Hannes Häyrinen ja Ritva Arvelo Radio tekee murron -elokuvan pääparina. Kuva: VLMedia

Matti Kassila, 92, on voittanut seitsemän Jussi-palkintoa, mutta aivan ensimmäinen ohjaus-Jussi Radio tekee murron -läpimurtoelokuvasta (1951) oli vähällä jäädä saamatta.

Jussit vielä tuolloin jakaneen Elokuvajournalistit ry:n jäsenet joutuivat äänestämään ohjaajakategorian voittajasta peräti neljä kertaa. Ehdokkaina olivat Suomen Filmiteollisuudelle Radio tekee murron -filminsä ohjannut 27-vuotias Kassila ja 42-vuotias Valentin Vaala, joka oli  ohjannut Suomi-Filmille Mika Waltarin Gabriel, tule takaisin -näytelmän filmatisoinnin. Molemmat elokuvat olivat yleisö- ja arvostelumenestyksiä, mutta Kassila edusti uutta ohjaajapolvea ja Vaala oli jo mykkäelokuvan aikaan aloittanut veteraani. Ikäeroa heillä oli kuitenkin vain viisitoista vuotta.

Kassila oli debytoinut ohjaajana Aaltoska orkaniseeraa -komedialla (1949), jonka varsinaisena ohjaajana kreditoitiin vain Edvin Laine. Sen lisäksi Kassila oli ohjannut jo elokuvat Isäntä soittaa hanuria (1949), Professori Masa (1949), Maija löytää sävelen (1950) ja Lakeuksien lukko (1951). Professori Masan pääosissa nähtiin tähtipari Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka Vaala ensimmäisen kerran pani samaan filmiin elokuvassaan Kaikki rakastavat (1935).

Elokuvaohjaajan uransa 19 vuoden ikäisenä vuonna 1929 aloittaneelle Vaalalle Gabriel, tule takaisin oli jo 32. pitkän elokuvan ohjaustyö.

Uljas Kandolin, Heikki Savolainen ja Hannes Häyrinen elokuvassa Radio tekee murron. Kuva: VLMedia

Vaala ja Kassila tunsivat toisensa jo ennen molempien elokuville suotuisaksi osoittautunutta Jussi-gaalaa. Ennen ohjaajauraansa Kassila työskenteli kuvaussihteerinä ja järjestäjänä Vaalan klassikkofilmissä Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) ja apulaisjärjestäjänä Maaret – tunturien tytössä (1947).

Jussi-palkintoäänestyksestä ja sen tuloksista kertovassa Elokuva-aitta-lehdessä (23/1951) mainitaan, miten Kassilan ja Vaalan äänet jakautuivat tasan peräti neljällä äänestyskierroksella.  Lehden mukaan palkinto päätettiin lopulta antaa Kassilalle, koska hän ei ollut aiemmin voittanut Jussia, kun taas Vaalalla niitä oli jo kolme, kaksi ohjauksesta ja yksi käsikirjoituksesta. Kuitenkin kävi niin, että Kassila sai heti samassa Jussi-gaalassa toisenkin palkinnon, sillä hänet ja Aarne Tarkas palkittiin Radio tekee murron -filmin käsikirjoituksesta.

Lokakuun 1950 ja lokakuun 1951 välisenä aikana ensi-iltansa saaneiden elokuvien Jussit jaettiin Aulangolla 19. marraskuuta 1951. Kassilan Radio tekee murron voitti mainittujen ohjaus- ja käsikirjoituspalkintojen lisäksi Hannes Häyrisen miespääosasta, Vaalan elokuva Emma Väänäsen naispääosasta, Salli Karunan naissivuosasta ja Tapio ”Roy” Vilpposen lavastuksesta.

Vuoden 1951 Jussi-gaalan jälkeen Kassila ja Vaala jatkoivat työskentelyään eri firmojen palveluksessa, mutta kumpikin pysyi nyt palkitun filmin jalanjäljillä. Kassila lähti Tarkaksen ja Osmo Harkimon kanssa perustamaan Junior-Filmiä, joka tuotti yhdessä Teuvo Tulion kanssa Radio tekee murron -elokuvalle jatko-osan, joka sai nimen Radio tulee hulluksi (1952). Vaala puolestaan pysyi Suomi-Filmillä, mutta ohjasi elokuvan Waltarin toisesta näytelmästä. Omena putoaa (1952) palkittiinkin seuraavassa Jussi-gaalassa ohjaus-Jussilla, joka oli Vaalan kolmas ja viimeinen. Aiemmin hän voitti ohjaus-Jussit yhteisesti Dynamiittitytöstä (1944) ja Linnaisten vihreästä kamarista (1945) sekä oman Jussinsa Loviisa – Niskavuoren nuoresta emännästä (1946). Lisäksi Vaala ja Lea Joutseno saivat Jussin Vaalan ohjaaman Ihmiset suviyössä -elokuvan (1948) käsikirjoituksesta.

Kassila puolestaan voitti vielä viisi Jussia. Toisen ohjaus-Jussinsa hän sai yhteisesti elokuvista Sininen viikko (1954) ja Tyttö kuunsillalta (1953), kolmannen yhteisesti elokuvista Isän vanha ja uusi (1955) ja Hilmanpäivät (1954) sekä neljännen Elokuusta (1956). Lisäksi Kassila palkittiin käsikirjoitus-Jussilla Punaisesta viivasta (1959) ja Waltari-filmatisoinnista Kaasua, komisario Palmu! (1961).

Radio tekee murron -elokuvan ensi-illasta tuli huhtikuun 6. päivänä 2016 kuluneeksi 65 vuotta. Radio tekee murron ja Radio tulee hulluksi on julkaistu DVD:llä, Vaalan Gabriel, tule takaisin- ja Omena putoaa -elokuvat eivät sen sijaan ole vieläkään saapuneet DVD:lle.

Särkän vuoden 1941 ohjaustyöt.

Erkki Karun vuonna 1934 perustamasta ja T. J. Särkän vuodesta 1936 lähtien johtamasta Suomen Filmiteollisuudesta, tutummin SF:stä, tuli Suomen elokuvahistorian suurin valmistamo. Alle kolmessakymmenessä vuodessa yhtiö tuotti noin 250 pitkää elokuvaa. Kuhunkin vuoteen mahtui hyviä teoksia, mutta laatu ja kysyntä kohtasivat toisensa kaikkein parhaiten vuonna 1941.

Nimenomaan Särkän ja SF:n ansiosta vuotta 1941 voi pitää suomalaisena vastineena Hollywoodin vuodelle 1939: se oli kaikkien aikojen elokuvavuosi. Kaikkein eniten tähän vaikuttivat Särkän tuottamat ja hänen myös itsensä ohjaamat elokuvat Kulkurin valssi, Kaivopuiston kaunis Regina, Suomisen perhe ja Onnellinen ministeri.

Särkkä ryhtyi elokuvaohjaajaksi vuonna 1936, mutta vuoden 1939 loppuun mennessä hän oli ohjannut jo kolmetoista elokuvaa. Samassa ajassa hän oli tuottanut kaikkiaan 22 filmiä. Suomen joutuminen mukaan toiseen maailmansotaan toi epätietouden myös elokuvatuotantoon, eikä talvisodan aikana tehty ensimmäistäkään filmiä. Särkkäkin vietti talvisodan ajan Ruotsissa, jossa hän oli liikematkalla sodan syttyessä. Kun välirauha koitti, Särkkä matkasi Suomeen ja pani SF:llä pystyyn ennennäkemättömän tuotantotahdin.

Vuonna 1940 ensi-iltansa sai kahdeksan SF:n elokuvaa, joista SF-Paraatin piti tulla ensi-iltaan jo vuoden 1939 puolella, mutta sota muutti suunnitelmat. Vuosina 1936–1939 SF:llä oli vain neljä ohjaajaa, työpari Särkkä ja Yrjö Norta sekä Wilho Ilmari ja Jorma Nortimo. Vuosina 1940–1941 mukaan tulivat Ossi Elstelä ja Hannu Leminen. Jo vuodesta 1937 lähtien SF:llä kuvattiin kesän aikana useita elokuvia useammalla eri kuvausryhmällä.

”Tällä hetkellä on minulla henkilökohtaisesti ohjattavana samanaikaisesti kolme elokuvaa”, Särkkä kertoi Elokuva-aitalle vuonna 1940. Hän oli ottanut omaan vuoden 1940 filmausohjelmaansa peräti kolme uutuutta, joskin hän vuoden 1940 aikana kuvasi vielä kahta muutakin elokuvaa. Filmejä valmistui, vaikka talvisodan seurauksena maassa kärsittiin akuutista materiaalipulasta.

Regina Linnanheimo ja Tauno Palo elokuvassa Kaivopuiston kaunis Regina. Kuva: VLMedia

Kaivopuiston kaunis Regina

Särkän kuvauskesä 1940 alkoi Runon kuninkaalla ja muuttolinnulla, 1800-luvun epookilla, joka kertoi J. L. Runebergistä ja tämän salarakkaasta. Elokuvan piti valmistua jo vuoden 1939 puolella, mutta Särkkä otti viimeiset kuvat kuitenkin vasta kesällä 1940. Vuoden 1940 ohjelmistoon ehti myös Tavaratalo Lapatossu & Vinski, vuonna 1937 alkaneen Lapatossu-trilogian viimeinen osa, jonka Särkkä kuvasi niin ikään kesän 1940 aikana.

Niistä Särkän neljästä elokuvasta, jotka saivat ensi-iltansa vuoden 1941 aikana, ensimmäisenä kuvausvaiheeseen pääsi Kaivopuiston kaunis Regina. 1850-luvun Helsingissä tapahtuva suomalainen muunnelma Tuhkimosta oli juuri sellaista tsaarin ajan epookkia ja romantiikkaa, jollaista Särkkä rakasti. Hänen onnekseen sitä rakasti myös maksava yleisö.

Kaivopuiston kauniin Reginan pohjana oli Tuulikki Kallion romaani Kaivopuiston kaunis Elsa, jonka filmatisointioikeuksia kirjailija tarjosi ensin Suomi-Filmi Oy:n Risto Orkolle. Vaikka Orko olikin tuottanut myös epookkielokuvia, idea 1850-luvun Helsingin lavastamisesta ei häntä innostanut. ”Helsinki on noista päivistä jo niin perusteellisesti muuttunut, että tarvittaisiin erittäin suuria lavastus- ja ym. järjestelyjä, ennen kuin kuvauksia voitaisiin edes ajatella”, Orko kirjoitti vastauskirjeessään kirjailijalle.

Tuulikki Kallio -nimen takaa löytyi helsinkiläinen Kaarina Kaarna, elokuvaohjaaja ja -tuottaja Kalle Kaarnan puoliso. Kalle Kaarna oli tehnyt muutaman ison epookkielokuvan ja jopa myynyt Seitsemän veljeksen elokuvakäsikirjoituksen Särkälle, mutta syystä tai toisesta rouva Kaarna ei halunnut Särkän tietävän hänen todellista henkilöllisyyttään. Kaarna kävi kirjeenvaihtonsa Särkän kanssa Tornion postin kautta ja Tuulikki Kallion nimellä.

Kaarnaa ei käsikirjoitusvaiheessa tarvittu, vaan Särkkä laati itse elokuvakäsikirjoituksen. Tarinan päärooleihin köyhäksi kauniiksi tytöksi ja Chevalier-kaartin komeaksi upseeriksi Särkkä valitsi Regina Linnanheimon ja Tauno Palon. Kaksikko oli nähty yhdessä jo muutamissa filmeissä, mm. Särkän ja Nortan ohjaamassa suurmenestyksessä Helmikuun manifesti (1939). Kumpikin oli Suomen kansalle erittäin tuttu, niin yhdessä kuin erikseenkin.

Tauno Palo ja Regina Linnanheimo elokuvassa Kaivopuiston kaunis Regina. Kuva: VLMedia

Tuotantovaiheessa Särkkä kuvaili Kaivopuiston kaunista Reginaa historialliseksi huvinäytelmäksi, jonka ”tapahtumat on sijoitettu iloiseen Helsinkiin, silloin kun Ullanlinnan kylpylä eli loistokauttaan”. Särkkä jatkoi toteamalla romanttisten ainesten olevan tämänkin filmin päätekijöinä: ”Sankaritar saa vilistellä paljain jaloin Kaivopuiston kallioita, uida Kruunuvuoren selän poikki ihailijaansa pakoon ja tanssia sirossa puvussaan Kaivohuoneen loistavan juhlayleisön mukana”, hän kuvaili. Elokuvassa oli jalkojen lisäksi muutakin paljasta, mutta alastonkohtauksessa Linnanheimolla oli sijaisnäyttelijänä Helen Mardi, pikkuroolien näyttelijä.

Orkon pelko lavastustyön vaikeudesta ei ollut suinkaan aiheeton. Särkkä otti elokuvan lavastajaksi täystyöllistetyn Hannu Lemisen, joka hänkin piti sitä erittäin vaikeana ja suuritöisenä. ”Siinä tarvitaan autenttisia sisäkuvia [1850-luvulta], joita tuskin Helsingin vanhimmissakaan kodeissa sellaisinaan on olemassa. Rakennelmien laatijan on pakko kaivautua kirjallisuuteen saadakseen sieltä osviittoja työlleen. Mutta sitten, kun tyyliseikat on selvitetty, alkavat tekniset pulmat. Vai mitä sanotte siitä, että Reginaan pitäisi sommitella esimerkiksi viime vuosisadalla käytössä olleen huvijahdin salonki”, Leminen kyseli tuotantoyhtiön omassa SF-Uutiset-mainoslehdessä.

Kaivopuiston kauniin Reginan lisäksi Leminen piirsi vuoden 1940 aikana lavasteet myös Kulkurin valssiin, johon tarvittiin 42 eri lavastenäkymää, sekä Suomisen perheeseen, Onnelliseen ministeriin ja omaan debyyttiohjaukseensa Täysosumaan. Kaivopuiston kauniissa Reginassa nähtävän kartanon sisätilat oli nekin lavastettava studioon, mutta ulkokuoresta kävi Pyhäniemen kartano Hollolassa.

Kun elokuvaa kuvattiin Ullanlinnassa, paikalle sattui aamukävelyllään ollut sotamarsalkka Mannerheim, joka katseli hetken tuttuun Chevalier-kaartin univormuun pukeutunutta Paloa ja jatkoi sitten matkaansa. Palo oli kuulemma niin järkyttynyt sotamarsalkan näkemisestä, ettei kyennyt jatkamaan kuvauksia enää sinä päivänä.

Suomisen perhe koolla: Yrjö Tuominen, Sirkka Sipilä, Elsa Turakainen, Maire Suvanto, Lasse Pöysti ja Siiri Angerkoski. Kuva: KAVI

Suomisen perhe

Kaivopuiston kauniin Reginan ulkokuvien valmistumisen jälkeen Särkkä ohjasi ulkokuvat Tavaratalo Lapatossu & Vinskiin (1940). Elokuun ensimmäisenä päivänä 1940 kuvausvuoroon tuli Suomisen perhe, jota filmattiin paljolti Särkän huvilalla Marjaniemessä. Sinne palattiin vielä useina kesinä kuvaamaan filmin jatko-osia.

Suomisen perhe oli innolla odotettu ja etukäteen hyvin markkinoitu filmatisointi radion suositusta kuunnelmasarjasta, joka oli alkanut vuonna 1938 ja jatkui peräti kahdentoista vuoden ajan. Kuten itse kuunnelmasarjakin, myös elokuvan käsikirjoitus oli Tuttu Paristo -kaksikon, eli Elsa Soinin ja Seere Salmisen, käsialaa.

Radionkuuntelijat olivat tottuneet kuulemaan Suomisen perheen Olli-poikana ja Pipsa-tyttönä Arvo ja Irja Kuuslaa, kolmikymppistä avioparia, jotka olivat tuntuvasti liian vanhoja näyttelemään ala-asteikäisiä lapsia myös valkokankaalla. Molemmat saivat kuitenkin elokuvasta töitä: Arvo Kuusla näytteli sivuroolin ja toimi elokuvan järjestäjänä, Irja Kuusla pääsi vain avustajaksi yhteen kohtaukseen.

Unto Salminen ja Sirkka Sipilä. Kuva: KAVI

Ollin ja Pipsan roolien esittäjiä haettiin lehti-ilmoituksilla, joihin tuli yli 250 vastausta. Lopulta tehtävät menivät 14-vuotiaalle Lasse Pöystille ja kymmenvuotiaalle Maire Suvannolle. Suvanto oli ennen Suomisen perhettä ehtinyt esiintyä radiossa Markus-sedän löytönä, kun taas Pöystillä oli vähemmän kokemusta. Pöysti lupasi ostaa filmistä saamillaan rahoilla uuden puvun ja postimerkkialbumin.

Kuvausten aikaan elokuvan nuoret tähdet kertoivat, ettei heitä filmaus pelota, vaan ensi-ilta. ”Lassekin sanoo, että hän ottaa sinne mukaan kahdet suojalaput, yhdet silmien ja toiset korvien eteen”, Suvanto kertoi lehtihaastattelijalle.

Ollin ja Pipsan isää näyttelevä Yrjö Tuominen kertoi nuorten näyttelijätovereiden kanssa näyttelemisen olevan suoranainen nautinto. ”[Suvanto] on suorastaan jo 'vanha tekijä'. Hän huomaa itse omat virheensä, katsoo aina replikointia, missä mikrofoni on ja hakee itselleen 'edullisia kulmia'”, Tuominen kuvaili.

Suomisen perheen äitinä nähtiin Elsa Turakainen, mummona Eine Laine, Elina-tyttärenä Sirkka Sipilä ja Hilda-kotiapulaisena Siiri Angerkoski. Elinan sulhasta näytteli Unto Salminen.

Helena (Ansa Ikonen), Helenan isä (Oscar Tengström) ja Arnold (Tauno Palo). Kuva: KAVI

Kulkurin valssi

Kulkurin valssi, Särkän ohjaajauran suurin saavutus, syntyi hänen omasta aloitteestaan. Särkkä tunsi vanhan kansansävelmän, josta hän halusi tehdä elokuvan ja ehdotti käsikirjoitustyötä Mika Waltarille. ”Minä tulin (junassa) Kouvolasta Helsinkiin. Samassa vaunussa oli jostakin Mikkelistä tulevana Mika Waltari”, Särkkä kertoi radiohaastattelussa vuosikymmeniä myöhemmin. ”Minä sanoin, kuulepas Mika, eikös tehdä tällainen elokuva, jonka nimi on Kulkurin valssi? Juu juu, kyllä minä teen sen, sanoi Mika”, Särkkä jatkoi. ”Siellä makuuvaunussa me loimme kättä päälle. Meillä taisi olla viiniäkin siellä.”

Ennen tätä kohtaamista Särkkä oli ajatellut julistaa aiheesta käsikirjoituskilpailun, mutta uskoi Waltarin kuitenkin voittavan sen, joten hän päätti ajan säästämiseksi tarjota tehtävää suoraan Waltarille. Waltari sai työstään 50 000 markan eli 15 000 nykyeuron korvauksen.

Särkkä oli Waltarin hyvä tuttu ja melkeinpä sukuakin: kirjailijan serkku Mikko Waltari meni vuonna 1940 naimisiin Särkän tyttären kanssa ja toimi SF:n lakimiehenä. Kirjailija Waltari oli ollut elokuva-alalla Särkkää pidempään. Heidän yhteistyönsä alkoi vuonna 1938 ja jatkui SF:n toiminnan viimeisiin vuosiin saakka.

Ohjaaja-tuottaja Särkkä oli tavattoman innostunut uudesta elokuvastaan. Elokuva-aitalle hän totesi ohjaavansa parhaillaan kolmea elokuvaa, joista ”välittömästi mielenkiintoisin, suuritöisin ja eniten yleisön mielikuvitusta kiihoittava on Mika Waltarin elokuvaromanssi Kulkurin valssi”. Särkän puheen- ja mainosmiehen lahjat tulevat hyvin esiin hänen kuvaillessaan tulevaa filmiään:

”Luulen, että meillä on harvoin tavattu kotimaista elokuvaa, jossa olisi tarjolla enemmän vaihtelua kuin tässä filmissä. Näemmä välähdyksiä pietarilaisesta musiikkiravintolasta uhkapeleineen, samppanjoineen ja mustalaisorkestereineen, saamme olla läsnä jännittävässä kaksintaistelussa sekä seikkailurikkaalla pakomatkalla venäläisessä junassa Suomeen. Sitten siirrymme sankarin mukana sirkukseen, jossa tutustumme mitä erilaisimpiin tyyppeihin, ja sieltä jatkamme kuutamoiselle maantielle tanssimaan Kulkurin valssin tahdissa joutuaksemme hetken perästä mustalaisleiriin ja kuumiin mustasukkaisuuskohtauksiin. Ja lopulta voittaa kulkuri ihanan linnanneidon rakkauden romanttisten lemmenseikkailujen jälkeen.”

 

Arnold (Tauno Palo) ja mustalaistyttö Rosinka (Regina Linnanheimo). Kuva: VLMedia

1870-luvun Suomeen ja osittain myös Pietariin sijoittuva romanttinen tarina seuraa äveriään vapaaherran, Arnoldin, seikkailuja pitkin kesäistä Suomenmaata. Arnoldin kortinpeluu Pietarissa päättyy kaksintaisteluun, jonka hän voittaa. Arnold pakenee virkavaltaa, muuntautuu kulkuriksi ja matkaa seikkailujen läpi kohti kotia. Reissullaan Arnold saa seuraa niin tummista kuin vaaleistakin kaunottarista, joista vaalea varastaa hänen sydämensä.

Kulkurin valssia laulavan Arnoldin rooliin Särkkä valitsi Tauno Palon. Tummana mustalaisviettelijättärenä nähtiin Regina Linnanheimo ja vaaleana hienostoneiti Helenana Ansa Ikonen. Kulkurin valssi oli Palon seitsemäs yhteinen elokuva niin Linnanheimon (Kaivopuiston kaunis Regina mukaan lukien) kuin Ikosenkin kanssa.

Uuden filminsä kuvaajaksi Särkkä otti 23-vuotiaan Felix Forsmanin, joka oli siihen mennessä kuvannut kaksi Teuvo Tulion elokuvaa. Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Forsman muisteli Peter von Baghin SF:n tarina -dokumentissa Särkän työskentelytapaa, korostaen tämän tehtäviä yhtiön johtajana, jolloin Särkälle ei jäänyt liiemmin aikaa elokuvien ohjaamiseen. ”Hän tuli usein kuvauspaikalle ja sanoi, että mitäs herrat olette miettineet, mitä tehdään tänään”, Forsman kuvaili. Särkkäähän yleisesti pidetty enemmän näyttelijäohjaajana, mutta toisaalla on mainittu hänen ymmärtäneen myöskin elokuvan teknistä puolta ja elokuvaohjausta. Särkän kädenjälki oli joka tapauksessa tunnistettavissa, varsinkin näyttelijäohjauksen osalta: kaikki tehtiin suurella pensselillä.

Forsmanilla ja Ansa Ikosella syntyi erimielisyyksiä kuvausten aikaan, kun maailman elokuvasuuntauksista hyvin perillä ollut Forsman valaisi Ikosen eri tyyliin kuin tämän aiemmat kuvaajat. ”Olin Kulkurin valssin tanssikohtauksessa haksahtanut valaistuksessa. Ansa Ikonen, joka muutenkin oli kalpea, oli kuvassa valkea kuin lakana. Se oli minun virheeni. Kuvan pituus oli kolme sekuntia. Tästä hän kantoi minulle kaunaa kymmenen vuotta!”, Forsman kertoi yli puoli vuosisataa myöhemmin. Ikonen muisteli samaa tapausta jo aiemmin ilmestyneessä omaelämäkerrassaan.

”Felix Forsman oli sivistynyt ja miellyttävä poika, mutta hän halusi kuvata minut niin, että olin erinäköinen kuin aikaisemmissa filmeissäni... Kamera oli siihen asti aina nostanut minua. Nyt, kun kameran takana olivat toisenlaiset aivot, tulos oli aivan erinäköinen. Minä vierastin sitä... Hän järjesti valot ja valitsi kuvauskulmat niin, että minä olin aivan vieraan näköinen, kapeakasvoinen luiru. Vasta ihan viime vuosina, kun olen nähnyt Kulkurin valssin uudelleen, olen opinut katsomaan sitä rauhallisesti ja ymmärrän, mitä Forsman ajoi takaa”.

Helsingissä ja nykyisen Vantaan puolella kuvatun Kulkurin valssin ulkokuvausjakso alkoi 30. elokuuta 1940. Kesä oli jo lopussa, mutta kesäisen elokuvan kuvaamiseen sen ei annettu vaikuttaa. Kuvausten aikaan Ansa Ikonen kertoi lehtihaastattelussa ulkokuvausten vastoinkäymisistä: ”Aina, kun sitä yritetään kuvata, tulee sade tai kojeet menevät epäkuntoon tai joku unohtaa repliikkinsä, kun 'käyntiin!' kajahtaa.”

Kulkurin valssin kuvauksissa. Kuva: KAVI

Vuosia myöhemmin Ikonen muisteli jo klassikoksi muodostuneen elokuvan kuvauksia:

”Se oli kaikkein mahdottomin filmaus, mihin koskaan olen osallistunut. Kahden viikon aikana, syksyn synkimpinä viikkoina koko kuvausryhmä, noin 30 henkeä, heräsi klo 4 aamulla. Vettä tuli kuin saavista, kun kipaisimme studioon maskeerattavaksi ja klo 6 lähdettiin Vantaan rannalle, jossa sitten odotettiin sateen loppumista klo 11 saakka, jolloin Taunon ja minun piti olla teatterilla harjoituksissa. Koitti sitten aamu, jolloin pilvet hetkeksi väistyivät, kamerat oli jo kannettu esille ja kaikki oli valmiina, kun havaittiin, että tuo kovan onnen päivänvarjo, jota olisi niin kipeästi tarvittu, oli unohtunut studioon. Voitte uskoa, että silloin me pojat noiduimme oikein kolmenkymmenen hengen voimalla!”

Ulkokuvauksissa oli milloin liian tuulista äänittämistä varten ja milloin liian vähän tuulista kuvia varten, jolloin luudalla jouduttiin tekemään lainetta jatkuvuuden takaamiseksi. Äkillisten sadekuurojen takia saman kohtauksen kaksi peräkkäistä kuvaa saatettiin kuvata muutaman päivän erotuksella toisistaan. Niissä ulkokuvissa, joissa Ikosen näyttelemä Helena oli ratsun selässä, Ikosen sijaisnäyttelijänä oli nuori Hertta Upari, josta tuli Pohjoismaiden ensimmäinen naispuolinen ratsupoliisi.

Järjestäjä Olavi Saarinen kertoi myöhemmin Kulkurin valssin filmauksista ja pula-ajan aiheuttamista vaikeuksista. ”Kulkurin valssin filmaus alkoi vuonna 1940, siis niihin aikoihin, jolloin leipää ym. elintarvikkeita ryhdyttiin syöttämään paperinpalojen mukaan [kortilla]. Tavallinen maallikko ei varmasti voi aivan 'suoralta kädeltä' ymmärtää, miten paljon huolta tuottaa tällaisena aikana järjestää mustalaisten pitopöytä oikein vanhan ajan malliin”. Saarinen kuitenkin arvosti vaikeimpana pitämäänsä kokemusta: ”Kulkurin valssi oli elokuva, jossa jokainen mukana ollut tunsi todella työniloa ja innostusta. Niinpä siis työ vaikeuksista huolimatta sujui kuin valssi.”

Mainospiirtäjä Kalevi Kari (Tauno Palo) ja mallinukke. Kuva: VLMedia

Onnellinen ministeri

Keväällä 1941 Särkkä aloitti ensimmäisen varsinaisen musikaalinsa, Onnellisen ministerin, kuvaukset. Laulut ja musiikki olivat aina tärkeässä osassa Särkän elokuvissa, mutta nyt hän sai ohjata useita laulu- ja tanssinumeroita. Vaikka Särkkä oli jo ohjannut suuria historiallisia elokuvia ja tuli jatkossa ohjaamaan vielä monta lisää, Onnellinen ministeri on hänen 44. elokuvaohjauksestaan ainoa yli kaksituntinen filmi.

Onnellinen ministeri pohjautuu saksalaiseen Ministeriöitä on loukattu -näytelmään, joka oli nähty Helsingin ruotsalaisessa teatterissa Birgit Kronströmin tähdittämänä. Kartto laati näytelmästä suomenkielisen käännösversion, jonka pohjalta hän sitten teki elokuvakäsikirjoituksen.

Särkkä otti näytelmäversiossa nähdyn Kronströmin myös elokuvaversion pääosaan, olihan hän laulutaitoinenkin. Ruotsinkielinen Kronström oli nähty jo kuudessa elokuvassa, mutta muutamista pääosarooleista huolimatta hänestä ei koskaan tullut suurta tähteä. Onnellisessa ministerissä Kronström sai rinnalleen Tauno Palon. Muissa osissa nähtiin mm. Suomisen perhe -elokuvan Sirkka Sipilän ja Lasse Pöysti.

Mainostoimistoon sijoittuvassa elokuvassa ministerin (Sven Relander) tyttären (Kronström) uskotaan olleen mainostoimiston piirtäjän (Palo) mallina alusvaatemainosta tehtäessä. Asiasta nousee skandaali, jota ministerin vihamiehet hyödyntävät. Kaiken kruunaa George de Godzinskyn säveltämä Katupoikien laulu, jonka Kronström esittää elokuvan aikana kahteen kertaan.

Onnellisen ministerin kuvauksesta vastasivat Kalle Peronkoski ja Armas Hirvonen. Peronkoski aloitti kuvauksen, mutta jatkosodan alettua hänet komennettiin tiedotuskomppaniaan, jolloin Hirvonen tuli elokuvan kuvaajaksi. Peronkoski oli jo kuvannut Särkän ohjaamat Tavaratalo Lapatossu & Vinskin, Kaivopuiston kauniin Reginan ja Suomisen perheen, kun taas Hirvonen oli Valentin Vaalan entinen vakiokuvaaja.

Birgit Kronström ja Tauno Palo elokuvassa Onnellinen ministeri. Kuva: VLMedia

Elokuvat valmistuvat

Kesän ulkokuvausten päätyttyä alkoivat Kaivopuistoon kauniin Reginan, Kulkurin valssin ja Suomisen perheen studiokuvaukset. Ensimmäisenä valmiiksi saatiin Kulkurin valssi, jonka viimeinen kuvauspäivä oli 22. joulukuuta. Suomisen perheen studiokuvaukset saatiin päätökseen tammikuun 24. päivänä 1941, samoihin aikoihin Kaivopuiston kauniin Reginan kanssa. Onnellista ministeriä sen sijaan kuvattiin vielä syksylläkin 1941.

Kulkurin valssin ja Kaivopuiston kauniin Reginan ollessa vielä tekeillä, Särkkä kertoi lehtihaastattelussa uskovansa ”tällaisen historiallisen romantiikan saavan kannatusta nykyisenä karuna ja kauhuntäyteisenä aikana”. Siinä hän osui enemmän oikeaan kuin ehkä uskalsi toivoakaan.

Ensimmäisenä elokuvateatterilevitykseen lähti Kulkurin valssi, tammikuun 19. päivänä. Elokuvasta otettiin kaksitoista esityskopiota, melkoinen määrä omana aikanaan, vaikka Suomessa oli tuolloin peräti 359 elokuvateatteria. Talvisodan seurauksena oli rajan taakse jäänyt vielä neljäkymmentä teatteria.

Kulkurin valssilla oli monien muiden SF-filmien tapaan Helsingissä kaksoisensi-ilta Bio-Biossa ja Rexissä. Kolmen esityskuukauden jälkeen elokuvan oli pelkästään pääkaupungissa nähnyt yli 300 000 katsojaa. Ennätyksellisen hyvä yleisömenestys jatkui: vuoden 1945 loppuun mennessä Kulkurin valssi oli saanut kaikkiaan 1 230 993 katsojaa, joista 198 773 näki elokuvan alennuslipun hinnalla. Kaikkien aikojen katsotuimpien kotimaisten elokuvien listalla Kulkurin valssi on toisella sijalla, edellään vain Edvin Laineen ohjaama ja Särkän tuottama Tuntematon sotilas (1955).

Tuotannon lisäksi myös elokuvan levityksestä vastanneelle SF:lle tilitettiin Kulkurin valssista 6 522 156 markan lipputulot, jotka nykyrahassa vastaavat 1,65 miljoonaa euroa rahanarvokertoimella laskettuna. Nykypäivänä vastaavalla katsojamäärällä keräisi yli kymmenen miljoonan euron lipputulot.

Onnellisen ministerin Birgit Kronström ja Tauno Palo. Kuva: VLMedia

Kulkurin valssi, kuten kaikki muutkin kotimaiset elokuvat ennen vuotta 1970, valmistui ilman valtion tukea. Menot oli pidettävä alhaalla tekemällä samanaikaisesti useita elokuvia ja lipputuloilla oli katettava menot. Näin tapahtui Kulkurin valssin kohdalla, sillä elokuvan tuotantokustannukset olivat vain 2 355 542 markkaa eli noin 600 000 nykyeuroa.

1940-luvun lopun Elokuva-aitassa Särkältä kysyttiin yhtiön parasta elokuvaa. ”Kriitiikin mielestä [Edvin Laineen] Ristikon varjossa, tappio 2 miljoonaa markkaa. Omasta mielestäni Kulkurin valssi: katsojamäärä tähän mennessä yli 2 miljoonaa henkeä”. Siinä missä sitaatti kuvaa Särkän tuottajapersoonaa, se on kuvaava myös katsojamäärän osalta, joka on toki saattanut vuoden 1945 jälkeen vielä kasvaa, mutta tuskin sentään yli 700 000 katsojalla.

Kulkurin valssi oli ehtinyt pyöriä teattereissa vain vajaat pari kuukautta, kun tuli Suomisen perheen ensi-illan aika maaliskuun 2. päivänä. Kulkurin valssin tavoin Suomisen perheestä otettiin kaksitoista esityskopiota, mutta Kulkurin valssin kaltaista menestystä siitä ei kuitenkaan tullut: vuoden 1945 loppuun mennessä se oli saanut vain 334 265 katsojaa, joista 81 777 näki elokuvan alennuslipun hinnalla. Katsojamäärä ei ollut huono, mutta se oli alle SF:n vuosien 1936–1941 elokuvien keskikatsojamäärän, joka oli peräti 445 000. Suomisen perheen tuotantokustannukset olivat tuntuvasti Kulkurin valssin omia pienemmät, 1 603 000 markkaa eli 400 000 nykyeuroa.

Ansa Ikonen ja Tauno Palo Kulkurin valssissa. Kuva: KAVI

Kulkurin valssi oli niin suuri menestys, että sen suosion syyksi katsottuja elementtejä hyödynnettiin kaikkien suurten suomalaisten filmiyhtiöiden elokuvissa seuraavien vuosikymmenien aikana. Särkkä itse ei kuitenkaan enää ohjannut vastaavanlaista kulkuritarinaa, vaikka 1800-luvun epookkien pariin vielä palasikin mm. elokuvilla Ballaadi (1944), Sylvi (1944), Katupeilin takana (1949) ja Waltari-filmatisoinnilla Tanssi yli hautojen (1950). Kulkurin valssi -laulun suomenkieliset sanat kirjoittanut J. Alfred Tanner oli sen verran Särkän mieleen, että hän tuotti 43-vuotiaana kuolleen kuplettilaulajan elämästä peräti kolme elokuvaa, Ville Salmisen ohjaamat Orpopojan valssi (1949), Tytön huivi (1951) ja Mitäs me taiteilijat (1953).

Kaivopuiston kauniin Reginan ensi-illan vuoro oli jo kuukauden päästä Suomisen perheestä, huhtikuun 6. päivänä noin kymmenellä esityskopiolla. Vuoden 1945 loppuun mennessä elokuva oli saanut komeat 683 315 katsojaa. Reginan tuotantoon upposi noin 1,65 miljoonaa markkaa eli 415 000 nykyeuroa. Kaivopuiston kauniin Reginan hyvä yleisömenestys johti siihen, että Särkkä osti Kaarina Kaarnalta myös Katariina ja Munkkiniemen kreivi -romaanin filmatisointioikeudet. Elokuva piti olla Yrjö Nortan ohjaama, mutta Norta sai lähtöpassit SF:ltä ja ohjaustyö siirtyi Ossi Elstelälle. Katariina ja Munkkiniemen kreivi oli sekin 1800-luvun Helsinkiin sijoittuva romanttinen tarina, pääosissa Regina Linnanheimo ja Leif Wager.

Onnellisen ministeri saatiin ensi-iltaan vasta 21. joulukuuta, jolloin Suomi oli jo mukana uudessa sodassa. Toisin kuin muista SF:n vuoden 1941 elokuvista, Onnellisesta ministeristä ei ole katsojalukuja saatavilla, mutta esityskertojen määrässä se oli vuoden parhaiden joukossa.

Onnellista ministeriä lukuun ottamatta kaikki Särkän vuoden 1941 ohjaustyöt lähtivät kiertämään maailmaa. Suomisen perhe nähtiin vain Yhdysvalloissa niillä alueilla, missä asusteli paljon suomalaisia, mutta Kulkurin valssi myytiin Ruotsiin, Tanskaan, Bulgariaan, Turkkiin ja Jugoslaviaan, Kaivopuiston kaunis Regina Bulgariaan, Ruotsiin ja Tanskaan. Kaivopuiston kaunis Regina nähtiin vuonna 1941 Venetsian filmifestivaaleilla, jossa se oli ehdolla parhaan ulkomaisen filmin palkinnon saajaksi. Suomeen tuo palkinto tuli vasta seuraavana vuonna Suomi-Filmin tuottamasta ja Wilho Ilmarin ohjaamasta Yli rajan -draamasta (1942); palkitsemista ohjaajakin piti myöhemmin vain ”aseveljeyden” osoituksena.

Kun Elokuva-aitta kysyi Särkältä 1940-luvun lopulla, mikä tekee mistäkin elokuvasta menestyksen, mestari vastasi: ”Se salaperäinen jokin, joka kulloinkin kykenee löytämään sytytyskohdan suuren yleisön 'elokuvahermoon'”. Tarkoittipa hän sitä tai ei, Särkkä tuli kuvailleeksi itseään.

Maire Suvanto Ilonanan toteutumatta jääneessä Pikku Ilona ja hänen karitsansa -filmatisoinnissa. Kuva: KAVI

Vuoden 1942 suunnitelmat

Särkän vuoden 1941 neljä elokuvaa eivät olleet vielä ehtineet ensi-iltaankaan, kun hän jo työsti seuraavan vuoden filmejään. Vuonna 1942 vuorossa oli yhdeksän filmiä, joista Särkkä itse ohjasi kolme. Kun Särkältä kysyttiin 1940-luvun lopulla hänen toistaiseksi toteutumattomasta toivestaan, hän vastasi: ”Että minäkin löytäisin taidon tulla toimeen vuosittain kahdella uudella elokuvalla! Nyt on pakko tehdä vähintään kahdeksan.”

Kaikki vuosien 1941–1942 suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Ensinnäkin Särkkä oli päättänyt tehdä jatkoa Suomisen perheelle ja ohjata itse Suomisen Ollin tempauksen, mutta tehtävä meni lopulta Orvo Saarikivelle, joka sitten ohjasi kolme seuraavaakin osaa. Särkän piti ohjata myös Urho Karhumäen Rantasuon sankarit -romaanin filmatisointi Rantasuon raatajat, mutta senkin hän antoi Saarikivelle. Särkkä itse palasi Suomisen perheen pariin vuonna 1959 Taas tapaamme Suomisen perheen -filmillä, joka jäi sarjan viimeiseksi osaksi.

Pitkälle olivat edenneet myös Mika Waltarin käsikirjoittaman Pikku Ilonan ja hänen karitsansa filmausaikeet. Särkkä oli päättänyt ohjata, pääosaan sotaorvoksi oli valittu Maire Suvanto ja mainoskuviakin otettiin. Syystä tai toisesta hanke kuitenkin pantiin jäihin, josta se nostettiin vasta 1950-luvun puolivälin jälkeen, jolloin Jorma Nortimo sai sen ohjata. Toteutumatta jäi myös Hallin Janne, jonka ilmeisesti Särkkä itse olisi ohjannut Reino Hirvisepän ja Aarne Haapakosken käsikirjoituksesta. Päänäyttelijätkin oli jo valittu: Tauno Palo ja Regina Linnanheimo. Aiheesta syntyi elokuva vuonna 1950 Roland af Hällströmin ohjaamana ja Fenno-Filmin tuottamana, pääosissa Helge Herala ja Eeva-Kaarina Volanen.

Lopulta Särkkä ohjasi vuoden 1942 tuotannoistaan Waltarin käsikirjoittaman Onni pyörii -musiikkidraaman, ruotsalaisten Ragnar Arvedsonin ja Börje Larssonin ...som en tjuv om nattenin (1940) uudelleenfilmatisoinnin Uuteen elämään -nimisenä moraalisena tarinana sekä ruotsalaisen Emil A. Lingheimin Kehnon sulhasen (1940) suomalaistetun uudelleenfilmatisoinnin August järjestää kaiken. Palo ja Linnanheimo nähtiin myös Onni pyörii -filmissä, kun taas Uuteen elämään -elokuvan tähtinä olivat Unto Salminen, Ansa Ikonen ja Aku Korhonen.

Pirkko Mannola ja Esko Salminen elokuvassa Tähtisumua (1961). Kuva: Finnkino

Kulkurin valssin uudelleenfilmatisoinnit

1950- ja 1960-lukujen vaihteessa Särkkä oli löytänyt SF:lle kaksi tuoretta kasvoa, Esko Salmisen ja Pirkko Mannolan, jotka nähtiin yhdessä useammassakin filmissä. Särkkä kaavaili jo Kulkurin valssin uudelleenfilmatisointiakin, pääosissa Salminen ja Mannola, mutta tämä hanke ei milloinkaan toteutunut, eikä Salmista siten nähtykään biologisen isänsä tunnetuimmassa roolissa.

Seuraavan kerran Kulkurin valssin uutta versiota suunniteltiin vuonna 1971. Kotimaisten elokuvien yleisönsuosio oli pohjalukemissa, uudenlaiset ”osallistuvat” elokuvat eivät tavoittaneet katsojia ja elokuva-alan sosialisointi oli alan ykköspuheenaihe. AC-Tuotannon Arno Carlstedt ja Fennada-Filmin Mauno Mäkelä keksivät tuottaa kumpikin tahoillaan uudet filmatisoinnit kahdesta vanhasta menestysaiheesta: Carlstedt osti oikeudet Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -romaaniin ja Mäkelä puolestaan Agapetuksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -romaaniin. Kumpikin oli filmattu aiemmin jo useampaankin otteeseen.

Samaan aikaan Tulipunakukan kanssa Carlstedt ilmoitti valmistelevansa Kulkurin valssin uudelleenfilmatisointia suomalais-puolalaisena yhteistuotantona. Käsikirjoituksen olivat laatineet Mika Waltarin tytär Satu Waltari ja tämän aviomies Esko Elstelä, Ossi Elstelän poika. Lehti-ilmoituksen mukaan uusi käsikirjoitus syntyi Ossi Elstelän vanhan käsikirjoituksen pohjalta, vaikka todellisuudessa Mika Waltari oli alkuperäisen filmin käsikirjoittaja.

AC-Tuotannon Kulkurin valssin pääosaan oli jo valittu virolaissyntyinen Bruno Oja, joka lopulta näyttelikin suomalaisessa elokuvassa, Lars G. Thelestamin Tuntemattomassa ystävässä (1978). Kulkurin valssissa häntä ei nähty, sillä Mikko Niskasen ohjaama Laulu tulipunaisesta kukasta (1971) ja Matti Kassilan Haluan rakastaa, Peter (1972) menivät niin huonosti, ettei AC-Tuotanto enää jatkanut elokuvien tuottajana.

Kauan ei ollut ehtinyt kulua AC-Tuotannon suunnitelmien kariutumisesta, kun vuonna 1975 ilmoitettiin Kulkurin valssin toisesta uudesta filmatisoinnista, jota Toivo ”Topias” Kauppinen ja Istvan Szintai käsikirjoittivat. Kauppinen oli hyvin tunnettu farssien kynäilijä, Särkän suosikkikäsikirjoittajia, Szintai puolestaan unkarilainen leikkaaja, joka oli tullut Suomeen Fennada-Filmin palvelukseen laatimaan Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla- ja Akseli ja Elina -elokuvista yhdistelmäversion. Tämäkään Kulkurin valssi ei lopulta toteutunut, eikä käsikirjoituskaan valmistunut.

 

Kulkurin valssi julkaistaan Blu-raylla lokakuussa 2016.

Anneli Sauli elokuvassa Hilja – maitotyttö (1953). KAVI.

Syitä siihen, miksi ensimmäinen suomalainen väreissä kuvattu näytelmäelokuva valmistui vasta vuonna 1956, on monia. Kyse oli kustannuksista, käytännön syistä (kotimaassa ei ollut värifilmilaboratorioita) kuin ehkä myöskin halukkuudesta ja osaamisesta. Värivoittoisen filmin aikakausi suomalaisessa elokuvassa alkoi vasta 1970-luvulla, siihen mennessä kotimaiset värielokuvat olivat enemmän tai vähemmän harvinaisia tapauksia.

Ensimmäiset suomalaiset lyhyet värifilmit kuvattiin 1930-luvun puolivälissä ja ensimmäinen värillinen mainosfilmi vuonna 1948. 1940-luvun lopulla väriä suomalaiseen elokuvaan toi kuvaaja Felix Forsmanin perustama mainoselokuvayhtiö Felix-Filmi, joka joutui aluksi hoitamaan värifilmiensä laborointityöt Belgiassa asti. Kun Suomi-Filmin tuottamaan ja Ilmari Unhon ohjaamaan mustavalkoiseen Sadan miekan mies -filmiin (1951) kuvattiin värillinen traileri, asialla lienee ollut juuri Forsman. Loistelias väritraileri löytyy elokuvan DVD-julkaisun lisämateriaaleista ja myös täältä.

Laulu tulipunaisesta kukasta vai Hilja – maitotyttö

Seuraava merkittävä askel kohti pitkää suomalaista värielokuvaa tapahtui vuoden 1953 paikkeilla. Oy Suomen Filmiteollisuuden (SF) johtaja Toivo "T. J." Särkkä oli viettänyt ohjaajan ominaisuudessa parin vuoden hiljaiselon ja oli nyt aikeissa tehdä paluun kameroiden taakse. Hän suunnitteli paluuelokuvakseen värifilmiä Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -klassikkoromaanista, jonka filmatisointioikeudet olivat kuitenkin tuolla hetkellä ruotsalaisten hallussa ja siten Särkän tavoittamattomissa. Suomalaissyntyinen Mauritz Stiller oli kuvannut Linnankosken romaanista ruotsalaisen mykkäfilmin vuonna 1919, ruotsalainen Per-Axel Branner teki aiheen ensimmäisen äänielokuvasovituksen vuonna 1934 ja vasta vuonna 1938 Teuvo Tulio ohjasi romaanista ensimmäisen suomalaisen elokuvaversion. Tulipunakukan ensimmäinen värifilmatisointi valmistui vuonna 1956, tietysti Ruotsissa ja suomalaissyntyisen Gustaf Molanderin ohjaamana. Aiheen ensimmäinen suomalainen värifilmatisointi oli Mikko Niskasen vuoden 1971 elokuvasovitus.

Koska Tulipunakukka ei ollut saatavilla, Särkkä otti filminsä aiheeksi Linnankosken novellin Hilja – maitotyttö. Kuvaaja Kalle Peronkosken kanssa hän suunnitteli aiheesta pitkää värifilmiä, mutta lopulta Särkkä muutti kustannussyistä mielensä –  kuitenkin vasta sen jälkeen, kun he olivat ehtineet kuvaamaan elokuvan trailerin väreissä. Tämä traileri on nykyään pölyttymässä jossakinpäin Yleisradion arkistossa, eikä sitä ole vieläkään luovutettu Kansalliselle audiovisuaaliselle instituutille, jonka kautta se voisi tulla halukkaiden katseltavaksi.

Mustavalkoinen Hilja – maitotyttö sai ensi-iltansa joulukuussa 1953 ja teki pääosaa näytelleestä Anneli Saulista tähden. Sauli oli sitä ennen nähty samana vuonna Armand Lohikosken Me tulemme taas -tukkilaiselokuvassa.

Yli merten ja mannerten

Yksi dokumentti ehti "pilata" SF:n ja Suomi-Filmin välisen kilpailun ensimmäisen pitkän suomalaisen värielokuvan valmistamisesta. Veronalennuskäyttöön tehtyjä lyhytelokuvia ohjannut ja tuottanut Erkki V. Oksanen aloitti vuonna 1952 kuvaamaan pitkää matkailuelokuvaa 16 mm:n levyiselle värifilmille, aikeinaan tuoda se teattereihin vuoden 1953 tammikuussa 35 mm:n formaattiin levennettynä. Rahojen loputtua Oksaksen avuksi lähti Fennada-Filmi Oy, jonka turvin hän sai viimeisteltyä elokuvan. Yli merten ja mannerten -nimen saanut dokumenttielokuva saapui teattereihin kuitenkin lopulta vasta 28. päivänä syyskuuta 1956, alle kaksi kuukautta ennen Juhaa. Vaikka kyse oli ensimmäisestä pitkästä suomalaisesta värielokuvasta, jäi sen yleisönsuosio varsin alhaiseksi.

Toinen varhainen kotimainen värifilmi oli Viljo Lampelan ohjaama ja tuottama Kiusausten vuori. SF:n palkkalistoilla 1930- ja 1940-luvuilla ollut Lampela tuotti oman debyyttiohjauksensa vuonna 1952, ja pari vuotta myöhemmin hän alkoi tehdä Kiusausten vuorta, josta oli tuleva ensimmäinen suomalainen väreissä kuvattu pitkä näytelmäelokuva. Touhussa oli kansainvälisyyttä: tarinan päähenkilöt olivat ulkomaalaisia, kuvauspaikkana oli Jerusalem, puhuttuna kielenä englanti, mutta näyttelijät tietysti kaikki suomalaisia. Naispääosassa nähtiin Lampelan vaimo Kaija Rahola, joka oli 1940-luvun filmitähtiä. Tuotantoa rasittivat talousongelmat, josta syystä vuoden 1954 aikana kuvatun elokuvan ensi-ilta siirtyi lopulta aina vuoteen 1960 saakka. Yleisömenestys ei ollut mainittava.

 

Aleksis Kiveä ja Juhani Ahoa

1950-luvun puoliväliin tultaessa molemmat maan suurimmat elokuvayhtiöt, SF ja Suomi-Fillmi, suunnittelivat omaa värifilmiään. Särkkä kaavaili nyt yhtiön ensimmäisen värielokuvan aiheeksi Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, filmin ohjaajaksi Edvin Lainetta ja Juhanin rooliin Veikko Sinisaloa. Suunnitelmat olivat pitkällä, mutta jälleen ne kariutuivat. Laine, joka oli itse näytellyt Juhanin roolin Wilho Ilmarin Seitsemässä veljeksessä (1939), pääsi tekemään ensimmäisen värielokuvansa vasta vuonna 1968, eikä hän sen jälkeen mustavalkofilmien pariin enää palannutkaan.

Seitsemän veljeksen sijaan Särkkä otti SF:n ensimmäisen värifilmin aiheeksi Juhani Ahon Juhan, klassikkoromaanin, joka sekin oli Tulipunakukan tavoin filmattu ensimmäisen kerran Ruotsissa Mauritz Stillerin ohjauksessa. Suomessa aiheesta oli ethty vain yksi filmatisointi Nyrki Tapiovaaran ohjaamana vuonna 1937. Ennen Tapiovaaraa tuotantoyhtiö Aho & Soldan oli houkutellut Valentin Vaalaa elokuvan ohjaajaksi, mutta Vaala lähtikin Suomi-Filmin palkkalistoille. Särkkä laati itse Juhan käsikirjoituksen ja ryhtyi myös sen ohjaajaksi.

Risto Orkon johtama Suomi-Filmi sen sijaan päätyi Kiven aiheeseen ensimmäisen värielokuvansa kohdalla. Seitsemän veljeksen sijaan Orko otti ohjelmaan Nummisuutarit, josta Erkki Karu oli ohjannut Suomi-Filmille mykkäfilmatisoinnin vuonna 1923 ja Wilho Ilmari äänielokuvan Suomen Filmiteollisuudelle vuonna 1938. Uuden värisovituksen ohjaajavalinta oli itsestäänselvyys: Valentin Vaala, yhtiön ehdoton ykkönen. Vaala laati elokuvan käsikirjoituksen yhdessä ohjaajakollega Ilmari Unhon ja Usko Kempin kanssa.

Niin SF:n  Juhan kuin Nummisuutarienkin ulkokuvat otettiin kesällä 1956. Särkällä oli kuvaajinaan Kauno Laine ja Osmo Harkimo, Vaalalla pitkäaikainen vakiokuvaajansa Eino Heino ja tämän "neuvonantajana" neuvostoliittolainen Viktor Masevitsh. Syynä tähän oli Suomi-Filmin ja Sovcolorin välinen sopimus, joka takasi Suomi-Filmille ilmaiset värifilmit ja laboroinnit Leningradissa vastineeksi Nummisuutarien Neuvostoliiton-levitysoikeuksista. Särkän Juha kuvattiin ilman tällaisia sopimuksia, värimateriaalina oli yhdysvaltalainen Eastmancolor, kuvausoptiikkana anamorfinen Agascope ja laborointityöt teetettiin Tukholmassa. Juhasta tuli siten myös ensimmäinen suomalainen laajakangaskuva. 

Juhan alkuperäinen juliste. KAVI.

Vaikka Juhaa ja Nummisuutareita kuvattiin samana kesänä, ehti Särkän filmi ensi-iltaan lähes kolme kuukautta Nummisuutareita aiemmin. Nopeana ja toimeliaana tuottaja-ohjaajana tunnetun Särkän Juha valloitti muutaman suuren kaupungin valkokankaat 9. päivänä marraskuuta 1956 kuuden esityskopion voimin ja ylsi lopulta vuoden 1956 tilastoissa katsotuimmaksi kotimaiseksi. Huolellisesti filminsä tehneen Vaalan Nummisuutarit laskettiin liikkeelle helmikuuta toisena päivänä vuonna 1957, mutta Juhan kuuden esityskopion sijaan Nummisuutareista otettiin kymmenen kopiota. Vaikka Nummisuutareillakin riitti kilpailijoita, oli se vuoden 1957 katsotuin kotimainen elokuva.

Normaalia mustavalkofilmiä tuntuvasti korkeammista tuotantokustannuksista huolimatta niin Särkän kuin Vaalankin filmit olivat nykypäivän budjetteihin nähden halpoja tuotantoja. Juha tuli maksamaan alle 870 000 nykyeuroa inflaatioon suhteutettuna, Nummisuutarit hieman yli 890 000 nykyeuroa. Toki molempien tuotantokustannukset pysyivät alhaalla, kun tuotantoyhtiön kiinteitä kuluja, esimerkiksi henkilökunnan kuukausipalkkoja, ei otettu elokuvien budjeteissa huomioon.

Juhan kolmessa suurimmassa roolissa nähtiin edustava otos suomalaisista elokuvanäyttelijöistä. Juhan rooliin valittiin 1930-luvun puolivälistä 1940-luvun alkupuolelle Suomen suosituimpiin miesnäyttelijöihin lukeutunut Eino Kaipainen, tuolloin jo 55-vuotias valkokankaan veteraani. Juhan rooli oli Kaipaisen ensimmäinen filmipääosa sitten Hannu Lemisen Ratavartijan kauniin Inkerin (1950) ja myös jäi hänen viimeiseksi pääosakseen. Naispääosaan Marjan rooliin tuli 23-vuotias Elina Pohjanpää, jolle Juha oli vasta yhdeksäs elokuva, mutta jo kuudes pääosa. Lemisen Amor hoi!:ssa (1950) ensiesiintymisensä valkokankaalla tehnyt Pohjanpää nähtiin heti seuraavaksi Unhon Kuisman ja Helinän (1951) naispääosassa. Shemeikaksi Särkkä valitsi Veikko Uusimäen, jonka aikaisemmista rooleista tunnetuimmat olivat Vuotuan Villen osa Jorma Nortimon hittikomediassa Rovaniemen markkinoilla (1951) ja Baranovin osa Edvin Laineen monumentaalisessa Tuntemattomassa sotilaassa (1955).

Elina Pohjanpää Marjana Juhassa. KAVI.

Vaalan Nummisuutarien näyttelijäkaarti oli varsin tuore: vaikka mukana oli tietysti vanhempiakin näyttelijöitä, eivät nämäkään olleet elokuvayleisölle erityisen tuttuja. Pääosassa Eskon roolissa nähtiin 24-vuotias Martti Kuningas, joka oli aiemmin vain vilahtanut valkokankaalla yhtenä sotilaista Tuntemattomassa sotilaassa. Topiaana nähty Lauri Leino oli jo 53-vuotias, mutta sai vasta nyt ensimmäisen varsinaisen elokuvaroolinsa. Nuoria niminäyttelijöitä edustivat Heidi Krohn Jaanana ja Helge Herala Mikko Vilkastuksena.

Toistakymmentä vuotta Nummisuutarien jälkeen Vaala kertoi eri lehtihaastatteluissa mielipiteitään värielokuvista. Hän kertoi olleensa värin suhteen yhtä epäluuloinen kuin äänielokuvaakin kohtaan. "Vähitellen kiinnostus [värifilmiä kohtaan] kuitenkin nousi, enkä nykyään voisi kuvitellakaan tekeväni mustavalkoista filmiä. Se on minusta kuivaa katsottavaa", Vaala laukoi. "Nykyisin teen melkein pelkästään värikuvia. Väri antaa paljon enemmän mahdollisuuksia, lisää tunnelmaa. Haluaisin nähdä esimerkiksi Ihmiset suviyössä väreissä, miten paljon vaikuttavampi se olisikaan".

Seppä (Oiva Luhtala) ja mylläri (Martti Kuningas) elokuvassa Nuori mylläri. KAVI.

Niskavuoren naisia ja Kulkurin masurkkaa

Fennada-Filmi oli SF:n ja Suomi-Filmin rinnalla yksi maan kolmesta tärkeimmästä elokuvavalmistamosta, joka oli jo mennyt tuotantotahdissa Suomi-Filmin ohi. Poiketen niin SF:n ensimmäisestä kuin Suomi-Filmin peräti neljästä ensimmäisestä värifilmistä, Fennadan ensimmäinen värielokuva pohjautui alkuperäiskäsikirjoitukseen. Erittäin tuottelias Aarne Tarkas laati anakronistisen Kulkurin valssi -tyyppisen käsikirjoituksen hulivilikreivistä, joka lähtee kulkuriksi ja tapaa matkallaan monia nuoria naisia. Kulkurin masurkka -nimen saanut filmi kuvattiin Suomi-Filmin tavoin Sovcolorin värein, ja Nummisuutarien väriasiantuntija Masevitsh vastasi samasta tehtävästä myös tässä filmissä. Elokuvan kuvaajana oli Esko Töyri.

Kulkurin masurkka valmistui 420 000 nykyeurolla, puolet halvemmalla kuin Juha ja Nummisuutarit. Yksi mahdollinen selitys tähän on Kulkurin masurkan huomattavasti helpommin toteutettavissa ollut aihe, joka ei esimerkiksi vaatinut yhtä pitkiä ja vaikeita kuvausmatkoja kuin Juha, eikä Tarkas ollut lainkaan niin tarkka ja hidas tekijä kuin Vaala. Kulkurin masurkka ei kuitenkaan Juhasta ja Nummisuutareista poiketen ollut ensi-iltavuotensa katsotuin elokuva, vaan tuotti Fennada-Filmin kirjanpidon mukaan 63 000 nykyeuron tappion. Niinpä Fennada-Filmin seuraavaa värielokuvaa, Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -epookkia (1968), saatiinkin odotella peräti kymmenen vuotta.

Teija Sopanen Ilonan roolissa Niskavuoren naisissa. KAVI.

Vuonna 1958 valmistunut Kulkurin masurkka sai kilpailijakseen kaksi muutakin kotimaista värifilmiä, Vaalan Suomi-Filmille ohjaamat Nuori mylläri -musiikkikomedian ja Niskavuoren naiset -draaman. Nuori mylläri oli ensimmäinen filmatisointi Maiju Lassilan samannimisestä näytelmästä ja ylipäätään vasta toinen Lassila-filmatisointi Tulitikkuja lainaamassa -hitin (1938) jälkeen. Niskavuoren naiset oli puolestaan sovitus Hella Wuolijoen tunnetusta näytelmästä, jonka ensimmäisen elokuvasovituksen Vaala itse oli ohjannut erittäin hyvällä menestyksellä vuonna 1938. Sittemmin Niskavuorelle oli palattu Vaalan ohjaamassa klassikossa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) ja Edvin Laineen elokuvissa Niskavuoren Heta (1952), Niskavuoren Aarne (1954) ja Niskavuori taistelee (1957). Vaalalle Niskavuoren naisten filmaaminen toistamiseen ei ollut aivan uusi kokemus: 1950-luvulla hän oli jo joutunut ohjaamaan uudet versiot Orkon Siltalan pehtoorista (1934), omasta Miehekkeestään (1936) ja tietysti Nummisuutareista.

Nuoren myllärin nimiroolissa nähtiin Nummisuutareista tuttu Martti Kuningas, josta Vaala oli kovaa kyytiä tekemässä suuren filmitähden, mutta niin vain Kuninkaan elokuvauralle tuli Nuoren myllärin jälkeen viidentoista vuoden tauko. Nuoren myllärin suurimman naisroolin näytteli missinä ja televisiotoimintaansa aloittaneen Yleisradion TV-kuuluttajana tunnettu Teija Sopanen, joka sai näytellä suuren Ilona Ahlgrenin roolin myös Niskavuoren naisissa. Niskavuoren naisten miespääosaan Aarneksi Vaala valitsi Erkki Viljoksen, joka näytteli miespääosat myös ohjaajan kahdessa aiemmassa uudelleenfilmatisoinnissa, elokuvissa Siltalan pehtoori (1953) ja Minä ja mieheni morsian (1955). Myös Viljoksen filmitähteys päättyi Vaalan ohjauksessa, Niskavuoren naisten jälkeen hän teki enää vain pari sivuroolia.

Sampo ja sen ainoa suomalainen näyttelijä, Urho Somersalmi Väinämöisenä. KAVI.

Vaala kuvasi vuoden 1958 elokuvansa melkoista tahtia: kesällä 1957 pantiin ensin purkkiin kokonaan kesällä ja luonnon helmassa tapahtuva Nuori mylläri, sen jälkeen kuvattiin pääosin talvisaikaan sijoittuvan Niskavuoren naisten kesäkuvat ja sitten jatkettiin Nuoren myllärin studiokuvauksilla. Nuoresta mylläristä tuli vuoden 1958 toiseksi katsotuin kotimainen Edvin Laineen Sven Tuuvan jälkeen, mutta tasokkuudestaan huolimatta Niskavuoren naiset ei mennyt läheskään niin hyvin kuin aiheen ensimmäinen filmatisointi. Siitä tuli kuitenkin ensimmäinen kotimainen värielokuva, joka palkittiin Jussilla. Palkinto tuli Emma Väänäsen roolityöstä Loviisana. Saman roolin näyttelemisestä hänet oli palkittu Jussilla jo yksitoista vuotta aiemmin elokuvasta Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä. 

Suomi-Filmin kolmas ja viimeinen värifilmi 1950-luvulla oli Aleksander Ptushkon ohjaama Sampo (1959), ensimmäinen ja tähän mennessä myöskin ainoa valkokankaalle tehty suuri Kalevala-filmatisointi. Neuvostoliittolaisen Mosfilmin pääasiassa rahoittama ja toteuttama elokuva oli pieniltä osin suomalaista yhteistuotantoa, vaikka se ei lopputuloksessa erityisemmin näkynytkään. Tuotantona se oli aivan toista maata kuin yksikään aiempi "kotimainen" elokuva: miljardin markan eli noin 25 miljoonan nykyeuron budjetti, monta kuvausmaata ja näyttelijöitä useista eri maista. Elokuvasta filmattiin samanaikaisesti peräti neljä eri versiota: venäjän- ja suomenkieliset versiot sekä anamorfisena laajakuvana että täyskuvana. Vahvasti venäläisvoittoisena elokuvana Sampo ei tavoittanut suomalaisia katsojia siinä määrin, että se olisi edes suomalaisten tuotantokustannustensa osalta päässyt voitolle. Myöhemmin Risto Orko kertoi Opetusministeriön luvanneen korvata elokuvasta mahdollisesti aiheutuvat tappiot, mutta lopulta jättäneen lupauksensa täyttämättä.

SF:n, Suomi-Filmin ja Fennadan jälkeen värifilmiin pääsi käsiksi Veikko Itkonen.

Sammon kanssa samana vuonna valmistui toista ääripäätä edustanut kotimainen värielokuva, erittäin halvalla tehty Virtaset ja Lahtiset -komedia, jonka toteutus muistutti television tilannekomediasarjaa. Tuottaja Veikko Itkonen otti yhtiönsä ensimmäisen värifilmin aiheeksi Leena Härmän tuoreen samannimisen näytelmän, jonka hän uskoi menevän yleisöön paremmin kuin yhtiön edellinen elokuva, Jack Witikan ohjaama alkoholistidraama Mies tältä tähdeltä (1958), joka voitti kolme Jussia. Witikka sai ohjata myös Virtaset ja Lahtiset, eikä hän vaivautunut laatimaan Härmän näytelmästä varsinaista elokuvakäsikirjoitusta, vaan teki filminsä suoraan näytelmän pohjalta.

Eastmancolorin värifilmille kuvatun elokuvan kuvaajaksi Itkonen palkkasi brittiläisen Robert Huken. Englantilaisten kanssa työskentely ei ollut Witikalle uutta, olihan hän aikanaan käynyt Englannissa opiskelemassa ja saanut itsensä Michael Powellin tuottamaan esikoisohjauksensa Aila – Pohjolan tyttären (1951). Virtasten ja Lahtisten kuvaaja Huke kuvasi myöhemmin muutamia suurten Hollywood-tähtien filmejä: Sotahullun (1962) pääosassa nähtiin Steve McQueen ja Under Milk Woodin (1972) tähtinä Richard Burton, Elizabeth Taylor ja Peter O'Toole.

Sampoon verrattuna Virtaset ja Lahtiset oli kengännauhabudjetin työ, mutta niin vain se meni yleisöön paremmin kuin kallis neuvostoliittolais-suomalainen kilpailijansa. Virtaset ja Lahtiset oli myöskin ensimmäinen pitkä elokuva, jonka laborointityöt tehtiin Suomi-Filmin vastaperustetussa värifilmilaboratoriossa.

Vuonna 1959 valmistui myös Valkoisen peuran (1952) ohjanneen Erik Blombergin viimeinen pitkä elokuva, Hääyö. Ruotsalais-puolalais-suomalaisena yhteistuotantona tehty elokuva kuvattiin suomalaisen Blombergin johdolla Puolassa ja filmin pääosissa nähtiin kaksi ruotsalaista, Harriet Andersson ja Folke Sundqvist. Ingmar Bergmanin Kesä Monikan kanssa -filmin (1953) pääosan näytellyt Andersson oli jo tuolloin suuri nimi eurooppalaisessa elokuvassa, mutta Hääyöstä se ei tehnyt menestystä. Tuotantokustannuksiltaan Hääyö oli toiseksi kallein suomalaisfilmi siihen mennessä nykyrahassa lähes kolmen miljoonan euron budjetillaan, mutta Sammon tapaan Hääyökin valmistui pääosin ulkomaisella rahoituksella. Hääyön suomalainen ensi-ilta oli vasta vuonna 1962, eikä siitä tullut menestystä täälläkään.

Pirkko Mannola ja Esko Salminen Toivelauluissa. KAVI.

Musikaaleja

Jo mainitun Kiusausten vuoren lisäksi vuoden 1960 aikana ensi-iltaan tuli myös Jack Witikan ohjaama ja Veikko Itkosen tuottama värifilmi Iloinen Linnanmäki, joka oli käytännössä vain Linnanmäen huvipuiston väreissä kuvattu pitkä mainos. Siinä ohjaajan tuleva vaimo Tea Ista ja muutamat muut seikkailevat pitkin helsinkiläistä huvipuistoa hyvin olemattoman juonen merkeissä. Tällä kertaa filmin kuvauksesta vastasi uutiskuvaajan ja yhden pitkän filmin kokemuksella Itkonen itse, Virtasten ja Lahtisten tapaan Eastmancolorin väreissä. Myös Iloisen Linnanmäen laborointityöt tehtiin Suomi-Filmillä, jonka värifilmilaboratorio oli Kansallisfilmografian mukaan silloin vielä niin kehittymätön, ettei Iloisessa Linnanmäessä voitu käyttää esimerkiksi lainkaan ristikuvia. Elokuvan huono yleisömenestys päätti Itkosen ja Witikan yhteistyön, Witikka meni Suomi-Filmille ohjaamaan hienon Pikku Pietarin pihan (1961) ja lähti sen jälkeen pysyvästi teatteriin, kun taas Itkonen tuotti vielä muutaman filmin ja muutti sen jälkeen ulkomaille.

Suomen Filmiteollisuudelle mm. Kauniin Veeran eli ballaadin Saimaalta (1950), Pekka Puupään (1953) ja Lentävän kalakukon (1953) ohjanneen Ville Salmisen tie oli vienyt takaisin SF:lle useamman Fennada-Filmillä vietetyn vuoden jälkeen. Fennadalla Salminen oli yltänyt uransa parhaimpaan tulokseen fantastisella Evakolla (1956), mutta pian SF:lle palattuaan hän joutui jälleen ohjaamaan Reino Helismaan käsikirjoittamia musiikkikomedioita. Yks' tavallinen Virtanen (1959) ja Kaks tavallista Lahtista (1960) saivat vuonna 1961 seurakseen Toivelauluja-nimisen musikaalin, jossa on vain lukuisia laulu- ja tanssinumeroita, jotka kaikki on kuvattu SF:n studiossa. Pääparina nähtiin Esko Salminen ja Pirkko Mannola, jotka tekivät samana vuonna myös Aarne Tarkaksen komediat Tähtisumua ja Tyttö ja hattu.

Salmisen uralle Toivelauluja merkitsi sekä ensimmäistä värifilmiä että viimeistä elokuvaohjausta. Odotettua kehnompi yleisömenestys ei tähän kai ollut pääsyynä, vaan myöskin Salmiselle tarjottujen käsikirjoitusten taso. Tasan 30 pitkää elokuvaa kattanut ura päättyi tylsään filmiin.

Toisaalla, Suomi-Filmin talossa, Valentin Vaala ryhtyi ohjaamaan Usko Kempin kynäilemää Nuoruus vauhdissa -nimistä "kesäkeittoa", jossa Lasse Liemola ja Laila Kinnunen näyttelevät Helsingissä seikkailevia nuoria rakastavaisia aina välillä laulellen. Reijo Lås ja Yrjö Aaltonen kuvasivat filmin Sovcolorin väreissä, mutta kun kaikki muu filmissä oli aikaansa pahasti jäljessä, nykyaikainen värikuvaus oikein korosti filmin vanhkantaisuutta. Sen verran heikosti filmi yleisöön meni, että uran toinen filmipääosa jäi myös Liemolan viimeiseksi ja Kinnunenkin nähtiin enää vain yhdessä filmissä, josta enemmän hieman myöhempänä. Vaala puolestaan sai ohjata tämän jälkeen enää vain yhden elokuvan, uransa 44. pitkän filmin Totuus on armoton (1963), joka oli jälleen mustavalkoinen. Pitkien filmin teon jälkeen Vaala teki eläkepäiviin saakka tilauselokuvia, tietysti väreissä.

Mauno Kuusisto ja Tamara Lund elokuvassa Kun tuomi kukkii KAVI.

Ennen kuin SF:n tuotantotoiminta loppui vuonna 1963, ehdittiin Särkän tallissa tehdä vielä kaksi värielokuvaa. Hyvän yleisömenestyksen saanut Kertokaa se hänelle (1961) oli laulaja Mauno Kuusiston omaan elämään pohjautunut draama, jossa Kuusisto itse näytteli ja lauloi superhittinsä, jonka mukaan itse elokuvakin nimettiin. Ohjaajana debytoinut Åke Lindman sai ohjata myös toisen Kuusisto-elokuvan, Eastmancolorin väreissä kuvatun Kun tuomi kukkii -romanssin (1962), jossa Kuusiston vastanäyttelijänä nähtiin Tamara Lund. Kuusisto ja Lund lauleskelevat kesäisessä, menneen ajan Suomessa, ilman sen erikoisempaa juonta. Edellistä filmiä heikompi yleisömenestys johti siihen, ettei Kuusisto päässytkään näyttelemään enää kolmannessa filmissä, jollaiseksi suunniteltiin suurta historiallista draamaa Balkanin santaan haudatuista pojista. Hilja – maitotytön kuvannut Kalle Peronkoski sen sijaan pääsi Kun tuomi kukkii -elokuvan kohdalla vihdoinkin kuvaamaan pitkän filmin väreissä.

Särkkä itse ohjasi viimeisenä elokuvanaan värifilmin, ranskalaisnäytelmään pohjautuvan Ihanan seikkailun (1962), joka oli kuvaava päätös Särkän ohjaajauralle: menneseen aikaan sijoittuva pieni romanttinen tarina, kuten hänen suurimmat menestyselokuvansakin. Juhan tapaan myös Ihana seikkailu oli filmattu ruotsissa Mauritz Stillerin ja Per-Axel Brannerin ohjauksessa. Särkän 49. ohjaustyön kuvasi Olavi Tuomi Eastmancolorin väreissä ja pääosan näytteli Särkän senhetkinen suosikki, Pirkko Mannola.

Siinä missä vuoden 1962 värifilmeistä Kun tuomi kukkii ja Ihana seikkailu edustivat menneen loppua, Yö vai päivä oli vahva merkki uuden aikakauden alusta. Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta ohjasivat yhdessä Filminorin tuottaman kesäisen draamafilmin, jonka naispääosaan he saivat monista SF:n ja Fennadan filmeistä tutun Elina Salon. Noin 460 000 nykyeurolla tuotettu Eastmancolor-elokuva ei ollut yleisömenestys, mutta oli kuitenkin alku molempien ohjaajiensa menestyksekkäille urille filmintekijöinä.

Muutamia studiokauden varhaisia värifilmejä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin elokuvat ostanut Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on restaroitunut Nummisuutarit, Nuoren myllärin sekä Sammon. Mainituista elokuvista KAVI:n omistuksessa ovat myös Juha, Toivelauluja, Nuoruus vauhdissa, Kun tuomi kukkii ja Ihana seikkailu.

Elina Salo ja Eino Krohn elokuvassa Yö vai päivä. VLMedia.

Pienyrittäjät asialla

Yö vai päivä oli jo ainakin tietyssä mielessä uutta aaltoa, mutta termin suomalaiseen elokuvaan tuonut Maunu Kurkvaara oli ensimmäinen pientuottaja, joka kykeni tekemään useita värifilmejä. Ensimmäiset pitkät filminsä Kurkvaara oli tehnyt jo 1950-luvun puolivälissä, mutta kun hän vuonna 1963 vielä perusti oman värifilmilaboratorionsa, saattoi hän alkaa tehdä "yhden miehen elokuviaan" väreissä. Ensimmäisenä näistä valmistui Meren juhlat (1963), päätösosa Kurkvaaran nuorista kaupunkilaisista kertovaan trilogiaan, jonka ensimmäiset osat Rakas... (1961) ja Yksityisalue (1962) oli kuvattu mustavalkoisena. Vielä samana vuonna Meren juhlien kanssa teattereihin tuli Kurkvaaran huomattavasti kaupallisempi työ, iskelmäelokuva Lauantaileikit (1963), jonka henkilöohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi Kurkvaara palkkasi aiemminkin iskelmäfilmien parissa työskennelleen Aarre Elon. Filmin ykköstähdeksi kiinnitettiin Laila Kinnunen.

Noin 230 000 nykyeurolla tuotettu Lauantaileikit jäi Elonetin mukaan 115 000 nykyeuron verran tappiolle, ja tästä syystä Kurkvaara teki neljä seuraavaa elokuvaansa mustavalkoisena, koska se oli Kurkvaara-Filmin omasta värifilmilaboratoriosta huolimatta tuntuvasti edullisempaa. Värifilmin pariin Kurkvaara palasi 1960-luvun loppupuolella. Suurisuuntaisimpana suomalaisena värielokuvana mainostettu Tänään olet täällä (1966) oli kuitenkin Kurkvaaran tuttuun tyyliin tehty varsin edullisesti, reilusti alle 300 000 eurolla, mutta tappiota kertyi silti 165 000 euroa. Myös 215 000 eurolla tuotettu Rottasota (1968) oli raskaasti tappiollinen, peräti 160 000 euron verran pakkasen puolelle jääneenä. Näiden jälkeen Kurkvaara teki väreissä vielä Punatukan (1969) ja huonosti menneen Kujanjuoksun (1971), jota seurasi yli kymmenen vuoden tauko.

1960-luvun puolivälistä alkaen kotimaisia värifilmejä alkoi ilmestyä yhä enemmän, mutta vasta vuonna 1979 kaikki vuoden kotimaiset elokuvat olivat värielokuvia. 1960-luvun suurvärielokuva oli Fennada-Filmin tuottama ja Edvin Laineen ohjaama Täällä Pohjantähden alla (1968), jota seurasi saman yhtiön tuottama ja Matti Kassilan ohjaama Vodkaa, komisario Palmu (1969). Aikansa mittapuulla kallis oli myös Åke Lindmanin ja Palmer Thompsonin ohjaama suomalais-yhdysvaltalainen yhteistuotanto Juokse kuin varas (1964), jonka budjetti vastaa nykyrahassa yli 900 000 euroa.

Jörn Donner aloitti värifilmien teon Mustaa valkoisella -hitillään (1968), jota seuranneet Sixtynine 69 (1969), Naisenkuvia (1970) ja Anna (1970) olivat myös värielokuvia. Sen sijaan Spede Pasanen teki pitkään mustavalkoisia elokuvia. Vuosina 1964–1980 Pasanen tuotti kaksikymmentä elokuvaa, joista vain kolme oli värielokuvia ja yksi osittain värifilmi. Ere Kokkosen ohjaaman Leikkikalugangsterin (1969) loppupuoli on kuvattu väreissä, kun Kokkonen ja Pasanen kokeilivat värifilmin tekoa käytännössä. Samana vuonna valmistunut Pohjan tähteet kuvattiin kokonaan väreissä, mutta Pasasen tuotantoyhtiön seuraava värifilmi nähtiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Kaikki tässä kappaleessa mainitut elokuvat kuvattiin Eastmancolorin filmille.

Pitkät värielokuvat 1956–1975 (vähintään 60 min)

VUOSI	ELOKUVA	OHJAUS	TUOTANTO	VÄRIMENETELMÄ
1956	Yli merten ja mannerten [dok]	Erkki V. Oksanen	Fennada-Filmi Oy	Eastmancolor
1956	Juha	Toivo Särkkä	Suomen Filmiteollisuus	Eastmancolor
1957	Nummisuutarit	Valentin Vaala	Suomi-Filmi Oy	Sovcolor
1958	Kulkurin masurkka	Aarne Tarkas	Fennada-Filmi Oy	Sovcolor
1958	Nuori mylläri	Valentin Vaala	Suomi-Filmi Oy	Sovcolor
1958	Niskavuoren naiset	Valentin Vaala	Suomi Filmi Oy	Sovcolor
1959	Sampo	Aleksander Ptushko	Suomi-Filmi Oy Mosfilm	Sovcolor
1959	Virtaset ja Lahtiset	Jack Witikka	Veikko Itkonen Oy	Eastmancolor
1959	Hääyö [Suomeen 1962]	Erik Blomberg	Allotria Filmi Oy P.P. Film Polski Nordisk Tonefilm	Eastmancolor
1960	Kiusausten vuori	Viljo Lampela	VL Production	Eastmancolor
1960	Iloinen Linnanmäki	Jack Witikka	Veikko Itkonen Oy	Eastmancolor
1961	Nuoruus vauhdissa	Valentin Vaala	Suomi-Filmi Oy	Sovcolor
1961	Toivelauluja	Ville Salminen	Suomen Filmiteollisuus	Eastmancolor
1962	Kun tuomi kukkii	Åke Lindman	Suomen Filmiteollisuus	Eastmancolor
1962	Yö vai päivä	Risto Jarva Jaakko Pakkasvirta	Filminor Oy	Eastmancolor
1962	Ihana seikkailu	Toivo Särkkä	Suomen Filmiteollisuus	Eastmancolor
1963	Meren juhlat	Maunu Kurkvaara	Kurkvaara-Filmi Oy	Eastmancolor
1963	Lauantaileikit	Maunu Kurkvaara Aarre Elo	Kurkvaara-Filmi Oy	Eastmancolor
1964	Juokse kuin varas	Åke Lindman Palmer Thompson	Veikko Laihanen Oy VP Productions S.A.	Eastmancolor
1966	Tänään olet täällä	Maunu Kurkvaara	Kurkvaara-Filmi Oy	Eastmancolor
1968	Mustaa valkoisella	Jörn Donner	FJ-Filmi Oy Jörn Donner Productions Oy	Eastmancolor
1968	Rottasota	Maunu Kurkvaara	Kurkvaara-Filmi Oy	Eastmancolor
1968	Punahilkka	Maunu Kurkvaara	Kurkvaara-Filmi Oy	Eastmancolor
1968	Vain neljä kertaa	Aito Mäkinen Virke Lehtinen	Filmiryhmä Oy	Eastmancolor
1969	Leikkikalugangsteri [mv/väri]	Ere Kokkonen	Filmituotanto Spede Pasanen Oy	Eastmancolor
1969	Vodkaa, komisario Palmu	Matti Kassila	Fennada-Filmi Oy	Eastmancolor
1969	Sixtynine 69	Jörn Donner	FJ-Filmi Oy Jörn Donner Productions Oy Omega Film Ab	Eastmancolor
1969	Punatukka	Maunu Kurkvaara	Kurkvaara-Filmi Oy	Eastmancolor
1969	Pohjantähteet	Ere Kokkonen	Filmituotanto Spede Pasanen Oy	Eastmancolor
1970	Naisenkuvia	Jörn Donner	FJ-Filmi Oy Jörn Donner Productions Oy	Eastmancolor
1970	Muurahaispolku	Aito Mäkinen Virke Lehtinen	Filmiryhmä Oy	Eastmancolor
1970	Bensaa suonissa	Risto Jarva	Filminor Oy FJ-Filmi Oy	Eastmancolor
1970	Anna	Jörn Donner	FJ-Filmi Oy Jörn Donner Productions Oy Stockholm Film Ab	Eastmancolor
1970	Narrien illat	Tapio Suominen	Markfilmi Ky Pentti Lintonen & kumppanit	Eastmancolor
1970	Akseli ja Elina	Edvin Laine	Fennada-Filmi Oy	Eastmancolor
1971	Kujanjuoksu	Maunu Kurkvaara	Kurkvaara-Filmi Oy	Eastmancolor
1971	Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin	Matti Kassila	Fennada-Filmi Oy	Eastmancolor
1971	Laulu tulipunaisesta kukasta	Mikko Niskanen	AC-Tuotanto	Eastmancolor
1972	Hellyys	Jörn Donner	Jörn Donner Productions Oy	Eastmancolor
1972	Haluan rakastaa, Peter	Matti Kassila	AC-Tuotanto Adams Filmi Oy	Eastmancolor
1972	Sensuela	Teuvo Tulio	Teuvo Tulio	Eastmancolor
1972	Lampaansyöjät	Seppo Huunonen	Filmi-Ässä Oy	Eastmancolor
1973	Pohjantähti	Edvin Laine	Fennada-Filmi Oy	Eastmancolor
1973	Mommilan veriteot 1917	Jotaarkka Pennane	Jörn Donner Productions Oy	Eastmancolor
1973	Meiltähän tämä käy	Matti Kassila	Fennada-Filmi Oy	Eastmancolor
1973	Maa on syntinen laulu	Rauni Mollberg	RM-Tuotanto Ky	Eastmancolor
1973	Krapula	Jörn Donner	Jörn Donner Productions Oy	Eastmancolor
1973	Herra Huu – Jestapa jepulis penikat sipuliks	Jaakko Talaskivi	Suomen elokuvaosuuskunta	Eastmancolor
1975	Kesän maku	Asko Tolonen	Filmi-Jatta Oy	Eastmancolor
1975	Mies, joka ei osannut sanoa EI	Risto Jarva	Filminor Oy	Fujicolor
1975	Rakastunut rampa	Esko Favén	Filmisyndikaatti Ilkka Lehtonen Ky	Eastmancolor

Vuoden 1975 jälkeen valmistuneet pitkät mustavalkoiset elokuvat

VUOSI	ELOKUVA	OHJAUS	TUOTANTO
1976	Lottovoittaja UKK Turhapuro	Ere Kokkonen	Filmituotanto Spede Pasanen Oy
1977	Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon	Ere Kokkonen	Filmituotanto Spede Pasanen Oy
1978	Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy	Ere Kokkonen	Filmituotanto Spede Pasanen Oy
1985	Calamari Union	Aki Kaurismäki	Villealfa Filmproductions Oy
1987	Hamlet liikemaailmassa	Aki Kaurismäki	Villealfa Filmproductions Oy
1992	Boheemielämää	Aki Kaurismäki	Sputnik Oy
1994	Pidä huivista kiinni, Tatjana	Aki Kaurismäki	Sputnik Oy
1993	Ripa ruostuu	Christian Lindblad	Villealfa Filmproductions Oy LR Film Productions Oy
1993	Hysteria	Pekka Karjalainen	Fantasiafilmi Oy
1993	Isä meidän	Veikko Aaltonen	Villealfa Filmproductions Oy
1997	Palkkasoturi	Anssi Mänttäri	Reppufilmi Oy
1999	Armon aika	Jaakko Pyhälä	Filminor Oy
1999	Juha	Aki Kaurismäki	Sputnik Oy
2013	Betoniyö	Pirjo Honkasalo	Oy Bufo Ab
2016	Hymyilevä mies	Juho Kuosmanen	Oy Elokuvaosakeyhtiö Aamu Ab

Tammelan puutaloja vuonna 1966. KAVI.

1960-luvun puoliväliin mennessä lähes kaikki studioaikakauden elokuvaohjaajat oli siirretty muihin tehtäviin, vain Edvin Laine, Matti Kassila, Aarne Tarkas, Åke Lindman, Teuvo Tulio ja Mikko Niskanen saattoivat jatkaa uraansa pitkien filmien ohjaajina. Heistäkin Tarkas ja Tulio tekivät enää vain yhden filmin.

Valentin Vaala, suomalaisen elokuvan suurmies, teki viimeisen pitkän näytelmäelokuvansa vuonna 1963; sen jälkeen hän vietti aikaansa Suomi-Filmi Oy:n tilauselokuvaosastolla. Armand Lohikoski oli puolestaan ohjannut Suomen Filmiteollisuudelle yksitoista Pekka ja Pätkä -filmiä sekä useita muitakin aiheita.

Vuonna 1966 Tampereen kaupunki tilasi Suomi-Filmiltä dokumenttielokuvan Tampereen kadonneista rakennuksista, kaupunginosista ja elinympäristöstä. Syksyllä 1966 ja keväällä 1967 kuvattu 17-minuuttinen värifilmi ehti taltioida Amurin, Tammelan ja Kaakinmaan puutalomiljööt, ennen kuin nekin tuhottiin.

Yleinen sauna Amurissa. KAVI.

Katoavaa Tamperetta -nimisestä tilauselokuvasta tuli Ihmiset suviyössä- ja Pekka Puupää kesälaitumilla -elokuvien ohjaajien ensimmäinen yhteistyö. 58-vuotias Vaala vastasi ohjauksesta ja tiettävästi myös leikkauksesta, kun taas 55-vuotias Lohikoski laati dokumentin käsikirjoituksen yhdessä Usko Kempin kanssa. Vaala ja Lohikoski työskentelivät myöhemmin yhdessä vielä M/S Finlandia -dokumentin (1968) parissa.

Katoavan Tampereen selostajana kuullaan Matti Oravistoa, joka teki unohtumattoman pääosaroolin Vaalan Ihmiset suviyössä -filmissä.

Tammelan puutaloidylliä. KAVI.

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti vuokraa Katoavaa Tamperetta- ym. vanhoja kaupunki- ja maakuntadokumentteja yrityksille ja yhteisöille (puhelinvaihde 0295 338 000).

Katso Katoavaa Tamperetta -filmi Elonetistä