Heinäkuun 28. päivänä 1959 kello 13.35 Helsingin Mikonkatu 13:ssa tapahtui silminnäkijöiden mukaan valtava räjähdys, jota seurasi pian kaksi muutakin räjähdystä. Muutamassa minuutissa liekit löivät kymmenien metrien korkeuteen rakennuksen ylimmästä kerroksesta, jossa oli elokuvayhtiö Adams Filmin filmivarasto. Kuuteen säilytyskammioon jaetussa tilassa tapahtui lämpöräjähdys, joka kaiketi johtui siitä, kun tulenarka nitraattifilmi oli liian kauan peltikaton alla heinäkuun helteissä. Tulipaloa edeltävänä päivänä Helsingin Malmin lentokentällä oli mitattu 28 lämpöastetta, ja palopäivänäkin mittarin elohopea nousi yli 26 asteeseen.

Tulipalo oli katastrofi suomalaisen elokuvan historian kannalta. Adams Filmi oli jo aikonut luovuttaa harvinaiset filminsä Suomen elokuva-arkistoon, mutta vasta perustetulla arkistolla ei ollut tiloja, joissa filmejä olisi voitu säilyttää. Savuna ilmaan haihtui kymmenen kotimaisen elokuvan negatiivit ja yhdeksän kotimaisen elokuvan ainoat esityskopiot.

Adams Filmin johtokunnan puheenjohtaja Klaus Holma toimitti poliisille palossa tuhoutuneista filmeistä luettelon, joka liitettiin tulipalosta tehtyyn tutkintapöytäkirjaan. Pöytäkirjan mukaan Adams Filmille aiheutui tulipalosta 9 051 803 markan (nykyrahassa noin 260 000 euron) ja kiinteistön omistajalle 7 083 467 markan (noin 205 000 euron) vahingot. Molemmilla yhtiöillä oli vakuutukset. Kirjaimellisesti tuhoutuneet negatiivit saattoikin korvata rahassa, mutta vain kirjaimellisesti.

Kaiken kaikkiaan tulipalossa tuhoutui 47:stä koko illan elokuvasta yhteensä 138 esityskopiota, kymmenen koko illan kotimaisen elokuvan ja yhden trailerin negatiivit sekä 18 veronalennuselokuvasta yhteensä 39 esityskopiota. Veronalennuskuvat olivat tavalla tai toisella ”sivistäviä” lyhyitä uutis- ja dokumenttielokuvia, joita esitettiin ennen varsinaista elokuvaa alemman elokuvaveron saamiseksi.

Lisäksi palossa tuhoutui 399 esityskopiota sellaisista veronalennuskuvista, joihin Adams Filmillä ei ollut enää esitysoikeuksia, mutta joita se säilytti Elokuva-arkistoa varten. Samoin kävi 131 veronalennuskuvan negatiiveille.

Suurin osa tuhoutuneista koko illan filmeistä oli esityskopioita uudemmista elokuvista, joiden negatiiveja ei säilytetty Adams Filmin varastossa. Ulkomaisista elokuvista paloivat kopiot muun muassa Helmut Käutnerin Sataman vangista (1944), Richard Oswaldin Havaijin kukasta (1933) ja Arnold Fanckin Valkoisesta huumauksesta (1931).

Elokuvaohjaaja, taidemaalari Kalle Kaarna ja hänen puolisonsa, kirjailija-käsikirjoittaja Kaarina Viitainoja Työn sankarilaulun (1929) kuvauksissa.

Tuli tuhosi Tulion lisäksi mm. Kaarnan elokuvia

Tulipalossa tuhoutuivat negatiivit kymmenestä koko illan kotimaisesta elokuvasta, joista seitsemän oli yhtiön omia tuotantoja: Teuvo Tulion ohjaamat Taistelu Heikkilän talosta (1936), Nuorena nukkunut (1937) ja Kiusaus (1938) sekä Hannu Lemisen Tuhottu nuoruus (1947), Soita minulle, Helena (1948), Sankari kuin sankari (1948) ja Rosvo Roope (1949), josta paloi myös trailerin negatiivi. Muiden tuottamia elokuvia olivat Kalle Kaarnan elokuvista Miekan terällä (1928) ja Työn sankarilaulu (1929) sekä Nyrki Tapiovaaran ohjaama Varastettu kuolema (1938).

Lemisen ja Tapiovaaran elokuvista on säilynyt täysimittaiset esityskopiot. Taistelu Heikkilän talosta -elokuvan alku- ja loppukohtaukset löytyivät vuonna 2007 ja Nuorena nukkuneesta yksi kela vuonna 2015, mutta kokonaisia kopioita ei ole löytynyt.

Adams Filmin varastossa oli myös kotimaisten elokuvien esityskopioita odottamassa pääsyä Suomen elokuva-arkiston kokoelmiin. Kopioita oli kaikkiaan 23 eri elokuvasta, yksi kappale kustakin. Kotimaisista elokuvista liekit söivät ainoat tiedossa olleet, säilyneet esityskopiot Kalle Kaarnan dokumentista Kalevalan mailta (1935) ja näytelmäelokuvasta Ulkosaarelaiset (1938), Nyrki Tapiovaaran komediasta Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939), Helmer Adlerin komediasta Herrat ovat herkkäuskoisia (1939), Roland af Hällströmin Simo Hurtasta (1940), Martin Söderhjelmin kuppaelokuvasta Rakkautensa uhri (1945) sekä Jorma Nortimon komediasta Tähtireportteri tulevat (1945). Joukossa olivat myös ainoat esityskopiot Teuvo Tulion Kiusauksesta ja Nuorena nukkuneesta.

Adams Filmi laski vakuutusyhtiötä varten esityskopioille vain romuhinnan, joka oli silloin 65 markkaa kilolta. Tuhoutuneille negatiiveille laskettiin 100 000 markan kappalearvo, myös Rosvo Roopen trailerin negatiiville. Nykypäivän rahassa tuon ajan 100 000 markkaa vastaisi vain vajaata 3 000:tta euroa.

Vuosikymmenten ajan luultiin, että tulipalossa menetettiin myös ainoat kopiot Kalle Kaarnan elokuvista Tukkijoella (1937) ja Elinan surma (1938), mutta vuonna 1998 niistä löytyi kopiot Yhdysvalloista. Tapiovaaran Herra Lahtinen lähtee lipettiin -elokuvasta löytyi 1970-luvulla Suomen elokuva-arkiston varastosta osin pahasti tuhoutunut kopio, josta noin puolet saatiin pelastettua. Herrat ovat herkkäuskoisia -elokuvista on jäljellä noin 50 minuuttia, Tähtireportterit tulevat -elokuvasta suurin piirtein puolet ja Kalevalan mailta -elokuvasta johdanto ja vajaan varttitunnin edestä katkelmia.

Kadonneita elokuvia voi vielä löytyä

Vielä on mahdollista, että kadonneiden suomalaisten elokuvien kopioita voisi löytyä muiden maiden arkistoista. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on jäsenenä kansainvälisen elokuva-arkistojen liitossa, jossa eri maiden arkistot jakavat tietoja keskenään.

– Pohjoismaiden välillä varsinkin yhteistyö on ollut avointa ja aktiivista. Tämän ansiosta löytyi esimerkiksi Synnin jäljet -elokuvan ruotsinkielinen versio, jonka luultiin kadonneen. Se löytyi, kun Ruotsin arkisto kävi läpi numeroimattomia kopiotaan, KAVI:n elokuvakokoelmien vastaava arkistonhoitaja Tommi Partanen kertoo.

Yksi mahdollinen aarreaitta ovat Venäjän arkistot, sillä toisen maailmansodan aikaan Karjalaa evakuoitaessa ei välttämättä nähty aiheelliseksi ottaa mukaan kymmeniä kiloja painavia filmikopioita. KAVI:sta jo eläkkeelle jäänyt erikoistutkija Lauri Tykkyläinen yritti aikanaan selvittää, onko Venäjällä kadonneita suomalaiselokuvia, mutta tulokset jäivät heikoiksi.

– Tietoa ei tuntunut saavaan – ja heidän kokoelmissaan, samoin kuin käytännössä kaikkialla arkistoissa, oli valtavasti läpikäymätöntä materiaalia. Pieni toivo kadonneiden elokuvien osalta onkin numeroimattomissa kokoelmissa. Ehkä jostain päin maailmaa löytyy vielä kadonneiksi luultuja elokuvia, Partanen sanoo.

Pastori Jussilainen (Edvin Laine) päiväuneksii. Kuvakaappaus elokuvasta.

»Helsingin ruotsalainen yleisö on kokonaan mätää. Loistoo ja ylellistä elämee, totia juuaan, sikkaaria poltetaan ja Nyya Prässiä luetaan.»
– Pastori Jussilainen (1955)

Pastori Jussilainen istuu lumihankien ympäröimän savolaisen pappilan salissa ja valmistelee saarnaansa. Aiheena ovat Helsingin herrojen ja rouvien, hienohelmojen kermapersettein, viimeisimmät kotkotukset. Elias Jussilainen on varma siitä, ettei vastaavia ilmiöitä kaivata hänen seurakuntaansa. Kansanopistot on pidettävä poissa ja naiset saavat jatkossakin olla hiljaa seurakunnassa.

Jussilaisella itsellään on nuori ja nätti vaimo, joka on kasvanut varakkaassa perheessä ja tottunut koreuteen ympärillään, mutta pappilassa on toisin. Salit ovat tyhjiä ja vähäiset huonekalut epämukavia, lattioilla ei ole mattoja, eikä pastori tahtoisi lattioita pestävänkään. Nyt, eräänä talvisena päivänä, hän menettää malttinsa, kun siivooja alkaa väkisin jynssätä salin lattiaa. Siitä alkaa monen päivän tapahtumaketju, jonka aikana pastori herkistyy huomatessaan, että pehmustetulla tuolilla on hauskempi istua, konjakilla terästetty tee lämmittää mukavasti ja ympäröivä kauneus piristää mieltä. Edes anopin vierailu ei enää haittaa. Pastori Jussilainen ei huomaa, että hän on muuttunut juuri sellaiseksi totia juovaksi sikarinpolttajaksi, jota hän saarnapuheessaan kritisoi.

Pastorin pehmenemiselle on toinenkin syy, muuan naisihminen, johon hän on ihastunut ja joka on luvannut tulla kylään. Se aiheuttaa entistä suurempaa mielipahaa pastorin rouvalle, joka on alistuvaista sorttia, vaikka tarpeen tullen saakin tahtonsa läpi tirauttamalla pari kyyneltä.

Gustaf von Numersin vuonna 1896 kantaesitetyn Pastori Jussilainen -näytelmän elokuvasovitus on Matti Kassilan elokuvauran teatraalisin teos, mutta se on pitkälti tarkoituksellistakin. Elokuvan alussa kuvataan Kansallisteatterin pukuhuoneita, joissa näyttelijät valmistautuvat illan esitykseen. Ennen h-hetkeä siirrytään katsomon puolelle, ja näytelmän alkaessa kamera »hyppää» mukaan elokuvan tapahtumiin.

Kassila on jatkanut teatterinomaisuuden korostamista koko elokuvan ajan. Eri kuvakulmia on vähän hänen totuttuun tekotapaansa verrattuna, mutta ennen kaikkea teatterimaisuutta korostetaan kuvaamalla paljon tapahtumia yhdeltä ja samalta sivulta sekä verrattain etäältä. Näin pitkälle vietynä valittu toteutustapa antaa syytä epäillä, että Kassila on mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Ehkä kuitenkin todennäköisempi syy on siinä, että pääroolia näyttelevän Edvin Laineen näyttelijäilmaisu on niin teatraalista, että täydellistä pesäeroa näytelmään ei saa millään. Laine oli juuri äskettäin vetänyt uransa hienoimman elokuvaroolin Kassilan Hilmanpäivissä (1954), jossa hän sai reuhata parhaansa mukaan, mutta se oli sivurooli ja tämä on pääosa. Laineen ilmaisu antaa tietyt raamit kaikkien näyttelijöiden ilmaisulle, eikä muitakaan voi pienieleisestä näyttelijätyöstä syyttää.

Oleellista on myös se, että tapahtumia ei ole elokuvamaisesti ripoteltu eri paikkoihin, vaan melkein jokainen hetki ollaan pappilassa sisällä ja lähes yksistään salin puolella. Edes Jussilaisen visiitti kaupunkiin ei ole päässyt elokuvaan mukaan, vaikka se olisi voinut tuoda kaivattua vaihtelua.

Harvat ulkokuvat ja niissä näkyvät lumikinokset sekä pastorskan siivousintoilu ja pastorin myöhempi leppoisa totinmaistelu tuovat väistämättä mieleen joulun odotuksen. Pastori Jussilaista voikin tahtoessaan pitää jouluelokuvana, vaikka joulua ei siinä mainitakaan eikä joulukoristeitakaan ole – joulutunnelmaa on sitäkin enemmän.

Elokuvan alussa teatteri- ja näytelmäprologin jälkeen nähdään pieni johdatus vuoteen 1895, johon tapahtumat sijoittuvat. Sillä tavoin muistutetaan, että näytelmäkappaleessa eletään suomalaisen kulttuurin ja naisasian eli tasa-arvon aikaa. Pastori Jussilainen on vanha jäärä, jolla pitäisi virkansa puolesta olla laaja ymmärrys ihmisestä, mutta hän ei ymmärrä muuta kuin oman asemansa ja haluaa pitää siitä kiinni. Hän vihaa kehitystä ja kaikkein eniten sellaista kehitystä, joka auttaa rahvasta nousemaan lähemmäs pastorismiehen sivistystasoa. Ymmärryksen ja lähimmäisenrakkauden sijasta pastori Jussilainen kieltäytyy ymmärtämästä ja hyväksymästä mitään, mikä ei häntä miellytä. Hän on herra talossaan ja naista ylempänä, vaikka todellisuudessa pastori Jussilainenkin on talon naisväen vietävissä – sitä ei vain saa saattaa hänen tietoonsa.

Pastori Jussilaisen vastustajina on joukko herännäisiä, jotka käyvät näyttämässä katsojille vielä pastoriakin ahdasmielisempää ja ikävämpää elämänasennetta. Heidän lähettiläinään on kolme talonpoikaa, joita näyttelevät Uuno Montonen, Holger Salin ja Vilho Siivola pelaavat hyvin yhteen, vaikka Salin puhuukin jostakin syystä Pohjanmaan murretta.

Mukana on tietysti perinteiselle suomalaiselle hupinäytelmälle tyypillisesti piika ja renki, jotka eivät ole kovin viisaita, mutta hieman viekkaita sentään ja osaavat nauttia elämästä vallan toisella tavoin kuin herrasväki. Kirsti Ortola näyttelee piika, joka tilaisuuden koittaessa itseään korostamatta osoittaa olevansa suoraselkäinen ihminen, vaikka samaa ei voi sanoa herrasväestä itsestään. Kaarlo Halttunen on mainio huopatossusillaan hipsuttelevana renkinä ja tekee elokuvan hillityimmän roolisuorituksen Leo Riutun ja Asta Bacmanin näyttelemän kansakoulunopettajapariskunnan kanssa.

Pastori Jussilaisen näyttelijät olivat kaikki Kansallisteatterin palveluksessa, vaikka näytelmäkappaletta ei ole koskaan esitetty kyseisessä teatterissa. Matti Kassila sen sijaan ohjasi samana vuonna elokuvan kanssa von Numersin Kuopion takana -näytelmän Porin teatterissa, jonka johtajaksi hän siirtyi elokuvan kuvausten jälkeen.

Vuonna 1890 kantaesitetty Kuopion takana oli vuosikymmenien ajan suuressa suosiossa, ja Pastori Jussilainen on itse asiassa sen jatko-osa. Päähenkilönä on Elias Jussilainen oli ensimmäisessä näytelmässä rovasti eikä pastori.

Edvin Laine ja Matti Kassila Pastori Jussilaisen ulkokuvauksissa Nurmijärvellä. Kuva: KAVI

»Yleisö, Helsingin ruotsalainen yleisö on kokonaan mätää, loistoa ja ylellistä elämää – niin, hm. No, sille asialle ei mahda mitään, heidän täytyy saada olla olojaan, ja lukea Nya Prässiään»
– Pastori Jussilainen (1895, suomennos Eero Alpi)

Von Numers seurasi vaimonsa Eleonoran kanssa »naisasian» kehitystä 1880-luvun Suomessa ja sai sitä kautta innoituksen Kuopion takana -näytelmäänsä. Hän pani komedioissaan halvalla pienten paikkakuntien niin sanottua sivistyneistöä ja varsinkin pappismiehiä. Kirjailijan tunnetuin luomus Elias Jussilainen taistelee suurkaupunkien kotkotuksia ja naisten valtaa vastaan, vastustaa kaikkea uutta ja varsinkin miesten aseman alenemista suhteessa vaimoihinsa.

Saksasta Ruotsin kautta Pohjanmaalle pesiytyneeseen sukuun syntynyt Gustaf von Numers (1848–1913) on monien muiden suurten suomalaisten näytelmäkirjailijoiden tapaan jo jäänyt unhon helmaan, vaikka aihetta miehen ja hänen töidensä muistamiseen onkin.

Von Numersin isoisä sai Pohjanmaan rykmentin komentajana asuttavakseen ja viljeltäväkseen Tottesundin everstinvirkatalon Maksamaalta läheltä Mustasaarta ja rakennutti tilalle uuden kartanorakennuksen vuonna 1800. Lorentz von Numers vuokrasi Tottesundin isänsä kuoleman jälkeen ja osti lisäksi Åminneborgin kartanon Maalahdelta. Lorentzin poika Gustaf syntyi siis varsin varakkaaseen ruotsinkieliseen aatelisperheeseen, jossa vanhemmat olivat serkuksia keskenään.

Poika peri kirjalliset taipumuksensa äidiltään, joka oli vaasalaisen opettaja Malinin tytär ja innokas kirjeiden kirjoittaja. Äiti kuoli vain muutama vuosi Gustafin syntymän jälkeen, ja leskeksi jäätyään Lorentz nai vaimovainajansa sisaren. Perheen lasten kotiopettajana toimi maalahtelainen Carl Gustaf Swan, jonka Anni-tyttärestä tuli ensimmäisiä suomenkielisiä bestseller-kirjailijoita.

Isänsä kuoltua 20-vuotias Gustaf von Numers sai perintöosanaan Åminneborgin kartanon ja rahaa, mutta käteinen hupeni nopeasti ja tuhlaajapoika joutui myymään kartanon. Yliopisto-opintoja Helsingissä, kauppakouluopintoja Turussa ja maanviljeysopintoja Mustialassa suorittanut von Numers osti Ilmajoelta Havuselan maatilan, meni naimisiin ja perusti perheen. Hyväuskoisen isännän ohjaksissa maatila ei kukoistanut, ja rahatilanteen heikentyessä hän pyrki tuttavansa välityksellä rautateille töihin. Ensin pysäkinhoitajan ja sitten asemapäällikön vakanssit toivat tullessaan varman tulon ja vähäisen työmäärän, joka jätti aikaa kirjoittamiseen. Von Numersin ensimmäinen näytelmä kantaesitettiin vuonna 1888, kun hän oli 40-vuotias. ^{V. Tarkiainen: Gustaf von Numers – elämä ja teokset. Otava 1922}

Helsingissä venäläisvanhemmille syntynyt Mauritz Stiller ohjasi Kuopion takana- ja Pastori Jussilainen -näytelmistä parikymmenminuuttiset filmatisoinnit Ruotsissa vuonna 1912. Elias Jussilaisesta tehtiin Pettersson ja Stiller näytteli roolin itse.  Elokuvat kuvattiin samaan aikaan, mutta Pastori Jussilainen sai ensi-iltansa vasta vuonna 1914. Gustaf von Numers kuoli vuonna 1913.

Sen jälkeen oli hiljaisempaa elokuvasovitusten rintamalla. Kalle Kaarna ohjasi von Numersin Kantelettaren pohjalta ammentaman, mutta rahasta tekemän Elinan surman filmatisoinnin 1939, ja vuonna 1955 oli vuorossa Matti Kassilan Pastori Jussilainen. Sen jälkeen von Numersia ei ole nähty valkokankaalla, ja ainoat televisiosovitukset ovat nekin televisioteatterin produktioita, joista ainakaan tuoreemmalla ei ole minkäänlaisia elokuvallisia arvoja.

Katso elokuva:

Pastori Jussilainen on katsottavissa HD-laadulla Elonetissä. Saatavilla myös DVD:nä.

Monessa liemessä keitetty Visa Mäkinen ei tiennyt elokuvanteosta mitään ryhtyessään valmistelemaan ensimmäistä omaa elokuvaansa, mutta Erkki Liikasen varaan oli hyvä laskea. Humoristilaulajan kansansuosiota oli juuri testattu Leo Lastumäen aisaparina Seppo Huunosen ohjaamassa komediassa Piilopirtti (1978), josta oli tullut vuoden toiseksi katsotuin kotimainen elokuva. Porilainen Mäkinen tunsi Liikasen jo entuudestaan konserttijärjestäjän työnsä kautta, ja Liikasesta hän sai elokuvalleen tähden.

Voi juku – mikä lauantai! (1979) tehtiin nopeasti ja halvalla, enemmän innolla kuin taidolla. Lopputulos ei ollut kaksinen, mutta 35 000 katsojaa rohkaisi jatkamaan, ja jo seuraavana kesänä Mäkisen kamera pyöri taas. Televisiosta tutut Leo Lastumäki ja Tenho Saurén tähtinään Mäkinen ohjasi Ismo Sajakorven käsikirjoittaman rikoskomedian Mitäs me sankarit (1980), joka keräsi elokuvateattereihin yli 140 000 katsojaa. Omilleen pääsemiseen olisi riittänyt kolmasosa siitä.¹

Saurénilla saattoi olla vielä Lastumäkeäkin suurempi merkitys elokuvan menestyksessä. Saurén, pitkän linjan näyttelijä, oli noussut hetkessä koko kansan tietoisuuteen Tankki täyteen -televisiosarjan kyläpoliisi Reinikaisena, jonka sutkautukset jäivät elämään kansan keskuudessa. Ei ollut sattumaa, että Saurén nähtiin poliisina myös Mitäs me sankareissa, jonka julisteessa hän oli keskeisellä paikalla poliisin suikka päässään.

Menestysreseptin jatkoksi Mäkinen tilasi uuden rikoskomedian käsikirjoituksen Jussi Tuomiselta, joka oli kirjoittanut Tankki täyteen -sarjan Neil Hardwickin kanssa. Pekka Autiovuoren, Lastumäen ja Saurénin tähdittämä Kaikenlaisia karkulaisia (1981) keräsi liki satatuhatta katsojaa. Vastaaviin lukemiin Mäkinen ei enää yltänyt, vaikka törkyinen seksikomedia Pi… pi… pilleri (1982), kertausharjoituskomedia Likainen puolitusina (1982) ja Bond-parodia Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983) menivätkin yleisöön. Kahden viimeksi mainitun tähdiksi Mäkinen värväsi mukaan Tankki täyteen -sarjan Vilénit eli Tauno Karvosen ja Ilmari Saarelaisen. Karvonen nähtiin tosin vain Likaisessa puolitusinassa.

Visa Mäkisen nousu oli nopea – viisi vuotta, kuusi elokuvaa ja 450 000 katsojaa – mutta niin oli alastulokin. Romahdus oli edessä jo vuonna 1984, jolloin hän sai valmiiksi kaksi elokuvaa, tahattoman koomisen rikosrainan Yön saalistajat ja komediaksi tarkoitetun Vapaaduunari Ville-Kallen, jotka keräsivät yhteensä vain runsaat kaksituhatta katsojaa.

Voittaakseen yleisön takaisin Mäkinen hankki elokuvausoikeudet Ola Fogelbergin Pekka Puupää -sarjakuvaan ja teki hahmosta kaksi elokuvaa sekä televisiosarjan. Yhteistyö sarjan tilanneen ja elokuvat ostaneen MTV:n kanssa oli porilaiselle ohjaaja-tuottajalle ilmeisen edullista, mutta elokuvateattereiden salit pysyivät tyhjinä.

Kinosto omisti Suomen Filmiteollisuuden tuottamat alkuperäiset kolmetoista Pekka Puupää -elokuvaa, jotka pyörivät yhä 1980-luvun puolivälissä elokuvateattereissa kelvollisin katsojaluvuin. Mäkisen ohjaaman Pekka ja Pätkä & tuplajättipotin valmistuessa talvella 1985 Kinosto pyöritti ketjunsa teattereissa mieluummin Ere Kokkosen ohjaamaa Spede-tuotantoa Hei kliffaa hei! Se aiheutti katkeruutta porilaisohjaajassa.

»Omana mielipiteenäni voin sanoa, että meillä on kolmetoista hyvää 50-luvun Puupää-elokuvaa, joille uusi ei pärjää», Kinoston myyntijohtaja Kalervo Nieminen totesi. Viimeinen SF:n Puupäistä oli tosin valmistunut vuonna 1960.²

Pekka ja Pätkä & tuplajättipotin surkeasta menekistä huolimatta Mäkinen teki sille jatko-osan Pekka Puupää poliisina (1987). Yhteensä ne houkuttelivat elokuvateattereihin alle kymmenentuhatta katsojaa.

II

Elokuvauransa alussa Visa Mäkinen ilmoitti haluavansa tehdä »ilokuvia» yleisölle. Yleisökadon jälkeen mieli muuttui, mutta siirtyminen vakavamman elokuvan pariin ei ollut helppoa. Vakavaksi rikoselokuvaksi tarkoitettu Yön saalistajat (1984) oli tahattoman koominen tuotos. Vielä vakavampaan draamaan, suoranaiseen kärsimysnäytelmään, ei puolestaan herunut rahoitusta. Vain yksi ihminen tuntui luottavan Visa Mäkisen kykyihin elokuvantekijänä: hän itse.

Maaliskuussa 1987 Mäkinen ilmoitti viikkolehden haastattelijalle katkerana, että nyt saa riittää.
»Tuntuu kuin tässä maassa ei kannattaisi tehdä enää mitään, ellei saa Vesa-Matti Loiria tai Heikki Kinnusta mukaan», ohjaaja tilitti.³

Kiukun syynä oli Elokuvasäätiöltä helmikuun alussa tullut kielteinen päätös Käytettyjä suhteita -nimisen elokuvan tuotantotukianomukseen. Mäkinen oli noin kuukautta aiemmin jättänyt anomuksen 220 000 markasta eli nykyrahassa noin 70 000 eurosta, jolla olisi katettu runsas neljäsosa elokuvan 860 000 markan kokonaiskustannuksista.⁴

Jo vuonna 1980 Kinolehden haastattelija oli kysynyt toista elokuvaansa tekevältä Mäkiseltä, että jos tämä tekisi niin sanotun sanomaelokuvan, niin mistä se kertoisi.
»Se sanoma olisi hengellinen ja kertoisi meidän yhteisestä taipaleestamme taivaan kotiin», Mäkinen vastasi.⁵

Käytettyjä suhteita oli silti enemmän kuvaus helvetistä kuin mistään yläkerran osastosta. Tarinan päähenkilö on 16-vuotias Pia. Tytön isä yllättää vaimonsa vieraan miehen kanssa sängystä, lähtee ryyppäämään ja tappaa itsensä ajamalla päin vastaantulevaa autoa. Perinnöksi jää maksamattomia velkoja, jotka vievät Pialta ja äidiltä talon alta. Nämä joutuvat asumaan äidin rakastajan luona, mutta kohta äiti ja uusi isäpuoli ajavat kännipäissään Pian ulos. Tyttö päätyy poikaystävänsä Jarin luokse, mutta aamulla pojan vihainen äiti häätää Pian tiehensä ja Jari sanoo suhteen irti.

Pia päätyy harhailemaan talviselle kaupungille, kunnes törmää isänsä tuttuun Karppiseen, joka lupailee hänelle töitä valokuvamallina ja asunnon luotaan. Ennen pitkää Pia saa viinaa ja päätyy sänkyyn Karppisen kanssa. Seuraavat viikot kuluvat ryypäten, pillereitä vetäen ja eri miesten kanssa naiden. Kun Pia huomaa Karppisen kuvanneen aktit makuuhuoneensa peilin takana olevalla kameralla, hän alkaa riehua ja Karppinen lähettää tytön hoitoon mielisairaalaan.

Sairaalan ylilääkäri on yksi niistä miehistä, jotka ovat käyneet Karppisen luona »juhlimassa» Pian kanssa. Näistä juhlista otetut valokuvat todisteenaan Karppinen kiristää ylilääkäriä pitämään Pian hoidossa ilman perustetta. Tytölle syötetään lääkkeitä, ja juuri kun Pia on ystävystynyt toisen potilaan kanssa, kaksi mieshoitajaa raiskaavat ja tappavat tämän.

Lopulta ylilääkäri antaa Pian tavata entisen poikaystävänsä Jarin, jonka kanssa tyttö suunnittelee pakonsa. Mutta onnistuneen pakomatkan lopussa Jari jää tietä ylittäessään rekan alle ja kuolee. Tarina loppuu Jarin ruumiin äärellä nyyhkyttävään Piaan.

»Elokuva heijastaa nuoren naisen vaikeuksia selviytyä ympäristön odotuksista, ennakkoluuloista ja vaikeiksi kehittyvistä ihmissuhteista nuoren kehittymättömän ja kokemattoman naisen näkökulmasta», Elokuvasäätiölle lähetetyssä tukianomuksessa kuvailtiin.

Käytettyjen suhteiden käsikirjoituksen toinen versio valmistui tammikuussa 1987. Sen laatijat olivat nimiölehden mukaan Sakari Eskelinen ja Inkeri Toivonsalo. Hyvin todennäköisesti salanimien taakse kätkeytyi kaksi nuorukaista eteläisemmästä Suomesta, Jäätävän poltteen tekijäkaksikko Renny Harlin ja Markus Selin. Selinin Star Video ja Mäkisen Curly Productions olivat jo vuosia aiemmin tehneet yhteistyötä videotallenteiden jakelussa.

Selin kertoi myöhemmin muistelmissaan kirjoittaneensa Harlinin kanssa Mäkiselle Blue-nimisen elokuvan, jonka sisällön kuvailu vastaa kuitenkin enemmän Käytettyjä suhteita.⁶ Blue-nimi puolestaan kuului Harlinin ja Selinin omalle kariutuneelle elokuvasuunnitelmalle vuodelta 1985.⁷

Olipa laatijoina ketkä tahansa, Käytettyjä suhteita -käsikirjoitus oli aivan toista luokkaa kuin Visa Mäkisen elokuvissa oli totuttu. Se oli jopa valmiiksi ohjattu: kaikki tarvittava lukee käsikirjoituksessa, samaan tyyliin kuin esimerkiksi Harlinin käsikirjoituksessa kesken jääneeseen Perintö-elokuvaansa, josta piti tulla hänen debyyttinsä pitkän elokuvan ohjaajana.

Kuten värikkään ja epäuskottavan juonen tiivistelmästä käy ilmi, Käytettyjen suhteiden käsikirjoittajat olivat amerikkalaisten elokuvien ystäviä. Sekin viittaa Selinin ja Harlinin suuntaan.

III

Käytettyjen suhteiden oli tarkoitus saada ensi-iltansa vielä ennen joulua 1987. Visa Mäkinen piti Elokuvasäätiön tukea erittäin merkittävänä »parhaan mahdollisen teknisen väen saamiseksi tuotantoon», mutta myöskin markkinoinnin kannalta: edellisten yhdeksän elokuvan markkinointiin oli »liiennyt vain muutamia kymppejä».

Elokuvasäätiö ei kuitenkaan ollut aiemminkaan juuri tukenut Mäkisen tuotantoja. Ainoastaan rikoselokuva Yön saalistajat (1984) oli saanut tukea, mutta vain 75 000 markkaa (nykyrahassa 30 000 euroa) ja senkin lainana. Elokuvan tappiollisuuden seurauksena laina sentään muutettiin avustukseksi.⁸

Uuden elokuvan tukianomuksen saama kielteinen päätös ei täysin lannistanut 42-vuotiasta tuottaja-ohjaajaa.
»Jollakin konstilla minä sen vielä teen», Visa Mäkinen sanoi lehtihaastattelussa.⁹

Hanke ei kuitenkaan edennyt minnekään. Mäkisen seuraava elokuva oli pari vuotta myöhemmin valmistunut rikoskomedia Ruuvit löysällä (1989), jonka tuotantokustannuksista noin kymmenesosa peittyi Elokuvasäätiön tuotantotuella. Sekin tuki myönnettiin vasta, kun elokuva oli jo valmis. Tuotot teatterilevityksestä jäivät olemattomiksi: alle tuhannella maksavalla katsojalla ei kuitattu edes esityskopioiden valmistuksesta aiheutuneita kuluja.

Seuraava elokuva Pirtua, pirtua (1991) lähti paremmin käyntiin. Mäkinen sai hankkeeseen heti alkajaisiksi Elokuvasäätiöltä 300 000 markan, nykyrahassa vajaan 90 000 euron, tuotantotuen. Kieltolain aikaan sijoittuvan epookin toteuttaminen 1,1 miljoonan markan eli runsaan 300 000 euron budjetilla ei ollut helppoa. Harva olisi moista edes yrittänyt. Rahat eivät riittäneet edes kunnon valaisukalustoon, minkä seurauksena elokuvan yökuvissa ei näy juuri mitään. Lopputekstitkin jäivät tekemättä rahojen loputtua.¹⁰

”Tämän tekeminen kesti puolitoista vuotta, kun muiden kanssa meni keskimäärin kolme kuukautta”, Visa Mäkinen totesi ensi-illan aikaan.¹¹

Suurelokuvana mainostettu kengännauhabudjetin teos sai alle kaksituhatta katsojaa. Sen jälkeen Mäkinen ei ole tehnyt yhtäkään pitkää elokuvaa, mutta ainakin yksi pidemmälle viety suunnitelma oli vielä sen jälkeenkin. Ja mikä meteli siitä syntyikään.

IV

Pirtua, pirtua -elokuva ei ollut vielä ennättänyt Helsinkiin asti, kun Elokuvasäätiöön saapui Visa Mäkisen uusi tuotantotukianomus tammikuun alussa 1992. Yksitoista elokuvaa ohjannut ja tuottanut mies ilmoitti, että »kansalta on tullut tilaus Pekko-elokuvasta».¹²

Mäkistä liki parikymmentä vuotta nuorempi Timo Koivusalo oli alkanut elättää itsensä kiertämällä erilaisia tapahtumia Pekko aikamiespoikana, eräänlaisena Turhapuron ja Puupään maalaisversiona. Kokeneemman kollegansa tapaan tämäkin oli Porin poikia.

Jo vuonna 1989 Koivusalo oli yrittänyt laulajaystävänsä Joel Hallikaisen kanssa tehdä aluevaltauksen television puolelle tarjoamalla TV2:lle ja MTV:lle kuvaamaansa sketsisarjan pilottijaksoa. Kauppoja ei syntynyt, mutta Pekko tuli kuitenkin tallennettua ensimmäisen kerran videonauhalle – seikka, josta oli pian arvaamatonta hyötyä.

Visa Mäkinen ja Timo Koivusalo tutustuivat toisiinsa, kun tämä kävi näyttelemässä pienen roolin Pirtua, pirtua -elokuvassa. Elokuvan käsikirjoitustyöryhmään kuulunut Ilkka Liettyä valjastettiin kirjoittamaan Pekolle oma elokuva, joka kulki ytimekkäällä työnimellä Pekko aikamiespoika.

Käsikirjoitustyö oli vielä kesken, kun Mäkisen anomus tuotantotuesta saapui Elokuvasäätiöön. Tämä selittänee sen, miksi hakemuksessa oli kaksi toisistaan poikkeavaa juonikuvausta: toinen varsin korkealentoinen, toinen vähän realistisempi. Realistisemmalta kuulostavassa synopsiksessa ylihuolehtivaisen ja iäkkään äitinsä kanssa asuva Pekko matkaa kaupunkiin vaimoa etsimään. Kaupungin »kummallisuuksiin ei maalaispojan olekaan ihan helppo tottua».

Korkealentoisempi oli Liettyän laatima 78-sivuinen käsikirjoitus, jota oli ilmeisesti tarkoitus käyttää – ainakin se oli edennyt synopsista pidemmälle. Siinä tapahtumat alkoivat nykyhetkestä, jolloin tv-toimittaja saapuu kuvausryhmineen tekemään juttua sankariksi nostetusta Pekosta. Seuraa takaumana etenevä kertomus edeltävien päivien tapahtumista.

Pekko saa kuulla kotikylälleen Tyräaholle suunniteltavasta rautatiestä, joka puhkaisisi paikallisen vuoren. Tieto järkyttää Pekkoa, joka tietää Joulupukin asuvan vuoren sisällä muoreineen ja lukuisine tonttuineen. Niinpä hän päättää värväytyä rautatietyömaalle sabotoimaan työt. Työnvieroksujana tunnetun kylähullun saapuminen työvoimatoimistoon työtä vaatimaan aiheuttaa vakavia seurauksia. Yksi ihminen kuolee nauruun ja kahdeksan loukkaantuu Pekon vaatimuksen kuultuaan. Eräs virkailijoista alkaa oksentaa asiakkaiden päälle, mutta joku saa sentään sujautettua Pekolle tarvittavan työnhakulomakkeen.

Työmaalle Pekko saapuu mäkihyppysuksillaan ja tekee alastulon vuorenräjäytystöissä olevan panostajan päälle. Hän räjäyttää työmaaparakin ja rakastuu heti toisella silmäyksellä paikalle saapuneeseen luonnonsuojelijatyttö Pippaan, jolla on samanlainen lakki kuin Pekolla. Kohta Joulupukin vuori onkin pelastettu täystuholta.

Pekko ja Pippa päätyvät alttarille papin eteen, mutta avioliitto jääkin solmimatta, koska sulhasella on alttarillakin mäkihyppysukset jaloissaan. Pappi kysyykin, kuka Pekko oikein luulee olevansa – »joku Matti Nykänen, vai?»

Tällaisten sukkeluuksien lisäksi huumoria oli tarkoitus löytää Tuntemattoman sotilaan repliikkien kierrättämisestä ja Pekon liki joka repliikissään toistamasta »sussiunakkoon»-hokemasta.¹³

V

Pekko aikamiespojasta oli värikkäistä juonikuvioistaan huolimatta tulossa niin halvalla tehty elokuva, että sen rinnalla jopa Pirtua, pirtua todella olisi ollut suurelokuva. Uuden elokuvan kustannusarvio oli vain noin 570 000 markkaa, nykyrahassa 155 000 euroa, josta liki puolet olisi uponnut yksistään materiaalikustannuksiin. Sillä summalla olisi hankittu raakafilmi ja teetetty laborointityöt, työkopio ja vielä neljä esityskopiotakin.

Super 16 -filmiä suunniteltiin käytettävän hyvin tarkkaan, sillä laboratoriolta pyydetyn tarjouksen perusteella originaalimateriaalia oli tarkoitus kehittää vain 4 880 metriä. Kehitettävän raakafilmin metrimäärän ja esityskopion arvioidun pituuden perusteella Visa Mäkinen aikoi kuvata elokuvansa kohtaukset alle kahdella otolla. Se olisi ollut erityisen haastavaa jo siksikin, että Timo Koivusalon oli tarkoitus keksiä repliikkinsä lennosta kuvaushetkellä.

Itse kuvauksia suunniteltiin huhti–toukokuun välille, ja ensi-iltaa olisi voitu viettää jo 10. elokuuta 1992. Elokuu oli perinteisesti Spede Pasasen ykköstuotantojen eli useimmiten Turhapurojen ensi-ilta-aikaa, mutta vuodelle 1992 ei ollut tiedossa uutta Turhapuro-elokuvaa. Markkinarako siis oli, mutta tuskin kukaan alan ihmisistä uskoi Visa Mäkisen kykenevän sitä täyttämään. Mäkisen elokuvien suosio oli tuolloin täysin mitätön, eikä hän ollut onnistunut tavoittamaan katsojia edes kahdella Puupää-elokuvallaan 1980-luvun puolivälissä, vaikka Pekan ja Pätkän hahmot olivat koko kansalle tuttuja.

Pekko aikamiespoikaa varten Mäkinen anoi Elokuvasäätiöltä 220 000 markan eli noin 60 000 euron tuotantotukea, mutta huhtikuussa 1992 anomukseen tuli kielteinen päätös. Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Marianne Möller lähetti Mäkiselle samana päivänä kirjeen, jonka mukaan »suurin syy kielteiseen päätökseen on [se], että säätiön tuotantotukivarat ovat hyvin rajalliset». Tästä syystä tuotantotukea oli Möllerin mukaan suunnattu ennen kaikkea sellaisille teoksille, jotka oli nimenomaan tehty teatterilevitystä varten. Mäkisen tuotantotukihakemuksessa olleet maininnat tulevasta laajasta videolevityksestä taisivat sittenkin olla haitaksi koko asialle.

»Pekko aikamiespoika saattaisi mielestämme sopia tv- ja kasettilevitykseen, jonka takia toivomme, että projektinne voisi toteutua yhteistyössä esim. Ylen kanssa», Möller kirjoitti rohkaisevaan sävyyn.¹⁴

Rahapula pakottikin muuttamaan suunnitelmia. Ilkka Liettyän elokuvakäsikirjoitus heitettiin romukoppaan ja koko elokuvahanke unohdettiin. Sen sijasta Mäkinen ja Koivusalo kuvasivat Pekosta kahdeksanosaisen televisiosarjan, jonka ensimmäinen jakso nähtiin MTV3:lla 17. tammikuuta 1993. Viimeinen osa tuli ulos maaliskuussa.

Vielä saman vuoden toukokuussa Koivusalo ilmoitti lehdistölle Pekko aikamiespojan siirtyvän nyt valkokankaan puolelle ja kuvausten alkavan jo parin viikon päästä. Tuotannosta vastaisivat Koivusalon ja Joel Hallikaisen yhteinen Tahti-Musiikki Oy yhdessä Jorma K. Lehtosen R-Filmi Production Oy:n kanssa. Visa Mäkisen nimeä ei mainittu lainkaan.

Elokuvasäätiölle ei jätetty tuotantotukianomusta – arvatenkin asiaa tiedusteltiin suullisesti ja sen perusteella todettiin, että hakemusta on turha lähettää. Kahden miljoonan markan – nykyrahassa runsaan puolen miljoonan euron – budjetti saatiin kasaan muita teitä. Koivusalo ja Hallikainen ottivat velkaa, ja lisärahaa tuli TV2:lta, joka tilasi ennakkoon elokuvasta sarjaversion.

Ongelmat alkoivat vasta siinä vaiheessa, kun Sina Kujansuun ohjaama elokuva oli jo valmis ja syyskuun 17. päivälle 1993 suunniteltu ensi-ilta kulman takana. Syyskuun ensimmäisenä päivänä Ilta-Sanomat uutisoi faksista, jonka Visa Mäkinen oli lähettänyt TV2:lle ja elokuvaa levittävälle Finnkino Oy:lle.

»Jos elokuva tulee teattereihin, sen jälkeen lähdetään raastupaan», Mäkinen sanoi lehdessä ja väitti, että alkuvuodesta tehdyn televisiosarjan ansiosta hänellä oli tekijänoikeudet Pekko-hahmoon.
»Koivusalo oli sarjassa vain näyttelijä. Nyt elokuvaa myydään sillä, että tv-sarja oli suosittu», Mäkinen moitti.¹⁵

Todisteeksi siitä, että televisiosarjan vitsit eivät olleet Koivusalon keksimiä, Mäkinen tunnusti niiden oikeat lähteet: jutut oli »lainattu» Tenho Saurénin, Leo Lastumäen sekä Mäkisen Puupää-elokuvien huumorikaseteilta, jotka tämä oli itse tuottanut ja levittänyt.¹⁶

Varsinainen soppa oli valmis. Pekko aikamiespojan poikamiesaika -elokuvan levittäjäksi lupautuneen Finnkino Oy:n toimitusjohtaja Jukka Mäkelä sanoi lehtihaastattelussa, että tarvittaessa elokuvan ensi-ilta perutaan. Hänen mielestään oli »selvää, että Visa Mäkinen on ollut [sarjan] käsikirjoittajana. Moraalisesti Visa on oikeassa. Häntä on kohdeltu väärin».¹⁷

Seuraavien viikkojen aikana lehdissä seurattiin molempien osapuolten väittelyä siitä, kuka on keksinyt Pekon. TV2:lle elokuvan sarjaversion tilannut Ari Meriläinen viittasi neljän vuoden takaiseen sketsisarjan pilottiin, josta TV2 ei aikanaan ollut kiinnostunut.

»Pöydälläni on yhä kasetti, jossa Pekko on mukana ja jota hän [sic] kauppasi TV2:lle, ennen kuin Visa Mäkisestä tiedettiin mitään», Meriläinen totesi.

Hän kertoi Koivusalon halunneen käyttää Pekko aikamiespojan poikamiesajassa samoja hahmoja kuin Mäkisen televisiosarjassa.

»Jotta ei synny kiistaa tekijänoikeuksista, halusimme rakentaa hahmot ja miljööt uusiksi. Halusimme olla ylivarovaisia», Meriläinen selvitti.¹⁸

Varotoimenpiteiden takia esimerkiksi Mäkisen tekemättä jääneen Pekko-elokuvan käsikirjoituksessa seikkailleen Pipan nimi muuttui uudessa elokuvassa Pipsaksi.

Visa Mäkisen asianajaja Jouni Lehtimäki totesi, että »Visalla on ilmiselvästi oikeudet Pekkoon, Pekon mopoon, vaatetukseen ja koko elokuvan ilmapiiriin.»¹⁹ Mäkinen uhkaili raastuvalla, mutta Timo Koivusaloa ei moinen uhkailu pelottanut.

»Tulen saamaan sieltä hyvät korvaukset», Koivusalo kuittasi, mutta ensi-illan lähestyessä hänenkin kommenttinsa tiukentuivat.²⁰

»Ensin väitettiin, että tämä porilainen herra on luonut Pekon hahmon. Sitten esitettiin, että olen myynyt kaikki oikeuteni Pekkoon. Kolmanneksi tuli väite, että porilaisella on omistusoikeus Pekon visuaaliseen ilmaisuun. Viimeisimmän väitteen mukaan Mäkinen omistaisi elokuvan hengen. Kaikki väitteet ovat uskomattomia», Koivusalo sanoi alle viikko ennen ensi-iltaa. »Jos raastupaan lähdetään, suosittelen kaikille sitä asianajajaa, joka saa vietyä minulta Pekon oikeudet».²¹

Vain muutama päivä ennen ensi-iltaa Mäkinen toimitti iltapäivälehdille kopion sopimuksesta, jonka hän oli allekirjoittanut Koivusalon kanssa 6. helmikuuta 1992.22 Hyvin yksinkertaisessa sopimustekstissä kerrottiin sen koskevan Pekko aikamiespoika -elokuvaa, joka kuvattaisiin vuoden 1992 aikana ja jonka ensi-ilta olisi elokuussa 1992. Sopimuspaperiin oli pantu nimet muutama päivä ennen kuin Elokuvasäätiö antoi kielteisen päätöksensä tuotantotukihakemukseen, jonka seurauksena elokuvaprojekti kuoli siihen paikkaan.²³

Toimitettuaan kopion sopimuksesta iltapäivälehdille Visa Mäkinen tuli samalla tunnustaneeksi, ettei Pekko-hahmo ollut hänen luomuksensa, sillä sopimuksessa mainittiin Timo Koivusalon sitoutuvan »antamaan roolihahmonsa» elokuvan käyttöön ilman rajoituksia. Toisaalta, Koivusalon kannalta raskauttava oli kohta, jonka mukaan hän sitoutui olemaan esiintymättä Pekon hahmossa missään muussa elokuvassa tai tv-sarjassa vuoden 1993 aikana.

»Elokuvaa ei kuitenkaan tehty, joten sopimus on rauennut jo aikapäiviä sitten», Koivusalo kommentoi toisessa lehdessä.²⁴

Mäkisen asianajaja lähetti kyseisen sopimuksen kopioita useille eri tahoille, myös Valtion elokuvatarkastamolle, jonka piti 14. syyskuuta tehdä päätös elokuvan sensuurinumerosta.

»Elokuvatarkastamon kanta on tähän asti ollut se, että sensuurinumeroa ei myönnetä, jos sopimuksen rikkominen [on] ilmeinen. Ilman sensuurinumeroa ei elokuvaa saa esittää», asianajaja Lehtimäki tiesi kertoa.²⁵

Kuitenkin Elokuvatarkastamo oli tehnyt kyseisen elokuvan ikärajaluokittelupäätöksen jo edellisviikolla.²⁶

Pari päivää ennen Pekko aikamiespojan poikamiesajan ensi-iltaa syntyi »välirauha» riitapukareiden välillä.

»Tunnelma on huojentunut. Sopimus turvaa ensi-illan», Timo Koivusalo huokaisi.²⁷

Visa Mäkisen esittämiä korvausvaatimuksia oli tarkoitus käsitellä vasta ensi-illan jälkeen, mutta mitä sitten sovittiin tai ei sovittu, ei ole tiedossa. Joka tapauksessa Pekko aikamiespojan poikamiesaika -elokuva sai ensi-iltansa ajallaan. Kuudella kopiolla esitetty elokuva ei saanut kehuja kriitikoilta, mutta liki 50 000 katsojan tulos oli vähintäänkin kelvollinen lama-ajan kotimaiselle elokuvalle. Pekon tarina jatkui jo seuraavana vuonna uudessa elokuvassa, jonka Timo Koivusalo itse ohjasi.

Visa Mäkinen teki paluun kameran taakse MTV3:n esittämällä draamasarjalla Café Kirpputori (1997), jonka esityksen aikaan hän suunnitteli uutta, tietokonemaailmaan sijoittuvaa elokuvaa. Se jäi kuitenkin toteutumatta.²⁸

Lähdeviittaukset:

1. Jokinen, Alpo: Porilainen Visa Mäkinen teki elokuvan huvin vuoksi. Helsingin Sanomat, 23.9.1980
2. Puupään ensi-ilta siirtyi: »Vain Auvo kelpaa». Iltalehti 13.3.1985
3. Pettynyt. Apu 13/1987, 27.3.1987
4. Visa Mäkisen tukianomus Elokuvasäätiölle, saapunut 14.1.1987. KAVI
5. Kysymme kymmenesti: ”Porin Spede” Visa Mäkinen vastaa. Kinolehti 5/1980
6. Lehtonen, Veli-Pekka: Markus Selin – perustuu tositapahtumiin. Tammi, 2019
7. Lauri Harjolan ja Markus Selinin tukianomus Elokuvasäätiölle, saapunut 8.5.1985. KAVI
8. Suomen elokuvasäätiön vuosikertomus 1986
9. Pettynyt. Apu 13/1987, 27.3.1987
10. Tuotanto Visa Mäkisen ja Elokuvasäätiön tuotantotukea koskeva sopimus, 8.1.1990. KAVI
11. Jokinen, Alpo: Visa Mäkinen teki historiallisen elokuvan. Helsingin Sanomat, 14.2.1992
12. Visa Mäkisen tukianomus Elokuvasäätiölle, saapunut 3.1.1992. KAVI
13. Liettyä, Ilkka: Pekko aikamiespoika, elokuvakäsikirjoitus (1992). KAVI
14. Marianne Möllerin kirje Visa Mäkiselle, 9.4.1992. KAVI
15–17. Ensi-ilta vaarassa: Pekko Aikamiespojan filmistä iso riita. Ilta-Sanomat, 1.9.1993
18. Joel Hallikainen vakuuttaa: Mäkinen ei keksinyt Pekkoa. Ilta-Sanomat, 2.9.1993
19. Visa Mäkinen uhkaa Pekkoa poliisilla. Ilta-Sanomat, 11.9.1993
20. Pekko-filmi esitetään kieltelyistä huolimatta. Ilta-Sanomat, 10.9.1993
21. Rytkönen, Pentti: Kuka keksi Aikamiespojan? Pekon isyyskiista ei siirrä ensi-iltaa. Keskisuomalainen, 13.9.1993
22. Visa Mäkisen tukihakemus Elokuvasäätiölle, saapunut 3.1.1992. KAVI
23. Pekko sitoutui Mäkisen elokuviin. Ilta-Sanomat, 13.9.1993
24. Pekko-kiistassa välirauha. Satakunnan kansa, 16.9.1993
25. Pekko sitoutui Mäkisen elokuviin. Ilta-Sanomat, 13.9.1993
26. Elonet.fi: Pekko aikamiespojan poikamiesajan tarkastustiedot
27. Pekko-kiistassa tehtiin välirauha. Ilta-Sanomat, 15.9.1993
28. Erola, Jan: Tyrmätty Visa Mäkinen nousi kanveesista. Iltalehti 25.1.1997

Juttu on julkaistu alun perin 20.10.2019.

Lokakuun 4. päivänä 2023 tulee kuluneeksi 49 vuotta siitä, kun William Friedkinin ohjaama Manaaja (1973) sai Suomen-ensi-iltansa. William Peter Blattyn oman romaaninsa pohjalta kirjoittama elokuva paholaisen riivaamasta teinitytöstä, tämän äidistä sekä tyttöä manaamaan kutsutuista papista ja lääkäristä teki Yhdysvaltain elokuvateattereiden lippuluukuilla selvää jälkeä. Yli 100 miljoonalla katsojallaan Manaaja oli kotimaassaan koko 1970-luvun kolmanneksi katsotuin elokuva, ja vielä tänäkin päivänä se on maan kaikkien aikojen kymmenen katsotuimman elokuvan joukossa.

Manaajan tulo Suomeen oli itsestään selvää. Yhtä varmaa oli, että se tulisi joutumaan täkäläisen sensuurin hampaisiin poikkeuksellisen sisältönsä ja tehokkuutensa sekä maailmanmaineensa takia. Tapaninpäivänä 1973 Yhdysvaltain elokuvateattereihin laskettu kauhutarina sai alkuvuodesta 1974 peräti kymmenen Oscar-ehdokkuutta, jotka omalta osaltaan kohottivat elokuvan arvoa. Manaajaa oli vaikea väittää halpamaiseksi roskaelokuvaksi.

Ei sensaatiota, eikä ainakaan itsetyydytystä

Manaajan tuottanutta Warner Bros. Pictures -studiota edusti Suomessa tuohon aikaan Warnerin ja Columbia Picturesin yhteinen toimisto Oy Warner-Columbia Films Ab, jonka toimitusjohtaja oli Leo Jarden. Warner-Columbia lähetti Manaajan Valtion elokuvatarkastamoon ikärajaluokittelua varten toukokuun 31. päivänä 1974. Liki kuukautta myöhemmin, 27. kesäkuuta, Elokuvatarkastamon johtaja Jerker A. Eriksson katsoi elokuvan yhdessä viiden muun henkilön kanssa.

Päätös esitysluvan myöntämisestä K18-ikärajaluokituksella oli yksimielinen – yksikään tarkastajista ei edes vaatinut Manaajalle korkeampaa elokuvaveroa, jolla oli tapana rangaista seksi- ja kauhuelokuvia. Elokuvatarkastamo asetti kuitenkin Manaajan esittämiselle kolme ehtoa. Ensinnäkään sitä ei saanut mainostaa »sensaatiota tavoittelevalla tavalla», mikä saattoi merkitä mitä tahansa tavallisesta elokuvamarkkinoinnista poikkeavaa. Lause oli yhtä epämääräinen ja tulkinnanvarainen kuin silloisen elokuvien ennakkotarkastusta koskevan lain pykälä raaistavien ja hyvien tapojen vastaisten elokuvien sensuroinnista.

Toinen ehto oli, että Manaajan kolmannen osan »shokkimielessä käytettyjä lääketieteellisiä toimenpiteitä voimakkaasti lyhennetään». Kolmas ehto koski sekin sensurointia: seitsemännen osan »itsetyydytyskohtaus ja äidin pahoinpitelykohtaus» oli poistettava elokuvasta kokonaan.

Sensurointien eli leikkausten puolesta äänestivät Elokuvatarkastamon puheenjohtaja Eriksson ja jäsenet, neuvontatyöntekijä Aune Raitasalo, toimittaja Leo Ståhlhammar sekä kriminologi Katriina Virtanen. Leikkauksia vastaan äänestäneitä oli kaksi: tarkastusneuvos Erkki Nuorvala ja opetusministeriön taideosaston päällikkö Olli Närvä. 

Warner-Columbia Filmsin ja Filmipajan ilmoitukset Helsingin Sanomissa 3.10.1974

Valitus lautakunnalle

Warner-Columbia Films ei tyytynyt Valtion elokuvatarkastamon päätökseen, vaan se jätti heinäkuun 3. päivänä valituksen Valtion elokuvalautakunnalle. Maahantuoja toivoi Elokuvalautakunnan muuttavan Elokuvatarkastamon päätöksen ja myöntävän Manaajalle esitysluvan leikkaamattomana, ilman poistoja. Ikärajan alentamista ei pyydetty.

Elokuvalautakunta kokoontui kahdeksanhenkisenä katsomaan elokuvan ja tekemään päätöksensä. Mukana olivat puheenjohtajana toiminut hallitusneuvos Ragnar Meinander, taidemaalari Paul Hägglund, maisteri Kirsti Rekola, valvontatarkastaja Kari Vanhala, hallitusneuvos Seppo Mäkelä, Suomen Filmikamarin toimistopäällikkö Leo Nordberg, psykiatri ja psykoanalyytikko Kauko Vauhkonen, kouluneuvos Kosti Huuhka sekä elokuvapoliittisen komitean sihteeri Martti Soramäki.

Lautakunnan jäsenissä oli sekalainen kattaus ihmisiä eri aloilta, hallitusneuvoksista lääketieteen, kasvatuksen ja elokuvajournalismin edustajiin. Yhtä lukuun ottamatta kaikki äänestivät valituksen hyväksymisen ja poistovaatimusten perumisen puolesta. Ainoastaan Kari Vanhala, oikeusministeriön vankeinhoito-osaston valvontatarkastaja, olisi hylännyt valituksen.

Elokuvalautakunnan päätös oli yksiselitteinen ja lyhyt: »leikkauksia ei tarvitse suorittaa». Sen sijaan »sensaatiota tavoittelevan» markkinoinnin kielto pysyi voimassa.

Kinosto Oy:n toimitusjohtaja Ilmo Mäkelä (vas.) ja Maximin päävahtimestari Manaajan ensi-iltapäivänä. Kuva: KAVI

Liki puolen miljoonan katsojan elokuva

William Peter Blattyn The Exorcist -romaani oli ilmestynyt suomennettuna jo vuonna 1972 Paholaisen riivama -nimellä. Elokuvasovituksen maailmanvalloituksen alla Apu-lehti julkaisi Blattyn romaanin jatkokertomuksena kevään ja kesän 1974 aikana.

Vaikka Manaajan ikäraja- ja sensuurikysymykset oli ratkaistu jo heinäkuussa, ei varmalta hitiltä haiskahtavaa elokuvaa haluttu laskea levitykseen kesällä, jolloin suomalaiset eivät elokuvateattereissa rampanneet. Sopiva ajankohta ensi-illalle oli alkusyksyssä. Manaaja sai Helsingistä kaksi ensi-iltanäyttämöä: kaupungin ykkösteatterin Bristolin ja Maximin. Maximin vanha rakennus oli purettu vuonna 1972 ja tilalle oli rakennettu uusi pytinki, johon tuli kaksi elokuvasalia. Pienemmästä kakkossalissa jäljiteltiin alkuperäisen teatterin tyyliä, mutta ykkössalista tehtiin moderni teatteri.

Manaajan ensi-iltapäiväksi valittiin 4. lokakuuta 1974, jolloin uusi Maxim avasi ovensa asiakkaille ensimmäisen kerran. 475-paikkainen ykkössali varattiin Manaajalle ja 245-paikkainen kakkossali Ingmar Bergmanin uusimmalle elokuvalle Kuiskauksia ja huutoja (1972). Helsingin Bristolin ja Maximin lisäksi Manaaja pyöri ensi-iltaviikonloppunaan Tampereen Hällässä, Turun Casinossa ja Lahden Ilveksessä.

Tieto Manaajan saapumisesta valkokankaille herätti huolta kristillisten kansanedustaja Veikko Turusessa. Syyskuun lopulla pidetyssä eduskunnan täysistunnossa Turunen, nelikymppinen pappismies, esitti suullisen kysymyksen siitä, aikoiko »hallitus sallia Manaaja-elokuvan esittämisen Suomessa».

Kysymykseen vastasi kymmenisen vuotta vanhempi opetusministeri Marjatta Väänänen, joka muistutti elokuvien ennakkotarkastuksesta säädetystä laista ja Valtion elokuvatarkastamon olemassaolosta. Hallituksella ei ollut laillista oikeutta puuttua asiaan.

Turunen ei tyytynyt vastaukseen. »Katsooko siis hallitus, että Suomen kansan mielenterveys on niin vahva, että sitä on tarpeen heikentää tällaisella mielenterveydellisiä häiriöitä aiheuttavalla filmillä kaupallisten etunäkökohtien vuoksi?» Turunen kysyi. Väänänen vastasi, ettei hallitus ollut tutustunut kyseiseen elokuvaan, eikä se muutenkaan voisi puuttua asiaan, joka ei lain mukaan sille kuulunut.

Kansanedustaja Turunen kysyi vielä, aikoiko hallitus »tehostaa valvontaa, jotta edes filmin esittämiselle asetettuja ikärajoituksia tinkimättömästi noudatettaisiin». Kulttuuriministeri Väänänen vastasi diplomaattisesti sanoen hallituksen tekevän kaiken voitavansa annettujen määräyksien ja lakien noudattamiseksi.

Maxim 1, Manaajan ensi-iltasali, vuonna 1975. Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo

Manaajasta tuli kaikkien aikojen kauhuelokuvamenestys. Se keräsi loppuvuoden 1974 aikana peräti 177 269 katsojaa, ja seuraavan vuoden puolella elokuvan näki 120 515 suomalaista. Sitten vauhti jo hidastui, mutta Manaajan filmikopiot pysyivät kuitenkin elokuvateattereiden saatavilla ja näytöksiä oli aina jossakin. Vuoteen 1981 mennessä sen oli nähnyt 345 827 suomalaista, ja seuraavina vuosina katsojamäärä kohosi 392 403:een. Manaajasta tuli koko 1970-luvun ulkomaisista ensi-illoista 11. katsotuin.

Manaaja julkaistiin vuokravideona vuonna 1983. Viisi vuotta myöhemmin voimaan tullut videolaki kielsi K18-elokuvien levityksen videolla, ja siitä syystä myös Manaajan videokasetit jouduttiin poistamaan levityksestä. Kymmenen vuotta myöhemmin Warner Home Video oli aikeissa julkaista elokuvan DVD:llä myös Suomessa, mutta Valtion elokuvatarkastamo piti uusintatarkastuksessa ikärajan ennallaan.

Videolaki koski nimenomaan vain videotallenteita, ei teatterilevitystä tai televisioesityksiä. Manaaja pyöri elokuvateattereissa uusintaesityksinä vielä 1990-luvun alussa, ja televisiosta se tuli ensimmäisen kerran kesällä 1997.

Videolaki oli voimassa vuoden 2000 loppuun saakka. Sattumalta samana vuonna ohjaaja William Friedkin leikkasi Manaajasta »ennennäkemättömän version», joka oli kymmenkunta minuuttia alkuperäistä pidempi. Suomessa uuden version ikärajaluokittelun teki Valtion elokuvatarkastamon johtaja Matti Paloheimo, joka oli paheksunut Manaajaa sen ensi-illan aikaan. Kirkko ja kaupunki -lehdessä Paloheimo oli kirjoittanut Manaajan olevan kaupallinen elokuva, joka kävi kauppaa saatanalla. Hänen mukaansa elokuvaa ei kannattanut käydä katsomassa.

Liki kolme vuosikymmentä tuon arvostelun julkaisemisen jälkeen Paloheimo tarkasti Manaajan pidennetyn version ja antoi sille K18-ikärajan. Elokuvan uusintaensi-ilta oli helmikuun 9. päivänä, ja pidennetyn version myötä Manaajan kokonaiskatsojamäärä nousi 450 427:ään. Videolain päättymisen ansiosta »ennennäkemätön versio» voitiin julkaista myös DVD-tallenteena.

Valtion elokuvatarkastamo lakkautettiin vuoden 2011 lopussa. Vuodesta 2012 sen työtä on jatkanut mediakasvatus- ja kuvaohjelmayksikkö MEKU, joka on nykyään osa Kansallista audiovisuaalista instituuttia. Valtion elokuvatarkastamon loputtua loppui myös elokuvatarkastamon yksinoikeus tarkastaa ja ikärajaluokitella elokuvia. MEKU kouluttaa hyvästä hinnasta ihmisiä kuvaohjelmaluokittelijoiksi ja valvoo näiden toimintaa, mutta ei kovin tarkasti ainakaan Manaajan osalta. Nimittäin Manaajan alkuperäinen teatterilevitysversio on yhä kielletty alle 18-vuotiailta, mutta sen pidennetty ja kenties rajumpi pidennetty versio on vuodesta 2013 lähtien ollut sallittu 16 vuotta täyttäneille.

Päivitys: kaksi päivää tämän jutun julkaisemisen jälkeen, 29.9.2023, MEKU on uudelleenluokitellut Manaajan alkuperäisen version ja laskenut ikärajan K16:een.

Manaajan alkuperäinen, käyttämättä jätetty traileri

Manaajan tarkastusanomus vuodelta 1974.