Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäki elokuvassa Lampaansyöjät. Kuva: VLMedia

Tuotantoyhtiö Filmi-Ässä Oy ja levittäjä Finnkino Oy julkaisivat Kinolehden vuoden 1972 viimeisessä numerossa koko sivun ilmoituksen Seppo Huunosen ohjaaman Lampaansyöjien saamasta yleisömenestyksestä. Kyseinen ilmoituksen parasta antia on luettelo elokuvan kolmen ensimmäisen esityspäivän teatterikohtaisista katsojaluvuista; vastaavaa tietoa ei liene koskaan nähty suomalaisessa elokuvamainonnassa.

Lampaansyöjät, Huunosen ensimmäinen pitkä elokuva, sai ensi-iltansa marraskuun 17. päivänä vuonna 1972. Esityskopioita teetettiin kahdeksan kappaletta ja ne lähetettiin ensi-iltaviikonlopuksi Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle, Lahteen, Ouluun ja Poriin. Ensi-iltaviikonloppuna elokuvasta oli kaikkiaan tasan kuusikymmentä näytöstä kahdeksassa teatterissa.

Helsingissä Lampaansyöjiä esitti 604-paikkainen Tuulensuu, 407-paikkainen Adams ja 381-paikkainen Ritz, Turussa 624-paikkainen Ritz, Tampereella 460-paikkainen Petit, Lahdessa 474-paikkainen Kuvapalatsi, Oulussa 400-paikkainen Rio sekä Porissa 439-paikkainen Kino-Palatsi. Istumapaikkoja oli yhteensä 3 789 kappaletta.

Lampaansyöjien ensi-iltaviikonlopun katsojamäärät

Lampaansyöjät sai siis ensi-iltaviikonloppunaan yhteensä 23 316 katsojaa kahdeksasta teatterista. Nykypäivän ensi-iltoihin sitä ei oikeastaan voi verrata, varsinkaan siksi, koska nykyään suuret ensi-illat pyörivät reilusti yli sadassa salissa heti ensi-iltaviikonloppunaan. Toki myös tapa katsoa elokuvia on muuttunut.

Mitä tämä tilasto sitten todistaa? Ennen kaikkea sen, ettei nykypäivän mittapuulla vähäinen esityskopiomäärä merkitse sitä, etteikö 1970-luvullakin olisi elokuvissa käyty. Lampaansyöjätkin sai koko teatterilevityksensä aikana yhteensä 341 101 katsojaa. 

Eddie Murphy elokuvassa Mr. Church. Kuva: Cinelou Films

Eddie Murphyn, 54, edellisestä elokuvasta on ehtinyt vierähtää jo neljä vuotta. Vuonna 2008 kuvattu, mutta vasta vuonna 2012 ensi-iltansa saanut A Thousand Words oli jälleen yksi floppi, taloudellinen epäonnistuminen, jollaisia Murphy uralla on viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan riittänyt. Sen jälkeen Murphya ei ole nähty valkokankaalla eikä juuri missään muuallakaan.

Murphyn seuraava elokuva saa ensi-iltansa Tribeca Film Festivalilla New Yorkissa huhtikuun 22. päivänä. Bruce Beresfordin ohjaama Mr. Church on käsikirjoittaja Susan McMartinin omaan lapsuuteen pohjautuva tarina kuolemansairaan äidin, tämän tyttären ja taloon kokiksi palkatun Mr. Churchin ystävyydestä. Kuuden kuukauden mittaisesta pestistä tulikin 15-vuotinen.

Britt Robertson näyttelee tarinan tytärtä hieman vanhempana ja Natalie Coughlin nuorempana, äidin roolissa taasen nähdään Natascha McElhone. 25-vuotias Robertson näytteli viime vuonna pääosan Brad Birdin Tomorrowland: A World Beyond -elokuvassa George Clooneyn rinnalla. Nyt hänen vastanäyttelijänään on 34-vuotisen elokuvauran tehnyt Murphy, jonka edellinen Mr. Churchin kaltainen vakava rooli oli Bill Condonin Dreamgirlsissä (2006). Sivuosa Condonin musiikkidraamassa toi Murphylle tämän uran ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden, mutta voitto meni sivu suun.

Cook-nimellä alkanut elokuvaprojekti nimettiin seuraavaksi Henry Joseph Churchiksi ja lopulta Mr. Churchiksi. Nimirooliin kiinnitettiin ensin Samuel L. Jackson, joka joutui aikataulusyistä jättämään projektin. Käsikirjoittaja McMartinia puolestaan on viime vuosina työllistänyt Mutsi-televisiosarja.

Parhaimmillaan 20 miljoonan dollarin palkkashekkejä kuittaillut Murphy on joutunut tekemään Mr. Churchin tuntuvasti pienemmällä taksalla, sillä koko elokuvan budjetti on vain kahdeksan miljoonaa dollaria. Viime vuoden lokakuussa julkaistussa Washington Postin haastattelussaan Murphy kertoi "palkkashekkielokuvien" ajan olevan hänen osaltaan ohi, hän ei enää aio tehdä elokuvia pelkästään rahasta.

Murphy ja Britt Robertson. Kuva: Cinelou Films

Palveluksessanne, Miss Daisyn ohjaajalta

Mr. Church on australiassyntyisen Bruce Beresfordin kolmaskymmenes pitkä elokuva. Vuonna 1972 ensimmäisen pitkän elokuvansa ohjannut Beresford on ollut tuottelias, mutta valtaosa hänen elokuvistaan jäi ilman suurta yleisöä. Myöskään Kantrin kaipuu (1983), joka oli Beresfordin läpimurtoelokuva Yhdysvalloissa, ei elokuvasaleja täyttänyt, vaikka toikin Beresfordille Oscar-ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta ja Oscar-palkinnot pääosaa näytelleelle Robert Duvallille, käsikirjoittaja Horton Footelle sekä maskeeraajille.

Neljä kertaa Cannesin filmifestivaalien pääpalkinnosta kilpaillut Beresford osui 1980-luvun lopulla kultasuoneen sydämellisillä, lämminhenkisillä Yhdysvaltain eteläosiin sijoittuvilla draamoilla. Diane Keatonin, Jessica Langen ja Sissy Spacekin näyttelemistä siskoksista kertonut Kolme sydäntä (1986) sai kolme Oscar-ehdokkuutta ja kohtalaisen hyvän yleisömenestyksen. Pankki räjäytettiin vasta vuonna 1989, jolloin Beresford toi ensi-iltaan tunnetuimman filminsä, Palveluksessanne, Miss Daisyn. 1940-luvun lopulta alkavassa tarinassa rikas, vanha ja hyvin valkoinen neiti Daisy (Jessica Tandy) palkkaa autonkuljettajakseen Hoken (Morgan Freeman), tummaihoisen keski-ikäisen miehen, josta neiti Daisy saa hieman erilaisemman ystävän. Yhdistävät tekijät Mr. Churchin kanssa ovat ilmeisiä.

Palveluksessanne, Miss Daisy valmistui 7,5 miljoonalla dollarilla, joka vastaa nykyrahassakin vain vajaata 15 miljoonaa taalaa. Richard D. Zanuckin tuottama filmi valloitti yhdysvaltalaisyleisön: elokuva keräsi yli sadan miljoonan dollarin lipputulot ja oli vuoden kahdeksanneksi katsotuin ensi-ilta. Yleisömenestyksen päälle tuli vielä yhdeksän Oscar-ehdokkuutta, mutta ei ensimmäistäkään Beresfordille. Itse palkintojenjaossa elokuvan nimi lausuttiin neljästi: palkinnot tulivat parhaasta naispääosasta, käsikirjoituksesta ja maskeerauksesta sekä parhaasta elokuvasta.

Vastaavaan menestykseen Beresford ei ole sittemmin yltänyt, vaikka hän onkin jatkuvasti työskennellyt ja ollut tuottelias. Lähes koko 1990-luvun hän ohjasi floppeja, muun muassa Kelpo mies Afrikassa -rainan (1994), mutta suuren budjetin rikosjännäri Kaksoismurha (1999) sai maailmalla hyvän yleisömenestyksen. Sen jälkeen on ollut jälleen vähän hiljaisempaa. Kuvaavaa on, että Beresfordin ja Morgan Freemanin toinen yhteistyö, The Contract (2006), meni lähes kaikkialla suoraan videolevitykseen.

Murphy ja Britt Robertson. Kuva: Cinelou Films

Murphy, 1980-luvun suursuosikki myös Suomessa

Paljon on vettä virrannut sitten Murphyn huippuvuosien, mutta yksi asia on Suomen osalta pysynyt muuttumattomana: Murphy on yhä ainoa afroamerikkalainen näyttelijä, joka on nauttinut täällä suuresta yleisönsuosiosta. Koko 1980-luvun näytti siltä, ettei Murphy voi tehdä mitään väärin, kansa kyllä tulee katsomaan filmin kuin filmin. Menestyksistä suurimpia ja kauneimpia olivat kaksi ensimmäistä Beverly Hills -kyttää, jotka kumpikin saivat 245 000 katsojaa. Martin Brestin ohjaama ensimmäinen osa oli ensi-iltavuotensa seitsemänneksi ja Tony Scottin ohjaama jatko-osa kuudenneksi katsotuin elokuva.

John Landisin Prinssille morsian (1988) sai sekin yli 200 000 katsojaa. Vaihtokaupat (1983), Kultainen lapsi (1987) ja Toiset 48 tuntia (1990) saivat kukin yli 100 000 katsojaa. Murphyn kymmenen ensimmäistä filmiä vetivätkin elokuvateattereihinsa yhteensä 1 236 449 katsojaa.

Kun Murphy vielä meni tekemään kehnon Beverly Hills -kyttä III:n (1994), yli 100 000 suomalaista kävi silti sen katsomassa. Jerry Lewisin Tohtori Jerry ja Mr. Hyden (1963) uudelleenfilmatisointi Pähkähullu professori (1996) kelpasi yli 200 000 suomalaiselle. 1990-luku oli kuitenkin Murphylle yleisesti ottaen huonompaa aikaa myös Suomessa, ja uudelle vuosituhannelle tultaessa suuri yleisö oli jo hylännyt vanhan suosikkinsa. Vampire in Brooklyn (1995) ja Life (1999) jäivät Suomessa ilman teatterilevitystä, 1980-luvulla sellainen ei olisi tullut kysymykseenkään.

Murphyn viimeisin yli 100 000 katsojaa Suomessa saanut elokuva on Betty Thomasin ohjaama Eläintohtori vuodelta 1998. Sen jälkeen Murphynkin uralla on ollut aika hiljaista, Shrek-animaatioiden ääniroolikin jäi suomalaisilta kuulematta, kiitos dubbauksen. Viimeisimmäksi Murphy on nähty Suomen valkokankailla Brett Ratnerin Tower Heistissa vuonna 2011.

Murphyn 33 elokuvasta 28 on nähty Suomen teattereissa, ja yhteensä ne ovat saaneet peräti 2 118 781 katsojaa.

Murphyn tulevat projektit

Mr. Church tulee yhtä varmasti kuin kevät, mutta pitkään suunnitteilla olleen Beverly Hills -kyttä 4:n kohtalo on huomattavasti epävarmempi. Brett Ratnerin on määrä ohjata ja Murphyn toistaa roolinsa, mutta tämän projektin suhteen ei ole ollut mitään uutisoitavaa pitkään aikaan. Vielä hiljaisempaa on ollut Triplets-elokuvan kohdalla. Vuonna 2012 kerrottiin Identtiset kaksoset -elokuvan (1988) jatko-osasta, jossa Arnold Schwarzeneggerin ja Danny DeViton näyttelemät kaksoset tutustuisivat Murphyn näyttelemään kolmanteen veljeen. Ivan Reitmanin on määrä ohjata myös jatko-osa.

Spike Leen ohjaama, vielä nimeä vailla oleva Marion Barry -elämäkertaelokuva on tällä hetkellä käsikirjoitusvaiheessa. HBO:n tuottamassa televisioelokuvassa Murphy näyttelisi Washington, D.C.:n entistä pormestaria, joka joutui ongelmiin huumeiden takia.

Lee Danielsin ohjaama Richard Pryor: Is It Something I Said -elokuva on nyt esituotannossa. Koomikko Richard Pryorista kertovassa elokuvassa Murphy näyttelee Pryorin isän roolin. Käsikirjoituksen on laatinut Dreamgirlsin ohjaaja Bill Condon.

Washington Postin haastattelussa Murphy kertoi kirjoittaneensa Buck Wonder, Super Slave -nimisen käsikirjoituksen, joka parodioi 12 Years a Slavea, Juuria ja supersankarielokuvia.

Sano se suomeksi -elokuvan julisteesta. Kuva: KAVI

Turkulainen Lahyn-Filmi ja sen perustajat Yrjö Nyberg (myöhemmin Norta) sekä Alvar ja Lennart Hamberg toivat äänen suomalaiseen elokuvaan vuonna 1929, jolloin he valmistivat lyhytfilmin, jossa Rafael Ramstedt lauloi muutaman laulun – tämä filmi on ihme kyllä säilynyt. Vaikka heti 1930-luvun alusta alkaen Lahyn-Filmillä oli myös kilpailijoita, ehti pieni turkulaisyhtiö kuitenkin ensimmäisenä Suomessa tuottamaan pitkän, niin sanotun 100-prosenttisen äänielokuvan, jonka ääni oli taltioitu jo kuvausvaiheessa. Ensimmäinen suomalainen äänielokuva kantoi osuvaa nimeä: Sano se suomeksi.

27-vuotias Norta vastasi Sano se suomeksi -elokuvan ohjauksesta, kuvauksesta, leikkauksesta, käsikirjoituksesta, tuotannosta, lavastuksesta sekä tietenkin äänityksestä. Ensimmäisen äänifilminsä aiheeksi hän ei valikoinut mitään kirjallisuusklassikkoa tai ylipäätään edes yhtenäistä tarinaa, vaan kasasi puolitoistatuntisen "revyyn", jossa nähtiin mm. pätkä Anton Tshehovin Kosinnasta Eino ja Emmi Jurkan tulkitsemana, Ture Aran laulua ja komedianumeroita. Markus Raution eli Markus-sedän johdolla kulkevassa elokuvassa oli jopa Paavo Nurmen haastattelu.

Suomalaisen elokuvan tulevista suurista näyttelijöistä filmissä olivat Jurkan pariskunnan lisäksi mukana Edvin Laine ja Georg Malmstén. Tekijäpuolelta löytyi tulevia huippuammattilaisia: Kurt Vilja toimi apulaisäänittäjänä ja Kalle Peronkoski kamera-assistenttina.

Sano se suomeksi sai ensi-iltansa maaliskuun 30. päivänä vuonna 1931. Vuosien varrella elokuvan negatiivi ja esityskopiot ovat kadonneet, mutta Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kokoelmista löytyy kuitenkin kaksi leikkauspoistoa. Niistä toisessa Ture Ara laulaa kansanlaulun Tuoll on mun kultani, toisessa taas lausuntataiteilija Väinö Siikaniemi esittää runon Uuasiallinen yksinpuhelu à la Hamlet. KAVI on julkaissut Aran laulunumeron Elonet-tietokannassaan, jonka aarteita se taatusti on.

Norta lähti Sano se suomeksi -filmin jälkeen Ruotsiin elokuvaäänittäjäksi, josta 1930-luvun puolivälissä palattuaan T. J. Särkkä palkkasi hänet ohjaajatoverikseen Suomen Filmiteollisuuteen.

Tuoll on mun kultani -esitys Elonetissä

Kun ääni tuli suomalaiseen elokuvaan

Tässä juttusarjassa nostamme esille Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Elonet-tietokannasta löytyviä harvinaisia ja mielenkiintoisia filmejä.

Lauri Kr. Relander (keskellä) valtiovierailulla Virossa. KAVI.

Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg ei lähes kuuden vuoden presidenttiytensä aikana tehnyt ensimmäistäkään valtiovierailua, vaan viihtyi paremmin kotioloissaan ja poissa julkisuudesta. Ståhlbergin seuraajaksi 41-vuotiaana valittu Lauri Kristian Relander puolestaan teki viisi valtiovierailua, joista ensimmäinen suuntautui Viroon. Viron valtionpäämies Konstantin Päts oli käynyt Suomessa virallisella valtiovierailulla Ståhlbergin presidenttikaudella, joten Relander lähti vuorollaan tapaamaan Viron silloista valtionpäämiestä, Jaan Tõnissonia,  toukokuussa vuonna 1925.

Meriteitse taitetulle matkalle lähti mukaan Kurt Jäger, joka kuvasi Suomen presidentin ensimmäisestä valtiovierailusta 51-minuuttisen dokumenttielokuvan. Elokuvan tuotannosta vastasi Jägerin oma vasta perustettu Taide-Filmi Oy, jonka nimissä saksalaissyntyinen Jäger valmisti säännöllisiä uutiskatsauksia ja dokumenttifilmejä. Jäger myi Taide-Filminsä Suomi-Filmille jo vuonna 1926 ja siirtyi pitkien näytelmäelokuvien pariin uudella Komedia-Filmi Oy:llään. Suomalaisen elokuvan historiaan Jäger on jäänyt eritoten kuvaajana ja yhtenä täkäläisen äänielokuvan isistä.

Jägerin Suomen presidentin Lauri Relanderin vierailu Virossa v. 1925 -dokumenttielokuva sen sijaan ei ole jäänyt historiaan, vaikka kyseessä on lähes tunninmittainen, ainutlaatuinen dokumentti Suomen tasavallan toisesta presidentistä, josta ylipäätään on hyvin vähän elävää kuvaa. Jäger seurasi kameroineen Relanderin Viron-matkaa tarkkaan aina Helsingistä lähdöstä merimatkaan, saapumiseen Tallinnaan ja siellä presidentin virallisen ohjelman mukaisesti. Hän myös kuvasi tunnelmallisia ja paljon puhuvia kuvia öisestä Tallinnasta, jonka katukuvaa koristivat Suomen ja Viron liput sekä aikaansa nähden poikkeuksellisen näyttävät valomainokset Eläköön Suomi! -teksteineen. Jägerin filmi antaa Suomen ja Viron suhteesta ystävällisen kuvan, ja ennen kaikkea se näyttää, miten suureellisestikin vieraan valtion päämies voidaan toivottaa tervetulleeksi ilman liiallisuuksiin menoa. Tämä filmi on suomalaisen presidentti-instituution historiaa.

Relanderin Viron-matka päättyi 24. toukokuuta. Jägerin toimeliaisuutta kuvaavaa on, että hänen dokumenttifilminsä ensi-ilta oli jo kaksi päivää myöhemmin Helsingin Kino-Palatsissa. Filmin alkuperäisen teatterilevityksen jälkeen sitä ei ole liiemmin esitetty, televisiossakaan sitä ei ole nähty koskaan.

Filmi löytyy Elonetistä kokonaisuudessaan, mykkänä ja ilman musiikkia.