Aleksi Mäkelä 95-elokuvasta: ”Urheiluleffat ovat aina riskejä”
Aleksi Mäkelä ja työryhmää 95:n kuvauksissa.
Vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruusturnauksen loppuotteluviikon-
lopusta kertovan 95-elokuvan kuvaukset olivat loppusuoralla viime tiistaina, kun kävimme ohjaaja Aleksi Mäkelän puheilla.
Helsingin Munkkivuoressa sijaitseva vakuutusyhtiö Pohjolan entinen pääkonttori ehtii ennen purkutöiden alkamista esittää ainakin tukholmalaista hotelli Victoriaa Aleksi Mäkelän ohjaamassa 95-elokuvassa. Suomelle voittoisasta jääkiekon maailmanmestaruusviikonlopusta joukkueen ja tavallisten ihmisten silmin kertovan elokuvan kuvaukset ovat nyt loppusuoralla: ensi viikolla 34 kuvauspäivää tulevat täyteen, ja sen jälkeen alkaa vajaa puoli vuotta kestävä jälkituotantovaihe.
Pohjolan hulppea entinen pääkonttorirakennus käy studiosta siinä missä varsinainen äänistudiokin, jollaisia Suomessa ei liiemmin ole elokuvien kuvauksiin käytettävissä. Mäkelän mielestä välttämätöntä tarvettakaan ei ehkä ole, koska muita tyhjiä kiinteistöjä on ja tulee lisää. – Tässä tilassa on varmaan parikymmentä isoa ”studiohallia” ja täällä on hirveän helppo tehdä. Muuten ihan täydellistä, mutta seinät eivät liiku. Näin se usein meneekin, että tulee tyhjiä kiinteistöjä, joita aletaan käyttää kuvauksiin.
Mäkelän muisteluiden mukaan idea elokuvaan lähti tuottaja Marko Tallilta sen jälkeen, kun Yellow Film & TV Oy:n tuottama Sel8nne-dokumentti (2013) keräsi yli 130 000 katsojaa ja osoitti, että myös jääkiekon historia kiinnostaa elokuvissakävijöitä. – Ensin heillä oli idea lätkäelokuvasta, sitten mietittiin, että mikä se kuvattava tapahtuma on ja päädyttiin tällaiseen epookkivaihtoehtoon. Jos lätkäleffa tehdään, niin on vaikea kuvitella, mikä muu sen aihe voisi olla kuin tämä, Mäkelä sanoo.
Leijona-joukkueen elokuvaversio. Klikkaa kuva suuremmaksi. Kuva: Yellow Film & TV Oy
Mertarannan selostus on kuin kertojaääni
95 on Mäkelän neljästoista pitkä elokuva ja ensimmäinen Yellow Filmille, jolle hän on jo aiemmin ohjannut Roba- ja Syke-televisiosarjoja. Mäkelää kysyttiin ohjaajaksi jo pari vuotta sitten, jolloin projektia alettiin suunnitella, mutta hänellä oli tuolloin toisia suunnitelmia, jotka kuitenkin kariutuivat. Lopulta viime syyskuussa Mäkelä saattoi ottaa työtehtävän vastaan. – Minä olin tämän jo henkisesti heivannut, että se meni minulta ohi, kun en silloin päässyt. Kyllä minä jo silloin pari vuotta sitten ajattelin, että olisi se kiva tehdä, mutta olin ehtinyt jo lyödä suunnitelmat lukkoon. Hyvä näin, tämä on ollut ihan hauskaa.
Elokuva koostuu seitsemästä eri tarinasta, jotka tapahtuvat samana viikonloppuna ja liittyvät jääkiekon maailmanmestaruusotteluun. – Tässä on joskus jopa haviteltu sellaistakin vaihtoehtoa, että eri episodeissa on omat ohjaajansa. Kun minua tähän pyydettiin, niin silloin oli jo hylätty tämä vaihtoehto, koska siinä olisi voinut käydä niin, että olisi ollut seitsemän ihan erilaista elokuvaa sekaisin. Hauska ajatus sinänsä, mutta tuskin olisi käytännössä toiminut tai ainakin riskit olisivat voineet olla kovat, Mäkelä uskoo.
Vaihtoaition tapahtumien kuvaamista lukuun ottamatta kenttäpeliä ei juurikaan kuvata uusiksi, vaan elokuvassa käytetään arkistomateriaalia alkuperäisestä ottelusta. Lisäksi Antero Mertarannan alkuperäinen selostus toimii elokuvassa eräänlaisena kertojaäänenä, koska elokuvan eri episodien henkilöt katsovat ottelua televisiosta selostuksineen. – Nykyään jääkiekko-otteluita kuvattaessa pääsuunta on niin, että ohjaaja voi zoomata sinne vaihtoaitioon, mutta tuohon aikaan ottelut kuvattiin siten, että kamera on samalla puolella kuin vaihtoaitiot ja näin ollen niitä ei juurikaan näy, nykyään pääkuvaussuunta on rangaistusaition puolelta. Alkuperäisessä matsissa ei näe muuta kuin valmentajan päälakea ja vähän kypäriä. Se oli meille hyvä, koska me voimme kuvata sen vaihtoaition suunnan ja se istuu siihen materiaaliin hyvin, ohjaajana sanoo.
Käsikirjoitukset ovat välillä liiankin proosallisia
95-elokuvan käsikirjoitus on Mäkelän kanssa Roba-sarjaa ohjanneen Joona Tenan, Tatiana Elfin ja Juha Karvasen yhteistyötä. Mäkelän mukaan se, että yksi käsikirjoittajista on itsekin ohjaaja, ei tekstissä näy. – Kyllähän ne käsikirjoittajat aina jokainen omalla tyylillään kirjoittelevat sinne ikään kuin kuvia valmiiksi ja vähän proosaa. Sehän on välillä ehkä jopa liian proosallista, siellä saattaa käsikirjoituksessa olla kirjoitettuna, mitä roolihahmot ajattelevat kohtauksissa. Ne ovat ihan hauskoja, mutta en minä pysty niitä kuvaamaan, hän sanoo.
– Ei se minua ainakaan henkilökohtaisesti haittaa, että siellä ovat käsikirjoittajat kirjoitelleet, mikä on heidän mielestään hidastettu kuva ja milloin ollaan jonkun henkilön pov:ssa [näkökulmassa]. Niitä nyt välillä tehdään, jos tuntuu hyvältä, tai sitten muutetaan, Mäkelä jatkaa. – Käsikirjoitus on ylipäätään kaikessa sellainen hyvä lähtökohta, johon voidaan palata, jos ei keksitä mitään parempaa.
95-elokuvan käsikirjoitus oli jo valmiina Mäkelän lopulta tullessa mukaan, mutta uuden ohjaajan johdolla käsikirjoituksesta tehtiin vielä pari uutta versiota ja lyhennettiin tarinoita. Uransa pisintä elokuvaa ohjaaja ei halua tästä tehdä. – Kyllä mä koen, että ei tämä yli kaksituntisensa ehkä vedä tai että se lähtee vähän sinkoilemaan. Puolitoistatuntia taas on liian nopea, koska tässä on kuitenkin monta tarinaa. Tuntti ja kolme varttia olisi aika optimi, mutta aika näyttää.
Kotimaisessa elokuvassa hyvin harvoin mennään yli kahden tunnin rajan. Mäkelä onkin harvoja nykyohjaajia, joka on elokuvissaan tuon rajan ylittänyt useammin kuin kerran. – Kun on ollut leffoja, joissa on menty 20–30 vuotta ajassa eteenpäin, niin silloin se tuntuu vähän hassulta, jos sen paukuttaa menemään 90:ssä minuutissa. Se vaatii aikaa. Mutta tämä elokuva kertoo yhdestä viikonlopusta ja ikään kuin lopputulos on selvillä, niin ei kannata hirveästi makailla.
Ruotsalainen Jens Hultén nähdään Curt "Curre" Lindströmin roolissa. Kuva: Yellow Film & TV Oy
"Lätkäleffa kyllä, mutta ei urheiluleffa"
95:n urheiluaihe on kotimaiselle elokuvalle erikoinen, vaikkei täysin tavatonkaan. Jääkiekkoakin on sivuttu muun muassa Veijo Meren Jääkiekkoilijan kesä -romaaniin pohjautuvassa, Veikko Kerttulan ohjaamassa Iso Vaaleessa (1983), josta tuli hitti ja pikkuklassikko. Juho Kuosmasen viimevuotinen nyrkkeilyelokuva Hymyilevä mies oli maailmanlaajuinen arvostelumenestys. Aleksi Mäkelä itse ohjasi Matti Nykäsen elämäkertaelokuvan Matti (2006), joka sai yli 460 000 katsojaa. Siinäkään urheilu ei ollut pääosassa.
– Urheiluleffat ylipäänsä ovat aina riskejä ja harvoin onnistuvat, mutta en minä tätä nyt sillä tavalla urheiluleffana pidäkään, vaan puhtaana draamana, tietysti kevyenä draamana. Ei sitä urheilulajia tässä lajina niin paljon kuvata, vaan sen ympärillä tapahtuvia asioita. Lätkäleffa kyllä, mutta ei urheiluleffa, Mäkelä kuvailee. – Ottelua katsellaan ympäri ämpäri eri tarinoissa ja erilaisissa ympäristöjä. Tämän tarinan jännityksen aiheena ei ole se, miten ottelu päättyy, koska lopputulos tiedetään. Siitä ei draamaa synny, se syntyy muun asian ympärillä.
– Koko elokuva tapahtuu perjantain ja sunnuntain välisenä aikana: perjantaina on välierät, lauantaina välipäivä ja sunnuntaina finaali. Kerrotaan kaikesta, mitä siihen liittyy ja mennään sellaisiin paikkoihin, mihin normaali ihminen ei muuten päässyt. Joukkuetta nähdään enemmän kuin muita tarinoita, koska muutkin katselevat joukkueen vaiheita. Minä veikkaan, että niistä muista tarinoista tulisi sellaisia 10–15 minuutin pätkiä, jos ne leikkaisi yhteen, mutta nehän on hajotettu ympäri elokuvaa. Lätkäjengistä kerrotaan paljon tositarinoita, joita ei ole aiemmin kuultu. Aikajana on sama kaikissa tarinoissa, Mäkelä sanoo.
– Tässä elokuvassa on niin laajasti erilaisia juttuja, että pidetään se kuitenkin tässä vaiheessa lätkäleffana, koska minä en usko, että ihmiset pystyvät sitä vielä omaksumaan. Kun tulee ensimmäisiä teasereita ja trailereita, missä näkyy leffasta pätkiä, niin siinäkin täytyy olla tarkkana, että mitä sinne laittaa. Kaikki täytyy liittyä lätkään, muuten sitä alkaa ihmetellä, että onko tämä joku toinen leffa, ohjaaja kertoo.
– Tämä koskettaa sillä lailla, että jos ihminen on itkenyt silloin, kun Suomi alun perin voitti, niin se varmaan itkee nytkin. Kyllä tuossa tulee sellaisia kohtauksia, joissa ne tunteet nousevat pintaan, lätkäihmisen veri lämpenee tässä leffassa. Se hyväntahtoisuus ja voittamisen autuus purkautuvat kyllä katsojillekin, vaikka lopputulos tiedetäänkin, Mäkelä lupailee. – Toivottavasti [lopputulos] on viihdyttävä, sitä minä tässä lähinnä haen.
Kohtausta valmistellaan.
Pääosissa nuoria ja amatöörejä, ei Mäkelän elokuvien vakiokalustoa
Elokuvan pelaajien rooleihin haettiin näyttelijöitä avointen koekuvausten kautta. Tärkeimpänä kriteerinä olivat luistelutaidot, minkä seurauksena pelaajien rooleissa nähdäänkin sekä ammattinäyttelijöitä että lätkäjunnuja. Mäkelän elokuvien kaikkein käytetyimmistä näyttelijöistä ei ole mukana kuin Samuli Edelmann. Oliko valinta tietoinen vai sattumaa, ohjaajan mukaan ehkä vähän sekä että. – Roolitus menee aina automaattisesti sen mukaan, että katsoo vähän, minkä ikäistä hahmoa hakee. Esimerkiksi tuossa, kun mietin Kari-Pekka Toivosta, jonka on kanssa on tehty paljon hommia silloin tällöin, niin KP:lla on niin kova lätkätausta, että hän on apuvalmentaja ja se oli selkeä valinta, eikä siinä katsottu, että onko näyttelijä Aravirran näköinen vai ei.
– En minä ymmärrä koko ajatusta siitä, kun aina puhutaan, että on samat naamat joka paikassa. Samat naamat täällä joka tapauksessa ovat, ei tästä maasta naamoja hirveästi löydy. Se vain on niin, että parhaita käytetään paljon, ei se sen kummempaa ole.
Kuitenkin viime vuodet ovat osoittaneet, että paikka Putouksen näyttelijäkaartissa takaa runsaasti elokuvatöitä seuraavien vuosien aikana. – Jos silloin on ihminen paljon esillä, kun roolitusta tehdään, niin automaattisesti se tulee sinne omaan mielikuvaankin aika nopeasti. Jos näyttelijä on ollut paljon poissa – ja kun näyttelijöitä on niin helvetisti – niin ei niitä aina muista, vaikka isolla porukalla mietitään, että kuka voisi olla tämä ja tämä hahmo.
– Kieltämättä tokihan siihen vaikuttaa sekin, että kyllä lähtökohtaisesti mielellään käyttää sellaisia näyttelijöitä, jotka ovat olleet paljon esillä ja joista kansa tykkää. Ei se ainakaan huononna sitä tilannetta. Varsinkin tämä elokuva, jota minä pidän aikamoisena viihde-elokuvana, niin kyllä tähän komedianaamat sopivat hyvin, ei ole mustavalkoista ahdistusta luvassa.
Ohjaajansa uran kallein elokuva
95-elokuvaa on kuvattu pääasiassa Helsingissä ja viikon verran Tukholmassa, mihin osa elokuvan tapahtumista itse pelejä myöten sijoittuukin. Elokuvassa on mukana ruotsalainen yhteistuottaja ja kolme tunnettua ruotsalaista näyttelijää. Kahden miljoonan euron budjetillaan se on ohjaajansa kalleimpia filmejä. – Ei mun mielestäni mikään ainakaan paperilla ole ollut yli kahta miljoonaa. Olisikohan Vares – yksityisetsivä ollut toistaiseksi kallein; se oli sitä aikaa, kun ei oikein kukaan tiennyt, mitä ne leffat maksavat ja ne maksoivat sitten, mitä maksoivat.
Elokuva saa ensi-iltansa maanantaina joulukuun 25. päivänä, sopivasti joulupyhien aikaan. Maanantai on ensi-iltapäiväksi erikoinen valinta. – Se on aika mielenkiintoinen kokeilu. Nyt viime aikoina on usein tultu ensi-iltaan keskiviikkona ja tehty viiden päivän viikonloppuja, mutta nyt lähdetään maanantaista. Se johtuu joulupyhistä, koska ne ovat elokuvateattereille hyviä päiviä, Mäkelä kertoo. – Alun perin meidän piti lähteä keskiviikkona, mutta levittäjä ehdotti, että lähtekää saman tien maanantaina, koska silloin on pyhäpäivä ja jengi käy teattereissa.
– Kymmenen vuotta sitten tätä ei olisi kannattanut tehdä, koska silloin jengi oli jo ihan ähkynä tähän ajatukseen lätkästä ja varsinkin vuodesta 1995. Nyt siinä on sellaista tiettyä nostalgiaa, joka voi tuoda hyvällä tavalla muistoja mieleen. Sellaista on ollut ilmassakin, kun puhuu täällä esiintymässä käyneiden ihmisten kanssa. Ihmiset lähtevät mielellään mukaan, ovat innoissaan ja kertovat omia tarinoitaan siitä, mitä muistaa keväästä 1995, Mäkelä kertoo. Alkuperäisen joukkueen pelaajista kymmenkunta on käynyt filmaamassa cameo-roolien elokuvaan. – Kaikki, jotka on kiinni saatu ja jotka Suomessa ovat olleet ovat ihan innolla lähteneet mukaan, ohjaaja kertoo.
95:llehän on jo sopiva aihe jatko-osaan, jonka voi tehdä parinkymmenen vuoden päästä: jääkiekon maailmanmestaruus vuodelta 2011. – Suunniteltiinkin jo, että siihen on teaserikin valmiina: Pasi Nurminen astuu lentokoneesta ulos ja mätkähtää kameran eteen, ohjaaja vitsailee.
|
Aleksi Mäkelä
|
Roger Moore oli Suomessa poikkeuksellisen suosittu
Julisteet: Julistegalleria.net
Roger Moore (1927–2017) on Suomen tilastoidun elokuvahistorian suosituimpia ulkomaisia näyttelijöitä, kun suosion mittarina käytetään elokuvien katsojalukuja ja puhutaan nimenomaan pääosanäyttelijöistä.
Vuonna 1972 alkaneen tarkan ja järjestelmällisen katsojatilastoinnin aikana Moore nähtiin Suomen valkokankailla 25:ssä elokuvassa, jotka keräsivät yhteensä 4 263 958 katsojaa. Mooren mahtavan suosion suurin syy oli tietysti seitsemän James Bond -filmiä, joille kertyi yhteensä 3,1 miljoonaa katsojaa. Mooren suosituin Bond-filmi, Octopussy – mustekala (1983), on koko sarjan kolmanneksi katsotuin osa: vain Daniel Craigin kaksi viimeistä Bondia ovat menneet sen ohi.
Television Pyhimyksenä suomalaisillekin tutuksi tullut Moore oli näytellyt pikkurooleja valkokankaalla jo 1940-luvulla ja ollut MGM:n sopimusnäyttelijänä 1950-luvun puolivälissä, mutta vasta Bondin rooli teki hänestä filmitähden – eikä Moore tyytynyt näyttelemään pelkästään Bond-filmeissä.
Susannah York ja Moore siistiytymässä elokuvassa Kultaa. Kuva: Avton Films
Kultaa, sanoi Roger Moore
Moore nähtiin ensimmäisen kerran salainen agentti 007:nä vuonna 1973. Guy Hamiltonin ohjaama Elä ja anna toisten kuolla sai komeat 484 865 katsojaa. Kolmisen vuotta aiemmin Moore teki uransa mieluisimman roolin Basil Deardenin ohjaamassa trillerissä The Man Who Haunted Himself (1970). Kun Elä ja anna toisten kuolla meni hyvin Suomessa, päätettiin myös Deardenin ohjaustyö tuoda täkäläisille valkokankaille. Nimeksi lätkäistiin Bond-henkinen Elä kahdesti, mutta ei se silti saanut kuin reilut 35 000 katsojaa.
Veijareita ja pyhimyksiä -televisiosarjaa tehdessä Moore oli työskennellyt ensimmäisen kerran ohjaaja Peter R. Huntin kanssa. Hunt oli kokenut elokuvaleikkaaja, joka oli osallistunut tässä toimessa viiden Bond-filmin tekoon ja lisäksi vielä toiminut kolmessa toisen kuvausryhmän ohjaajana. Hunt teki debyyttinsä elokuvaohjaajana Bond-filmillä Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969), mutta hänen ohjaajauransa jatkui vasta Mooren kanssa tehdyllä toimintaseikkailulla Kultaa (1974). Johannesburgissa kuvatusta brittituotannosta tuli Mooren ensimmäinen elokuva Bond-kiinnityksen jälkeen. Se saatiin Suomen valkokankaille kuukautta ennen toista Bond-filmiä, joka sitten hautasi pikkukilpailijansa alleen. Kultaa sai kuitenkin 76 643 katsojaa ja oli vuoden 28. katsotuin ensi-ilta, kun 007 ja kultainen ase pyöri 420 450 katsojalle ja oli vuositilaston kolmas.
Moore ja Kultaa-elokuvan vastanäyttelijä Susannah York nähtiin yhdessä myös Christopher Milesin ohjaamassa Kultakädessä (1975), alkuperäiseltä nimeltään That Lucky Touch. Kenties Suomessa yritettiin verrata sitä Kultaan ja parantaa elokuvan yleisömenestystä, mutta lopputulos oli kuitenkin huono: 22 705 katsojan tulos ja vuositilaston 83. sija osoittivat, etteivät suomalaiset halunneet nähdä Moorea pelkässä komediassa. Samaa kertoi myös episodielokuva Viettelijät (1980), jonka vetonauloiksi Gene Wilder ja Moore palkattiin. 14 263:lla katsojallaan se ylsi juuri ja juuri vuoden sadan katsotuimman ensi-illan joukkoon, sijalle 96.
Wilbur Smithin romaaniin pohjautuneen Kultaa-elokuvan tuotannosta vastasi Michael Klinger, joka halusi tehdä elokuvan myös Smithin Joka pirua kutsuu -romaanista. Hunt toimi jälleen ohjaajana ja Moore sai kaverikseen Lee Marvinin. Kuvausryhmä suuntasi jälleen Etelä-Afrikkaan, ja tuloksena oli kaksi- ja puolituntinen sotaseikkailu. Ripaus ensimmäistä maailmansotaa, eksotiikkaa, kauniita naisia ja kaksi rautaista äijää saivat suomalaiset liikkeelle: Joka pirua kutsuu keräsi 99 942 katsojaa ja oli vuoden 15. katsotuin ensi-ilta.
Joka pirua kutsuu teki selvää jälkeä Mooren toisesta vuoden 1976 elokuvasta, Spesialisteista. Italiassa kuvattu rikostarina vaati valmistuakseen yhdeksän käsikirjoittajan ja kahden ohjaajan työpanoksen. Kehno laatu ei tarkoittanut kehnoa yleisömenestystä: 55 370 katsojaa oli kelpo tulos ja riitti vuositilastossa sijalle 37.
Roger Moore ja Richard Harris toiminnan miehinä. Kuva: Richmond Film Productions
Villihanhia, merta ja sotaseikkailuja
Mooren uran tärkeimpiä ohjaajia oli elokuva-alan erittäin kokenut sekatyömies Andrew V. McLaglen. Vaiteliaassa miehessä (1952) näytelleen Victor McLaglenin poika loi pitkän uran apulaisohjaajana ja eteni lopulta ikääntyneen John Waynen lännenfilmien ohjaajaksi. 1970-luvun puoliväliin mennessä hänestä oli tullut varma pienten ja vähän isompienkin toiminta- ja lännenfilmien ohjaaja, jollaista Mooren elokuviinkin kaivattiin. Nämä kaksi lontoolaislähtöistä miestä tekivätkin yhdessä peräti kolme filmiä parin vuoden aikana.
Ensimmäisenä valmistui Daniel Carneyn romaaniin pohjautuva Villihanhet (1978), suurella budjetilla tuotettu toimintatrilleri ryhmästä palkkasotilaita, jotka lähtevät Etelä-Afrikkaan pelastamaan vangittua presidenttiä. Juoni oli yksinkertainen ja jopa niin hyvä, että vuosikymmeniä myöhemmin Sylvester Stallone "lainasi" sitä The Expendables -elokuvassaan (2010). McLaglenin elokuvan ykköstähdeksi palkattiin Richard Burton, joka oli tehnyt ensimmäisen jättihittinsä jo 1950-luvun alussa. Nyt hänellä oli takanaan useampi floppi ja muutenkin vaatimattomampi vaihe urallaan. Burtonin ja Mooren seuraksi saatiin vielä Richard Harris, Hardy Krüger ja Stewart Granger. Viiden nimekkään miesnäyttelijän seikkailut kiinnostivat suomalaisiakin: 142 626:lla katsojallaan Villihanhet oli Mooren uran suurin menestys Bond-filmien ulkopuolella. Vuoden ensi-illoista se oli 16. katsotuin.
Roger Moore (vas.) ja Gregory Peck (oik.) Merten susina. Kuva: Lorimar Productions
Villihanhet joutui jo ennen Stallonen The Expendablesia varkauden kohteeksi, kun italialaiset keksivät tehdä Koodinimi: Villihanhet -nimisen (1984) kopion ja "jatko-osan" elokuvasta Klaus Kinskin, Lee Van Cleefin ja Ernest Borgninen näytellessä pääosia. Myös virallinen jatko-osa valmistui: Peter R. Huntin ohjaamassa Villihanhet 2:ssa (1985) palkkasotilaat eivät lähde pelastamaan presidenttiä diktaattorin kynsistä, vaan auttamaan Rudolf Hessin pakoon vankilasta. Yksikään alkuperäisen elokuvan viidestä tähdestä ei ollut mukana jatko-osassa, mutta Hessin rooliin tuottajat saivat todellisen legendan, Laurence Olivierin. Olivierista huolimatta Villihanhet 2 sai Suomessa vain 24 123 katsojaa.
Parta ei pahoille kasva. Roger Moore Ffolkesina elokuvassa Kaappaus Pohjanmerellä. Kuva: Universal Pictures
McLaglenin ja Mooren yhteistyö jatkui kahdella meriaiheisella filmillä, jotka molemmat valmistuivat vuonna 1980. Kaappaus Pohjanmerellä pohjautuu Jack Daviesin romaaniin ja kertoo tarinan taistelukouluttaja Ffolkesista (Moore), joka hälytetään apuun terroristien viritettyä pommeja kahdelle öljylautalle rahan toivossa. Tällä kertaa Mooren nimi oli krediiteissä ensimmäisenä, James Masonin ja Anthony Perkinsin edellä. Elokuva sai Suomessa 83 185 katsojaa.
James Leasorin romaaniin pohjautuva Merten sudet puolestaan on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva toimintatrilleri, jonka pääosissa Mooren seurana nähtiin Gregory Peck, David Niven ja Trevor Howard. Tämä suuren budjetin elokuva oli juuri sellaista sota-aikaan sijoittuvaa toimintaa, jota suomalaiset rakastivat, ja niinpä Merten sudet saikin 126 351 katsojaa. Vuoden katsojatilastossa Merten sudet oli sijalla 18. ja Kaappaus Pohjanmerellä sijalla 24.
Ennen Merten susia Moore oli ehtinyt seikkailla toisessa maailmansodassa myös George P. Cosmatoksen ohjaamassa Pääkalloprikaatissa (1979). Kreikkalaisella saarella sotavankeina oleva joukkio päättää paeta ja viedä samalla taideaarteet parempaan turvaan. Elokuvan näyttelijäkaarti oli värikäs ja kansainvälinen: Moore, David Niven, Telly Savalas, Claudia Cardinale, Richard Roundtree, Elliott Gould, Stefanie Powers ja Sony Bono. Cosmatoksella oli kokemusta isosta näyttelijäkaartista jo Cassandran sillan (1976) ajoilta, mutta tämän ohjaajan läpimurtoelokuvan veroista menestystä Pääkalloprikaatista ei tullut. Sekin oli toki menestys 86 687:llä katsojallaan, mikä riitti vuositilaston 21. sijaan.
Dean Martin, Roger Moore ja Burt Reynolds aikovat Kanuunankuularalliin. Kuva: 20th Century Fox
Itseironiaa Kanuunankuularallissa ja Peter Sellersin saappaissa
Vielä Pääkalloprikaatiakin värikkäämpi näyttelijäkaarti oli Hal Needhamin Kanuunankuularallissa (1981). Hyvin ohuen juonen varaan rakennettussa kaahailukomediassa nähtiin Burt Reynolds, Dean Martin, Farrah Fawcett, Dom DeLuise, Sammy Davis Jr., Peter Fonda ja Jackie Chan. Moore näytteli rikasta perijää, joka kuvittelee olevansa Roger Moore. Toisin kuin Needhamin ja Reynoldsin edellisestä yhteistyöstä, Konna ja koukusta (1978), Kanuunankuularallista tuli suuri menestys myös Yhdysvaltain ulkopuolella. Pähkähullu komedia sai Suomessakin peräti 140 250 katsojaa ja oli vuoden kahdeksanneksi katsotuin ensi-ilta, päihittäen muun muassa George Millerin Asfalttisoturin (1981) ja Warren Beattyn Punaiset (1981).
Kanuunankuularallin jälkeen Moore kävi sekoilemassa Blake Edwardsin ohjaamassa Vaaleanpunaisen pantterin kirouksessa (1983), jossa Mooren hyvä ystävä David Niven teki viimeisen roolinsa. Elokuvasarjan tähti Peter Sellers oli kuollut pari vuotta aiemmin, mutta Edwardsia se ei estänyt. Ensin tehtiin yksi elokuva käyttämällä poistettuja otoksia Sellersistä aiemmista elokuvista, sen jälkeen rahastettiin muuten vain. Vaaleanpunaisen pantterin kirouksessa Clouseau, Sellersin tunnetuksi tekemässä roolissa, nähdään Moore, joka oli halusi tulla kreditoiduksi nimellä Turk Thrust II. Syynä oli Mooren vanha kaveri, ohjaaja Bryan Forbes, joka teki cameo-roolin Vaaleanpunainen pantteri -elokuvasarjan toisessa osassa ja käytti tuolloin nimeä Turk Thrust. Vaaleanpunaisen pantterin kirous kiinnosti Suomessa vain 11 506:ta katsojaa ja se oli vuoden 88. katsotuin ensi-ilta.
Roger Moore elokuvassa Pahan kasvot. Kuva: Cannon Group
Forbes ohjasikin Moorea heti seuraavana vuonna Pahan kasvoissa (1984). Sidney Sheldonin romaaniin pohjautuneessa trillerissä Moore näyttelee psykiatria, jota epäillään potilaansa murhasta. Moore, Rod Steiger ja Elliott Gould houkuttelivat teattereihin 16 226 katsojaa. Vuoden 1984 katsojatilastossa Pahan kasvot on sijalla 72.
Vuonna 1985 valmistuneen viimeisen Bond-filminsä jälkeen Moore näytteli enää pääosia vain hyvin halvalla tuotetuissa, useimmiten suoraan videolevitykseen menneissä elokuvissa. Muutamasta löytyi erikoisia Suomi-yhteyksiä: jugoslavialaisessa The Magic Snowman -elokuvassa (1988) Moore antoi ääneensä Lumi Ukko -nimiselle hahmolle ja Fire, Ice & Dynamitessa (1990) vilahtaa Keke Rosberg.
Moore teki cameo-rooleja vielä useissa elokuvissa, muun muassa Pyhimyksen uudelleenfilmatisoinnissa vuonna 1997, mutta filmien taso oli pääasiassa kehno.
Roger Mooren elokuvien katsojaluvut 1970–
Tarkat katsojaluvut 1.1.1972 lähtien.
Kreditoimattomat roolit kursivoituna.
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | OHJAUS | KATSOJIA |
| Octopussy – mustekala | 1983 | 12.08.83 | John Glen | 534 512 |
| Elä ja anna toisten kuolla | 1973 | 21.12.73 | Guy Hamilton | 484 865 |
| Erittäin salainen | 1981 | 21.08.81 | John Glen | 469 341 |
| 007 – rakastettuni | 1977 | 23.09.77 | Lewis Gilbert | 434 618 |
| 007 ja kultainen ase | 1974 | 20.12.74 | Guy Hamilton | 420 450 |
| Kuuraketti | 1979 | 17.08.79 | Lewis Gilbert | 382 431 |
| 007 ja kuoleman katse | 1985 | 09.08.85 | John Glen | 376 687 |
| Villihanhet | 1978 | 28.07.78 | Andrew V. McLaglen | 142 626 |
| Kanuunankuularalli | 1981 | 29.01.82 | Hal Needham | 140 250 |
| Merten sudet | 1980 | 19.12.80 | Andrew V. McLaglen | 126 351 |
| Pyhimys [äänirooli] | 1997 | 16.05.97 | Phillip Noyce | 112 487 |
| Joka pirua kutsuu | 1976 | 23.07.76 | Peter R. Hunt | 99 942 |
| Pääkalloprikaati | 1979 | 16.02.79 | George P. Cosmatos | 86 687 |
| Spice World | 1997 | 08.05.98 | Bob Spiers | 84 598 |
| Kaappaus Pohjanmerellä | 1979 | 01.05.80 | Andrew V. McLaglen | 83 185 |
| Kultaa | 1974 | 01.11.74 | Peter R. Hunt | 76 643 |
| Spesialistit | 1976 | 02.07.76 | Maurizio Lucidi Guglielmo Garroni |
55 370 |
| Elä kahdesti | 1970 | 15.03.74 | Basil Dearden | 37 214 |
| Pyhimys ja kuolemansäteet | 1968 | 03.09.71 | Roy Ward Baker | 25 001 |
| Kultakäsi | 1975 | 30.01.76 | Christopher Miles | 22 705 |
| Pyhimys leikkii tulella | 1969 | 16.04.71 | Jim O'Connolly | 21 672 |
| Pahan kasvot | 1984 | 28.09.84 | Bryan Forbes | 16 226 |
| Viettelijät | 1980 | 18.09.81 | Eri ohjaajia | 14 263 |
| Vaaleanpunaisen pantterin kirous | 1983 | 16.12.83 | Blake Edwards | 11 506 |
| Viime hetkessä | 1969 | 10.07.70 | Alvin Rakoff | 4 328 |
| YHTEENSÄ: | 4 263 958 |
Solar Films on tilastoidun historian menestynein tuotantoyhtiö
Markus Selin, yksi Solar Filmsin perustajista. Kuva: Solar Films
Markus Selinin ja Jukka Helteen luotsaama Solar Films Oy on elokuviensa katsojaluvuissa mitattuna Suomen tilastoidun elokuvahistorian menestynein tuotantoyhtiö. Kotimaisten elokuvien järjestelmällinen ja virallinen katsojatilastointi aloitettiin vasta vuonna 1970, ja viimeisten reilun 46 vuoden aikana vain neljätoista kotimaista tuotantoyhtiötä on kerännyt elokuvillaan yli miljoona katsojaa. Näistä yhtiöistä ylivoimainen ykkönen on vuonna 1995 perustettu Solar Films, jonka 44 elokuvaa ovat keränneet yhteensä yli 6,8 miljoonaa katsojaa.
Tuottajista Spede on yhä ylivoimainen
Pertti "Spede" Pasanen on yksittäisenä henkilönä tilastoidun historian ylivoimaisesti menestynein tuottaja. Pasanen kuitenkin tuotti filmejään useammankin eri tuotantoyhtiön nimissä: tilastoidun historian aikana Pasanen tuotti 39 pitkää elokuvaa, joist avain 17 oli Filmituotanto Spede Pasanen Oy:n tuotantoa. Nämä seitsemäntoista filmiä saivat yhteensä 5,3 miljoonaa katsojaa, kun taas Pasasen kaikkien tuotantojen katsojamäärä nousee yli kymmenen miljoonan.
Solar Filmsin ja Filmituotanto Spede Pasasen jälkeen eniten katsojia saanut tuotantoyhtiö on Marko Röhrin ja Ilkka Matilan omistama MRP Matila Röhr Productions Oy. Yhtiön tuottanut reilun 25:n vuoden aikana 26 pitkää elokuvaa, joille on kertynyt yhteensä 3,1 miljoonaa katsojaa. Ennen nykyisen tuotantoyhtiön perustamista Röhr ehti toimia Pohjamaan (1988) ja Talvisodan (1989) kaltaisten yleisömenestysten tuottajana National-Filmi Oy:ssä.
Neljänneksi eniten katsojia saanut tuotantoyhtiö on Timo Koivusalon omistama Artista Filmi Oy, joka on 24:ssä vuodessa tuottanut 14 elokuvaa. Menestyneimpien tuotantoyhtiöiden listalla se on Rauni Mollbergin Arctic-Filmi Oy:n kanssa ainoa, jonka kaikki tuotannot ovat yhtiön omistajan itsensä ohjaamia.
Vesa-Matti Loiri Solarin suurimmassa hitissä, Pahoissa pojissa (2003). Kuva: Solar Films Oy
Solar Filmsiltä yli 40 elokuvaa parissakymmenessä vuodessa
Markus Selinin, 57, ura elokuvatuottajana alkoi Renny Harlinin ohjaamalla Jäätävällä poltteella (1986). Suomen siihenastisen elokuvahistorian kallein tuotanto ei menestynyt kotimaassa, mutta Yhdysvalloissa se oli suhteellisen hyvä menestys ja onkin yhä maassa parhaiten menestynyt suomalaiselokuva. Selin ja Harlin tuottivat elokuvan Yhdysvaltoihin rekisteröidyn Larmark Productions Inc. -yhtiönsä kautta.
Ennen Solar Filmsin perustamista Selin tuotti vielä toisenkin elokuvan, Aleksi Mäkelän ohjaaman Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat (1994), jonka tuotantoyhtiönä toimi Harlin/Selin Productions Oy.
Selinin, Taina Saikkosen ja Antti J. Jokisen vuonna 1995 perustama Solar Films aloitti pitkien elokuvien tuottajana Matti Grönbergin ohjaamalla Kummeli Kultakuumeella (1997), joka keräsi yli 180 000 katsojaa. Yhtiön seuraava tuotanto oli Mäkelän ohjaama Häjyt (1999), joka meni jo lähes 330 000:lle katsojalle.
22-vuotisen historiansa aikana Solar Films on tuottanut 41 omaa elokuvaa. Lisäksi on ollut yhteistuottajana useissa kansainvälisissä tuotannoissa, joista 101 Reykjavik (2000), Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (2004) ja Soppalinnan salaseura (2015) on nähty myös Suomen valkokankailla. Nämä Suomen valkokankailla pyörineet yhteistuotantoelokuvat on otettu mukaan laskuihin tässä artikkelissa ja tilastossa.
500 000:n katsojan Mielensäpahoittaja (2014). Kuva: Solar Films Oy
Ennätysmäärä yli 100 000 katsojan elokuvia
Solar Filmsin toiminnan jatkumisen kannalta oleellista on ollut elokuvien hyvä yleisömenestys. 41:stä omasta tuotannosta peräti yli puolet, kaikkiaan 23 filmiä, on saanut yli 100 000 katsojaa. Kaikkein suurimpia menestyksiä ovat yli 600 000 katsojaa saanut Pahat pojat (2003) ja hieman yli 500 000 katsojaa keränneet Mielensäpahoittaja (2014) ja Luokkakokous (2015).
Yhtiön neljäkymmentäyksi elokuvaa ovat valmistuneet kahdenkymmenen eri ohjaajan voimin. Aleksi Mäkelä on ohjannut niistä yhdeksän, Lauri Törhönen neljä, Aku Louhimies ja Antti J. Jokinen kummatkin kolme, kun taas kaksi elokuvaa ovat ohjanneet niin Dome Karukoski, Taneli Mustonen, Anders Engström, Matti Grönberg, Inari Niemi kuin Marja Pyykkökin.
Tämän ja ensi vuoden aikana Solarilta on tulossa ainakin neljä elokuvaa. Marja Pyykön ohjaama Yösyöttö pohjautuu Eve Hietamiehen romaaniin ja saa ensi-iltansa lokakuussa. Markku Pölösen ohjaama Oma maa on jälleenrakennusajan epookkitarina ja Lenka Hellstedtin ohjaama Kaikki oikein puolestaan Anna-Leena Härkösen samannimisen romaanin filmatisointi. Suurimmat odotukset kohdistuvat Tiina Lymin ohjaamaan Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajaan, joka pohjautuu Tuomas Kyrön romaaniin ja on jatkoa Karukosken ohjaamalle jättihitille.
Solar Filmsin 41:n oman elokuvan joukkoon mahtuu kaksikymmentä kirjafilmatisointia, kolmetoista jatko-osaa, kahdeksan naisten ohjaamaa elokuvaa, kaksi uudelleenfilmatisointia, yksi dokumenttielokuva ja yksi parhaan elokuvan Jussin voittaja.
Menestyneimmät tuotantoyhtiöt katsojamäärissä mitattuna 1970-
Mukaan on laskettu vain pitkät elokuvat (vähintään 60 minuuttia), omat ja yhteistuotannot, näytelmä- ja dokumenttielokuvat.
Yhteistuotannoista mukaan on laskettu vain Suomen katsojaluvut.
Katsojamäärät ovat peräisin SES:n virallisista tilastoista.
Katsojamäärät päivitetty 15.5.2017.
| Tuotantoyhtiö | Toiminnassa | Elokuvat | Katsojat | |
| 1. | Solar Films Oy | 1995– | 44 | 6 846 807 |
| 2. | Filmituotanto Spede Pasanen Oy | 1967–1990 | 17 | 5 305 845 |
| 3. | MRP Matila Röhr Productions Oy | 1991– | 26 | 3 100 079 |
| 4. | Artista Filmi Oy | 1993– | 14 | 2 582 309 |
| 5. | Funny-Films Oy | 1976–2003 | 6 | 2 024 658 |
| 6. | Filminor Oy | 1962–2006 | 25 | 1 838 093 |
| 7. | Helsinki-filmi Oy | 2002– | 22 | 1 605 157 |
| 8. | Kinotar Oy | 1994– | 20 | 1 582 790 |
| 9. | National-Filmi Oy | 1978–1990 | 10 | 1 529 562 |
| 10. | Fennada-Filmi Oy | 1950–1983 | 6 | 1 267 950 |
| 11. | Jörn Donner Productions Oy | 1966– | 24 | 1 085 440 |
| 12. | Spede-Team Oy | 1984–1994 | 5 | 1 066 753 |
| 13. | Kinoproduction Oy | 1977–2016 | 26 | 1 038 140 |
| 14. | Arctic-Filmi Oy | 1978–1990 | 3 | 1 026 030 |
Näin tehtiin Salaviinanpolttajat, Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva
K. E. Ståhlberg Atelier Apollon ottamassa valokuvassa. Kuva: KAVI
lokuvan maailmanvalloitus alkoi pariisilaisesta kahvilasta vuonna 1895, jolloin Lumiéren veljekset esittelivät keksintöään ulkopuolisille. Veljekset olivat kehittäneet elokuvakameran ja projektorin, jotka he myös patentoivat. Seuraavan vuoden kesäkuussa Lumiéren elävien kuvien kiertue saapui jo Suomeenkin, ja osa köyhän suurruhtinaskunnan kansalaisista pääsi todistamaan maailman uusinta ihmettä, joka tuli muuttamaan viihteen merkityksen pysyvästi.
1900-luvun alussa Suomeen alkoi ilmestyä pysyviä elokuvateattereita. Yhden niistä, Helsingin Mikonkatu 5:ssä toimivan Maailman Ympäri -teatterin perusti valokuvausalan yrittäjä Karl Emil Ståhlberg huhtikuussa 1904. Myöhemmin tuossa samassa osoitteessa toimi muun muassa Suomen Filmiteollisuus Oy:n pääkonttori.
Ståhlberg oli alkujaan kuhmonniemeläinen nimismiehen poika, joka luki itsensä insinööriksi Helsingissä vuonna 1887 ja pari vuotta myöhemmin avasi oman valokuvaamonsa, Atelier Apollon. Keväällä 1896 leskeksi jäänyt Ståhlberg meni jo syksyllä uusiin naimisiin, ja pariskunta lähti häämatkalle Pariisiin. Sieltä insinööri osti Pathélta elokuvaprojektin ja kasan lyhytelokuvia. Tammikuussa 1897 Ståhlberg järjesti ensimmäiset omat elokuvanäytöksensä Helsingin ylioppilastalon musiikkisalissa.
Maailman Ympäri -teatterin avajaisilmoitus Uudessa Suomettaressa 1. huhtikuuta 1904. Klikkaa kuva suuremmaksi.
Saadakseen suomalaista ohjelmistoa Maailman Ympäri -elokuvateatteriinsa Ståhlberg valjasti valokuvausliikkeensä työntekijöitä vuonna 1906 filmaamaan lyhyitä uutiskatsauksia. Apollossa valokuvaajana työskennellyt Frans Engström (1873–1940) sekä Hjalmar Hårdh (1881–1948) ja Oscar Lindelöf (1887–1954) valmistivat seuraavan seitsemän vuoden aikana yli sata uutiskatsausta.
Frans Engström vuonna 1901. Kuva: KAVI
Parikymppiset teatterinäyttelijät aikovat eläviin kuviin
lokuva oli vielä tuore keksintö eikä sen uutuudenviehätys ollut hävinnyt. Minkäänlaista alan koulutusta ei Suomessa tunnettu, vaan kaikki oli opittava kantapään kautta. Kun suomalaiset kiinnostuivat näytelmäelokuvien teosta, olivat asialla tietysti teatterintekijät, valokuvausalan ammattilaiset ja helsinkiläiset rahamiehet. Teatterintekijät toivat mukaan taiteellisuutta ja näkemystä, valokuvaajat tiesivät teknisessä mielessä, miten elokuva toteutetaan ja liikemiehet raottivat sen verran kirstujaan, että filmi voitiin myös toteuttaa.
Vuonna 1904 Tampereen Teatteriin oli kiinnitetty näyttelijäksi helsinkiläissyntyinen nuorimies Teuvo Puro, joka oli vaihtanut piirustuskoulun teatteriin ja suomentanut sukunimensä Bäckmanista Puroon. Parin vuoden päästä Puro matkusti takaisin synnyinkaupunkiinsa ottamaan vastaan kiinnityksen Kansallisteatterin näyttelijäksi. Maan päänäyttämöllä esiintyi myös Puroa vuoden vanhempi Teppo Raikas, alkujaan viipurilainen Wäinö Teofilus Durchman, joka oli kiinnitetty Kansallisteatteriin vuonna 1905.
Ikätoverit Puro ja Raikas olivat kummatkin kiinnostuneita elävistä kuvista. Ajatus niiden tekemisestä heräsi, vaikkei kummallakaan ollut minkäänlaista tietämystä aiheesta. ”Kyllä me nyt olimme nähneet jotakin, mutta aivan vähän”, Puro muisteli Uutisaitassa vuonna 1946. ”Mutta kun muualla maailmassa touhuttiin kaikennäköistä filmistä, oli meilläkin intressiä asiaan ja ajattelimme, että miksi ei Suomen maassa ryhdytä vastaavanlaiseen. Vaikka olimme nuoria poikia, niin ymmärsimme, että jos voisimme saada vastaavaa aikaan, niin se merkitsisi maallemme talouskysymyksenä jotakin.” Puron tokaisu kuvaa hyvin silloista ja myöhempääkin asennetta siihen, ettei elokuva ole taidetta, vaan viihdettä ja tapa tehdä rahaa.
Palkintokilpailu aiheen löytämiseksi ensimmäiseen näytelmäelokuvaan
uosien 1906 ja 1907 taitteessa Puro ja Raikas tapasivat heille entuudestaan tutun Frans Engströmin, Atelier Apollon valokuvaajan ja uutiskatsausten elokuvaajan. Ruotsalaissyntyinen Engström oli tuolloin Suomen ainoita elokuvaajia ja siten myöskin alansa parhaimpia asiantuntijoita.
33-vuotias Engström, 23-vuotias Raikas ja 22-vuotias Puro tulivat keskusteluissaan siihen päätelmään, että he aikovat yrittää elokuvantekoa. ”Engström lupasi puhua Apollon omistajan, insinööri K. E. Ståhlbergin, kanssa asiasta siinä mielessä, että tämä saataisiin rahoittamaan aiottu kuva. En tarkkaan muista asian kehitystä, mutta joka tapauksessa julkaisi Ståhlberg kilpailukutsun ensimmäisen kotimaisen elokuvakäsikirjoituksen aikaansaamiseksi. Saapuneista lähetyksistä valittiin sitten Salaviinanpolttajat-niminen noin neljännestunnin kestävä juttu, joka päätettiin ottaa nauhalle. Kuka käsikirjoituksen tekijä oli, ei ole enää muistissani”, Puro muisteli Uutisaitassa.
Palkintokilpailun ilmoitus Helsingin Sanomissa 17.1.1907.
Klikkaa kuva suuremmaksi.
Tammikuun 17. päivänä vuonna 1907 Atelier Apollo julkaisi lehti-ilmoituksen, jossa se kertoi aloittaneensa avoimen kilpailun ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan aiheen löytämiseksi. ”Arvoisaa yleisöä pyydetään täten ottamaan osaa seuraavaan kilpailuun. Tarkoituksena on nimittäin tehdä ehdotuksia ja selityksiä sellaisiin kotimaisiin aiheisiin, jotka soveltuisivat elävinä kuvina näytettäväksi”, kerrottiin Helsingin Sanomissa julkaistussa ilmoituksessa.
Kilpailun järjestäjä lupasi rahapalkinnon seitsemälletoista aiheelle ja niiden tekijöille, suurimman palkinnon ollessa korkeintaan 350 markkaa, nykyrahassa noin 1 500 euroa. Vertailukohdaksi mainittakoon, että Maailman Ympäri -teatterissa sen avautuessa vuonna 1904 pääsymaksu oli 60–75 penniä, nykyrahassa noin 2,75–3,45 euroa.
Lehti-ilmoitus kilpailun tuomareista sekä lisäohjeita hakijoille Helsingin Sanomissa 27.1.1907.
Klikkaa kuva suuremmaksi.
Kymmenen päivää myöhemmin Atelier Apollo ilmoitti samassa lehdessä valinneensa palkintotuomareiksi rouva G. Lindbergin, neiti Olga Nordensvanin, tuomari Sakari Castrénin, toimittaja Arthur Sjöblomin ja palomestari Gösta Waleniuksen sekä pidentäneen kilpailuaikaa helmikuun 2. päivään saakka. Edelleen täsmennettiin, että kuka tahansa voi ottaa osaa, kunhan esitetty aihe on sellainen, että se voidaan talven aikana kuvata luonnossa ja se herättäisi mahdollisimman suurta kiinnostusta yleisössä. Yksi henkilö sai lähettää niin monta ehdotusta kuin halusi, kunhan signeerasi ehdotukset ja kirjekuoren salanimellä. Osallistujan oikea nimi ja osoite sai olla vain kirjekuoren sisällä erillisellä paperilla.
J. Alfred Tanner sijoittui toiseksi, voittajan nimi jäi mysteeriksi
ilpailun tulokset julkaistiin laskiaissunnuntaina helmikuun 10. päivänä muun muassa Helsingin Sanomien ja Uuden Suomettaren lehti-ilmoituksissa. Kilpailun järjestäjän mukaan ehdotuksia tuli kaikkiaan 652:lta kilpailijalta, joista ”osalla oli ainoastaan yksi aihe, suurimmalla osalla useampi ja yhdellä 105 eri ehdotusta”.
Palkintotuomarit valitsivat voittajaksi nimimerkki J. V-s:n aiheen Salapolttimo, jota kuvailtiin ”huvittavaksi, seikkaperäisesti selitetyksi, moniosaiseksi miimilliseksi farssiksi”. 350:n markan muhkeaa palkintoa se ei kuitenkaan saanut, vaan 100 markkaa, joka vastaa nykyrahassa vajaata 430:tä euroa.
Voittajat julistettiin Helsingin Sanomissa 10.2.1907.
Klikkaa kuva suuremmaksi.
Valmista elokuvaa mainostaneessa lehti-ilmoituksessa julkaistiin lyhyt kuvaus teoksen sisällöstä. ”Kaksi viinan polttajaa ovat korpeen rakentaneet salapolttimon, jossa salaa polttaa kituuttavat viinaa kaikessa rauhassa ja sovinnossa, ovatpa vielä sikanassunkin sinne kulettaneet rankkia syömään. Saatuaan keitoksensa valmiiksi ja maisteltuaan iloliemensä hyvyyttä tulee heidän luokseen kaikkien tuttava Junkkari korpirojua ostamaan. Maisteltuaan ostamaansa tavaraa ja saatuaan keittäjiltä muutamia naukkuja kaupantekijäisiksi, ryhtyvät ystävykset kortinlyöntiin, joka kuitenkin päättyy ilmitappeluun Junkkarin tekemän pelipetoksen vuoksi. Tappelun parhaillaan riehussa huomaa Junkkari kutsumattomia vieraita, nimismiehen ja poliisin saapuvan paikalle ja lähtee käpälämäkeen, jättäen mestarit viinoinen ruununmiesten kouriin tekemään tiliä luvattomista toimistaan.”
Voittaja-aiheen kirjoittaneen J. V-s:n todellista henkilöllisyyttä ei koskaan paljastettu. Kansallisfilmografian mukaan elokuvan tekoon osallistuneet henkilöt ovat jälkikäteen muistelleet aiheen olleen peräisin joltakin nimismieheltä (elokuvan tuottaja oli itse nimismiehen poika), kun taas kirjailija Yrjö ”Agapetus” Soini väitti vanhoilla päivillään olleensa tarinan tekijä. Soini oli palkintokilpailun aikaan vasta kymmenvuotias. Agapetuksen teokset kuitenkin antoivat myöhempinä vuosikymmeninä aiheita lukuisille suomalaisille elokuville.
Kilpailussa toiseksi sijoittui nimimerkki ”?”, jonka omistaja oli J. A. Tanner, mitä todennäköisimmin tuolloinen rakennusmestari ja myöhempi kuplettimestari J. Alfred Tanner. Tanner sai 50 markan suuruisen palkinnon Esteluistelukilpailu-nimisestä aiheestaan, joka oli tuomareiden mukaan ”sukkelasti keksitty ja seuraa sitä tarkka, kuvitettu selonteko”.
Louis Sparre, Salaviinanpolttajien toinen ohjaaja.
Mannerheimin lanko toiseksi ohjaajaksi ja Sibeliuksen tuleva vävypoika näyttelijäksi
Nyt meillä oli siis käsikirjoitus ja kameramies sekä yrityksen rahoittaja”, Puro muisteli Uutisaitassa. ”Oli vain saatava muutamia näyttelijöitä lisäksi tuumaa toteuttamaan. Oli katsottava paikka, missä elokuva tehdään ym. asiaan kuuluvaa.”
Puron muisteluiden ja lehti-ilmoitusten mukaan elokuvassa nähtiin Kansallisteatterin näyttelijöitä. Jean Sibeliuksen tyttären myöhemmin nainut Jussi Snellman näytteli nimismiestä, Eero Kilpi ja Raikas viinanpolttajia, ilmiantajaa Puron muisteluiden mukaan mahdollisesti Alex Rautio ja Puro itse nähtiin tukkilaisena, Junkkarina, joka tuli hiihtäen viinaa ostamaan.
Puron Uutisaittaan antamassa haastattelussa ei mainita sanallakaan kreivi Louis Sparrea, Ståhlbergin ystävää. 43-vuotias Sparre oli aikansa huomattava taiteen moniosaaja, jonka tuttavapiiriin kuului Akseli Gallen-Kallelan kaltaisia mestareita. Italiassa vuonna 1863 syntynyt Sparre muutti äitinsä kuoltua Pariisiin isänsä luokse, mistä hän myöhemmin jatkoi matkaa isoäitinsä luo Ruotsiin. Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian iltakoulua käynyt Sparre muutti parikymppisenä opiskelemaan Pariisiin ja tutustui siellä suomalaisiin taiteilijoihin. Vuonna 1891 Suomeen muuttanut Sparre avioitui pari vuotta myöhemmin Eva Mannerheimin, C. G. E. Mannerheimin sisaren, kanssa.
Salaviinanpolttajien ensimmäistä näytöstä mainostaneessa lehti-ilmoituksessa Sparre oli ainoa elokuvan tekijöistä, joka mainittiin nimeltä. Ilmoituksen mukaan ”näytelmät on järjestänyt taiteilija kreivi Louis Sparre ja kuvasarja on Atelier Apollon ottama”, toisessa ilmoituksessa sanottiin Sparren sovittaneen aiheen näyttämölle. Sparren osuudesta elokuvan toteutuksessa on sittemmin kiistelty. Lehti-ilmoituksen perusteella taiteilija Sparre on kuitenkin ollut toinen elokuvan ohjaajista Puron kanssa – varsinaisena järjestäjänä ja lavastajana toimi Carl Fager. Joka tapauksessa myös kuvaaja Engströmin osuus on ollut ohjaustyössä huomattava, olihan hänellä Purosta ja Sparresta poiketen kokemusta elokuvien kuvaamisesta.
Salaviinanpolttajat kuvattiin helmi–huhtikuun välisenä aikana Helsingin Mäntymäen takaisessa maastossa Eläintarhan urheilupuiston lähettyvillä. ”Viinapannut putkineen saimme museosta, siat ja mäskit hankittiin myös ja kaikki laahattiin Eläintarhaan niille paikoin, missä nykyisin on urheilukenttä”, Puro muisteli vuonna 1946.
”Tuli sitten kaunis kevättalven aamu. Olimme Kansallisteatterissa pukeneet ja naamioineet itsemme. Teatterin ulkopuolella oli rivi ajureita meitä odottamassa. Reippaasti nousimme rekiin ja annoimme hurista. Herätti melkoista huomiota siihen aikaan moinen retkue, jossa oli merkillisen näköisi olijoita, jotka vielä pitivät kovaa ääntä mennessään. Ajoimme Pitkänsillan yli, joka vielä siihen aikaan oli puusta. Tultiin Sörnäisten puolelle, josta saimme poikalauman häntäämme, pojathan ovat kaikkialla samanlaisia. He muodostivat sitten arvostelevan yleisön Eläintarhassa, kun toimitus tapahtui.”
Teatterin tapaan kohtaukset harjoiteltiin kuvauspaikalla pariin kertaan ennen sisäänottoa. ”Sika vain ei oikein tahtonut ymmärtää hetken vakavuutta, sillä se karkasi, mutta saatiin poikien avulla kiinni”, Puro muisteli.
Turun Biografi Teatteri nimesi Salaviinanpolttajat Salapolttajaksi. Ilmoitus Turun Sanomissa 29.8.1907.
Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva valmistuu
nsimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan valmistus ei herättänyt lehdistössä minkäänlaista mielenkiintoa. Ainoat Salaviinanpolttajien teosta kertovat lehtitiedot ovat peräisin Atelier Apollon lehti-ilmoituksista.
”Kuva otettiin kuitenkin lopulta ja nyt alkoi jännittävä odotus. Minkälainen siitä tulisi? Odotus kävikin melko pitkäksi, sillä elokuvanauha oli lähetettävä ulkomaille kehitettäväksi; meillä kun ei vielä sellaiseen työhön pystytty”, Puro kertoi myöhemmin.
Koska Suomen ensimmäinen elokuvalaboratorio avattiin vasta vuosia myöhemmin, Salaviinanpolttajien kuvamateriaali lähetettiin Saksaan kehitettäväksi ja kopioitavaksi. Tämän seurauksena elokuva kohtasi sensuuria yllättävältä taholta: elokuvan materiaaleja kuljettanut laiva upposi Saksan rannikolla ja vei mukanaan osan elokuvasta. Tuhoutunutta materiaalia ei kuitenkaan kuvattu uudelleen, todennäköisesti taloudellisista ja käytännöllisistä syistä, olisihan sekin materiaali täytynyt lähettää jälleen ulkomaille kehitettäväksi.
”Tulihan se kuitenkin lopulta valmiiksi sekin, ja seuraavana syksynä [keväänä, toim. huom] me sitten saimme sen nähdä. [Ennen ensi-iltaa] oli kenraaliharjoitus, jota olivat vain ne seuraamassa, jotka olivat olleet mukana puuhamassa”, Puro muisteli lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
”Olipa se elämys. Nauroimme ja käyttäydyimme kuin lapset, jotka näkevät jotain vallan merkillistä. Eipä silti, olihan vallan erikoista nähdä itsensä ilmielävänä edessään. Niin, se oli silloin vielä uutta ja outoa, mutta kaikkeenhan ihminen tottuu, eikä itsensä näkemisessä enää sen jälkeen ollut muuta kuin harmi siitä, ettei ole osannut tehdä paremmin sitä, minkä oli tehnyt”, hän jatkoi.
Suuren ensi-illan mainos Helsingin Sanomissa 29.5.1907.
Klikkaa kuva suuremmaksi.
Noin 10–20 minuutin pituinen Salaviinanpolttajat sai ensi-iltansa Atelier Apollon omassa Maailman Ympäri -elokuvateatterissa Helsingissä toukokuun 29. päivänä vuonna 1907. ”Nyt näytellään suuriarvoista ohjelmaa”, luki Helsingin Sanomissa julkaistussa lehti-ilmoituksessa, ja mainospuhe jatkui: ”Ensimmäinen suomalainen kinematograafinen näytelmäkappale, palkittu I:llä palkinnolla Maailman Ympäri -palkintokilpailussa.” Atelier Apollo osasi hyvin hyödyntää itsensä järjestämää palkintokilpailua elokuvansa mainonnassa.
Vuoden 1907 aikana Salaviinanpolttajia esitettiin Helsingin lisäksi ainakin Viipurissa, Turussa, Tampereella, Loviisassa, Porissa, Hangossa ja Oulussa. Helsingin lisäksi Viipurissa, Tampereella ja Hangossa elokuvaa pyörittivät Atelier Apollon omistamat Maailman Ympäri -teatterit. Oulussa elokuvan nimi oli muutettu muotoon Paloviinan polttajat ja Turussa Salapolttajiksi.
Siitä, miten paljon Suomen kansa kiinnostui ensimmäisestä kotimaisesta elokuvastaan, ei ole mitään tarkkaa tietoa. Kansallisfilmografian toimittajat ovat laskeneet elokuvan esityskertoja lehti-ilmoitusten perusteella: pää- ja avainkaupungeissa elokuvaa esitettiin ainakin 197 kertaa. Koska kyseessä oli korkeintaan 20-minuuttinen elokuva, on sitä todennäköisesti esitetty yhden päivän aikana useita kertoja. Tuohon aikaan elokuvateattereissa myytiin lippuja tietyn aikaa, esimerkiksi 45 minuuttia, kestävään esitykseen, joka sisälsi useista lyhytfilmejä eri aiheista.
Salaviinanpolttajien laatua on tänä päivänä mahdoton arvioida, sillä kaikki elokuvaan liittyvä kuvamateriaali on kadonnut jo vuosikymmeniä sitten. Vuonna 1946 Puro kertoi yrittäneensä löytää elokuvan kopion: ”Engström oli säilyttänyt negatiivin aikansa, mutta oli sen sitten muutossa hukannut. Viimeinen tieto, jonka siitä kuulin, oli laulaja Helge Lindbergin kertoma. Hän oli nähnyt sen Italiassa jossakin teatterissa.”
Teuvo Puro, suomalaisen elokuvan pioneeri, kuvattuna vuosia Salaviinanpolttajien jälkeen. Kuva: KAVI
Salaviinanpolttajien jälkeen
alaviinanpolttajat ei liene tuottanut Atelier Apollolle ja tuottaja K. E. Ståhlbergille huomattavaa taloudellista voittoa, sillä yhtiön ura näytelmäelokuvien parissa loppui käytännössä siihen. Atelier Apollon toiminta valokuvaamona sen sijaan jatkui entiseen malliinsa ja uutiskatsauksiakin tuotettiin vielä vuoteen 1913 saakka.
Vuonna 1910 Ståhlberg rakennutti Helsinkiin Etelä-Esplanadi 10:een hulppean viisikerroksisen kivitalon, johon tuli muun muassa kaksi elokuvateatterisalia, ravintola ja asuntoja. Apollo-elokuvateatterin tarina ei ollut pitkä, sillä Ståhlberg alkoi vuokrata teatterin tiloja oopperalle. Yllättäen tästä tuli Ståhlbergille syy palata näytelmäelokuvan tekoon vielä kerran – ja jälleen historiallisella tavalla. Apollossa esitettiin kaksiosaista oopperaparodiaa Faust tahi Hiisi Helsingissä, johon kuului osana noin 14-minuuttinen elokuvakatkelma Faustin henkilöiden kuljeskelusta Helsingissä. Margaretaa ajetaan takaa -nimen saanut lyhytelokuva oli tiettävästi Ståhlbergin itsensä ohjaama ja Hjalmar Hårdhin kuvaama. Sitä esitettiin oopperan yhteydessä maalis- ja huhtikuussa 1912 yhteensä 38 kertaa.
Ståhlberg luopui elokuvateattereistaan vuonna 1917. Hän kuoli 56 vuoden ikäisenä vuonna 1919, jolloin hänen serkkunsa, K. J. Ståhlberg, johti nuorta itsenäistä Suomea sen ensimmäisenä presidenttinä.
Sparren elokuvaura alkoi ja päättyi Salaviinanpolttajiin. Vuonna 1908 Sparre palasi Ruotsiin, missä hän jatkoi värikästä elämäänsä maalaustaiteen parissa. Hän jopa osallistui miekkailijana Tukholman olympialaisiin vuonna 1912. Sparre kuoli vuonna 1964, peräti 101 vuoden ikäisenä.
Salaviinanpolttajien ohjaaja Puro, kuvaaja Engström ja näyttelijä Teppo Raikas puolestaan jatkoivat pioneerityötään suomalaisen näytelmäelokuvan parissa. Heidän käsialaansa on myös Suomen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva. Siitä kerrotaan lisää pian julkaistavassa, seuraavassa artikkelissa.
Nyt, 110 vuotta Salaviinanpolttajien valmistumisen jälkeen, eräs ympyrä sulkeutuu, kun Juho Kuosmasen ohjaama "uudelleenfilmatisointi" saa ensi-iltansa Loud Silents -mykkäelokuvafestivaalilla huhtikuun 23. päivänä. Mykkänä 16 mm:n levyiselle mustavalkofilmille kuvattu elokuva pohjautuu Salaviinanpolttajien lehti-ilmoituksessa olleeseen synopsikseen.
Salaviinanpolttajat pyöri Tampereella Maailman Ympäri -teatterissa. Ilmoitus Aamulehdessä 8.9.1907.
Porissa Satulinna esitti Salaviinanpolttajat sen enempää teoksen kotimaisuutta korostamatta.
Kilpailevassa Kansainvälinen Biograafi Oy:n teatterissa Salaviinanpolttajia ei nähty, vaan sen sijaan siellä pyöri kotimainen lyhytdokumentti.
Lähteet:
Uutisaitta 1/1946
Kansallisfilmografia / Elonet.fi
Em. lehti-ilmoitukset
Jörn Donnerin Oscar-palkintopuhe 33 vuotta sitten (video)
Jörn Donner pitämässä kiitospuhettaan Oscar-gaalassa vuonna 1984. Kuva: AMPAS
Vuoden 1984 Oscar-gaalassa parhaan vieraskielisen elokuvan palkinto myönnettiin Ingmar Bergmanin Fannylle ja Alexanderille (1982), joka oli ehdolla peräti kuudessa kategoriassa. Illan mittaan elokuva palkittiin myös kuvauksestaan, lavastuksestaan ja pukusuunnittelustaan, ainoastaan Bergmanin ohjaus- ja käsikirjoitusehdokkuudet eivät realisoituneet voitoiksi. Fannysta ja Alexanderista tuli kuitenkin Oscareiden siihenastisen historian eniten pystejä voittanut vieraskielinen elokuva.
Bergman (1918–2007) oli uransa aikana yhdeksän kertaa Oscar-ehdokkaana: viidesti parhaan käsikirjoituksen, kolmesti parhaan ohjauksen ja kerran parhaan elokuvan kategoriassa. Fannyn ja Alexanderin lisäksi hänen elokuvistaan Neidonlähde (1960) ja Kuin kuvastimessa (1961) palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscareilla. Vuonna 1971 Bergmanille myönnettiin Irving G. Thalberg -palkinto.
Kertaakaan Bergman ei saapunut Oscar-gaalaan, ja niinpä vuoden 1984 gaalassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin kävivät vastaanottamassa tuottaja Jörn Donner ja ohjaajan puoliso. Donner oli johtanut Ruotsin elokuvainstituuttia vuosina 1978–1982 ja ohjannut Bergmanista kaksi dokumenttielokuvaa 1970-luvun puolella. Fannyn ja Alexanderin jälkeen kaksikon yhteistyö jatkui vielä Harjoitusten jälkeen -televisioelokuvalla (1984), jonka Bergman ohjasi ja Donner tuotti.
Jörn Donnerin vastaanottaa Oscar-palkinnon
Fanny ja Alexander on saatavilla DVD:nä.
Lisää artikkeleita...
Sivu 25 / 50