Suomalainen elokuva 50 vuotta sitten: vasemmistolaisfilmejä Pähkähullussa Suomessa
Vuoden 1967 kolme kotimaista elokuvaa.
Itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna pyöreät 100 vuotta, ja juhlaan ottaa osaa useampikin uusi kotimainen elokuva. Juhlavuoden viralliseen ohjelmistoon on valittu muun muassa AJ Annilan Ikitie, Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen, Dome Karukosken Tom of Finland ja Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas. Toisin oli vuonna 1967, jolloin itsenäinen Suomi täytti 50 vuotta: koko vuoden aikana valmistui vain kolme pitkää kotimaista elokuvaa, kaikki mustavalkoisia, osa ankeita, osa iloisia, mutta jokainen muistamisen arvoisia.
Suomalaisen elokuvan studiojärjestelmän kaaduttua vuonna 1963 pitkien elokuvien tuotanto oli tyrehtynyt: vuonna 1964 valmistui kahdeksan elokuvaa ja vuonna 1965 vain kolme, mutta vuonna 1966 kuitenkin peräti kaksitoista. Vuonna 1968 ensi-iltaan tuli niin ikään kaksitoista pitkää elokuvaa. Vuoden 1967 masentavan matalaan lukuun ajauduttiin seuraavan (ja toistaiseksi viimeisen kerran) vasta vuonna 1974, jolloin asialla olivat pääasiassa samat tuottajat kuin vuonna 1967.
Ohjaaja Jarva, tuottaja Pasanen ja ohjaaja Niskanen. Kuvat: KAVI
Piiri pieni pyörii...
Vuoden 1967 kolme pitkää elokuvaa – Mikko Niskasen Lapualaismorsian, Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja ja Jukka Virtasen Pähkähullu Suomi – ovat kaikki eri tuottajien ja tuotantoyhtiöitten teoksia, mutta tekijöillä oli kuitenkin yhteinen historia ja tulevaisuuskin. Pähkähullun Suomen tuottaneen Filmituotanto Spede Pasanen Ky:n tuottaja Pertti ”Spede” Pasanen oli mukana rahoittamassa Lapualaismorsiamen tuottaneen FJ-Filmi Oy:n vuoden 1968 elokuvia. Pasanen ja FJ-Filmin Arno Carlstedt olivat vuonna 1967 mukana perustamassa Finnkino Oy:tä elokuviensa levitysyhtiöksi. Työmiehen päiväkirjan tuotannosta vastasi Filminor Oy, mutta ohjaaja Jarvan ja käsikirjoittaja Jaakko Pakkasvirran Pasanen tunsi paremminkin: kolmikko ohjasi ja tuotti yhdessä X-Paronin (1964), ensimmäisen varsinaisen Spede-elokuvan, jonka tuotoilla Filminorin toiminta saattoi jatkua.
Lapualaismorsianta ja Pähkähullua Suomea yhdisti levitysyhtiön lisäksi myös useat samat työryhmäläiset, muun muassa leikkaaja Juho Gartz ja äänittäjä Paul Jyrälä.
Aulikki Oksanen, Kirsti Wallasvaara ja Kristiina Halkola, Mikko Niskasen Lapualaismorsiamen naistähdet. Kuva: KAVI / FJ-Filmi
Vasemmistolaisdraama vastaan koko kansan komedia
Huomattavimmat erot näiden kolmen elokuvan välillä olivat kulttuurieliitin, elokuvakriitikoiden ja palkintolautakuntien osoittama arvostus sekä yleisönsuosio. Vasemmalle kallistuneet Lapualaismorsian ja Työmiehen päiväkirja saivat hyvät arvostelut ja jälkimaineen, epäpoliittinen ja harmiton Pähkähullu Suomi keräsi korkeintaan keskinkertaiset arviot, mutta se on saavuttanut tärkeän paikan Suomen kansan sydämessä.
Lapualaismorsian sai 100 000:n markan (165 000 nykyeuron) arvoisen valtion elokuvapalkinnon ja Jussi-palkinnot Niskasen ohjauksesta ja Kristiina Halkolan naispääosasta. Työmiehen päiväkirja sai 200 000:n markan (330 000 euron) valtionpalkinnon, Jarva valtion elokuvataiteilijapalkinnon sekä parhaan ohjauksen että leikkauksen Jussi-palkinnot. Pähkähullu Suomi ei saanut minkäänlaista valtionpalkintoa eikä yhtäkään Jussia. Kahdesta ”kilpailijastaan” poiketen se sai kuitenkin jotakin muuta: katsojia, joiden ansiosta se näistä kolmesta filmistä ainoana tuotti mainittavaa voittoa, 155 000:ta markkaa (255 000 euroa) 302 000:n markan (500 000 euroa) budjetilla. Työmiehen päiväkirja pääsi voitolle vasta valtionpalkinnon myötä, kun taas Lapualaismorsiamen esitystuotot olivat 55 000:n markan (90 000 euron) verran tuotantokustannuksia suuremmat. Valtionpalkinnon ansiosta Lapulaismorsin tuotti voittoa Pähkähullua Suomeakin enemmän; tilanne tosin lienee kääntynyt päinvastaiseksi televisioesitysten ja tallennejulkaisujen myötä.
Lapualaismorsian on Niskasen ja Marja-Leena Mikkolan yhdessä käsikirjoittama tarina helsinkiläisistä vasemmistonuorista, jotka osallistuvat Arvo Salon Lapualaisoopperan tuotantoon. Jarvan ja Pakkasvirran käsikirjoittama Työmiehen päiväkirja on kahden työväenluokan ihmisen rakkaustarina, joka kuvattiin Tampereella ja Helsingissä. Pasasen kirjoittama Pähkähullu Suomi puolestaan on nopeatempoinen komedia amerikansuomalaisesta hiusöljymiljonääri William Njurmesta, joka päätyy elämänsä seikkailuun Suomen kesässä.
Paul Osipow ja Elina Salo, Työmiehen päiväkirjan pääpari. Kuva: VLMedia / Filminor
Poliittinen ajankohtaisuus vastaan ajaton koko kansan komedia
Lapualaismorsian ja Työmiehen päiväkirja käsittelivät oman aikansa realismia ja varsinkin Lapualaismorsian oli varsinainen ajankuva. Pähkähullu Suomi ei ollut sidottu aikaan eikä paikkaan, vaikka koko idea oli lähtöisin Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuodesta. Pasanen teki Pähkähullusta Suomesta epävirallisen itsenäisyyden juhlaelokuvan koko kansalle, kun taas Niskanen ja Jarva eivät elokuvillaan yrittäneetkään kunnioittaa kotimaansa merkkivuotta saati antaa arvoa maalle ja kansalle. Se ei tee niistä vähäisempiä elokuvia, mutta mitään yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden nostattajia ne eivät olleet, pikemminkin päinvastoin.
Lapualaismorsian, Työmiehen päiväkirja ja Pähkähullu Suomi ovat kaikki laadukkaita elokuvia, mutta ainoastaan Pähkähullu Suomi on ohjaajansa kaikkein vahvin elokuva. Elokuvan, television ja viihteen monitoimimies Jukka Virtanen on ohjannut elokuvia vain Pasasen tuotantoyhtiöille. Debyyttinsä hän teki kehnolla Millipillerillä (1966), joka oli hänen, Pasasen ja Ere Kokkosen yhteisohjaus. Pähkähullua Suomea seurasi toinen hyvin onnistunut komediafilmi, Noin 7 veljestä (1968), jonka jälkeen Virtanen siirtyi muihin tehtäviin ja Kokkosesta tuli Pasasen luotto-ohjaaja. Virtanen palasi elokuvaohjaajaksi vielä kerran erittäin kehnolla Fakta hommalla (1987). Samannimiseen televisiosarjaan pohjautuvaa tekelettä on vaikea uskoa Pähkähullun Suomen ohjaajan teokseksi.
Niskasen elokuvaura oli alkanut näyttelijänä jo 1950-luvun puolivälissä, mutta ohjaajaksi hän yleni vasta vuonna 1962 valmistuneella sota-ajan draamalla Pojat. Niskasen vuosina 1962–1966 valmistuneet neljä ensimmäistä elokuvaa toivat ohjaajalleen kolme parhaan ohjauksen Jussi-palkintoa. Neljästä elokuvasta kolme sai myös valtion elokuvapalkinnon. Sissit (1963) ja Hopeaa rajan takaa (1963) olivat Fennada-Filmin tuotantoa ja studiojärjestelmän viimeisiä saavutuksia. Suuren yleisömenestyksen ja kaikkiaan kuusi Jussi-palkintoa saanut Käpy selän alla (1966) puolestaan oli FJ-Filmin tuotantoa, kuten Niskasen kaksi seuraavaakin elokuvaa.
Risto Jarvan ohjaajaura alkoi yhdessä Jaakko Pakkasvirran kanssa ohjatulla Yö vai päivä -värielokuvalla (1962), joka jäi raskaasti tappiolle, mutta sai sentään valtion elokuvapalkinnon. Tuotantoyhtiön kassaa elvytettiin jo mainitulla X-Paronilla (1964), Filminorin ja Elokuvatuotanto Spede Pasanen Oy:n yhteistuotannolla. Jarvan ensimmäinen soolo-ohjaus oli Onnenpeli (1965), josta hän voitti parhaan ohjauksen Jussi-palkinnon ja tuotantoyhtiö valtion elokuvapalkinnon.
Pähkähullu Suomi: kulkuri (Simo Salminen) ja hiusöljymiljonääri Willim Njurmi (Spede Pasanen) lounastavat ulkona.
Kuva: VLMedia / Filmituotanto Spede Pasanen
Vuoden 1967 jälkeen
Niskasen, Jarvan ja Pasasen elokuvaurat olivat vuonna 1967 vasta alussa. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana Niskanen ohjasi vielä yhdeksän pitkää elokuvaa ja useita merkittäviä televisiotöitä, saavutti suurta yleisönsuosiota nuorisokuvauksillaan ja Kalle Päätalon romaanien filmatisoinneillaan. Koko uransa aikana hän voitti kaikkiaan kahdeksan Jussi-palkintoa. Jarvan elämä päättyi auto-onnettomuuteen jo vuonna 1977. Vajaassa kymmenessä vuodessa hän ehti ohjata vielä seitsemän pitkää elokuvaa. Jarvan tyylilaji vaihtui 1970-luvun alkupuolella vakavista yhteiskuntakuvauksista terävään komiikkaan, ja tämän kaupallistumisen myötä myös maksavat katsojat kiinnostuivat ohjaajan teoksista. Kaiken kruunasi yli puoli miljoonaa katsojaa kerännyt Loma (1976). Jarva voitti kaikkiaan yhdeksän Jussi-palkintoa, joista kaksi lyhytelokuvistaan.
Pasasen seuraavat reilut kolmekymmentä vuotta olivat yltäkylläisyyden vuosia. Vuosikymmenten ajan Spede-elokuvat jäivät ilman Elokuvasäätiön tukia, johon oli varsin ilmeiset syytkin: säätiön päätöselimissä istuneet kilpailevat elokuvantekijät eivät antaneet arvoa komedioille ja vielä vähemmän pitivät siitä, että Pasanen teki ilman säätiön tukiakin itselleen miljoonaomaisuuden. Pasasen 1970–1990-lukujen elokuvat ovat kaikkien tiedossa: lähes parikymmentä Uuno Turhapuroa ja monet muut hittikomediat tekivät Pasasesta studioaikakauden jälkeisen suomalaisen elokuvan ehdottoman kuninkaan, mitä katsojalukuihin tulee.
Titta Karakorpi ja Aarno Sulkanen, Elina ja Akseli. Kuva: Fennada-Filmi / VLMedia
Kohti valoisampaa tulevaisuutta
Vuoden 1967 aikana kuvattiin neljä seuraavan vuoden puolella valmistunutta elokuvaa: Jaakko Pakkasvirran Vihreä leski, Matti Kassilan Äl' yli päästä perhanaa, Erkko Kivikosken Kuuma kissa? ja Jörn Donnerin Mustaa valkoisella. Vuonna 1968 valmistuneista elokuvista Maunu Kurkvaaran Rottasodan ja Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -suurvärielokuvan kuvaukset aloitettiin vuonna 1967, mutta saatiin päätökseen vasta seuraavan vuoden puolella.
Vuonna 1968 oli sisällissodasta ehtinyt kulua tasan 50 vuotta, mutta aika oli kypsä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian kahden ensimmäisen osan filmatisoinnille. Laineen suurelokuva herätteli henkiin vanhan studioelokuvan aikakautta, vanhoja filmitähtiä ja tuttuja kasvoja marssitettiin jälleen kameroiden eteen ja kokeneet filmimiehet ja -naiset tekivät, minkä parhaiten osasivat. Lopputuloksena oli valtava yleisömenestys, hieman yli miljoona katsojaa saanut todellinen suurfilmi. Kotimainen elokuva, sekä tuotantojen suhteen että yleisön mielessä, oli pelastunut.
Pähkähullu Suomi, Työmiehen päiväkirja ja Lapualaismorsian on julkaistu DVD:llä, mutta Lapualaismorsiamen painos on loppunut eikä uutta ole tiedossa.
Pähkähullun Suomen ja Lapualaismorsiamen digikopiot teatteriesityksiä varten ovat vuokrattavissa KAVI:lta (Tommi Partanen).
Luc Bessonin 197:n miljoonan euron Valerian and the City of a Thousand Planets
Cara Delevingne Laurelinena. Kuva: Future Film / EuropaCorp
Kaikkien aikojen kallein eurooppalaiselokuva huomenna ensi-illassa.
Ranskalainen Valerian ja Laureline -sarjakuva sai ensimmäisen elokuvasovituksensa 50 vuotta ensimmäisen numeron ilmestymisen jälkeen. Luc Bessonin ohjaama Valerian and the City of a Thousand Planets on 58-vuotiaan elokuvamogulin uran suurin tuotanto: 197 miljoonaa euroa maksanut scifi-fantasia, joka on sekä kaikkien aikojen kallein eurooppalainen elokuva että yksi vuoden kalleimpia elokuvia ylipäätään.
Bessonille Valerian merkitsee mahdollisuutta nostaa hänen tuotantoyhtiönsä EuropaCorpin kurssia ja valaa uskoa sen tulevaisuuteen useiden taloudellisten epäonnistumisten jälkeen. Euroopan merkittävimpiin elokuvayhtiöihin lukeutuva firma teki viime tilikaudella yli 120:n miljoonan euron tappiot, eivätkä yhtiön viimeisimmät elokuvat lupaa hyvää tulevallekaan kaudelle. Tähän mennessä myös Valerianin kyyti on ollut kylmää: viime viikonloppuna Yhdysvaltain valkokankaille saapunut elokuva keräsi siellä vain 14,5:n miljoonan euron lipputulot 3 550:stä teatterista.
Valerian and the City of a Thousand Planets. Kuva: Future Film / EuropaCorp
Jotta Valerian pääsisi edes omilleen, olisi sen kerättävä maailmanlaajuisesti 300:n miljoonan euron lipputulot. Bessonin vuonna 1996 perustama EuropaCorp on itse sijoittanut elokuvaan vain kymmenen prosenttia sen budjetista, joten tappiolle jäädessäänkään Valerian tuskin kaataisi koko yhtiötä. Loput noin 170 miljoonaa euroa elokuvan budjetista kerättiin ulkopuolisilta rahoittajilta ja myymällä ennakkoon elokuvan oikeudet 120:een maahan. Yksi näistä ulkopuolisista rahoittajista on kiinalainen Fundamental Films, joka sijoitti elokuvaan yli 40 miljoonaa euroa ja sen lisäksi osti 57:llä miljoonalla eurolla reilun neljänneksen EuropaCorpin osakekannasta.
Kiinalaisyhtiön kiinnostus Valeriania ja koko EuropaCorpia kohtaan on helposti ymmärrettävissä. Ulkomaisista elokuvista lähinnä vain kaikkein eskapistisimmat viihde-elokuvat pääsevät levitykseen tarkan sensuurin Kiinassa. Elokuvabisnes on valtavassa kasvussa Kiinassa, jossa osa suurista Hollywood-elokuvista kerääkin jo suurimman osan lipputuloistaan. Tämänvuotisista elokuvista esimerkiksi Transformers: Viimeinen ritari, xXx: Return of Xander Cage ja Resident Evil: The Final Chapter ovat menestyneet hyvin vain Kiinassa.
Milla Jovovich Leeloona The Fifth Elementissä. Kuva: Gaumont
The Fifth Elementin jalanjäljillä
Valerianin kohdalla suuria odotuksia kohdistuu myös Eurooppaan ja varsinkin Ranskaan. Kotiyleisö on aina osoittanut kiinnostusta Bessonin elokuvia kohtaan: ohjaajan kuusitoista elokuvaa ovat saaneet siellä yhteensä 54 miljoonaa katsojaa. Kaikkein parhaiten ovat menestyneet Suuri sininen (1988), joka sai peräti 9,1 miljoonaa katsojaa. Bessonin kaksi aiempaa scifi-elokuvaa, The Fifth Element – puuttuva tekijä (1997) ja Lucy (2014), olivat nekin suuria menestyksiä Ranskassa: edellinen keräsi 7,8 ja jälkimmäinen 5,2 miljoonaa katsojaa.
Tänä vuonna 20 vuotta täyttävä The Fifth Element – puuttuva tekijä onkin noussut usein esiin Valerianista puhuttaessa. Bessonin tuoreen elokuvan tapaan myös The Fifth Element oli poikkeuksellisen kallis ranskalaistuotanto, mutta yli 70 miljoonaa euroa maksaneen elokuvan tuottajana toimikin alan suurtoimija Gaumont. Bruce Willisin, Milla Jovovichin ja Gary Oldmanin tähdittämä scifi-komedia vaikutti Bessonin suuruudenhullulta keksinnöltä kahden halvalla tehdyn kansainvälisen hitin, Tyttö nimeltä Nikitan (1990) ja Léonin (1994), jälkeen. Sitä se ei kuitenkaan ollut: Bessonin alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautuva elokuva keräsi silloisessa rahassa lähes 265:n miljoonan dollarin lipputulot. Se sai Yhdysvalloissa 13,6 miljoonaa katsojaa, mutta Euroopasta peräti 21,6 miljoonaa. Bessonin Lucy taasen sai Euroopasta komeat 19,8 miljoonaa katsojaa.
Valerian and the City of a Thousand Planetsin lisäksi EuropaCorpilta on tulossa toinen suursatsaus, joka tosin vaikuttaa kovin pieneltä Valerianiin verrattuna. Steven Qualen ohjaama sotilaselokuva Renegades on yli 66:n miljoonan euron budjetillaan yksi Ranskan historian kalleimmista elokuvista, mutta sen budjetti on silti vain kolmannes Valerianin omasta.
Rafael Santana ja Diane Kruger elokuvassa In the Fade. Kuva: The Match Factory
Valerian huomenna Suomen teattereissa
Valerian and the City of a Thousand Planets saa Suomen-ensi-iltansa huomenna keskiviikkona, samana päivänä kuin Ranskassa. Valtaosa EuropaCorpin 2010-luvun tuotannoista on tullut Suomeen Scanbox Entertainmentin levittämänä, mutta Future Film hankki itselleen Valerianin täkäläiset levitysoikeudet. Budjettinsa puolesta Valerian on eurooppalaisiin laatuelokuviin, yhdysvaltalaisiin suuren rahan indie-elokuviin ja myös kotimaisiin elokuviin erikoistuneen Futuren Filmin kaikkien aikojen suurin elokuva.
Bessonin uutuuselokuvalle toivotaan Suomessa noin 50 000:ta katsojaa. Se olisi hyvä tulos Future Filmille, jonka suurimmat elokuvat ovat Aki Kaurismäen Le Havre (129 000 katsojaa) ja Sylvester Stallonen The Expendables -trilogia (90 000, 103 000 ja 72 000 katsojaa).
Viimeisen vuoden sisällä Future Film on levittänyt muun muassa Mel Gibsonin Hacksaw Ridge – aseettoman sotilaan, Maren Aden Isäni Toni Erdmannin, John Lee Hancockin The Founderin, Martin Scorsesen Silencen ja Jérôme Sallen Jacques – elämän merellä. Yhtiön viimeisin ensi-ilta ennen Valeriania oli James Ponsoldtin ohjaama scifi-elokuva The Circle, jonka tähtinä nähdään Emma Watson ja Tom Hanks. The Circlen Yhdysvaltain-oikeudet ovat EuropaCorpin omistuksessa.
Myös Future Filmin kahteen seuraavaan elokuvaan kohdistuu odotuksia: Charlize Theronin tähdittämä toimintaelokuva Atomic Blonde saa ensi-iltansa 4. elokuuta, Ryan Reynoldsin ja Samuel L. Jacksonin toimintakomedia The Hitman's Bodyguard on vuorossa elokuun 18. päivänä. Vielä ilman ensi-iltapäivää olevia tuoreita hankintoja ovat muun muassa Michael Haneken Happy End, Fatih Akinin In the Fade ja Kornél Mundruczón unkarilaiselokuva Jupiter's Moon.
Valerian and the City of a Thousand Planets elokuvateattereissa 26. heinäkuuta.
Bessonin Léon ja The Fifth Element – puuttuva tekijä ovat jälleen myynnissä Blu-ray-tallenteina.
Kino-Palatsi ja miten elokuvakulttuuriperintöä hävitetään
Kino-Palatsi talvella 1960. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Suomessa on perinteisesti hävitetty kaikki kauniit ja arvokkaat rakennukset, jos se vain on mitenkään ollut mahdollista. Sama pätee elokuvateattereihinkin, joiden tuhoamisesta tänä päivänä vastaa Finnkino.
Syyskuussa 1911 Helsingissä Pohjoisesplanadi 39:ssä avattiin koko maan komein elokuvateatteri, Maxim. Gösta Liljebeckin rakennuttama ja Valter Jungin suunnitteleman jugendtyylisen rakennuksen sisustus ja tilaratkaisut olivat niin hulppeita, että pytingille tuli hintaa huomattavasti tavanomaista enemmän. Yksisalisessa teatterissa oli 789 istumapaikkaa, parvet salin molemmin puolin ja valkokankaan vastapäädyssä, suuri näyttämö, suuret tilat orkesterille ja takatiloissa muun muassa pukuhuoneita. Itse sali oli 15 metriä korkea, monine koristeyksityiskohtineen lähempänä vanhaa näyttämöteatteria kuin 1900-luvun alun elokuvateatteria.
Kino-Palatsi edusti suomalaista rakennuskulttuuria parhaimmillaan: tiettyä toimintaa varten luotu rakennus, jonka tyylissä on luotettu vanhaan eleganssiin ja kaikki on tehty viimeisen päälle, kuluista säästelemättä. Työvoima oli vielä tuolloin halpaa ja käsityön arvostus kohdallaan. Talotkin tehtiin kestämään, mutta sitä ei osattu ottaa huomioon, että muutaman vuosikymmenen päästä löytyy idiootteja, jotka eivät anna arvoa talojen kauneudelle tai niiden historialle.
Kino-Palatsin sali vuonna 1964. Kuva: Kosti Lehtinen, Helsingin kaupunginmuseo
Suomi-Filmin lippulaivaksi
Elokuvateattereita omistava, muutamia omia filmejäänkin tuottanut ja myös levittäjänä toiminut Suomen Biografi Oy osti Maximin vuonna 1919 ja muutti sen nimen Kino-Palatsiksi. Edellisvuonna perustettu yhtiö oli tehnyt nopean nousun merkittäväksi teatterinomistajaksi, mutta nopea oli myös alastulo. Vuoteen 1925 mennessä yhtiön tulos ei miellyttänyt enää sen omistajia, jolloin Suomi-Filmi Oy:n Erkki Karu osti Suomen Biografin yhtiönsä nimissä. Sen myötä Suomi-Filmistä tuli merkittävä toimija myös elokuvateatterialalla, ei enää "vain" maan suurimpana filmivalmistamona ja merkittävänä maahantuojana.
1920-luvun puolivälin jälkeen Suomi-Filmillä meni niin lujaa, että Karu alkoi unelmoida pilvenpiirtäjästä, joka tulisi Kino-Palatsin tilalle. Miljonääriarkkitehti Väinö Vähäkallio sai pilvenpiirtäjän piirustukset valmiiksi vuonna 1928, jolloin viranomaiset kuitenkin kielsivät 68-metrisen, 17-kerroksisen talon rakentamisen. Pilvenpiirtäjään olisi tullut 1500-paikkainen elokuvateatteri sekä myymälä- ja toimistotilaa. Kun suunnitelmissa tehtiin kompromisseja ja alettiin puhua enää vain 12-kerroksisesta talosta, kaupunki oli myötämielisempi, mutta Suomi-Filmin rahatilanne ei. Vuonna 1931 Suomi-Filmi joutui rahoittamaan toimintaansa myymällä Kino-Palatsin tontin, mikä myöhemmin osoittautui kohtalokkaaksi. Samana vuonna Helsinki sai kuitenkin oman "pilvenpiirtäjänsä", hotelli Tornin.
Kino-Palatsin näytännössä vuonna 1930. Kuva: Atelier Daniel, Helsingin kaupunginmuseo
Suomen Biografi oli jo vuonna 1921 ollut toisena rakennuttajana ns. pankkitalossa, joka nousi Kino-Palatsin viereen. Kino-Palatsi-nimen saanut uusi rakennus ei ollut se, jossa samanniminen elokuvateatteri sijaitsi, mutta sitä kautta oli kylläkin sisäänkäynti teatterirakennukseen. Maailmankuulun Eliel Saarisen piirtämä talo purettiin yhdessä Kino-Palatsin kanssa.
Kino-Palatsin purkutyöt ovat jo pitkällä, eikä Jacques Cousteau'n Elävä meri (1964) enää pyöri.
Kuva: Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo
Paskaksi kaikki, mikä ei ole omaa
54-vuotisen historiansa aikana Kino-Palatsi oli yksi Helsingin keskeisimmistä elokuvateattereista. Se oli toisena äänielokuvana Suomeen tuodun Broadway Melodyn ensi-iltateatteri, ja myöhemmin se oli ensimmäisiä teattereita Suomessa, jossa katsojat saivat kokea värielokuvan, 3D-elokuvan, CinemaScope-elokuvan ja magneettisen stereoäänen.
Pelkkä teatterin tyylikkyys ei sen suosiota ja merkittävyyttä taannut, vaan myös sijainti: ulkopaikkakuntalainenkin ymmärtää, että jos teatteri sijaitsee Helsingin keskustassa Stockmannin tavaratalon vieressä, ei sen parempaa liikepaikkaa pääkaupunkistamme ole saatavilla. Se lopulta koituikin Kino-Palatsin kohtaloksi: vuonna 1963 Stockmann osti Kino-Palatsin tontin, eikä uusinut rakennuksen vuokrasopimusta. Vuonna 1965 Kino-Palatsi ja sen viereinen pankkirakennus pantiin maantasalle. Tilalle ei noussut uutta elokuvateatteria eikä vastaavaa arkkitehtuurista komeutta, vaan Alvar Aallon surkeimpiin luomuksiin lukeutuva Akateemisen kirjakaupan Kirjatalo.
Valkokankaan ja näyttämön riisuttu versio. Kuvakaappaus dokumentista.
Suomi-Filmin johtajana 1930-luvun puolivälistä työskennellyt Risto Orko syytti ulkopaikkakuntalaisia Kino-Palatsin kohtalosta, kuten myös oheisen dokumentin kertojakin tekee. Orko, joka itse oli syntynyt Raumalla ja saapunut Helsinkiin vasta parikymppisenä, oli tietysti paraskin puhumaan.
Orko jaksoi aina nostaa itseään esille: Kino-Palatsia käsittelevä dokumentti on erinomainen esimerkki siitä, että Suomi-Filmin lyhyt- ja tilauselokuvissa Orkon kuva kaivettiin arkistoista aina, kun sen vain mitenkään saattoi filmiin upottaa. Tässä filmissä mennään jo äärimmäisyyksiin, kun Orko nähdään peräti kuudessa valokuvassa ja muutamassa filminpätkässä. Orko ei Kino-Palatsia rakentanut tai sitä käytännössä johtanut, mutta tykkäsi kyllä patsastella tiluksillaan vanhan kartanonherran elkein. Teatterin jäähyväisnäytöksenä nähtiin tietysti hänen itsensä ohjaama Jääkärin morsian (1938), joka oli sodan jälkeen Neuvostoliiton pelossa kokonaan kielletty, mutta sai nyt poikkeusluvalla pyöriä tämän kerran.
Purkutyöt salissa on aloitettu. Kuvakaappaus dokumentista.
Kino-Palatsi ja sen henki tänään
Helsingissä Kino-Palatsin nimeä on vaalinut Kaisaniemenkadun Kinopalatsi-elokuvateatteri, jonka Sandrew Metronome avasi vuonna 1998. Samoissa tiloissa on kuitenkin ollut elokuvateatteritoimintaa jo 1930-luvulta lähtien. Finnkinon Kinopalatsi ei kuitenkaan edusta miltään osin sitä arvokkuutta ja hohdokkuutta, mitä Kino-Palatsissa oli. Tällaisella ei selvästi olekaan nykyään yhdysvaltalaisomistuksessa olevalle Finnkinolle minkäänlaista merkitystä, kuten yhtiön toiminta Lappeenrannassa Kino-Aula- ja Nuijamies-elokuvateattereiden kohdalla kertoo. Kesäkuussa 2017 Finnkino lopetti näiden historiallisten teattereiden toiminnan, ja vuokrasopimuksen päätyttyä vei muun muassa 79-vuotiaasta Kino-Aulasta kaiken irti lähteneen sisustuksen mukanaan. Suomalaiselle elokuvakulttuurille ja ennen kaikkea lappeenrantalaisille kulttuurille merkittävät ympäristöt tuhottiin aivan samalla välinpitämättömyydellä, jolla Stockmann tuhosi Kino-Palatsin.
Ei rakkaudesta, vaan rahasta. Siinä sopiva mainoslause eräällekin firmalle.
Klikkaa kuvaa ja katso Kino-Palatsi-dokumentti vuodelta 1968.
Elonet / KAVI
John G. Avildsen 1935–2017, Rockyn ja Karate Kidin ohjaaja
John G. Avildsen ja Sylvester Stallone Rockyn (1976) kuvauksissa. Kuva: MGM / UA
Perjantaina losangelesilaisessa sairaalassa haimasyöpään kuollut elokuvaohjaaja John G. Avildsen (21.12.1935 – 16.6.2017) jätti taakseen kestävän perinnön, joka on merkittävä osa 1970- ja 1980-lukujen yhdysvaltalaisen elokuvan historiaa. 81-vuotiaana kuollut Avildsen ohjasi pitkän uransa aikana viisi sellaista elokuvaa, joista käytännössä jokainen entinen nuori on nähnyt ainakin yhden: ensimmäisen ja viidennen Rockyn sekä kolme Karate Kidiä.
Avildsen tunnettiin ammattitaitoisena ja lahjakkaana elokuvaohjaajana, jonka käsissä syntyi kaksi yli vuosikymmenten kantanutta elokuvasarjaa. Siitä huolimatta miehen nimi tai hänen elämänsä ja uransa vaiheet eivät ole yleisessä tiedossa. Miehen tie elokuvaohjaajaksi kulki klassista polkua pitkin elokuvatuotannon vähiten arvostetuimmasta tehtävästä aina huipulle saakka. 1960-luvun alussa Avildsen hoiti tuotantoassistentin tehtäviä kahdessa B-elokuvassa, mistä hän eteni Otto Premingerin apulaisohjaajaksi Huomenna on uusi päivä -suurelokuvaan (1967). Sen jälkeen hän toimi kuvaajana Jon Voightin tähdittämässä pikkuelokuvassa Out of It (1969), joka toi ohjaajalleen Paul Williamsille kaksi palkintoa Berliinin filmifestivaaleilta.
Pehmopornon kautta väkivaltaelokuviin
Avildsen debytoi pitkän elokuvan ohjaajana pehmopornofilmillä Turn on to Love (1969), eikä hän suinkaan ollut ainoa myöhemmin maailmanmainetta saaneista elokuvantekijöistä, joka aloitteli uraansa eroottisten filmien parissa. Myös Avildsenin seuraava elokuva, Seksikapina (1970), jatkoi samalla linjalla, mutta nyt huomattavasti suuremmalla menestyksellä.
35-vuotiaana Avildsen löi itsensä läpi ajankohtaisella kostajaelokuvalla Joe – armoton (1970), jossa Peter Boyle teki yhden uransa parhaimmista roolitöistä. Elokuvassa äveriäs perheenisä Bill (Dennis Patrick) tulee tappaneeksi tyttärensä (Susan Sarandon esikoisroolissaan) huumeiden maailmaan houkutelleen poikaystävän. Vahingossa tekaistun tapon jälkeen Bill päätyy kapakkaan, jossa hän tutustuu nykynuoria ja erilaisia ihmisiä vihaavan Joeen (Boyle).
Sittemmin pikkuklassikon maineen saanut Joe – armoton oli melkoinen täysosuma. Vaatimattomalla 106 000 dollarin budjetilla tuotettu elokuva keräsi Yhdysvalloista lähes 20 miljoonan dollarin lipputulot ja elokuva levisi ympäri maailman. Lisäksi Norman Wexler sai käsikirjoituksestaan Oscar-ehdokkuuden.
Avildsenin ohjaajaura jatkui kuitenkin kolmella pienellä indie-elokuvalla. Michael Brettin romaaniin pohjautuvan Itke, eno -seksikomedian (1971) matka Suomen valkokankaille pysähtyi Valtion elokuvatarkastamoon, joka kielsi elokuvan esittämisen epäsiveellisenä ja raaistavana. Samana vuonna valmistui myös Okay Bill, joka oli kuvattu jo edellisvuoden maaliskuussa. Myöskään rikoskomedia The Stoolie (1972) ei herättänyt suurta huomiota.
Jack Lemmon Oscar-palkitussa roolissaan Pelastaa tiikerissä (1973). Kuva: Paramount Pictures
Väkivaltaelokuvista vaatetehtailijan keski-iän kriisiin
Näyttelijälegenda Jack Lemmon ihastui Steve Shaganin käsikirjoittamaan tarinaan keski-iän kriisiä potevasta vaatetehtailijasta niin paljon, että suostui näyttelemään elokuvassa työehtosopimuksen mukaisella minimipalkalla. Toki Lemmonin ja Paramount-studion välinen sopimus lupasi Lemmonille osuuden elokuvan tuottamasta voitosta, mutta sellaisen syntymiseen ei uskoa riittänyt. Noin miljoonalla dollarilla tuotettavaan elokuvaan tarvittiin sellainen ohjaaja, joka kykenee työskentelemään pienellä budjetilla. Tehtävän sai Avildsen, joka kahden viikon harjoitusten jälkeen kuvasi elokuvan kronologisessa järjestyksessä noin kuukaudessa alkuvuodesta 1972.
Pelastakaa tiikeri ei ollut suuri kassamenestys, mutta tuotti omansa takaisin. Lisäksi filmi huomioitiin Oscar-ehdokkuuksin Lemmonin pääosasta, Jack Gilfordin sivuosasta sekä Shaganin käsikirjoituksesta. Lopulta Lemmon kävi pokaamassa elokuvasta uransa toisen ja viimeisen Oscarin.
Stallone ja Avildsen Rockyn kuvauksissa. Kuva: MGM / UA
Serpico ja Saturday Night Fever menivät sivu suun, Rocky ei
Avildsen sai seuraavaksi tarjouksen ohjata tositapahtumiin pohjautuva poliisielokuva Serpico – kadun tiikeri (1973), jonka pääosaan oli kiinnitetty Al Pacino. Avildsen ja tuottaja Marty Bregman eivät olleet lopulta asioista yhtä mieltä, minkä seurauksena ohjaaja sai lähteä. Avildsenin korvanneen Sidney Lumetin ohjauksessa Serpicosta tuli Oscar-ehdokkuuksin huomioitu pikkuhitti ja klassikko. Myöhemmin Avildsenille kävi samanlainen epäonni Saturday Night Fever – lauantai-illan huuman (1977) kanssa. Pian ennen kuvausten alkua tuottaja Robert Stigwood antoi kenkää Avildsenille ja otti tilalle John Badhamin. John Travoltan tähdittämästä musiikkielokuvasta tuli valtava hitti, joka sai Suomessakin 450 000 katsojaa.
Serpicon sijaan Avildsen ohjasi seuraavaksi Burt Reynoldsin tähdittämän, melko hyvin menestyneen Ei aikaa arkailla -rikoskomedian (1975).
Tammikuussa 1976 Avildsen alkoi kuvata siihenastisen uransa tärkeintä elokuvaa, joka oli kuitenkin kaukana suuresta tuotannosta. Vajaalla miljoonalla dollarilla kuvattava Rocky oli tarina tyhmästä, mutta sympaattisesta ja taitavasta nyrkkeilijästä ja tämän rakkaudesta Adrianiinsa. Elokuvan käsikirjoituksen laatinut Sylvester Stallone olisi voinut lyödä tekstillä rahoiksi, mutta ei suostunut myymään käsikirjoitustaan ilman takuuta siitä, että hän näyttelee elokuvan pääroolin. Täysin tuntemattoman Stallonen paneminen elokuvan pääosaan tarkoitti sitä, ettei elokuvaan rahaa sijoitettu. Avildsen ei ollut nyrkkeilyaiheesta kiinnostunut, mutta hän ihastui aiheeseen henkilökuvauksena.
Irwin Winklerin ja Robert Chartoffin tuottama Rocky keräsi kotimaassaan yli 115 miljoonan dollarin lipputulot ja on Yhdysvaltain kaikkien aikojen katsotuimpien elokuvien listalla sijalla 80. Ulkomaille elokuva lähti käytännössä vasta sitten, kun Oscar-ehdokkuudet oli julkistettu. Rocky nappasi kymmenen Oscar-ehdokkuutta: parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, naispääosan, kahdesti miessivuosan, leikkauksen, äänityksen ja alkuperäisen laulun kategorioissa. Palkintojenjaossa filmi voitti illan kaksi pääpalkintoa, parhaan elokuvan ja ohjauksen pystit, mutta niiden lisäksi se palkittiin vain leikkauksestaan. Oscar-palkinto jäi Avildsenin uran ainoaksi, mutta hän oli vielä toistamiseen ehdolla lyhytdokumenttien sarjassa vuonna 1983.
John Belushi ja Cathy Moriarty Naapureissa (1981). Kuva: Columbia Pictures
Ongelmia näyttelijöiden kanssa
Rockyn suurmenestystä seurasi Avildsenin uralla muutaman vuoden kuiva kausi, vaikka hänen projektinsa olivatkin hyvin erilaisia keskenään ja varmasti mielenkiintoisia tekijälleen.
Suurkaupungin syke (1978) on tarina Paul Sorvinon näyttelemästä lehtimiehestä, joka rakastuu vakavasti sairaaseen balleriinaan; pienen budjetin elokuvan lipputulotkin jäivät hyvin pieniksi. Pelastakaa tiikerin Steve Shaganin käsikirjoittama ja tuottama Salainen kaava (1980) sen sijaan oli aivan toisen luokan produktio. Vanhoja natseja ja öljybisnestä kuvaavan elokuvan pääosiin saatiin Oscar-voittajat George C. Scott ja Marlon Brando sekä Marthe Keller ja myöhempi Oscar-voittaja John Gielgud. Parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden saanut filmi sai osalta kriitikoilta täystyrmäyksen ja yleisömenestyskin jäi vaatimattomaksi. Tähän osasyynä saattoi olla se, että käsikirjoittaja-tuottaja Shagan leikkasi elokuvaa oman makunsa mukaan ennen sen julkaisua. Avildsen yritti sen seurauksena saada nimensä pois elokuvan krediiteistä, mutta ilman onnea. Brando kuitenkin saattoi olla tyytyväinen: kolmesta kohtauksesta hänelle maksettiin yhteensä kolme miljoonaa dollaria.
Epäonnistuneen tv-sarjaprojektin jälkeen Avildsen ohjasi Thomas Bergerin romaaniin pohjautuvan kreisikomedian Naapurit (1982), jonka pääosissa nähtiin John Belushi ja Dan Aykroyd. Ensin päänäyttelijät vaihtoivat rooleja keskenään, molempien näytellessä näyttelijäimagoaan päinvastaista roolia. Sen jälkeen Belushi ja Aykroyd olivat tyytymättömiä ohjaajan taitoihin komediantekijänä, mutta eivät onnistuneet yrittäessään saada Avildsenille potkut. Lopputuloksena oli keskinkertainen elokuva, joka menestyi kohtalaisen hyvin. Belushille kävi huonommin: hän kuoli pari kuukautta myöhemmin huumeiden yliannostukseen ja filmi jäi hänen viimeisekseen.
Avildsen ohjasi seuraavaksi nuoren naisopettajan ja vielä nuoremman miesoppilaan romanssista kertovan Taivaallisen yön (1983). Opettajana nähtiin Lesley Ann Warren ja oppilaana Sinisen laguunin (1980) Christopher Atkins. Kohtalaisena pysyneestä budjetistaan huolimatta elokuva jäi tappiolle, eikä sen saamissa arvosteluissa ollut kehumista. Kansainvälinen teatterilevityskin jäi lähes olemattomaksi.
Elisabeth Shue, John G. Avildsen ja Ralph Macchio Karate Kidin (1984) kuvauksissa. Kuva: Columbia Pictures
Karate Kid -trilogia
Robert Mark Kamenin käsikirjoitus koulukiusatusta teinipojasta ja tämän japanilaisesta karateopettajasta päätyi Avildsenin käsiin, koska siinä oli samanlaista henkeä kuin Rockyssa. Danielin rooliin palkattiin 22-vuotias, mutta ikäistään huomattavasti nuoremmalta näyttävä Ralph Macchio. Karatemestari Miyagin rooliin saatiin Pat Morita ja Danielin ihastukseksi Elisabeth Shue.
Karate Kid kuvattiin puolessatoista kuukaudessa loppuvuodesta 1983 vain kahdeksan miljoonan dollarin budjetilla. Jerry Weintraubin tuottama elokuva ei ollut hitti heti ensi-iltaviikonloppunaan, vaan se meni Yhdysvalloissa tasaisen hyvin neljän kuukauden ajan kesällä ja syksyllä 1984. Lipputuloja kertyi 90 miljoonan dollarin verran, mikä teki siitä vuoden viidenneksi katsotuimman ensi-illan. Yleisömenestys oli loistava myös ulkomailla: esimerkiksi Suomessa Karate Kid sai lähes 110 000 katsojaa. Lisäksi Morita nappasi sivuroolistaan Oscar-ehdokkuuden.
Tällä kertaa Avildsen suostui myös ohjaamaan elokuvan jatko-osan. Kamenin kynäilemässä jatko-osassa Macchio ja Morita palasivat rooleihinsa, budjettia nostettiin ja tuloksena oli vieläkin suurempi hitti: 13 miljoonalla tuotettu elokuva keräsi yli 115 miljoonan dollarin lipputulot Yhdysvalloista ja oli vuoden neljänneksi katsotuin ensi-ilta. Myös ulkomaanlevityksessä menestys oli entisen tasoa ja parempaakin. Sen sijaan sarjan kolmas osa, Karate Kid III (1989), ei enää herättänyt vastakaikua yleisössä. Trilogian heikoimpana pidetty filmi oli myös floppi, joka sai Yhdysvalloissakin enää alle kolmasosan edellisen filmin yleisöstä.
Morgan Freeman Luota minuun -elokuvan (1989) pääosassa. Kuva: Warner Bros.
Ohjaaja, käsikirjoittaja ja Macchio jatkoivat matkaa, mutta tuottaja Weintraub lypsi vielä: Christopher Cainin ohjaamassa Karate Kid saa seuraajan -filmissä (1994) nuori Hilary Swank tuli Macchion tilalle, mutta melkeinpä ketään se ei kiinnostanut. Maailmanlaajuisetkaan lipputulot eivät riittäneet kattamaan 12 miljoonan dollarin pikkubudjettia. Vielä kerran, pojat, totesi Weintraub ja tuotti Karate Kidin uudelleenfilmatisoinnin vuonna 2010. Harald Zwartin ohjaamassa elokuvassa Macchion roolissa nähtiin Jaden "Willin poika" Smith ja Moritan tilalla Jackie Chan. Katsojia elokuva sai, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin Avildsenin filmit. Myöskään sillä ei ollut läheskään samanlaista vaikutusta aikansa nuoriin kuin alkuperäisillä Karate Kideillä.
Karate Kid -trilogian toisen ja kolmannen osan välissä Avildsen ohjasi kaksi kolme elokuvaa. Happy New Year (1987) on Peter Falkin tähdittämä uudelleenfilmatisointi Claude Lelouchin Timanttisesta vuodesta (1973), kun taas nuoremmille katsojille suunnattua tarjontaa edustaa teiniäitiydestä kertova draamakomedia Maybe Baby (1988). Elokuvan pääosassa nähtiin Molly Ringwald, joka oli Yhdysvalloissa melkoisen suosittu John Hughesin komedioiden tähti. Rockyn ja Karate Kidin kaltaista kasvutarinaa tarjoili Luota minuun (1989), kehuttu ja pikkuklassikkon maineen saanut tarina luokattomasta koulusta, jonka tasoa uusi musta rehtori (Morgan Freeman) aikoo nostaa.
Rocky V (1990): Sylvester Stallone ja Burt Young. Kuva: MGM / UA
Rocky V eli nyrkkeilysankarin vältetty kuolema
Kun Rocky keräsi miljoonan dollarin budjetilla yli 200 miljoonan dollarin lipputulot ja voitti kolme Oscaria, elokuvalle alettiin kyhätä jatko-osaa nopealla aikataululla. Avildsen ei kuitenkaan ohjaajaksi suostunut, joten Stallone otti pääroolin näyttelemisen ja käsikirjoittamisen lisäksi hoitaakseen myös ohjaustehtävät. Stallonen ohjauksessa elokuvasarja menetti ne ominaisuudet, miksi ensimmäinen osa voitti Oscareita. Huomattavasti kaupallisempaan suuntaan lähtenyt elokuvasarja ei kuitenkaan fanejaan menettänyt, mutta neljän osan jälkeen aihe alkoi olla loppuunkaluttu.
Viidennessä osassa Rockyn oli tarkoitus kuolla, ja niinpä Avildsen suostui elokuvan ohjaamaan käsikirjoituksen luettuaan. Tämä lopetus ei kuitenkaan studiolle kelvannut, joten se muutettiin ja koko tarinalta vietiin sitä myöten pohja pois. Lopputuloksena oli koko sarjan haukutuin osa, jota Stallonekaan ei myöhemmin ole pitänyt minkään arvoisena. Vuonna 1990 valmistunut Rocky V oli myös koko siihenastisen sarjan kehnoin yleisömenestys. Silti, kaikesta huolimatta ja osittain juuri siksi, Rocky palasi vielä Stallonen itsensä ohjaamassa Rocky Balboassa (2006), joka sai enemmän kehuja, mutta ei suurta yleisöä.
Balsamia haavoille toi Bryce Courtenayn romaaniin pohjautuva Yksin kaikkia vastaan (1992), jonka Karate Kidin Robert Mark Kamen käsikirjoitti. Stephen Dorffin, Armin Mueller-Stahlin ja Morgan Freemanin tähdittämä toisen maailmansodan ajan nyrkkeilydraama ei ollut menestys ilmestyessään, mutta on sittemmin saanut jonkinlaisen kulttiklassikon maineen. Täysin pystyynhaukuttu ei ollut Kahdeksan sekuntiakaan (1994), härkärodeomestari Lane Frostin elämäkerta, joka menestyi kohtalaisesti nimenomaan Yhdysvalloissa. Moisella aiheella ei ollut asiaa monenkaan muun maan elokuvateattereihin.
Avildsenin viimeiseksi elokuvaksi jäi useimmissa maissa suoraan videolevitykseen tullut Inferno (1999). Jean-Claude Van Dammen, Pat Moritan ja Jaime Presslyn tähdittämä moottoripyöräelokuva on uudelleenfilmatisointi Akira Kurosawan Yojimbo – onnensoturista (1961), johon myös Sergio Leonen Kourallinen dollareita (1964) pohjautuu. Van Damme ei ollut tyytyväinen Oscar-palkitun Avildsenin kädenjälkeen, vaan koki itse osaavansa paremmin ja leikkautti elokuvasta mieluisensa version, joka sitten julkaistiin. Jälleen kerran Avildsen joutui taistelemaan saadakseen nimensä pois elokuvansa krediiteistä. Tämän jälkeen hän ei enää pitkiä elokuvia ohjannutkaan.
Avildsenin elokuvat saivat yhteensä 18 Oscar-ehdokkuutta, joista voittoja oli neljä. Yhteenlasketut lipputulot Yhdysvalloista kohosivat yli 500:n miljoonan dollarin (inflaatioon suhteuttamattomana). Suomessa Avildsenin filmit saivat 640 000 katsojaa. Ei hullummin mieheltä, jonka nimeä valtaosa hänen elokuviensa katsojista ei tunnista.
Avildsen voittaa Oscarin
Avildsenin elokuvat Suomen elokuvateattereissa
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | KATSOJIA |
| Rocky | 1976 | 12.08.77 | 195 568 |
| Karate Kid | 1984 | 16.11.84 | 108 379 |
| Karate Kid II | 1986 | 15.08.86 | 103 682 |
| Karate Kid III | 1989 | 28.07.89 | 85 366 |
| Rocky V | 1990 | 21.12.90 | 73 127 |
| Naapurit | 1981 | 02.04.82 | 29 695 |
| Joe – armoton | 1970 | 16.04.71 | 16 160 |
| Seksikapina | 1970 | 22.10.71 | 8 422 |
| Pelastakaa tiikeri | 1973 | 29.11.74 | 6 054 |
| Salainen kaava | 1980 | 19.02.82 | 3 747 |
| Maybe Baby | 1988 | 01.07.88 | 3 403 |
| Suurkaupungin syke | 1978 | 09.03.79 | 3 343 |
| Ei aikaa arkailla | 1975 | 10.09.76 | 3 163 |
| YHTEENSÄ: | 640 109 |
David Lynch kertoo, miten asiat ovat
David Lynch Mulholland Driven kuvauksissa. Kuva: The Picture Factory
Mestariohjaaja David Lynchin, 71, ohjaama Twin Peaks -kulttisarjan kolmas tuotantokausi pyörii parhaillaan yksinoikeudella HBO Nordicin VOD-palvelussa, joten on aiheellista muistuttaa Suomen kansaa siitä, mitä mieltä Lynch on kahdesta asiasta: elokuvien katselusta kännykän ruudulta ja elokuvien tuotesijoittelusta. Älkää, hyvät ihmiset, katsoko Twin Peaksiakaan kännykällä.
Lynch elokuvien katselusta kännykällä:
Lynch tuotesijoittelusta:
Lisää artikkeleita...
Sivu 24 / 50