SA-Kuva

Koko kansan tuntema filmitähti Tauno Palo (1908–1982) oli talvisodan syttyessä 31-vuotias ja palveluskelpoinen mies. Talvisodan alkupäivinä Palo vei perheensä maaseudulle turvaan ja palasi itse Helsinkiin. Joulukuussa hänet komennettiin jyväskyläläiseen ilmatorjuntapatteriin. Jatkosodan aikana alikersantti Palo toimi viihdytysjoukoissa kiertäen rintamalla sekä esiintymällä asemiesilloissa ja muissa tilaisuuksissa.

Sotavuosina Palo teki myös osan ikimuistoisimmista elokuvarooleistaan: Toivo Särkän ohjaamat Kaivopuiston kauniin Reginan (1941) ja Kulkurin valssin (1941) sekä Hannu Lemisen Valkoiset ruusut (1943). Sotavuosina hänet nähtiin kaikkiaan kolmessatoista elokuvassa, joista osa ehdittiin kuvata ennen talvisodan syttymistä ja osa välirauhan aikana.

Seuraavassa on Suomen armeijan kuva-arkistosta löytyviä valokuvia Tauno Palosta toisen maailmansodan pyörteissä. Osa kuvista aukeaa klikkaamalla suuremmiksi.

Tauno Palo lähdössä viihdytyskiertueelle Helsingin Sokeainkoululta 2.8.1941. Kuvaaja: Tenhovaara

Tauno Palo seuruineen lähdössä viihdytyskiertueelle 2.8.1941. Kuvaaja: Tenhovaara

Alikersantti Tauno Palo ilmatorjuntapatterilla Helsingissä 7.3.1942. Kuvaaja: A. Vallinheimo

Alikersantti Tauno Palo ilmatorjuntapatterilla Helsingissä 7.3.1942. Kuvaaja: A. Vallinheimo

Tauno Palo marsalkka Mannerheimin 75-vuotispäivän kunniaksi järjestetyssä juhlassa Helsingissä 4.6.1942. Kuvaaja: Esko Manninen

Tauno Palo, Uuno Ollikainen ja Hannes Häyrinen saunanlämmityspuuhissa Äänislinnassa 27.6.1944. Kuvaaja: Martin J. Wuorela

Palo esilaulajana Toivekonsertissa Helsingin Messuhallissa 19.11.1943. Kuvaaja: Esko Manninen

Ansa Ikonen ja Palo laulavat Toivekonsertissa. Kuvaaja: N. Verronen

Ansa Ikonen ja Palo laulavat Äänislinnan kirjeenkantajat -kappaletta 50. asemiesillassa Messuhallissa 11.3.1943. Kuvaaja: Esko Manninen

Palo muskettisoturina 76. asemiesillassa Messuhallissa 30.9.1943. Kuvaaja: Esko Manninen

Suomalaisen elokuvan studioaikakaudella riitti monia yrittäjiä, joista osan tarina loppui heti ensimmäiseen filmiin, osa jatkoi toimintaansa vuosia ja sai aikaan jopa toistakymmentä elokuvaa. Kuitenkin Suomen Filmiteollisuus, Suomi-Filmi ja Fennada-Filmi olivat ne tuotantoyhtiöt, jotka antoivat merkityksen termille suomalainen elokuva. Adams Filmin ja Fenno-Filmin tuotanto-osastojen yhdistyessä syntynyt Fennada-Filmi oli näistä kolmesta yhtiöstä lyhytikäisin ja myöskin teki vähiten pitkiä elokuvia, mutta 63 filmilläänkin se on käytännössä kaikkien myöhempien tuotantoyhtiöitten tavoittamattomissa.

Suomen Filmiteollisuutta voidaan hieman kärjistäen pitää nimensä mukaisena teollisuuslaitoksena ja Suomi-Filmiä varsinkin Valentin Vaalan ansiosta yhtiönä, jossa filmejä tehtiin suuremmalla vaivalla, paremmilla resursseilla ja ennen kaikkea huolellisemmin. Fennada-Filmi oli näiden kahden välimaastossa: toisaalta Fennada tunnettiin kirjallisuusklassikoiden laatufilmatisoinneista, mutta valtaosa sen filmeistä on nopeasti tuotettuja; 63 pitkästä elokuvasta seitsemän on sotilasfarsseja, kuusi uudelleenfilmatisointeja ja kahdeksan jatko-osia.

Skaala oli huomattava. Nopeasti kuvatusta sotilasfarssista suomalaisen kaunokirjallisuuden klassikkoteosten huolella ja rahalla tehtyihin filmatisointeihin. Keppostelevien poikasten tarinoita ja Suomen kansan kohtalonhetkien kuvauksia. Mauno Mäkelän johtama Fennada-Filmi seurasi Risto Orkon Suomi-Filmin ja T. J. Särkän Suomen Filmiteollisuuden esimerkkiä kaikessa, mitä se teki.

Suurimmat ja kauneimmat lopputulokset tulivat romaani- ja näytelmäkirjallisuuden filmatisoinneista, jotka muodostivat valtaosan Fennada-Filmin tuotannosta: 63 elokuvasta peräti 34 pohjautui kirjallisuuteen. Yhtiö filmasi niin kuolleiden suurnimien kuin nykypäivän tekijöidenkin teoksia: Minna Canth (Lain mukaan), Maria Jotuni (Kultainen vasikka), F. E. Sillanpää (Poika eli kesäänsä, Elokuu), Mika Waltari (Kaasua, Komisario Palmu!, Tähdet kertovat, komisario Palmu, Jokin ihmisessä, Kuriton sukupolvi), Väinö Linna (Täällä Pohjantähden alla, Akseli ja Elina), Paavo Rintala (Sissit), Teuvo Pakkala (Tukkijoella), Joel Lehtonen (Putkinotko), Yrjö ”Agapetus” Soini (Syntipukki, Asessorin naishuolet, Aatamin puvussa – ja vähän Eevankin…), Unto Seppänen (Evakko), Ilmari Kianto (Ryysyrannan Jooseppi, Punainen viiva) ja Kalle Päätalo (Ruskan jälkeen) antoivat aiheita Fennadan elokuville.

Fennada-Filmin elokuvissa nähtiin tietenkin kaikki aikansa merkittävät elokuvanäyttelijät, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Ohjaajansa Fennada-Filmi löysi lähinnä muista tuotantoyhtiöistä ja käytti samoja ohjaajia filmistä toiseen: 63 elokuvan valmistamiseen tarvittiin vain viisitoista ohjaajaa, joista seitsemän teki Fennadalle vain yhden elokuvan. Roland af Hällström ohjasi Fennadalle kolmetoista elokuvaa, Aarne Tarkas yksitoista, Matti Kassila yhdeksän, Ville Salminen ja Lasse Pöysti kummatkin kahdeksan, Edvin Laine viisi, Esko Töyri neljä ja Mikko Niskanen kaksi. Yhden elokuvan ohjasivat Hannu Leminen, Jörn Donner, Ritva Arvelo, Jarno Hiilloskorpi, Erkko Kivikoski, Hannes Häyrinen ja Kyllikki Forssell. Tarkas, Pöysti, Arvelo, Häyrinen ja Forssell tekivät debyyttinsä pitkän elokuvan ohjaajana Fennada-Filmin palveluksessa.

Fennada-Filmi – Täydellinen kokoelma sisältää kaikki yhtiön vuosina 1950–1979 tuottamat 63 pitkää elokuvaa sekä Adams Filmin tuottaman Rosvo Roopen (1949), joka siirtyi Fennada-Filmin omistukseen Adams Filmin ja Fenno-Filmin tuotanto-osastojen yhdistyttyä. DVD-kokoelma on nyt kaupoissa.

Tuukka Temosen ohjaaman ja Optipari Oy:nsä kautta tuottama Teit meistä kauniin ei torstain jälkeen tule enää pyörimään Finnkinon ja Bio Rexin elokuvateattereissa. Maan kaksi suurinta elokuvateatteriketjua poistavat Apulanta-yhtyeestä kertovan elokuvan ohjelmistostaan, koska se löytyy jo nyt – kuukausi ensi-iltansa jälkeen – Elisa Viihteen suoratoistopalvelusta. Elisa Viihteen vuokraversio elokuvasta on teattereissa nähtyä pidempi ja tuntuvasti elokuvateatterilippua kalliimpi kokemus, 19,90 euron hintainen.

Finnkino on jo aiemmin tehnyt selväksi, ettei se esitä teattereissaan elokuvia, jotka tulevat VOD-palveluihin pian teatteriensi-illan jälkeen. Näin kävi kahden Future Filmin levittämän elokuvan, Trustin (2010, Suomeen 2011) ja Maggien (2015), kanssa. Kummatkin saapuivat muutaman viikon päästä teatteriensi-iltansa jälkeen samaisen Elisa Viihteen vuokrauspalveluun. Finnkinon menettäminen merkitsi näille kummallekin varsin pienelle elokuvalle toivottuakin vähäpätöisempää teatterilevitystä ja yleisömenestystä: Trust sai 632 ja Maggie 336 katsojaa. Finnkinon avullakaan niiden katsojaluvut eivät tosin olisi kymmenissätuhansissa liikkuneet.

Finnkinon ja Bio Rexin päätös on hyvin perusteltu. Mikäli yhä useampi ensi-iltaelokuva olisi jatkossa nopeasti saatavilla VOD-palvelussa, söisi se heidän katsojamääriään ja sitä myöten molempien yhtiöitten liiketoiminta kärsisi. Finnkinon ja Bio Rexin liiketoiminnan keskipisteenä ovat nimenomaan elokuvien esittäminen omissa teattereissaan.

Suomessa on ollut käytössä kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan elokuvateattereissa julkaistavan elokuvan teatterijulkaisun ja muiden julkaisupäivien välillä tulee olla vähintään neljä kuukautta. Käytännössä tämä ei ole aina pätenyt, eikä se ole aina estänyt Finnkinoa esittämästä sellaisia elokuvia, jotka on kuukauden tai parin kuluttua ensi-illasta julkaistu DVD:llä. Kuitenkin tämä kirjoittamaton sääntö ja alan käytäntö palvelee sekä elokuvateattereita että elokuvakulttuuria ylipäätään. Vaikka kotisohvalta voikin olla välillä vaikea raahautua elokuvateatteriin saakka, on elokuvateatteri kuitenkin se paikka, missä elokuvat tulisi nähdä ja kokea. Ei ole elokuvateatterin vika, jos katsoja ei ymmärrä omaa parastaan.

Teit meistä kauniin. Kuva: Optipari

Temonen tiedotti Teit meistä kauniin -elokuvan saaneen Elisa Viihteen yhdeksi rahoittajistaan siinä vaiheessa, kun tuotannon toteutuminen oli vaakalaudalla. Elisa Viihteen kanssa solmittu sopimus toi tuotannolle sen verran rahaa, että sitä pystyttiin jatkamaan. Ehkä Temonen olisi nämä rahat saanut jostakin muualtakin, ehkä ei. Silloin ne kuitenkin olivat tarjolla ja hän ne otti. Joka tapauksessa julkinen totuus on se, että ilman Elisa Viihdettä koko elokuvaa ei ehkä olisi syntynyt.

Allekirjoittaessaan sopimusta Elisa Viihteen kanssa Temonen on tiennyt, mitä hän on sopinut: Teit meistä kauniin tulisi näiden VOD-palveluun vuokrattavaksi noin kuukauden kuluttua teatteriensi-illasta. Temonen on julkisesti sanonut, ettei uskonut elokuvansa pyörivän elokuvateattereissa välttämättä niinkään pitkään. Nyt se on kuitenkin pyörinyt viiden viikon ajan ja kerännyt lähes 100 000 katsojaa. Kun kyse ei ollut kuitenkaan mistään ryntäyselokuvasta – ensi-iltaviikonlopun osuus kokonaiskatsojamäärästä on noin viidesosa  – olisi Teit meistä kauniin pyörinyt varmaan vielä useammankin viikon Finnkinon ja Bio Rexin teattereissa ilman mainittua eripuraa. Toki sen vauhti on jo hiipunut, osittain siksikin, että Finnkino on siirtänyt sen esitykset pienempiin saleihin uusien elokuvien tieltä, mutta ilman sitäkään yli 200 000 katsojan rajan yli ei olisi menty.

Niin kauan kuin elokuvan toteutuminen oli ratkaisevasti kiinni Elisa Viihteen kanssa tehdystä sopimuksesta ja sen tuomista rahoista, Temosen toiminta on ymmärrettävää ja suorastaan toivottavaa. Kukapa ei solmisi VOD-levityssopimusta elokuvastaan, jos elokuvan toteutuminen oli käytännössä kiinni enää siitä rahasummasta, minkä tuo sopimus toisi. Elokuvatuotannon peruminen kokonaan olisi voinut olla kuolinisku ohjaajan ja tuottajien uralle, tuotannon aloittamisen lykkääminen olisi voinut vaikuttaa työryhmän koostumukseen.

Kun elokuva sitten valmistui ja sitä oli aika alkaa tarjota elokuvateattereille, Temonen ei Suomen elokuvateatteriliiton (SEOL) mukaan ilmoittanut teattereille siitä, että Teit meistä kauniin tulisi Elisa Viihteen vuokrauspalveluun kuukauden kuluttua ensi-illasta. Ei tietenkään, miksi hän olisi kertonutkaan? Oli tietenkin moraalisesti väärin pimittää tämä tieto, mutta toisaalta kaikki tietävät, mitä siitä olisi seurannut, jos hän olisi asiasta kertonut. Silloin sen enempää Finnkino, Bio Rex kuin moni muukaan teatteri ei olisi ottanut koko elokuvaa ollenkaan ohjelmistoonsa. Sen jälkeen noin miljoona euroa maksanut, julkistakin tukea saanut elokuva olisi pyörinyt korkeintaan kymmenissä elokuvateattereissa maan suurimpien kaupunkien ulkopuolella, saanut muutaman tuhat katsojaa ja jäänyt valtaosan tavoittamattomiin. Siinä olisivat kärsineet kaikki: elokuvasta kiinnostuneet katsojat, elokuvateattereiden, tuotantoyhtiön ja levittäjän kassat sekä Elokuvasäätiö, joka olisi jälleen tukenut elokuvaa, jossa oli realisoitumatta jäänyttä potentiaalia.

On selvää, että Temonen teki tyhmästi jättäessään kertomatta Elisa Viihteen kanssa tehdystä sopimuksesta elokuvateattereille, mutta vielä tyhmempää olisi ollut kertoa. Nyt hän on suututtanut Suomen elokuvateatteriliiton ja kaksi maan suurinta elokuvateatteriketjua, mutta toisaalta osoittanut kykenevänsä tekemään suureen yleisöön menevän elokuvan. Suomi on pieni maa, sen piirit ovat pienet ja elokuva-alan piirit vasta pieniä ovatkin. Miten tämä episodi tulee vaikuttamaan Temosen tuleviin projekteihin, sitä ei kai kukaan vielä tiedä. Varmaa on vain, että Teit meistä kauniin on alkusyksyn puhutuin kotimainen elokuva.

Glory Leppänen, Suomen ensimmäinen naispuolinen elokuvaohjaaja, Onnenpotkun kuvauksissa vuonna 1936. Kuva: KAVI

Suomen ensimmäinen naispuolinen elokuvaohjaaja debytoi 80 vuotta sitten. Glory Leppäsen ohjaama Onnenpotku esitetään Yle TV1:llä torstaina 14.7. klo 13:25.

Suomi-Filmin ja myöhemmin myös Suomen Filmiteollisuuden (SF) perustaneen Erkki Karun ennenaikainen kuolema aivokalvontulehdukseen joulukuussa 1935 oli ikävä, mutta erittäin merkittävä käännekohta suomalaisen elokuvan historiassa. Karun kuolema pakotti Suomen Filmiteollisuudessa osakkaana olleen pankinjohtaja Toivo Jalmari Särkän astumaan yhtiökumppaninsa saappaisiin ja ottamaan filmiyhtiö johdettavakseen. Muutamassa vuodessa SF kasvoi yhden ohjaajan yhtiöstä ennennäkemättömän suureksi suomalaiseksi elokuvatuottamoksi, jolle ei ole vertaista löytynyt.

Karun kuoleman seurauksena sai ensimmäinen suomalainen naispuolinen elokuvaohjaaja töitä. Ennen kuolemaansa Karu käsikirjoitti yhdessä Ensio ”Valentin” Rislakin kanssa Onnenpotku-nimistä modernia komediaa, jonka pohjana oli ilman täkäläistä levitystä jäänyt ruotsalaisfilmi Uppsagd (1934). Karu maksoi Upssagdin tuotantoyhtiölle uudelleenfilmatisointioikeuksista 29 275 markkaa ja lisäksi Rislakille käsikirjoitustyöstä 10 000 markkaa. Onnenpotkusta oli tulossa Karun ohjaama elokuva yhtiön kaikkien aiempien tuotantojen tapaan, mutta lopulta se olikin Suomen ensimmäisen naispuolisen elokuvaohjaajan onnenpotku.

Onnenpotkun kuvauksissa. Leppänen istuu kameran vieressä, kuvaaja Eino Kari kameran takana, Kalle Peronkoski lyö klaffia ja Toivo Palomurto ja Jorma Nortimo näyttelevät. Kuva: KAVI

Glory Leppänen ohjaajaksi

Suomen Filmiteollisuuden johtotehtävät hoidettavakseen ottanut Särkkä debytoi itse ohjaajana jo vuoden 1936 aikana, mutta ei kuitenkaan halunnut ryhtyä ohjaajaksi vielä Onnenpotkulla. Särkällä ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta elokuvanteosta, jopa vähemmän kuin Kansallisteatterissa näytelleellä Glory Leppäsellä (o.s. Renvall). Senaattori Heikki Renvallin ja oopperalaulaja Aino Acktén tytär oli sentään näytellyt neljässä elokuvassa, ensin avustajana Anna-Liisassa (1922) ja Suursalon häissä (1924), myöhemmin vielä varsinaiset roolit lyhytelokuvassa Runoilija muuttaa (1927) ja pitkässä elokuvassa Rovastin häämatkat (1931). Kaikki elokuvat olivat Suomi-Filmin ja Erkki Karun tuotantoa, Runoilija muuttaa jopa hänen ohjaamansa.

Kukaan ei ole keksinyt selvää syytä siihen, miksi Särkkä päätyi valitsemaan Leppäsen ensimmäisen tuotantonsa ohjaajaksi. Leppänen oli yksi Suomen ensimmäisistä naispuolisista teatteriohjaajista, hänellä oli myös kokemusta näyttelemisestä ja teatterin johtamisesta. Teatteri-ihmisten käyttäminen elokuvien ohjaajana ei ollut lainkaan tavatonta; ilman minkäänlaista teatteritaustaa elokuvan palvelukseen tulleita ohjaajia ei juurikaan ollut. Sen sijaan naisia ei suomalaisten filmien ohjaajana ollut nähty, vaikka naiset olivat kyllä päässeet näyttelemisen lisäksi useisiin erilaisiin tehtäviin elokuvayhtiöissä. Ohjaajiksi, käsikirjoittajiksi saati lavastajiksi, leikkaajiksi tai kuvaajiksi heillä ei ollut asiaa.

Glory Leppäsellä oli kuitenkin jotain sellaista, mitä Särkkä arvosti: kansainvälisyyttä. Pariisissa syntynyt 35-vuotias Leppänen oli käynyt Wienissä Max Reinhardtin pitämän vuoden mittaisen ohjaajaseminaarin vuonna 1933. Reinhardt oli teatterimies henkeen ja vereen, mutta teki myös muutamia elokuvia. Niistä merkittävin, William Dieterlen kanssa ohjattu William Shakespearen Kesäyön unelma (1935), nähtiin Suomessa marraskuussa 1935 ja oli varmasti Särkälläkin tuoreessa muistissa Onnenpotkun ohjaajaa valittaessa vuodenvaihteen tienoilla.

Kuvaaja Eino Kari ja ohjaaja Leppänen. Kuvaaja: KAVI

Ennen Onnenpotkun kuvausten aloittamista Särkkä lähetti Leppäsen Ruotsin Råsundaan seuraamaan Gustaf Molanderin ohjaaman Intermezzon (1936) kuvauksia. Suomalaissyntyisen Molanderin elokuvasta tuli pääosaa näytelleen Ingrid Bergmanin menolippu Hollywoodiin, jossa hän näytteli saman filmin uudelleenfilmatisoinnissa vuonna 1934.

Elokuvan ensi-illan aikaan Leppänen kertoi Elokuva-aitta-lehdelle olleensa jo pitkään kiinnostunut elokuvanteosta. ”Näin ollen en voinut vastustaa sitä tarjousta, jonka SF minulle teki, vaan otin ohjaajan tehtävän vastaan täysin tietoisena siitä riskistä, mikä filmiohjaajalla elokuvan onnistumisesta on”, hän totesi. Leppäsestä tuli kuitenkin samanlainen ”elokuvaohjaaja” kuin monista muistakin teatterintekijöistä: hänen tehtävänään oli näyttelijöiden ohjaaminen, kuvaaja ja leikkaaja vastasivat elokuvallisesta puolesta. ”Ajatella, ne [kuvat] tosiaankin oikein liikkuvat”, Leppäsen kerrotaan todenneen ihastuneena ensimmäisiä otoksia katsellessaan. ”En tietenkään tiennyt hatin tattia filmitekniikasta. Pari kertaa olin kyllä ollut mukana kotimaisissa alkuaikojen filmeissä, siinä kaikki”, Leppänen itse totesi myöhemmin.

Leppäsellä oli apunaan kaksi kovan luokan ammattilaista, kuvaaja Eino Kari ja äänittäjä-leikkaaja Yrjö Norta. Mykkäelokuvan kaudella aloittanut Kari oli arvostettu, mutta hiljainen mies, joka hallitsi niin kuvaamisen kuin leikkaamisenkin ja omistipa vielä filmilaboratorionkin. Lankonsa Erkki Karun ohjauksessa ensimmäiset filminsä kuvannut Kari sai johdatella monia muitakin teatterintekijöitä filmiohjaamisen pariin, mutta ennen kaikkea hän oli kuvannut kaikki SF:n siihenastiset elokuvat ja oli siten itsestään selvä valinta Onnenpotkun kuvaajaksi. Norta oli puolestaan luonut pohjan suomalaiselle äänielokuvalle ja tunsi elokuvan teknisen puolen hyvin.

Helppoa ei silti Leppäselläkään ollut. Myöhemmin hän kommentoi elokuvan kuvauksia ja arvosteli kokemattomien näyttelijöiden ohjaamista. ”Ester Toivonen oli juuri valittu Miss Euroopaksi. Särkkä määräsi hänet Onnenpotkun pääosaan ja Toivo Palomurron hänen vastanäyttelijäkseen. Molemmat olivat amatöörejä. Sitä paitsi he ujostelivat kauheasti rakkauskohtauksissa ja olivat hirveän kankeita. Käskin heidän 'vähän harjoitella nurkan takana', mutta Ester Toivonen valitti: 'Mutta kun minä en rakastu!' Mutta he yrittivät urheasti ja olivat kovin miellyttäviä. Ja hauskaa meillä oli filmatessamme Fredrikinkadun varrella olevassa entisessä punatiilisessä kasarmissa.” Toivonen, jota Leppänen nimitti amatööriksi, oli ollut jo mukana Karun elokuvissa Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934) ja Syntipukki (1935). Palomurto oli puolestaan säveltänyt musiikin kahteen mykkäfilmiin ja näytellyt Karun Roinilan talossa (1935). Sen sijaan elokuvassa Mairen kilpakosijaa näytellyt Jorma Nortimo oli ensimmäistä kertaa mukana filminteossa, mutta hänellä olikin teatteritausta.

Toivo Palomurto, Ester Toivonen, Yrjö Tuominen ja Aku Korhonen Onnenpotkussa. Kuva: KAVI

Käsikirjoituksesta elokuvaksi kolmessa kuukaudessa

Onnenpotku kuvattiin pääasiassa SF:n uudessa studiossa Fredrikinkatu 54:ssä. Ensimmäiset kuvat otettiin tammikuun 12. päivänä, vain hieman yli kuukausi Karun kuoleman jälkeen, ja kuvaukset saatiin päätökseen maaliskuun 9. päivänä. Elokuvan mahtavaa tuotantotahtia kuvaa hyvin se, että ensi-iltansa elokuva sai jo maaliskuun 21. päivänä. Kuvausten päättymisestä ehti kulua ensi-iltaan alle kaksi viikkoa, jona aikana oli hoidettava laborointi, leikattava elokuva ja teetettävä seitsemän esityskopiotakin.

Tuotantotahdista päätellen Onnenpotku eteni ongelmitta kohti ensi-iltaa, joka sekin oli menestys. Suomalainen elokuvayleisö ei lainkaan karsastanut ensimmäistä naisohjaajan tuotosta, joskaan eivät myöskään rientäneet sitä pelkästään siksi katsomaan. Elokuvalle kertyi 407 826 katsojaa, joista alennuslippulaisten osuus oli 85 143. Vuoden kolmesta SF-elokuvasta se oli toiseksi katsotuin Särkän ja Nortan Pohjalaisten jälkeen. Rahaakin tuli: 706 745 markalla tuotettu elokuva keräsi 2 870 807 markan lipputulot, josta myös levittäjänä toimineen SF:n osuus oli 1 533 152 markkaa. Nykyrahassa tuotantokustannukset vastaavat 275 000 euroa, bruttolipputulot 1 120 000 euroa ja nettolipputulot 600 000 euroa.

Onnenpotkun menestyksestä – ja kieltämättä hyvin aikaa kestäneestä modernimmasta toteutustavasta – huolimatta Leppäsen elokuvaura päättyi Onnenpotkuun. Elämäkerrassaan hän kertoi tämän olleen hänen oma päätöksensä: "[Kansallisteatterin johtaja] Arvi Kivimaa oli kerran välittänyt minulle maisteri Särkän puolesta ehdotuksen, [ettenkö] kokonaan antautuisi filmin palvelukseen ohjaajana. Olin vastannut, että koska olin kouluttanut itseni teatteriohjaajaksi, tahdoin nyt ensin kokeilla voimiani valitsemallani alalla, johon olin uhrannut niin paljon aikaa ja varoja. Mutta nyt [Onnenpotkun kohdalla] päätin yrittää filmin ohjausta lystin päiten".

Suomen Filmiteollisuuden 29-vuotisessa ja 238 elokuvan mittaisessa historiassa Leppänen on yksi kahdesta ohjaajasta, jotka eivät ohjanneet enää toista filmiä SF:lle tai kenellekään muulle. Se toinen oli Ansa Ikonen, josta tuli historian toinen suomalainen naisohjaaja Mika Waltarin käsikirjoittamalla Nainen on valttia -komedialla (1944).

Pitkän uran teatterin parissa tehnyt Leppänen kuoli 77-vuotiaana lokakuun 26. päivänä 1979.

Kaisu Leppänen ja Ester Toivonen. Kohtaus on kuvattu Lasipalatsissa HOK:n myymälässä. Kuva: KAVI

Moderni romanttinen komedia

80-vuotiaaksi komediaelokuvaksi Onnenpotku on kestänyt aikaa harvinaisen hyvin ja eroaa edukseen useista muista oman aikansa kotimaisista elokuvista. Tarinassa on runsaasti nykypäivään soveltuvia elementtejä: Ester Toivosen näyttelemä tehtailijan tytär on sanavalmis, itsenäinen ja oman kantansa tietävä nuori nainen, jota miehet eivät kuitenkaan tästä syystä tuppuuttele, hänelle ei naureskella eikä häntä myöskään vähätellä. Maire on rakastunut nuoreen insinööriin, Reinoon (Palomurto), joka on juuri valmistunut, mutta jäänyt vaille työtä maassa vallitsevan laman takia. Ilman töitä on myös Reinon uusi tuttu Jussi (Aku Korhonen), hauska ja mukava mies, joka mainostaa käyneensä elämän kovaa koulua ja heittää ilmoille yhden antisemitistisen vitsinkin. Työttömyytensä ja köyhyytensä takia Reino ei ole valmis naimaan Mairea, joka puolestaan ei rahasta välitä, toisin kuin isänsä. Isälle (Yrjö Tuominen) mieleinen vävypoika olisi kiero nousukas (Jorma Nortimo), mutta ei sentään Mairea ahdisteleva saita ja viimeisen päälle itserakas pikkujohtaja (Kaarlo Kartio).

Ero Onnenpotkun ja saman työryhmän, tosin Karun ohjauksessa, edellisvuonna tekemän Syntipukin välillä on valtava. Syntipukki oli huono elokuva jo valmistuessaan, mutta yli 80 vuotta myöhemmin se vasta onkin ankeaa katseltavaa teatraalisine roolisuorituksineen, kankeine kuvauksineen ja erittäin vaatimattomine lavasteineen (joiden vastapainona on tosin autenttisia kuvia Stockmannin tavaratalosta). Vaikka Onnenpotkukin tapahtuu pääasiassa sisätiloissa, siinä on vaihtelun vuoksi muutamia ulkokuvia sekä ennen kaikkea lennokas rytmi ja laadukas visuaalinen toteutus. Koominen vire pysyy yllä koko elokuvan ajan, ja elokuvan roolisuoritukset ovat vähemmän teatraalisia, vaikka päänäyttelijät olivat verrattain kokemattomia ja ohjaajalla oli vahva teatteritausta.

Onnenpotku esitetään Yle TV1:llä torstaina 14.7. klo 13:25. Elokuvaa ei ole julkaistu DVD:llä.

Naiset suomalaisten pitkien näytelmäelokuvien ohjaajana

Vähintään 60 minuuttia pitkät, kaupallisessa levityksessä olleet näytelmäelokuvat, jotka ovat tilastointikelpoisia.

 Lähteet: Kansallisfilmografia, Elonet.fi