Kohtausta valmistellaan. Aurinkolasipäinen ohjaaja istuu tuolissaan.

Vuonna 1932 kaksi nuorta suomalaismiestä oli vielä matkalla maineeseen. 23-vuotias Valentin Vaala oli perustanut kaverinsa Theodor Tugain (myöhemmin Teuvo Tulio) kanssa oman elokuvatuotantoyhtiönsä, joka oli tuonut teattereihin jo kolme pitkää elokuvaa. Nyt vuorossa oli yhtiön ensimmäinen 100-prosenttinen äänielokuva, jonka aiheeksi valikoitui Sininen overall -niminen jännitysnovelli. Filmatisointioikeuksien kerrotaan lähteneen viskigrogin hinnalla. Novellin oli kirjoittanut 24-vuotias Mika Waltari, joka oli jo kirjoittanut kuusi romaania. Näin alkoi kahden nuoren miehen yhteistyö. Sininen varjo -nimen saanut elokuva saapui elokuvateattereihin maaliskuussa 1933. Myöhemmin Vaala oli tarinan mukaan filmiinsä tyytymätön ja heitti sen negatiivin mereen, eikä Waltarikaan ollut tunnistanut elokuvaa omaan aiheeseensa pohjautuvaksi.

Vuosien kuluessa Vaalasta ja Waltarista kasvoi omien alojensa mestareita, Suomen historian tärkeimpiä taiteilijoita saroillaan. Heidän yhteistyönsä filmin parissa ei kuitenkaan jatkunut seitsemääntoista vuoteen; vuonna 1935 Vaalasta tuli Suomi-Filmin ykkösohjaaja, kun taas Waltari alkoi samoihin aikoihin keskittyä yhteistyöhön vain Suomen Filmiteollisuuden kanssa.

Vaala pääsi seuraavan kerran filmaamaan Waltarin teoksen vasta vuonna 1950. Suomi-Filmi osti filmatisointioikeudet Waltarin vuonna 1945 kantaesityksensä saaneeseen Gabriel, tule takaisin -näytelmään, jonka elokuvasovituksen itseoikeutettu ohjaaja Vaala oli. Kahden mestarin yhteistyön lopputulos otettiin avosylin vastaan: Gabriel, tule takaisin (1951) sai hyvän yleisömenestyksen ja kolme Jussi-palkintoa. Parhaan ohjauksen Jussin saajasta jouduttiin äänestämään useamman kierroksen ajan, äänien mennessä aina tasan Vaalan ja Matti Kassilan välillä. Lopulta palkinto päätettiin antaa Radio tekee murron -filmin ohjaajalle, koska Vaalalla oli jo kaksi aiempaa ohjaus-Jussia.

Ruben Oskar Auervaaran innoittaman näytelmän tapaan elokuvasovitus kertoo Angerin vanhapiikasisaruksista, joiden elämään nuori ja komea mieshuijari saapuu. Tarinassa on mukana myös aitoa rakkautta kahden nuoremman polven edustajan välillä.

Gabriel, tule takaisin julkaistaan ensimmäistä kertaa DVD:llä syyskuun 29. päivänä. DVD-julkaisua odotellessa voitte katsella muutamia valokuvia siitä, miten filmiä tehtiin yli 65 vuotta sitten. 

Kaikki kuvat: KAVI

HUOM! Klikkaa kuva suuremmaksi.

Lavastusryhmä asettamassa kylttiä Angerin sisarusten paperikaupan seinään.

Sadettajat työssään valmisteltaessa kohtausta, jossa Eero (Sakari Jurkka) saapuu paperikaupan näyteikkunan taakse.

Jurkka ja Emma Väänänen ovella, kamera ja kuvaaja Eino Heino (keskellä) ja ohjaaja Vaala (oikealla) sateensuojassa.

Väänänen ja Jurkka valmiina kuvaukseen.

Ansa Ikosen ja Tarmo Mannin kohtausta harjoitellaan. Aurinkolaseihin sonnustautunut ohjaaja Vaala omalla paikallaan kameran vieressä.

Mannin ja Ikosen kohtaus studiossa. Ohjaaja Vaala seuraa vieressä käsikirjoituksen kanssa.

Ilmeinen mainoskuva elokuvan kuvauksista: Vaala tarjoilee Fazerin suklaata näyttelijöilleen, kuvaaja Eino Heino (mustassa puvussa) vie omansa.

Eräs elokuvan kohtauksista sijoittuu elokuvateatterin konehuoneeseen, jossa Jurkan näyttelemä Eero työskentelee. Tässä elokuvan kuvausryhmä ryhmäkuvassa konehuonelavasteissa.
Kuvaaja Eino Heino ja Vaala eturivissä vasemmalla ja keskellä, heidän takanaan Ilmi Parkkari ja Sakari Jurkka.

Kohtausta harjoitellaan. Vaala ohjaa Emma Väänästä, kuvaaja Eino Heino istumassa oikealla. Ohjaajan ja kuvaajan välissä kuvaussihteeri Olavi Törne. Vaala, toisin kuin käytännössä kaikki muut ohjaajat, valitsi miehiä kuvaussihteereikseen.

Vaala ja kuvaussihteeri Törne etualalla, takana korkeimpana kuvaaja Heino.

Elokuva-aitan päätoimittaja Valma Kivitie istumassa Tarmo Mannin ja Vaalan välissä. Haastateltavana myös Ilmi Parkkari. Kuvaaja Heino istumassa kameransa vieressä.

Vuoden 1967 kolme kotimaista elokuvaa.

Itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna pyöreät 100 vuotta, ja juhlaan ottaa osaa useampikin uusi kotimainen elokuva. Juhlavuoden viralliseen ohjelmistoon on valittu muun muassa AJ Annilan Ikitie, Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen, Dome Karukosken Tom of Finland ja Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas. Toisin oli vuonna 1967, jolloin itsenäinen Suomi täytti 50 vuotta: koko vuoden aikana valmistui vain kolme pitkää kotimaista elokuvaa, kaikki mustavalkoisia, osa ankeita, osa iloisia, mutta jokainen muistamisen arvoisia.

Suomalaisen elokuvan studiojärjestelmän kaaduttua vuonna 1963 pitkien elokuvien tuotanto oli tyrehtynyt: vuonna 1964 valmistui kahdeksan elokuvaa ja vuonna 1965 vain kolme, mutta vuonna 1966 kuitenkin peräti kaksitoista. Vuonna 1968 ensi-iltaan tuli niin ikään kaksitoista pitkää elokuvaa. Vuoden 1967 masentavan matalaan lukuun ajauduttiin seuraavan (ja toistaiseksi viimeisen kerran) vasta vuonna 1974, jolloin asialla olivat pääasiassa samat tuottajat kuin vuonna 1967.

Ohjaaja Jarva, tuottaja Pasanen ja ohjaaja Niskanen. Kuvat: KAVI

Piiri pieni pyörii...

Vuoden 1967 kolme pitkää elokuvaa – Mikko Niskasen Lapualaismorsian, Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja ja Jukka Virtasen Pähkähullu Suomi – ovat kaikki eri tuottajien ja tuotantoyhtiöitten teoksia, mutta tekijöillä oli kuitenkin yhteinen historia ja tulevaisuuskin. Pähkähullun Suomen tuottaneen Filmituotanto Spede Pasanen Ky:n tuottaja Pertti ”Spede” Pasanen oli mukana rahoittamassa Lapualaismorsiamen tuottaneen FJ-Filmi Oy:n vuoden 1968 elokuvia. Pasanen ja FJ-Filmin Arno Carlstedt olivat vuonna 1967 mukana perustamassa Finnkino Oy:tä elokuviensa levitysyhtiöksi. Työmiehen päiväkirjan tuotannosta vastasi Filminor Oy, mutta ohjaaja Jarvan ja käsikirjoittaja Jaakko Pakkasvirran Pasanen tunsi paremminkin: kolmikko ohjasi ja tuotti yhdessä X-Paronin (1964), ensimmäisen varsinaisen Spede-elokuvan, jonka tuotoilla Filminorin toiminta saattoi jatkua.

Lapualaismorsianta ja Pähkähullua Suomea yhdisti levitysyhtiön lisäksi myös useat samat työryhmäläiset, muun muassa leikkaaja Juho Gartz ja äänittäjä Paul Jyrälä.

Aulikki Oksanen, Kirsti Wallasvaara ja Kristiina Halkola, Mikko Niskasen Lapualaismorsiamen naistähdet. Kuva: KAVI / FJ-Filmi

Vasemmistolaisdraama vastaan koko kansan komedia

Huomattavimmat erot näiden kolmen elokuvan välillä olivat kulttuurieliitin, elokuvakriitikoiden ja palkintolautakuntien osoittama arvostus sekä yleisönsuosio. Vasemmalle kallistuneet Lapualaismorsian ja Työmiehen päiväkirja saivat hyvät arvostelut ja jälkimaineen, epäpoliittinen ja harmiton Pähkähullu Suomi keräsi korkeintaan keskinkertaiset arviot, mutta se on saavuttanut tärkeän paikan Suomen kansan sydämessä.

Lapualaismorsian sai 100 000:n markan (165 000 nykyeuron) arvoisen valtion elokuvapalkinnon ja Jussi-palkinnot Niskasen ohjauksesta ja Kristiina Halkolan naispääosasta. Työmiehen päiväkirja sai 200 000:n markan (330 000 euron) valtionpalkinnon, Jarva valtion elokuvataiteilijapalkinnon sekä parhaan ohjauksen että leikkauksen Jussi-palkinnot. Pähkähullu Suomi ei saanut minkäänlaista valtionpalkintoa eikä yhtäkään Jussia. Kahdesta ”kilpailijastaan” poiketen se sai kuitenkin jotakin muuta: katsojia, joiden ansiosta se näistä kolmesta filmistä ainoana tuotti mainittavaa voittoa, 155 000:ta markkaa (255 000 euroa) 302 000:n markan (500 000 euroa) budjetilla. Työmiehen päiväkirja pääsi voitolle vasta valtionpalkinnon myötä, kun taas Lapualaismorsiamen esitystuotot olivat 55 000:n markan (90 000 euron) verran tuotantokustannuksia suuremmat. Valtionpalkinnon ansiosta Lapulaismorsin tuotti voittoa Pähkähullua Suomeakin enemmän; tilanne tosin lienee kääntynyt päinvastaiseksi televisioesitysten ja tallennejulkaisujen myötä.

Lapualaismorsian on Niskasen ja Marja-Leena Mikkolan yhdessä käsikirjoittama tarina helsinkiläisistä vasemmistonuorista, jotka osallistuvat Arvo Salon Lapualaisoopperan tuotantoon. Jarvan ja Pakkasvirran käsikirjoittama Työmiehen päiväkirja on kahden työväenluokan ihmisen rakkaustarina, joka kuvattiin Tampereella ja Helsingissä. Pasasen kirjoittama Pähkähullu Suomi puolestaan on nopeatempoinen komedia amerikansuomalaisesta hiusöljymiljonääri William Njurmesta, joka päätyy elämänsä seikkailuun Suomen kesässä.

Paul Osipow ja Elina Salo, Työmiehen päiväkirjan pääpari. Kuva: VLMedia / Filminor

Poliittinen ajankohtaisuus vastaan ajaton koko kansan komedia

Lapualaismorsian ja Työmiehen päiväkirja käsittelivät oman aikansa realismia ja varsinkin Lapualaismorsian oli varsinainen ajankuva. Pähkähullu Suomi ei ollut sidottu aikaan eikä paikkaan, vaikka koko idea oli lähtöisin Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuodesta. Pasanen teki Pähkähullusta Suomesta epävirallisen itsenäisyyden juhlaelokuvan koko kansalle, kun taas Niskanen ja Jarva eivät elokuvillaan yrittäneetkään kunnioittaa kotimaansa merkkivuotta saati antaa arvoa maalle ja kansalle. Se ei tee niistä vähäisempiä elokuvia, mutta mitään yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden nostattajia ne eivät olleet, pikemminkin päinvastoin.

Lapualaismorsian, Työmiehen päiväkirja ja Pähkähullu Suomi ovat kaikki laadukkaita elokuvia, mutta ainoastaan Pähkähullu Suomi on ohjaajansa kaikkein vahvin elokuva. Elokuvan, television ja viihteen monitoimimies Jukka Virtanen on ohjannut elokuvia vain Pasasen tuotantoyhtiöille. Debyyttinsä hän teki kehnolla Millipillerillä (1966), joka oli hänen, Pasasen ja Ere Kokkosen yhteisohjaus. Pähkähullua Suomea seurasi toinen hyvin onnistunut komediafilmi, Noin 7 veljestä (1968), jonka jälkeen Virtanen siirtyi muihin tehtäviin ja Kokkosesta tuli Pasasen luotto-ohjaaja. Virtanen palasi elokuvaohjaajaksi vielä kerran erittäin kehnolla Fakta hommalla (1987). Samannimiseen televisiosarjaan pohjautuvaa tekelettä on vaikea uskoa Pähkähullun Suomen ohjaajan teokseksi.

Niskasen elokuvaura oli alkanut näyttelijänä jo 1950-luvun puolivälissä, mutta ohjaajaksi hän yleni vasta vuonna 1962 valmistuneella sota-ajan draamalla Pojat. Niskasen vuosina 1962–1966 valmistuneet neljä ensimmäistä elokuvaa toivat ohjaajalleen kolme parhaan ohjauksen Jussi-palkintoa. Neljästä elokuvasta kolme sai myös valtion elokuvapalkinnon. Sissit (1963) ja Hopeaa rajan takaa (1963) olivat Fennada-Filmin tuotantoa ja studiojärjestelmän viimeisiä saavutuksia. Suuren yleisömenestyksen ja kaikkiaan kuusi Jussi-palkintoa saanut Käpy selän alla (1966) puolestaan oli FJ-Filmin tuotantoa, kuten Niskasen kaksi seuraavaakin elokuvaa.

Risto Jarvan ohjaajaura alkoi yhdessä Jaakko Pakkasvirran kanssa ohjatulla Yö vai päivä -värielokuvalla (1962), joka jäi raskaasti tappiolle, mutta sai sentään valtion elokuvapalkinnon. Tuotantoyhtiön kassaa elvytettiin jo mainitulla X-Paronilla (1964), Filminorin ja Elokuvatuotanto Spede Pasanen Oy:n yhteistuotannolla. Jarvan ensimmäinen soolo-ohjaus oli Onnenpeli (1965), josta hän voitti parhaan ohjauksen Jussi-palkinnon ja tuotantoyhtiö valtion elokuvapalkinnon.

Pähkähullu Suomi: kulkuri (Simo Salminen) ja hiusöljymiljonääri Willim Njurmi (Spede Pasanen) lounastavat ulkona.
Kuva: VLMedia / Filmituotanto Spede Pasanen

Vuoden 1967 jälkeen

Niskasen, Jarvan ja Pasasen elokuvaurat olivat vuonna 1967 vasta alussa. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana Niskanen ohjasi vielä yhdeksän pitkää elokuvaa ja useita merkittäviä televisiotöitä, saavutti suurta yleisönsuosiota nuorisokuvauksillaan ja Kalle Päätalon romaanien filmatisoinneillaan. Koko uransa aikana hän voitti kaikkiaan kahdeksan Jussi-palkintoa. Jarvan elämä päättyi auto-onnettomuuteen jo vuonna 1977. Vajaassa kymmenessä vuodessa hän ehti ohjata vielä seitsemän pitkää elokuvaa. Jarvan tyylilaji vaihtui 1970-luvun alkupuolella vakavista yhteiskuntakuvauksista terävään komiikkaan, ja tämän kaupallistumisen myötä myös maksavat katsojat kiinnostuivat ohjaajan teoksista. Kaiken kruunasi yli puoli miljoonaa katsojaa kerännyt Loma (1976). Jarva voitti kaikkiaan yhdeksän Jussi-palkintoa, joista kaksi lyhytelokuvistaan.

Pasasen seuraavat reilut kolmekymmentä vuotta olivat yltäkylläisyyden vuosia. Vuosikymmenten ajan Spede-elokuvat jäivät ilman Elokuvasäätiön tukia, johon oli varsin ilmeiset syytkin: säätiön päätöselimissä istuneet kilpailevat elokuvantekijät eivät antaneet arvoa komedioille ja vielä vähemmän pitivät siitä, että Pasanen teki ilman säätiön tukiakin itselleen miljoonaomaisuuden. Pasasen 1970–1990-lukujen elokuvat ovat kaikkien tiedossa: lähes parikymmentä Uuno Turhapuroa ja monet muut hittikomediat tekivät Pasasesta studioaikakauden jälkeisen suomalaisen elokuvan ehdottoman kuninkaan, mitä katsojalukuihin tulee.

Titta Karakorpi ja Aarno Sulkanen, Elina ja Akseli. Kuva: Fennada-Filmi / VLMedia

Kohti valoisampaa tulevaisuutta

Vuoden 1967 aikana kuvattiin neljä seuraavan vuoden puolella valmistunutta elokuvaa: Jaakko Pakkasvirran Vihreä leski, Matti Kassilan Äl' yli päästä perhanaa, Erkko Kivikosken Kuuma kissa? ja Jörn Donnerin Mustaa valkoisella. Vuonna 1968 valmistuneista elokuvista Maunu Kurkvaaran Rottasodan ja Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -suurvärielokuvan kuvaukset aloitettiin vuonna 1967, mutta saatiin päätökseen vasta seuraavan vuoden puolella.

Vuonna 1968 oli sisällissodasta ehtinyt kulua tasan 50 vuotta, mutta aika oli kypsä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian kahden ensimmäisen osan filmatisoinnille. Laineen suurelokuva herätteli henkiin vanhan studioelokuvan aikakautta, vanhoja filmitähtiä ja tuttuja kasvoja marssitettiin jälleen kameroiden eteen ja kokeneet filmimiehet ja -naiset tekivät, minkä parhaiten osasivat. Lopputuloksena oli valtava yleisömenestys, hieman yli miljoona katsojaa saanut todellinen suurfilmi. Kotimainen elokuva, sekä tuotantojen suhteen että yleisön mielessä, oli pelastunut.

Pähkähullu Suomi, Työmiehen päiväkirja ja Lapualaismorsian on julkaistu DVD:llä, mutta Lapualaismorsiamen painos on loppunut eikä uutta ole tiedossa.
Pähkähullun Suomen ja Lapualaismorsiamen digikopiot teatteriesityksiä varten ovat vuokrattavissa KAVI:lta (Tommi Partanen).

Cara Delevingne Laurelinena. Kuva: Future Film / EuropaCorp

Kaikkien aikojen kallein eurooppalaiselokuva huomenna ensi-illassa.

Ranskalainen Valerian ja Laureline -sarjakuva sai ensimmäisen elokuvasovituksensa 50 vuotta ensimmäisen numeron ilmestymisen jälkeen. Luc Bessonin ohjaama Valerian and the City of a Thousand Planets on 58-vuotiaan elokuvamogulin uran suurin tuotanto: 197 miljoonaa euroa maksanut scifi-fantasia, joka on sekä kaikkien aikojen kallein eurooppalainen elokuva että yksi vuoden kalleimpia elokuvia ylipäätään.

Bessonille Valerian merkitsee mahdollisuutta nostaa hänen tuotantoyhtiönsä EuropaCorpin kurssia ja valaa uskoa sen tulevaisuuteen useiden taloudellisten epäonnistumisten jälkeen. Euroopan merkittävimpiin elokuvayhtiöihin lukeutuva firma teki viime tilikaudella yli 120:n miljoonan euron tappiot, eivätkä yhtiön viimeisimmät elokuvat lupaa hyvää tulevallekaan kaudelle. Tähän mennessä myös Valerianin kyyti on ollut kylmää: viime viikonloppuna Yhdysvaltain valkokankaille saapunut elokuva keräsi siellä vain 14,5:n miljoonan euron lipputulot 3 550:stä teatterista.

Valerian and the City of a Thousand Planets. Kuva: Future Film / EuropaCorp

Jotta Valerian pääsisi edes omilleen, olisi sen kerättävä maailmanlaajuisesti 300:n miljoonan euron lipputulot. Bessonin vuonna 1996 perustama EuropaCorp on itse sijoittanut elokuvaan vain kymmenen prosenttia sen budjetista, joten tappiolle jäädessäänkään Valerian tuskin kaataisi koko yhtiötä. Loput noin 170 miljoonaa euroa elokuvan budjetista kerättiin ulkopuolisilta rahoittajilta ja myymällä ennakkoon elokuvan oikeudet 120:een maahan. Yksi näistä ulkopuolisista rahoittajista on kiinalainen Fundamental Films, joka sijoitti elokuvaan yli 40 miljoonaa euroa ja sen lisäksi osti 57:llä miljoonalla eurolla reilun neljänneksen EuropaCorpin osakekannasta.

Kiinalaisyhtiön kiinnostus Valeriania ja koko EuropaCorpia kohtaan on helposti ymmärrettävissä. Ulkomaisista elokuvista lähinnä vain kaikkein eskapistisimmat viihde-elokuvat pääsevät levitykseen tarkan sensuurin Kiinassa. Elokuvabisnes on valtavassa kasvussa Kiinassa, jossa osa suurista Hollywood-elokuvista kerääkin jo suurimman osan lipputuloistaan. Tämänvuotisista elokuvista esimerkiksi Transformers: Viimeinen ritari, xXx: Return of Xander Cage ja Resident Evil: The Final Chapter ovat menestyneet hyvin vain Kiinassa.

Milla Jovovich Leeloona The Fifth Elementissä. Kuva: Gaumont

The Fifth Elementin jalanjäljillä

Valerianin kohdalla suuria odotuksia kohdistuu myös Eurooppaan ja varsinkin Ranskaan. Kotiyleisö on aina osoittanut kiinnostusta Bessonin elokuvia kohtaan: ohjaajan kuusitoista elokuvaa ovat saaneet siellä yhteensä 54 miljoonaa katsojaa. Kaikkein parhaiten ovat menestyneet Suuri sininen (1988), joka sai peräti 9,1 miljoonaa katsojaa. Bessonin kaksi aiempaa scifi-elokuvaa, The Fifth Element – puuttuva tekijä (1997) ja Lucy (2014), olivat nekin suuria menestyksiä Ranskassa: edellinen keräsi 7,8 ja jälkimmäinen 5,2 miljoonaa katsojaa.

Tänä vuonna 20 vuotta täyttävä The Fifth Element – puuttuva tekijä onkin noussut usein esiin Valerianista puhuttaessa. Bessonin tuoreen elokuvan tapaan myös The Fifth Element oli poikkeuksellisen kallis ranskalaistuotanto, mutta yli 70 miljoonaa euroa maksaneen elokuvan tuottajana toimikin alan suurtoimija Gaumont. Bruce Willisin, Milla Jovovichin ja Gary Oldmanin tähdittämä scifi-komedia vaikutti Bessonin suuruudenhullulta keksinnöltä kahden halvalla tehdyn kansainvälisen hitin, Tyttö nimeltä Nikitan (1990) ja Léonin (1994), jälkeen. Sitä se ei kuitenkaan ollut: Bessonin alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautuva elokuva keräsi silloisessa rahassa lähes 265:n miljoonan dollarin lipputulot. Se sai Yhdysvalloissa 13,6 miljoonaa katsojaa, mutta Euroopasta peräti 21,6 miljoonaa. Bessonin Lucy taasen sai Euroopasta komeat 19,8 miljoonaa katsojaa.

Valerian and the City of a Thousand Planetsin lisäksi EuropaCorpilta on tulossa toinen suursatsaus, joka tosin vaikuttaa kovin pieneltä Valerianiin verrattuna. Steven Qualen ohjaama sotilaselokuva Renegades on yli 66:n miljoonan euron budjetillaan yksi Ranskan historian kalleimmista elokuvista, mutta sen budjetti on silti vain kolmannes Valerianin omasta.

 
Rafael Santana ja Diane Kruger elokuvassa In the Fade. Kuva: The Match Factory

Valerian huomenna Suomen teattereissa

Valerian and the City of a Thousand Planets saa Suomen-ensi-iltansa huomenna keskiviikkona, samana päivänä kuin Ranskassa. Valtaosa EuropaCorpin 2010-luvun tuotannoista on tullut Suomeen Scanbox Entertainmentin levittämänä, mutta Future Film hankki itselleen Valerianin täkäläiset levitysoikeudet. Budjettinsa puolesta Valerian on eurooppalaisiin laatuelokuviin, yhdysvaltalaisiin suuren rahan indie-elokuviin ja myös kotimaisiin elokuviin erikoistuneen Futuren Filmin kaikkien aikojen suurin elokuva.

Bessonin uutuuselokuvalle toivotaan Suomessa noin 50 000:ta katsojaa. Se olisi hyvä tulos Future Filmille, jonka suurimmat elokuvat ovat Aki Kaurismäen Le Havre (129 000 katsojaa) ja Sylvester Stallonen The Expendables -trilogia (90 000, 103 000 ja 72 000 katsojaa). 

Viimeisen vuoden sisällä Future Film on levittänyt muun muassa Mel Gibsonin Hacksaw Ridge – aseettoman sotilaan, Maren Aden Isäni Toni Erdmannin, John Lee Hancockin The Founderin, Martin Scorsesen Silencen ja Jérôme Sallen Jacques – elämän merellä. Yhtiön viimeisin ensi-ilta ennen Valeriania oli James Ponsoldtin ohjaama scifi-elokuva The Circle, jonka tähtinä nähdään Emma Watson ja Tom Hanks. The Circlen Yhdysvaltain-oikeudet ovat EuropaCorpin omistuksessa.

Myös Future Filmin kahteen seuraavaan elokuvaan kohdistuu odotuksia: Charlize Theronin tähdittämä toimintaelokuva Atomic Blonde saa ensi-iltansa 4. elokuuta, Ryan Reynoldsin ja Samuel L. Jacksonin toimintakomedia The Hitman's Bodyguard on vuorossa elokuun 18. päivänä. Vielä ilman ensi-iltapäivää olevia tuoreita hankintoja ovat muun muassa Michael Haneken Happy End, Fatih Akinin In the Fade ja Kornél Mundruczón unkarilaiselokuva Jupiter's Moon.

Valerian and the City of a Thousand Planets elokuvateattereissa 26. heinäkuuta.
Bessonin Léon ja The Fifth Element – puuttuva tekijä ovat jälleen myynnissä Blu-ray-tallenteina.

Kino-Palatsi talvella 1960. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Suomessa on perinteisesti hävitetty kaikki kauniit ja arvokkaat rakennukset, jos se vain on mitenkään ollut mahdollista. Sama pätee elokuvateattereihinkin, joiden tuhoamisesta tänä päivänä vastaa Finnkino.

Syyskuussa 1911 Helsingissä Pohjoisesplanadi 39:ssä avattiin koko maan komein elokuvateatteri, Maxim. Gösta Liljebeckin rakennuttama ja  Valter Jungin suunnitteleman jugendtyylisen rakennuksen sisustus ja tilaratkaisut olivat niin hulppeita, että pytingille tuli hintaa huomattavasti tavanomaista enemmän. Yksisalisessa teatterissa oli 789 istumapaikkaa, parvet salin molemmin puolin ja valkokankaan vastapäädyssä, suuri näyttämö, suuret tilat orkesterille ja takatiloissa muun muassa pukuhuoneita. Itse sali oli 15 metriä korkea, monine koristeyksityiskohtineen lähempänä vanhaa näyttämöteatteria kuin 1900-luvun alun elokuvateatteria.

Kino-Palatsi edusti suomalaista rakennuskulttuuria parhaimmillaan: tiettyä toimintaa varten luotu rakennus, jonka tyylissä on luotettu vanhaan eleganssiin ja kaikki on tehty viimeisen päälle, kuluista säästelemättä. Työvoima oli vielä tuolloin halpaa ja käsityön arvostus kohdallaan. Talotkin tehtiin kestämään, mutta sitä ei osattu ottaa huomioon, että muutaman vuosikymmenen päästä löytyy idiootteja, jotka eivät anna arvoa talojen kauneudelle tai niiden historialle.

Kino-Palatsin sali vuonna 1964. Kuva: Kosti Lehtinen, Helsingin kaupunginmuseo

Suomi-Filmin lippulaivaksi

Elokuvateattereita omistava, muutamia omia filmejäänkin tuottanut ja myös levittäjänä toiminut Suomen Biografi Oy osti Maximin vuonna 1919 ja muutti sen nimen Kino-Palatsiksi. Edellisvuonna perustettu yhtiö oli tehnyt nopean nousun merkittäväksi teatterinomistajaksi, mutta nopea oli myös alastulo. Vuoteen 1925 mennessä yhtiön tulos ei miellyttänyt enää sen omistajia, jolloin Suomi-Filmi Oy:n Erkki Karu osti Suomen Biografin yhtiönsä nimissä. Sen myötä Suomi-Filmistä tuli merkittävä toimija myös elokuvateatterialalla, ei enää "vain" maan suurimpana filmivalmistamona ja merkittävänä maahantuojana.

1920-luvun puolivälin jälkeen Suomi-Filmillä meni niin lujaa, että Karu alkoi unelmoida pilvenpiirtäjästä, joka tulisi Kino-Palatsin tilalle. Miljonääriarkkitehti Väinö Vähäkallio sai pilvenpiirtäjän piirustukset valmiiksi vuonna 1928, jolloin viranomaiset kuitenkin kielsivät 68-metrisen, 17-kerroksisen talon rakentamisen. Pilvenpiirtäjään olisi tullut 1500-paikkainen elokuvateatteri sekä myymälä- ja toimistotilaa. Kun suunnitelmissa tehtiin kompromisseja ja alettiin puhua enää vain 12-kerroksisesta talosta, kaupunki oli myötämielisempi, mutta Suomi-Filmin rahatilanne ei. Vuonna 1931 Suomi-Filmi joutui rahoittamaan toimintaansa myymällä Kino-Palatsin tontin, mikä myöhemmin osoittautui kohtalokkaaksi. Samana vuonna Helsinki sai kuitenkin oman "pilvenpiirtäjänsä", hotelli Tornin.

Kino-Palatsin näytännössä vuonna 1930. Kuva: Atelier Daniel, Helsingin kaupunginmuseo

Suomen Biografi oli jo vuonna 1921 ollut toisena rakennuttajana ns. pankkitalossa, joka nousi Kino-Palatsin viereen. Kino-Palatsi-nimen saanut uusi rakennus ei ollut se, jossa samanniminen elokuvateatteri sijaitsi, mutta sitä kautta oli kylläkin sisäänkäynti teatterirakennukseen. Maailmankuulun Eliel Saarisen piirtämä talo purettiin yhdessä Kino-Palatsin kanssa.

Kino-Palatsin purkutyöt ovat jo pitkällä, eikä Jacques Cousteau'n Elävä meri (1964) enää pyöri.
Kuva: Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo

Paskaksi kaikki, mikä ei ole omaa

54-vuotisen historiansa aikana Kino-Palatsi oli yksi Helsingin keskeisimmistä elokuvateattereista. Se oli toisena äänielokuvana Suomeen tuodun Broadway Melodyn ensi-iltateatteri, ja myöhemmin se oli ensimmäisiä teattereita Suomessa, jossa katsojat saivat kokea värielokuvan, 3D-elokuvan, CinemaScope-elokuvan ja magneettisen stereoäänen.

Pelkkä teatterin tyylikkyys ei sen suosiota ja merkittävyyttä taannut, vaan myös sijainti: ulkopaikkakuntalainenkin ymmärtää, että jos teatteri sijaitsee Helsingin keskustassa Stockmannin tavaratalon vieressä, ei sen parempaa liikepaikkaa pääkaupunkistamme ole saatavilla. Se lopulta koituikin Kino-Palatsin kohtaloksi: vuonna 1963 Stockmann osti Kino-Palatsin tontin, eikä uusinut rakennuksen vuokrasopimusta. Vuonna 1965 Kino-Palatsi ja sen viereinen pankkirakennus pantiin maantasalle. Tilalle ei noussut uutta elokuvateatteria eikä vastaavaa arkkitehtuurista komeutta, vaan Alvar Aallon surkeimpiin luomuksiin lukeutuva Akateemisen kirjakaupan Kirjatalo. 

Valkokankaan ja näyttämön riisuttu versio. Kuvakaappaus dokumentista.

Suomi-Filmin johtajana 1930-luvun puolivälistä työskennellyt Risto Orko syytti ulkopaikkakuntalaisia Kino-Palatsin kohtalosta, kuten myös oheisen dokumentin kertojakin tekee. Orko, joka itse oli syntynyt Raumalla ja saapunut Helsinkiin vasta parikymppisenä, oli tietysti paraskin puhumaan.

Orko jaksoi aina nostaa itseään esille: Kino-Palatsia käsittelevä dokumentti on erinomainen esimerkki siitä, että Suomi-Filmin lyhyt- ja tilauselokuvissa Orkon kuva kaivettiin arkistoista aina, kun sen vain mitenkään saattoi filmiin upottaa. Tässä filmissä mennään jo äärimmäisyyksiin, kun Orko nähdään peräti kuudessa valokuvassa ja muutamassa filminpätkässä. Orko ei Kino-Palatsia rakentanut tai sitä käytännössä johtanut, mutta tykkäsi kyllä patsastella tiluksillaan vanhan kartanonherran elkein. Teatterin jäähyväisnäytöksenä nähtiin tietysti hänen itsensä ohjaama Jääkärin morsian (1938), joka oli sodan jälkeen Neuvostoliiton pelossa kokonaan kielletty, mutta sai nyt poikkeusluvalla pyöriä tämän kerran.

Purkutyöt salissa on aloitettu. Kuvakaappaus dokumentista.

Kino-Palatsi ja sen henki tänään

Helsingissä Kino-Palatsin nimeä on vaalinut Kaisaniemenkadun Kinopalatsi-elokuvateatteri, jonka Sandrew Metronome avasi vuonna 1998. Samoissa tiloissa on kuitenkin ollut elokuvateatteritoimintaa jo 1930-luvulta lähtien. Finnkinon Kinopalatsi ei kuitenkaan edusta miltään osin sitä arvokkuutta ja hohdokkuutta, mitä Kino-Palatsissa oli. Tällaisella ei selvästi olekaan nykyään yhdysvaltalaisomistuksessa olevalle Finnkinolle minkäänlaista merkitystä, kuten yhtiön toiminta Lappeenrannassa Kino-Aula- ja Nuijamies-elokuvateattereiden kohdalla kertoo. Kesäkuussa 2017 Finnkino lopetti näiden historiallisten teattereiden toiminnan, ja vuokrasopimuksen päätyttyä vei muun muassa 79-vuotiaasta Kino-Aulasta kaiken irti lähteneen sisustuksen mukanaan. Suomalaiselle elokuvakulttuurille ja ennen kaikkea lappeenrantalaisille kulttuurille merkittävät ympäristöt tuhottiin aivan samalla välinpitämättömyydellä, jolla Stockmann tuhosi Kino-Palatsin.

Ei rakkaudesta, vaan rahasta. Siinä sopiva mainoslause eräällekin firmalle.

Klikkaa kuvaa ja katso Kino-Palatsi-dokumentti vuodelta 1968.
Elonet / KAVI