Yhdysvaltain ensimmäisenä parhaaseen katseluaikaan esitettynä saippuasarjana tunnettu Peyton Place oli 1960-luvun TV-ilmiö, aikansa merkkiteos, joka hävisi lähes yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin. Vuonna 1964 alkanut sarja pohjautui Grace Metalious'n romaaniin, josta Mark Robson oli alle kymmenen vuotta aiemmin ohjannut yhdeksän Oscar-ehdokkuutta saaneen Vihan tyyssijan (1957). Metalious'n romaanin ja varsinkin Robsonin elokuvan pohjalta syntynyt TV-sarja oli heti alusta lähtien niin suosittu, että sitä alettiin lähettää peräti kolmena iltana viikossa ja niinpä neljässä vuodessa jaksoja kertyi peräti 514. Niistä 501:ssä Ryan O'Neal näytteli Rodney Harringtonia, nuorta ja komeaa poikaa, jolla on vispilänkauppaa nätin tytön (Mia Farrow) kanssa, mutta siitä hänen entinen heilansa ei tykkää.

Televisiossa 1960-luvun alusta lähtien siellä sun täällä yhden tai muutaman jakson verran nähdylle 23-vuotiaalle O'Nealille Peyton Place oli tie tähteyteen. Jäätyään pois sarjasta O'Neal näytteli pääroolin Elmore Leonardin romaaniin pohjautuneessa Seikkailunhaluiset-rikoselokuvassa (1969) ja pian sen jälkeen filmasi Arthur Hillerin ohjauksessa Love Storyn (1970) – elokuvan, josta tuli oman aikansa Titanic (1997); nuorten ihmisten rakkaustarina, jota nuoret ihmiset kävivät sankoin joukoin katsomassa.

1970-luvulla O'Neal teki puolisenkymmentä hittiä ja/tai muuten merkittävää teosta. Seuraavassa hänen uransa suurimmat hitit Suomen elokuvateatterilevityksestä tulleiden katsojamäärien perusteella sen kunniaksi, että Love Storyn valmistumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi pyöreät 45 vuotta ja että O'Nealin myöhempi elokuva Keikkakuski (1978) sai juuri Blu-ray-ensi-iltansa täällä Suomessa.

Barbra Streisand ja O'Neal elokuvassa Ottaaks' päähän? Warner Bros.

Ottaaks' päähän? (1972)
Alkuperäinen nimi: What's Up, Doc? | Ensi-ilta: 11.8.1972 | DVD: Warner Bros.

Love Storyn (1970) jälkeen O'Neal nähtiin William Holdenin vastanäyttelijänä Blake Edwardsin Lännen miehet – Ross ja Frankissa (1971), joka sai Suomessa vain parikymmentätuhatta katsojaa. Ohjaaja Peter Bogdanovichin tarinaan pohjautuva, Buck Henryn, Robert Bentonin ja David Newmanin käsikirjoittama Ottaaks' päähän? sen sijaan sai loistavan vastaanoton ympäri maailman.

Elokuvassa neljä ulkonäöltään samanlaista, mutta aivan erisisältöistä laukkua päätyy sanfranciscolaiseen hotelliin, jossa laukkujen omistajat päätyvät väärinkäsitysten myötä mitä erikoisimpiin seikkailuihin. Filmin pääosia näyttelivät O'Neal ja Barbra Streisand, seuranaan mm. Madeline Kahn ja Kenneth Mars, jotka molemmat on nähty myös Mel Brooksin komedioissa.

Neljällä miljoonalla (nykyrahassa 23 miljoonalla) tuotettu komedia oli Pohjois-Amerikassa vuoden kolmanneksi katsotuin ensi-ilta, häviten vain Kummisedälle ja S/S Poseidonin seikkailuille. 66 miljoonan dollarin lipputulot vastaisivat nykyisillä hinnoilla yli 315 miljoonan lipputuloja. Espanjassa ja Saksassa kummassakin kolmisen miljoonaa katsojaa saanut elokuva tuli Suomeen nelisen kuukautta sen maailmanensi-illan jälkeen ja meni erinomaisesti, jopa Love Storyakin paremmin. 170 819 katsojaa saanut Ottaaks' päähän? oli vuoden ensi-illoista yhdeksänneksi katsotuin.

Ali MacGraw ja O'Neal Love Storyssa. Paramount.

Love Story (1970)
Alkuperäinen nimi: Love Story | Ensi-ilta: 3.9.1971 | DVD/BD: Paramount

Arthur Hillerin Love Story ei pohjaudu Erich Segalin romaaniin eikä Segalin romaani pohjaudu Hillerin elokuvaan. Paramountin ostettua Segalin alkuperäiskäsikirjoituksen, yhtiö maksoi Segalille siitä hyvästä, että tämä laati käsikirjoituksen pohjalta myös romaanin, joka tuli markkinoille ennen elokuvaa. Markkinointikikka toimi varmasti vielä paljon paremmin kuin oli osattu toivoakaan, sillä Love Storysta tuli vuoden myydyin romaani Yhdysvalloissa.

Elokuvan menestys oli vielä paljon suurempaa. Kahden erilaisista taustoista tulevan nuoren rakkaustarinan kertovan filmin miespääosaan rikkaan perheen pojaksi palkattiin O'Neal, joka oli ennestään tuttu käytännössä vain Peyton Placesta. Naispääosaan tavallisen työväenluokan tytöksi valikoitui Ali MacGraw, kahdessa pienessä filmissä näytellyt 31-vuotias neitokainen. Ohjaajalla puolestaan oli takanaan niin menestyskomedioita kuin sotaelokuviakin.

Syyskuun 1969 ja maaliskuun 1970 välillä kuvattu elokuva tuotettiin 2,2 miljoonan dollarin pikkubudjetilla, joka vastaisi nykyrahassa 13,5 miljoonaa dollaria. Tänä päivänä sellaisella summalla ei tehdä Hollywoodissa yhtään mitään. Vielä vähemmän nykypäivän Hollywoodissa tehdään elokuvia, joilla ei ole onnellista loppua – mutta eipä sellaisia juuri tehty Love Storynkaan aikaan, vaikka sen esimerkki ja menestys olisi voinut sellaisen suuntauksen synnyttääkin.

Love Story sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa 16. päivänä joulukuuta 1970. Menestys oli valtava: vuoden katsotuin elokuva hieman yli 100 miljoonan dollarin lipputuloilla, jotka inflaatioon suhteutettuna vastaisivat nykypäivän lipunhinnoilla 570 miljoonan dollaria. Love Storyn lisäksi vuoden 1970 ensi-illoista vain Kiitorata pääsi Pohjois-Amerikassa yli 100 miljoonan dollarin rajan.

Tuollaisella summalla elokuvan tuotanto- ja markkinointikustannukset katettiin helposti, mutta lisää rahaa oli luvassa ulkomaanlevityksestä. Ympäri Euroopan hyvin menestynyt filmi saapui meikäläisiin teattereihin 3. päivänä syyskuuta 1971. Peyton Place pyöri yhä televisiossa ensiesityksenä ja oli koko kansan tuntema. O'Neal lennätettiin Suomeen kiertämään vuoden 1970 juhannusyön rock-konsertteja, nuoriso oli polvillaan. Siihen nähden Love Storyn Suomessa saama 166 415 katsojan yleisö oli jopa vaatimaton. Vuoden 1971 ensi-illoista Love Story oli kuitenkin yhdeksänneksi katsotuin.

O'Nealin uran tähän mennessä ainoa Oscar-ehdokkuus tuli Love Storysta. Hän toisti roolinsa vuonna 1978 Oliverin storyssa, jonka menestys jäi olemattomaksi verrattuna edeltäjäänsä. Suomessa se ei saanut edes kymmenesosaa Love Storyn katsojamäärästä.

O'Neal ja Tatum O'Neal elokuvassa Paperikuu. Paramount.

Paperikuu (1973)
Alkuperäinen nimi: Paper Moon | Ensi-ilta: 28.7.1973 | DVD: Paramount

Bogdanovichin ohjaamien Ottaaks' päähän?- ja Paperikuu-elokuvien välissä O'Neal nähtiin Bud Yorkinin komediassa Varas joka tuli päivälliselle (1973), joka sai Suomessa noin 18 500 katsojaa. Pari kuukautta Yorkinin elokuvan ensi-illan jälkeen Suomen teattereihin saapui Joe David Brownin romaaniin pohjautunut Paperikuu, joka oli saanut maailmanensi-iltansa vain kahta kuukautta aiemmin. Jacques Tournerin ohjaama Sanan voimalla (1950) ja Delmer Davesin Kiirastulessa (1958) pohjautuivat nekin Brownin romaaneihin.

1920-luvun lama-aikaan sijoittuva Paperikuu on kertomus huijarista ja tämän seuraan liittyvästä nuoresta tytöstä, joka saattaa olla tämän tytär. Pääosissa nähtiin O'Neal ja tämän tytär Tatum, toisessa naispääosassa Ottaaks' päähän? -elokuvassakin nähty Madeline Kahn. Tatum O'Nealista tuli 10-vuotiaana historian nuorin Oscar-voittaja, kun hänet palkittiin parhaan naissivuosan Oscarilla. Sivuosakategoriaan meni myös Kahnin ehdokkuus, ja elokuva oli lisäksi ehdolla myös käsikirjoituksesta ja äänisuunnittelusta.

Paperikuu oli Pohjois-Amerikassa vuoden 10. katsotuin ensi-ilta, ja 31 miljoonan dollarin lipputuloilla katettiin helposti elokuvan 2,5 miljoonan (13,5 nykymiljoonan) tuotantokustannukset. Toisin kuin O'Nealin muutamat edelliset hitit, Paperikuu ei menestynyt lainkaan Ranskassa, jossa se sai vain 125 000 katsojaa. Niinpä Paperikuu saikin jopa Suomessa enemmän katsojia kuin Ranskassa. Täällä  elokuva houkutteli teattereihin 136 236 katsojaa, ja siitä tuli vuoden 12. katsotuin ensi-ilta.

Gene Hackman, O'Neal, Michael Caine, Dirk Bogarde ja Edward Fox elokuvassa Yksi silta liikaa. MGM.

Yksi silta liikaa (1977)
Alkuperäinen nimi: A Bridge Too Far | Ensi-ilta: 16.12.1977 | DVD/BD: SF Film

Näyttelijä-ohjaaja Richard Attenborough'n kolmas ohjaustyö Yksi silta liikaa oli brittiläis-saksalainen yhteistuotanto, jossa liittoutuneet yrittävät ottaa haltuunsa useita strategisesti merkittäviä siltoja Saksanmaalla. Ottaen huomioon Attenborough'n kahden edellisen elokuvan vaatimattoman yleisömenestyksen, on suorastaan ihme, että hän sai ohjata nykyrahassa yli sata miljoonaa dollaria maksaneen, tähtinäyttelijöitä pursuavan sotaelokuvan.

Peräti 175-minuuttiseksi paisuneen elokuvan niminäyttelijöitä olivat O'Nealin lisäksi Robert Redford, Sean Connery, Michael Caine, Laurence Olivier, Gene Hackman, Anthony Hopkins, James Caan, Maximilian Schell, Hardy Krüger, Liv Ullmann, Elliott Gould, Edward Fox ja Dirk Bogarde. Nimekäs näyttelijäkaarti oli varmasti suurimpia syitä siihen, miksi eurooppalainen, toisesta maailmansodasta kertova elokuva menestyi niinkin hyvin Pohjois-Amerikassa, jossa se oli vuoden seitsemänneksi katsotuin ensi-ilta 50 miljoonan (nykyrahassa 185 miljoonan) dollarin lipputuloillaan.

Pohjois-Amerikassa ja Iso-Britanniassa jo kesäkuussa nähty elokuva saapui Suomeen vasta joulukuun puolivälissä. Siihen mennessä suomalaiskatsojat olivat jo sankoin joukoin käyneet katsomassa Sam Peckinpahin Rautaristiä ja Jack Smightin Midwayn taistelua, joille Yksi silta liikaa ei ainakaan yleisömenestyksen osalta pärjännyt. 96 359 katsojaa saanut filmi oli vuoden 20. katsotuin ensi-ilta.

O'Neal ja Marisa Berenson elokuvassa Barry Lyndon. Warner Bros.

Barry Lyndon (1975)
Alkuperäinen: Barry Lyndon | Ensi-ilta: 24.9.1976 | DVD/BD: Warner Bros.

Paperikuun jälkeen ehti vierähtää tovi, ennen kuin O'Neal nähtiin seuraavan kerran valkokankaalla. Perfektionisti Stanley Kubrick kuvasi William Makepeace Thackerayn romaaniin pohjautuvaa Barry Lyndonia 300 päivän ajan keväästä 1973 aina seuraavan vuoden alkuun asti. 1700-luvun Englantiin sijoittuvassa tarinassa O'Neal näytteli suuren pääroolin Lyndonina, joka nai varakkaan perijättären ja pääsee kertaheitolla elämään rikkaiden elämää.

Vajaalla 50 miljoonalla nykydollarilla tuotettu 184-minuuttinen filmi oli huomattavasti vaatimattomampi yleisömenestys kuin Kubrickin edelliset filmit (Lolita, Tohtori Outolempi, 2001: Avaruusseikkailu ja Kellopeliappelsiini), joskaan mistään flopista ei voida puhua. Pohjois-Amerikasta parinkymmenen miljoonan dollarin lipputulot kerännyt filmi sai Euroopassakin miljoonia katsojia, vaikkakin Suomessa vain 82 454 katsojaa innostui filmiä katsomaan. Pohjois-Amerikassa ja Iso-Britanniassa joulukuussa 1975 ensi-iltansa saanut elokuva nähtiin Suomessa vasta syyskuussa 1976. Vuoden ensi-illoista se oli 19. katsotuin.

O'Neal ja Isabelle Adjani elokuvassa Keikkakuski. Universal.

Keikkakuski (1978)
Alkuperäinen nimi: The Driver | Ensi-ilta: 28.7.1978 | DVD/Blu-ray: Universal Sony

O'Nealin tähdittämän Varas joka tuli päivälliselle -elokuvan käsikirjoittanut Walter Hill debytoi ohjaajana Haastajalla (1975), pääosassa Charles Bronson. Toisen elokuvansa pääosiin hän sai O'Nealin, Bruce Dernin ja Isabelle Adjanin. Ryöstäjien keikkakuskista ja tätä jahtaavasta poliisista kertova ranskalaisvaikutteinen elokuva tuntuu puolestaan olleen vaikuttajana Nicolas Winding Refnin Drivelle (2011), jonka kanssa sillä on useita yhtäläisyyksiä.

Keikkakuskin budjetti oli kohtalaiset neljä miljoonaa dollaria (15 nykymiljoonaa), mutta Pohjois-Amerikan vuokratuotot jäivät 2,25 miljoonaan. Euroopassa menestys oli kohtalainen, Suomessa elokuvan ensi-ilta oli erittäin poikkeuksellisesti jo samana päivänä kuin Pohjois-Amerikassa; katsojia kertyi 73 152 ja ensi-iltavuoden katsojatilastosta irtosi 39. sija.

Keikkakuski sai kesällä pohjoismaisen Blu-ray-julkaisun, joka löytyy jo Suomenkin kaupoista.

Isabella Rossellini ja O'Neal tanssivat elokuvassa Kovat kundit eivät tanssi. Cannon Films.

Kovat kundit eivät tanssi (1987)
Alkuperäinen nimi: Tough Guys Don't Dance | Ensi-ilta: 25.12.1987 | DVD: Ei tiedossa

Kirjailija Norman Mailerin ura elokuvaohjaajana alkoi pienillä filmeillä 1960-luvun lopulla ja päättyi Menahem Golanin ja Yoram Globusin tuottamaan Kovat kundit eivät tanssi -farssiin. Mailerin oman romaaninsa pohjalta myös käsikirjoittama teos on sittemmin tullut jossain määrin kuuluisaksi internetistä löytyvän pätkän myötä.

Cannesin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saaneessa filmissä O'Neal näyttelee alkoholistia kirjailijaa, joka herää autostaan, jossa on ympäriinsä verta ja naisen pää. Isabella Rossellini näyttelee kirjailijan entistä tyttöystävää.

Pohjois-Amerikasta alle miljoonan dollarin lipputulot kerännyt filmi meni Suomessa huomattavasti paremmin. O'Nealia ei ollut vuosiin nähty edes tämän luokan yleisömenestyksissä, mutta alle puoli vuotta aiemmin Suomen-ensi-iltansa oli saanut Rossellinin edellinen elokuva, David Lynchin Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986), joka lienee ollut O'Nealia suurempi syy elokuvan menestykseen. Kovat kundit eivät tanssi sai lopulta 44 891 katsojaa ja oli vuoden ensi-illoista 37. katsotuin, päihittäen mm. David Cronenbergin Kärpäsen (1986) ja Rob Reinerin Viimeisen kesän (1986).

Ryan O'Nealin elokuvien katsojaluvut Suomessa

Kreditoimattomat roolit kursivoituna.

Jack Nicholson elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän. Warner Bros.

Tshekkiläissyntyisen elokuvaohjaaja Milos Formanin, 83, uran tunnetuin teos Yksi lensi yli käenpesän (1975) oli valtava yleisömenestys ympäri maailman, mutta tuskin monessakaan maassa se meni sentään niin erinomaisesti kuin Suomessa. Suomessa on kerätty tarkat tilastot elokuvissakäynneistä vuodesta 1972 lähtien, hieman puuttellisemmat tiedot löytyvät vuodesta 1970 alkaen. Viimeisen 45 vuoden ajalta Yksi lensi yli käenpesän on Suomen toiseksi katsotuin elokuva 821 736 katsojallaan. Ohi on mennyt vain James Cameronin Titanic (1997), jonka näki peräti 1 028 853 katsojaa. Titanicin 3D-uusintajulkaisun myötä kokonaiskatsojamäärä on tällä hetkellä 1 114 954.

Formanin ja Cameronin elokuvien levityksessä suurin ero on teatterilevityksen kesto. Formanin elokuva pyöri Suomen teattereissa yhtäjaksoisesti ainakin seitsemän vuotta. Käytettävissä olevat tilastot päättyvät vuoteen 1982, mutta siihen mennessä elokuvalla oli "vasta" 778 133 katsojaa, eli se sai reilut 43 000 katsojaa vielä vuoden 1981 jälkeen. Cameronin Titanic sen sijaan tuli Suomen teattereihin 16. tammikuuta 1998, sai ensi-iltaviikonloppunaan 45 esityskopiolla yhteensä 57 700 katsojaa, joista 9 000 tuli Helsingistä. Toisen viikonlopun tulos oli 65 000 katsojaa, ensimmäisen kymmenen päivän saldo 159 692 katsojaa. Helmikuun 9. päivään mennessä katsojia oli jo 352 600, niistä 53 627 Helsingistä ja edelleen niistä peräti 38 500 pelkästään Bristolista. Kopioita oli liikkeellä nyt 51 kappaletta. Maaliskuun alkuun mennessä Titanicin oli nähnyt 648 290 katsojaa, huhtikuun alussa katsojamäärä oli jo 824 654. Näin ollen se sai valtaosan kaikista katsojistaan noin kolmessa kuukaudessa. Miljoonan katsojan raja meni rikki 30. kesäkuuta helsinkiläisessä President-teatterissa.

Yksi lensi yli käenpesän sen sijaan tuli Suomeen 19. maaliskuuta 1976 ja sai vuoden loppuun mennessä 423 560 katsojaa. Seuraavan vuoden puolella katsojia kertyi 157 140, vuonna 1978 ainoastaan 1 676, mutta vuonna 1979 jälleen peräti 80 366 ja niin edelleen. 1970-luvun loppuun mennessä elokuvan kaikista 821 736 katsojasta oli kasassa vasta 662 742.

Yli seitsemän vuotta kestäneen yhtäjaksoisen teatterilevityksen suhteen Formanin elokuva ei ollut mitenkään ennenkuulumaton tapaus. Hyvä esimerkki on Franklin J. Schaffnerin Papillon (1973), viimeisen 45 vuoden kolmanneksi katsotuin elokuva 759 301 katsojallaan. Tammikuun 25. päivänä 1974 Suomen-ensi-iltansa saanut elokuva pyöri vuoden loppuun mennessä 393 163 katsojalle. Vuosina 1975–1977 se sai 132 852 katsojaa, vuonna 1978 se ei ollut levityksessä, mutta jälleen vuosina 1979–1982 katsojia kertyi yhteensä 144 378. Vuoden 1982 loppuun mennessä elokuvalla oli 670 393 katsojaa, eli sen jälkeen elokuvan kävi katsomassa vielä 88 908 lipunostajaa.

Victor Flemingin Tuulen viemää (1939), jonka alkuperäinen Suomen-ensi-ilta oli 16. syyskuuta 1950, pyöri uusintaesityksinä Suomessa 1970-luvulta aina 1980-luvulle ja sai tuona aikana lähes puoli miljoonaa katsojaa. Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955) saattoi nähdä uusintana elokuvateattereissa ainakin vuosina 1973–1977. Tom ja Jerry -animaatiokokoelma kiersi teattereita ilmeisesti yhtäjaksoisesta toistakymmentä vuotta, vuodesta 1968 ainakin vuoteen 1982 saakka. Katsojia sille kertyi yli 550 000.

Lipputuloista

Yksi lensi yli käenpesän -elokuvalle kertyi lipputuloja kaikkiaan 10 351 659 markkaa, mutta summan suhteuttaminen inflaatioon on vaikeaa, koska lipputulot karttuivat niin monen vuoden aikana. Ensi-iltavuoden 1976 rahanarvoon suhteutettuna summa vastaisi nykyrahassa 7 409 718 euroa. Papillonille lipputuloja kertyi 8 098 813 markkaa, nykyrahassa 7 810 495 euroa.

Cameronin Titanicin lipputulojen suhteuttaminen inflaatioon on huomattavasti helpompaa, koska teatterilevitys ei venynyt vuosien mittaiseksi; jos miljoonan raja meni rikki jo kesäkuussa, lienee se saanut loput vajaat 30 000 katsojaansa vielä saman vuoden aikana. Titanicin keräämät 45 954 284 markkaa vastaisivat nykyrahassa 10 284 569 euroa; summa ei sisällä 3D-uusintajulkaisun lipputuloja.

Yksi lensi yli käenpesän -elokuvan vuosittaiset katsojamäärät

Papillonin vuosittaiset katsojamäärät

Ensimmäinen yhteinen elokuva, Kaikki rakastavat (1935).

Suomalaisen elokuvahistorian suurin, kaunein ja suosituin tähtipari, Ansa Ikonen ja Tauno Palo, nähtiin ensimmäistä kertaa samassa elokuvassa 80 vuotta sitten Valentin Vaalan komediassa Kaikki rakastavat. Marraskuun 24. päivänä 1935 ensi-iltansa saanut romanttinen komedia aloitti Ikosen ja Palon yhteistyön, joka kattoi kaikkiaan kaksitoista elokuvaa.

Jälkimaineestaan huolimatta ohjaaja Vaala ei myöhemmässä vaiheessa uraansa antanut erityistä arvoa Kaikki rakastavat -filmille, joka oli myöskin hänen ensimmäinen ohjaustyönsä Suomi-Filmille. Ansa Ikosen elokuvan pääosaan Suomi-Filmin konttorista keksinyt Vaala totesi, että ”se oli hyvin kehno komedia. Sitä tehtiin kauan ja hartaasti. Ja loppujen lopuksi siitä tuli pannukakku. Siinä sattui kaikenlaisia kommelluksia. Käsikirjoitusta ruvettiin tekemään vasta kesällä parhaaseen kuvausaikaan. Kun se saatiin vihdoin valmiiksi, oli syksy jo tullut. Kesäkuvat jouduttiin ottamaan lokakuussa ja uintikohtaukset marraskuun vesissä.”

Yleisömenestys oli kuitenkin loistava, vaikka tuotantopäällikkö Risto Orko myöhemmin totesikin, että elokuva meni kyllä hyvin, muttei mitenkään poikkeuksellisesti. Vuoden 1935 viidestä kotimaista elokuvasta Kaikki rakastavat oli esityskertojen perusteella toiseksi katsotuin, karkeasti arvioiden noin puolen miljoonan katsojan elokuva. Tuotantokustannukset tulivat takaisin kaksinkertaisina.

Kaikki rakastavat (1935).

Kaikki rakastavat oli nuorten ihmisten elokuva, vaikka siinä rakastivat niin nuoret kuin vähän vanhemmatkin. Ohjaaja-käsikirjoittaja-leikkaaja Vaala oli ensi-illan aikaan 26-vuotias, Ikonen ei ollut vielä täyttänyt 22 vuotta, eikä Palollakaan ollut ikää 27 vuotta enempää. Näiden nuorten yhteistyö jatkui heti seuraavan vuoden puolella, kun Vaala ohjasi kaksikkoa Hilja Valtosen romaaniin pohjautuneessa Vaimokkeessa (1936). Hyvin epätavallisesti talvisaikaan kuvattu elokuva oli vielä edellistä paljon suurempi menestys: elokuvan teko maksoi 320 000 nykyeuroa, mutta tuotantoyhtiön osuus lipputuloista kohosi noin 950 000 euroon. Katsojia Vaimoke lienee saanut noin 800 000.

Vaimoke oli niin suuri menestys, että vielä saman vuoden aikana elokuvalle kuvattiin jatko-osa, joka ehti ensi-iltaankin jouluun mennessä. Ansa Ikonen oli ennen kuvauksia lähdössä opintomatkalle Neuvostoliittoon. Tuotantopäällikkö Orko ei pitänyt näyttelijän aikeista, koska matka olisi saattanut osua juuri Miehekkeen kuvausaikaan. Ikonen sai päättää, meneekö hän Neuvostoliittoon vai näytteleekö Miehekkeessä – ja valitsi edellisen. Ikosen palattua matkaltaan Miehekkeen kuvaukset eivät vielä olleetkaan käynnistyneet, mutta hänen roolinsa oli jo annettu Tuulikki Paanaselle.

Ikoninen kuva kahdesta ikonista, Kaikki rakastavat (1935).

Kolmannen ja viimeisen kerran Vaala ohjasi Ansaa ja Taunoa Koskenlaskijan morsiamessa (1937), Väinö Katajan jo kertaalleen filmattuun romaaniin pohjautuvassa tukkilaisdraamassa, joka erosi täysin Kaikki rakastavat- ja Vaimoke-komedioista. Yleisö löysi tämänkin elokuvan ja tuotantokustannukset tulivat kaksinkertaisina takaisin, mutta niin vain Vaalan ja tämän tähtiparin tiet erosivat.

Ikosen ja Palon seuraava yhteinen elokuva kuvattiin vuonna 1938, jolloin molemmat olivat siirtyneet Suomi-Filmiltä Suomen Filmiteollisuuden (SF) leipiin. Toivo Särkän ja Yrjö Nortan yhdessä ohjaama Jumalan tuomio (1939) pohjautui Arvi Pohjanpään, Elina Pohjanpään isän, näytelmään. Viimeisenä rauhan kesänä purkkiin pantiin Särkän ohjaama sotilasfarssi Serenaadi sotatorvella (1939) ja Nortan ohjaama SF-Paraati (1940).

Talvisodan jälkeisenä kesänä Särkkä, Ikonen ja Palo kuvasivat yhteistyönsä suurimman ja kauneimman tuloksen, Mika Waltarin käsikirjoittaman Kulkurin valssin (1941), joka sai 1,2 miljoonaa katsojaa. Sittemmin paremmin yleisöön on mennyt vain Tuntematon sotilas (1955), mutta pitkään Kulkurin valssi sai olla historian suurin kotimainen yleisömenestys. Siitä huolimatta Ikonen ja Palo nähtiin seuraavan kerran yhdessä vasta Vaivaisukon morsiamessa (1944), Särkän ohjaamassa uskonnollisessa maalaisdraamassa, joka pohjautui Jarl Hemmerin näytelmään. Ikonen sai roolistaan uransa ainoaksi jääneen Jussi-palkinnon, sopivasti samana vuonna kuin Jussien jako aloitettiin.

1940-luvun loppupuolella Ikonen ja Palo kuvasivat yhdessä vielä Edvin Laineen draaman Laitakaupungin laulu (1948) ja Matti Kassilan komedian Professori Masa (1949). 1950-luvun puolella heidät nähtiin yhdessä vielä Kassilan Isän vanhassa ja uudessa (1955) sekä Hannu Lemisen sotadraamassa Ratkaisun päivät (1956), joka oli Suomi-Filmin tuotantoa. Näin Suomi-Filmillä alkanut Ansan & Taunon tarina myös päättyi Suomi-Filmillä – joskin tuohon päättyi vain heidän yhteisten elokuviensa teko. Sittemmin kaksikko nähtiin yhdessä erilaisissa esityksissä ja mainoksissa, välillä he kävivät levyttämässä duettoja vanhoista suosikkilauluista, olihan Palo tunnettu laulajanakin ja Ikonen koulutukseltaan musiikin opettaja.

Sekä Palon että Ikosen aktiivinen elokuvaura päättyi vuonna 1961, molempien viimeiset filmit olivat SF:n tuotantoa. Paloa ei Kassilan Tulipunaisen kyyhkysen (1961) jälkeen enää valkokankaalla nähty, mutta Särkän Miljoonavaillingin (1961) jälkeen Ikonen näytteli vielä pienen roolin Don Siegelin osittain Suomessa kuvatussa Puhelimessa (1977). Ikosen viimeiseksi elokuvatyöksi jäi ääninäyttelijän rooli tyttärensä Marjatta Rinteen yhdessä Hannu Peltomaan kanssa ohjaamassa Rusinoita-animaatiossa (1987).

Vaaleakutrisen ja tummasilmäisen Ikosen ja tumman Palon vetovoimaa ja kansansuosiota on monet kerrat yritetty selittää ja tulkita, milloin mitenkin. Varmaa on vain se, ettei vastaavaa tähtikaksikkoa ole suomalainen elokuvateollisuus kyennyt tuottamaan. Ikonen ja Palo, Ansa ja Tauno, olivat ainutlaatuisia, suosionsa huipulla juuri silloin, kun kotimainen elokuvakin, eikä heiltä puuttunut nuoria (ainakin henkisesti) ja innokkaita ohjaajia. Työtä tehtiin tauotta, aamut ja illat teatterissa, päivät ja yöt elokuvastudiolla, kesäisin ulkokuvauspaikoilla ja studion suojissa. Toisinaan taisivat nukkuakin.

Isän vanha ja uusi (1955), 20 vuotta Kaikki rakastavat -filmistä.

Vaikka nykykatsojan silmin saattaa päinvastaiselta vaikuttaakin, Ikonen ja Palo pääsivät myös koettelemaan kykyjään hyvin erilaisissa rooleissa. Ikonen näytteli suvereenisti niin raajarikkoa Eliinaa Kuin unessa ja varjossa (1937), Runebergin salarakasta Runon kuninkaassa ja muuttolinnussa (1940) ja hulluksi tulevaa lestadiolaista Vaivaisukon morsiamessa (1944) kuin iloista ja alati kesän auringossa kylpevässä Helsingissä hymyilevää, laulavaa ja fiineihin iltapukuihin sonnustautunutta Ansa Koskelinia SF-Paraatissa (1940) tai mieheksi tekeytyvää opiskelijatyttöä Rakkaassa lurjuksessa (1955). Milloinkaan Ikosen ei tarvinnut riisuutua valkokankaalla saadakseen suosiota tai kohdistaakseen yleisön mielenkiinnon itseensä. Palo niin teki, Aatamin puvussa – ja vähän Eevankin... -komediassa (1940), mutta se on eri juttu.

Tauno Palo puolestaan pääsi koettelemaan kykyjään Errol Flynn -tyyppisenä merten sankarina Rosvo Roopessa (1949), juoppohulluna maalaisena Vaivaisukon morsiamessa, Niskavuoren Aarnena niin Niskavuoren naisissa (1938) kuin Niskavuoren Aarnessa (1954) ja Juhanina Niskavuori taistelee -filmissä (1957) tai vaikkapa vanhapoikatuomarina Hilmanpäivissä (1954) ja hajamielisenä professorina Kurittomassa sukupolvessa (1957). Välillä mentiin yli ja teatterimaneerit pääsivät erittäin näkyvästi pintaan, mutta milloinkaan Palo ei elokuvansa tasoa laskenut.

Ansa Ikosen ja Tauno Palon kahdestatoista yhteisestä elokuvasta kymmenen on julkaistu DVD:llä – julkaisuaan odottavat vain Jumalan tuomio ja Ratkaisun päivät, joilla molemmilla on yhtä iloiset nimet. Nämä kymmenen elokuvaa sisältyvät 23. lokakuuta ilmestyvään Valkokankaan tähtipari -DVD-kokoelmaan, joskin ne kaikki on julkaistu myös erikseen, lukuun ottamatta Vaivaisukon morsianta, joka on tähän mennessä ollut saatavilla vain osana Tauno Palon 100-vuotisjuhlavuoden DVD-kokoelmaa.

Tulevia DVD- ja Blu-ray-julkaisuja eri levittäjiltä.

Päivitetty 20.10.

T = teatterilevitys Suomessa

F = formaatit

PVM	ELOKUVA	VUOSI	OHJAUS	LEVITTÄJÄ	T	F
21.10.	She's Funny That Way	2014	Peter Bogdanovich	Future Film	X	DVD + BD
21.10.	Soaked in Bleach	2015	Benjamin Statler	Future Film		DVD + BD
21.10.	Don't Blink	2014	Travis Oates	Future Film		DVD
21.10.	Tapaus SK1	2014	Frédéric Tellier	Future Film		DVD
23.10.	Tuntematon sotilas – juhlajulkaisu	1955	Edvin Laine	VLMedia	X	DVD
23.10.	Tuntematon sotilas – juhlajulkaisu	1985	Rauni Mollberg	VLMedia	X	DVD
23.10.	Talvisota – juhlajulkaisu	1989	Pekka Parikka	VLMedia	X	DVD
23.10.	Komisario Palmu – täydellinen kokoelma	1960	Matti Kassila	VLMedia	X	DVD
23.10.	Niskavuori-kokoelma	1946	Valentin Vaala Edvin Laine	VLMedia	X	DVD
23.10.	Olavi Virta 100 vuotta -kokoelma	----	Eri ohjaajia	VLMedia	X	DVD
23.10.	Tapio Rautavaara 100 vuotta -kokoelma	----	Eri ohjaajia	VLMedia	X	DVD
23.10.	Valkokankaan tähtipari – Tauno Palo & Ansa Ikonen -kokoelma	----	Eri ohjaajia	VLMedia	X	DVD
23.10.	Katsotuimmat kotimaiset elokuvat -kokoelma	----	Eri ohjaajia	VLMedia	X	DVD
30.10.	Suloinen myrkynkeittäjä	1995	Ere Kokkonen	VLMedia		DVD
30.10.	Lasse Pöystin rakastetuimmat iltasadut	1977	-	VLMedia		DVD
30.10.	The Toxic Avenger 1–4 -kokoelma	1984	Michael Herz	VLMedia		DVD
30.10.	Shield of Straw	2014	Takashi Miike	VLMedia		DVD
04.11.	Akira Kurosawa – Samurai Masterpiece Collection	----	Akira Kurosawa	Future Film	X	DVD + BD
04.11.	Self/Less	2015	Tarsem Singh	Future Film	X	DVD + BD
04.11.	Phoenix	2014	Christian Petzold	Future Film	X	DVD
04.11.	The Silent Mountain	2014	Ernst Gossner	Future Film		DVD
06.11.	Sotaerakko	1972	Rauni Mollberg	VLMedia		DVD
06.11.	Rautatie	1973	Kari Franck	VLMedia		DVD
09.11.	Tähtien sota	1977	George Lucas	Fox-Paramount	X	BD
09.11.	Imperiumin vastaisku	1980	Irvin Kershner	Fox-Paramount	X	BD
09.11.	Jedin paluu	1983	Richard Marquand	Fox-Paramount	X	BD
09.11.	Star Wars: Episodi I – Pimeä uhka	1999	George Lucas	Fox-Paramount	X	BD
09.11.	Star Wars: Episodi II – Kloonien hyökkäys	2002	George Lucas	Fox-Paramount	X	BD
09.11.	Star Wars: Episodi III – Sithin kosto	2005	George Lucas	Fox-Paramount	X	BD
13.11.	We Are Still Here	2015	Ted Geoghegan	VLMedia		DVD
13.11.	These Final Hours	2013	Zak Hilditch	VLMedia		DVD
13.11.	What We Do in the Shadows	2014	Jemaine Clement Taika Waititi	VLMedia		DVD
13.11.	Contracted: Phase 1	2013	Eric England	VLMedia		DVD
13.11.	Contracted: Phase 2	2015	Josh Forbes	VLMedia		DVD
18.11.	Herra Hoppyn salaisuus	2014	Dearbhla Walsh	Future Film		DVD
18.11.	Little Accidents	2014	Sara Colangelo	Future Film		DVD
18.11.	Warsaw '44	2014	Jan Komasa	Future Film		DVD
18.11.	Next Time I'll Aim for the Heart	2014	Cédric Anger	Future Film		DVD
25.11.	Ranskattaret radalla	2014	Mona Achache	Atlantic Film		DVD
02.12.	Boulevard	2014	Dito Montiel	Future Film		DVD
02.12.	The Runner	2015	Austin Stark	Future Film		DVD + BD
04.12.	Linnaisten vihreä kamari	1945	Valentin Vaala	VLMedia	X	DVD
04.12.	Niskavuoren naiset	1938	Valentin Vaala	VLMedia	X	DVD
04.12.	Meren kasvojen edessä	1926	Teuvo Puro	VLMedia/KAVI	X	DVD
	Taistelun tie	1940	Risto Orko	VLMedia/KAVI	X	DVD
04.12.	Mustat lesket	2014	Veikko Aaltonen Marja Pyykkö	VLMedia		DVD
04.12.	Kivikasvot Show	1969	Eri ohjaajia	VLMedia		DVD