapiovaaran tavoitteena on ollut ainoastaan saada elokuva tehdyksi. Siinä missä Tulion ja eritoten Tapiovaaran filmit ovat sisätilakomedioita, on Vaalan elokuva raikas ja kerronnaltaan ytimekäs urbaani komedia suuren maailman tyyliin, mutta pienellä rahalla tehtynä.

Vihtori ja Klaara -elokuvista on julkaistu DVD:llä Vaalan ja Tulion ohjaamat filmit.

Lähteet: Elonet.fi

Seuraavassa on sitaatteja Valentin Vaalan (1909–1976) 1940–1960-luvulla antamista lehtihaastatteluista. Lähteet on ilmoitettu tekstin lopussa niiltä osin kuin ne ovat tiedossa.

Elokuvainnostuksen alku ja esikuvat

Vaala oli syntyjään helsinkiläinen, Venäjältä lähteneen yrittäjä- ja kauppiasperheen nuorta polvea.

– Kaikki alkoi teatterista. Jo pikkupoikana minulla oli kotona nukketeatteri, jonka kanssa leikin, ja kouluun päästyäni näyttelin koulun illoissa. Kun tulin vanhemmaksi, pääsin vihdoin varsinaiseen teatteriin avustajaksi.

– Olin vasta yhdeksänvuotias, kun ensimmäistä kertaa pääsin katsomaan elävää teatteria. Siihen aikaan yleensä pidettiin sopimattomana, että lasten sallittaisiin tulla mukaan seuraamaan ajanhenkisiä intohimoisia näytelmiä, mutta sitkeällä ylipuhumisella taivutin perheemme palvelijattaren viemään minut seurassaan ja vanhemmiltani salaa. Kappale oli Kansallisteatterin esittämä Mustalaisruhtinatar ja se teki minuun suuren vaikutuksen.

– Ihailen suuresti esimerkiksi Ernst Lubitschia, klassisen elokuvakomedian mestaria. Hänen töissään on eleganssia, älyä. Yleensäkin Hollywoodin kulta-ajan raffinoidut [jalostetut] komediat miellyttävät minua, kevyen, hauskan, tyylikkään pinnan alla oleva kritiikki, ajatukset.

– Teknillisesti amerikkalaiset ovat aina olleet parhaita ja ovat sitä edelleenkin. Heitä minä kunnioitin kovasti, siis pelkästään teknillisessä mielessä. Jos tässä on mainittava nimiä, niin Ernst Lubitschia minä kunnioitin suuresti, ehkä matkinkin. Ennen kaikkeahan hän ohjasi komedioita, mutta teki myös muutamia vakavia elokuvia.

Ensimmäisistä omista elokuvista

Vaala ohjasi ensimmäiset elokuvansa, Mustat silmät ja Mustalaishurmaaja, vuonna 1929. Apuna oli myöhemmin Teuvo Tulio -nimen ottanut Theodor Tugai.

– Minä lähdin kesälomalle ensimmäisestä työpaikastani Uuden Suomen klisheelaitoksesta – koulun olin jättänyt vähän kesken – kesän alussa 1927. Olin silloin 17-vuotias. Sille tielle jäin. Ruvettiin yhdessä Theodor Tugain kanssa tekemään elokuvaa ja siihen minä sorruin, elämäniäkseni. 

– Erinäisiä vuosia myöhemmin minä tapasin klisheelaitoksen päällikköni. Hän kyseli, vieläkö aioin kauan pitää kesälomaa. Ja siitähän se on jatkunut. En tullut koskaan sanoneeksi itseäni irti eikä minulle liioin tullut tietoa potkuista.

– Oikeastaan minä olen kesälomalla. Olen ollut yhteen menoon jo jokseenkin neljäkymmentä vuotta.

– Tugain kanssa me sepitettiin jonkinlaista kertomus ja alettiin kuvata jo kesällä 1927 Vantaalla, mutta rahat loppuivat kesken. Menin välillä työhön ja vasta seuraavana me saimme valmiiksi tuon ensimmäisen, Mustat silmät. 

Vaala ja näyttelijä Tuulikki Paananen Miehekkeen (1936) kuvauksissa. Suomi-Filmi.

Elokuvasta itsestään

– Elokuva on ajanvietettä, harvoin taidetta. [Vaala oli samaa mieltä myös teatterista]

– Olen aina halunnut tehdä hyvää ajanvietettä, elokuvaa, jonka parissa ehkä voi tulla hyvälle mielelle tai ainakin siirtyä pois arkisista asioista.

– Onko sellaisesta elokuvasta tai näytelmästä mitään vastaavaa hyötyä, jos se pelkästään ikävystyttää ja kulkee nimellä taidetta – tai jos ei sitä lainkaan käsitäkään, että sitä täytyy niin pohtia ja se on niin vaikeatajuista.

– Minä olin kovasti alussa ääntä vastaan. Minä kuvittelin, että ei siitä mitään tule. Hankalaahan se sitten äänen kanssa alussa olikin. Se oli koko ajan epäsynkronissa ja kesti monta vuotta, ennen kuin äänitystä opittiin hallitsemaan. Siihen aikaanhan ei juuri käytetty muuta kuin 100-prosenttista ääntä ja tämän takia olikin kauhean hankalaa kuvata mm. ulkona.

– Ääneen siirtyminen oli vaikeata. Olin hyvin pessimistinen, en uskonut lainkaan ääneen.  Nyt on osoittautunut, että äänen käytön kehitys on melkein suurempi kuin kuvan. Nykyinen tekniikka tekee mahdolliseksi äänen käytön täysin itsenäisenä: tehosteet, tausta, musiikki... Vaikka musiikkiin en ole koskaan oikein tyytyväinen. Se joudutaan tekemään niin nopeasti eikä siihen kiireessä ehditä paneutua tarpeeksi.

– Elokuvamusiikkia käytetään tunnelman korostamiseksi ja se saattaa olla hyvin tehokasta, jos musiikki on taiteellisesti onnistunut. Täydellistä hiljaisuutta on vältetty, koska onnistunut musiikki auttaa yleisöä eläytymään paremmin kuvien esittämään tunnelmaan.

– Äänen käyttöä vaikeuttaa myös se, että yleisö ei vielä ole oppinut vastaanottamaan äänellistä ilmaisua yhtä hyvin kuvaa. Olemme hyvin visuaalisesti suuntautuneita.

– Värin suhteen olin myös hyvin epäluuloinen. Nykyisin teen melkein pelkästään värikuvia. Väri antaa paljon enemmän mahdollisuuksia, lisää tunnelmaa. Haluaisin nähdä esimerkiksi Ihmiset suviyössä väreissä, miten paljon vaikuttavampi se olisikaan.

– Vähitellen kiinnostus kuitenkin nousi [värifilmiä kohtaan], enkä nykyään voisi kuvitellakaan tekeväni mustavalkoista filmiä. Se on minusta kuivaa katsottavaa.

– Kyllä [yleisö] pitäisi valloittaa takaisin. Siinä ei auta pelkän tekniikan uudistuminen, stereoäänet, kuvan suurentaminen, vaan pitää tehdä niin hyviä elokuvia, että ihmiset kiinnostuvat. Minusta on sääli, että elokuva on menettänyt sen sadunomaisen viehätyksen, mikä sillä oli. Pienille ryhmille tarkoitetut informaatiota välittävät elokuvat ovat kyllä tarpeellisia, mutta pitäisi edelleen olla myös elokuvia, jotka jokainen ymmärtää, jossa viihtyy. Yleisö on minulle hyvin tärkeätä.

– Dokumenttielokuvat ovat sitten asia erikseen. Ne ovat informaatiota tästä ajasta tulevaisuutta varten. Esimerkiksi elokuva jostain Saimaan kanavan rakentamisesta on historian kannalta arvokas tulevaisuudessa. Tämän ajan tapahtumista on pian hyvin vähän materiaalia käytettävissä, kun uutiskatsauksia ei enää tehdä. Tällaista tapahtumien taltioimista pitäisi valtion mielestäni aktiivisesti tukea.

– Henkilökohtaisesti en kuitenkaan välitä laajakankaasta, joka mielestäni ei ole onnistunut ratkaisu. Se rajoittaa filmin taiteellisen puolen esilletuomista ja estää jossakin määrin näyttelijän työn suoran välittämisen yleisölle. Filmin intiimin puolen esilletuominen on miltei mahdotonta. Laajakangas tekee mm. lähikuvan käytön sangen vaikeaksi, enkä ainakaan minä ole nähnyt missään laajakangaselokuvassa todella hyvää, puhuvaa lähikuvaa. Maisemia ja joukkokohtauksia kuvattaessa laajakangas sen sijaan on erinomainen ratkaisu ja soveltuu sellaisenaan eräisiin dokumentäärifilmeihin.

Vaala Ihmiset suviyössä -elokuvan kuvauksissa. Suomi-Filmi.

Omista elokuvista

– Kaikki ne ovat olleet yhtä rakkaita, kun niitä on tehty. Rakkaus tahtoo kuitenkin jokaisen kohdalla loppua vähän ennen ensi-iltaa.

– [Kaikki rakastavat] oli hyvin kehno komedia. Sitä tehtiin kauan ja hartaasti. Ja loppujen lopuksi siitä tuli pannukakku. Siinä sattui kaikenlaisia kommelluksia. Käsikirjoitusta ruvettiin tekemään vasta kesällä parhaaseen kuvausaikaan. Kun se saatiin vihdoin valmiiksi, oli syksy jo tullut. Kesäkuvat jouduttiin ottamaan lokakuussa ja uintikohtaukset marraskuun vesissä.

– Jumalan myrsky ei ole filmejä, joista minä erikoisesti pidän. Siinä oli niin vaikeita kohtauksia, että niitä ei kunnolla pystytty toteuttamaan, mm. itse myrskyn tekeminen, joka oli ylivoimainen tehtävä. Tositarkoituksella puolestaan oli minusta hyvä elokuva. Siihen olen aika tyytyväinen näin jälkeenkin päin. Muista [sota-ajan filmeistä] nyt ei kannata puhua.

– Vähän hidashan [Linnaisten vihreä kamari] on, mutta komeat lavastukset auttavat paljon. Se oli hieman ikävä tehdä, kun oli sota-aika. Mm. kesken kuvausta tuli pommitus ja kaikki lavastukset hajosivat. Jouduimme lähtemään studiosta kauheata vauhtia.

– [Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä] on kyllä niitä parhaita elokuvia, mitä olen tehnyt.

– Tietysti olisin halunnut tehdä muitakin Sillanpää-filmatisointeja, mutta vaikka Ihmiset suviyössä olikin arvostelumenestys, se ei menestynyt kaupallisesti. Firma [Suomi-Filmi Oy] ei sen jälkeen ollut kovin kiinnostunut näistä aihesta.

– Ainahan elokuva-ohjaajan kannalta se viimeisin työ tuntuu mielenkiintoisimmalta.

– Minä pidän niistä molemmista [Gabriel, tule takaisin ja Omena putoaa], vaikka ne ovatkin melko erilaisia. Teimme [Mika] Waltarin kanssa niihin käsikirjoitukset. Omena putoaa -näytelmän Waltari kirjoitti kokonaan uudestaan, elokuvahan ei ole samanlainen kuin alkuperäinen näytelmä.

– Mieluummin kaikki [filmini haluaisin tehdä uudelleen]. Vakavasti puhuen: jonkun toisen ohjaajan tekemä vanha työ olisi hauska joskus toteuttaa uudelleen. Ei omia siitä syystä, että väkisinkin tulee aina jossakin määriksi toistaneeksi itseään.

Ennen tuota toteamusta Vaala oli jo ohjannut uudelleenfilmatisoinnin Risto Orkon Siltalan pehtoorista (1934) vuonna 1953 ja lisäksi omista Niskavuoren naiset- ja Mieheke-elokuvistaan (Niskavuoren naiset 1938 ja 1958, Mieheke 1936 ja Minä ja mieheni morsian 1955). Lisäksi hän oli ohjannut kolmannen elokuvasovituksen Nummisuutareista.

– Kyllä minä melkein kallistuisin komedioihin [suosikkilajityyppiä kysyttäessä]. Ne ovat mielestäni mielenkiintoisimmat tehdä. Elokuvassa pitää olla vauhtia, eikä katsojaa saa kiusata hitaudella. Komedioissa oli vauhti eräs tärkeä osa. Tietysti ne olivat tuollaisia puhtaita ajanviete-elokuvia, mutta siitä huolimatta niiden tekemisestä pidin eniten. Toisaalta ihmisten viihdyttäminen oli eräs tärkeä elokuvan tehtävä, eikä siitä nykyäänkään ole mihinkään muuttunut.

– Silloin, kun minä 18-vuotiaana aloitin ensimmäistä elokuvaani, minusta tuntui, että minä tiesin kaiken elokuvasta; koko maailmasta ei varmastikaan löytynyt sen viisaampaa ihmistä kuin minä. Mutta nyt, 44 filmin jälkeen, minun täytyy sanoa, että hyvän elokuvan tekeminen on vaikeata.

Vaala ohjaa Kaija Raholaa ja Lea Joutsenoa Morsian yllättää -elokuvan kuvauksissa. Suomi-Filmi.

Ohjaamisesta

– Se on maailman mielenkiintoisinta silloin, kun on riittävän hyviä apulaisia. Jos joutuu tekemään koko työn yksin, se saattaa silloin tuntua liian rasittavalta. Yleensä joudun tekemään liian paljon yksin.

– Suunnilleen samat sanat sain jälleen alkaessani [Totuus on armoton -elokuvan, viimeisensä, filmauksen] kuulla nyt kuin yli 20 vuotta sitten: Kyllä te olette hyvin lapsellinen, ohjaaja Vaala. Nyt vain hyvin eri syistä ja erilaiselta taholta.  Silloin aikanaan sanoi minulle niin Elli Tompuri. Hän piti lapsellisuutenani sitä, että tahdoin hänellä olevan kahden viikon kuluttua puvut valmiina filmausta varten... Nyt samat sanat sanoi muuan nuori apulainen, joka on ollut nuorempien miesten töissä ja piti valaistusten tarkasteluani joutavan tärkeänä lapsellisuutena... 

Kritiikistä

– No ei [vaikuttanut työskentelyyni]. Onhan se ikävä, kun haukutaan, mutta ei se myöhempiin elokuviin vaikuta.

Vaala näyttelijänä ohjaamassa Kun isä tahtoo... -elokuvassa yhdessä Hulda Keskisen ja Regina Linnanheimon kanssa. 

Näyttelijöistä

Vaala näytteli itsekin kahdessa filmissään, Mustalaishurmaajassa (1929) ja äänielokuvassa Kun isä tahtoo... (1935).

– Minä sain aivan tarpeekseni siitä yhdestä kerrasta [Kun isä tahtoo... -elokuvan kohdalla]. En voinut ylipäätänsäkään katsella itseäni valkokankaalla. Se oli hirveätä. Jopa seitsemän kertaa kuvasin yhden pienen kohtauksen. Minun piti sanoa sana ”hurmaava” yhdessä lähikuvassa. Seitsemän kertaa se otettiin eri päivinä ja kun minä näin sitä aina välillä, voin aina pahoin. Näyttelijä ei siksi koskaan saisikaan nähdä valmiiksi kuvattuja jaksoja, sillä he alkavat muutella itseään. He eivät koskaan näe itseään samalla tavalla kuin muut heidät näkevät, vaan kuvittelevat muuta kuin mitä todellisuudessa ovat. Jos näyttelijälle näyttää jo kuvattua aineistoa, saattaa koko filmi mennä pilalle.

– Näyttelijä on hyvä silloin, kun hän mahdollisimman hyvin toteuttaa ohjaajan näkemyksen roolihahmosta. Tietysti jotakin sanaa voidaan muuttaa, ellei se istu näyttelijän suuhun, mutta ei näyttelijä voi paljonkaan muuttaa käsikirjoituksessa syntynyttä hahmoa. 

–  Suhteessa näyttelijöihin minä olen kyllä aika paljon muuttunut vuosien varrella. Alussa määräsin joka liikkeen, joka askeleen, joka ilmeen, minkä näyttelijä otti. Olin täysin väkivaltainen häntä kohtaan. Mutta sen jälkeen olen aika paljon muuttunut ja olenkin sitä mieltä, että kyllä näyttelijän täytyy itse tuntea mitä hän tekee, eikä olla pelkästään ohjaajan nukke.

– Muutamassa filmissä on ollut mahdollisuus harjoitella, ennen kuin kuvaus on alkanut, ja se onkin hyvä asia. Mutta kun käsikirjoitus usein valmistuu melkein samana päivänä kuin kuvaus alkaa, niin tällöin ei ole tilaisuutta etukäteisharjoitteluun. Itse kuvauspäivänä ei pitäisi harjoitella kovin paljon sillä kohtaus silloin vain kuluu. Harjoittelu pitää suorittaa kuukausia ennen kuvausten alkamista. Tällaiseen ei minulla ole ollut mahdollisuutta kuin pari kolme kertaa.

– Ennen kaikkea täytyy roolin sopia näyttelijälle. Se on tärkein vaatimus koko näyttelijäntyössä. Jos rooli ei istu, niin silloin ei näyttelijä onnistu koskaan. Oikeastaan filmissä ei pitäisi näytellä ollenkaan, vaan olla suhteellisen paljon sitä, mitä on.

– Käytän mielelläni ammattinäyttelijöitä, elleivät he ole teatterin pilaamia. Monella vanhemmalla näyttelijällä on varsinkin suullisessa ilmaisussa niin raskas teatterimaneeri, että siitä on vaikea päästä irti. Nuoret ovat paremmin omaksuneet elokuvan ilmaisukeinot. He ovat kasvaneet elokuvan ja TV:n vaikutuksen alaisena, tottuneet näihin välineisiin.

– [Yhteistyö näyttelijöiden kanssa] on ollut hyvin miellyttävää silloin, kun heillä on ollut aikaa kyseiseen filmiin. Valitettavasti ei asia kuitenkaan aina ole ollut näin.

Vaala tiedotuskomppanian filmiosastolla. Leikkauspöydän ääressä kollega Hannu Leminen. SA-Kuva.

Uudesta aallosta, uusista filmeistä ja koulutuksesta

– [Totuus on armoton -elokuvan aikaan] Sen minä tahtoisin sanoa kaikille uusille yrittäjille, ettei millään alalla, myöskään filmin teossa, pidä sysätä syrjään tai jättää huomioon ottamatta yhdellä iskulla kaikkea ennen, vuosien ja ehkä vuosikymmenten varrella opittua ja kokeiltua, kun itse ryhdytään jotakin uutta tekemään. Kaikki uusihan aina sentään luodaan ja rakentuu vanhojen kokemusten pohjalle. Sen me ainakin aikanamme tajusimme – emme muuten olisi uskaltaneet ryhtyä edes yrittämään. Mutta nyt tuntuu olevan vähän toisin – ainakin puheissa. Usein myös käytännössä – tuloksista päätellen: jätetään huomioon ottamatta jopa eräitä perussääntöjä mm. kuvauksessa ja kamerankäytön alkeellisimpia ”sääntöjäkin”.

– Ennen tehtiin filmejä paljon suuremmalla huolella kuin nyt [1960-luvulla] – senhän voi kuka tahansa elokuvan seuraaja omin silminkin todeta tuloksista, kun vertaa nykyisiä uutuuksia vaikkapa runsaan kymmenen vuoden takaisiin filmeihimme. Nykyisin säästetään filminteossa sekä aikaa että varoja, mikä tietysti on tarpeen. Mutta niin pitkälle kuin nyt on menty, ei sittenkään pitäisi mennä. Tulokset ovat nyt monesti paljon huonompia kuin välttämätöntä. Varmasti sittenkin ja aina olisi parempi tehdä elokuvaa hätiköimättä, suuremmalla huolella. Jopa rahallinenkin tulos saataisiin silloin loppujen lopuksi paremmaksi. Olen näet varma, ettei fuskaamalla filminteossa lopullisesti voiteta mitään.

– Nykyisin ehdin itse käydä aika vähän elokuvissa, enkä ole näistä uusimmista kovasti innostunutkaan. En ole haltioitunut mistään viime aikoina näkemästäni kotimaisesta elokuvasta. Niissä on usein hienoja jaksoja, mutta kokonaisuus ei ole hallittu. Joskus tuntuu, että ne loppuvat kolme kertaa, juoni hajoaa, ne ovat rikkinäisiä. Sitä paitsi ne tehdään vain nuorisolle. Mielestäni [Edvin] Laineen Pohjantähti [Täällä Pohjantähden alla, 1968] ansaitsi menestyksensä, se on pitkästä aikaa koko kansan elokuva.

– Aika ennen sotia oli hyvä. Silloin ihmiset kävivät paljon elokuvissa ja niitä myös tehtiin kaikille ihmisille, ei vain nuorisolle niin kuin nykyisin.

– Uskoisin, että meillä on nyt aika hyvä koulutus alalle, Ateneumin Kamerataiteen osasto. Käytäntö kuitenkin ratkaisee. Minusta hyvä tie alalle on ohjaajan assistenttina toimiminen. Minulla itselläni on ollut hyviä assistentteja – mm. Matti Kassila – jotka ovat myöhemmin menestyneet. Nuoret assistentit ovat tarpeellisia myös ohjaajalle. Syntyy hedelmällistä vuorovaikutusta, yhteistyötä sukupolvien välille.

– Totta kai koulutus on tarpeellinen ja hyvä, mutta ei minusta pelkällä koulutuksella tule filmiohjaajaksi – tietysti kuvaajaksi voi tulla, kuvaaja nyt on enemmän tai vähemmän teknillistä laatua – mutta ei ohjaaja synny koulussa. [Se vaatii] kokemusta ennen kaikkea.

Käsikirjoittamisesta

– Olen pyrkinyt valitsemaan käsikirjoitukset niin, että suuri yleisö pitäisi elokuvasta. Kyllä ihmiset mielellään katsovat hauskaa ja piristävää komediaa. Nykyisin en vain tahdo löytyä niiden kirjoittajia, vai miten? Hyvä komedia ei ole pinnallinen eikä tyhjä.

– Osallistun aina alusta asti käsikirjoituksen tekemiseen. Ammattitaitoinen ohjaaja vie kaikki ratkaisut jo käsikirjoitusvaiheessa niin pitkälle kuin mahdollista. En usko leikkauspöytäelokuviin – ja puhun nyt näytelmäelokuvasta. Käsikirjoituksen tulee olla selvä pohja, josta ei turhaan saisi sanaakaan muuttaa. Kuvat, leikkaukset, repliikit – kaikki on harkittava etukäteen.

– Tämä edellyttää ohjaajalta ammattitaitoa ja tekniikan tuntemusta. Kokonaisuuden hallinta on tässä työssä vaikeinta, tekniikan ja taiteellisen puolen yhteen sovittaminen, rytmi.

– Suositun näytelmän tai romaanin käyttäminen antaa määrättyä varmuutta. Yleisö tuntee teoksen, pitää siitä.

– Kyllä kai toisenkin tekemästä käsikirjoituksesta voisi elokuvan tehdä, mutta meillä Suomessa ei ole kyllin päteviä käsikirjoittajia. Ulkomaillahan käsikirjoittajat ovat ammatti-ihmisiä ja määräävät melkein joka sekunnin. Hyvin tehdyssä käsikirjoituksessa tämä onkin välttämätöntä.

– Aiheet tulivat kyllä useimmiten tuottajalta, mutta niiden pohjalta sain sitten itse tehdä käsikirjoitukset. Kaikki minun komediani, jotka teimme yhdessä Kersti Bergrothin kanssa, ovat sen sijaan minun omia ideoitani, siis Dynamiittityttö, Vuokrasulhanen, jne.

– Tämä on tietenkin myös rajoittavaa. Yleisöllä on runsaasti ennakko-odotuksia. Itse pyrin välttämään näytelmän näkemistä teatterissa, jos aion tehdä siitä elokuvan. Vaikutteita ei voisi välttää. Valitsen mielelläni myös toiset näyttelijät  kuin teatterissa, pyrin uuteen näkökulmaan. Mutta ei näytelmää voi rajattomasti muuttaa, aiheelle tulee olla uskollinen.

– Romaanin pohjalta on sikäli vaikea tehdä elokuvaa, koska pitäisi sitten saada suunnilleen samanlainen vaikutelma kuin romaanista. Helpompi on tehdä vapaista aiheista. Toisaalta hyvästä romaanista on mahdollista saada hyvä käsikirjoitus, mikä puolestaan on sen etu.

Leikkauksesta

Vaala itse leikkasi joko yksin tai yhdessä toisen leikkaajan kanssa kaikki elokuvansa.

– Ihan sekuntikellolla joka kohtauksen. Mutta niinpä sitten ei elokuvassa valmiina ole kuin ehkä kolme minuuttia liikaa ja leikkaus käy paljon helpommin.

Lyhytelokuvista

Vuodet 1963–1965 voimassa ollut näyttelijälakko esti Vaalaa jatkamasta pitkien näytelmäelokuvien ohjaajana Mauri Sariola -filmatisoinnin Totuus on armoton (1963) jälkeen. Suunnitteilla oli Mika Waltarin Kultakutrin (1946) ja Ihmeellisen Joosefin (1938) filmatisoinnit, joista jälkimmäisen filmatisointioikeudet Suomi-Filmi oli jo hankkinut. Niitä ei koskaan toteutettu, eikä Vaala ohjannut enää yhtäkään pitkää elokuvaa. Vuonna 1974, 65-vuotiaana, hänet siirrettiin eläkkeelle Suomi-Filmistä, jonka palveluksessa hän ehti olla lähes 40 vuotta.

– Ikävä kyllä joudun nykyisin enimmäkseen tekemään paljon tilauselokuvia muiden aiheista [pitkien näytelmäelokuvien sijaan]. Niissä joutuu tekemään liikaa kompromisseja. Jos olisi mahdollisuus, kiinnostaisi minua vapaan lyhytelokuvan tekeminen. Lyhytelokuvan tekniikka on niin toinen kuin pitkän, sen pitää olla tiiviimpi, keskitetympi. Pitkä... olen kyllä vähän kyllästynyt. Mutta jos löytyisi oikein hyvä käsikirjoitus...

– Lyhytelokuva vaatii aina ihan toista tekniikkaa kuin pitkä filmi. Alussa tietysti oli hieman vaikeata saada asia mahtumaan 15 minuuttiin, mutta pian siihen tottui. Kyllä minä mielelläni teen dokumenttifilmejä. Nehän ovat kyllä tilaustöitä, jossa tilaajalta tulee aihe, ja sitten tilaaja myös valvoo filmin valmistusta. Ikävä kyllä tiettyjä rajoituksia tällä tavalla asetetaan.

Kotimaisen elokuvan helmasynti

– Luullaan yleisöä tyhmemmäksi kuin se on.

Vaala kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen 21. marraskuuta 1976. Edellisenä päivänä Yle oli esittänyt hänen haastattelunsa Matti Kassilan tekemässä ohjelmasarjassa.

Vaalan elokuvat DVD:llä

Mustalaishurmaaja	1929
Laveata tietä	1931
Kun isä tahtoo...	1935
Kaikki rakastavat	1935
Vaimoke	1936
Mieheke	1936
Koskenlaskijan morsian	1937
Juurakon Hulda	1937
Sysmäläinen	1938
Rikas tyttö	1939
Morsian yllättää	1941
Varaventtiili	1942
Tositarkoituksella	1943
Neiti Tuittupää	1943
Dynamiittityttö	1944
Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä	1946
Ihmiset suviyössä	1948
Siltalan pehtoori	1953
Nummisuutarit	1957
Nuori mylläri	1958
Niskavuoren naiset	1958

 
Lähteet:

Paula Talaskivi: Valentin Vaala: ”Uuden aallon mies” 30 vuoden takaa. Elokuva-Aitta 16/1962.
Pertti Klemola: Suomalaisen elokuvan kultaiset vuodet. Anna 8/1965
Valentin Vaala. Mahdollisesti Elokuva-Aitta 1956.
Kuva 4/1951
Sellaista oli ennen. Uutisaitta 12/1959
Markku Tuuli: Valentin Vaala, suomalaisen elokuvan veteraani. Katso 48/1968
Elokuva-Aitta 2/1948
Anssi Mänttäri: Valentin Vaalan radiohaastattelu 1969. Yle.

Ylen ja Fennadan välinen sopimus allekirjoitetaan keväällä 1967. Yle.

Väinö Linnan kolmas romaani Tuntematon sotilas (1954) kelpasi filmattavaksi heti tuoreeltaan. Suomen Filmiteollisuus tuotti, Juha Nevalainen käsikirjoitti ja Edvin Laine ohjasi elokuvan, joka rikkoi kaikki siihenastiset kotimaisen elokuvan katsojaennätykset ja veti teattereihin arviolta lähes kolme miljoonaa katsojaa – maassa, jossa oli tuolloin neljä miljoonaa asukasta.

Tämän jälkeen Linnan järjestyksessään toinen romaani, Musta rakkaus, päätyi filmattavaksi samalla kokoonpanolla: T. J. Särkän johtama SF tuotti, Nevalainen käsikirjoitti ja Laine ohjasi vuonna 1957 valmistuneen elokuvan. J. L. Runebergin Sven Tuuvan filmatisoinnin (1958) Linna ja Nevalainen käsikirjoittivat Laineen jälleen ohjatessa ja SF:n tuottaessa. Sven Tuuvaa Laine piti parhaimpanaan vuonna 1964 Elokuva-Aitalle antamassaan haastattelussa, ”koska se on aidosti ja voimakkaasti suomalaisittain tehty elokuva. Parin kauneusvirheen takia se kivitettiin arvostelun taholta.”

Linnan vuosina 1959 ja 1960 ilmestyneet Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian kaksi ensimmäistä osaa olivat nekin nopeasti filmattavien aiheiden listalla. Suomen Filmiteollisuus oli jo lopettelemassa toimintaansa, sen viimeiset elokuvat ilmestyivät vuoden 1963 puolella, mutta Fennada-Filmi oli halukas lähtemään filmatisoinnin tuottajaksi. Samana vuonna, 1962, romaanitrilogian kolmannen osan ilmestymisen kanssa Nevalainen laati elokuvakäsikirjoituksen sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta. Nevalaisella oli tiedossaan budjettirajoitus, 400 000 markkaa (noin 605 000 nykyeuroa), joka omalta osaltaan vaikutti siihen, mitä käsikirjoitukseen saattoi ottaa mukaan ja mitä oli jätettävä suosiolla pois.

Kuvaukset oli tarkoitus aloittaa vuonna 1963 Laineen jälleen ohjatessa, mutta samaan aikaan alkanut näyttelijälakko aiheutti suunnitelmien viivästymisen. Kun näyttelijälakko sitten kesti aina vuoteen 1965 saakka, ei filmaustöitä päästykään aloittamaan.

Vuonna 1967 Fennada-Filmi ja Yleisradio tekivät historiaa: syntyi sopimus ensimmäisestä elokuvasta, jossa Yleisradio oli mukana jo tuotantovaiheessa. Ylen pääjohtaja Eino S. Repo oli hankkeelle myötämielinen ja osittain perusteli päätöstä sillä, että televisiotoiminta oli vaikeuttanut ”taidefilmien” asemaa. Osallistumalla tärkeästä kansallisesta aiheesta kertovaan elokuvaan voisi Yleisradio antaa jotakin takaisin elokuvateollisuudelle. Lehdissä heräsi poru siitä, että Yleisradio antaa rahaa 1940-luvulla debytoineen ohjaajan elokuvaan, eikä tue nuoria ja vihaisia miehiä, joiden elokuvat kylläkin saivat rahanarvoisia valtionpalkintoja.

Repo kuitenkin totesi, ettei Ylellä ollut ”taloudellisia mahdollisuuksia osallistua joka vuosi muihin elokuvahankkeisiin". Ylen ja Fennadan välinen sopimus velvoitti Yleä rahoittamaan elokuvasta tasan puolet, 450 000 markkaa, joko rahana tai muuna apuna, esimerkiksi kalustolainana ja työsuorituksina. Edelleen sovittiin siitä, että kun Fennada oli saanut elokuvasta takaisin oman osuutensa ja 10 % yritysvoiton, saisi Yle sen jälkeen 150 000 markkaa elokuvan tulevista tuotoista, jotka yhtiö ilmoitti sijoittavansa seuraavaan yhteistyöelokuvaan. Ensisijaisesti sopimus takasi Ylelle elokuvan kaikki televisio-oikeudet niin koti- kuin ulkomaillekin.

Yleisradion edustajaksi Pohjantähden filmatisointiin määrättiin ohjaaja-käsikirjoittaja Matti Kassila, joka oli ohjannut useita elokuvia Fennadalle ja vielä 1960-luvun alkupuolella toiminut siellä tuotantopäällikkönäkin Mikko Niskasen Sisseissä (1963). Nyt Kassila oli Ylen leivissä, ja sai tehtäväkseen osallistua niin käsikirjoitustyöhön kuin toimia tuotantopäällikkönä ja lopulta vielä leikata elokuvan materiaaleista televisiosarjan, joka oli määrä esittää aikaisintaan pari vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen.

Kassila laati Nevalaisen vanhan käsikirjoituksen pohjalta uuden käsikirjoituksen, josta hän edelleen yhdessä Laineen ja Linnan kanssa teki lopullisen version. Linnalla oli veto-oikeus, jota hän ei omien sanojensa mukaan käyttänyt.

Vuonna 1967 edettiin siis jo niin pitkälle, että Fennada saattoi lehti-ilmoituksella etsiä sellaisia henkilöitä tai muita tahoja, jotka ovat tallettaneet vuosisadanvaihteen vaatteita, huonekaluja ja muita esineitä. Mainoksessa puhuttiin suuresta värielokuvasta, epäsuorasti viitattiin kansalaisvelvollisuuteen, mutta toisaalta myöskin luvattiin maksaa esineistöstä vuokraa tai ostaa ne kokonaan omaksi. Laine puolestaan kertoi lehdissä, ettei Pohjantähdestä tule filmattua teatteria tai ”kansantieteellistä filmiä”.

Samaan aikaan vuonna 1967 Fennadalla oli suunnitelmia ”Osku-nimisen sotaromaanin” filmaamisesta, mutta työhön päätettiin ryhtyä vasta Pohjantähden valmistumisen jälkeen. Lopulta tätä filmiä ei koskaan tehty. Kyseessä on saattanut olla Jukka L. Mäkelän teos OsKu: tiedustelua ja kaukopartiointia välirauhan ja jatkosodan ajoilta (1966).

Budjetti kasvaa

Pohjantähden lavastajaksi palkattiin Ensio Suominen ja kuvaajakseen Laine valitsi Olavi Tuomen, joka oli kuvannut Laineen ohjauksista Tuntemattoman sotilaan, Sven Tuuvan ja myöskin Laineen kaksi viimeisintä, vuonna 1962 valmistunutta elokuvaa. Tuomi oli nyt ensimmäistä kertaa kuvaamassa pitkää värifilmiä. Värit tulivat Laineen mukaan olemaan hillittyjä; voimakkaita värejä haluttiin välttää, jotta lopputulos olisi realistisen näköinen. Pohjantähteä työstäessään Laine kertoi nähneensä Michelangelo Antonionin Blow-Upin (1966); ”Aijai, kuule, niitä värejä. Sitä minäkin tässä haen”, hän kertoi eräälle lehdelle. 

Näyttelijöiksi Laine halusi pääasiassa entuudestaan ainakin elokuvayleisölle tuntemattomia kasvoja, joita tietysti etsittiin teattereista ja koekuvausten kautta. Niminäyttelijöistä suurimmassa roolissa oli Matti Ranin, joka näytteli Salpakarin roolin. Hänellä oli takanaan mittava filmiura, yksi Jussi-palkinto ja jo seitsemän Laineen kanssa tehtyä filmiä, tunnetuimpana tietysti Tuntematon sotilas. Suon ja kuokan kanssa hääräävän Jussin rooliin valittiin Risto Taulo, joka oli kesken elokuvan kuvausten osallisena mopokolarissa. Taulo leikattiin ja saatiin kuntoon, ja niin hän saattoi palata filmaamaan osansa loppuun.

Kuvausten käynnistäminen viivästyi syksystä 1967 aina tammikuun 29. päivään 1968 saakka. Syyksi ilmoitettiin Ylen byrokratia, toisaalta alimitoitettu budjetti. ”Jos kaikki menee kuten on suunniteltu, kuvaukset kestävät 5–6 kuukautta ja sitten leikkaus, on elokuvan ensi-ilta lokakuun 11. päivänä”, Mäkelä kertoi lehtihaastattelussa. Kesäkuussa kävi ilmi, että budjetti oli vieläkin liian pieni. ”Elokuvan talousarvio on kuitenkin nyt vajaat 1 000 000 mk, ja jo tässä vaiheessa on selvää, että se on arvioitu liian pieneksi”, tuottaja Mäkelä kertoi. Jonkin ajan päästä puhuttiin 1,1 miljoonasta.

”Hyvästä suunnittelusta huolimatta joudumme koko ajan toteamaan, että laskelmat eivät pidä paikkansa, kun on näin suuri juttu kysymyksessä. Olemme joutuneet pestaamaan aivan uusille vakansseille ihmisiä, joita emme tulleet ajatelleeksikaan aikaisemmin. Koko juttu on muuttunut aika tavalla siitä, kun ensimmäisen budjetin teimme viisi vuotta sitten”, tuotantopäällikkö Kassila kertoi.

”Vaikka Pohjantähti on Fennadan 55. elokuva, en olisi millään ennakolta uskonut, että tämän filmaamiseen liittyy niin paljon työtä ja vaikeuksia”, Mäkelä sanoi elokuvan ulkokuvausten valmistuttua.

Filmi pantiin purkkiin Ylen ja Fennadan studioilla, Sipoossa, Malmilla ja ainakin alkuperäisten suunnitelmien mukaan myöskin Etelä-Hämeessä. Fennadan Kulosaaren studioon rakennettiin pappilan lavasteet: 13 huonetta ja keittiö. Koskelan torpan päärakennus oli kulissi, todellisuudessa vain kaksi seinää ja telineen päälle nostettu pahvinen savupiippu. Sen enempää lihaa ei ollut karjarakennuksenkaan luiden ympärillä, saunarakennus taasen oli muovihirsistä kyhätty.

Elokuvan suurinta joukkokohtausta varten Santahaminaan punavankileirijaksoa varten saatiin 2 300 varusmiestä avustajiksi. ”Parituhatta avustajaa oli minusta jotakin vallan mahtavaa, ennennäkemättömän suurta. Sitten menin katsomaan venäläisten Sotaa ja rauhaa. Mitä lie siinä ollut avustajia, viisikymmentä tuhatta”, Laine sanoi. Pääsääntöisesti elokuvan kuvauksissa hääräsi viitisenkymmentä ihmistä, näyttelijät mukaan luettuna.

Elokuvan kuvaukset saatiin päätökseen vasta heinäkuussa, tosin sen jälkeen otettiin vielä pari maisemakuvaa. Siitä huolimatta Mäkelän lokakuun 11. päivälle suunnittelema aikaistui lähes kuukaudella syyskuun 13. päivään 1968. Syy tähän lienee ollut yksinkertainen: leikkaaja Juho Gartz ryhtyi työhön jo kuvausten ollessa kesken, leikkasi elokuvaa sitä mukaa kuin ehti ja uutta materiaalia tuli. Esityspituutta elokuvalle kertyi peräti 186 minuuttia, mutta elokuvateattereissa se nähtiin silti ilman väliaikaa.

Lähes ennätysmäinen yleisömenestys

Kun elokuva oli kuvattu ja matkalla ensi-iltaan, puhuttiin tuotantokustannusten nousseen 1 350 000 markkaan. Todellisuus oli kaukana siitä: 2 579 027 markkaa, nykyrahassa peräti 3 910 579 euroa. Kyseessä oli ylivoimaisesti kallein kotimainen elokuva siihen mennessä (ellei pääosin neuvostoliittolaisten rahoittamaa Sampoa lasketa), ja edelleen kaikkien aikojen 17. kallein kotimainen.

Valmiista elokuvasta vedettiin yhdeksän esityskopiota, jotka matkasivat ensi-iltaviikonloppuna Helsinkiin, Jyväskylään, Lahteen, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun ja Vaasaan. Helsingissä elokuva pyöri aluksi Bristolissa ja Rexissä, kahdessa teatterissa samanaikaisesti myös kaikissa muissa kaupungeissa paitsi Vaasassa. Kuopioon elokuva saatiin kaksi päivää myöhemmin, 15. syyskuuta. Yhdeksän kopion riittäminen viiteentoista teatteriin järjestettiin sovittamalla esitysaikatauluja siten, etteivät näytökset osuneet samaan aikaan.

Yleisömenestys oli suuri, valtava, vaikka Pohjantähden elokuvalipun hinta olikin 75 % korkeampi kuin alle kolmituntisten elokuvien ja Sosiaaliministeriön luvalla vielä 25 % korkeampi kuin muiden yli 3-tuntisten filmien. Lokakuun 27. päivään mennessä Täällä Pohjantähden alla oli saanut 332 365 katsojaa, vaikka elokuva pyöri edelleenkin vain 12 kaupungissa ja 18 teatterissa. Tamperelaisten osuus katsojamäärästä oli lähes 41 000. Suomenmaa-lehden mukaan elokuvan 1 450 000 markan tuotantokustannukset olisi suunnilleen saatu takaisin [tuotantokustannusluku on yli miljoonan markan verran alakanttiin]. Yleisömenestyksen myötä Väinö Linna ehti jo kertoa, että myös romaanisarjan viimeinen osa filmataan, mutta kuvaukset aloitetaan vasta syksyllä 1969.

Tammikuussa 1969 Pohjantähden katsojamäärä ylitti 600 000 rajan – helsinkiläisten katsojien osuus oli 150 000. Heinäkuussa luku näytti jo yli 900 000, eikä luku siis sisällä muita kuin kotimaan teattereista tulleet katsojat. Heinäkuussa 1970 yhdysvaltalainen elokuvalehti Variety uutisoi Pohjantähden olevan ”kansallinen blockbuster”, jonka budjetti oli 400 000 dollaria (nykyrahassa 2 440 000 dollaria) ja tuottajan osuuden lipputuloista 500 000 dollaria (nykyrahassa yli 3 miljoonaa dollaria).

Palkinnot

Täällä Pohjantähden alla sai valmistumisvuonnaan 50 000 markan arvoisen valtion elokuvapalkinnon; nykyrahassa sen arvo olisi noin 75 000 euroa. Valtionpalkinnon saivat myös Maunu Kurkvaaran Miljoonaliiga (50 000 mk), Timo Bergholmin Punahilkka (70 000 mk), Jörn Donnerin Mustaa valkoisella (110 000 mk) ja Risto Jarvan Ruusujen aika (150 000 mk). Esimerkiksi Ruusujen ajan tuotantokustannukset olivat vain 320 000 mk ja katsojia kertyi vaivaiset 30 000, Miljoonaliigan budjetti oli 200 000 mk, värielokuva Mustaa valkoisella pantiin purkkiin 580 000 markalla ja levitystuotot kohosivat 434 000 markkaan, ja edelleen väreissä kuvattu Punahilkka syntyi 515 000 markan budjetilla. Jotain Pohjantähden vähäisestä esityskopiomäärästä kertoo se, että Punahilkka levisi kymmenellä kopiolla, Mustaa valkoisella yhdeksällä, Ruusujen aika kahdeksalla ja Miljoonaliiga seitsemällä.

Valtionpalkinnon lisäksi Täällä Pohjantähden alla sai kirkon elokuvapalkinnon ja kolme Jussia, parhaasta ohjauksesta, lavastuksesta ja Kalevi Kahran sivuosasta. Lisäksi Väinö Linna sai erikois-Jussin "kansallisesti merkittävän aihemaailman tuomisesta suomalaiseen elokuvaan".

Ulkomaanmyynti ja Pohjantähti-yhdistelmäversio

Täällä Pohjantähden alla -elokuvan ensimmäinen ulkomainen esitys oli Moskovan filmifestivaaleilla heinäkuussa 1969. Linnan romaanitrilogia oli käännetty venäjäksi jo sitä ennen.

”Pyrimme heti alusta lähtien siihen, että Pohjantähdelle saadaan markkinoita myös ulkomailla”, Mäkelä kertoi elokuvan ollessa työvaiheessa. Toisaalla hän totesi, että ”eiköhän tämä mene esimerkiksi Saksaan ja Neuvostoliittoon”. Kaupat tehtiin lopulta Ruotsiin, Norjaan, Neuvostoliittoon, Unkariin ja Yhdysvaltoihin. 1970-luvulla Laineelle oli virolainen toimittaja kertonut elokuvan saaneen 600 000 katsojaa Viron elokuvateattereissa.

Svensk Filmindustrin kanssa kaupat tehtiin lokakuussa 1968, mutta sikäläinen ensi-ilta viivästyi seuraavan vuoden syyskuulle, koska Svensk Filmindustrin omistaman teatteriketjun ohjelma oli jo lyöty lukkoon pitkäksi aikaa. Lisäksi viivästymistä aiheutti elokuvan leikkaaminen lyhyemmäksi.

”Myös USA:sta on tullut pari ostotarjousta, mutta niihin ei ole suostuttu, koska haluamme myydä Pohjantähden jollekin suurelle yhtiölle. Myyntiä on toistaiseksi haitannut se, että kaikki kopiot ovat esitysteattereissa. Ensimmäisen vapautuessa se varustetaan englanninkielisin tekstein myyntitarkoituksessa”, Mäkelä kertoi Ruotsin-kaupoista ilmoittaessaan. Lopulta Yhdysvaltain-oikeudet myytiin Cinema Dimensions -yhtiölle, joka vei Yhdysvaltoihin muutaman muunkin suomalaisen elokuvan, mutta jonka muista vaiheista ei ole mitään tietoa saatavilla.

Marraskuussa 1971 Helsingin Sanomat kertoi unkarilaisen elokuvatuotannon ”finanssipäällikön” Kálmán Békésin ja ”filmimies” István Szintain katsoneen Täällä Pohjantähden alla- ja Akseli ja Elina -elokuvat. Békés uskoi niiden kelpaavan myös unkarilaisiin teattereihin, kunhan ”niistä leikattaisiin pois eräitä vierasmaalaisille helposti hankalaksi jääviä ja pitkiltä vaikuttavia kohtauksia”. Mäkelä palkkasikin Szintain leikkaamaan elokuvista yhdistelmäversion, joka valmistui parissa viikossa. Yhteiskestoltaan 5½-tuntinen Pohjantähti-saaga muuttui Szintain käsissä 202-minuuttiseksi. Lopulta tämä versio laskettiin myös Suomen teattereihin kahdella kopiolla 9. helmikuuta 1973, mutta katsojia kertyi vain 9 109.

TV-esitys

Kun Pohjantähti nähtiin televisiossa ensimmäisen kerran 22. marraskuuta 1970, Laine hermostui ja pääsi iltapäivälehtien lööppeihin. Kahdeksan osaa, joissa jokaisen alussa Kassilan kertojaääni kertoi edellisen osan tapahtumista, olikin päätetty esittää neljässä osassa leikkaamatta ylimääräistä selostusta pois. Elokuvan ääni  ja kuva olivat epäsynkronissa lähetyksen loppupuolella. ”Järkyttävistä ja vakavista kohdista tuli naurettavia. Tämän voi ymmärtää vain siten, että teknisestikin hyvää filmiä haluttiin sabotoida ja saada naurettavaksi”, Laine totesi Iltasanomille. Ylen filmitoimituksen päällikkö Harry Lewing kertoi, että kahdeksan osaan sijaan filmi esitetään neljässä osassa, jottei se pätkiytyisi liian pieniksi osiksi. Edelleen hän totesi, että ”ensimmäistä kahta jaksoa esitettäessä päädyttiin kertauksen jättämiseen väliin sen vuoksi, että katsottiin filmin musiikin ja muun äänen kärsivän leikkaamisesta.”

Laineen vastalauseen jälkeen Kassila kävi leikkaamassa pois ylimääräiset kertausjaksot pois lopuista osista.

Täällä Pohjantähden alla on sittemmin esitetty televisiossa yli kymmenen kertaa.

DVD-julkaisut

Finnkino julkaisi Täällä Pohjantähden alla -elokuvan DVD:llä vuonna 2006 monin ongelmin. Ensinnäkin 1.66:1-kuvasuhteella kuvatun elokuvan kuva venytettiin laajakuvaksi ja lisäämällä mustat palkit kuvan ylä- ja alaosiin. Lisäksi lähdemateriaalina oli elokuvan televisioversio, josta oli leikattu pois edellisten jaksojen tapahtumia valottavat selostukset, mutta muut eroavaisuudet teatteriversioon nähden oli säilytetty.

Teatteriversio näki päivänvalon DVD:llä vasta syksyllä 2014 VLMedian julkaisemana, alkuperäisellä kuvasuhteella.

 

Kuvat: VLMedia