Ralf Långbacka ohjaa Lasse Pöystiä Herra Puntilan kuvauksissa.

Akateemikko Ralf Långbacka, 82, muistelee uransa ainoata elokuvaohjausta, joka on nyt julkaistu DVD:llä.

Lähdettyään maanpakoon kotimaastaan Saksasta Adolf Hitlerin noustua siellä valtaan, näytelmäkirjailija Bertolt Brecht vietti aikaa Suomessa Hella Wuolijoen vieraana odotellessaan viisumia Yhdysvaltoihin. Wuolijoen luona Brecht tutustui tämän Sahanpuruprinsessa-nimiseen näytelmään, josta he yhdessä muokkasivat uuden, Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle -nimisen näytelmän vuoden 1940 aikana.

Yhdysvaltoihin lähdettyään Brecht teki näytelmästä vielä kolmannen version, Herra Puntila ja hänen renkinsä Matin (1948), josta on seuraavien lähes seitsemänkymmenen vuoden aikana valmistunut kaksi filmatisointia. Ensimmäisen, pystyynhaukutun itävaltalais-saksalaisen elokuvasovituksen ohjasi Brasiliassa syntynyt Alberto Cavalcanti, joka oli muutamaa vuotta aiemmin niittänyt mainetta elokuvafestivaaleilla Song of the Sea -filmillään. Vuonna 1955 valmistunutta Puntila-elokuvaa ei tiettävästi koskaan ole ainakaan virallisesti esitetty Suomessa.

Kansainvälinen vai kotimainen Puntila?

1970-luvulla Jörn Donner kaavaili tuottavansa Brechtin ja Wuolijoen näytelmästä kansainvälisen filmatisoinnin, jonka ohjaajaksi oli kuulemma pyydetty ainakin Joseph Loseya. Palvelijan (1963), Varjojen vangin (1976), Sanansaattajan (1971) ja monien muiden pikkuklassikoiden ohjaajana tunnettu Losey ei kuitenkaan olisi toimeen voinut ryhtyä, vaikka olisi halunnutkin; Brechtin poika Stefan ei myöntänyt oikeuksia kansainväliseen filmatisointiin, ja Wuolijoen tyttärellä Vappu Tuomiojalla oli vain Pohjoismaiden oikeudet. Näin Donner alkoi suunnitella ruotsalais-suomalaista yhteistuotantoa.

– Silloin [Donner] kääntyi minun puoleeni, koska tiesin minun tuntevan sekä Brechtiä että Puntilaa, elokuvan lopulta ohjannut ja käsikirjoittanut akateemikko Ralf Långbacka kertoo. – Olin siinä vaiheessa tehnyt Puntilaa teatterissa kolme kertaa, Svenska Teaternissa vuonna 1966, Göteborgin kaupunginteatterissa 1970 ja samana vuonna Närpiössa ruotsinkielisenä (Närpiön murteella) ulkoilmateatterina. Tästä viimeisestä tehtiin sen jälkeen TV-taltiointi. Göteborgin esitys vieraili ensimmäisenä ulkomaalaisena teatterina vuonna 1971 Brechtin omassa teatterissa Berliner Ensemblessa ja sai loistavan vastaanoton. Minä olin siis asiantuntija sekä Brechtin että Puntilan suhteen. Jos siitä oli hyötyä tai haittaa, en voi varmuudella sanoa mitään. Luulen, että se loppujen lopuksi oli enemmän haittana, olin liian syvästi kiinni teatteriajatuksessa, hän jatkaa.

Tuottaja Anssi Mänttäri kertoo, että siinä vaiheessa, kun hän tuli projektiin mukaan, muita ohjaajia ei enää ajateltukaan. – Långbacka oli ainoa vaihtoehto, hän kertoo.

Rahoitus Ruotsista

Vuonna 1978 Donner oli nimitetty Ruotsin filmi-instituutin, Svenska Filminstitutetin (SFI), toimitusjohtajaksi. Puntila-elokuvaa varten hän järjestikin rahoituksen Ruotsista ja hankki elokuvan suomalaiseksi tuottajaksi vanhan tuttunsa Anssi Mänttärin Reppufilmi Oy:stä. Donner oli aiemmin tuottanut Mänttärin ensimmäisen pitkän elokuvan ohjaustyön, Pyhän perheen (1976), ja Mänttäri puolestaan Donnerin ohjaaman Miestä ei voi raiskata -draaman (1978), josta tuli melkoinen menestys Suomen elokuvateattereissa ruotsinkielisyydestään huolimatta.

Aluksi 2,5 miljoonan markan (1 375 000 nykyeuron) suuruiseksi kaavaillun tuotannon rahoituksesta yli miljoona markkaa tuli Donnerin johtamalta SFI:ltä, 550 000 markkaa Ruotsin radio- ja televisioyhtiöltä (Sveriges Radio AB TV1), Suomen Oy Mainos-TV-Reklam Ab:lta 200 000 markkaa, Reppufilmiltä 250 000 markkaa ja Suomen elokuvasäätiöltä 350 000 markkaa. Lisäksi tuotantoon osallistui elokuvan Ruotsissa levittänyt Sandrew Film & Teater Ab, jonka rahoitusosuus ei kuitenkaan ole tiedossa.

Pekka Laiho ja Lasse Pöysti Mattina ja Puntilana.

 

Puntila filmataan Suomessa, ruotsiksi

Elokuvahanke julkistettiin Suomessa 9. toukokuuta 1979, noin kuukautta ennen kuvausten alkua. Samalla kerrottiin myös pääosien esittäjien nimet: Lasse Pöysti nähtäisiin Johannes Puntilana, Pekka Laiho Mattina ja Arja Saijonmaa Eeva Puntilana.

Pöystin edellinen rooli kotimaisessa elokuvassa oli Mänttärin Pyhässä perheessä, josta hänet palkittiin parhaan miesnäyttelijän Jussilla. Laiho oli nähty valkokankaalla vain Mikko Niskasen Lapualaismorsiamessa (1967), jossa Saijonmaakin vilahti. Vuonna 1969 Saijonmaa nähtiin niin Maunu Kurkvaaran Punatukassa, Ere Kokkosen Pohjan tähteissä kuin Risto Jarvan Ruusujen ajassa, mutta sitä seurasi liki kymmenen vuoden tauko elokuvanäyttelemisestä. Puntilan jälkeen syyskuussa 1979 hän filmasi Anna Svärdin osan Jackie Södermanin ruotsalaiselokuvaan Charlotte Löwensköld (1979).

– [Donner] oli alunperin ollut sitä mieltä, että [elokuva] voitaisiin tehdä sekä ruotsin että suomen kielellä, mikä osittain vaikutti roolijakoon, kun yritin löytää kaksikielisiä näyttelijöitä. Kun roolijako oli tehty, tuli suora päätös: vain ruotsiksi!, Långbacka muistelee.

Elokuvan julkistamistilaisuudessa toimittajien kysyessä elokuvan kielikysymyksestä, Donner oli vastannut: ”Se, jolla on eniten rahaa, saa kielen.”

Myöhemmin elokuvasta kaavailtiin jälkiäänitettyä suomenkielistä versiota, mutta sitäkään ei lopulta ryhdytty tekemään. Esimerkiksi Pöysti olisi ollut kiinnostunut tekemään saman roolin kahdella eri kielellä. ”Suomessa ja ruotsissa on vissi mentaliteettiero, rytmi vaihtuu. Kaikkein mielenkiintoisinta olisi voida yhdistellä näitä kahta kieltä, laittaa ruotsalaisen sekaan jotain suomalaista, vaihdellen siten rytmiä ja korostuksia”, hän totesi lehtihaastattelussa.

Jo ennen lopullista käsikirjoitusta Långbacka aloitti harjoitukset näyttelijöiden kanssa, joista edes Pöysti ei ollut aiemmin näytellyt Puntilaa lavalla, vaikka piti roolia yhtenä parhaimmistaan. ”Tässä Puntilassa on vaaransa. Mutta sen yhteydessä on hyvä päästä eroon eräistä perusvioista. Mulla on vähän sellaista pöystiläistä komiikkaa, jolle ei ole tässä suoranaista käyttöä. Vähän sellaista muumimakeutta. On kaikenlaisia maneereja ja kikkoja, joilla on joskus menestynyt, mutta joilla ei menesty nyt”, hän totesi.

Roolihahmostaan Pöysti totesi, ettei ”ole olemassa kilttiä, häijyä, selvää tai humalaista Puntilaa. Sen sijaan kaikissa näissä perusulottuvuuksissa yhdistyvät myös muut elementit”.

Herra Puntila on ajanut päin puhelinpylvästä, tietysti päissään.

Käsikirjoittamisesta

”Perusidea on tietenkin se, että tämä näytelmä on niin tavattoman elokuvallinen. Sen ympäristö on elokuvallista, samoin henkilöt ja heidän välisensä kohtaukset. Päähenkilö – hämäläisisäntä, joka on raittiina kova ja ankara, tylykin alaisiaan kohtaan, on humalassa pehmeä ja ystävällinen kaikkia ihmisiä kohtaan – tämä on jotenkin elokuvallinen asetelma, että päätettiin vain tehdä se elokuvaksi”, ohjaaja kertoi Puntilan tuotannon aikaan.

Käsikirjoittaessaan Långbacka tiivisti kolme- ja puolituntista näytelmää ja muokkasi sitä omien sanojensa mukaan suomalaisemmaksi. Lisäksi hän kirjoitti elokuvaan prologin, joka ”sijoittaa elokuvan aikaan ja paikkaan ja tilanteeseen. Prologi on keino irrottaa juttua teatterista, ja samalla se on brechtiläinen keino vieraannuttaa, virittää katsojan ja elokuvan välille tiettyä suhdetta”.

– Kirjoitin itse käsikirjoituksen, ja se sisälsi alunperin paljon irtiottoja näytelmästä, mutta ne poistuivat lähes kaikki, kun todettiin, että siitä tulisi ylipitkä. Peter von Baghin mielestä tämä oli sääli. Elokuvan liikkeellelähtö on oikeastaan ainoa jäänne, Långbacka kertoo nyt.

Elokuvan tapahtumat Långbacka sijoitti 1930-luvun puoliväliin, ”aikaan, jolloin kesä oli vielä kesä. Jälkeen laman ja ennen sotaa. Aikaan, jolloin uskottiin, että 'kaikki vielä järjestyy'. Sitä Suomea ei enää ole, se on eräänlainen satu-Suomi”, kuten hän kuvaili aikalaishaastattelussa.

”Tavoitteena on ollut ennen muuta istuttaa Puntilan hahmo ja koko tarina suomalaiseen maisemaan. Tavallaan Puntila on on yleissuomalainen, ja se millaiseksi hahmo rakentuu, lähtee sitten Lasse Pöystin näyttelijätyöstä. Jos elokuva kuvattaisiin suomenkielisenä, voitaisiin kielen avulla yrittää tavoitella hahmon hämäläisyyttä, mutta minun mielestäni se ei ole Puntilan ratkaiseva kvaliteetti”, ohjaaja-käsikirjoittaja totesi toisaalla.

Donnerin tapaan myös Långbacka oli nähnyt Cavalcantin ohjaaman aiemman filmatisoinnin Puntilasta, eikä hänkään ollut ihastunut näkemäänsä. – Se oli minun mielestäni aivan hirveä, saksalaispornoa/luonnonpornoa, eikä Brechtiä ollenkaan. Yhtä typerä kuin Wuolijoen Sahanpuruprinsessa, joka oli jonkinlainen Puntilan esikoisyritys, hän kertoo.

Pettyneet "morsiamet" protestoivat, Matti nauraa vieressä.

Brechtiläisyys

”Olen harkinnut aika paljon brechtiläisten keinojen käyttämistä”, Långbacka totesi aikalaishaastattelussa, ja jatkoi: ”Olen tullut ainakin Brechtin Puntila-laulun kohdalla siihen käsitykseen, että se ei toimi elokuvassa ollenkaan sillä tavalla kuin se toimii teatterissa”.

”Brechtin teatterikeinoja suoraan elokuvaan sovellettaessa voi käydä esimerkiksi niin, että kaikki kohtausten liitoskohdat tulevat samanlaisiksi. Teatterissa tämä voi toimia, mutta ei elokuvassa. Kuten Eisensteinkin sanoo, se mikä elokuvassa on tärkeää, ei ole vain yksi kuva, vaan kuvien liittäminen, kuvat peräkkäin”, Långbacka teorisoi.

”Esimerkiksi kohtaus, jossa nainen on heitetty ulos Puntilasta ja he maantiellä kävellessään keskustelevat. Trokari-Emma kertoo nuoresta miehestä, joka ei suostunut ottamaan vastaan mitään tilanomistajilta, vaikka oli itse vankileirillä. Tästä kohtauksesta, joka on täynnä poliittista ja ideologista linjaa, leikataan suoraan Puntilan kihlajaisjuhlaan ja sen perusfalskiuteen – tämä on paljon brechtiläisempi ratkaisu kuin Brechtin teatterikeinojen siirtäminen filmille”, ohjaaja kuvaili. Tuo kyseinen kohtaus leikattiin kuitenkin pois lopullisesta filmistä.

Elokuvan alusta, Matti ja Puntilan isäntä väittelevät.

Teatterimies elokuvaohjaajana

Långbacka ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen suomalainen teatteriohjaaja, josta on leivottu myös elokuvaohjaaja. Aikaisempaa kokemusta hänellä ei elokuvanteosta ollut, mutta televisioon hän oli ohjannut Puntilan Närpiössä tehdyn teatteriesityksen TV-taltioinnin lisäksi useita muita näytelmiä ja Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat -sarjan (1969) yhdessä Veli-Matti Saikkosen kanssa. – Se oli tosi köyhän miehen budjetilla tehty neljä- ja puolituntinen kokonaisuus, josta myöhemmin tuli neliosainen sarja. Suurin puute tuotannossa oli todellisen läsnäolevan tuottajan olemattomuus, muodollinen tuottaja oli Matti Tapio. Ensio Suominen toimi lavastajana, ja hän oli esityksen todellinen voimahahmo, Långbacka kertoo.

– Minulla ei ollut elokuvasta muita kokemuksia kuin television kautta tehtyjä näytelmiä, ja se sekä tuntui että näkyi [Puntilassa], ohjaaja kertoo ainoasta pitkästä filmistään.

”Olen ollut vuosia kiinnostunut elokuvan teosta ja nyt, kun muutama viikko on kuvattu, innostukseni on vain kasvanut”, Långbacka totesi heinäkuussa 1979. Esikoisohjaaja myönsi oppivansa koko ajan lisää, mutta myöskin tykkäävänsä eri välineistä: ”Määrätyllä tavalla on hauskaa siirtyä käyttämään keinoja, joista ei ole niin varma. Koko ajan on mietittävä, mitä tämä merkitsee, miten tämä toimii. Samalla joutuu uudelleen harkitsemaan niitä keinoja, joita käyttää teatterissa. On erittäin tärkeää työskennellä eri välineillä, koska se pakottaa uuteen ajatteluun. Sen takia teen mielelläni teatteria amatöörien kanssa, teen mielellään oopperaa – se pakottaa ajattelemaan uudelleen omaa tapaa tehdä.”

Näyttelijät usein kertovat teatterin ja elokuvan suurimmaksi eroksi sen, että filmiä tehdään pienissä pätkissä, mutta teatterissa saa näytellä koko tarinan yhtä soittoa. Samanlainen näkemys oli myös Långbackalla teatterin ja elokuvan ohjaustyön eroavaisuuksista: ”Ero teatteriin on siinä, että teatterissa virittää kohtauksia pitkällä tähtäyksellä, ei puutu jatkuvasti virheisiin ja ongelmiin, antaa kohtausten kehittyä. Elokuvanteossa on pakko tehdä ratkaisuja jatkuvasti, välittömästi. Joskus oikein toivoisi voivansa venyttää ja viivästyttää työtä, mutta tähän on pakko tottua, on pakko tehdä”, hän kertoi kuvausten keskellä.

Långbacka myönsi jo ennen elokuvan valmistumista sen olevan tietyllä tavalla teatraalinen: ”Puntilasta ei voi tehdä naturalistista elokuvaa, ei voi pudottautua tuollaiseen psykologiseen realismiin. Sen koko perussävy on suurimittaisempi ja sillä on määrättyjä teatraalisia piirteitä”.

Långbackalla oli Puntilaa tehtäessä käytettävissään niin nuoria tekijöitä kuin vanhoja konkareitakin. Kuvauksesta vastasi parinkymmenen vuoden kokemuksella Heikki Katajisto, lavastuksesta yli 30 vuotta elokuva-alalla ollut Ensio Suominen ja leikkauksesta useita Spede Pasasen tuotantoja leikannut ja liimannut Irma Taina. Apulaisohjaajan pestiä hoiti Ilkka Vanne, jonka oma debyytti teatterielokuvan ohjaajana tapahtui vasta vuonna 2000.

”Suhtaudun nöyrästi filmausryhmän tietämykseen ja ammattitaitoon. Ohjaajana tehtäväni on yhdistää kaikkien mukana olevien ihmisten lahjakkuus”, Långbacka totesi elokuvaa tehtäessä. Nyt, 35 vuotta myöhemmin, hän kertoo kuvausten realiteeteista hieman enemmän. – Minulla ei ollut mitään sanomista tekniikkaan, [Donner] sopi Mänttärin Reppufilmin kanssa, ja siihen sain sopeutua. Yritin ennen harjoituksia saada aikaan yhteistyötä kuvaajan kanssa, mutta se ei häntä kiinnostanut. ”Tee sinä asemia, me tehdään sitten kuvat”, Långbacka kertoo kuvaajan todenneen.

– Se tosiseikka, ettei teatteriohjaajaa kuultu, oli tosiasia jo televisiossa. Siinä 1960- ja 1970-luvulla oli niin sanottu johtava kuvaaja. Ainoa kiinnostunut kuvaaja oli Antero Takala. Häntä muistan suurella kunnioituksella.

Tuottaja Mänttäri on eri mieltä kuvaajaan liittyvästä seikasta, mutta Långbackasta hänellä on vain hyvää sanottavaa. – Långbacka oli miellyttävä työkumppani. Hän osasi luoda myös mukavan työilmapiirin kuvauspaikalle. Väite kuvaaja Katajiston joustamattomuudesta ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Hän on aina yrittänyt toimia ohjaajien toiveiden mukaisesti.

Arja Saijonmaa näyttelee Puntilan tytärtä.

Kuvauksista ja tuotannosta

Puntilan kuvaukset alkoivat 13. kesäkuuta 1979 ja päättyivät 10. elokuuta. Kuvauksia tehtiin ulkokuvien osalta niin Hollolassa, Nastolassa, Hämeenlinnassa, Rengossa ja Hauholla, sisäkuvat otettiin Helsingissä, Nastolassa, Artjärvellä ja Rengossa. Helsingissä studiona toimi Helsingin kaupunginteatteri, koska oikeaa elokuvastudiota ei ollut saatavilla.

”Kaupunginteatteri on suurenmoisesti ojentanut kätensä suomalaiselle elokuvalle. Ilman tätä mahdollisuutta olisimme olleet todella vaikeuksissa”, elokuvan lavastaja Ensio Suominen kertoi Ilta-Sanomien toimittajille kesäkuun 1979 loppupuolella. Siinä missä puuttui oikea elokuvastudio, jouduttiin kuvauskalustoakin vuokraamaan Ruotsista, jossa lopulta tehtiin myös elokuvan laborointityöt.

Puntilan kartanon interiöörien rakentaminen maksoi ”omakotitalon verran”, mutta vartavasten elokuvantekoa varten tarkoitetussa studiossa kaikkea materiaalia ei olisi tarvinnut hankkia yhtä filmiä varten, jolloin kulut olisivat Suomisen arvion mukaan jääneet puoleen. Studion merkitystä Suominen ei väheksynyt. ”1960-luvulla saatettiin tehdä sosiaalidraamaa ilman studiota bensa-asemien nurkilla, mutta käytäntö on osoittanut, ettei missäänpäin ole tultu ilman niitä toimeen”, hän totesi.

Kaavaillun 2,5 miljoonan markan sijaan Puntilan tuotanto tuli maksamaan lopulta 3,6 miljoonaa markkaa, nykyrahassa lähes tasan kaksi miljoonaa euroa. – 2,5 miljoonaa markkaa oli ensimmäinen Elokuvasäätiölle jätetty budjetti, tuottaja Mänttäri kertoo. – Ennen kuvauksia, kun faktat olivat selvillä, budjetti oli 3,2 miljoonaa markkaa. Siis ylitys oli, ilman mitään katastrofeja, 400 000 markkaa, tuottaja jatkaa.

– Samoin kun Yhdeksän miehen saapaiden kohdalla, puuttui [Puntilan] työryhmästä käytännön tuottaja, Jörn Donner oli nimellisesti tuottaja, mutta puuttui siihen vasta loppuvaiheessa, kun hän rautaisesti vaati puolen tunnin poistoa materiaalista. Ensio Suominen oli tärkein auttajani [yrittäessäni] pitää homman käsissä, Långbacka kertoo.

Työskentelyä päänäyttelijänsä kanssa Långbacka muistelee lämmöllä. – Lasse Pöystin osuutta täytyy kiittää, hän toi kokemusta ja oli monta kertaa aivan loistava ja aina solidaarinen.

Pöysti itse ohjasi kymmenkunta elokuvaa vuosina 1952–1960, mutta ensimmäistä kertaa asialla ollut Långbacka ei keskustellut ohjaamisesta päänäyttelijänsä kanssa. – Mutta hän näytti esimerkillään paljon näyttelemisestä, esimerkiksi sillä, että hän halusi aina tietää kuvakoosta, sovittaakseen näyttelemistä siihen. Hän ei kyllä ottanut minkäänlaista asennetta, että hän tietäisi kaiken elokuvan tekemisestä, mutta hän oli (niin kuin minäkin) kriittinen viimeisiin leikkauksiin. Hän oli nähnyt otot, ja oli sitä mieltä, että leikkaukset pilasivat kokonaisuutta. Tämä vasta jälkeenpäin, ei hänellä leikkausvaiheessa ollut minkäänlaista osuutta tekemisiin. Minun puuttuva kokemukseni oli luultavasti suurin ongelma.

– Leikkausvaiheesta tuli minulle vaikea, ja [Donnerin] ukaasin mukaan leikattiin kovakouraisesti [käytettävissä] olevaa materiaalia. Lopullisesta versiosta puuttuu täysin häntiä, kuvat on leikattu kiinni sekuntien voittamisen periaatteella, ohjaaja summaa.

–  Siitä olisi tullut huomattavasti parempi elokuva, jos se olisi saanut olla 10–15 minuuttia pitempi. Minusta siinä on aika paljon hyviä näyttelijäsuorituksia, ennen kaikkea Lasse Pöystin suoritus, mutta myös Pekka Laiho ja Ritva Valkama olivat hyviä; muita myös, Långbacka kertoo kysyttäessä mielipidettään lopullisesta teoksesta, ja jatkaa. – Itse olen omaan suoritukseeni suhteellisen kriittinen, olisi pitänyt pystyä parempaan. Turha syyttää olosuhteita. Ei pidä syyttää kenkiä, jos jaloissa on vika, sanoo Samuel Beckett. Ehkä näin.

Suomi-Filmi uhkaa käräjillä

Kun Puntilan kuvaukset olivat ehtineet yli puolenvälin, Suomi-Filmi Oy otti kirjeitse yhteyttä tuotantoyhtiöön vaatien elokuvan kuvausten keskeyttämistä. Suomi-Filmi oli vuonna 1937 ostanut filmatisointioikeudet Wuolijoen Sahanpuruprinsessaan, jota yhtiö piti samana teoksena kuin Puntilaa. ”Yhtiö on oikeudet aikanaan ostanut ja rahalla maksanut. Sopimus on voimassa. On luonnollista katsoa omaisuutensa perään”, toimitusjohtaja Eero Tähtinen totesi kohun keskellä antamassaan haastattelussa.

Suomi-Filmi antoi kuitenkin ymmärtää, että asia olisi sovittavissa rahalla; kun Tähtistä haastateltiin Yleisradiossa asian tiimoilta, vaatimuksista puhuttaessa hän totesi rahan olleen kelpo kauppavaihdonväline sitten oravannahkojen. Reppufilmin Mänttäri ei ollut tällaisesta sovittelusta kiinnostunut. ”Puntilan isännän kuvauksia ei missään tapauksessa lopeteta”, hän totesi asian tultua julki. ”Yhteydet kyseisten näytelmien välillä ovat niin hämärät, että Suomi-Filmin vaatimuksia voi pitää täysin perusteettomina. Tekeillä oleva elokuva perustuu nimenomaan Brechtin ja Wuolijoen yhdessä tekemään näytelmään”.

Myös Cavalcadin aiempi filmatisointi oli tullut asian tiimoilta puheeksi, mutta Tähtinen oli todennut Sahanpuruprinsessan sopimuksen koskevan vain Suomen-oikeuksia. Suomi-Filmi oli jo aiemmin ollut halukas vaihtamaan sen filmatisointioikeudet Wuolijoen jonkin toisen näytelmän filmausoikeuksiin, mutta asiasta ei ollut päästy yhteisymmärrykseen Tuomiojan kanssa.

– Todettuaan lopulta, ettei voittaisi, Suomi-Filmi luovutti, Mänttäri kertoo nyt. Oikeuteen asti asia ei mennyt, mutta Laiho ehti jo kuvausten aikaan todeta raastuvan uhan vaikeuttamaan heidän ”harvinaisen kunnianhimoista” tuotantoa. ”Mielestäni on häpeä, että monopoliasemassa oleva Suomi-Filmi ahdistelee näillä keinoin työtämme”, hän totesi eräälle lehdelle.

Saijonmaa ja Langbacka Puntilan kuvauksissa. Kuva: KAVI

Valmis elokuva

”Ensi-ilta on joulun alla, mutta tässä vaiheessa emme vielä tiedä onnistummeko esittämään sen yhtäaikaa Ruotsissa ja Suomessa”, Mänttäri totesi toukokuussa ennen kuvausten alkua. ”Asia on kiinni kotimaisen tuotannon ensi-iltojen ajoituksesta, emmehän toki halua syödä toistemme leipää”, hän täsmensi.

Puntilan ensi-ilta oli Suomessa 21. joulukuuta 1979 Helsingin Adams- ja Corona-teattereissa sekä Turussa ja Tampereella, mutta  Ruotsissa se nähtiin vasta 15. helmikuuta 1980. Långbackan muistikuvien mukaan elokuva oli Ruotsissa vuoden toiseksi katsotuin kotimainen. Suomen-menestyksen ohjaaja muisti huonoksi, mutta sitä se ei ollut: vuonna 1979 ensi-iltansa saaneista kotimaisista elokuvista se oli kolmanneksi katsotuin 202 859 katsojallaan. Lipputuloja kertyi 2 644 356 markan edestä. –  Mikään rahasampo elokuva ei ollut. Ruotsin tulot jäivät Ruotsiin, Mänttäri toteaa.

Vuoden 1979 kotimaisista elokuvista Spede Pasasen Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit oli ylivoimainen 490 000 katsojallaan ja Edvin Laineen Ruskan jälkeen sai sekin yli 410 000 katsojaa. Niiden lisäksi yli 100 000 katsojan pääsivät vain Långbackan Puntila ja Matti Kassilan Natalia.

Ruotsin elokuvainstituutin hallitus valitsi Puntilan Ruotsin viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi, mutta lopullista Oscar-ehdokkuutta se ei kuitenkaan saanut. Suomessa Filmiauran jäsenet äänestivät Pöystille tämän urannen neljännen Jussi-palkinnon parhaasta miespääosasta.

– Olen iloinen, että tämä elokuva tuli tehtyä; hyviä näyttelijäsuorituksia kautta filmin, etenkin Lasse Pöystin virtuoosimainen Puntila. Elokuva valittiin muistaakseni vuoden parhaaksi Ruotsissa. Elokuvanahan Puntila on jähmeähkö. Pettynein siihen lienee ollut ohjaaja itse, tuottaja Mänttäri toteaa.

Elokuvaohjaajauran jatkosta

Sen verran tyytyväinen Långbacka uuteen aluevaltaukseensa oli, että olisi Puntilan kuvausten aikaan ollut halukas tekemään lisääkin elokuvia. ”Mielelläni jatkaisin elokuvassakin. Suunnitelmiakin on, mutta toteutushan elokuva-alalla liittyy niin olennaisesti rahaan. Tällä hetkellä minulle tärkeintä on todistaa, että pystyn tähän työhön, toisille mutta ennen kaikkea itselleni, koska uudessa työssä on pakko myös tutkia itsensä, mihin pystyy, mihin ei.”

Suunnitelmista huolimatta Långbackan ura elokuvaohjaajana ei kuitenkaan jatkunut. – Sen jälkeen olin niin ratkaisevasti kiinni teatterissa sekä Suomessa että Ruotsissa, että mahdolliset elokuva-ajatukset joutuivat syrjään, hän kertoo nyt yli 35 vuotta myöhemmin. Toisaalta, myöskään elokuvatyötarjouksia ei pahemmin  tullut. –  Ainoa [tiedustelu] tuli Donnerilta muutama vuosi sen jälkeen, kun hän oli riidoissa Jan Troellin kanssa koskien Kotkan lento -projektia. Se järjestyi, minua ei tarvittu.

Långbacka oli itse asiassa ollut kiinnostunut Kotkan lennon pohjana olleesta Per Olof Sundmanin romaanista jo ennen Donnerin kyselyä. – Olin itse kirjailijalta tiedustellut oikeuksia dramatisointiin, mutta sain negatiivisen vastauksen, koska hän neuvotteli elokuvaoikeuksista juuri silloin, hän muistelee.

Kotkan lento sai lopulta parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden.

– Vasta, kun oli lähtemässä Helsingin kaupunginteatterin johtajan paikalta, suunnittelin yhdessä Ensio Suomisen kanssa K. A. Tavaststjernan Kovina aikoina -romaanin pohjalta kuusiosaisen sarjan televisiolle. Meillä oli silloisen Ylen johtajan Arne Wessbergin tuki, mutta se ei riittänyt siihen sisällepäin lämpiävään  tilanteeseen, mikä televisiossa tilenteita hallitsi. Projekti kuoli pystyyn, Långbacka muistelee, ja jatkaa.  – Niin kuoli myöskin seuraava elokuvaprojektini. Kirjoitin H. G. Wellsin The Croquet Player -novellin pohjalta käsikirjoituksen, jolle hain tukea Suomesta, Ruotsista ja Englannista, saamatta mistään myönteistä vastausta. Vuoden yrittämisen jälkeen tein siitä näytelmän, jota on esitetty Ruotsissa ja Tanskassa. Suomessa kukaan ei ollut kiinnostunut.

– Siihen loppui Ralf Långbackan elokuvatarina, hän toteaa lopuksi. – Voin mainita, että minä opiskeluaikanani kirjoitin elokuvakritiikkiä Åbo Underrättelserissa. Olin italialaisen neorealismin suuri ihailija, Umberto D:stä tuli arvostelun tilalle pitkä artikkeli. En ole The Croquet Playerin jälkeen ajatellut elokuvan tekemistä.

Herra Puntilan railakasta illanviettoa.
 

Lähteet:

Ralf Långbackan sähköpostihaastattelu 28.9.2015, 29.9.2015
Anssi Mänttärin sähköpostihaastattelu 30.9.2015
Jörn Donnerin sähköpostihaastattelu 27.9.2015, 28.9.2015
Pohjolan sanomat 21.7.1979
Kaleva 10.5.1979, 20.7.1979
Helsingin Sanomat 20.7.1979
Ilta-Sanomat 20.7.1979, 19.6.1979, 4.7.1979
Uusi Suomi 10.5.1979, 14.10.1980

Kuvat:

Reppufilmi / VLMedia

Valentin Vaala ja Regina Linnanheimo roolihahmoinaan Vaalan ohjaamassa komediassa Kun isä tahtoo... (1935). Julkaistu DVD:llä. Kuva: KAVI / Elonet.fi

Mannen rooli jäi Vaalan viimeiseksi näyttelijäsuoritukseksi. – Kun minä näin itseni yhdessä filmissä, minä sain aivan tarpeekseni, lupasin, etten ikinä enää esiinny, Vaala totesi radiohaastattelussa vuonna 1969.

Pirunsaaren ja Sing Singin ohella maailman kuuluisimpien vankiloiden joukkoon lukeutuvassa Alcatrazissa tiilenpäitä lukivat niin Al Capone kuin Machine Gun Kellykin, mutta elokuvissa Alcatrazin vangeista kuuluisimpia ovat siellä aikaansa viettäneet vähemmän tunnetut rikolliset. San Franciscon edustalla, niin lähellä, mutta ainakin vankien mielestä niin kaukana mantereesta sijaitseva Alcatraz lienee juuri elokuvien kautta suomalaisillekin tutumpi kuin täkäläiset vankilat.

 

Alcatrazin vanki (1962)

Alcatraz-elokuvista arvostetuin on myöskin niistä vaikeimmin saatavilla ja nähtävillä, ainakin täällä Suomessa. Thomas E. Gaddisin kirjaan pohjautuva elokuva kertoo Robert Stroudista (1890–1963), ”Birdman of Alcatrazista”, taposta ja murhasta tuomitusta rikollisesta, joka vankilassa istuessaan alkoi pitää lintuja ”lemmikkeinään” ja tutkia näiden elämää. Alcatraziin siirrettäessä hän ei enää saanutkaan pitää lintuja, vaan alkoi tutkia lakia ja kirjoitti sekä omaelämäkertansa että tietokirjan Yhdysvaltain vankeinhoitojärjestelmän historiasta.

Stroudista kertova elokuva ehdittiin filmata ja julkaistakin hänen vielä eläessään, mutta vaikka elokuvassa Stroudia näyttelevä Burt Lancaster saikin tavata hahmonsa esikuvan, ei Stroud saanut elokuvaa nähtäväkseen. Birdman of Alcatraz, suomalaisittain Alcatrazin vanki, sai ensi-iltansa heinäkuussa 1962. Stroud kuoli 73-vuotiaana marraskuussa 1973.

Alcatrazin vanki oli pääosaa näytelleen Burt Lancasterin ja ohjaaja John Frankenheimerin toinen yhteinen elokuva viidestä. Sitä edelsi Suurkaupungin sudet (1961) ja seurasivat Juna (1964), Toukokuun seitsemän päivää (1964) ja Hyppy ikuisuuteen (1969). Näistä vain Juna on Suomessa saatavilla DVD:llä. Alcatrazin vanki sai neljä Oscar-ehdokkuutta: Lancasterin pääosasta, Telly Savalasin sivuosasta, Thelma Ritterin naissivuosasta ja Burnett Guffeyn kuvauksesta, mutta ei voittanut yhtäkään pystiä.

 

Pako Alcatrazista (1979)

Villistä lännestä nykypäivän Yhdysvaltoihin saapunut Clint Eastwood seikkaili ensimmäisen kerran Alcatrazin suljetussa vankilassa jo Likainen Harry -sarjan kolmannessa osassa, Murskaajassa (1976), jonka loppuhuipennus sijoittui Yhdysvaltain kuuluisimpaan vankilaan. Muutama vuosi myöhemmin Eastwood ja hänen luotto-ohjaajansa Don Siegel tekivät viimeisen yhteisen elokuvansa aiheenaan Alcatrazin historian ainoa (mahdollisesti) onnistunut vankilapako.

Clarence Anglin, John Anglin ja Frank Morris pakenivat Alcatrazin vankilasta vuonna 1962 joko kesäkuun 11. päivän iltana tai aamuyöstä seuraavana päivänä. Heidät ruumiitaan ei löydetty, mutta toisaalta pidettiin mahdollisena, että he hukkuivat uintimatkalla vankilasaarelta mantereelle. J. Campbell Bruce kirjoitti aiheesta tietokirjan heti tuoreeltaan, ja tämän kirjan pohjalta Richard Tuggle laati elokuvakäsikirjoituksen Siegelin filmiin.

Eastwood näyttelee tietysti pääroolin Morrisina, epämääräisen taustan omaavana hiljaisena, mutta rajuna miehenä, joka ei katso epäoikeudenmukaista kohtelua hyvällä, ei pudota saippuaansa vankilan suihkussa eikä taatusti kuuntele vankilanjohtajan (Patrick McGoohan) päänaukomista. Anglin veljeksinä nähtiin Fred Ward ja Jack Thibeau.

Pako Alcatrazista oli viimeinen niistä viidestä elokuvasta, joissa Siegel Eastwoodia ohjasi. Rautainen Coogan (1968) ja Likainen Harry (1971) olivat molemmat poliisielokuvia, Kourallinen dynamiittia (1970) lännenelokuva ja Korpraali John McB (1971) Yhdysvaltain sisällissodan aikaan sijoittuva jännitysdraama. Siegel oli jo ennen Eastwoodiin tutustumista ohjannut kymmeniä elokuvia, Ruumiinryöstäjien (1956) kaltaisia klassikoita ja jopa yhden vankilafilmin, kehutun, mutta melko unohdetun Kapinan vankilassa (1956). Pako Alcatrazista -filmin jälkeen Siegel ohjasi enää kaksi elokuvaa, mutta tämä viimeinen Eastwoodin kanssa tehty filmi on niistä ainoa, joka on jäänyt elämään.

Pako Alcatrazista oli iso hitti ympäri maailman, Suomessa sen kävi katsomassa yli 125 000 lipunostajaa.

Alcatraz – kohtaloni (1995)

Dan Gordonin käsikirjoittama ja Marc Roccon ohjaama Alcatraz – kohtaloni on malliesimerkki tositapahtumiin perustuvista elokuvista, jonka tapahtumilla ei ole juuri mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Roccon elokuvassa Kevin Bacon näyttelee pikkuvarkaudesta pitkään vankeusrangaistukseen tuomittua ihmisraunioita, joka yrittää pakoa yhdessä muutaman muun vangin kanssa, jää kiinni ja päätyy viettämään kolme vuotta eristysselissä. Sieltä vapauduttuaan hän tappaa miehen, ja niinpä puolustusasianajaja (Christian Slater) päättää syyttää vankilan johtajaa (Gary Oldman) asiakkaansa tekemästä murhasta.

Todellisuudessa Henri Young oli murhamies jo Alcatraziin tullessaan, tappoi kyllä vankilassa ollessaan ja joutui siitä oikeuteen, mutta ei viettänyt kolmea vuotta eristyksissä eikä kohdannut samanlaista loppua kuin elokuvassa. Elokuvan valmistuessa vuonna 1995 Young saattoi hyvinkin olla vielä hengissä; hän karkasi ehdonalaisessa ollessaan vuonna 1972, eikä häntä sittemmin ole löydetty. Jos Young yhä eläisi, hän olisi jo 103-vuotias.

Alcatraz – kohtaloni oli Roccon neljäs ja viimeinen elokuvaohjaus. Sittemmin hän laati tarinan John Mayburyn ohjaamaan Sidottuun (2005), jonka yksi tuottajista hän myös oli. Rocco kuoli vuonna 2009 vain 46-vuotiaana.

Alcatraz – kohtaloni julkaistiin kesällä Blu-ray-tallenteena.

The Rock – paluu helvettiin (1996)

Viimeiset vuodet Transformers-robottirymistelyitä ohjannut Michael Bay debytoi pitkän elokuvan ohjaajana hyvin menestyneellä Bad Boysilla (1995), jota seurasi Bayn uran ensimmäinen jättihitti. Tuore Oscar-voittaja Nicolas Cage ja legendaarinen Sean Connery olivat päärooleissa elokuvassa, jossa Cagen näyttelemä kemisti ja Conneryn näyttelemä entinen rikollinen joutuvat yhdessä taistelemaan San Franciscoa uhkaavaa terroristiryhmää vastaan. Sotilastaustaiset terroristit (johtajan roolissa Ed Harris) ovat majoittuneet Alcatrazin suljettuun vankilaan, jonka Conneryn näyttelemä rikollinen tuntee kuin omat taskunsa.

The Rock – paluu helvettiin oli oman aikansa jättituotanto 70 miljoonan dollarin (nykyrahassa hieman yli sadan miljoonan) budjetillaan, mutta jättiläismäinen oli myös yleisömenestys. Elokuva oli Pohjois-Amerikassa vuoden seitsemänneksi katsotuin ja keräsi maailmanlaajuisesti yli 330 miljoonan dollarin lipputulot. Suomessakin se sai yli 100 000 katsojaa.

 

Yhdysvaltain ensimmäisenä parhaaseen katseluaikaan esitettynä saippuasarjana tunnettu Peyton Place oli 1960-luvun TV-ilmiö, aikansa merkkiteos, joka hävisi lähes yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin. Vuonna 1964 alkanut sarja pohjautui Grace Metalious'n romaaniin, josta Mark Robson oli alle kymmenen vuotta aiemmin ohjannut yhdeksän Oscar-ehdokkuutta saaneen Vihan tyyssijan (1957). Metalious'n romaanin ja varsinkin Robsonin elokuvan pohjalta syntynyt TV-sarja oli heti alusta lähtien niin suosittu, että sitä alettiin lähettää peräti kolmena iltana viikossa ja niinpä neljässä vuodessa jaksoja kertyi peräti 514. Niistä 501:ssä Ryan O'Neal näytteli Rodney Harringtonia, nuorta ja komeaa poikaa, jolla on vispilänkauppaa nätin tytön (Mia Farrow) kanssa, mutta siitä hänen entinen heilansa ei tykkää.

Televisiossa 1960-luvun alusta lähtien siellä sun täällä yhden tai muutaman jakson verran nähdylle 23-vuotiaalle O'Nealille Peyton Place oli tie tähteyteen. Jäätyään pois sarjasta O'Neal näytteli pääroolin Elmore Leonardin romaaniin pohjautuneessa Seikkailunhaluiset-rikoselokuvassa (1969) ja pian sen jälkeen filmasi Arthur Hillerin ohjauksessa Love Storyn (1970) – elokuvan, josta tuli oman aikansa Titanic (1997); nuorten ihmisten rakkaustarina, jota nuoret ihmiset kävivät sankoin joukoin katsomassa.

1970-luvulla O'Neal teki puolisenkymmentä hittiä ja/tai muuten merkittävää teosta. Seuraavassa hänen uransa suurimmat hitit Suomen elokuvateatterilevityksestä tulleiden katsojamäärien perusteella sen kunniaksi, että Love Storyn valmistumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi pyöreät 45 vuotta ja että O'Nealin myöhempi elokuva Keikkakuski (1978) sai juuri Blu-ray-ensi-iltansa täällä Suomessa.

 

Barbra Streisand ja O'Neal elokuvassa Ottaaks' päähän? Warner Bros.

 

Ottaaks' päähän? (1972)
Alkuperäinen nimi: What's Up, Doc? | Ensi-ilta: 11.8.1972 | DVD: Warner Bros.

Love Storyn (1970) jälkeen O'Neal nähtiin William Holdenin vastanäyttelijänä Blake Edwardsin Lännen miehet – Ross ja Frankissa (1971), joka sai Suomessa vain parikymmentätuhatta katsojaa. Ohjaaja Peter Bogdanovichin tarinaan pohjautuva, Buck Henryn, Robert Bentonin ja David Newmanin käsikirjoittama Ottaaks' päähän? sen sijaan sai loistavan vastaanoton ympäri maailman.

Elokuvassa neljä ulkonäöltään samanlaista, mutta aivan erisisältöistä laukkua päätyy sanfranciscolaiseen hotelliin, jossa laukkujen omistajat päätyvät väärinkäsitysten myötä mitä erikoisimpiin seikkailuihin. Filmin pääosia näyttelivät O'Neal ja Barbra Streisand, seuranaan mm. Madeline Kahn ja Kenneth Mars, jotka molemmat on nähty myös Mel Brooksin komedioissa.

Neljällä miljoonalla (nykyrahassa 23 miljoonalla) tuotettu komedia oli Pohjois-Amerikassa vuoden kolmanneksi katsotuin ensi-ilta, häviten vain Kummisedälle ja S/S Poseidonin seikkailuille. 66 miljoonan dollarin lipputulot vastaisivat nykyisillä hinnoilla yli 315 miljoonan lipputuloja. Espanjassa ja Saksassa kummassakin kolmisen miljoonaa katsojaa saanut elokuva tuli Suomeen nelisen kuukautta sen maailmanensi-illan jälkeen ja meni erinomaisesti, jopa Love Storyakin paremmin. 170 819 katsojaa saanut Ottaaks' päähän? oli vuoden ensi-illoista yhdeksänneksi katsotuin.

 

Ali MacGraw ja O'Neal Love Storyssa. Paramount.

Love Story (1970)
Alkuperäinen nimi: Love Story | Ensi-ilta: 3.9.1971 | DVD/BD: Paramount

Arthur Hillerin Love Story ei pohjaudu Erich Segalin romaaniin eikä Segalin romaani pohjaudu Hillerin elokuvaan. Paramountin ostettua Segalin alkuperäiskäsikirjoituksen, yhtiö maksoi Segalille siitä hyvästä, että tämä laati käsikirjoituksen pohjalta myös romaanin, joka tuli markkinoille ennen elokuvaa. Markkinointikikka toimi varmasti vielä paljon paremmin kuin oli osattu toivoakaan, sillä Love Storysta tuli vuoden myydyin romaani Yhdysvalloissa.

Elokuvan menestys oli vielä paljon suurempaa. Kahden erilaisista taustoista tulevan nuoren rakkaustarinan kertovan filmin miespääosaan rikkaan perheen pojaksi palkattiin O'Neal, joka oli ennestään tuttu käytännössä vain Peyton Placesta. Naispääosaan tavallisen työväenluokan tytöksi valikoitui Ali MacGraw, kahdessa pienessä filmissä näytellyt 31-vuotias neitokainen. Ohjaajalla puolestaan oli takanaan niin menestyskomedioita kuin sotaelokuviakin.

Syyskuun 1969 ja maaliskuun 1970 välillä kuvattu elokuva tuotettiin 2,2 miljoonan dollarin pikkubudjetilla, joka vastaisi nykyrahassa 13,5 miljoonaa dollaria. Tänä päivänä sellaisella summalla ei tehdä Hollywoodissa yhtään mitään. Vielä vähemmän nykypäivän Hollywoodissa tehdään elokuvia, joilla ei ole onnellista loppua – mutta eipä sellaisia juuri tehty Love Storynkaan aikaan, vaikka sen esimerkki ja menestys olisi voinut sellaisen suuntauksen synnyttääkin.

Love Story sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa 16. päivänä joulukuuta 1970. Menestys oli valtava: vuoden katsotuin elokuva hieman yli 100 miljoonan dollarin lipputuloilla, jotka inflaatioon suhteutettuna vastaisivat nykypäivän lipunhinnoilla 570 miljoonan dollaria. Love Storyn lisäksi vuoden 1970 ensi-illoista vain Kiitorata pääsi Pohjois-Amerikassa yli 100 miljoonan dollarin rajan.

Tuollaisella summalla elokuvan tuotanto- ja markkinointikustannukset katettiin helposti, mutta lisää rahaa oli luvassa ulkomaanlevityksestä. Ympäri Euroopan hyvin menestynyt filmi saapui meikäläisiin teattereihin 3. päivänä syyskuuta 1971. Peyton Place pyöri yhä televisiossa ensiesityksenä ja oli koko kansan tuntema. O'Neal lennätettiin Suomeen kiertämään vuoden 1970 juhannusyön rock-konsertteja, nuoriso oli polvillaan. Siihen nähden Love Storyn Suomessa saama 166 415 katsojan yleisö oli jopa vaatimaton. Vuoden 1971 ensi-illoista Love Story oli kuitenkin yhdeksänneksi katsotuin.

O'Nealin uran tähän mennessä ainoa Oscar-ehdokkuus tuli Love Storysta. Hän toisti roolinsa vuonna 1978 Oliverin storyssa, jonka menestys jäi olemattomaksi verrattuna edeltäjäänsä. Suomessa se ei saanut edes kymmenesosaa Love Storyn katsojamäärästä.

 

O'Neal ja Tatum O'Neal elokuvassa Paperikuu. Paramount.

Paperikuu (1973)
Alkuperäinen nimi: Paper Moon | Ensi-ilta: 28.7.1973 | DVD: Paramount

Bogdanovichin ohjaamien Ottaaks' päähän?- ja Paperikuu-elokuvien välissä O'Neal nähtiin Bud Yorkinin komediassa Varas joka tuli päivälliselle (1973), joka sai Suomessa noin 18 500 katsojaa. Pari kuukautta Yorkinin elokuvan ensi-illan jälkeen Suomen teattereihin saapui Joe David Brownin romaaniin pohjautunut Paperikuu, joka oli saanut maailmanensi-iltansa vain kahta kuukautta aiemmin. Jacques Tournerin ohjaama Sanan voimalla (1950) ja Delmer Davesin Kiirastulessa (1958) pohjautuivat nekin Brownin romaaneihin.

1920-luvun lama-aikaan sijoittuva Paperikuu on kertomus huijarista ja tämän seuraan liittyvästä nuoresta tytöstä, joka saattaa olla tämän tytär. Pääosissa nähtiin O'Neal ja tämän tytär Tatum, toisessa naispääosassa Ottaaks' päähän? -elokuvassakin nähty Madeline Kahn. Tatum O'Nealista tuli 10-vuotiaana historian nuorin Oscar-voittaja, kun hänet palkittiin parhaan naissivuosan Oscarilla. Sivuosakategoriaan meni myös Kahnin ehdokkuus, ja elokuva oli lisäksi ehdolla myös käsikirjoituksesta ja äänisuunnittelusta.

Paperikuu oli Pohjois-Amerikassa vuoden 10. katsotuin ensi-ilta, ja 31 miljoonan dollarin lipputuloilla katettiin helposti elokuvan 2,5 miljoonan (13,5 nykymiljoonan) tuotantokustannukset. Toisin kuin O'Nealin muutamat edelliset hitit, Paperikuu ei menestynyt lainkaan Ranskassa, jossa se sai vain 125 000 katsojaa. Niinpä Paperikuu saikin jopa Suomessa enemmän katsojia kuin Ranskassa. Täällä  elokuva houkutteli teattereihin 136 236 katsojaa, ja siitä tuli vuoden 12. katsotuin ensi-ilta.

 

Gene Hackman, O'Neal, Michael Caine, Dirk Bogarde ja Edward Fox elokuvassa Yksi silta liikaa. MGM.

Yksi silta liikaa (1977)
Alkuperäinen nimi: A Bridge Too Far | Ensi-ilta: 16.12.1977 | DVD/BD: SF Film

Näyttelijä-ohjaaja Richard Attenborough'n kolmas ohjaustyö Yksi silta liikaa oli brittiläis-saksalainen yhteistuotanto, jossa liittoutuneet yrittävät ottaa haltuunsa useita strategisesti merkittäviä siltoja Saksanmaalla. Ottaen huomioon Attenborough'n kahden edellisen elokuvan vaatimattoman yleisömenestyksen, on suorastaan ihme, että hän sai ohjata nykyrahassa yli sata miljoonaa dollaria maksaneen, tähtinäyttelijöitä pursuavan sotaelokuvan.

Peräti 175-minuuttiseksi paisuneen elokuvan niminäyttelijöitä olivat O'Nealin lisäksi Robert Redford, Sean Connery, Michael Caine, Laurence Olivier, Gene Hackman, Anthony Hopkins, James Caan, Maximilian Schell, Hardy Krüger, Liv Ullmann, Elliott Gould, Edward Fox ja Dirk Bogarde. Nimekäs näyttelijäkaarti oli varmasti suurimpia syitä siihen, miksi eurooppalainen, toisesta maailmansodasta kertova elokuva menestyi niinkin hyvin Pohjois-Amerikassa, jossa se oli vuoden seitsemänneksi katsotuin ensi-ilta 50 miljoonan (nykyrahassa 185 miljoonan) dollarin lipputuloillaan.

Pohjois-Amerikassa ja Iso-Britanniassa jo kesäkuussa nähty elokuva saapui Suomeen vasta joulukuun puolivälissä. Siihen mennessä suomalaiskatsojat olivat jo sankoin joukoin käyneet katsomassa Sam Peckinpahin Rautaristiä ja Jack Smightin Midwayn taistelua, joille Yksi silta liikaa ei ainakaan yleisömenestyksen osalta pärjännyt. 96 359 katsojaa saanut filmi oli vuoden 20. katsotuin ensi-ilta.

 

O'Neal ja Marisa Berenson elokuvassa Barry Lyndon. Warner Bros.

 

Barry Lyndon (1975)
Alkuperäinen: Barry Lyndon | Ensi-ilta: 24.9.1976 | DVD/BD: Warner Bros.

Paperikuun jälkeen ehti vierähtää tovi, ennen kuin O'Neal nähtiin seuraavan kerran valkokankaalla. Perfektionisti Stanley Kubrick kuvasi William Makepeace Thackerayn romaaniin pohjautuvaa Barry Lyndonia 300 päivän ajan keväästä 1973 aina seuraavan vuoden alkuun asti. 1700-luvun Englantiin sijoittuvassa tarinassa O'Neal näytteli suuren pääroolin Lyndonina, joka nai varakkaan perijättären ja pääsee kertaheitolla elämään rikkaiden elämää.

Vajaalla 50 miljoonalla nykydollarilla tuotettu 184-minuuttinen filmi oli huomattavasti vaatimattomampi yleisömenestys kuin Kubrickin edelliset filmit (Lolita, Tohtori Outolempi, 2001: Avaruusseikkailu ja Kellopeliappelsiini), joskaan mistään flopista ei voida puhua. Pohjois-Amerikasta parinkymmenen miljoonan dollarin lipputulot kerännyt filmi sai Euroopassakin miljoonia katsojia, vaikkakin Suomessa vain 82 454 katsojaa innostui filmiä katsomaan. Pohjois-Amerikassa ja Iso-Britanniassa joulukuussa 1975 ensi-iltansa saanut elokuva nähtiin Suomessa vasta syyskuussa 1976. Vuoden ensi-illoista se oli 19. katsotuin.

 

O'Neal ja Isabelle Adjani elokuvassa Keikkakuski. Universal.

 

Keikkakuski (1978)
Alkuperäinen nimi: The Driver | Ensi-ilta: 28.7.1978 | DVD/Blu-ray: Universal Sony

O'Nealin tähdittämän Varas joka tuli päivälliselle -elokuvan käsikirjoittanut Walter Hill debytoi ohjaajana Haastajalla (1975), pääosassa Charles Bronson. Toisen elokuvansa pääosiin hän sai O'Nealin, Bruce Dernin ja Isabelle Adjanin. Ryöstäjien keikkakuskista ja tätä jahtaavasta poliisista kertova ranskalaisvaikutteinen elokuva tuntuu puolestaan olleen vaikuttajana Nicolas Winding Refnin Drivelle (2011), jonka kanssa sillä on useita yhtäläisyyksiä.

Keikkakuskin budjetti oli kohtalaiset neljä miljoonaa dollaria (15 nykymiljoonaa), mutta Pohjois-Amerikan vuokratuotot jäivät 2,25 miljoonaan. Euroopassa menestys oli kohtalainen, Suomessa elokuvan ensi-ilta oli erittäin poikkeuksellisesti jo samana päivänä kuin Pohjois-Amerikassa; katsojia kertyi 73 152 ja ensi-iltavuoden katsojatilastosta irtosi 39. sija.

Keikkakuski sai kesällä pohjoismaisen Blu-ray-julkaisun, joka löytyy jo Suomenkin kaupoista.

 

Isabella Rossellini ja O'Neal tanssivat elokuvassa Kovat kundit eivät tanssi. Cannon Films.

 

Kovat kundit eivät tanssi (1987)
Alkuperäinen nimi: Tough Guys Don't Dance | Ensi-ilta: 25.12.1987 | DVD: Ei tiedossa

Kirjailija Norman Mailerin ura elokuvaohjaajana alkoi pienillä filmeillä 1960-luvun lopulla ja päättyi Menahem Golanin ja Yoram Globusin tuottamaan Kovat kundit eivät tanssi -farssiin. Mailerin oman romaaninsa pohjalta myös käsikirjoittama teos on sittemmin tullut jossain määrin kuuluisaksi internetistä löytyvän pätkän myötä.

Cannesin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saaneessa filmissä O'Neal näyttelee alkoholistia kirjailijaa, joka herää autostaan, jossa on ympäriinsä verta ja naisen pää. Isabella Rossellini näyttelee kirjailijan entistä tyttöystävää.

Pohjois-Amerikasta alle miljoonan dollarin lipputulot kerännyt filmi meni Suomessa huomattavasti paremmin. O'Nealia ei ollut vuosiin nähty edes tämän luokan yleisömenestyksissä, mutta alle puoli vuotta aiemmin Suomen-ensi-iltansa oli saanut Rossellinin edellinen elokuva, David Lynchin Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986), joka lienee ollut O'Nealia suurempi syy elokuvan menestykseen. Kovat kundit eivät tanssi sai lopulta 44 891 katsojaa ja oli vuoden ensi-illoista 37. katsotuin, päihittäen mm. David Cronenbergin Kärpäsen (1986) ja Rob Reinerin Viimeisen kesän (1986).

 

 

Ryan O'Nealin elokuvien katsojaluvut Suomessa

Kreditoimattomat roolit kursivoituna.

ELOKUVA	VUOSI	ENSI-ILTA	OHJAUS	KATSOJAT
Ottaaks' päähän?	1972	11.08.72	Peter Bogdanovich	170 819
Love Story	1970	03.09.71	Arthur Hiller	166 415
Paperikuu	1973	28.07.73	Peter Bogdanovich	136 236
Yksi silta liikaa	1977	16.12.77	Richard Attenborough	96 359
Barry Lyndon	1975	13.09.76	Stanley Kubrick	82 454
Keikkakuski	1978	28.07.78	Walter Hill	73 152
Kovat kundit eivät tanssi	1987	25.12.87	Norman Mailer	44 891
Hakkaustarina	1979	02.11.79	Howard Zieff	30 091
Lännen miehet Rossa ja Frank	1971	19.11.71	Blake Edwards	21 054
Varas joka tuli päivälliselle	1973	25.05.73	Bud Yorkin	18 496
Kaappaus yössä	1981	20.11.81	Ernest Day	16 464
Oliverin story	1978	27.04.79	John Korty	14 056
Läpinäkyvä juttu	1981	05.03.82	Andrew Bergman	10 089
Taivaallinen rakastaja	1989	25.08.89	Emile Ardolino	4 840
Viiden pennin leffa	1976	10.07.77	Peter Bogdanovich	4 494
Suhde	1981	23.10.81	Jules Dassin	2 961
Ontuva aisapari	1982	25.01.85	James Burrows	1 422
			YHTEENSÄ:	894 293