Glory Leppänen, Suomen ensimmäinen naispuolinen elokuvaohjaaja, Onnenpotkun kuvauksissa vuonna 1936. Kuva: KAVI

Suomen ensimmäinen naispuolinen elokuvaohjaaja debytoi 80 vuotta sitten. Glory Leppäsen ohjaama Onnenpotku esitetään Yle TV1:llä torstaina 14.7. klo 13:25.

Suomi-Filmin ja myöhemmin myös Suomen Filmiteollisuuden (SF) perustaneen Erkki Karun ennenaikainen kuolema aivokalvontulehdukseen joulukuussa 1935 oli ikävä, mutta erittäin merkittävä käännekohta suomalaisen elokuvan historiassa. Karun kuolema pakotti Suomen Filmiteollisuudessa osakkaana olleen pankinjohtaja Toivo Jalmari Särkän astumaan yhtiökumppaninsa saappaisiin ja ottamaan filmiyhtiö johdettavakseen. Muutamassa vuodessa SF kasvoi yhden ohjaajan yhtiöstä ennennäkemättömän suureksi suomalaiseksi elokuvatuottamoksi, jolle ei ole vertaista löytynyt.

Karun kuoleman seurauksena sai ensimmäinen suomalainen naispuolinen elokuvaohjaaja töitä. Ennen kuolemaansa Karu käsikirjoitti yhdessä Ensio ”Valentin” Rislakin kanssa Onnenpotku-nimistä modernia komediaa, jonka pohjana oli ilman täkäläistä levitystä jäänyt ruotsalaisfilmi Uppsagd (1934). Karu maksoi Upssagdin tuotantoyhtiölle uudelleenfilmatisointioikeuksista 29 275 markkaa ja lisäksi Rislakille käsikirjoitustyöstä 10 000 markkaa. Onnenpotkusta oli tulossa Karun ohjaama elokuva yhtiön kaikkien aiempien tuotantojen tapaan, mutta lopulta se olikin Suomen ensimmäisen naispuolisen elokuvaohjaajan onnenpotku.

 

Onnenpotkun kuvauksissa. Leppänen istuu kameran vieressä, kuvaaja Eino Kari kameran takana, Kalle Peronkoski lyö klaffia ja Toivo Palomurto ja Jorma Nortimo näyttelevät. Kuva: KAVI

 

Glory Leppänen ohjaajaksi

Suomen Filmiteollisuuden johtotehtävät hoidettavakseen ottanut Särkkä debytoi itse ohjaajana jo vuoden 1936 aikana, mutta ei kuitenkaan halunnut ryhtyä ohjaajaksi vielä Onnenpotkulla. Särkällä ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta elokuvanteosta, jopa vähemmän kuin Kansallisteatterissa näytelleellä Glory Leppäsellä (o.s. Renvall). Senaattori Heikki Renvallin ja oopperalaulaja Aino Acktén tytär oli sentään näytellyt neljässä elokuvassa, ensin avustajana Anna-Liisassa (1922) ja Suursalon häissä (1924), myöhemmin vielä varsinaiset roolit lyhytelokuvassa Runoilija muuttaa (1927) ja pitkässä elokuvassa Rovastin häämatkat (1931). Kaikki elokuvat olivat Suomi-Filmin ja Erkki Karun tuotantoa, Runoilija muuttaa jopa hänen ohjaamansa.

Kukaan ei ole keksinyt selvää syytä siihen, miksi Särkkä päätyi valitsemaan Leppäsen ensimmäisen tuotantonsa ohjaajaksi. Leppänen oli yksi Suomen ensimmäisistä naispuolisista teatteriohjaajista, hänellä oli myös kokemusta näyttelemisestä ja teatterin johtamisesta. Teatteri-ihmisten käyttäminen elokuvien ohjaajana ei ollut lainkaan tavatonta; ilman minkäänlaista teatteritaustaa elokuvan palvelukseen tulleita ohjaajia ei juurikaan ollut. Sen sijaan naisia ei suomalaisten filmien ohjaajana ollut nähty, vaikka naiset olivat kyllä päässeet näyttelemisen lisäksi useisiin erilaisiin tehtäviin elokuvayhtiöissä. Ohjaajiksi, käsikirjoittajiksi saati lavastajiksi, leikkaajiksi tai kuvaajiksi heillä ei ollut asiaa.

Glory Leppäsellä oli kuitenkin jotain sellaista, mitä Särkkä arvosti: kansainvälisyyttä. Pariisissa syntynyt 35-vuotias Leppänen oli käynyt Wienissä Max Reinhardtin pitämän vuoden mittaisen ohjaajaseminaarin vuonna 1933. Reinhardt oli teatterimies henkeen ja vereen, mutta teki myös muutamia elokuvia. Niistä merkittävin, William Dieterlen kanssa ohjattu William Shakespearen Kesäyön unelma (1935), nähtiin Suomessa marraskuussa 1935 ja oli varmasti Särkälläkin tuoreessa muistissa Onnenpotkun ohjaajaa valittaessa vuodenvaihteen tienoilla.

Kuvaaja Eino Kari ja ohjaaja Leppänen. Kuvaaja: KAVI

Ennen Onnenpotkun kuvausten aloittamista Särkkä lähetti Leppäsen Ruotsin Råsundaan seuraamaan Gustaf Molanderin ohjaaman Intermezzon (1936) kuvauksia. Suomalaissyntyisen Molanderin elokuvasta tuli pääosaa näytelleen Ingrid Bergmanin menolippu Hollywoodiin, jossa hän näytteli saman filmin uudelleenfilmatisoinnissa vuonna 1934.

Elokuvan ensi-illan aikaan Leppänen kertoi Elokuva-aitta-lehdelle olleensa jo pitkään kiinnostunut elokuvanteosta. ”Näin ollen en voinut vastustaa sitä tarjousta, jonka SF minulle teki, vaan otin ohjaajan tehtävän vastaan täysin tietoisena siitä riskistä, mikä filmiohjaajalla elokuvan onnistumisesta on”, hän totesi. Leppäsestä tuli kuitenkin samanlainen ”elokuvaohjaaja” kuin monista muistakin teatterintekijöistä: hänen tehtävänään oli näyttelijöiden ohjaaminen, kuvaaja ja leikkaaja vastasivat elokuvallisesta puolesta. ”Ajatella, ne [kuvat] tosiaankin oikein liikkuvat”, Leppäsen kerrotaan todenneen ihastuneena ensimmäisiä otoksia katsellessaan. ”En tietenkään tiennyt hatin tattia filmitekniikasta. Pari kertaa olin kyllä ollut mukana kotimaisissa alkuaikojen filmeissä, siinä kaikki”, Leppänen itse totesi myöhemmin.

Leppäsellä oli apunaan kaksi kovan luokan ammattilaista, kuvaaja Eino Kari ja äänittäjä-leikkaaja Yrjö Norta. Mykkäelokuvan kaudella aloittanut Kari oli arvostettu, mutta hiljainen mies, joka hallitsi niin kuvaamisen kuin leikkaamisenkin ja omistipa vielä filmilaboratorionkin. Lankonsa Erkki Karun ohjauksessa ensimmäiset filminsä kuvannut Kari sai johdatella monia muitakin teatterintekijöitä filmiohjaamisen pariin, mutta ennen kaikkea hän oli kuvannut kaikki SF:n siihenastiset elokuvat ja oli siten itsestään selvä valinta Onnenpotkun kuvaajaksi. Norta oli puolestaan luonut pohjan suomalaiselle äänielokuvalle ja tunsi elokuvan teknisen puolen hyvin.

Helppoa ei silti Leppäselläkään ollut. Myöhemmin hän kommentoi elokuvan kuvauksia ja arvosteli kokemattomien näyttelijöiden ohjaamista. ”Ester Toivonen oli juuri valittu Miss Euroopaksi. Särkkä määräsi hänet Onnenpotkun pääosaan ja Toivo Palomurron hänen vastanäyttelijäkseen. Molemmat olivat amatöörejä. Sitä paitsi he ujostelivat kauheasti rakkauskohtauksissa ja olivat hirveän kankeita. Käskin heidän 'vähän harjoitella nurkan takana', mutta Ester Toivonen valitti: 'Mutta kun minä en rakastu!' Mutta he yrittivät urheasti ja olivat kovin miellyttäviä. Ja hauskaa meillä oli filmatessamme Fredrikinkadun varrella olevassa entisessä punatiilisessä kasarmissa.” Toivonen, jota Leppänen nimitti amatööriksi, oli ollut jo mukana Karun elokuvissa Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934) ja Syntipukki (1935). Palomurto oli puolestaan säveltänyt musiikin kahteen mykkäfilmiin ja näytellyt Karun Roinilan talossa (1935). Sen sijaan elokuvassa Mairen kilpakosijaa näytellyt Jorma Nortimo oli ensimmäistä kertaa mukana filminteossa, mutta hänellä olikin teatteritausta.

Toivo Palomurto, Ester Toivonen, Yrjö Tuominen ja Aku Korhonen Onnenpotkussa. Kuva: KAVI

Käsikirjoituksesta elokuvaksi kolmessa kuukaudessa

Onnenpotku kuvattiin pääasiassa SF:n uudessa studiossa Fredrikinkatu 54:ssä. Ensimmäiset kuvat otettiin tammikuun 12. päivänä, vain hieman yli kuukausi Karun kuoleman jälkeen, ja kuvaukset saatiin päätökseen maaliskuun 9. päivänä. Elokuvan mahtavaa tuotantotahtia kuvaa hyvin se, että ensi-iltansa elokuva sai jo maaliskuun 21. päivänä. Kuvausten päättymisestä ehti kulua ensi-iltaan alle kaksi viikkoa, jona aikana oli hoidettava laborointi, leikattava elokuva ja teetettävä seitsemän esityskopiotakin.

Tuotantotahdista päätellen Onnenpotku eteni ongelmitta kohti ensi-iltaa, joka sekin oli menestys. Suomalainen elokuvayleisö ei lainkaan karsastanut ensimmäistä naisohjaajan tuotosta, joskaan eivät myöskään rientäneet sitä pelkästään siksi katsomaan. Elokuvalle kertyi 407 826 katsojaa, joista alennuslippulaisten osuus oli 85 143. Vuoden kolmesta SF-elokuvasta se oli toiseksi katsotuin Särkän ja Nortan Pohjalaisten jälkeen. Rahaakin tuli: 706 745 markalla tuotettu elokuva keräsi 2 870 807 markan lipputulot, josta myös levittäjänä toimineen SF:n osuus oli 1 533 152 markkaa. Nykyrahassa tuotantokustannukset vastaavat 275 000 euroa, bruttolipputulot 1 120 000 euroa ja nettolipputulot 600 000 euroa.

Onnenpotkun menestyksestä – ja kieltämättä hyvin aikaa kestäneestä modernimmasta toteutustavasta – huolimatta Leppäsen elokuvaura päättyi Onnenpotkuun. Elämäkerrassaan hän kertoi tämän olleen hänen oma päätöksensä: "[Kansallisteatterin johtaja] Arvi Kivimaa oli kerran välittänyt minulle maisteri Särkän puolesta ehdotuksen, [ettenkö] kokonaan antautuisi filmin palvelukseen ohjaajana. Olin vastannut, että koska olin kouluttanut itseni teatteriohjaajaksi, tahdoin nyt ensin kokeilla voimiani valitsemallani alalla, johon olin uhrannut niin paljon aikaa ja varoja. Mutta nyt [Onnenpotkun kohdalla] päätin yrittää filmin ohjausta lystin päiten".

Suomen Filmiteollisuuden 29-vuotisessa ja 238 elokuvan mittaisessa historiassa Leppänen on yksi kahdesta ohjaajasta, jotka eivät ohjanneet enää toista filmiä SF:lle tai kenellekään muulle. Se toinen oli Ansa Ikonen, josta tuli historian toinen suomalainen naisohjaaja Mika Waltarin käsikirjoittamalla Nainen on valttia -komedialla (1944).

Pitkän uran teatterin parissa tehnyt Leppänen kuoli 77-vuotiaana lokakuun 26. päivänä 1979.

 

Kaisu Leppänen ja Ester Toivonen. Kohtaus on kuvattu Lasipalatsissa HOK:n myymälässä. Kuva: KAVI

Moderni romanttinen komedia

80-vuotiaaksi komediaelokuvaksi Onnenpotku on kestänyt aikaa harvinaisen hyvin ja eroaa edukseen useista muista oman aikansa kotimaisista elokuvista. Tarinassa on runsaasti nykypäivään soveltuvia elementtejä: Ester Toivosen näyttelemä tehtailijan tytär on sanavalmis, itsenäinen ja oman kantansa tietävä nuori nainen, jota miehet eivät kuitenkaan tästä syystä tuppuuttele, hänelle ei naureskella eikä häntä myöskään vähätellä. Maire on rakastunut nuoreen insinööriin, Reinoon (Palomurto), joka on juuri valmistunut, mutta jäänyt vaille työtä maassa vallitsevan laman takia. Ilman töitä on myös Reinon uusi tuttu Jussi (Aku Korhonen), hauska ja mukava mies, joka mainostaa käyneensä elämän kovaa koulua ja heittää ilmoille yhden antisemitistisen vitsinkin. Työttömyytensä ja köyhyytensä takia Reino ei ole valmis naimaan Mairea, joka puolestaan ei rahasta välitä, toisin kuin isänsä. Isälle (Yrjö Tuominen) mieleinen vävypoika olisi kiero nousukas (Jorma Nortimo), mutta ei sentään Mairea ahdisteleva saita ja viimeisen päälle itserakas pikkujohtaja (Kaarlo Kartio).

Ero Onnenpotkun ja saman työryhmän, tosin Karun ohjauksessa, edellisvuonna tekemän Syntipukin välillä on valtava. Syntipukki oli huono elokuva jo valmistuessaan, mutta yli 80 vuotta myöhemmin se vasta onkin ankeaa katseltavaa teatraalisine roolisuorituksineen, kankeine kuvauksineen ja erittäin vaatimattomine lavasteineen (joiden vastapainona on tosin autenttisia kuvia Stockmannin tavaratalosta). Vaikka Onnenpotkukin tapahtuu pääasiassa sisätiloissa, siinä on vaihtelun vuoksi muutamia ulkokuvia sekä ennen kaikkea lennokas rytmi ja laadukas visuaalinen toteutus. Koominen vire pysyy yllä koko elokuvan ajan, ja elokuvan roolisuoritukset ovat vähemmän teatraalisia, vaikka päänäyttelijät olivat verrattain kokemattomia ja ohjaajalla oli vahva teatteritausta.

Onnenpotku esitetään Yle TV1:llä torstaina 14.7. klo 13:25. Elokuvaa ei ole julkaistu DVD:llä.

 

Naiset suomalaisten pitkien näytelmäelokuvien ohjaajana

Vähintään 60 minuuttia pitkät, kaupallisessa levityksessä olleet näytelmäelokuvat, jotka ovat tilastointikelpoisia.

OHJAAJA	ESIKOISELOKUVA
Glory Leppänen	Onnenpotku (1936)
Ansa Ikonen	Nainen on valttia (1944)
Kyllikki Forssell	Kolmiapila (1953) episodielokuva, yhdessä Roland af Hällströmin ja Esko Töyrin kanssa
Ritva Arvelo	Kultainen vasikka (1961)
Leena Salokangas	Tunteita (1966) episodielokuva, yhdessä Kalevi Kortteen, Jaakko Talaskiven ja Asko Tolosen kanssa
Eija-Elina Bergholm	Marja pieni! (1972)
Katariina Lahti Riitta Rautoma	Antti Puuhaara (1976) yhdessä Heikki Partasen kanssa
Riitta Nelimarkka	Seitsemän veljestä (1979) yhdessä Jaakko Seeckin kanssa
Pirjo Honkasalo	Kainuu 39 (1979) yhdessä Pekka Lehdon kanssa
Tuija-Maija Niskanen	Avskedet – jäähyväiset (1982)
Päivi Hartzell Liisa Helminen	Kuningas, jolla ei ollut sydäntä (1982)
Raili Rusto	Uppo-Nalle (1991)
Kaisa Rastimo	Suolaista ja makeaa (1995)
Pia Tikka	Yemanján tyttäret (1995)
Auli Mantila	Neitoperho (1997)
Taru Mäkelä	Pikkusisar (1999)
Saara Saarela	Kuningas Hidas (2000)
Anastasia Lapsui	Seitsemän laulua tundralta (2000) yhdessä Markku Lehmuskallion kanssa
Kaija Juurikkala	Kyytiä Moosekselle (2001)
Lenka Hellstedt	Minä ja Morrison (2001)
Mariko Härkönen	Turilas & Jäärä (2001) yhdessä Ismo Virtasen kanssa
Johanna Vuoksenmaa	Nousukausi (2003)
Minna Virtanen	Levottomat 3 (2004)
Riina Hyytiä	Keisarin salaisuus (2006)
Saara Cantell	Unna ja Nuuk (2006)
Mari Rantasila	Risto Räppääjä (2008)
Hanna Maylett	Erottamattomat (2008)
Maria Lindberg	Muumi ja vaarallinen juhannus (2008)
Zaida Bergroth	Skavabölen pojat (2009)
Marja Pyykkö	Sisko tahtoisin jäädä (2010)
Ulrika Bengts	Iris (2011)
Roosa Toivonen	Avain Italiaan (2011)
Maarit Lalli	Kohta 18 (2012)
Essi Mitronen Anna Peräaho	Käräjävuorentie (2012)
Inari Niemi	Kesäkaverit (2014)
Hanna Hemilä	Muumit Rivieralla (2014) yhdessä Xavier Picardin kanssa
Elina Knihtilä Minna Haapkylä	Ruotsalainen hetki (2014) yhdessä Teemu Kaskilan, Hannu-Pekka Björkmanin, Tommi Korpelan ja Mark Lwoffin kanssa
Marjut Komulainen	Me Rosvolat (2015)
Tiina Lymi	Äkkilähtö (2016)
Selma Vilhunen	Tyttö nimeltä Varpu (2016)
Alli Haapasalo	Syysprinssi (2016)

 Lähteet: Kansallisfilmografia, Elonet.fi

Matti Kassilan mestariteos Komisario Palmun erehdys (1960) julkaistaan 4K-restauroituna Blu-ray-tallenteena lokakuun 28. päivänä. Samana päivänä julkaistaan myös kolme muuta suomalaisen elokuvan klassikkoa Blu-raylla teräväpiirtoformaatissa. Sen kunniaksi, jo hyvissä ajoin, esittelemme muutamia kuvia kunkin elokuvan kuvauksista. Ensimmäisenä vuorossa on Kassilan suuri taidonnäyte.

Kaikki kuvien oikeudet: Kansallinen audiovisuaalinen instituutti / SF

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Lukuharjoituksissa. Elina Pohjanpää näyttelee Irma Vanteen roolin.

Elokuvan lukuharjoituksissa.

Lukuharjoituksissa Uljas Kandolin oli vielä näyttelemässä Kokin roolia.

Rygseckin kartanon oleskeluhuone SF:n studioon lavastettuna.

Rygseckin kartanon oleskeluhuonetta.

Rygseckin kartanon oleskeluhuonetta.

Elokuvan kuvauksista SF:n studiolla, Elina Pohjanpää Irman roolissa.

Rygseckin uima-allasosastoa lavastetaan. Lavastaja Aarre Koivisto seisoo vasemmalla.

Lavastaja Aarre Koivisto valmiin lavastuksen äärellä.

Rygseckin kartanon uima-allasta täytetään.

Monikamerakuvausta kohtauksessa, jossa Alli Rygseck (Aino Mantsas) pyörtyy. Kuvaaja Olavi Tuomi lippalakki päässä, ohjaaja Matti Kassila kyykyssä.

Ohjaaja Matti Kassila kädet lantiollaan ja kuvaaja Olavi Tuomi selin kameraan.

Elokuvan kutsuvierasensi-illassa paikalla olivat mm. tuottaja T. J. Särkkä, kirjailija Mika Waltari, ohjaaja Matti Kassila ja päänäyttelijä Joel Rinne.

Hannes Häyrinen ja Ritva Arvelo Radio tekee murron -elokuvan pääparina. Kuva: VLMedia

Matti Kassila, 92, on voittanut seitsemän Jussi-palkintoa, mutta aivan ensimmäinen ohjaus-Jussi Radio tekee murron -läpimurtoelokuvasta (1951) oli vähällä jäädä saamatta.

Jussit vielä tuolloin jakaneen Elokuvajournalistit ry:n jäsenet joutuivat äänestämään ohjaajakategorian voittajasta peräti neljä kertaa. Ehdokkaina olivat Suomen Filmiteollisuudelle Radio tekee murron -filminsä ohjannut 27-vuotias Kassila ja 42-vuotias Valentin Vaala, joka oli  ohjannut Suomi-Filmille Mika Waltarin Gabriel, tule takaisin -näytelmän filmatisoinnin. Molemmat elokuvat olivat yleisö- ja arvostelumenestyksiä, mutta Kassila edusti uutta ohjaajapolvea ja Vaala oli jo mykkäelokuvan aikaan aloittanut veteraani. Ikäeroa heillä oli kuitenkin vain viisitoista vuotta.

Kassila oli debytoinut ohjaajana Aaltoska orkaniseeraa -komedialla (1949), jonka varsinaisena ohjaajana kreditoitiin vain Edvin Laine. Sen lisäksi Kassila oli ohjannut jo elokuvat Isäntä soittaa hanuria (1949), Professori Masa (1949), Maija löytää sävelen (1950) ja Lakeuksien lukko (1951). Professori Masan pääosissa nähtiin tähtipari Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka Vaala ensimmäisen kerran pani samaan filmiin elokuvassaan Kaikki rakastavat (1935).

Elokuvaohjaajan uransa 19 vuoden ikäisenä vuonna 1929 aloittaneelle Vaalalle Gabriel, tule takaisin oli jo 32. pitkän elokuvan ohjaustyö.

Uljas Kandolin, Heikki Savolainen ja Hannes Häyrinen elokuvassa Radio tekee murron. Kuva: VLMedia

Vaala ja Kassila tunsivat toisensa jo ennen molempien elokuville suotuisaksi osoittautunutta Jussi-gaalaa. Ennen ohjaajauraansa Kassila työskenteli kuvaussihteerinä ja järjestäjänä Vaalan klassikkofilmissä Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) ja apulaisjärjestäjänä Maaret – tunturien tytössä (1947).

Jussi-palkintoäänestyksestä ja sen tuloksista kertovassa Elokuva-aitta-lehdessä (23/1951) mainitaan, miten Kassilan ja Vaalan äänet jakautuivat tasan peräti neljällä äänestyskierroksella.  Lehden mukaan palkinto päätettiin lopulta antaa Kassilalle, koska hän ei ollut aiemmin voittanut Jussia, kun taas Vaalalla niitä oli jo kolme, kaksi ohjauksesta ja yksi käsikirjoituksesta. Kuitenkin kävi niin, että Kassila sai heti samassa Jussi-gaalassa toisenkin palkinnon, sillä hänet ja Aarne Tarkas palkittiin Radio tekee murron -filmin käsikirjoituksesta.

Lokakuun 1950 ja lokakuun 1951 välisenä aikana ensi-iltansa saaneiden elokuvien Jussit jaettiin Aulangolla 19. marraskuuta 1951. Kassilan Radio tekee murron voitti mainittujen ohjaus- ja käsikirjoituspalkintojen lisäksi Hannes Häyrisen miespääosasta, Vaalan elokuva Emma Väänäsen naispääosasta, Salli Karunan naissivuosasta ja Tapio ”Roy” Vilpposen lavastuksesta.

Vuoden 1951 Jussi-gaalan jälkeen Kassila ja Vaala jatkoivat työskentelyään eri firmojen palveluksessa, mutta kumpikin pysyi nyt palkitun filmin jalanjäljillä. Kassila lähti Tarkaksen ja Osmo Harkimon kanssa perustamaan Junior-Filmiä, joka tuotti yhdessä Teuvo Tulion kanssa Radio tekee murron -elokuvalle jatko-osan, joka sai nimen Radio tulee hulluksi (1952). Vaala puolestaan pysyi Suomi-Filmillä, mutta ohjasi elokuvan Waltarin toisesta näytelmästä. Omena putoaa (1952) palkittiinkin seuraavassa Jussi-gaalassa ohjaus-Jussilla, joka oli Vaalan kolmas ja viimeinen. Aiemmin hän voitti ohjaus-Jussit yhteisesti Dynamiittitytöstä (1944) ja Linnaisten vihreästä kamarista (1945) sekä oman Jussinsa Loviisa – Niskavuoren nuoresta emännästä (1946). Lisäksi Vaala ja Lea Joutseno saivat Jussin Vaalan ohjaaman Ihmiset suviyössä -elokuvan (1948) käsikirjoituksesta.

Kassila puolestaan voitti vielä viisi Jussia. Toisen ohjaus-Jussinsa hän sai yhteisesti elokuvista Sininen viikko (1954) ja Tyttö kuunsillalta (1953), kolmannen yhteisesti elokuvista Isän vanha ja uusi (1955) ja Hilmanpäivät (1954) sekä neljännen Elokuusta (1956). Lisäksi Kassila palkittiin käsikirjoitus-Jussilla Punaisesta viivasta (1959) ja Waltari-filmatisoinnista Kaasua, komisario Palmu! (1961).

Radio tekee murron -elokuvan ensi-illasta tuli huhtikuun 6. päivänä 2016 kuluneeksi 65 vuotta. Radio tekee murron ja Radio tulee hulluksi on julkaistu DVD:llä, Vaalan Gabriel, tule takaisin- ja Omena putoaa -elokuvat eivät sen sijaan ole vieläkään saapuneet DVD:lle.

Särkän vuoden 1941 ohjaustyöt.

Erkki Karun vuonna 1934 perustamasta ja T. J. Särkän vuodesta 1936 lähtien johtamasta Suomen Filmiteollisuudesta, tutummin SF:stä, tuli Suomen elokuvahistorian suurin valmistamo. Alle kolmessakymmenessä vuodessa yhtiö tuotti noin 250 pitkää elokuvaa. Kuhunkin vuoteen mahtui hyviä teoksia, mutta laatu ja kysyntä kohtasivat toisensa kaikkein parhaiten vuonna 1941.

Nimenomaan Särkän ja SF:n ansiosta vuotta 1941 voi pitää suomalaisena vastineena Hollywoodin vuodelle 1939: se oli kaikkien aikojen elokuvavuosi. Kaikkein eniten tähän vaikuttivat Särkän tuottamat ja hänen myös itsensä ohjaamat elokuvat Kulkurin valssi, Kaivopuiston kaunis Regina, Suomisen perhe ja Onnellinen ministeri.

Särkkä ryhtyi elokuvaohjaajaksi vuonna 1936, mutta vuoden 1939 loppuun mennessä hän oli ohjannut jo kolmetoista elokuvaa. Samassa ajassa hän oli tuottanut kaikkiaan 22 filmiä. Suomen joutuminen mukaan toiseen maailmansotaan toi epätietouden myös elokuvatuotantoon, eikä talvisodan aikana tehty ensimmäistäkään filmiä. Särkkäkin vietti talvisodan ajan Ruotsissa, jossa hän oli liikematkalla sodan syttyessä. Kun välirauha koitti, Särkkä matkasi Suomeen ja pani SF:llä pystyyn ennennäkemättömän tuotantotahdin.

Vuonna 1940 ensi-iltansa sai kahdeksan SF:n elokuvaa, joista SF-Paraatin piti tulla ensi-iltaan jo vuoden 1939 puolella, mutta sota muutti suunnitelmat. Vuosina 1936–1939 SF:llä oli vain neljä ohjaajaa, työpari Särkkä ja Yrjö Norta sekä Wilho Ilmari ja Jorma Nortimo. Vuosina 1940–1941 mukaan tulivat Ossi Elstelä ja Hannu Leminen. Jo vuodesta 1937 lähtien SF:llä kuvattiin kesän aikana useita elokuvia useammalla eri kuvausryhmällä.

”Tällä hetkellä on minulla henkilökohtaisesti ohjattavana samanaikaisesti kolme elokuvaa”, Särkkä kertoi Elokuva-aitalle vuonna 1940. Hän oli ottanut omaan vuoden 1940 filmausohjelmaansa peräti kolme uutuutta, joskin hän vuoden 1940 aikana kuvasi vielä kahta muutakin elokuvaa. Filmejä valmistui, vaikka talvisodan seurauksena maassa kärsittiin akuutista materiaalipulasta.

Regina Linnanheimo ja Tauno Palo elokuvassa Kaivopuiston kaunis Regina. Kuva: VLMedia

Kaivopuiston kaunis Regina

Särkän kuvauskesä 1940 alkoi Runon kuninkaalla ja muuttolinnulla, 1800-luvun epookilla, joka kertoi J. L. Runebergistä ja tämän salarakkaasta. Elokuvan piti valmistua jo vuoden 1939 puolella, mutta Särkkä otti viimeiset kuvat kuitenkin vasta kesällä 1940. Vuoden 1940 ohjelmistoon ehti myös Tavaratalo Lapatossu & Vinski, vuonna 1937 alkaneen Lapatossu-trilogian viimeinen osa, jonka Särkkä kuvasi niin ikään kesän 1940 aikana.

Niistä Särkän neljästä elokuvasta, jotka saivat ensi-iltansa vuoden 1941 aikana, ensimmäisenä kuvausvaiheeseen pääsi Kaivopuiston kaunis Regina. 1850-luvun Helsingissä tapahtuva suomalainen muunnelma Tuhkimosta oli juuri sellaista tsaarin ajan epookkia ja romantiikkaa, jollaista Särkkä rakasti. Hänen onnekseen sitä rakasti myös maksava yleisö.

Kaivopuiston kauniin Reginan pohjana oli Tuulikki Kallion romaani Kaivopuiston kaunis Elsa, jonka filmatisointioikeuksia kirjailija tarjosi ensin Suomi-Filmi Oy:n Risto Orkolle. Vaikka Orko olikin tuottanut myös epookkielokuvia, idea 1850-luvun Helsingin lavastamisesta ei häntä innostanut. ”Helsinki on noista päivistä jo niin perusteellisesti muuttunut, että tarvittaisiin erittäin suuria lavastus- ja ym. järjestelyjä, ennen kuin kuvauksia voitaisiin edes ajatella”, Orko kirjoitti vastauskirjeessään kirjailijalle.

Tuulikki Kallio -nimen takaa löytyi helsinkiläinen Kaarina Kaarna, elokuvaohjaaja ja -tuottaja Kalle Kaarnan puoliso. Kalle Kaarna oli tehnyt muutaman ison epookkielokuvan ja jopa myynyt Seitsemän veljeksen elokuvakäsikirjoituksen Särkälle, mutta syystä tai toisesta rouva Kaarna ei halunnut Särkän tietävän hänen todellista henkilöllisyyttään. Kaarna kävi kirjeenvaihtonsa Särkän kanssa Tornion postin kautta ja Tuulikki Kallion nimellä.

Kaarnaa ei käsikirjoitusvaiheessa tarvittu, vaan Särkkä laati itse elokuvakäsikirjoituksen. Tarinan päärooleihin köyhäksi kauniiksi tytöksi ja Chevalier-kaartin komeaksi upseeriksi Särkkä valitsi Regina Linnanheimon ja Tauno Palon. Kaksikko oli nähty yhdessä jo muutamissa filmeissä, mm. Särkän ja Nortan ohjaamassa suurmenestyksessä Helmikuun manifesti (1939). Kumpikin oli Suomen kansalle erittäin tuttu, niin yhdessä kuin erikseenkin.

Tauno Palo ja Regina Linnanheimo elokuvassa Kaivopuiston kaunis Regina. Kuva: VLMedia

Tuotantovaiheessa Särkkä kuvaili Kaivopuiston kaunista Reginaa historialliseksi huvinäytelmäksi, jonka ”tapahtumat on sijoitettu iloiseen Helsinkiin, silloin kun Ullanlinnan kylpylä eli loistokauttaan”. Särkkä jatkoi toteamalla romanttisten ainesten olevan tämänkin filmin päätekijöinä: ”Sankaritar saa vilistellä paljain jaloin Kaivopuiston kallioita, uida Kruunuvuoren selän poikki ihailijaansa pakoon ja tanssia sirossa puvussaan Kaivohuoneen loistavan juhlayleisön mukana”, hän kuvaili. Elokuvassa oli jalkojen lisäksi muutakin paljasta, mutta alastonkohtauksessa Linnanheimolla oli sijaisnäyttelijänä Helen Mardi, pikkuroolien näyttelijä.

Orkon pelko lavastustyön vaikeudesta ei ollut suinkaan aiheeton. Särkkä otti elokuvan lavastajaksi täystyöllistetyn Hannu Lemisen, joka hänkin piti sitä erittäin vaikeana ja suuritöisenä. ”Siinä tarvitaan autenttisia sisäkuvia [1850-luvulta], joita tuskin Helsingin vanhimmissakaan kodeissa sellaisinaan on olemassa. Rakennelmien laatijan on pakko kaivautua kirjallisuuteen saadakseen sieltä osviittoja työlleen. Mutta sitten, kun tyyliseikat on selvitetty, alkavat tekniset pulmat. Vai mitä sanotte siitä, että Reginaan pitäisi sommitella esimerkiksi viime vuosisadalla käytössä olleen huvijahdin salonki”, Leminen kyseli tuotantoyhtiön omassa SF-Uutiset-mainoslehdessä.

Kaivopuiston kauniin Reginan lisäksi Leminen piirsi vuoden 1940 aikana lavasteet myös Kulkurin valssiin, johon tarvittiin 42 eri lavastenäkymää, sekä Suomisen perheeseen, Onnelliseen ministeriin ja omaan debyyttiohjaukseensa Täysosumaan. Kaivopuiston kauniissa Reginassa nähtävän kartanon sisätilat oli nekin lavastettava studioon, mutta ulkokuoresta kävi Pyhäniemen kartano Hollolassa.

Kun elokuvaa kuvattiin Ullanlinnassa, paikalle sattui aamukävelyllään ollut sotamarsalkka Mannerheim, joka katseli hetken tuttuun Chevalier-kaartin univormuun pukeutunutta Paloa ja jatkoi sitten matkaansa. Palo oli kuulemma niin järkyttynyt sotamarsalkan näkemisestä, ettei kyennyt jatkamaan kuvauksia enää sinä päivänä.

Suomisen perhe koolla: Yrjö Tuominen, Sirkka Sipilä, Elsa Turakainen, Maire Suvanto, Lasse Pöysti ja Siiri Angerkoski. Kuva: KAVI

Suomisen perhe

Kaivopuiston kauniin Reginan ulkokuvien valmistumisen jälkeen Särkkä ohjasi ulkokuvat Tavaratalo Lapatossu & Vinskiin (1940). Elokuun ensimmäisenä päivänä 1940 kuvausvuoroon tuli Suomisen perhe, jota filmattiin paljolti Särkän huvilalla Marjaniemessä. Sinne palattiin vielä useina kesinä kuvaamaan filmin jatko-osia.

Suomisen perhe oli innolla odotettu ja etukäteen hyvin markkinoitu filmatisointi radion suositusta kuunnelmasarjasta, joka oli alkanut vuonna 1938 ja jatkui peräti kahdentoista vuoden ajan. Kuten itse kuunnelmasarjakin, myös elokuvan käsikirjoitus oli Tuttu Paristo -kaksikon, eli Elsa Soinin ja Seere Salmisen, käsialaa.

Radionkuuntelijat olivat tottuneet kuulemaan Suomisen perheen Olli-poikana ja Pipsa-tyttönä Arvo ja Irja Kuuslaa, kolmikymppistä avioparia, jotka olivat tuntuvasti liian vanhoja näyttelemään ala-asteikäisiä lapsia myös valkokankaalla. Molemmat saivat kuitenkin elokuvasta töitä: Arvo Kuusla näytteli sivuroolin ja toimi elokuvan järjestäjänä, Irja Kuusla pääsi vain avustajaksi yhteen kohtaukseen.

Unto Salminen ja Sirkka Sipilä. Kuva: KAVI

Ollin ja Pipsan roolien esittäjiä haettiin lehti-ilmoituksilla, joihin tuli yli 250 vastausta. Lopulta tehtävät menivät 14-vuotiaalle Lasse Pöystille ja kymmenvuotiaalle Maire Suvannolle. Suvanto oli ennen Suomisen perhettä ehtinyt esiintyä radiossa Markus-sedän löytönä, kun taas Pöystillä oli vähemmän kokemusta. Pöysti lupasi ostaa filmistä saamillaan rahoilla uuden puvun ja postimerkkialbumin.

Kuvausten aikaan elokuvan nuoret tähdet kertoivat, ettei heitä filmaus pelota, vaan ensi-ilta. ”Lassekin sanoo, että hän ottaa sinne mukaan kahdet suojalaput, yhdet silmien ja toiset korvien eteen”, Suvanto kertoi lehtihaastattelijalle.

Ollin ja Pipsan isää näyttelevä Yrjö Tuominen kertoi nuorten näyttelijätovereiden kanssa näyttelemisen olevan suoranainen nautinto. ”[Suvanto] on suorastaan jo 'vanha tekijä'. Hän huomaa itse omat virheensä, katsoo aina replikointia, missä mikrofoni on ja hakee itselleen 'edullisia kulmia'”, Tuominen kuvaili.

Suomisen perheen äitinä nähtiin Elsa Turakainen, mummona Eine Laine, Elina-tyttärenä Sirkka Sipilä ja Hilda-kotiapulaisena Siiri Angerkoski. Elinan sulhasta näytteli Unto Salminen.

Helena (Ansa Ikonen), Helenan isä (Oscar Tengström) ja Arnold (Tauno Palo). Kuva: KAVI

Kulkurin valssi

Kulkurin valssi, Särkän ohjaajauran suurin saavutus, syntyi hänen omasta aloitteestaan. Särkkä tunsi vanhan kansansävelmän, josta hän halusi tehdä elokuvan ja ehdotti käsikirjoitustyötä Mika Waltarille. ”Minä tulin (junassa) Kouvolasta Helsinkiin. Samassa vaunussa oli jostakin Mikkelistä tulevana Mika Waltari”, Särkkä kertoi radiohaastattelussa vuosikymmeniä myöhemmin. ”Minä sanoin, kuulepas Mika, eikös tehdä tällainen elokuva, jonka nimi on Kulkurin valssi? Juu juu, kyllä minä teen sen, sanoi Mika”, Särkkä jatkoi. ”Siellä makuuvaunussa me loimme kättä päälle. Meillä taisi olla viiniäkin siellä.”

Ennen tätä kohtaamista Särkkä oli ajatellut julistaa aiheesta käsikirjoituskilpailun, mutta uskoi Waltarin kuitenkin voittavan sen, joten hän päätti ajan säästämiseksi tarjota tehtävää suoraan Waltarille. Waltari sai työstään 50 000 markan eli 15 000 nykyeuron korvauksen.

Särkkä oli Waltarin hyvä tuttu ja melkeinpä sukuakin: kirjailijan serkku Mikko Waltari meni vuonna 1940 naimisiin Särkän tyttären kanssa ja toimi SF:n lakimiehenä. Kirjailija Waltari oli ollut elokuva-alalla Särkkää pidempään. Heidän yhteistyönsä alkoi vuonna 1938 ja jatkui SF:n toiminnan viimeisiin vuosiin saakka.

Ohjaaja-tuottaja Särkkä oli tavattoman innostunut uudesta elokuvastaan. Elokuva-aitalle hän totesi ohjaavansa parhaillaan kolmea elokuvaa, joista ”välittömästi mielenkiintoisin, suuritöisin ja eniten yleisön mielikuvitusta kiihoittava on Mika Waltarin elokuvaromanssi Kulkurin valssi”. Särkän puheen- ja mainosmiehen lahjat tulevat hyvin esiin hänen kuvaillessaan tulevaa filmiään:

”Luulen, että meillä on harvoin tavattu kotimaista elokuvaa, jossa olisi tarjolla enemmän vaihtelua kuin tässä filmissä. Näemmä välähdyksiä pietarilaisesta musiikkiravintolasta uhkapeleineen, samppanjoineen ja mustalaisorkestereineen, saamme olla läsnä jännittävässä kaksintaistelussa sekä seikkailurikkaalla pakomatkalla venäläisessä junassa Suomeen. Sitten siirrymme sankarin mukana sirkukseen, jossa tutustumme mitä erilaisimpiin tyyppeihin, ja sieltä jatkamme kuutamoiselle maantielle tanssimaan Kulkurin valssin tahdissa joutuaksemme hetken perästä mustalaisleiriin ja kuumiin mustasukkaisuuskohtauksiin. Ja lopulta voittaa kulkuri ihanan linnanneidon rakkauden romanttisten lemmenseikkailujen jälkeen.”

 

Arnold (Tauno Palo) ja mustalaistyttö Rosinka (Regina Linnanheimo). Kuva: VLMedia

1870-luvun Suomeen ja osittain myös Pietariin sijoittuva romanttinen tarina seuraa äveriään vapaaherran, Arnoldin, seikkailuja pitkin kesäistä Suomenmaata. Arnoldin kortinpeluu Pietarissa päättyy kaksintaisteluun, jonka hän voittaa. Arnold pakenee virkavaltaa, muuntautuu kulkuriksi ja matkaa seikkailujen läpi kohti kotia. Reissullaan Arnold saa seuraa niin tummista kuin vaaleistakin kaunottarista, joista vaalea varastaa hänen sydämensä.

Kulkurin valssia laulavan Arnoldin rooliin Särkkä valitsi Tauno Palon. Tummana mustalaisviettelijättärenä nähtiin Regina Linnanheimo ja vaaleana hienostoneiti Helenana Ansa Ikonen. Kulkurin valssi oli Palon seitsemäs yhteinen elokuva niin Linnanheimon (Kaivopuiston kaunis Regina mukaan lukien) kuin Ikosenkin kanssa.

Uuden filminsä kuvaajaksi Särkkä otti 23-vuotiaan Felix Forsmanin, joka oli siihen mennessä kuvannut kaksi Teuvo Tulion elokuvaa. Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Forsman muisteli Peter von Baghin SF:n tarina -dokumentissa Särkän työskentelytapaa, korostaen tämän tehtäviä yhtiön johtajana, jolloin Särkälle ei jäänyt liiemmin aikaa elokuvien ohjaamiseen. ”Hän tuli usein kuvauspaikalle ja sanoi, että mitäs herrat olette miettineet, mitä tehdään tänään”, Forsman kuvaili. Särkkäähän yleisesti pidetty enemmän näyttelijäohjaajana, mutta toisaalla on mainittu hänen ymmärtäneen myöskin elokuvan teknistä puolta ja elokuvaohjausta. Särkän kädenjälki oli joka tapauksessa tunnistettavissa, varsinkin näyttelijäohjauksen osalta: kaikki tehtiin suurella pensselillä.

Forsmanilla ja Ansa Ikosella syntyi erimielisyyksiä kuvausten aikaan, kun maailman elokuvasuuntauksista hyvin perillä ollut Forsman valaisi Ikosen eri tyyliin kuin tämän aiemmat kuvaajat. ”Olin Kulkurin valssin tanssikohtauksessa haksahtanut valaistuksessa. Ansa Ikonen, joka muutenkin oli kalpea, oli kuvassa valkea kuin lakana. Se oli minun virheeni. Kuvan pituus oli kolme sekuntia. Tästä hän kantoi minulle kaunaa kymmenen vuotta!”, Forsman kertoi yli puoli vuosisataa myöhemmin. Ikonen muisteli samaa tapausta jo aiemmin ilmestyneessä omaelämäkerrassaan.

”Felix Forsman oli sivistynyt ja miellyttävä poika, mutta hän halusi kuvata minut niin, että olin erinäköinen kuin aikaisemmissa filmeissäni... Kamera oli siihen asti aina nostanut minua. Nyt, kun kameran takana olivat toisenlaiset aivot, tulos oli aivan erinäköinen. Minä vierastin sitä... Hän järjesti valot ja valitsi kuvauskulmat niin, että minä olin aivan vieraan näköinen, kapeakasvoinen luiru. Vasta ihan viime vuosina, kun olen nähnyt Kulkurin valssin uudelleen, olen opinut katsomaan sitä rauhallisesti ja ymmärrän, mitä Forsman ajoi takaa”.

Helsingissä ja nykyisen Vantaan puolella kuvatun Kulkurin valssin ulkokuvausjakso alkoi 30. elokuuta 1940. Kesä oli jo lopussa, mutta kesäisen elokuvan kuvaamiseen sen ei annettu vaikuttaa. Kuvausten aikaan Ansa Ikonen kertoi lehtihaastattelussa ulkokuvausten vastoinkäymisistä: ”Aina, kun sitä yritetään kuvata, tulee sade tai kojeet menevät epäkuntoon tai joku unohtaa repliikkinsä, kun 'käyntiin!' kajahtaa.”

Kulkurin valssin kuvauksissa. Kuva: KAVI

Vuosia myöhemmin Ikonen muisteli jo klassikoksi muodostuneen elokuvan kuvauksia:

”Se oli kaikkein mahdottomin filmaus, mihin koskaan olen osallistunut. Kahden viikon aikana, syksyn synkimpinä viikkoina koko kuvausryhmä, noin 30 henkeä, heräsi klo 4 aamulla. Vettä tuli kuin saavista, kun kipaisimme studioon maskeerattavaksi ja klo 6 lähdettiin Vantaan rannalle, jossa sitten odotettiin sateen loppumista klo 11 saakka, jolloin Taunon ja minun piti olla teatterilla harjoituksissa. Koitti sitten aamu, jolloin pilvet hetkeksi väistyivät, kamerat oli jo kannettu esille ja kaikki oli valmiina, kun havaittiin, että tuo kovan onnen päivänvarjo, jota olisi niin kipeästi tarvittu, oli unohtunut studioon. Voitte uskoa, että silloin me pojat noiduimme oikein kolmenkymmenen hengen voimalla!”

Ulkokuvauksissa oli milloin liian tuulista äänittämistä varten ja milloin liian vähän tuulista kuvia varten, jolloin luudalla jouduttiin tekemään lainetta jatkuvuuden takaamiseksi. Äkillisten sadekuurojen takia saman kohtauksen kaksi peräkkäistä kuvaa saatettiin kuvata muutaman päivän erotuksella toisistaan. Niissä ulkokuvissa, joissa Ikosen näyttelemä Helena oli ratsun selässä, Ikosen sijaisnäyttelijänä oli nuori Hertta Upari, josta tuli Pohjoismaiden ensimmäinen naispuolinen ratsupoliisi.

Järjestäjä Olavi Saarinen kertoi myöhemmin Kulkurin valssin filmauksista ja pula-ajan aiheuttamista vaikeuksista. ”Kulkurin valssin filmaus alkoi vuonna 1940, siis niihin aikoihin, jolloin leipää ym. elintarvikkeita ryhdyttiin syöttämään paperinpalojen mukaan [kortilla]. Tavallinen maallikko ei varmasti voi aivan 'suoralta kädeltä' ymmärtää, miten paljon huolta tuottaa tällaisena aikana järjestää mustalaisten pitopöytä oikein vanhan ajan malliin”. Saarinen kuitenkin arvosti vaikeimpana pitämäänsä kokemusta: ”Kulkurin valssi oli elokuva, jossa jokainen mukana ollut tunsi todella työniloa ja innostusta. Niinpä siis työ vaikeuksista huolimatta sujui kuin valssi.”

Mainospiirtäjä Kalevi Kari (Tauno Palo) ja mallinukke. Kuva: VLMedia

Onnellinen ministeri

Keväällä 1941 Särkkä aloitti ensimmäisen varsinaisen musikaalinsa, Onnellisen ministerin, kuvaukset. Laulut ja musiikki olivat aina tärkeässä osassa Särkän elokuvissa, mutta nyt hän sai ohjata useita laulu- ja tanssinumeroita. Vaikka Särkkä oli jo ohjannut suuria historiallisia elokuvia ja tuli jatkossa ohjaamaan vielä monta lisää, Onnellinen ministeri on hänen 44. elokuvaohjauksestaan ainoa yli kaksituntinen filmi.

Onnellinen ministeri pohjautuu saksalaiseen Ministeriöitä on loukattu -näytelmään, joka oli nähty Helsingin ruotsalaisessa teatterissa Birgit Kronströmin tähdittämänä. Kartto laati näytelmästä suomenkielisen käännösversion, jonka pohjalta hän sitten teki elokuvakäsikirjoituksen.

Särkkä otti näytelmäversiossa nähdyn Kronströmin myös elokuvaversion pääosaan, olihan hän laulutaitoinenkin. Ruotsinkielinen Kronström oli nähty jo kuudessa elokuvassa, mutta muutamista pääosarooleista huolimatta hänestä ei koskaan tullut suurta tähteä. Onnellisessa ministerissä Kronström sai rinnalleen Tauno Palon. Muissa osissa nähtiin mm. Suomisen perhe -elokuvan Sirkka Sipilän ja Lasse Pöysti.

Mainostoimistoon sijoittuvassa elokuvassa ministerin (Sven Relander) tyttären (Kronström) uskotaan olleen mainostoimiston piirtäjän (Palo) mallina alusvaatemainosta tehtäessä. Asiasta nousee skandaali, jota ministerin vihamiehet hyödyntävät. Kaiken kruunaa George de Godzinskyn säveltämä Katupoikien laulu, jonka Kronström esittää elokuvan aikana kahteen kertaan.

Onnellisen ministerin kuvauksesta vastasivat Kalle Peronkoski ja Armas Hirvonen. Peronkoski aloitti kuvauksen, mutta jatkosodan alettua hänet komennettiin tiedotuskomppaniaan, jolloin Hirvonen tuli elokuvan kuvaajaksi. Peronkoski oli jo kuvannut Särkän ohjaamat Tavaratalo Lapatossu & Vinskin, Kaivopuiston kauniin Reginan ja Suomisen perheen, kun taas Hirvonen oli Valentin Vaalan entinen vakiokuvaaja.

Birgit Kronström ja Tauno Palo elokuvassa Onnellinen ministeri. Kuva: VLMedia

Elokuvat valmistuvat

Kesän ulkokuvausten päätyttyä alkoivat Kaivopuistoon kauniin Reginan, Kulkurin valssin ja Suomisen perheen studiokuvaukset. Ensimmäisenä valmiiksi saatiin Kulkurin valssi, jonka viimeinen kuvauspäivä oli 22. joulukuuta. Suomisen perheen studiokuvaukset saatiin päätökseen tammikuun 24. päivänä 1941, samoihin aikoihin Kaivopuiston kauniin Reginan kanssa. Onnellista ministeriä sen sijaan kuvattiin vielä syksylläkin 1941.

Kulkurin valssin ja Kaivopuiston kauniin Reginan ollessa vielä tekeillä, Särkkä kertoi lehtihaastattelussa uskovansa ”tällaisen historiallisen romantiikan saavan kannatusta nykyisenä karuna ja kauhuntäyteisenä aikana”. Siinä hän osui enemmän oikeaan kuin ehkä uskalsi toivoakaan.

Ensimmäisenä elokuvateatterilevitykseen lähti Kulkurin valssi, tammikuun 19. päivänä. Elokuvasta otettiin kaksitoista esityskopiota, melkoinen määrä omana aikanaan, vaikka Suomessa oli tuolloin peräti 359 elokuvateatteria. Talvisodan seurauksena oli rajan taakse jäänyt vielä neljäkymmentä teatteria.

Kulkurin valssilla oli monien muiden SF-filmien tapaan Helsingissä kaksoisensi-ilta Bio-Biossa ja Rexissä. Kolmen esityskuukauden jälkeen elokuvan oli pelkästään pääkaupungissa nähnyt yli 300 000 katsojaa. Ennätyksellisen hyvä yleisömenestys jatkui: vuoden 1945 loppuun mennessä Kulkurin valssi oli saanut kaikkiaan 1 230 993 katsojaa, joista 198 773 näki elokuvan alennuslipun hinnalla. Kaikkien aikojen katsotuimpien kotimaisten elokuvien listalla Kulkurin valssi on toisella sijalla, edellään vain Edvin Laineen ohjaama ja Särkän tuottama Tuntematon sotilas (1955).

Tuotannon lisäksi myös elokuvan levityksestä vastanneelle SF:lle tilitettiin Kulkurin valssista 6 522 156 markan lipputulot, jotka nykyrahassa vastaavat 1,65 miljoonaa euroa rahanarvokertoimella laskettuna. Nykypäivänä vastaavalla katsojamäärällä keräisi yli kymmenen miljoonan euron lipputulot.

Onnellisen ministerin Birgit Kronström ja Tauno Palo. Kuva: VLMedia

Kulkurin valssi, kuten kaikki muutkin kotimaiset elokuvat ennen vuotta 1970, valmistui ilman valtion tukea. Menot oli pidettävä alhaalla tekemällä samanaikaisesti useita elokuvia ja lipputuloilla oli katettava menot. Näin tapahtui Kulkurin valssin kohdalla, sillä elokuvan tuotantokustannukset olivat vain 2 355 542 markkaa eli noin 600 000 nykyeuroa.

1940-luvun lopun Elokuva-aitassa Särkältä kysyttiin yhtiön parasta elokuvaa. ”Kriitiikin mielestä [Edvin Laineen] Ristikon varjossa, tappio 2 miljoonaa markkaa. Omasta mielestäni Kulkurin valssi: katsojamäärä tähän mennessä yli 2 miljoonaa henkeä”. Siinä missä sitaatti kuvaa Särkän tuottajapersoonaa, se on kuvaava myös katsojamäärän osalta, joka on toki saattanut vuoden 1945 jälkeen vielä kasvaa, mutta tuskin sentään yli 700 000 katsojalla.

Kulkurin valssi oli ehtinyt pyöriä teattereissa vain vajaat pari kuukautta, kun tuli Suomisen perheen ensi-illan aika maaliskuun 2. päivänä. Kulkurin valssin tavoin Suomisen perheestä otettiin kaksitoista esityskopiota, mutta Kulkurin valssin kaltaista menestystä siitä ei kuitenkaan tullut: vuoden 1945 loppuun mennessä se oli saanut vain 334 265 katsojaa, joista 81 777 näki elokuvan alennuslipun hinnalla. Katsojamäärä ei ollut huono, mutta se oli alle SF:n vuosien 1936–1941 elokuvien keskikatsojamäärän, joka oli peräti 445 000. Suomisen perheen tuotantokustannukset olivat tuntuvasti Kulkurin valssin omia pienemmät, 1 603 000 markkaa eli 400 000 nykyeuroa.

Ansa Ikonen ja Tauno Palo Kulkurin valssissa. Kuva: KAVI

Kulkurin valssi oli niin suuri menestys, että sen suosion syyksi katsottuja elementtejä hyödynnettiin kaikkien suurten suomalaisten filmiyhtiöiden elokuvissa seuraavien vuosikymmenien aikana. Särkkä itse ei kuitenkaan enää ohjannut vastaavanlaista kulkuritarinaa, vaikka 1800-luvun epookkien pariin vielä palasikin mm. elokuvilla Ballaadi (1944), Sylvi (1944), Katupeilin takana (1949) ja Waltari-filmatisoinnilla Tanssi yli hautojen (1950). Kulkurin valssi -laulun suomenkieliset sanat kirjoittanut J. Alfred Tanner oli sen verran Särkän mieleen, että hän tuotti 43-vuotiaana kuolleen kuplettilaulajan elämästä peräti kolme elokuvaa, Ville Salmisen ohjaamat Orpopojan valssi (1949), Tytön huivi (1951) ja Mitäs me taiteilijat (1953).

Kaivopuiston kauniin Reginan ensi-illan vuoro oli jo kuukauden päästä Suomisen perheestä, huhtikuun 6. päivänä noin kymmenellä esityskopiolla. Vuoden 1945 loppuun mennessä elokuva oli saanut komeat 683 315 katsojaa. Reginan tuotantoon upposi noin 1,65 miljoonaa markkaa eli 415 000 nykyeuroa. Kaivopuiston kauniin Reginan hyvä yleisömenestys johti siihen, että Särkkä osti Kaarina Kaarnalta myös Katariina ja Munkkiniemen kreivi -romaanin filmatisointioikeudet. Elokuva piti olla Yrjö Nortan ohjaama, mutta Norta sai lähtöpassit SF:ltä ja ohjaustyö siirtyi Ossi Elstelälle. Katariina ja Munkkiniemen kreivi oli sekin 1800-luvun Helsinkiin sijoittuva romanttinen tarina, pääosissa Regina Linnanheimo ja Leif Wager.

Onnellisen ministeri saatiin ensi-iltaan vasta 21. joulukuuta, jolloin Suomi oli jo mukana uudessa sodassa. Toisin kuin muista SF:n vuoden 1941 elokuvista, Onnellisesta ministeristä ei ole katsojalukuja saatavilla, mutta esityskertojen määrässä se oli vuoden parhaiden joukossa.

Onnellista ministeriä lukuun ottamatta kaikki Särkän vuoden 1941 ohjaustyöt lähtivät kiertämään maailmaa. Suomisen perhe nähtiin vain Yhdysvalloissa niillä alueilla, missä asusteli paljon suomalaisia, mutta Kulkurin valssi myytiin Ruotsiin, Tanskaan, Bulgariaan, Turkkiin ja Jugoslaviaan, Kaivopuiston kaunis Regina Bulgariaan, Ruotsiin ja Tanskaan. Kaivopuiston kaunis Regina nähtiin vuonna 1941 Venetsian filmifestivaaleilla, jossa se oli ehdolla parhaan ulkomaisen filmin palkinnon saajaksi. Suomeen tuo palkinto tuli vasta seuraavana vuonna Suomi-Filmin tuottamasta ja Wilho Ilmarin ohjaamasta Yli rajan -draamasta (1942); palkitsemista ohjaajakin piti myöhemmin vain ”aseveljeyden” osoituksena.

Kun Elokuva-aitta kysyi Särkältä 1940-luvun lopulla, mikä tekee mistäkin elokuvasta menestyksen, mestari vastasi: ”Se salaperäinen jokin, joka kulloinkin kykenee löytämään sytytyskohdan suuren yleisön 'elokuvahermoon'”. Tarkoittipa hän sitä tai ei, Särkkä tuli kuvailleeksi itseään.

Maire Suvanto Ilonanan toteutumatta jääneessä Pikku Ilona ja hänen karitsansa -filmatisoinnissa. Kuva: KAVI

Vuoden 1942 suunnitelmat

Särkän vuoden 1941 neljä elokuvaa eivät olleet vielä ehtineet ensi-iltaankaan, kun hän jo työsti seuraavan vuoden filmejään. Vuonna 1942 vuorossa oli yhdeksän filmiä, joista Särkkä itse ohjasi kolme. Kun Särkältä kysyttiin 1940-luvun lopulla hänen toistaiseksi toteutumattomasta toivestaan, hän vastasi: ”Että minäkin löytäisin taidon tulla toimeen vuosittain kahdella uudella elokuvalla! Nyt on pakko tehdä vähintään kahdeksan.”

Kaikki vuosien 1941–1942 suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Ensinnäkin Särkkä oli päättänyt tehdä jatkoa Suomisen perheelle ja ohjata itse Suomisen Ollin tempauksen, mutta tehtävä meni lopulta Orvo Saarikivelle, joka sitten ohjasi kolme seuraavaakin osaa. Särkän piti ohjata myös Urho Karhumäen Rantasuon sankarit -romaanin filmatisointi Rantasuon raatajat, mutta senkin hän antoi Saarikivelle. Särkkä itse palasi Suomisen perheen pariin vuonna 1959 Taas tapaamme Suomisen perheen -filmillä, joka jäi sarjan viimeiseksi osaksi.

Pitkälle olivat edenneet myös Mika Waltarin käsikirjoittaman Pikku Ilonan ja hänen karitsansa filmausaikeet. Särkkä oli päättänyt ohjata, pääosaan sotaorvoksi oli valittu Maire Suvanto ja mainoskuviakin otettiin. Syystä tai toisesta hanke kuitenkin pantiin jäihin, josta se nostettiin vasta 1950-luvun puolivälin jälkeen, jolloin Jorma Nortimo sai sen ohjata. Toteutumatta jäi myös Hallin Janne, jonka ilmeisesti Särkkä itse olisi ohjannut Reino Hirvisepän ja Aarne Haapakosken käsikirjoituksesta. Päänäyttelijätkin oli jo valittu: Tauno Palo ja Regina Linnanheimo. Aiheesta syntyi elokuva vuonna 1950 Roland af Hällströmin ohjaamana ja Fenno-Filmin tuottamana, pääosissa Helge Herala ja Eeva-Kaarina Volanen.

Lopulta Särkkä ohjasi vuoden 1942 tuotannoistaan Waltarin käsikirjoittaman Onni pyörii -musiikkidraaman, ruotsalaisten Ragnar Arvedsonin ja Börje Larssonin ...som en tjuv om nattenin (1940) uudelleenfilmatisoinnin Uuteen elämään -nimisenä moraalisena tarinana sekä ruotsalaisen Emil A. Lingheimin Kehnon sulhasen (1940) suomalaistetun uudelleenfilmatisoinnin August järjestää kaiken. Palo ja Linnanheimo nähtiin myös Onni pyörii -filmissä, kun taas Uuteen elämään -elokuvan tähtinä olivat Unto Salminen, Ansa Ikonen ja Aku Korhonen.

Pirkko Mannola ja Esko Salminen elokuvassa Tähtisumua (1961). Kuva: Finnkino

Kulkurin valssin uudelleenfilmatisoinnit

1950- ja 1960-lukujen vaihteessa Särkkä oli löytänyt SF:lle kaksi tuoretta kasvoa, Esko Salmisen ja Pirkko Mannolan, jotka nähtiin yhdessä useammassakin filmissä. Särkkä kaavaili jo Kulkurin valssin uudelleenfilmatisointiakin, pääosissa Salminen ja Mannola, mutta tämä hanke ei milloinkaan toteutunut, eikä Salmista siten nähtykään biologisen isänsä tunnetuimmassa roolissa.

Seuraavan kerran Kulkurin valssin uutta versiota suunniteltiin vuonna 1971. Kotimaisten elokuvien yleisönsuosio oli pohjalukemissa, uudenlaiset ”osallistuvat” elokuvat eivät tavoittaneet katsojia ja elokuva-alan sosialisointi oli alan ykköspuheenaihe. AC-Tuotannon Arno Carlstedt ja Fennada-Filmin Mauno Mäkelä keksivät tuottaa kumpikin tahoillaan uudet filmatisoinnit kahdesta vanhasta menestysaiheesta: Carlstedt osti oikeudet Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -romaaniin ja Mäkelä puolestaan Agapetuksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -romaaniin. Kumpikin oli filmattu aiemmin jo useampaankin otteeseen.

Samaan aikaan Tulipunakukan kanssa Carlstedt ilmoitti valmistelevansa Kulkurin valssin uudelleenfilmatisointia suomalais-puolalaisena yhteistuotantona. Käsikirjoituksen olivat laatineet Mika Waltarin tytär Satu Waltari ja tämän aviomies Esko Elstelä, Ossi Elstelän poika. Lehti-ilmoituksen mukaan uusi käsikirjoitus syntyi Ossi Elstelän vanhan käsikirjoituksen pohjalta, vaikka todellisuudessa Mika Waltari oli alkuperäisen filmin käsikirjoittaja.

AC-Tuotannon Kulkurin valssin pääosaan oli jo valittu virolaissyntyinen Bruno Oja, joka lopulta näyttelikin suomalaisessa elokuvassa, Lars G. Thelestamin Tuntemattomassa ystävässä (1978). Kulkurin valssissa häntä ei nähty, sillä Mikko Niskasen ohjaama Laulu tulipunaisesta kukasta (1971) ja Matti Kassilan Haluan rakastaa, Peter (1972) menivät niin huonosti, ettei AC-Tuotanto enää jatkanut elokuvien tuottajana.

Kauan ei ollut ehtinyt kulua AC-Tuotannon suunnitelmien kariutumisesta, kun vuonna 1975 ilmoitettiin Kulkurin valssin toisesta uudesta filmatisoinnista, jota Toivo ”Topias” Kauppinen ja Istvan Szintai käsikirjoittivat. Kauppinen oli hyvin tunnettu farssien kynäilijä, Särkän suosikkikäsikirjoittajia, Szintai puolestaan unkarilainen leikkaaja, joka oli tullut Suomeen Fennada-Filmin palvelukseen laatimaan Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla- ja Akseli ja Elina -elokuvista yhdistelmäversion. Tämäkään Kulkurin valssi ei lopulta toteutunut, eikä käsikirjoituskaan valmistunut.

 

Kulkurin valssi julkaistaan Blu-raylla lokakuussa 2016.