Ensimmäinen yhteinen elokuva, Kaikki rakastavat (1935).

Suomalaisen elokuvahistorian suurin, kaunein ja suosituin tähtipari, Ansa Ikonen ja Tauno Palo, nähtiin ensimmäistä kertaa samassa elokuvassa 80 vuotta sitten Valentin Vaalan komediassa Kaikki rakastavat. Marraskuun 24. päivänä 1935 ensi-iltansa saanut romanttinen komedia aloitti Ikosen ja Palon yhteistyön, joka kattoi kaikkiaan kaksitoista elokuvaa.

Jälkimaineestaan huolimatta ohjaaja Vaala ei myöhemmässä vaiheessa uraansa antanut erityistä arvoa Kaikki rakastavat -filmille, joka oli myöskin hänen ensimmäinen ohjaustyönsä Suomi-Filmille. Ansa Ikosen elokuvan pääosaan Suomi-Filmin konttorista keksinyt Vaala totesi, että ”se oli hyvin kehno komedia. Sitä tehtiin kauan ja hartaasti. Ja loppujen lopuksi siitä tuli pannukakku. Siinä sattui kaikenlaisia kommelluksia. Käsikirjoitusta ruvettiin tekemään vasta kesällä parhaaseen kuvausaikaan. Kun se saatiin vihdoin valmiiksi, oli syksy jo tullut. Kesäkuvat jouduttiin ottamaan lokakuussa ja uintikohtaukset marraskuun vesissä.”

Yleisömenestys oli kuitenkin loistava, vaikka tuotantopäällikkö Risto Orko myöhemmin totesikin, että elokuva meni kyllä hyvin, muttei mitenkään poikkeuksellisesti. Vuoden 1935 viidestä kotimaista elokuvasta Kaikki rakastavat oli esityskertojen perusteella toiseksi katsotuin, karkeasti arvioiden noin puolen miljoonan katsojan elokuva. Tuotantokustannukset tulivat takaisin kaksinkertaisina.

Kaikki rakastavat (1935).

Kaikki rakastavat oli nuorten ihmisten elokuva, vaikka siinä rakastivat niin nuoret kuin vähän vanhemmatkin. Ohjaaja-käsikirjoittaja-leikkaaja Vaala oli ensi-illan aikaan 26-vuotias, Ikonen ei ollut vielä täyttänyt 22 vuotta, eikä Palollakaan ollut ikää 27 vuotta enempää. Näiden nuorten yhteistyö jatkui heti seuraavan vuoden puolella, kun Vaala ohjasi kaksikkoa Hilja Valtosen romaaniin pohjautuneessa Vaimokkeessa (1936). Hyvin epätavallisesti talvisaikaan kuvattu elokuva oli vielä edellistä paljon suurempi menestys: elokuvan teko maksoi 320 000 nykyeuroa, mutta tuotantoyhtiön osuus lipputuloista kohosi noin 950 000 euroon. Katsojia Vaimoke lienee saanut noin 800 000.

Vaimoke oli niin suuri menestys, että vielä saman vuoden aikana elokuvalle kuvattiin jatko-osa, joka ehti ensi-iltaankin jouluun mennessä. Ansa Ikonen oli ennen kuvauksia lähdössä opintomatkalle Neuvostoliittoon. Tuotantopäällikkö Orko ei pitänyt näyttelijän aikeista, koska matka olisi saattanut osua juuri Miehekkeen kuvausaikaan. Ikonen sai päättää, meneekö hän Neuvostoliittoon vai näytteleekö Miehekkeessä – ja valitsi edellisen. Ikosen palattua matkaltaan Miehekkeen kuvaukset eivät vielä olleetkaan käynnistyneet, mutta hänen roolinsa oli jo annettu Tuulikki Paanaselle.

Ikoninen kuva kahdesta ikonista, Kaikki rakastavat (1935).

Kolmannen ja viimeisen kerran Vaala ohjasi Ansaa ja Taunoa Koskenlaskijan morsiamessa (1937), Väinö Katajan jo kertaalleen filmattuun romaaniin pohjautuvassa tukkilaisdraamassa, joka erosi täysin Kaikki rakastavat- ja Vaimoke-komedioista. Yleisö löysi tämänkin elokuvan ja tuotantokustannukset tulivat kaksinkertaisina takaisin, mutta niin vain Vaalan ja tämän tähtiparin tiet erosivat.

Ikosen ja Palon seuraava yhteinen elokuva kuvattiin vuonna 1938, jolloin molemmat olivat siirtyneet Suomi-Filmiltä Suomen Filmiteollisuuden (SF) leipiin. Toivo Särkän ja Yrjö Nortan yhdessä ohjaama Jumalan tuomio (1939) pohjautui Arvi Pohjanpään, Elina Pohjanpään isän, näytelmään. Viimeisenä rauhan kesänä purkkiin pantiin Särkän ohjaama sotilasfarssi Serenaadi sotatorvella (1939) ja Nortan ohjaama SF-Paraati (1940).

Talvisodan jälkeisenä kesänä Särkkä, Ikonen ja Palo kuvasivat yhteistyönsä suurimman ja kauneimman tuloksen, Mika Waltarin käsikirjoittaman Kulkurin valssin (1941), joka sai 1,2 miljoonaa katsojaa. Sittemmin paremmin yleisöön on mennyt vain Tuntematon sotilas (1955), mutta pitkään Kulkurin valssi sai olla historian suurin kotimainen yleisömenestys. Siitä huolimatta Ikonen ja Palo nähtiin seuraavan kerran yhdessä vasta Vaivaisukon morsiamessa (1944), Särkän ohjaamassa uskonnollisessa maalaisdraamassa, joka pohjautui Jarl Hemmerin näytelmään. Ikonen sai roolistaan uransa ainoaksi jääneen Jussi-palkinnon, sopivasti samana vuonna kuin Jussien jako aloitettiin.

1940-luvun loppupuolella Ikonen ja Palo kuvasivat yhdessä vielä Edvin Laineen draaman Laitakaupungin laulu (1948) ja Matti Kassilan komedian Professori Masa (1949). 1950-luvun puolella heidät nähtiin yhdessä vielä Kassilan Isän vanhassa ja uudessa (1955) sekä Hannu Lemisen sotadraamassa Ratkaisun päivät (1956), joka oli Suomi-Filmin tuotantoa. Näin Suomi-Filmillä alkanut Ansan & Taunon tarina myös päättyi Suomi-Filmillä – joskin tuohon päättyi vain heidän yhteisten elokuviensa teko. Sittemmin kaksikko nähtiin yhdessä erilaisissa esityksissä ja mainoksissa, välillä he kävivät levyttämässä duettoja vanhoista suosikkilauluista, olihan Palo tunnettu laulajanakin ja Ikonen koulutukseltaan musiikin opettaja.

Sekä Palon että Ikosen aktiivinen elokuvaura päättyi vuonna 1961, molempien viimeiset filmit olivat SF:n tuotantoa. Paloa ei Kassilan Tulipunaisen kyyhkysen (1961) jälkeen enää valkokankaalla nähty, mutta Särkän Miljoonavaillingin (1961) jälkeen Ikonen näytteli vielä pienen roolin Don Siegelin osittain Suomessa kuvatussa Puhelimessa (1977). Ikosen viimeiseksi elokuvatyöksi jäi ääninäyttelijän rooli tyttärensä Marjatta Rinteen yhdessä Hannu Peltomaan kanssa ohjaamassa Rusinoita-animaatiossa (1987).

Vaaleakutrisen ja tummasilmäisen Ikosen ja tumman Palon vetovoimaa ja kansansuosiota on monet kerrat yritetty selittää ja tulkita, milloin mitenkin. Varmaa on vain se, ettei vastaavaa tähtikaksikkoa ole suomalainen elokuvateollisuus kyennyt tuottamaan. Ikonen ja Palo, Ansa ja Tauno, olivat ainutlaatuisia, suosionsa huipulla juuri silloin, kun kotimainen elokuvakin, eikä heiltä puuttunut nuoria (ainakin henkisesti) ja innokkaita ohjaajia. Työtä tehtiin tauotta, aamut ja illat teatterissa, päivät ja yöt elokuvastudiolla, kesäisin ulkokuvauspaikoilla ja studion suojissa. Toisinaan taisivat nukkuakin.

Isän vanha ja uusi (1955), 20 vuotta Kaikki rakastavat -filmistä.

Vaikka nykykatsojan silmin saattaa päinvastaiselta vaikuttaakin, Ikonen ja Palo pääsivät myös koettelemaan kykyjään hyvin erilaisissa rooleissa. Ikonen näytteli suvereenisti niin raajarikkoa Eliinaa Kuin unessa ja varjossa (1937), Runebergin salarakasta Runon kuninkaassa ja muuttolinnussa (1940) ja hulluksi tulevaa lestadiolaista Vaivaisukon morsiamessa (1944) kuin iloista ja alati kesän auringossa kylpevässä Helsingissä hymyilevää, laulavaa ja fiineihin iltapukuihin sonnustautunutta Ansa Koskelinia SF-Paraatissa (1940) tai mieheksi tekeytyvää opiskelijatyttöä Rakkaassa lurjuksessa (1955). Milloinkaan Ikosen ei tarvinnut riisuutua valkokankaalla saadakseen suosiota tai kohdistaakseen yleisön mielenkiinnon itseensä. Palo niin teki, Aatamin puvussa – ja vähän Eevankin... -komediassa (1940), mutta se on eri juttu.

Tauno Palo puolestaan pääsi koettelemaan kykyjään Errol Flynn -tyyppisenä merten sankarina Rosvo Roopessa (1949), juoppohulluna maalaisena Vaivaisukon morsiamessa, Niskavuoren Aarnena niin Niskavuoren naisissa (1938) kuin Niskavuoren Aarnessa (1954) ja Juhanina Niskavuori taistelee -filmissä (1957) tai vaikkapa vanhapoikatuomarina Hilmanpäivissä (1954) ja hajamielisenä professorina Kurittomassa sukupolvessa (1957). Välillä mentiin yli ja teatterimaneerit pääsivät erittäin näkyvästi pintaan, mutta milloinkaan Palo ei elokuvansa tasoa laskenut.

Ansa Ikosen ja Tauno Palon kahdestatoista yhteisestä elokuvasta kymmenen on julkaistu DVD:llä – julkaisuaan odottavat vain Jumalan tuomio ja Ratkaisun päivät, joilla molemmilla on yhtä iloiset nimet. Nämä kymmenen elokuvaa sisältyvät 23. lokakuuta ilmestyvään Valkokankaan tähtipari -DVD-kokoelmaan, joskin ne kaikki on julkaistu myös erikseen, lukuun ottamatta Vaivaisukon morsianta, joka on tähän mennessä ollut saatavilla vain osana Tauno Palon 100-vuotisjuhlavuoden DVD-kokoelmaa.

Tulevia DVD- ja Blu-ray-julkaisuja eri levittäjiltä.

Päivitetty 20.10.

T = teatterilevitys Suomessa

F = formaatit

PVM	ELOKUVA	VUOSI	OHJAUS	LEVITTÄJÄ	T	F
21.10.	She's Funny That Way	2014	Peter Bogdanovich	Future Film	X	DVD + BD
21.10.	Soaked in Bleach	2015	Benjamin Statler	Future Film		DVD + BD
21.10.	Don't Blink	2014	Travis Oates	Future Film		DVD
21.10.	Tapaus SK1	2014	Frédéric Tellier	Future Film		DVD
23.10.	Tuntematon sotilas – juhlajulkaisu	1955	Edvin Laine	VLMedia	X	DVD
23.10.	Tuntematon sotilas – juhlajulkaisu	1985	Rauni Mollberg	VLMedia	X	DVD
23.10.	Talvisota – juhlajulkaisu	1989	Pekka Parikka	VLMedia	X	DVD
23.10.	Komisario Palmu – täydellinen kokoelma	1960	Matti Kassila	VLMedia	X	DVD
23.10.	Niskavuori-kokoelma	1946	Valentin Vaala Edvin Laine	VLMedia	X	DVD
23.10.	Olavi Virta 100 vuotta -kokoelma	----	Eri ohjaajia	VLMedia	X	DVD
23.10.	Tapio Rautavaara 100 vuotta -kokoelma	----	Eri ohjaajia	VLMedia	X	DVD
23.10.	Valkokankaan tähtipari – Tauno Palo & Ansa Ikonen -kokoelma	----	Eri ohjaajia	VLMedia	X	DVD
23.10.	Katsotuimmat kotimaiset elokuvat -kokoelma	----	Eri ohjaajia	VLMedia	X	DVD
30.10.	Suloinen myrkynkeittäjä	1995	Ere Kokkonen	VLMedia		DVD
30.10.	Lasse Pöystin rakastetuimmat iltasadut	1977	-	VLMedia		DVD
30.10.	The Toxic Avenger 1–4 -kokoelma	1984	Michael Herz	VLMedia		DVD
30.10.	Shield of Straw	2014	Takashi Miike	VLMedia		DVD
04.11.	Akira Kurosawa – Samurai Masterpiece Collection	----	Akira Kurosawa	Future Film	X	DVD + BD
04.11.	Self/Less	2015	Tarsem Singh	Future Film	X	DVD + BD
04.11.	Phoenix	2014	Christian Petzold	Future Film	X	DVD
04.11.	The Silent Mountain	2014	Ernst Gossner	Future Film		DVD
06.11.	Sotaerakko	1972	Rauni Mollberg	VLMedia		DVD
06.11.	Rautatie	1973	Kari Franck	VLMedia		DVD
09.11.	Tähtien sota	1977	George Lucas	Fox-Paramount	X	BD
09.11.	Imperiumin vastaisku	1980	Irvin Kershner	Fox-Paramount	X	BD
09.11.	Jedin paluu	1983	Richard Marquand	Fox-Paramount	X	BD
09.11.	Star Wars: Episodi I – Pimeä uhka	1999	George Lucas	Fox-Paramount	X	BD
09.11.	Star Wars: Episodi II – Kloonien hyökkäys	2002	George Lucas	Fox-Paramount	X	BD
09.11.	Star Wars: Episodi III – Sithin kosto	2005	George Lucas	Fox-Paramount	X	BD
13.11.	We Are Still Here	2015	Ted Geoghegan	VLMedia		DVD
13.11.	These Final Hours	2013	Zak Hilditch	VLMedia		DVD
13.11.	What We Do in the Shadows	2014	Jemaine Clement Taika Waititi	VLMedia		DVD
13.11.	Contracted: Phase 1	2013	Eric England	VLMedia		DVD
13.11.	Contracted: Phase 2	2015	Josh Forbes	VLMedia		DVD
18.11.	Herra Hoppyn salaisuus	2014	Dearbhla Walsh	Future Film		DVD
18.11.	Little Accidents	2014	Sara Colangelo	Future Film		DVD
18.11.	Warsaw '44	2014	Jan Komasa	Future Film		DVD
18.11.	Next Time I'll Aim for the Heart	2014	Cédric Anger	Future Film		DVD
25.11.	Ranskattaret radalla	2014	Mona Achache	Atlantic Film		DVD
02.12.	Boulevard	2014	Dito Montiel	Future Film		DVD
02.12.	The Runner	2015	Austin Stark	Future Film		DVD + BD
04.12.	Linnaisten vihreä kamari	1945	Valentin Vaala	VLMedia	X	DVD
04.12.	Niskavuoren naiset	1938	Valentin Vaala	VLMedia	X	DVD
04.12.	Meren kasvojen edessä	1926	Teuvo Puro	VLMedia/KAVI	X	DVD
	Taistelun tie	1940	Risto Orko	VLMedia/KAVI	X	DVD
04.12.	Mustat lesket	2014	Veikko Aaltonen Marja Pyykkö	VLMedia		DVD
04.12.	Kivikasvot Show	1969	Eri ohjaajia	VLMedia		DVD

Harvasta suomalaisesta elokuvasta on niiden tekovaiheessa kirjoitettu sanomalehdissä niin paljon kuin Risto Orkon ja Leonid Gaidain ohjaamasta Tulitikkuja lainaamassa -komediasta (1980). Eniten lehdistöä kiinnostivat elokuvan rahoittamiseen ja valmisteluun liittyneet epätavalliset seikat; Elokuvasäätiölle ei kerrottu neuvottelujen sisällöstä, Opetusministeriö tuki projektia avokätisesti ja lopulta Elokuvasäätiökin, mutta vasta tiukan äänestyksen jälkeen.

Orkon ja Gaidain elokuvan pohjana oli Maiju Lassilan (oikealta nimeltään Algot Untola) vuonna 1910 ilmestynyt samanniminen klassikkoromaani, josta T. J. Särkän johtama Oy Suomen Filmiteollisuus (SF) oli tuottanut menestysfilmatisoinnin vuonna 1938. Särkän ja Yrjö Nortan yhdessä ohjaama elokuva, pääosissa Aku Korhonen ja Uuno Laakso, valmistui noin 1,1 miljoonalla markalla (nykyrahassa noin 400 000 eurolla) ja sai 422 212 katsojaa. Lipputuloja elokuva keräsi 2 033 158 markkaa (785 000 euroa), josta elokuvan myös levittäneen SF:n osuus oli 1 593 731 markkaa (579 000 euroa). Kyseessä oli siis taloudellisesti kohtalaisen kannattava hanke ja myöskin onnistunut kansankomedia.

Vuonna 1919 perustettu Suomi-Filmi Oy alkoi suunnitella Lassilan romaanista omaa 60-vuotisjuhlaelokuvaansa nelisenkymmentä vuotta Särkän filmin jälkeen. Lassila ei ollut Suomi-Filmille ja sen johtajalle Risto Orkolle uusi tuttavuus: yhtiö tuotti kirjailijan Nuori mylläri -romaanista (1912) värielokuvan vuonna 1958 Valentin Vaalan ohjaamana. Vuotta myöhemmin Suomi-Filmi ja neuvostoliittolainen Mosfilm tuottivat yhdessä Sampon, jonka miljardin markan budjetti vastaisi nykyrahassa yli 20 miljoonaa euroa. Summasta tosin valtaosa oli Mosfilmin kukkarosta. Ennen kuin Tulitikkuja lainaamassa -romaanin uusi filmatisointi saatiin ensi-iltaan, oli Suomi-Filmi jälleen yhteistyössä Mosfilmin kanssa.

Puhtaasti kotimainen elokuva

”Ensimmäistä kertaa ajattelin tätä Lassilan näytelmää Tulitikkuja lainaamassa jo monta vuosikymmentä sitten, mutta sillä kerralla asia kaatui siihen, että naapuri, Suomen Filmiteollisuus, lähti tekemään sitä ikään kuin 'sukeltaen' ja niin me ilman muuta jätimme omamme tekemättä”, Orko kertoi elokuvan ensi-illan alla ja jatkoi: ”Asia on hautunut kymmeniä vuosia, ja aina kun olen lukenut Lassilaa tai muussa yhteydessä törmännyt hänen nimeensä tai tuotantoonsa, se on uudelleen palannut mieleeni. Tekeminen kuitenkin siirtyi, sillä ainakin viime vuosikymmenellä katsottiin, että klassiset näytelmät eivät ole kelvollisia elokuvan aiheita, vaan pitää olla jotakin päivänpolttavaa, ajankohtaista, osallistuvaa jne. Siksi Tulitikut saivat odottaa uutta sytyttämistään melko kauan.”

Orkon mukaan Lassilan romaani valikoitui Suomi-Filmin juhlaelokuvaksi klassikkostatuksensa ansiosta. ”Katsoimme, että aiheen tuli olla klassinen, mutta toisaalta riittävän vahvasti hyvän tuulen ja uskon antaja, joten Lassilan Tulitikkuja lainaamassa sopi tarkoitukseemme”, hän sanoi.

Kesällä 1978 Orko kuitenkin myönsi, että juhlaelokuvaksi oli tarjolla toinenkin, nimeämättä jäänyt aihe. ”Kun me viime vuonna tuotimme Viimeisen savotan, lupasimme sen yhteydessä, että Suomi-Filmi tulee nyt jälleen olemaan tietyn tauon jälkeen jatkuvasti mukana näytelmäelokuvatuotannossa. Tämä lupaus oli tarkoitettu todesta otettavaksi”, Orko sanoi. ”Tämän vuoden tuotantoon meillä oli vaihtoehtoisesti harkittavana kaksi valmista käsikirjoitusta. Toisen aiheen toteutus lykkäytyy eräiden tekijänoikeuskysymysten takia tuonnemmaksi, ja niin päädyimme Lassilaan”, hän jatkoi.

Suomi-Filmin suunnitelmat Lassila-filmatisoinnista olivat alussa oleellisesti erilaiset kuin mitä lopputulos oli. Yhtiön oli nimittäin tarkoitus tehdä elokuva täysin kotimaisena tuotantona, mutta Elokuvasäätiölle lähetetyssä tuotantolainahakemuksessa mainittiin neuvostoliittolaisen kiinnostus projektia kohtaan, Elokuvasäätiö tekikin omalaatuisen päätöksen: tuotantolaina, 500 000 markkaa, myönnettäisiin vain, jos elokuva tehdään neuvostoliittolaisten kanssa.

Valtio tukee, ei tue, tukee...

Orkon mukaan Suomi-Filmi haki hyvin huolellisesti laaditulla hakemuksella tuotantotukea Tulitikkujen filmaamiseen Elokuvasäätiöltä. Elokuvasäätiön tuotantolautakunnan mukaan hakemus oli puutteellinen, eikä asiaa voitu ratkaista hallituksen kokouksessa toukokuussa 1978. Asian ratkaisu oli menossa kesäkuun lopulla pidettävään kokoukseen, mutta lehtitietojen mukaan Suomi-Filmi painosti säätiön hallituksen puheenjohtajaa järjestämään ylimääräisen hallituksen kokouksen asian ratkaisemiseksi.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä Orko toi sanomalehdessä ilmi tyytymättömyytensä Elokuvasäätiön toimintaan. ”Selvää joka tapauksessa, on että tukipäätösten viipyminen romuttaa suunnitelmia, asioita ei työhön tarvittavien tekijöiden kanssa – vaikka heidät olisi jo valittukin – voi lopullisesti lyödä kiinni ennen tätä päätöstä”, Orko totesi. ”Tähän kytkeytyy myös kysymys raakafilmin hankinnasta. En tiedä, ollaanko säätiössä tästä tietoisia, mutta negatiivifilmiä ei osteta kuin aspiriinia apteekista. Sen toimitusaika on nykyisin 5–6 kuukautta”, hän jatkoi ja totesi sitten Suomi-Filmin jo hyvissä ajoin tilanneen raakafilminsä.

Kesäkuun 7. päivänä pidetyssä ylimääräisessä kokouksessa tehtiin päätös, jossa hankkeelle myönnettiin 500 000 markan (nykyrahassa 295 400 euron) laina sillä ehdolla, että Suomi-Filmi toteuttaa filmin yhdessä neuvostoliittolaisen tuottajakumppanin kanssa ja toimittaa tästä tarvittavia lisätietoja kolmen viikon kuluessa. Kun vaadittuja lisätietoja, eli yhteistyösopimusta ja kuvaussuunnitelmaa, ei näkynyt, säätiö purki lainapäätöksen. Päätöksen purettua 500 000 markan summasta siirrettiin esimerkiksi 250 000 markkaa Seppo Huunoselle Piilopirtti-elokuvaa varten, sekin summa tosin tuotantolainana. Huunosen elokuva valmistui vielä samana vuonna ja sai 235 000 katsojaa.

Lokakuussa Suomi-Filmi oli edelleen vailla valtion tukea, mutta oli jatkanut neuvotteluja neuvostoliittolaisen yhteistyökumppanin kanssa, päässyt sopimukseen ja saattoi pitää lehdistötilaisuuden, jossa projekti julkistettiin. Elokuvasäätiön edustajille oli vaadittu mahdollisuutta osallistua neuvotteluihin tarvittavien tietojen saamiseksi, mutta näin ei tapahtunut. Suomi-Filmin ja Elokuvasäätiön välisessä yhteydenpidossa edellistä olikin syytetty asioiden salaamisesta.

Suomi-Filmi oli mukana järjestelemässä Moskovaan Suomen virallista filmiviikkoa, jonne olivat vieraina lähdössä mm. ohjaajat Edvin Laine ja Jaakko Pakkasvirta, joiden tuoreet filmit olivat mukana filmiviikon ohjelmistossa. Suomi-Filmin Lassila-filmatisointi oli jo herättänyt paljon julkista ja alan sisäistä keskustelua ja eritoten vastalauseita. Yksi asian vastustajista oli Pakkasvirta, joka päätti jättää Moskovan-reissun väliin sen jälkeen, kun kuuli Orkon liittyvän matkaseurueeseen. ”Orkon toiminta on ollut sellaista sooloilua, mikä ei käy kansainvälistä yhteistyötä rakennettaessa […] Suomi-Filmin ainoana tavoitteena on ottaa rahat pois kansainvälisen yhteistoiminnan avulla”, hän kertoi Ilta-Sanomille.

Joulukuussa Suomi-Filmi haki Elokuvasäätiöltä 100 000 markan (59 080 euron) käsikirjoitustukea, jota säätiön hallitus ei myöntänyt. Vuodenvaihteen jälkeen Suomi-Filmi haki nyt kahden miljoonan markan (1 101 200 euron) tuotantotukea noin 3,3 miljoonan markan (1 817 000 euron) osuuteensa elokuvan 5–6 miljoonan markan kokonaiskustannuksista, josta puolet hoitaisi siis Mosfilm. Elokuvasäätiön tuotantotukia varten oli koko vuodelle 1979 varattu 4,7 miljoonaa markkaa (2,6 miljoonaa euroa), josta Suomi-Filmin hakema summa olisi vienyt siis lähes puolet. Niinpä Elokuvasäätiö pyysi Opetusministeriöltä ylimääräistä rahaa Lassila-filmatisointia varten.

Huhtikuussa 1979, vuosi ensimmäisen hakemuksen jälkeen, Suomi-Filmi sai tuotantotuen: 750 000 markkaa (412 950 euroa), josta puolet eli 375 000 mk (206 475 euroa) oli tuotantolainaa, joka maksettaisiin takaisin, jos elokuva tuottaisi voittoa. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan Opetusministeriö antoi hankkeelle vielä 500 000 markkaa (275 300 euroa). Erään lehtiuutisen mukaan elokuva olisi vielä huhtikuussa 1980, muutama kuukausi ensi-illan jälkeen, saanut Elokuvasäätiöltä 617 500 markkaa (304 736 euroa) tuotantotukea, mutta Elokuvasäätiön toimintakertomuksessa ei tällaisesta ole mainintaa.

Monet elokuvantekijät ja muut alan vaikuttajat olivat koko ajan Suomi-Filmin ja Mosfilmin hankkeen tukea vastaan. Yksi sitkeimmistä vastustajista oli Reppufilmin ohjaaja-tuottaja ja Elokuvasäätiössä istunut Anssi Mänttäri, joka sai luettavakseen filmin käsikirjoituksen ja totesi sen olevan ”taiteellisesti täysin ala-arvoinen”. Hänen suurin huolenaiheensa oli se, että vähäiset varat menisivät yhteistyöelokuvaan, joka ei työllistäisi montaakaan suomalaista. Kaiken lisäksi hänen mielestään filmin olisi voinut tehdä täysin suomalaisena tuotantona noin 2,5 miljoonalla markalla (1,4 miljoonalla eurolla).

Suomi-Filmi sai tukensa ja saattoi aloittaa elokuvan tuotannon, jonka valmistelut olivatkin jo pitkällä.

Kaksi ohjaajaa

Tulitikkuja lainaamassa -elokuvan päätekijöissä ei montaa suomalaista ollut. Risto Orko ohjasi ja käsikirjoitti yhdessä Leonid Gaidan kanssa, Kare Orko tuotti yhdessä German Kyrlovin kanssa, kun taas käsikirjoitusryhmään kuuluivat lisäksi Tapio "Roy" Vilpponen ja Vladlen Bahnov. Vilpponen piirsi lavasteet yhdessä Feliks Jasykevitshin kanssa ja lisäksi suunnitteli myös puvut. Kuvaaja, leikkaaja ja maskeeraajat olivat kaikki neuvostoliittolaisia.

Suomalaistekijöistä mainittakoon myös Olavi Tuomi (B-kuvaaja ja Orkon apulaisohjaaja), Gunnar Friman (B-kuvaaja) sekä Matti Lehtonen ja Pertti Salo (äänittäjäryhmän suomalaisosapuolet).

Näyttelijävalinnoissa suosittiin neuvostoliittolaisia. Pääosiin Antti Ihalaiseksi ja Jussi Vataseksi palkattiin Jevgeni Leonov ja Vjatseslav Nevinnyi, kun taas suurimmat suomalaisroolit olivat Anna-Liisa Ihalaista näytelleellä Rita Polsterilla, tämän roolihahmon sukulaisnaisella Ritva Valkamalla, Kauko Helovirralla konstaapelina, Leo Lastumäellä Partasena, Pekka Autiovuorella Turtiaisena ja Olavi Ahosella Huttusena. Niinpä monet rooleista jouduttiin Suomen elokuvateattereita varten jälkiäänittämään: Aarno Sulkanen antoi äänensä Vataselle, Martti Tschokkinen Ihalaiselle, Heikki Kinnunen Tahvo Kenoselle ja niin edelleen.

Orkon mukaan elokuvan päärooleihin otettiin neuvostoliittolaiset näyttelijät käytännön syistä, koska suomalaiset näyttelijät olisivat elokuun kuvausten aikaan jo työssä teattereissa.

Kahden ohjaajan yhteistyöstä ja työnjaosta Orko kertoi seuraavaa: ”Kun elokuvalla on kaksi ohjaajaa, Gaidai ja minä, ja molemmilla tasaveroiset oikeudet, on selvää, että täytyi löytää kompromisseja, katsoa kummankin näkemys asiasta ja sen perusteella ratkaista, mihin tyyliin filmi tehdään. On luonnollista, että jos olisimme tehneet elokuvan omin voimin, minä ohjaajana, se olisi ollut vahvasti enemmän liperiläinen ja lassilamainen. Nyt se lähti kansainväliselle tielle.”

Kansainvälisellä tiellä Orko tarkoitti nopeutta, jota hän piti nykyaikaisena. ”Olimme itsekin ajatelleet nopeuttaa filmin kulkua, eikä siihen tyyliin kuin täällä Lassilaan on usein kytketty, jossa kysytään tänään ja vastataan huomenna. Tempoa vilkastuttaen katsoimme voivamme mahduttaa elokuvaan enemmän ja saada siitä nykypolvea ja ennen kaikkea nuoria puhuttelevampi. Mosfilmin käsikirjoituksentekijät olivat kanssamme täysin samaa mieltä ja jopa sitten ylittivätkin meidän näkemyksemme. Teimme uusia kompromisseja, vauhtia lisättiin, henkilöitä nuorennettiin, mutta nuoruuden raja kulki siinä, että karaktääriroolit säilyivät, vaikka ei mentykään akka ja ukko -linjalle, joita me olemme tottuneet Lassilalla tapaamaan. Lähdimme siis esittämään suomalaista huumoria sellaisessa muodossa, jota ymmärretään ei ainoastaan Neuvostoliitossa, vaan joka suunnalla ja silloin kyllä täytyy jättää nuo savolaiset ukot ja akat rauhaan, niin hyviä tyyppejä kuin ne ovatkin. Tässä suhteessa minä luotan neuvostonäkemykseen, sillä he pitävät tästä Lassilan näytelmästä ja tuntevat sen varsin hyvin, kun me taas saatamme olla ”paikkakuntasokeita”, liiaksikin vanhoihin ympyröihin sitoutuneita.”

Orko oli erittäin kokenut elokuvamies, joka tuli elokuvateollisuuteen vuonna 1933, palkattiin heti kohta Suomi-Filmin tuotantopäälliköksi ja siitä hän eteni lopulta yhtiön omistajaksi. Vuosina 1933–1943 Orko ohjasi kaksitoista pitkää näytelmäelokuvaa ja yhden pitkän dokumenttielokuvan, niiden joukossa Siltalan pehtoorin (1934) ja Jääkärin morsiamen (1938) kaltaisia hittejä. Ryhmy ja Romppaisen (1941) jatko-osa Jees ja just (1943) jäi sitten pitkäksi aikaa hänen viimeiseksi näytelmäelokuvan ohjaustyökseen; kun hän kesällä 1979 aloitti Tulitikkujen kuvaamisen, oli edellisestä ohjaustyöstä ehtinyt kulua 35 vuotta ja miehellä oli ikää 79 vuotta. 80-vuotispäiviä vietettiin pian kuvausten päätyttyä. Orkon mukaan paluu ohjaajaksi tuntui ”hauskalta, pelkästään hauskalta”, vaikka työpäivät olivatkin pitkiä.

Gaidai (1923–1993) oli Orkoa lähes neljännesvuosisadan verran nuorempi neuvostoliittolainen komediafilmien ohjaaja, jonka lyhytelokuva kilpaili Cannesin filmifestivaalien palkinnosta 1961. Jo sitä ennen hän oli ohjannut pitkiäkin elokuvia, mutta suurimmat menestyksensä hän saavutti vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen. Operaatio ”Y” ja muita Shurikin seikkailuja (1965), Morsiamen ryöstö kaukasialaisittain (1967), Briljanttikäsi (1969) ja 12 tuolia (1971) olivat kaikki pidettyjä ja katsottuja filmejä, jotka pyörivät Suomenkin teattereissa, niistä ainakin viimeinen varsin vaatimattomalla yleisömenestyksellä.

Tällaisen suomalais-neuvostoliittolaisen tai neuvostoliittolais-suomalaisen yhteistyöelokuvan ohjaaminen ei kuitenkaan ollut Gaidaille vastenmielistä, pakkopullaa. ”Olin sopivasti vapaana, kun sain ehdotuksen ryhtyä tämän yhteistyöelokuvan ohjaustyöhön”, hän kertoi. ”Olen nyt ensimmäistä kertaa ulkomailla työssä.”

Gaidai tunsi Lassilan romaanin jo entuudestaan ja oli jopa nähnyt Särkän ja Nortan vuoden 1938 filmatisoinninkin. ”Meillä on siitä loistava Mihali Zoshtshenkon käännös, saman miehen, jonka kertomuksista olen tehnyt [Ei voi olla totta! -elokuvan]”, hän kertoi Lassilan romaanista. ”Suomalainen huumori on hyvin omalaatuista. Se ei kuitenkaan ole pääasia: mielestäni huumori ei ole maantieteellinen käsite. Sillä on yksi kriteeri – naurattaako vai ei.”

Omien muistikuviensa mukaan Gaidai oli nähnyt elokuvaversion noin vuonna 1949. ”Ei se huono ollut, en halua sitä ainakaan kovin kirpeästi arvostella. Sanotaan vaikka, että se oli tyypillinen oman aikansa tuote, jossa ei läheskään hyödynnetty sitä rikasta materiaalia, jota Lassilan teos tarjoaa. Erityisesti on muistikuvissani vaikutelma, että tuossa elokuvassa ei läheskään riittävästi esitelty Suomen luonnon kauneutta. Senkin haluamme saada mukaan todella kukkivana näihin uusiin Tulitikkuihin.”

Orko kuvaili omaa ohjaajanäkemystään komedialliseksi, kun taas ”Gaidain – joka on Mosfilmin musikaalis-eksentrisen ryhmän johtaja – linjaa voi luonnehtia parhaiten 'gaidaimaisuudeksi'. Hän esim. rakastaa trikkejä sovittaen niitä ohjaajan työhönsä.” Tulitikkuja lainaamassa -elokuvan hauskimmat osuudet ovatkin mykkäelokuvaa mukailevat nopeutetut, repliikittömät jaksot.

”Olemme antaneet toisillemme periksi siten, että minä olen paikoin pitänyt maalaiskaraktäärin lähellä ja hän on vuorostaan saanut kohdittain eksentrisyytensä näkyviin. Elokuva on myös vahvasti musiikkipitoinen. Alussa ja lopussa on pieni kuvaava laulu ikään kuin kehyksenä elokuvalle ja muutenkin musiikkia on siroteltu joukkoon aika paljon – ja hyvää musiikkia”, Orko kertoi elokuvan valmistuessa.

Orko ja Gaidai kommunikoivat tulkin välityksellä, joskin Orko puhui myös ”hieman venäjää”. ”Jos Orkolla on huomauttamista, hän puhuu. Jos minulla on toivomuksia suomalaisille näyttelijöille, minä puhun. Tietysti on kaikenlaisia hankaluuksia, kun näyttelijät puhuvat eri kieliä”, Gaidai sanoi. Orko sanoi kummankin vastaavan siitä osa-alueesta, minkä luulee tuntevansa.

Ihalaista näytelleen Jevgeni Leonovin muistellessa elokuvan tekoa reilut kymmenen vuotta myöhemmin, hän kertoi suomalaiskollegoiden ihmetelleen hänen tapaansa väitellä ohjaajan kanssa ja ehdottaa tälle omia ratkaisujaan. ”On sanottava, että improvisoin mielelläni ja saatan kuvauksen aikana keksiä yhtä ja toista ja lisätä roolisuoritukseen oman suolani”, hän sanoi.

Orko oli paikalla myös elokuvan studiokuvauksissa ja vastaavasti Gaidai oli mukana myös elokuvan ulkokuvauksissa.

Kuvaukset

Elokuvan kuvaukset aloitettiin 4. kesäkuuta Mosfilmin studiolla Moskovassa, jossa pantiin purkkiin kaikki elokuvan studiokuvaukset. 27. heinäkuuta siirryttiin Karttulan Riuttalan talomuseoalueelle filmaamaan ulkokuvia, joiden kuvaaminen päättyi syyskuun alkupuolella Porvoossa. Elokuvaa kuvattiin myös Ristiinassa Pien-Toijalan talomuseossa ja Mäntsälässä Sepänmäen käsityöläisalueella. Orkon mukaan kuvauspaikkoja etsittäessä ajettiin 7 000 kilometriä ympäri Suomea, mutta ”uskomattoman vähän [näytti] enää olevan ajan henkeen sopivia kuvauspaikkoja”.

Marraskuussa vuorossa oli elokuvan jälkiäänitystyöt Mosfilmin studiolla. Siellä tehtiin ensin suomenkielinen dubbausversio ja sen jälkeen omat versionsa Neuvostoliiton maiden kielille.

Tuotantokustannuksista ja katsojaluvuista

Lehdet kirjoittelivat tähtitieteellisestä budjetista ja jo mainitut tiedot Elokuvasäätiön ja Opetusministeriön tukirahoista olivat monien lehtien palstalla. Tarkkaa summaa Orko ei julkisuudessa kertonut. ”Varmasti tämä on kallis filmi, jos lasketaan molempien maiden menot yhteen. Kun elokuva tehdään huolella pyrkien sekä teknisesti että taiteellisesti korkeaan tasoon, jokainen yhteistyöelokuva tulee Suomelle kalliimmaksi kuin että se tehtäisiin yksin kotimaassa. Suomi-Filmin osalta se maksoi pitkälti ylti 3 miljoonaa markkaa, mutta kun ajatellaan levikkiä, niin se on suhteellisesti niitä halvimpia elokuvia”, hän sanoi ja totesi, että neuvostoliittolainen tuottajaosapuoli arvioi elokuvan saavan siellä ”vähintään 50 miljoonaa katsojaa”. ”Jos tähän lisätään SEV-maat, joihin heillä on myyntioikeus ynnä muu maailma, joka on jaettu meidän molempien kesken, liikutaan katsojaluvuissa, jotka ovat 50 ja 100 miljoonan välillä. Se on ainutlaatuista meikäläiselle filmille. Ja eiköhän sitä täälläkin jonkin verran katsota, ne luvut tulevat sitten lisää. Kosketushinnaksi tulee näin ollen ainutlaatuisen halpa”, Orko totesi.

”Jonkin verran” Tulitikkuja lainaamassa -filmiä käytiinkin katsomassa, mutta ei paljon. Helsingissä pidetyssä kutsuvierasensi-illassa nähtiin mm. tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Elokuva laskettiin teattereihin kuudella esityskopiolla 18. tammikuuta 1980 melkeinpä yksimielisen tyrmäävien kritiikkien saattelemana. Kaikenikäisille sallittu kansankomedia sai sittenkin vain 68 205 katsojaa, eli lähes 355 000 katsojaa vähemmän kuin vuoden 1938 filmatisointi, jonka valmistuessa kotimaiset elokuvat toki olivat ylipäätään suositumpia. Mutta huonosti ei kotimaisella elokuvalla mennyt myöskään vuonna 1980: vuoden kaksi katsotuinta filmiä olivat molemmat kotimaisia, Tapio Suomisen Täältä tullaan, elämä! (1980) ja Spede Pasasen Tup akka lakko (1980), ja viiden kärkeen mahtui vielä Rauni Mollbergin Milkakin (1980). Näihin verrattuna Tulitikkuja lainaamassa oli auttamattoman vanhentunut; nuorisolle ja vanhemmillekin suunnattu elokuva ei voinut kilpailla nuorisosta Suomisen filmin kanssa, ”koko kansasta” Speden filmiä vastaan tai varttuneemmasta yleisöstä Mollbergin Timo K. Mukka -filmatisoinnin kanssa.

Tulitikkuja lainaamassa oli vuoden 1980 kaikista ensi-illoista 31. katsotuin ja kotimaisistakin vasta kuudenneksi katsotuin. Huomattavasti paremmin meni mm. Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Tulipää, erittäin suurella budjetilla tehty elämäkerrallinen elokuva Lassilasta, jolle katsojia kertyi 164 039.  

Suomi-Filmin tuottamalle ja levittämälle, pitkälti myös omissa teattereissa esitetylle elokuvalle kertyi lipputuloja vain 785 646 markkaa, eli nykyrahassa 387 716 euroa, kun Suomi-Filmin osuus tuotantokustannuksista oli 2 987 770 markkaa (1 645 066 euroa). Tästä Elokuvasäätiön ja Opetusministeriön tuen osuus oli 1 250 000 markkaa (688 250 euroa). Koska elokuva tuotti Suomi-Filmille 963 561 markan (475 517 euron) tappiot, Elokuvasäätiö ei perinyt takaisin 375 000 markan tuotantolainaa, joka oli maksettava vain, jos filmistä tuli voitollinen.

Mosfilmin edustajien haaveet 50–70 miljoonasta neuvostoliittolaisesta katsojasta jäivät haaveiksi, vaikka syyskuussa 1980 sikäläisen ensi-illan saanut elokuva lopulta kelpasikin 34,3 miljoonalle katsojalle.

Tulitikkuihin päättyivät sekä Suomi-Filmin, Risto Orkon että Kare Orkon taival pitkien näytelmäelokuvien tuottajina. Yhtiön aiemmin mainittu edellinen tuotanto, Edvin Laineen ohjaama Kalle Päätalo -filmatisointi Viimeinen savotta (1977) olisi sittenkin ollut komeampi päätös Suomi-Filmin tarinalle tuotantoyhtiönä. Alle miljoonalla nykyeurolla tuotettu elokuva sai 497 346 katsojaa ja lipputuloja kertyi lähes 3,5 miljoonan euron edestä.

Lähteet:

Uusi Suomi 1.6.1978, 12.11.1978, 22.11.1978, 17.1.1980,
Suomenmaa 9.4.1980
Demari 13.7.1979
Ilta-Sanomat 18.1.1980
Lehtiset 1/1980
Valkeakosken Sanomat 15.3.1980
Pietarin Sanomat 6.12.1992
Helsingin Sanomat 6.1.1979, 9.3.1979, 3.7.1979, 15.11.1979
Savon Sanomat 22.11.1978, 25.2.1979, 8.5.1979
Kaleva 3.8.1979, 11.11.1979
Aamulehti 23.8.1979
Seura 29/1979
Elonet

Åke Lindman ja Anne Pohtamo Tuntemattomassa ystävässä. Yle Kuvapalvelu.

Susikoski on yksi suomalaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimmista nimistä. Mauri Sariolan (1924–1985) yli kolmessakymmenessä romaanissa ja useissa lehtien jatkokertomuksissa seikkaillut poliisimies on ollut päähenkilönä useammassa romaanissa kuin Reijo Mäen luoma Vares, mutta siinä missä Vareksesta on tehty yhdeksän elokuvaa, on Susikoski nähty valkokankaalla vain kahdesti.

Ensimmäisen kerran Sariolan teos päätyi elokuvan aiheeksi 1950-luvun lopulla. Yrjö Norta, suomalaisen äänielokuvan isä, teki pitkän tauon jälkeen vielä yhden, viimeiseksi jääneen elokuvansa Sariolan Rotat pois laivasta -romaanista (1956). Susikoski-romaanisarjan toisen osan filmatisointi syntyi hyvin halvalla ja erittäin pienellä kuvausryhmällä. Norta itse ohjasi, käsikirjoitti, tuotti, kuvasi, leikkasi, lavasti ja äänitti. Susikosken rooliin hän palkkasi filmiuraansa aloittelevan Ismo Kallion. Vuonna 1959 valmistunut elokuva sai nimekseen Kolmas laukaus. Yleisömenestystä teoksesta ei tullut.

Kolmannen laukauksen jälkeen saatiin odotella lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin Susikoski seuraavan kerran nähtiin valkokankaalla – ja toistaiseksi se on myös jäänyt viimeiseksi kerraksi. Näiden kahden filmin lisäksi Sariolan teoksista on filmattu vain Totuus on armoton -romaani, jonka elokuvasovituksen legendaarinen Valentin Vaala ohjasi viimeisenä pitkänä filminään vuonna 1963. Siitäkään ei tullut yleisömenestystä.

Fennadan ja Filmi-Jatan Susikoski-hankkeet

1960-luvulla Matti Kassila oli ohjannut peräti neljä Komisario Palmu -dekkarielokuvaa, joista kolme ensimmäistä pohjautuivat Mika Waltarin romaaneihin. Komisario Palmujen menestys ei kuitenkaan synnyttänyt uusien kotimaisten rikoselokuvien aaltoa, ja 1970-luvullakin niitä tehtiin vain muutamia. Maunu Kurkvaara ohjasi Kujanjuoksun (1971) ja Mikko Niskanen Kahdeksan surmanluotia (1972) – molemmat pohjautuivat todellisiin veritöihin. Niskasen TV-sarjan ja sen pohjalta tehdyn elokuvan pääosassa oli nimenomaan surmaaja, ei poliisi, jonka roolista tulee tärkeä vasta teoksen lopussa. Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla (1973) oli dokumenttityyliin tehty, mutta täysin fiktiivinen kertomus yt-neuvotteluja seuraavasta verityöstä. Jotaarkka Pennasen Mommilan veriteot 1917 (1973) taasen kertoi tositapahtumiin pohjautuvan tarinan Alfred Kordelinin murhasta.

1970-luvun puolivälissä Fennada-Filmi, joka oli tuottanut kolme neljästä Palmu-filmistä, suunnitteli Sariolan Susikosken ajojahti -romaanin (1974) filmaamista. Elokuvan ohjaajaksi oli lupautunut TV:n palveluksessa ollut Åke Lindman (1928–2009), jonka edellisestä elokuvaohjauksesta oli ehtinyt kulua jo kymmenisen vuotta. Kun Fennada-Filmin hanke kariutui, ryhdyttiin Pentti Helanteen (1934–2010) Filmi-Jatassa ja Dennis Livsonin (1946–2013) tuotantoyhtiössä suunnittelemaan omaa Susikoski-filmiä. Tapausta läheltä seuranneen henkilön mukaan mainosalalla työskennellyt ja 1990-luvulla kansanedustajaksi valittu Väinö Saario (1942–1996) oli alkujaan esitellyt Susikoski-filmin idean Fennadalle ja sen jälkeen Filmi-Jatalle.

Ohjaajaa etsiessään Helanne muisti näkemänsä Mies astui junasta -elokuvan. – Helanne otti yhteyttä: ”Tekisimme sinun kanssasi pitkän elokuvan, joka perustuisi johonkin Mauri Sariolan Susikoski-kirjaan. Saat tästä kokonaisen pinon. Lue kaikki ja mieti, olisiko ainesta – saat itse valita”. Tämä tapahtui muistaakseni 1975 tai -76, ohjaaja Lars G. Thelestam kertoo nyt, 37 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen.

– Siis selvä kaupallinen tilaustyö. En ollut hirveän yllättynyt, koska olin pari vuotta aikaisemmin saanut Sveriges Televisionilta samankaltaisen tarjouksen liittyen Stieg Trenterin dekkareihin. Silloin luin myös kaikki ja sanoin, että nämä kaikki ovat elokuvan kannalta täysin vanhentuneet. Muut [ohjaajat] tekivät sitten kuitenkin kaksi tai kolme kappaletta.

– Olin jo tekemässä Sariolan kohdalta saman päätöksen, kun keksin, että se vakuutushuijaus, josta Sariola mainitsee kirjassaan Susikoski virittää ansan, saattaisi olla käyttökelpoinen. Mutta itse poliisihahmo ei kiinnostanut. Sariola kertoo itse huijareista vain ohimennen, mutta minä keksin, että tehdäänpä heistä päähenkilöt ja kehitetään heidän välille pääkonflikti. Susikoski olisi vain poliisi, joka juoksee aina perässä, myöhässä. Laadin tämänkaltaisen synopsiksen, jonka Helanne hyväksyi. Kirjoittajatiimiin liittyivät Matti-Juhani Karila ja Ismo Sajakorpi. Seurasi melko pitkäveteinen muokkaustyö monine yhteisine istuntoineen. Taisi olla vielä joku neuvoa antava dramaturgikin mukana.

Helsingissä syntynyt Thelestam oli lähtenyt Ruotsiin, opiskellut siellä elokuva-alaa ja tehnyt kaksi pitkää filmiä, jotka nähtiin myös Suomen teattereissa. Esikoisohjaus Mies astui junasta (1974) kilpaili Berliinin filmifestivaalien pääpalkinnosta ja voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Jussin. Siinä samalla hän oli päässyt työskentelemään Hollywood-näyttelijän kanssa: filmin pääosassa nähtiin yli 100 TV-roolia ja kymmeniä elokuvia tehnyt Clu Gulager, 

– Olin jo ennen kuin pääsin Svenska Filminstitutetin elokuvakouluun saanut Yleisradiossa perusteellisen, vain minulle suunnatun radio- ja TV-ohjaajakoulutuksen 1964–1966, jonka jälkeen minulle tarjottiin vakituista TV-ohjaajan paikkaa. Koska Ruotsin elokuvakouluun pääseminen oli suomalaiselle valtava saavutus (300 hakijasta valittiin 4 ohjaajaoppilasta) kieltäydyin Ylen tarjouksesta varsinkin huomioonottaen sen, että arvelin Ruotsin puolelta löytyvän paremmat mahdollisuudet pitkien elokuvien tekoon. Åke Lindman sai sitten sen ohjaajapaikan, jota minä en huolinut.

Kahden Ruotsissa ja yhden Suomessa tehdyn pitkän elokuvan perusteella Thelestam ei näe suurta eroa näiden kahden maan elokuvanteon välillä. – Esimerkiksi ohjaaja saattaa saada yhtä helposti kummallakin taholla potkut. Helanne oli kuitenkin paljon omavaltaisempi tuottaja kuin Bengt Forslund, joka aina neuvotteli ensin minun kanssani esim. raha-asioista. Mainitsen kaksi tapausta Gangsterfilmenin (Mies astui junasta) kuvauksista. Soitin Forslundille: ”Olen tehnyt pahan miehitysvirheen. Siitä pikkupojasta en saa mitään irti. Pitää vaihtaa.” Bengt: ”Miten monta päivää olette häntä kuvanneet?” ”Kaksi.” ”Okei, saat vaihtaa, minä maksan kahdesta lisäpäivästä.” Tuli tapaus Lou Castel. ”Se saatana ei suostu tekemään kohtauksia, jotka on tarkoin määritelty käsiksessä. Sitä paitsi sen ruotsin kieli on täysin italialaisvoittoinen”. Tällä kertaa Forslund sanoi ei. ”Se maksaa kuule aivan liikaa. Sinun on pakko tulla sen kanssa jotenkin toimeen. Leikkaa pois huonot kohtaukset ja dubbaa muut!”

Syytä Filmi-Jatan kiinnostukseen Sariolan teoksen filmaamiseen Thelestam pitää yksinkertaisena. – Tuottajat tietysti ajattelivat vain rahaa, jolloin paljon luettu Sariola oli luonnollinen keksintö. Näinhän se aina on: suositusta kirjasta muokataan elokuva, joka toivon mukaan luo rahaa.

Sariolan Hyvästi, Sammatin kuu -päiväkirjan (1987) mukaan hän sai filmatisointioikeuksista 15 000 markkaa (nykyrahassa alle 9 000 euroa).


Bruno O'Ya ja Nanny Westerlund. Yle Kuvapalvelu.
Kansainvälinen kotimainen

Thelestamin, Sajakorven ja Karilan käsikirjoitus Susikoski virittää ansan -romaanista sai nimekseen Tuntematon ystävä, joka nähdään elokuvan alkuteksteissä sekä suomeksi että englanniksi ja ruotsiksi. Itse alkutekstit ovat englanniksi, tosin pienin virhein, kun production-sana on kirjoitettu toistuvasti produktion-muodossa ja niin edelleen.

Suomeen ja pienin, mutta merkittävin osin Marokkoon sijoittuvassa elokuvassa kerrotaan ulkomaalaisesta huijaripariskunnasta, Karen ja Bruno Lindénistä, jotka tehtailevat henkivakuutuksia erilaisin keinoin syrjäytyneille ihmisille, tappavat nämä ja korjaavat henkivakuutusrahat itselleen. Ensimmäiseksi uhriksi valikoituu entinen rakennusmestari ja nykyinen rappioalkoholisti, jonka jäätyä auton alle Karen käy lunastamassa henkivakuutusrahat itselleen. Kuolemantapausta selvittämään saapuva rikoskomisario Susikoski on tapauksesta äimän käkenä, mutta onnekkaiden sattumien kautta motiivit ja tekijät tulevat hänen tietoonsa. Siinä on apuna vanhan oikeuslääkäriystävän kaunis tytär.

Filmin loppu sijoittuu Marokkoon, jossa kuvattaessa suomalaisella kuvausryhmällä riitti ongelmia paikallisten yhteistyökumppaneiden ja viranomaisten kanssa. – Joo, Marokko oli täyttä helvettiä. Rehellisinä suomalaisina emme ymmärtäneet, että monessa kohtaa olisi ollut lahjusten paikka. Siksi mm. poliisit kronglasivat, oivalsimme jälkeenpäin, ohjaaja kertoo.

Karenin roolissa elokuvassa nähdään brittiläinen Kate O'Mara (1939–2014), Brunona virolainen Bruno O'Ya (1933–2002), Susikoskena Åke Lindman ja oikeuslääkärin tyttärenä Anne Pohtamo, joka vuonna 1975 valittiin Miss Universumiksi. Muissa merkittävissä rooleissa nähtiin Jukka-Pekka Palo ja Nanny Westerlund (1895–1989) mahdollisina tulevina uhreina sekä oikeuslääkärinä Kauko Helovirta (1924–1997). Ensimmäisen uhrin roolin näytteli Risto Mäkelä (1924–1992).

Westerlund, joka sai sivuosastaan Tuntemattoman ystävän ainoan Jussin, oli nähty valkokankaalla edellisen kerran mykkäelokuvan aikaan 1920-luvulla. Svenska Teaternissa näytellyt Westerlund oli Thelestamille tuttu jo ennestään.

Ennen O'Maraa elokuvan naispääosaan haviteltiin Hitchcockin Vertigosta tuttua Kim Novakia ja pääosin televisiossa työskennellyttä Gayle Hunnicuttia. Novakin 600 000 markan (nykyrahassa noin 355 000 euron) palkkiopyyntö oli luonnollisestikin suomalaiselle elokuvalle liian kova.

– Kate oli minun ehdotukseni, Bruno Helanteen. En muista mistä Helanne hänet keksi – [Bruno] oli mm. Puolassa suosittu laulaja. Bruno kyllä osasi auttavasti sekä suomea että englantia. Hänen suomen kielensä oli kuitenkin niin virolaisvoittoista, että vähän nauratti. Eihän se käynyt päinsä kun kyseessä oli vaarallinen roisto, joten päätimme dubata [suomenkieliset repliikit puhui Pertti Roisko], kun hänen suomen kielensä ei ottanut kuvausten aikana parantuakseen, johon olimme (ja Bruno myös) luottaneet. Muistaakseni minulla oli Kate O’Mara mielessä jo käsikirjoitusvaiheessa, Thelestam muistelee.

– Varmaan keskustelimme muistakin casting-vaihtoehdoista, mutta niistä minulla ei ole muistikuvia. Jukka-Pekka Palo teki Tuntemattomassa ensimmäisen elokuvaroolinsa minun ehdotuksesta. Hänen osassaan tavattiin muitakin kandidaatteja – en viitsi kertoa nimiä.

Elokuvan valmistumisen aikoihin O'Ya kertoi Ylen radiohaastattelussa tavanneensa Thelestamin ja Helanteen Tukholmassa, jolloin hänelle tarjottiin Susikosken roolia. Thelestamin mukaan tämä ei pidä paikkansa: O'Ya oli alusta alkaen tulossa pääroiston rooliin.

Kahdesta ulkomaisesta näyttelijästä O'Mara oli suomalaisille tutumpi, olihan hänet hiljattain nähty Testamentti-nimisessä televisiosarjassa ja sivuroolissa Blake Edwardsin Romantiikan siemenessä (1974). O'Maran krediitteihin lukeutuu myös Roy Ward Bakerin vampyyrielokuva Kuolleiden intohimot (1970). Parimetrinen O'Ya puolestaan oli näytellyt useissa neuvostoliittolaisissa elokuvissa. 

Lindman, joka oli naimisissa missistä näyttelijäksi edenneen Pirkko Mannolan kanssa, oli Suomen Filmiteollisuuden päivinään tykännyt huonoa tuottaja T. J. Särkän mieltymyksestä palkata missejä elokuviensa näyttelijärooleihin niin sanottujen oikeiden näyttelijöiden sijaan. Tuntemattomassa ystävässä Lindman joutui jälleen näyttelemään yhden missin kanssa, kun elokuvadebyyttinsä tehnyt Pohtamo nähtiin Lindmanin Susikosken ihastuksen roolissa.

– Pohtamo oli osassaan mielestäni onnistunut. En tiennyt, että Lindman väheksyi missejä; se ei ainakaan mitenkään näkynyt heidän yhteistyössään. En pitänyt Åke Lindmanista (meillä oli ollut kränää, kun hän teki jatko-osia ruotsalaiseen TV-sarjaan, jonka ensimmäiset kuusi osaa minä ohjasin), mutta hän oli näyttelijänä ammattilainen (ohjaajana heikompi). Minäkin olen ammattilainen, joten yhteistyömme sujui ammattimaisesti. Åke sen sijaan riensi heti ensi-illan jälkeen kertomaan lehdistölle, minkä paskaelokuvan olin tehnyt. Se ei ollut ammattimaista, Thelestam toteaa.

Kate O'Mara ja Jukka-Pekka Palo. Yle Kuvapalvelu.
Nopeasti kohti ensi-iltaa

Ulkomaisista näyttelijöistä ja Marokon-kuvauksista huolimatta Tuntemattoman ystävän tuotantokustannukset pysyivät kurissa. 2,4 miljoonan markan tuotantokulut vastaavat nykyrahassa 1,4 miljoonaa euroa, joka on hyvin lähellä nykypäivän kotimaisten elokuvien keskimääräistä budjettia, mutta 1970-luvun kotimaisista elokuvista Tuntematon ystävä oli kuudenneksi kallein. 800 000 markkaa elokuvan budjetista tuli Elokuvasäätiöltä, jonka lisäksi rahaa tuli elokuvan TV-oikeudet ennakkoon ostaneelta MTV:ltä.

– Helanne säästeli ja minä kuvasin nopeasti. Ei se budjetti loppujen lopuksi sen ajan oloissa kauhean niukka ollut. Kuvauksia valmisteltiin kuitenkin huolellisesti. Kävimme esimerkiksi Teneriffalla katsomassa, saisimmeko Teide-tulivuoresta sopiva paikka Brunon tappoon [elokuvan loppuun], ohjaaja kertoo.

Tuntemattoman ystävän tuotantotahti oli nopea: kuvaukset alkoivat 19. syyskuuta ja päättyivät 10. marraskuuta 1977 ja ensi-ilta oli jo tammikuun 20. päivänä 1978. Aikalaislehtijuttujen mukaan Keijo Virtanen leikkasi elokuvaa sitä mukaa, kun uutta kuvattua materiaalia valmistui.

Tuntematonta ystävää markkinoitiin hyvin näkyvästi jo hyvissä ajoin ennen kuvauksia. Pohtamon koefilmauksista kirjoitettiin useita suuria lehtijuttuja, O'Maran ja O'Yan edesottamuksista vielä sitäkin enemmän. Sariola valjastettiin elokuvan televisiomainokseen ja filmistä julkaistiin soundtrack-levy. O'Maran paljaita rintoja esiteltiin Apu-lehdessä suurina kuvina, jotka olivat kuvatekstin mukaan napsittu suoraan valkokankaalta. Vastaavanlaisia kuvia käytettiin myös elokuvan aulamainoksissa.

Postuumisti julkaistussa päiväkirjassaan Sariola kirjoittaa nähneensä Tuntemattoman ystävän 11. tammikuuta 1978, mutta "Filmi ei ollut niin hyvä kuin odotin. Pitäisi tehdä kuumasti eikä kylmästi." Kuitenkin elokuvan saamat huonot arvostelut tulivat päiväkirjan perusteella Sariolalle pitkälti yllätyksenä, ja hän innostui haukkumaan Helsingin Sanomien kriitikkoa "juopoksi haaskalinnuksi". Sariolan päiväkirjamerkinnät eivät ylipäätään ole erityisen iloista luettavaa. 

Kun elokuva tammikuun 20. päivänä 1978 sai ensi-iltansa samanaikaisesti Helsingissä, Kotkassa, Oulussa, Porissa, Tampereella ja Turussa kaikkiaan kahdeksalla esityskopiolla, oli Suomen kansa varmasti tietoinen filmistä; se oli saanut enemmän palstatilaa lehdistä kuin kenties yksikään aiempi kotimainen elokuva. Yleisömenestys olikin hyvä: reilut 230 000 katsojaa, joilla se ylsi vuoden kolmanneksi katsotuimmaksi kotimaiseksi ensi-illaksi ja vuoden kaikista ensi-illoista kahdeksanneksi katsotuimmaksi.

Susikoski (Lindman) ja marokkolaisia poliiseja näytelleitä paikallisia. Yle Kuvapalvelu.

Jatko-osa, jota ei koskaan tehty

Kun Tuntematon ystävä oli pyörinyt elokuvateattereissa viikon, Helanne kertoi jatko-osasuunnitelmista. Sariola oli lehtijutun mukaan jo laatimassa käsikirjoitusta, mutta hänen päiväkirjansa mukaan valmiina oli vain 25-sivuinen synopsis, eikä hän uskonut koko hankkeeseen. Pari päivää sen jälkeen Sariola kirjoittaa jutelleensa jatko-osasta Lindmanin kanssa. "Jos toinen Susikoski-elokuva tehdään, ohjaajaksi on saatava rehti ja kokenut Åke!", kirjailija totesi päiväkirjassaan.

Kun Lindman noin kuukautta myöhemmin haukkui Tuntematon ystävä -elokuvan Ilta-Sanomissa ("Huono elokuva se on. Vika on jo käsikirjoituksessa."), Sariola kirjoitti päiväkirjaansa: "Varsin outoa. Jopa moukkamaista, kun on itse näytellyt pääosan ja muita syyttää." Maaliskuussa Sariola sitten jo halusi toisen näyttelijän Susikosken rooliin. Finnscreen Oy:n nimissä valmisteltu toinen Susikoski-filmi Vaarallinen risteily ei sitten koskaan toteutunut.

Sittemmin Thelestam on jatkanut uraansa televisio- ja teatteriohjaajana pääosin Ruotsissa. Helanne otti kokopäivätyökseen valokuvaamisen, ja Filmi-Jatan mainos- ja lyhytelokuvapuoli siirtyi Pepe Teirikarin omistukseen, yhtiön nimen muuttuessa ensin Jattavisioksi ja vuonna 1979 Elohopea-filmiksi. Valokuvaamisen ohella Helanne teki vielä yhden pitkän elokuvan, János Zsombolyain ohjaaman suomalais-unkarilaisen Tullivapaan avioliiton (1980). Livson puolestaan teki omaisuuden Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjalla.

Tuntematon ystävä esitetään Yle Teemalla 23. huhtikuuta.