Kesäkuun lopulla Suomen elokuvateattereihin saapuu kauhuelokuva A Quiet Place: Day One, jonka nimen maahantuoja Finnkino Oy on kääntänyt muotoon Hiljainen paikka: Päivä yksi. Kyseessä on jatko-osa John Krasinskin Hiljainen paikka -elokuville ja samalla uusi rimanalitus anglismien viljelyssä. Eikö kenelläkään tullut mieleen, että "päivä yksi" on harvinaisen huonoa suomea ja että "ensimmäinen päivä" olisi oikea käännös?

Ei muuta. Sanattomaksi vetää, kun elokuvien markkinointiin osallistuvien ihmisten äidinkielen osaaminen on koneellisen kääntäjän tasolla.

Suomen Filmikamari ry:n kustantama elokuva-alan ammattilaislehti Kinolehti ilmestyi vuosina 1932–1986, peräti 54 vuoden ajan. Viimeisten vuosien aikana lehden taso laski rajusti, kenties osin siitä syystä, että Filmikamarissa ja muissa alan järjestöissä aktiiviset vanhat elokuvapomot poistuivat näyttämöltä. Vielä 1970-luvulla Kinolehti oli toiminut elokuva-alan konservatiivisten ja isokenkäisten viestikapulana taistelussa vasemmistolaisia elokuvantekijöitä vastaan.

1980-luvun alkupuolella vain hetkessä Kinolehden sisältö muuttui alan aidosta ammattilaislehdestä yhdentekeväksi elokuvaharrastajien viihdelukemistoksi, vaikka ei se ollut kunnolla sitäkään. Elokuva-arvostelut vaihtuivat ympäripyöreisiin elokuvaesittelyihin, joissa ei vahingossakaan lausuttu elokuvista mitään mielipidettä. Aiemmin lehteen olivat kirjoittaneet aloittelevat ja tulevat elokuvantekijät, jotka haastattelivat jo pidemmälle päässeitä ammattitovereitaan. 1980-luvulla tästäkin luovuttiin, ja tilalle tuli ulkomaisten tähtinäyttelijöiden pintapuolisia esittelyitä.

Viimeinen Kinolehden numero ilmestyi loppuvuodesta 1986. Samana syksynä kotimainen elokuvateatteriala oli kokenut perinpohjaisen muutoksen, kun Jukka ja Jussi Mäkelän luotsaama Finnkino Oy osti heidän sukunsa yhtiön Kinoston, Adams Filmin sekä Savoy-Filmin ja sai samalla haltuunsa 134 elokuvateatteria. Kun liki jokainen merkittävä elokuvateatteri oli saman omistajan hallussa ja yhtiö myös maahantoi valtaosan suurimmista elokuvista, ei elokuvateattereiden omistajille suunnatulle lehdelle ollut enää kysyntää. Kinolehti ei ollut koskaan merkittävä tiedotuskanava elokuvayleisölle, joten tulevaisuutta ei ollut silläkään saralla.

Kinolehden loppu oli kuitenkin komea – visuaalisesti. Vuonna 1962 käyttöön otettu ulkoasu, taittotyyli ja lehden koko muuttuivat vuonna 1984 kauniimmaksi ja pienemmäksi. Aiemmin käytetty vahva kiiltävä paperi pysyi yhä kiiltävänä, mutta vaihtui helposti repeävään sorttiin. Kinolehden kannessa oli aina nähty elokuvatähtiä ja uusien elokuvien valokuvia, mutta viimeisinä vuosina kanteen pääsivät vain maksetut mainokset. Onneksi elettiin vielä aikaa, jolloin mainoksia tekivät ammattilaiset, joilla oli näkemystä. Siksi Kinolehden viimeisten vuosikertojen etu- ja takakansia voi katsella vaikka huvikseen – lehtien sisällöstä ei saa samanlaista iloa.

1984:

Alfred Hitchcockin Takaikkuna (1954). Uusintaensi-ilta 23.3.1984 Formiassa. 35 122 katsojaa koko maassa.

Michael Aptedin Gorkin puisto (1983). Ensi-ilta 17.2.1984 Bristolissa. 42 980 katsojaa koko maassa.

James L. Brooksin Hellyyden ehdoilla (1983). Ensi-ilta 10.8.1984 Adlonissa ja Gloriassa. 275 128 katsojaa koko maassa.

Eija-Elina Bergholmin Angelan sota (1984). Ensi-ilta 7.9.1984 Formiassa ja Nordiassa. 18 975 katsojaa koko maassa.

Steven Spielbergin Indiana Jones ja tuomion temppeli (1984). Ensi-ilta 17.8.1984 Bristolissa ja Bio-Biossa. 450 186 katsojaa koko maassa.

Eija-Elina Bergholmin Angelan sota (1984). Ensi-ilta 7.9.1984 Formiassa ja Nordiassa. 18 975 katsojaa koko maassa.

Eija-Elina Bergholmin Angelan sota (1984). Ensi-ilta 7.9.1984 Formiassa ja Nordiassa. 18 975 katsojaa koko maassa.

Tony Richardsonin Kaikki isäni hotellit (1984). Ensi-ilta 10.8.1984 Nordiassa ja Ritzissä. 68 120 katsojaa koko maassa.

Markku Onttosen Kun Hunttalan Matti Suomen osti (1984). Ensi-ilta 26.10.1984 Maximissa, Adlonissa ja Arenassa. 95 691 katsojaa koko maassa.

Sergio Leonen Once Upon a Time in America – suuri gangsterisota (1984). Ensi-ilta 21.12.1984 Rexissä. 82 506 katsojaa koko maassa.

Wim Wendersin Paris, Texas (1984). Ensi-ilta 21.12.1984 Gloriassa ja Charliessa. 104 874 katsojaa koko maassa.

Matti Kassilan Niskavuori (1984). Ensi-ilta 21.12.1984 Bristolissa ja Arenassa. 147 297 katsojaa koko maassa.

1985:

Francis Ford Coppolan The Cotton Club (1984). Ensi-ilta 19.4.1985 Gloriassa ja Sinisessä kuussa. 91 584 katsojaa koko maassa.

Martin Brestin Beverly Hills -kyttä (1984). Ensi-ilta 15.3.1985 Maximissa. 245 036 katsojaa koko maassa.

Ulu Grosbardin Rakastutaan (1984). Ensi-ilta 15.2.1985 Gloriassa. 88 002 katsojaa koko maassa.

Peter Hyamsin 2010 – vuosi, jona solmitaan yhteys (1984). Ensi-ilta 5.4.1985 Bristolissa (70 mm). 27 006 katsojaa koko maassa.

John Glenin 007 ja kuoleman katse (1985). Ensi-ilta 9.8.1985 Bristolissa ja Rexissä. 376 687 katsojaa koko maassa.

Peter Weirin Todistaja (1985). Ensi-ilta 17.5.1985 Bristolissa. 190 455 katsojaa koko maassa.

John Carpenterin Starman (1984). Ensi-ilta 19.7.1985 Maximissa. 22 901 katsojaa koko maassa.

David Leanin Matka Intiaan (1984). Ensi-ilta 30.8.1985 Maximissa. 33 272 katsojaa koko maassa.

John Boormanin Smaragdimetsä (1985). Ensi-ilta 13.9.1985 Bio Biossa. 23 668 katsojaa koko maassa.

Robert Zemeckisin Paluu tulevaisuuteen (1985). Ensi-ilta 20.12.1985 Maximissa ja Forumissa. 288 948 katsojaa koko maassa.

Arthur Joffén Haaremi (1985). Ensi-ilta 7.2.1986 Gloriassa ja Adlonissa. 19 124 katsojaa koko maassa.

John Hustonin Prizzin kunnia (1985). Ensi-ilta 29.11.1985 Gloriassa ja Adlonissa. 125 259 katsojaa koko maassa.

Sydney Pollackin Minun Afrikkani (1985). Ensi-ilta 28.2.1986 Bristolissa. 436 350 katsojaa koko maassa.

Juha Rosman Huomenna (1986). Ensi-ilta 24.1.1986 Maximissa ja Formiassa. 3 045 katsojaa koko maassa.

1986:

Michael Chapmanin Luolakarhun klaani (1986). Ensi-ilta 6.6.1986 Rexissä. 24 623 katsojaa koko maassa.

Barry Levinsonin Pelon pyramidi (1985). Ensi-ilta 28.3.1986 Forumissa. 29 200 katsojaa koko maassa.

J. Lee Thompsonin Kuningas Salomonin kaivokset (1985). Ensi-ilta 25.4.1986 Formiassa ja Arenassa. 19 396 katsojaa koko maassa.

Mikko Niskasen Elämän vonkamies (1986). Ensi-ilta 31.10.1986 Bristolissa ja Arenassa. 161 167 katsojaa koko maassa.

Ivan Reitmanin Vaaralliset yhdessä (1986). Ensi-ilta 17.10.1986 Forumissa. 63 212 katsojaa koko maassa.

Jim Hensonin Labyrintti (1986). Ensi-ilta 19.12.1986 Bio Biossa. 15 941 katsojaa koko maassa.

Edvin Laineen Akallinen mies (1986). Ensi-ilta 5.12.1986 Bristolissa ja Bio Biossa. 86 378 katsojaa koko maassa.

John Glenin 007 vaaran vyöhykkeellä (1987). Ensi-ilta 31.7.1987 Bristolissa, Forumissa ja Studiossa. 468 381 katsojaa koko maassa.

Peter Weirin Moskiittorannikko (1986). Ensi-ilta 6.2.1987 Maximissa. 17 364 katsojaa koko maassa.

Heinäkuun 28. päivänä 1959 kello 13.35 Helsingin Mikonkatu 13:ssa tapahtui silminnäkijöiden mukaan valtava räjähdys, jota seurasi pian kaksi muutakin räjähdystä. Muutamassa minuutissa liekit löivät kymmenien metrien korkeuteen rakennuksen ylimmästä kerroksesta, jossa oli elokuvayhtiö Adams Filmin filmivarasto. Kuuteen säilytyskammioon jaetussa tilassa tapahtui lämpöräjähdys, joka kaiketi johtui siitä, kun tulenarka nitraattifilmi oli liian kauan peltikaton alla heinäkuun helteissä. Tulipaloa edeltävänä päivänä Helsingin Malmin lentokentällä oli mitattu 28 lämpöastetta, ja palopäivänäkin mittarin elohopea nousi yli 26 asteeseen.

Tulipalo oli katastrofi suomalaisen elokuvan historian kannalta. Adams Filmi oli jo aikonut luovuttaa harvinaiset filminsä Suomen elokuva-arkistoon, mutta vasta perustetulla arkistolla ei ollut tiloja, joissa filmejä olisi voitu säilyttää. Savuna ilmaan haihtui kymmenen kotimaisen elokuvan negatiivit ja yhdeksän kotimaisen elokuvan ainoat esityskopiot.

Adams Filmin johtokunnan puheenjohtaja Klaus Holma toimitti poliisille palossa tuhoutuneista filmeistä luettelon, joka liitettiin tulipalosta tehtyyn tutkintapöytäkirjaan. Pöytäkirjan mukaan Adams Filmille aiheutui tulipalosta 9 051 803 markan (nykyrahassa noin 260 000 euron) ja kiinteistön omistajalle 7 083 467 markan (noin 205 000 euron) vahingot. Molemmilla yhtiöillä oli vakuutukset. Kirjaimellisesti tuhoutuneet negatiivit saattoikin korvata rahassa, mutta vain kirjaimellisesti.

Kaiken kaikkiaan tulipalossa tuhoutui 47:stä koko illan elokuvasta yhteensä 138 esityskopiota, kymmenen koko illan kotimaisen elokuvan ja yhden trailerin negatiivit sekä 18 veronalennuselokuvasta yhteensä 39 esityskopiota. Veronalennuskuvat olivat tavalla tai toisella ”sivistäviä” lyhyitä uutis- ja dokumenttielokuvia, joita esitettiin ennen varsinaista elokuvaa alemman elokuvaveron saamiseksi.

Lisäksi palossa tuhoutui 399 esityskopiota sellaisista veronalennuskuvista, joihin Adams Filmillä ei ollut enää esitysoikeuksia, mutta joita se säilytti Elokuva-arkistoa varten. Samoin kävi 131 veronalennuskuvan negatiiveille.

Suurin osa tuhoutuneista koko illan filmeistä oli esityskopioita uudemmista elokuvista, joiden negatiiveja ei säilytetty Adams Filmin varastossa. Ulkomaisista elokuvista paloivat kopiot muun muassa Helmut Käutnerin Sataman vangista (1944), Richard Oswaldin Havaijin kukasta (1933) ja Arnold Fanckin Valkoisesta huumauksesta (1931).

Elokuvaohjaaja, taidemaalari Kalle Kaarna ja hänen puolisonsa, kirjailija-käsikirjoittaja Kaarina Viitainoja Työn sankarilaulun (1929) kuvauksissa.

Tuli tuhosi Tulion lisäksi mm. Kaarnan elokuvia

Tulipalossa tuhoutuivat negatiivit kymmenestä koko illan kotimaisesta elokuvasta, joista seitsemän oli yhtiön omia tuotantoja: Teuvo Tulion ohjaamat Taistelu Heikkilän talosta (1936), Nuorena nukkunut (1937) ja Kiusaus (1938) sekä Hannu Lemisen Tuhottu nuoruus (1947), Soita minulle, Helena (1948), Sankari kuin sankari (1948) ja Rosvo Roope (1949), josta paloi myös trailerin negatiivi. Muiden tuottamia elokuvia olivat Kalle Kaarnan elokuvista Miekan terällä (1928) ja Työn sankarilaulu (1929) sekä Nyrki Tapiovaaran ohjaama Varastettu kuolema (1938).

Lemisen ja Tapiovaaran elokuvista on säilynyt täysimittaiset esityskopiot. Taistelu Heikkilän talosta -elokuvan alku- ja loppukohtaukset löytyivät vuonna 2007 ja Nuorena nukkuneesta yksi kela vuonna 2015, mutta kokonaisia kopioita ei ole löytynyt.

Adams Filmin varastossa oli myös kotimaisten elokuvien esityskopioita odottamassa pääsyä Suomen elokuva-arkiston kokoelmiin. Kopioita oli kaikkiaan 23 eri elokuvasta, yksi kappale kustakin. Kotimaisista elokuvista liekit söivät ainoat tiedossa olleet, säilyneet esityskopiot Kalle Kaarnan dokumentista Kalevalan mailta (1935) ja näytelmäelokuvasta Ulkosaarelaiset (1938), Nyrki Tapiovaaran komediasta Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939), Helmer Adlerin komediasta Herrat ovat herkkäuskoisia (1939), Roland af Hällströmin Simo Hurtasta (1940), Martin Söderhjelmin kuppaelokuvasta Rakkautensa uhri (1945) sekä Jorma Nortimon komediasta Tähtireportteri tulevat (1945). Joukossa olivat myös ainoat esityskopiot Teuvo Tulion Kiusauksesta ja Nuorena nukkuneesta.

Adams Filmi laski vakuutusyhtiötä varten esityskopioille vain romuhinnan, joka oli silloin 65 markkaa kilolta. Tuhoutuneille negatiiveille laskettiin 100 000 markan kappalearvo, myös Rosvo Roopen trailerin negatiiville. Nykypäivän rahassa tuon ajan 100 000 markkaa vastaisi vain vajaata 3 000:tta euroa.

Vuosikymmenten ajan luultiin, että tulipalossa menetettiin myös ainoat kopiot Kalle Kaarnan elokuvista Tukkijoella (1937) ja Elinan surma (1938), mutta vuonna 1998 niistä löytyi kopiot Yhdysvalloista. Tapiovaaran Herra Lahtinen lähtee lipettiin -elokuvasta löytyi 1970-luvulla Suomen elokuva-arkiston varastosta osin pahasti tuhoutunut kopio, josta noin puolet saatiin pelastettua. Herrat ovat herkkäuskoisia -elokuvista on jäljellä noin 50 minuuttia, Tähtireportterit tulevat -elokuvasta suurin piirtein puolet ja Kalevalan mailta -elokuvasta johdanto ja vajaan varttitunnin edestä katkelmia.

Kadonneita elokuvia voi vielä löytyä

Vielä on mahdollista, että kadonneiden suomalaisten elokuvien kopioita voisi löytyä muiden maiden arkistoista. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on jäsenenä kansainvälisen elokuva-arkistojen liitossa, jossa eri maiden arkistot jakavat tietoja keskenään.

– Pohjoismaiden välillä varsinkin yhteistyö on ollut avointa ja aktiivista. Tämän ansiosta löytyi esimerkiksi Synnin jäljet -elokuvan ruotsinkielinen versio, jonka luultiin kadonneen. Se löytyi, kun Ruotsin arkisto kävi läpi numeroimattomia kopiotaan, KAVI:n elokuvakokoelmien vastaava arkistonhoitaja Tommi Partanen kertoo.

Yksi mahdollinen aarreaitta ovat Venäjän arkistot, sillä toisen maailmansodan aikaan Karjalaa evakuoitaessa ei välttämättä nähty aiheelliseksi ottaa mukaan kymmeniä kiloja painavia filmikopioita. KAVI:sta jo eläkkeelle jäänyt erikoistutkija Lauri Tykkyläinen yritti aikanaan selvittää, onko Venäjällä kadonneita suomalaiselokuvia, mutta tulokset jäivät heikoiksi.

– Tietoa ei tuntunut saavaan – ja heidän kokoelmissaan, samoin kuin käytännössä kaikkialla arkistoissa, oli valtavasti läpikäymätöntä materiaalia. Pieni toivo kadonneiden elokuvien osalta onkin numeroimattomissa kokoelmissa. Ehkä jostain päin maailmaa löytyy vielä kadonneiksi luultuja elokuvia, Partanen sanoo.

Pastori Jussilainen (Edvin Laine) päiväuneksii. Kuvakaappaus elokuvasta.

»Helsingin ruotsalainen yleisö on kokonaan mätää. Loistoo ja ylellistä elämee, totia juuaan, sikkaaria poltetaan ja Nyya Prässiä luetaan.»
– Pastori Jussilainen (1955)

Pastori Jussilainen istuu lumihankien ympäröimän savolaisen pappilan salissa ja valmistelee saarnaansa. Aiheena ovat Helsingin herrojen ja rouvien, hienohelmojen kermapersettein, viimeisimmät kotkotukset. Elias Jussilainen on varma siitä, ettei vastaavia ilmiöitä kaivata hänen seurakuntaansa. Kansanopistot on pidettävä poissa ja naiset saavat jatkossakin olla hiljaa seurakunnassa.

Jussilaisella itsellään on nuori ja nätti vaimo, joka on kasvanut varakkaassa perheessä ja tottunut koreuteen ympärillään, mutta pappilassa on toisin. Salit ovat tyhjiä ja vähäiset huonekalut epämukavia, lattioilla ei ole mattoja, eikä pastori tahtoisi lattioita pestävänkään. Nyt, eräänä talvisena päivänä, hän menettää malttinsa, kun siivooja alkaa väkisin jynssätä salin lattiaa. Siitä alkaa monen päivän tapahtumaketju, jonka aikana pastori herkistyy huomatessaan, että pehmustetulla tuolilla on hauskempi istua, konjakilla terästetty tee lämmittää mukavasti ja ympäröivä kauneus piristää mieltä. Edes anopin vierailu ei enää haittaa. Pastori Jussilainen ei huomaa, että hän on muuttunut juuri sellaiseksi totia juovaksi sikarinpolttajaksi, jota hän saarnapuheessaan kritisoi.

Pastorin pehmenemiselle on toinenkin syy, muuan naisihminen, johon hän on ihastunut ja joka on luvannut tulla kylään. Se aiheuttaa entistä suurempaa mielipahaa pastorin rouvalle, joka on alistuvaista sorttia, vaikka tarpeen tullen saakin tahtonsa läpi tirauttamalla pari kyyneltä.

Gustaf von Numersin vuonna 1896 kantaesitetyn Pastori Jussilainen -näytelmän elokuvasovitus on Matti Kassilan elokuvauran teatraalisin teos, mutta se on pitkälti tarkoituksellistakin. Elokuvan alussa kuvataan Kansallisteatterin pukuhuoneita, joissa näyttelijät valmistautuvat illan esitykseen. Ennen h-hetkeä siirrytään katsomon puolelle, ja näytelmän alkaessa kamera »hyppää» mukaan elokuvan tapahtumiin.

Kassila on jatkanut teatterinomaisuuden korostamista koko elokuvan ajan. Eri kuvakulmia on vähän hänen totuttuun tekotapaansa verrattuna, mutta ennen kaikkea teatterimaisuutta korostetaan kuvaamalla paljon tapahtumia yhdeltä ja samalta sivulta sekä verrattain etäältä. Näin pitkälle vietynä valittu toteutustapa antaa syytä epäillä, että Kassila on mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Ehkä kuitenkin todennäköisempi syy on siinä, että pääroolia näyttelevän Edvin Laineen näyttelijäilmaisu on niin teatraalista, että täydellistä pesäeroa näytelmään ei saa millään. Laine oli juuri äskettäin vetänyt uransa hienoimman elokuvaroolin Kassilan Hilmanpäivissä (1954), jossa hän sai reuhata parhaansa mukaan, mutta se oli sivurooli ja tämä on pääosa. Laineen ilmaisu antaa tietyt raamit kaikkien näyttelijöiden ilmaisulle, eikä muitakaan voi pienieleisestä näyttelijätyöstä syyttää.

Oleellista on myös se, että tapahtumia ei ole elokuvamaisesti ripoteltu eri paikkoihin, vaan melkein jokainen hetki ollaan pappilassa sisällä ja lähes yksistään salin puolella. Edes Jussilaisen visiitti kaupunkiin ei ole päässyt elokuvaan mukaan, vaikka se olisi voinut tuoda kaivattua vaihtelua.

Harvat ulkokuvat ja niissä näkyvät lumikinokset sekä pastorskan siivousintoilu ja pastorin myöhempi leppoisa totinmaistelu tuovat väistämättä mieleen joulun odotuksen. Pastori Jussilaista voikin tahtoessaan pitää jouluelokuvana, vaikka joulua ei siinä mainitakaan eikä joulukoristeitakaan ole – joulutunnelmaa on sitäkin enemmän.

Elokuvan alussa teatteri- ja näytelmäprologin jälkeen nähdään pieni johdatus vuoteen 1895, johon tapahtumat sijoittuvat. Sillä tavoin muistutetaan, että näytelmäkappaleessa eletään suomalaisen kulttuurin ja naisasian eli tasa-arvon aikaa. Pastori Jussilainen on vanha jäärä, jolla pitäisi virkansa puolesta olla laaja ymmärrys ihmisestä, mutta hän ei ymmärrä muuta kuin oman asemansa ja haluaa pitää siitä kiinni. Hän vihaa kehitystä ja kaikkein eniten sellaista kehitystä, joka auttaa rahvasta nousemaan lähemmäs pastorismiehen sivistystasoa. Ymmärryksen ja lähimmäisenrakkauden sijasta pastori Jussilainen kieltäytyy ymmärtämästä ja hyväksymästä mitään, mikä ei häntä miellytä. Hän on herra talossaan ja naista ylempänä, vaikka todellisuudessa pastori Jussilainenkin on talon naisväen vietävissä – sitä ei vain saa saattaa hänen tietoonsa.

Pastori Jussilaisen vastustajina on joukko herännäisiä, jotka käyvät näyttämässä katsojille vielä pastoriakin ahdasmielisempää ja ikävämpää elämänasennetta. Heidän lähettiläinään on kolme talonpoikaa, joita näyttelevät Uuno Montonen, Holger Salin ja Vilho Siivola pelaavat hyvin yhteen, vaikka Salin puhuukin jostakin syystä Pohjanmaan murretta.

Mukana on tietysti perinteiselle suomalaiselle hupinäytelmälle tyypillisesti piika ja renki, jotka eivät ole kovin viisaita, mutta hieman viekkaita sentään ja osaavat nauttia elämästä vallan toisella tavoin kuin herrasväki. Kirsti Ortola näyttelee piika, joka tilaisuuden koittaessa itseään korostamatta osoittaa olevansa suoraselkäinen ihminen, vaikka samaa ei voi sanoa herrasväestä itsestään. Kaarlo Halttunen on mainio huopatossusillaan hipsuttelevana renkinä ja tekee elokuvan hillityimmän roolisuorituksen Leo Riutun ja Asta Bacmanin näyttelemän kansakoulunopettajapariskunnan kanssa.

Pastori Jussilaisen näyttelijät olivat kaikki Kansallisteatterin palveluksessa, vaikka näytelmäkappaletta ei ole koskaan esitetty kyseisessä teatterissa. Matti Kassila sen sijaan ohjasi samana vuonna elokuvan kanssa von Numersin Kuopion takana -näytelmän Porin teatterissa, jonka johtajaksi hän siirtyi elokuvan kuvausten jälkeen.

Vuonna 1890 kantaesitetty Kuopion takana oli vuosikymmenien ajan suuressa suosiossa, ja Pastori Jussilainen on itse asiassa sen jatko-osa. Päähenkilönä on Elias Jussilainen oli ensimmäisessä näytelmässä rovasti eikä pastori.

Edvin Laine ja Matti Kassila Pastori Jussilaisen ulkokuvauksissa Nurmijärvellä. Kuva: KAVI

»Yleisö, Helsingin ruotsalainen yleisö on kokonaan mätää, loistoa ja ylellistä elämää – niin, hm. No, sille asialle ei mahda mitään, heidän täytyy saada olla olojaan, ja lukea Nya Prässiään»
– Pastori Jussilainen (1895, suomennos Eero Alpi)

Von Numers seurasi vaimonsa Eleonoran kanssa »naisasian» kehitystä 1880-luvun Suomessa ja sai sitä kautta innoituksen Kuopion takana -näytelmäänsä. Hän pani komedioissaan halvalla pienten paikkakuntien niin sanottua sivistyneistöä ja varsinkin pappismiehiä. Kirjailijan tunnetuin luomus Elias Jussilainen taistelee suurkaupunkien kotkotuksia ja naisten valtaa vastaan, vastustaa kaikkea uutta ja varsinkin miesten aseman alenemista suhteessa vaimoihinsa.

Saksasta Ruotsin kautta Pohjanmaalle pesiytyneeseen sukuun syntynyt Gustaf von Numers (1848–1913) on monien muiden suurten suomalaisten näytelmäkirjailijoiden tapaan jo jäänyt unhon helmaan, vaikka aihetta miehen ja hänen töidensä muistamiseen onkin.

Von Numersin isoisä sai Pohjanmaan rykmentin komentajana asuttavakseen ja viljeltäväkseen Tottesundin everstinvirkatalon Maksamaalta läheltä Mustasaarta ja rakennutti tilalle uuden kartanorakennuksen vuonna 1800. Lorentz von Numers vuokrasi Tottesundin isänsä kuoleman jälkeen ja osti lisäksi Åminneborgin kartanon Maalahdelta. Lorentzin poika Gustaf syntyi siis varsin varakkaaseen ruotsinkieliseen aatelisperheeseen, jossa vanhemmat olivat serkuksia keskenään.

Poika peri kirjalliset taipumuksensa äidiltään, joka oli vaasalaisen opettaja Malinin tytär ja innokas kirjeiden kirjoittaja. Äiti kuoli vain muutama vuosi Gustafin syntymän jälkeen, ja leskeksi jäätyään Lorentz nai vaimovainajansa sisaren. Perheen lasten kotiopettajana toimi maalahtelainen Carl Gustaf Swan, jonka Anni-tyttärestä tuli ensimmäisiä suomenkielisiä bestseller-kirjailijoita.

Isänsä kuoltua 20-vuotias Gustaf von Numers sai perintöosanaan Åminneborgin kartanon ja rahaa, mutta käteinen hupeni nopeasti ja tuhlaajapoika joutui myymään kartanon. Yliopisto-opintoja Helsingissä, kauppakouluopintoja Turussa ja maanviljeysopintoja Mustialassa suorittanut von Numers osti Ilmajoelta Havuselan maatilan, meni naimisiin ja perusti perheen. Hyväuskoisen isännän ohjaksissa maatila ei kukoistanut, ja rahatilanteen heikentyessä hän pyrki tuttavansa välityksellä rautateille töihin. Ensin pysäkinhoitajan ja sitten asemapäällikön vakanssit toivat tullessaan varman tulon ja vähäisen työmäärän, joka jätti aikaa kirjoittamiseen. Von Numersin ensimmäinen näytelmä kantaesitettiin vuonna 1888, kun hän oli 40-vuotias. ^{V. Tarkiainen: Gustaf von Numers – elämä ja teokset. Otava 1922}

Helsingissä venäläisvanhemmille syntynyt Mauritz Stiller ohjasi Kuopion takana- ja Pastori Jussilainen -näytelmistä parikymmenminuuttiset filmatisoinnit Ruotsissa vuonna 1912. Elias Jussilaisesta tehtiin Pettersson ja Stiller näytteli roolin itse.  Elokuvat kuvattiin samaan aikaan, mutta Pastori Jussilainen sai ensi-iltansa vasta vuonna 1914. Gustaf von Numers kuoli vuonna 1913.

Sen jälkeen oli hiljaisempaa elokuvasovitusten rintamalla. Kalle Kaarna ohjasi von Numersin Kantelettaren pohjalta ammentaman, mutta rahasta tekemän Elinan surman filmatisoinnin 1939, ja vuonna 1955 oli vuorossa Matti Kassilan Pastori Jussilainen. Sen jälkeen von Numersia ei ole nähty valkokankaalla, ja ainoat televisiosovitukset ovat nekin televisioteatterin produktioita, joista ainakaan tuoreemmalla ei ole minkäänlaisia elokuvallisia arvoja.

Katso elokuva:

Pastori Jussilainen on katsottavissa HD-laadulla Elonetissä. Saatavilla myös DVD:nä.