Carl Th. Dreyer teki elokuvan Suomen sisällissodasta
Dreyerin elokuvan Suomi-osuuden alkuplanssi.
Vuonna 1920 tanskalainen mestariohjaaja Carl Theodor Dreyer saatteli ensi-iltaan kolmannen pitkän elokuvansa, Lehtiä paholaisen kirjasta. Neljään episodiin jaettu kaksi- ja puolituntinen elokuva oli vaikuttava teos 31-vuotiaalta ohjaajalta, mutta Suomessa elokuva osui arkaan paikkaan ja synnytti lehtipolemiikkia, johon itse Dreyerkin Kööpenhaminasta käsin osallistui.
Lehtiä paholaisen kirjasta kertoo itsestään Saatanasta, jonka Jumala on karkoittanut paratiisista ja tuominnut vaeltamaan maailmaa yli vuosisatojen ja -tuhansien. Elokuvassa nähdään neljä esimerkkiä Raamatusta ja historiasta, jolloin Saatana on viekotellut ihmisiä pahantekoon: Juudaksen rikos Jeesusta kohtaan, Espanjan inkvisitiot, Ranskan vallankumous – ja Suomen sisällissota. Verinen veljessota oli käyty vuonna 1918, ja kun Dreyerin elokuva saapui Suomen valkokankaille helmikuussa 1922, olivat tapahtumat tietenkin edelleen tuoreessa muistissa ja seuraukset konkreettisesti nähtävilläkin. Niinpä joko valtion sensuurielin tai elokuvan levittäjä itse päätti jättää koko neljännen, Suomen sisällissotaa kuvaavan jakson pois. Samoin oli tehty Ruotsissa, ja niinpä molemmissa maissa Lehtiä paholaisen kirjasta oli kolmiosainen elokuva. Mutta tieto sen todellisesta pituudesta ja sisällöstä kantautui myös Suomeen asti.
Paholainen venäläisenä munkkina elokuvassa Lehtiä paholaisen kirjasta. Kuva: DFI
Paholainen osallistuu Suomen sisällissotaan
Dreyerin elokuva oli ensimmäinen fiktiivinen elokuva, joka kuvasi Suomen sisällissodan tapahtumia. Suomessa sitä ennen nähtiin kirjailija Teuvo Pakkalan ohjaama Sotapolulla, joka valmistui vuonna 1921. Pakkalan ensimmäinen ja viimeinen elokuvaohjaus kertoo täysin fiktiivisen seikkailutarinan sisällissodan ajalta, mutta tapahtumatkin on sijoitettu kesäaikaan. Kaikesta päätellen kyseessä ei ollut kovinkaan erikoinen elokuva, ei varmasti läheskään sitä tasoa, mitä Dreyerin teos on.
Elokuvansa alussa Dreyer rinnastaa Suomen sisällissodan vapaussodaksi Neuvosto-Venäjästä. Elokuvan Suomi-osuus alkaa kuvalla Edvard Iston Hyökkäys-maalauksesta, joka esittää Suomi-neitoa pitelemässä lakikirjaa, jonka Venäjän kaksipäinen kotka yrittää varastaa. Lopulta kuvan päälle tulee teksti Pro Finlandia. Dreyerin sympatiat olivat totisesti Suomen puolella, varsinkin kun elokuvan loppupuolella paholainen epäonnistuu suomalaisneidon viettelyssä ja vapautuu näin kirouksestaan, tuhansien vuosien kiertelystä maailmassa.
Dreyerin elokuvassa kuvataan Hiirolan asemaa, joka on punaisten vallassa. Nuori rautatievirkailija Paavo (Carlo Wieth) saa kuitenkin lennätinyhteyden valkoisten kanssa. Tästä tulee Paavolle kohtalokasta, sillä Paavon Siri-vaimoon (Clara Wieth) ihastunut Rautaniemi-niminen renki (Carl Hillebrandt) ilmiantaa Paavon punaisille ja siirtyy näiden puolelle. Punaisten tukikohdassa Ivan-niminen venäläinen munkki kertoo rengille, miten toimia, jos tämä haluaa Sirin itselleen. Munkki on itse paholainen, jota elokuvan kaikissa neljässä episodissa näyttelee Helge Nissen.
Suomi-jakso on Lehtiä paholaisen kirjasta -elokuvan neljästä jaksosta viimeinen ja kestoltaan noin kolme varttia.
Suomessa kuullaan Dreyerin elokuvasta
Lehtiä paholaisen kirjasta sai maailmanensi-iltansa Norjassa marraskuun 15. päivänä vuonna 1920 ja Tanskassa 24. päivänä tammikuuta 1921. Suomessa Filmiaitta-aikakauslehti uutisoi Dreyerin elokuvasta ensimmäisen kerran vuoden 1921 toisessa numerossaan. Lehti totesi elokuvan joutuneen sensuurin kynsiin Ruotsissa, missä siitä oli poistettu kokonaan Suomen sisällissotaa koskeva jakso. Lehden toimittaja pohdiskeli, olisiko elokuvan esitys mahdollista Suomessa. Filmiaitan toimitus ja Suomen kansa sai vastauksen vasta seuraavana vuonna, kun elokuvan ensi-ilta järjestettiin Helsingin Olympiassa helmikuun 27. päivänä. Ruotsin tapaan Suomen sisällissotaa koskeva jakso jätettiin näyttämättä myös Suomessa.
Filmiaitta 2/1921
Joulunumerossaan 1921 Filmiaitta uutisoi Dreyerin elokuvasta otsikolla Meidän vapaustaistelumme aiheena tanskalaisessa filmissä. Artikkeli esittelee Dreyerin elokuvan pääpiirteissään, mutta ei ota kantaa toteutukseen tai juuri mihinkään muuhunkaan. Vuoden 1922 toisessa numerossa julkaistiin lukijan kirje, jonka lähettäjä oli kauppias, teatterimies ja epäonnistunut elokuvaohjaaja Oski Talvio. Talvio oli nimittäin pari vuotta aiemmin ohjannut Aleksis Kiven Kihlauksen filmatisoinnin, joka oli täydellinen katastrofi ja se esitettiinkin vain yhden ainoan kerran.
Talvio, toisin kuin Filmiaitta-lehden toimitus, oli nähnyt Dreyerin elokuvan, tarkemmin ottaen Kööpenhaminan-matkallaan helmikuussa 1922.
"En tahdo mainita mitään filmin muista osista, vaan ainoastaan viimeisestä, jonka tapahtumat ovat sovitetut Suomeen, kuvaten meidän punakapinaamme. Ja silloin täytyy minun ikäväkseni todeta, kuinka vähän, edes alkeellisestikaan meidän maatamme ja kansaamme ulkomailla, ja eritoten niin lähellä kuin Tanskassa, tunnetaan. En todellakaan voi sanoa, pitikö minun itkeä vai nauraa, nähdessäni mainitun kuvan viimeistä osaa sillä kuvaus maastamme, sen suuresta vapaustaistelusta, kansastamme, uskonnostamme ja tavoistamme oli mahdollisimman väärä ja epätodenmukainen.
Siitä muutamia esimerkkejä. SIirin puku aivan venäläinen kansallispuku. Paavon tupa pyöreistä, veistämättömistä hirsistä rakennettu, tehden ulkoa ja sisältä aivan venäläisen tuvan vaikutuksen katossa riippuvine vipukeinuineen y.m. – Ja vielä, Siiri, ennen maata menoaan menee nurkassa riippuvan jumalankuvan eteen ja tekee ristinmerkin täysivenäläiseen tapaan! – Muista suurista virheellisyyksistä puhumattakaan." – Talvio Filmiaitassa
Talvio esitti myös huolensa siitä, minkälaisen kuvan elokuvan ulkomaalaiset katsojat saavat Suomesta filmin perusteella. Huoli ei tietysti ollut täysin aiheeton: Suomi oli tuntematon nuori itsenäinen maa, entinen Venäjän suuriruhtinaskunta, josta ei sen tarkemmin muualla tiedetty. Toisekseen Talvion mainitsemat moitteet Dreyerin elokuvan lavastuksen ja puvustuksen sekä sen esittämän kulttuurin virheistä ovat täysin perusteltuja. Elokuvassa talojen sisätilat ja ulkoseinät on tosiaan lavastettu pyöreistä hirsistä, katoista roikkuu "vipukeinuja" ja Sirillä on kaikelta muulta kuin suomalaiselta näyttävä pukeutumistyyli. Dreyerin elokuvaa ei kukaan Suomea tunteva silloinen katsoja tai Suomen historiaa tunteva nykykatsoja erehdy luulemaan Suomessa kuvatuksi tai suomalaisten toteuttamiseksi, sen verran vieras se on kaikin puolin. Maisemat sen sijaan ovat suomalaisia, mutta eipä pohjoismainen metsikkö mustavalkoisessa filmissä kovin erilaiselta näytä, olipa se sitten kuvattu Tanskassa tai Suomessa.
Ovat tanskalaiset myös onnistuneetkin ja päässeet lähelle totuutta. Valkoiset kulkevat vaaleissa sarkapuvuissa ja valkoiset turkishatut päässään, millaisena C. G. Mannerheim nähtiin valkoisten voitonparaatissa. Valkoisilla on hihamerkit, josisa on lyhenne ISK, punaisten hihamerkissä on lyhenne PPK; oikeissa hihamerkeissä ei ollut lyhenteitä tai muutakaan kirjoitusta. Elokuvassa punaiset pitävät majaansa työväentalolla, jossa seinällä olevalle liitutaudulle on piirretty kuva Mannerheimistä ja kirjoitettu tämän nimi sen alle. Myös suomalaisten roolihenkilöiden nimet ovat oikeasti suomalaisia nimiä, vaikka Siiristä onkin tullut Siri. Asiaankuuluvissa yhteyksissä nähdään oikeinkirjoitettuina Kuopio, Mikkeli ja Hiirolan kestikievari. Hiirolan kyltti on kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi, tosin suomenkielinen nimi ensimmäisenä ja ruotsinkielinen toisena.
Kirjoituksensa lopussa Talvio lähetti terveisensä ohjaaja Dreyerille:
"Minun hartain toivomukseni on, että vast'edes, jos aijotte asettaa filmille jotain aihetta Suomesta, niin vaivautukaa toki niin paljon, että otatte ensin selville, ovatko suomalaiset valkoihoisia vaiko neekereitä, sillä yhtä suuri virhe on kuvata suomalaista venäläisenä!" – Talvio, Viipurissa 22.12.1921.
Dreyerin käsitys suomalaisesta tuvasta 1910-luvulla. Kuva: DFI
Dreyer vastaa Talvion kritiikkiin
Filmiaitan toimitusta on kiittäminen siitä, että Dreyer sai tiedon Talvion kirjoituksesta – ja vastasi siihen. Filmiaitan viidennessä numerossa julkaistiin Dreyerin pitkä vastaus suomennettuna.
"Filmi Lehtiä paholaisen kirjasta valmistui v. 1919. Vuoden 1918 loppupuolella, jolloin oli jo päättänyt tämän filmin laatimisesta näyttämöä varten, oli aikomuksenani tehdä opintomatka Suomeen hankkiakseni itselleni niin paljon tietoja Suomen oloista, että voisin välttää pahimmat kompastukset, mutta kysyessäni asiaa Suomen lähetystöstä sain kuulla, että minun olisi mahdotonta päästä Suomeen, koska matkallani ei ollut sen tärkeämpää päämäärää. Minun täytyi näin ollen nojautua filmin näyttämölle asettamisessa kirjastoissamme löytyvään sangen vähäiseen ainehistoon, nim. Falkmanin kirjaan: "I östra Finland" sekä muutamien vapaussodassa mukana olleiden norjalaisten ja tanskalaisten kertomuksiin; vapaaehtoisina valkoisten puolella vapaussotaan osaaottaneet tanskalaiset luutnantit Pontoppidan ja Rantzau avustivat minua myöskin selostuksillaan ja mielenkiintoisilla valokuvakokoelmillaan.
Ilmoitan tämän osoittaakseni ettei minulta suinkaan ole puuttunut halua eikä tahtoa parhaimman kykyni mukaan ottaa selkoa niistä olosuhteista, jotka muodostavat kehyksen filmini tärkeimpään jaksoon. Mutta myönnän samalla rehellisesti, etten pane niin mahdottoman suurta painoa ulkonaiseen näyttämölleasettamiseen. Samoinkuin muutkin taidehaarat on filmikin minulle ainoastaan keinona ihmisten esittämiseen. Kun instruktörinä olemisen tarkoituksena oli ainoastaan huolehtia siitä, että interiörit tulivat tyylipuhtaiksi ja puvut oikein valituksi, halusin päästä tästä vaikeasta ja monessa suhteessa epätyydyttävästä työstä niin nopeasti kuin suinkin." – Dreyer
Dreyer osoittaa pitkän vastauksen myös Talviolle.
"Herra Talvio! Oletteko mahdollisesti joskus kokenut samaa kuin minä? Olen lähtenyt suuren maailman teatterista katseltuani siellä jotain hienoa kappaletta, jonka ulkonainen puoli oli mitä parhaiten järjestetty, mutta minuun se ei tehnyt mitään vaikutusta, se oli minulle aivan yhdentekevää. Joskus olen taas istunut puutuolilla jossakin tanskalaisessa maaseutunäyttämössä, jossa näyttämökoristeet ovat olleet hyvin kehnot. Mutta minä en ole huomannut näitä puutteellisuuksia, koska esitetty kappale on vetänyt kaiken huomioni puoleensa. Joku nimetön taiteilijatar on saanut sielustaan lähtemään sellaisia ääniä, jotka ovat löytäneet vastakaikua minun sielussani. Rikkaampana olen lähtenyt pois.
Teidän tulisi verrata filmiäni tällaiseen maaseudun näyttämöön. Filmin tarkoituksena ei ole antaa ohjausta suomalaisesta rakennustavasta eikä olla virallisena selostuksena Suomen vapaussodasta. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan inhimillinen kertomus naisesta, joka kuolee pyhän asian puolesta. Sellaista voi sattua Suomessa -- tai missä muualla tahansa maailmassa. Mutta ellette Te, katsellessanne tätä filmiä, ole tuntenut sen suurempaa viehätystä Clara Wieth'in sielukkaaseen ja sydäntäjärkyttävään näyttelemiseen, -- jota yksinkertaisessa totuudenmukaisuudessa kukaan filmitaiteilijattarista ei ole voittanut -- kuin että huomionne on ollut kokonaan kiintyneenä kertomuksen taiteellisessa suhteessa aivan yhdentekevään ulkonaiseen näyttämölle asettamiseen -- niin otan itselleni vapauden väittää, että Teidän sydämessänne ja mielessänne on mahdollisesti ollut vielä enemmän puutteellisuuksia kuin filmin Sumea koskevassa jaksossa, jota olette niin asiantuntijan silmillä katsellut." – Carl Th. Dreyer, Kööpenhamina, 18.2.1922
Punakaartilainen elokuvassa Lehtiä paholaisen kirjasta. Kuva: DFI
Dreyer oli elokuvaohjaajana paljon monipuolisempi ja taitavampi kuin mitä hänen oma vastauksensa ehkä antaa ymmärtää. Dreyerin vastineen perusteella hän antaisi arvon vain elokuvien näyttelijäsuorituksille ja tarinalle, ei lainkaan "yhdentekevälle" visuaalisuudelle. Todellisuus on toinen ja sen epäilemättä huomaa, kun Dreyerin elokuvia katsoo: kuvailmaisultaan voimakkaiden elokuvien väkevintä antia ovat ne lähikuvat, joita Dreyer mestarillisesti käytti. Mutta nämäkään lähikuvat eivät olisi niin mieleenpainuvia, ellei niiden keskiössä olisi näyttelijä.
Tanskalaisohjaajan vastaus olisi saattanut jättää monet sanattomiksi, mutta ei Talviota. Vuoden yhdeksännessä numerossa Talvio kirjoittaa pitkän vastineensa Dreyerille, joka ei ole yhtään sen lempeämpi kuin hänen ensimmäinenkään kirjoituksensa. Seuraavassa otteita Talvion vastineesta:
"Jokainen kansakoululainenkin täällä Suomessa tietää, mitä uskontoa tanskalaiset ovat, mutta sitä samaa ei näy edes filmin ohjaaja, hra Dreyer, tietävän suomalaisista."
"Minä olen samaa mieltä ohjaajan kanssa siitä, ettei filmin tarvitse olla virallisena selontekona Suomen vapaussodasta, eikä antaa ohjausta suomalaisten rakennustavasta, sillä sitä ei mainittu filmitekele, -- Jumala paratkoon! -- vähimmässäkään määrässä kykene tekemään."
"Samoin vetoaa filmin ohjaaja Clara Wieth'in sielukkaaseen näyttelemiseen ja koettaa meitä sillä saada uskomaan, että hyvä näytteleminen voi peittää epäonnistuneen näyttämölleasetuksen. Minusta ovat näytteleminen ja näyttämöasetus ehdottomasti rinnastettavat. Se aika on jo mennyt, jolloin näyttelijä esiintyessään nousi tuolille ja sanoi: 'Minä seison vuorella!' -- ja yleisö mielikuvituksessaan uskoi sen."
"Täällä Suomessa onkin osattu antaa oikea arvo Teidän filminne 'tärkeimmälle jaksolle' siten, että se on valheellisena ja suomalaisia alentavana jätetty tyyten yleisölle esittämättä."
Talvio päättää vastauksensa:
"Teidän kuuluisa maamiehenne Olaf Fönss sanoi kerran minulle: 'Koko maailman filmituotannosta löytyy noin 70 % jotka ovat huonoja, ja ainoastaan noin 30 % jotka ovat todella hyviä ja arvokkaita filminäytelmiä'. Teidän filminäytelmänne 'tärkeimmän jakson' minä asetan niiden 70 % joukkoon". – Oski Talvio, Viipurissa 29.2.1922
Tähän loppui Filmiaitan lehtipolemiikki aiheesta. Dreyerin elokuvasta ei paljon kirjoitettu muissakaan sen ajan sanoma- tai aikakauslehdissä, mutta toisin olisi varmasti ollut, jos elokuvan Suomi-osuus olisi nähty myös täällä. Nyt, kun sitä ei nähty, ei se välttämättä ollut edes monien kulttuuritoimittajien tiedossakaan.
Mutta kävihän Dreyer Suomessa
Syystä tai toisesta Dreyer jätti vastineessaan kertomatta Suomen-matkastaan, jonka hän teki jo vuonna 1911. Nuorena lehtimiehenä hän oli mukana kirjoittamassa tanskalaisten Robert Svendsenin matkassa tämän tehdessä ilmailuhistoriaa. Swendsen saapui Helsinkiin tammikuussa 1911 antamaan lentonäytöksen, mistä Dreyer jälleen kirjoitti artikkelin. Dreyer itse tuli Suomeen jo ennen Svendseniä todetakseen, onko näytöstä varten valittu "lentokenttä" eli Helsingin Oulunkylän kilpa-ajorata tarkoitukseen sopiva. Sopiva oli, Dreyer totesi.
Puolen vuoden kuvaukset
Lehtiä paholaisen kirjasta -elokuvan kuvaukset aloitettiin Suomi-jaksolla maaliskuun 19. päivänä vuonna 1919. Suomen osuudet kuvattiin Kagerupin asemalla Tanskassa, ja itse Hiirolan asemarakennuksen lavastuksen hinnaksi tuli 9 000 kruunua. Kuvaukset jatkuivat elokuun 28. päivään saakka, minkä jälkeen alkoi verrattain nopea leikkausvaihe: Dreyerillä oli elokuva valmiina jo lokakuun kolmantena päivänä. Koko komeudelle tuli hintaa 150 000 kruunua, mikä sekin oli vähemmän kuin mitä Dreyer toivoi saavansa hankkeeseen tuotantoyhtiö Nordisk Filmiltä.
Lehtiä paholaisen kirjasta on Dreyerin koko uran ainoa elokuva, joka ei pohjaudu mihinkään aiemmin julkaistuun materiaaliin. Käsikirjoitus, jota Dreyer on melko uskollisesti noudattanut, on tanskalaisen näytelmäkirjailija Edgar Høyerin käsialaa. Høyer oli laatinut käsikirjoituksen jo vuonna 1913, joten Høyer on pakostakin kirjoittanut Suomen sisällissodasta kertovan jakson vasta, kun käsikirjoitus päätettiin vihdoinkin filmata. Høyerin kerrotaan olleen tyytymätön siihen, että Dreyer vähensi käsikirjoituksen antikommunistista asennetta Suomi-jaksossa, joka nykyisessäkin muodossaan on häpeilemättömän puolueellinen.
Jeanne d'Arcin kärsimys (1928).
Dreyerin elokuvat Suomessa
Lehtiä paholaisen kirjasta kiersi vuosien ajan Suomen elokuvateattereita – kolmiosaisena. Sen jälkeen sitä ei ole nähty Suomessa yleisessä levityksessä, ei esimerkiksi televisiossa kertaakaan. Dreyerin 1920-luvun ohjaustöistä liki kaikki nähtiin Suomenkin elokuvateattereissa: Papinleski (1920), Naisen orja (1924) ja Glomdahlin morsian (1926) kaikki tuoreeltaan heti valmistumisvuonnaan, kun taas Dreyerin koko uran tunnetuin teos Jeanne d'Arcin kärsimys (1928) tuli Suomen elokuvateattereihin vasta 60 vuotta valmistumisensa jälkeen maaliskuussa 1988. Yhdellä kopiolla levitetty elokuva keräsi vain hieman yli tuhat katsojaa. Dreyerin viimeiseksi mykkäelokuvaksi jäänyt mestariteos oli tosin esitetty Suomen televisiossa jo vuosina 1967 ja 1983.
Dreyerin kauhuelokuva Vampyyri (1932) ei päässyt Suomen elokuvateattereihin, ja Vampyyrin jälkeen Dreyerin ohjaajauralle tuli kymmenen vuoden tauko. Dreyerin palattua kameran taakse hän teki vielä neljä pitkää elokuvaa, joista Kaksi ihmistä (1945) ei päässyt Suomen valkokankaille. Sen sijaan Vihan päivä (1943) tuli Suomen teattereihin vuonna 1947, Dreyerin toinen suuri mestariteos Sana heti tuoreeltaan vuonna 1955 ja Gertrud (1964) vuonna 1966.
Koko 45-vuotisen elokuvaohjaajan uransa aikana Dreyer ohjasi vain neljätoista pitkää elokuvaa, joista kahdeksan pyöri Suomen elokuvateattereissa.
Talvio vs. Dreyer -tapauksen alkuperäiset lehtiartikkelit:
Meidän vapaustaistelumme aiheena tanskalaisessa filmissä (Filmiaitta 8/1921)
Talvion ensimmäinen kirjoitus 22.12.1921 (Filmiaitta 2/1922)
Dreyerin vastaus 18.2.1922 (Filmiaitta 5/1922)
Talvion toinen kirjoitus 29.2.1922 (Filmiaitta 9/1922)
Lehtiä paholaisen kirjasta Filmiaitan kannessa.
Lähteet:
Kansallisarkisto
Carl Th. Dreyerin elokuva Lehtiä paholaisen kirjasta
Filmiaitta-lehti 8/1921, 2/1922, 4/1922, 5/1922, 9/1922
Elonet.fi
Itä-Suomen Sanomat 19.1.1911
Carl Th. Dreyer – The Man and His Work – The Man and His Work
1920-luvun mykkäelokuva Neiti Nimismies on yhä mysteeri – onko kyseessä Eino Salmelaisen ainoa elokuvaohjaus?
Helge Ranin elokuvassa Neiti Nimismies. Kuva: KAVI
Talvella 1929 Tampereella kuvattiin puolituntinen näytelmäelokuva, jota ei koskaan esitetty. Oliko kyseessä Eino Salmelaisen ainoa elokuvaohjaus?
Tammikuussa 1929 Tampereella päämajaa pitänyt Kinosto Oy päätti ryhtyä elokuvatuottajaksi. Yhtiö oli jo aloittanut omien uutiskatsaustensa kuvaamisen paikallisista aiheista, mutta suurempaa oli luvassa. Johtajat Väinö Mäkelä ja G. E. Petterson aikoivat nyt tuottaa myös näytelmäelokuvia. Sen sijaan, että yhtiö olisi palkannut kokeneita elokuvantekijöitä ja -näyttelijöitä tuotantoihinsa, he päättivät kouluttaa oman henkilökuntansa ja näyttelijänsä.
Pettersonin mukaan aluksi oli tarkoitus ryhtyä "vain lyhyempiin huvinäytelmiin" pitkien elokuvien ja vakavien draamojen sijaan. Näin myös tapahtui, mutta (melkein) valmiiksi saatiin vain yksi filmi ja sekin jäi esittämättä. Miksi Neiti Nimismies ei koskaan päätynyt yleisön silmien eteen, se on kysymys, joka ei ole selvinnyt vielä liki 90 vuotta myöhemminkään.
Haluatteko filmitähdeksi?
Kinosto lanseerasi oman tuotantotoimintansa amerikkalaiseen tyyliin. Tulevia filmituotantoja varten tarvittiin uusia elokuvanäyttelijöitä, filmitähtiä, jollaisia Kinoston mielestä saattoi piillä tuikitavallisissa tamperelaisissa. Yhtiö ilmoitti kykyjenetsintäkilpailusta, johon kuka tahansa sukupuoleen tai ikään katsomatta voi ottaa osaa. Halukkaita pyydettiin lähettämään tietonsa ja kolme valokuvaa itsestään Kinoston toimistolle helmikuun 15. päivään mennessä. Sen jälkeen oli luvassa karsinta ja jatkoon päässeiden koefilmaus, minkä jälkeen koefilmien kollaasi lähetetään Kinoston teattereihin. Teatterissa katsojilla oli mahdollisuus äänestää suosikkinsa jatkoon.
Yleisölle annettiin näennäisesti päätäntävalta, vaikka totuus oli toisenlainen. Osanotto kilpailuun oli Kinoston mukaan runsasta, mutta joko siitä huolimatta tai siitä johtuen kilpailuaikaa pidennettiin kuukaudella maaliskuun 15. päivään saakka. Tämä merkitsi sitä, että "kilpailufilmi" saatiin esityskuntoon vasta maanantaina 22. huhtikuuta. Tähän mennessä yhtiön ensimmäisen lyhyen näytelmäelokuvan, Neiti Nimismiehen, kuvaukset olivat ainakin olleet jo toista viikkoa käynnissä ja mahdollisesti päättyneetkin.
Kykyjenetsintäkilpailun filmiä mainostetaan Aamulehdessä 19.4.1929.
Jo maaliskuun alussa johtaja Petterson tiesi kertoa, että "on eräitten asiantuntijoiden valitsemien kilpailunosanottajien kanssa aijottu toimeenpanna myöskin jonkun lyhyemmän elokuvan kuvaaminen jo nyt talvella. Tällaisessa kuvassa tietysti paljo paremmin kuin lyhyessä koefilmissä selviäisi itsekunkin mahdollisuudet uudella alalla".
Kinoston itsensä kustantamassa Kameran Lastuja -aikakauslehden huhtikuun 6. päivän numerossa kerrottiin Neiti Nimismiehestä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Nimimerkki Kynä-Maija oli lähtenyt Kinoston kuvausryhmän matkaan "sydänmaille Tampereen lähistölle", missä elokuvaa kuvattiin. Kaksisivuinen artikkeli elokuvan kuvauksista ei kerro kovinkaan paljon: nimeltä mainitaan vain Kinosto-yhtiö ja pääosaan saatu Helge Ranin. Ranin oli Tampereen Teatterin tähtinäyttelijä, jolla oli yhden pääroolin verran elokuvakokemustakin. Ranin oli paikallinen kuuluisuus, joka olisi varmasti taannut Neiti Nimismiehelle ainakin jonkinlaisen katsojakunnan filmin laatuun katsomatta.
Neiti Nimismiehen tuotannosta ei siis ole liiemmin tietoa olemassa. Kuvaukset olivat käynnissä ainakin huhtikuussa ja Tampereen alueella, kameran takana oli varmasti ainakin Arvo Tamminen, joka kuvasi Kinoston uutiskatsauksiakin. Hänen lisäkseen johtaja Petterson on saattanut pyörittää kameran veiviä. Kameran Lastuissa julkaistu valokuva filmin kuvauksista näyttää kaksi miestä kameran takana, mutta heidän henkilöllisyyttään ei kerrota.
Elokuva jää kesken
Neiti Nimismies kertoo yksinkertaisen talvisen tarinan roistosta, liukas-Jussista (Kalle Kirjavainen), ja tätä jahtaavista virkavallan edustajista. Nimismiehen (Toppo Elonperä) voimakastahtoinen tytär Liisa (Inkeri Nieminen) on päättänyt ottaa Jussin kiinni, kun isäukko ja poliisi (Simo Kaario) ovat hitaita lähtemään liikkeelle. Liisa tosin erehtyy luulemaan Jussiksi isäpappaansa, kylän poliisia, tapaamaan tulevaa Lauria (Helge Ranin).
Vaikka elokuva on leikattu lopulliseen muotoonsa ja siihen on lisätty alku- ja lopputekstit, on se ilmeisesti keskeneräinen. Laurin muistikuvat pitäisi nähdä kuvitettuna, mutta sen sijaan tilalla on vain pikainen välähdys Muistikuva-välitekstistä.
Jos elokuva on jäänyt kesken, on siihen yksi mahdollinen selitys Kinoston talousvaikeudet alkuvuodesta 1929. Jo maaliskuun lopulla yhtiön vuosikokouksessa päätettiin, että omat elokuvaustoimet oli lopetettava sen jälkeen, kun keskeneräiset työt valmistuvat. Kameran Lastuja -lehden kustantaminen päätettiin lopettaa sen jälkeen, kun se kykyjenetsintäkilpailun osalta on mahdollista. Lehden ilmestyminen päättyikin keväällä.
Syytä siihen, miksei Neiti Nimismiestä tehty loppuun saakka, voi vain arvailla. Yhtiö kyllä jatkoi omaa filmaustoimintaansa: höyrylaiva Kurun uppoamisen seurauksia kuvattiin ja esitettiin heti viikon päästä yhtiön omassa teatterissa, minkä lisäksi myös Hämeensillan rakennuksesta kuvattiin lyhyt dokumenttielokuva. Nämä olivat toki pienempitöisiä filmejä kuin näytelmäelokuva, mutta Neiti Nimismiehen puuttuvat muistikuvajaksojen kuvaaminen ei olisi vaatinut kovinkaan suuria ponnisteluita. Muutoinhan tämä puolituntinen elokuva oli valmis.
Joka tapauksessa Neiti Nimismies ei koskaan päätynyt Valtion elokuvatarkastamolle, eikä sitä näin ollen ole voitu ainakaan laillisesti esittää. Myöskään Tampereen paikallislehtien vuoden 1929 aikana olleista Kinoston teattereiden lehti-ilmoituksista ei löydy mainintaa moisesta Neiti Nimismiehestä.
Oliko ohjaajana Eino Salmelainen?
Neiti Nimismiehen nimiroolissa nähty Inkeri Nieminen oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa mukana elokuvanteossa; hän on hyvinkin saattanut olla Kinoston kykyjenetsintäkilpailuun osallistunut amatööri. Sen sijaan kaikki muut aikuiset näyttelijät olivat teatterimaailmasta tunnettuja kokeneita näyttelijöitä. Helge Ranin, Simo Kaario, Kalle Kirjavainen ja Toppo Elonperä (tuolloin vielä Toivo Ellenberg) olivat kaikki tuolloin Tampereen Teatterin näyttelijöitä.
Samaan aikaan filmausten kanssa Ranin, Kirjavainen ja Elonperä esiintyivät Tampereen Teatterissa Eino Salmelaisen ohjaamassa Peer Gyntissä. Salmelainen puolestaan sai yhtiön johdolta luvan kokeilla elokuvantekoa Kinostolla, mutta hänen palkkansa tuli olemaan tuloksen mukainen. Salmelainen toimi myös Kinoston Kameran Lastuja -lehden avustajana.
Salmelainen ei koskaan päässyt tekemään yhtäkään elokuvaa (ellei sitten Neiti Nimismiehen), mutta suunnitelmia oli vielä 1930-luvun lopullakin. Kinoston Väinö Mäkelän ja kahden muun yhtiömiehen perustama Väinän Filmi Oy tuotti vuonna 1938 Roland af Hällströmin ohjaaman Paimen, piika ja emännän (1938), jonka jälkeen kaavailuissa oli Salmelaisen ohjaama filmatisointi Urho Karhumäen romaanista Avoveteen. Väinän Filmin oma tuotantotoiminta jäi kuitenkin tähän yhteen elokuvaan, ja Avoveteen-filmatisointi valmistui Orvo Saarikiven ohjaamana ja Suomi-Filmi Oy:n tuottamana vuonna 1939.
Salmelaisen pesti Tampereen Teatterissa ja kyseisen teatterin näyttelijöiden käyttäminen Neiti Nimismiehessä viittaavat vahvasti siihen, että Salmelainen olisi tämän puolituntisen filmin ohjaaja. Hänellä oli myöskin tuntemusta elokuvasta, ja hiljattain ennen kuvauksia Salmelainen oli käynyt Saksassa tutustumassa UFA:n studioihin.
Neiti Nimismies ei suinkaan ole mikään untuvikon ensiaskel elokuvan parissa. Vaikka osa kuvista on jäänyt oudon pitkiksi, on kuvakerronta kuitenkin selkeää ja elokuvamaista. Filmatusta teatterista ei ole kyse kuin korkeintaan Raninin patsastelun osalta. Lähikuvia on käytetty säästeliäästi, mutta niitäkin on mukana. Riittävän pätevä kuvallinen toteutus voi tietysti olla kokonaan kuvaaja Arvo Tammisen ansiota.
Tamminen oli edellisvuonna kuvannut tamperelaisen Uuno Eskolan ohjaaman Lumisten metsien miehen, jossa Kaario ja Elonperä näyttelivät. Ranin puolestaan näytteli pääroolin Eskolan Ei auta itku markkinoilla -komediassa (1927). Eskola ja Salmelainen olivat hekin keskenään tuttuja, mutta Eskolalla tuskin on ollut mitään tekemistä Neiti Nimismiehen kanssa.
Neiti Nimismiehen kuvauksista tulee ensi vuonna kuluneeksi pyöreät 90 vuotta. Tiedot sen tekijöistä ja tekijöiden tarkoituksista eivät ole tämän kummempia, mutta onneksi sentään itse elokuva on säilynyt ja se on nyt katseltavissa KAVI:n Elävässä muistissa.
Suomi 1907–1917 – suuriruhtinaskunnan kaikki elokuvat nyt nähtävillä
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on lisännyt Elävä muisti -verkkopalveluunsa kaikki säilyneet elokuvat Suomen suuriruhtinaskunnan ajalta. Varhaisin säilynyt elokuva on vuonna 1907 kuvattu lyhyt kaupunkikuva Helsingistä, ja seuraavan kymmenen vuoden jaksolta on säilynyt vain parikymmentä elokuvaa.
Säilyneiden elokuvien määrä ei kerro läheskään koko totuutta siitä filmausinnostuksesta, mikä Suomessakin oli vallallaan yli sata vuotta sitten. Pelkästään Atelier Apollo Oy, insinööri K. E. Ståhlbergin valo- ja elokuvaamoyritys, kuvasi vuosina 1906–1913 yli sata uutiskatsausta. Samainen yhtiö tuotti myös ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan, Salaviinanpolttajat (1907). Apollon lisäksi merkittäviin uutiskatsausten ja tilauselokuvien tuottajiin lukeutui Finlandia Film Ab, jonka filmeistä vain muutama on säilynyt jälkipolville.
Suuriruhtinaskunnan ajan elokuvat muodostavat vain pienen osan Elävän muistin tarjonnasta. Maksuton palvelu sisältää vain muutama kuukausi toimintansa alkamisen jälkeen jo yli tuhat filmiä, joiden joukossa on myös runsas otos MTV Oy:n arkistoista. MTV:n mittavaa kulttuurihistoriallista elävän kuvan arkistoa ei ole aiemmin liiemmin hyödynnetty, koska yhtiön dokumentaarisilla ohjelmilla ei ole varsinaista taloudellista arvoa mainosrahoitteiselle televisiokanavalle. Nyt MTV:n arkisto alkaa aueta myös omatoimisille sisällön etsijöille.
Suomi valkokankaalla 1907–1917:
Kuvia Helsingistä (1907)
Varhaisin säilynyt Suomessa kuvattu elokuva on Atelier Apollon tuotantoa ja esittelee Helsingin keskustan nätimpiä paikkoja ja aidosti kansainvälisyyttä huokuvan suurkaupungin arkea. Filmi alkaa ansiokkaalla, melkeinpä tainomaisella kamera-ajolla todellisesti menneen ajan Suomesta. Elokuvalla on kestoa vain minuutin verran.
Ylimääräisten valtiopäivien avajaiset (1910)
Vuoden 1910 ylimääräisillä valtiopäivillä eduskunnan olisi pitänyt uuden yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä koskevan lain mukaan valita Suomen edustajat Venäjän duumaan. Eduskunta piti yksimielisesti vaatimusta laittomana ja kieltäytyi valitsemasta edustajia. 4-minuuttisen uutiskatsauksen on tuottanut Maat ja Kansat Oy, joka pyöritti samannimistä elokuvateatteria Tampereella.
Finland (1911)
Ensimmäinen suomalainen matkailunedistämiselokuva oli Atelier Apollon tuottama Finland vuodelta 1911. Suomen Matkailuyhdistyksen tilaamaa elokuvaa kuvattiin eri puolilla Suomea, kameran takana olivat Frans Engström, Hjalmar Hårdh ja Oscar Lindelöf. Laborointityöt värityksineen tehtiin Pathé Frèresillä Pariisissa.
Finlandista tehtiin myös pidempi versio Noin kolmekymmentä kotimaista biografikuvaa Suomen ihanimmista seuduista, jota esitettiin Helsingissä ennen Berliinin messuja. Näistä kahdesta versiosta vain Finland on säilynyt koko kuuden minuutin loistossaan.
Pikaluistelun mestaruuskilpailut (1913)
Talvella 1913 Finlandia Film Ab kävi Helsingin Pohjoisrannassa kuvaamassa pikaluistelun mestaruuskilpailuita. Yleiskuva tapahtuma-alueesta paljastaa, miten paljon Helsingin kaupunkikuva on yli sadassa vuodessa muuttunut.
Uimanäytös (1913)
Viattomamman ajan tervehenkisten harrastusten kuvaaminen jatkui uimanäytöksellä, joka pidettiin Ursinin uimalassa Eiran edustalla. Vuonna 1887 perustettu uimala oli Helsingin vanhinen julkinen uimalaitos, ja se toimi vielä vuoteen 1937 saakka. Kolmiminuuttinen filmi on Finlandia Film Ab:n tuotantoa.
Gottfried Strömbergin sähkötehtaalla (1913)
Vuonna 1889 perustettu Gottfried Strömberg Oy oli Suomen historian merkittävimpiä sähköalan yrityksiä. Yhtiön tuotteista esimerkiksi liedet ovat yhä tuoreessa muistissa, vaikkei Strömberg Oy:tä ole ollut olemassakaan yli 30:een vuoteen. Vuonna 1913 kuvattu mainos-/dokumenttielokuva Strömbergin tehtaalta on säilynyt vain osittain, mutta on sellaisenaankin tiettävästi vanhin säilynyt suomalainen teollisuusfilmi. Seitsemänminuuttisen elokuvan tuotantoyhtiöksi on merkitty Esplanad.
Rauhankappelin vihkiäiset (1913)
Vuonna 1913 suurruhtinaskunnan pääkaupungissa ortodoksisen kirkon merkkihenkilöt ja kenraalikuvernööri alamaisineen juhlistivat Rauhankappelin vihkiäisiä. Uspenskin katedraalin tontille rakennettu Rauhankappeli tuli tiensä päähän jo vuonna 1919, kun joukko itsenäistyneen Suomen kansallismielisiä kansalaisia kävi tervaamassa kappelin. Puhdistus osoittautui mahdottomaksi, joten rakennus purettiin pois.
Höyrylaiva Westkustenin haaksirikko (1913)
Vuonna 1858 rakennettu höyrylaiva upposi lähellä Vaasaa lokakuun 22. päivänä vuonna 1913 vieden mukanaan 13 matkustajaa, 19 miehistön jäsentä ja kaksi venäläistä luotsia. Ainoa alukselta pelastunut oli kauppias Henriksson, jota ei liiemmin hymyilyttänyt, vaikka hän suostuikin poseeraamaan elokuvakameralle. Merestä noukituilta ruumiilta lupaa ei kysyttykään; kuvaaja oli niiden näkemisen suhteen yhtä utelias kuin muutkin satamassa parveilevat vaasalaiset.
Kolmeminuuttisen filmin kuvaajasta ei ole tietoa.
Leo Mechelinin hautajaiset (1914)
Suuri patriootti, valtiomies Leo Mechelin oli jo eläessään arvostettu Suomen puolustaja, jonka hautajaisiin helsinkiläisväestö otti tuhatmääräisenä osaa. Mechelin ei ollut ensimmäinen suomalainen suurmies, jonka hautajaiset filmattiin: se kunnia kuuluu Eugen Schaumanille, mutta hänen hautajaisistaan tehty filmi ei ole säilynyt.
Mechelinin hautajaisista kuvattiin ainakin kolme eri uutiskatsausta, joista Finlandia Film Ab:n kolmiminuuttinen filmi on säilynyt. Kuvauksesta vastasi Oscar Lindelöf.
Autokauppias mainostaa (1914)
Finlandia Film Ab:n toteuttama Automobiilikausi Helsingissä oli suomenvenäläisen Sergei Nikolajeffin tilaama mainosfilmi autokaupalleen. Nikolajeffin liiketoimien sujumista kuvastaa myös yhtiön komea toimitalo, joka valmistui vuonna 1913. Mainoselokuvan valmistumisen kanssa samana vuonna alkanut maailmansota tyrehdytti autokaupan, ja vuonna 1919 autopalatsi siirtyi Hankkijan omistukseen.
Tohtori- ja maisteripromootiokulkue (1914)
Joukko tuoreita maistereita ja tohtoreita juhlakulkueessa Helsingissä keväällä 1914. Finlandia Film Ab:n kaksi- ja puoliminuuttinen filmi.
Vappu Helsingissä (1914)
Työläisten juhlapäivän viettoa Helsingissä Finlandia Film Ab:n tuottamassa alle pariminuuttisessa uutiskatsauksessa. Vapunviettoa oli filmattu Helsingissä jo vuodesta 1906 alkaen.
Tsaari Nikolai II:n Suomen-vierailu (1915)
Oscar Lindelöfin kuvaama noin 8-minuuttinen uutiskatsaus näyttää Suomen suuriruhtinas Nikolai II:n viimeisen Suomen-vierailun alkuvaiheet: silmäätekevien helsinkiläisten, sinne sijoitettujen venäläisten ja ihmettelevän yleisön odottamassa hetkeä, jolloin tsaari tallustaa ulos Helsingin vanhan rautatieaseman ovesta ja kiirehtii automobiiliinsa.
Suomalaiset jääkärit Saksassa (1916)
Anton Podworskyn kuvaama 11-minuuttinen elokuva esittelee suomalaisten jääkärien koulutusta Saksassa.
Tamperelaiset palaavat töistään (1916)
Tuntemattoman kuvaajan puolitoistaminuuttisessa filmissä nähdään työstään palaavia tamperelaisia. Tarkkaa kuvausajankohtaa ei tiedetä. Vastaavanlaiset tapahtumat olivat Lumièren veljesten ensimmäisten filmien aiheina.
Vappu Helsingissä (1917)
Oscar Lindelöfin kuvaama puolitoistaminuuttinen filmi näyttää, miten vappua juhlistettiin vuonna 1917 – viimeisen kerran suurruhtinaskunnassa. Vuodelta 1907 säilyneen Helsinkiä kuvanneen filmin tavoin tässä on kuvattu ihmisvilinää raitiovaunun perästä, mikä saattaa tarkoittaa sitä, että vuoden 1907 filmi on myös Lindelöfin kuvaama.
Paraisten kalkkitehdas (1917)
Paraisten kalkkitehtaasta kuvattiin 1900-luvun alkupuolella useampikin teollisuuselokuva, joista tämä ranskalaisen Pathé-yhtiön kuvaama 5-minuuttinen filmi on ainoana säilynyt. Filmin ajoitus on epävarma, se saattaa olla vuodelta 1918.
Tervanpolttoa Lapissa (1917)
Epävarma on myös tervanpolttoa Lapissa kuvaavan dokumenttielokuvan ajoitus. Alkuperäiset välitekstit ovat säilyneet, minkä ansiosta elokuvan voi ajoittaa suuriruhtinaskunnan loppuaikoihin: elokuvan tekstit ovat ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi. Kuusiminuuttisen elokuvan tuottajaksi on merkitty Filmilinna Oy.
Elokuva ja valkokangas keksittiin Helsingissä 90 vuotta sitten
Sanat elokuva ja valkokangas viettivät 90-vuotispäiviään viime vuoden maaliskuussa. Miten nämä perin suomalaiset sanat päätyivät suomen kieleen?
Oli vain luonnollista, että elokuvista puhuttiin Suomessa aluksi elävinä kuvina: sama termi oli käytössä myös Saksassa ja Ruotsissa. Elokuva, liikkuva kuva, siinä mielessä kuin me sen nykyisin tunnemme, on peräisin 1890-luvun puolivälistä. Elokuvan keksijöiksi on totuttu nimeämään ranskalaiset Lumièren veljekset, jotka järjestivät ensimmäisen julkisen elokuvanäytöksen Pariisissa vuonna 1895. Hehkulampun keksinyt Thomas Edison oli myös tuolloin kehittämässä omaa elokuvaprojektoriaan, mutta hän teki ratkaisevan virheen: Edisonin kinetoscope-laitteesta näki filmin vain yksi katsoja kerrallaan, Lumièren veljekset keksivät projisoida kuvan valkealle kankaalle, jolloin kokonainen huoneellinen ihmisiä näki saman filmin.
Lumièren veljekset lähtivät keksintöineen maailmankiertueelle ja päätyivät heti pian Helsinkiinkin. Suomalainen elokuvahistoria – tosin vain katsojan ominaisuudessa – alkoi siis jo vuonna 1896. Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin koko keksintö otettiin sen verran vakavissaan, että joku vaivautui keksimään sille nimenkin – eikä minkä tahansa nimen, vaan aidosti suomalaisen sanan. Toisin on ollut esimerkiksi television, radion ja internetin kohtalo.
Elävät kuvat pois!
Maaliskuussa 1927 helsinkiläinen tohtori, kielentutkija Artturi Kannisto kirjoitti kielitieteelliseen Virittäjä-aikakauslehteen artikkelin, jossa hän ehdotti elävien kuvien sijaan käytettäväksi elokuva-sanaa. Vuonna 1927 elokuvat olivat jo hyvän aikaa olleet erittäin suosittuja ympäri Suomen – kaikkialla, missä filmejä vain pääsi näkemään. Kanniston mukaan nimenomaan tämän taidemuodon suosio ja mahdollinen pysyväisyys olivat tärkeitä syitä siihen, miksi sille oli keksittävä oma nimityksensä.
Tuohon aikaan puhuttiin elävistä kuvista, biografeista, filmeistä ja "vilmeistä", mutta Helsingissä oli jo slangissa otettu käyttöön leffa-sana, joka oli väännetty ruotsinkielisestä levande bilderistä. Kannisto piti kaikkia siihenastisia nimityksiä kankeina ja suomen kieleen sopimattomina, pitkälti juuri niiden vierasperäisyyden ja suomalaiseen puheeseen sopimattomuuden takia. Erityisen suuri ongelma oli se, että elävät kuvat oli sanaliitto, ei yksittäinen sana, joten se termi ei soveltunut johdannaisten ja yhdyssanojen muodostamiseen. Elokuvateatteri saattoi tuolloin olla eläväin kuvain teatteri tai biografiteatteri, elokuvatuotantoyhtiö elävien kuvien valmistamo ja niin edelleen. Jollekin niin suositulle, uutuuttaan hohtavalle ja silti jo arkipäiväistyneelle asialle kuin elokuvalle elävät kuvat oli aivan liian pitkä nimitys.
Kannisto ehdotti kirjoituksessaan elokuva-sanaa korvaamaan eritoten elävät kuvat -termin. Ehdotustaan hän perusteli varsinkin elohopea-sanalla, joka korvasi aiemmin käytetyn elävä hopea -nimityksen kuitenkin säilyttäen täsmälleen saman merkityksen. Toisekseen elokuva oli hyvin lähellä valokuvaa, joka oli jo vakiintunut nimitys ja osana monia johdannais- ja yhdyssanoja, joita nyt olisi voinut suoraan elokuva-sanaankin lainata.
Myös muodollisessa suhteessa elokuvalla on etuja. Se on lyhyempi kuin elävät kuvat, erityisesti taivuteltaessa, ja ennen kaikkea: se kuontuu mainiosti myös uusien johdannaisten ja yhdyssanain rakennusaineeksi. Yhdennäköisyytensä takia elokuva samalla oivallisesti sopii valokuvan (ja varjokuvan) rinnalle. Tämä on niinkuin tuleekin olla, sillä ovathan nämä eri kuvalajit asiallisestikin täysiä sisaruksia. Lisäksi tästä on se etu, että eräät jo olemassaolevat johdannaiset ja yhdyssanat, joissa kantana on valokuva, tarjoutuvat kuin itsestään malliksi, kun nyt elokuvasta on johdannaisia ja yhdyssanoja rakenneltava. -- Kannisto, 1927
Elokuva itsessään ei ollut Kannistolle sydämen asia – hän tunnusti käyvänsä elokuvissa vain "poikkeuksellisesti" – mutta sen sijaan hän pyhitti elämänsä suomen kielelle. Kanniston muita uudissanoja olivat muun muassa haastattelu ja välikysymys, jotka hän oli saanut "läpi" jo parikymmentä vuotta ennen elokuva-sanaa. "Tarkoitus on ainoastaan hajanaisin esimerkein osoittaa, että elokuva aina on elävää kuvaa luontevampi ja vie usein voiton vieraskielisistäkin nimityksistä, joten se olisi omansa lisäämään – paitsi kielemme aitosuomalaisuutta – myös sen ilmeikkyyttä ja notkeutta", Kannisto kirjoitti.
Elokuvateatterin mainos uudissanaehdotusta edeltävällä viikolla Helsingin Sanomissa 13.3.1927.
Kannisto julkaisi ehdotuksensa yhteydessä laajan elokuvaan liittyvän sanaston, jossa ei varsinaisesti enää keksitty mitään uutta, ainoastaan vanhat määriteosat vaihdettiin elokuvaan. Toisaalta Kannisto totesi myös, että "milloin ehdotettu uudissana tulee esiintymään itsenäisenä sanana sekä milloin se on yhdyssanan jälkimäisenä liitto-osana, olisi siitä kaiketi yleisimmin käytettävä monikkomuotoa. Esim. Lähdetkö elokuviin?". Samalla hän ehdotti, että yksittäisestä elokuvasta puhuttaisiin kuitenkin yksikössä, eikä sitä näin ollen alettaisi sotkea valokuvaan ja siihen, että elokuvassahan on kyse vain sarjasta valokuvia.
Ehdotuksensa loppuun Kannisto lisäsi huomautuksen: "Kun tässä nyt elokuvasanastoa pengotaan, ehdotan yksin tein. että hyväksyttäisiin käytäntöön myös valkokangas tähänastisen valkean kankaan sijalle. Kaikillehan ovat ennestään tuttuja valkoapila, valkosammal, valkovuokko, valkolakki, valkokaarti."
Nykypäivän silmin katsottuna molemmat Kanniston uudissanaehdotukset eivät olleet ainoastaan yksinkertaisia, vaan ainoita järkeviä vaihtoehtoja. Sama tuntuu olleen monien hänen aikalaistensakin kanta, sillä pian Virittäjä-lehden ilmestymisen ja Kanniston artikkelin jälkeen asia nostettiin esille eri sanomalehdissä ympäri Suomen. Esimerkiksi Kajaani-lehti ilmoitti jo maaliskuun 21. päivänä käyttävänsä jatkossa yksinomaan elokuva-sanaa kirjoittaessaan tästä taiteenmuodosta. Nimenomaan sanomalehtien ansiosta Kanniston uudissana oli välittömästi laajalti esillä. Vielä entisestään sen merkitys kasvoi huhtikuussa, kun eduskunnassa säädettiin uutta tekijänoikeuslakia. Siihen kansanedustaja Oskari Mantere ehdotti Kanniston elokuva-sanaa kuvaamaan liikkuvaa kuvaa.
Vajaa pari viikkoa uudissanan esittelyn jälkeen Edison-teatteri ja monet muut suosivat jo elokuvaa.
Helsingin Sanomat 27.3.1927.
Elokuva tulee elokuviin
Kanniston uudissanan esittely sanomalehdissä päätyi myös kyseisissä lehdissä ilmoittaneiden elokuvateattereiden tietoisuuteen. Esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi Kanniston ehdotuksesta keskiviikkona maaliskuun 16. päivänä. Tuohon aikaan elokuvateattereiden tulevaa ohjelmistoa mainostettiin sunnuntaisin. Kirjoitusta edeltävänä sunnuntaina helsinkiläinen Adams Filmi Oy mainosti Bio-Bio- ja Arkadia-teattereidensa ohjelmistoa käyttäen termejä "filmi" ja "kuvia". Seuraavan sunnuntain lehdessä kaikki ilmoittajat käyttivät vielä vanhoja termejään, mutta sunnuntaina maaliskuun 27. päivänä tilanne oli jo toinen. Lehdessä ilmoittaneet Bio-Bio, Arkadia, Edison, Orion ja Casino käyttivät kaikki elokuva-sanaa filmin sijasta.
Uuden kotimaisen elokuvan markkinoinnissa heti alusta alkaen elokuva-sanaa päästiin käyttämään vasta syyskuussa, kun Teuvo Puron ohjaama Noidan kirot sai ensi-iltansa. Elokuvan tuotannosta vastasi Suomi-Filmi Oy, joka ei tietenkään uudissanan myötä vaihtanut nimeään. Elokuva ei ole vuosikymmenten saatossa kelvannut monenkaan elokuva-alan yhtiön nimeen. Ensimmäisenä elokuva-sana esiintyi yhtiön nimessä vuonna 1938; silloin kyseessä oli yksinkertaisesti Elokuva Oy.
Kino-Palatsin mainos Helsingin Sanomissa 18.9.1927. Klikkaa kuva suuremmaksi.
Kylmäkoskella vuonna 1874 syntynyt Kannisto oli elokuva- ja valkokangas-sanat keksiessään 52-vuotias. Merkittävän ja laajamittaisen työn kieltentutkimuksen parissa tehnyt Kannisto kuoli vuonna 1943. Helsingistä löytyy yhä tänäkin päivänä Artturi Kanniston tie, ja vaikka Kanniston nimi ei kaikille sen tien varrella asuville mitään sanoisikaan, niin käyttävät hekin Kanniston "keksintöjä".
40 vuotta sitten John Travolta oli Suomen suurin tähti
Olivia Newton-John ja John Travolta, Greasen (1978) nuoret tähdet. Kuva: Paramount Pictures
Neljäkymmentä vuotta sitten ei ollut epäilystäkään siitä, kuka on maailman suosituin uusi filmitähti. 24-vuotias John Travolta nähtiin peräkkäisinä vuosina kahdessa maailmanlaajuisessa suurmenestyksessä, John Badhamin Saturday Night Fever --- lauantai-illan huumassa (1977) ja Randal Kleiserin Greasessa (1978). Travoltan uraa ja valintoja kuvastaa hyvin se, että vaikka hänet nähtiin seuraavina vuosina Brian De Palman Blow Out – viimeisen todistajan (1981) kaltaisessa laatuelokuvassa, sai hän odotella seuraavaa suurta hittielokuvaa yli kymmenen vuotta.
Diskoelokuvien kunkku syntyi fiktiivisestä lehtijutusta
Saturday Night Fever -- lauantai-illan huumaa valmistui kreivin aikaan. Diskoteekit olivat nuorison suosiossa, joten tarina 19-vuotiaasta huonopalkkaiseen työhön jämähtäneestä Tonysta, joka elää vain viikonloppujen diskoiltoja varten, löysi kaikupohjaa suuresta yleisöstä. Elokuva pohjautuu New York -lehdessä julkaistuun artikkeliin, jonka kirjoittaja Nik Cohn myöhemmin kertoi keksineensä koko jutun saatuaan tehtäväkseen kirjoittaa diskosta, josta hän ei mitään tiennyt. Lehtiartikkeli julkaistiin kesäkuun 7. päivänä 1976, ja noin puolentoista vuoden päästä elokuva oli jo valmis.
Australialainen elokuvatuottaja Robert Stigwood osti lehtiartikkelin filmatisointioikeudet 90 000:lla dollarilla. Stigwood haistoi hyvät mahdollisuudet hittielokuvien tekoon ja erikoistui epätavanomaisiin musikaaliaiheisiin, mitä Norman Jewisonin Jesus Christ Superstar (1973) ja Ken Russellin Tommy (1975) edustivat. Stigwood oli hiljattain solminut miljoonasta dollarista kolmen elokuvan sopimuksen John Travoltan, silloisen televisiotähden, kanssa. Aiheen ja päänäyttelijän lisäksi Stigwood tarvitsi käsikirjoituksen, jonka laatijaksi hän palkkasi Norman Wexlerin. Wexler (Serpico – kadun tiikeri) tunnettiin lahjakkaana, mutta sekopäisenä ihmisenä.
Käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen tuottaja alkoi etsiä ohjaajia. Sopimus tehtiin Wexlerin käsikirjoittaman Joe – armottoman (1970) ohjanneen John G. Avildsen kanssa. Avildsen oli hiljattain saanut valmiiksi Rockyn (1976), joka ei kuitenkaan ollut vielä tullut ensi-iltaan.
Ennen Saturday Night Feverin kuvausten alkua Avildsen halusi muuttaa erinomaisena, mutta liian pitkänä pidettyä käsikirjoitusta ja päähahmoa. Stigwoodin kerrotaan neuvotelleen mahdottomaksi käyneen Avildsenin kanssa samana päivänä, kun Avildsen sai Oscar-ehdokkuuden Rockyn ohjauksesta. Stigwoodin saatua asiasta tiedon hän onnitteli Avildsenia, joka kysyi, muuttaako tämä tilanteen. ”Ei. Sinä kuvaat Wexlerin käsikirjoituksen tai lähdet”, Stigwood vastasi – ja Avildsen lähti.
Maaliskuun Oscar-gaalassa Avildsen kävi pokkaamassa parhaan ohjauksen Oscarin ja lisäksi tuottajat saivat Rockysta parhaan elokuvan Oscarin. Avildsenin ura lähti kuitenkin yllättävään alamäkeen muutamaksi vuodeksi huonojen uravalintojen myötä, mutta hän palasi huipulle vielä Karate Kidillä (1984).
Karen Lynn Gorney ja John Travolta elokuvassa Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa (1977). Kuva: Paramount Pictures
Ohjaaja vaihtoon
Kahden päivän kuluttua Avildsenin lähdöstä Saturday Night Fever löysi uuden ohjaajan John Badhamista. Brittiläissyntyinen 37-vuotias Badham oli ohjannut televisiotuotantoja 1970-luvun alusta lähtien ja yhden pitkän elokuvan, The Bingo Long Traveling All-Stars & Motor Kingsin (1976). Kolmesta mustasta baseball-pelaajasta kertoneen komedian pääosissa nähtiin Billy Dee Williams, James Earl Jones ja Richard Pryor.
Badham astui Stigwoodin kelkkaan kolme viikkoa ennen Saturday Night Feverin kuvausten alkua. Tässä vaiheessa elokuvalla ei vielä ollut naispääosan esittäjää. Tekijät halusivat rooliin kauniin, mutta tavallisen tytön. Sellainen löytyi sattumalta, kun Stigwoodin veljenpoika istui New Yorkissa samaan taksiin televisionäyttelijä Karen Lynn Gorneyn kanssa. Stigwoodin veljenpoika kertoi matkakumppanilleen elokuvasta ja roolihahmosta, josta innostuneena Gorney sai agenttinsa järjestämään hänelle koekuvaustilaisuuden, ja hän sai roolin.
Elokuvaan tarvittavan musiikin Stigwood löysi vanhojen tuttujensa kautta. Australialaisten Gibbsin veljesten The Bee Gees -yhtyeellä oli takanaan muutama hitti, mutta uusia ei ollut näköpiirissä. Stigwood kävi vierailulla poikien luona, antoi heille elokuvan käsikirjoituksen ja kuunteli yhtyeen uutta musiikkia. Kaupat tehtiin. Saturday Night Feverin soundtrackista tuli historian myydyin elokuvasoundtrack, jonka myyntiluvuissa ohitti vasta Whitney Houstonin soundtrack The Bodyguard -elokuvaan (1992).
Saturday Night Fever kuvattiin maalis–heinäkuussa 1977. Elokuvan budjetti oli vain kolme miljoonaa dollaria, nykyrahassa vajaat 12 miljoonaa.
Sandy (Olivia Newton-John) poppoonsa ympäröimänä. Kuva: Paramount Pictures
Stigwoodin ja Travoltan uusi yhteistyö
Saturday Night Fever oli vielä tuotannossa, kun Stigwood ja Travolta aloittivat seuraavan elokuvansa valmistelut. Aiheeksi valikoitui Broadwaylla 1970-luvun alussa nähty Grease-musikaali, joka sijoittuu 1950-luvun lopulle ja kertoo kahdesta high school -nuoresta, Sandysta ja Danny Zukosta, jotka rakastuvat toisiinsa.
Muutamaa vuotta aiemmin George Lucas oli ohjannut Svengijengi -62:n (1973), joka on 1960-luvulle sijoittuva kertomus high school -nuorista. Lucasin uran toinen ohjaustyö oli valtava menestys ympäri maailman ja sai Suomessakin 275 000 katsojaa. Svengijengi -62:ssa ei kuitenkaan ollut musikaalinumeroita, vaan sen soundtrack oli kuorrutettu 1960-luvun hittikappaleilla. Svengijengi -62 osoitti, että hyvin tehty elokuva edellisen vuosikymmenen nuorisosta voi löytää suuren yleisön. Grease oli musiikin osalta toisenlainen filmi, sillä se sisältää lukuisia laulu- ja tanssinumeroita, jossa päänäyttelijät pääsevät esittelemään taitojaan molemmilla aloilla. Travolta, joka oli Saturday Night Feverissä todistanut tanssitaitonsa, oli jo levyttänyt muutamia lauluja ja lisäksi hänellä oli kokemusta Greasestakin. Ennen filmiuraansa Tarvolta oli mukana kyseisen näytelmäkappaleen kiertue-esityksessä, mutta siinä hänellä oli Doodyn, Dannyn "jengiläisen" rooli.
Travoltan ehdotuksesta Sandyn rooliin palkattiin nuori laulajatähti Olivia Newton-John ja ohjaajaksi Randal Kleiser. Aivan kuten Saturday Night Feverin ohjaaja John Badham, Kleiser oli kokenut televisio-ohjaaja, mutta Badhamista poiketen Kleiser ei ollut ohjannut ensimmäistäkään pitkää elokuvaa. Travolta tunsi Kleiserin Poika muovikuplassa -televisioelokuvan (1976) ajoilta.
Brittiläissyntyisen, mutta Australiassa kasvaneen Newton-Johnin siihenastinen elokuvaura oli puolestaan alkanut täysin onnettomien tähtien alla. Tieteisfiktiota, komediaa ja musikaalia yhdistellyt Tomorrow (1970) oli kokeneen Val Guestin ohjaama, mutta tuotanto oli ongelmallinen ja osa tekijöistä jäi ilman palkkaa. Tästä syystä elokuva pyöri Isossa-Britanniassa vain yhdessä teatterissa ja yhden viikon ajan, minkä jälkeen siitä ei kuultu mitään vuosikymmeniin.
Grease kuvattiin kesä--syyskuussa 1977, siis osittain samanaikaisesti Saturday Night Feverin kanssa, kuuden miljoonan dollarin budjetilla. Elokuvassa nähtiin muutamia menneiden vuosikymmenten filmi- ja tv-tähtiä, joista mainittakoon Sid Caesar, Joan Blondell ja Frankie Avalon.
Danny (Travolta), kohtalaisen kiltti nuori kapinallinen. Kuva: Paramount Pictures
Kaksi jättihittiä yhdellä kertaa
Saturday Night Fever sai ensi-iltansa joulukuun 16. päivänä kaikkiaan 504:ssä teatterissa ympäri Yhdysvaltoja. Hyvän avaustuloksen myötä elokuvaa esittävien teattereiden määrä kasvoi seuraavalla viikolla lähes puolella. Koko teatterilevityksensä aikana se keräsi Yhdysvalloista lähes 95:n miljoonan dollarin lipputulot. Inflaatioon suhteutettuna summa vastaisi tänä päivänä yli 370:n miljoonan dollarin lipputuloja. Muista maista kertyi kassaan vielä enemmän rahaa, ja maailmanlaajuisesta levityksestä kertyi yhteensä yli 235:n miljoonan dollarin lipputulot
Saturday Night Fever oli Yhdysvalloissa vuoden neljänneksi katsotuin elokuva. Menestys oli loistava myös Euroopassa: Isossa-Britanniassa se sai yhdeksän miljoonaa katsojaa, Ranskassa 4,4 miljoonaa, Saksassa 4,3 miljoonaa ja Espanjassa 2,8 miljoonaa katsojaa. Suomalaisyleisö pääsi katsomaan Saturday Night Feveriä jo huhtikuun 7. päivänä vuonna 1978. Koko teatterilevityksensä aikana se keräsi 450 834 katsojaa ja oli koko vuoden katsotuin ensi-iltaelokuva.
Saturday Night Feverin Suomen-ensi-iltaan mennessä Travolta oli jo saanut Oscar-ehdokkuuden parhaasta miespääosasta, elokuvan ainoan Oscar-ehdokkuuden. Palkinnon vei lopulta Richard Dreyfuss elokuvasta Rakkaus ei sula sateessa. Travolta oli poikkeuksellisen korkeatasoisessa seurassa, sillä ehdolla olivat myös Marcello Mastroianni elokuvasta Kohtaaminen Roomassa, Richard Burton elokuvasta Hevonen ja Woody Allen omasta ohjaustyöstään Annie Hallista.
Elokuvien suomalaiset julisteet. Kuvat: Julistegalleria.net
Saturday Night Feverin ansiosta Travolta oli nyt tuttu nuorisolle ja aikuisille ympäri maailman. Toisinaan hyvä pöhinä jonkun aiheen tai ihmisen ympärillä kestää vain hetken aikaa, kun ihmisillä on tunnetusti lyhyt muisti. Siksi tuottaja Stigwood ja Paramount-studio varmasti kehuivat itseään siitä, että he olivat jo hyvissä ajoin saaneet Greasen filmatuksi.
Grease saapui Yhdysvaltain valkokankaille kesäkuun puolivälissä vuonna 1978, jolloin Saturday Night Fever oli pyörinyt jo puolen vuoden ajan, mutta monissa muissa maissa se vielä odotti ensi-iltaansa. Greasesta tuli vielä paljon suurempi menestys kuin Saturday Night Feveristä. Yhdysvalloissa se keräsi 160:n miljoonan dollarin lipputulot, mikä vastaa inflaatioon suhteutettuna peräti 650 miljoonaa dollaria. Se onkin Yhdysvalloissa kaikkien aikojen kolmenkymmenen katsotuimman elokuvan joukossa. Vuoden 1978 ensi-illoista Grease oli ylivoimaisesti katsotuin, jättäen jopa Richard Donnerin Supermanin nuolemaan näppejään. Kun elokuvan uusintaensi-illat ja ulkomaanmyynti lasketaan mukaan, Grease keräsi yhteensä peräti 395:n miljoonan dollarin lipputulot.
Grease oli Ranskassa vuoden 1978 kolmanneksi katsotuin elokuva 5,3:lla miljoonalla katsojallaan ja jätti Saturday Night Feverin liki miljoonan katsojan päähän neljännelle sijalle. Saksassa elokuvan näki 4,9 miljoonaa katsojaa. Kun elokuvan 20-vuotisjuhlavuonna nähty uusintaensi-ilta lasketaan mukaan, Grease sai Ranskassa kaikkiaan 5,7 miljoonaa ja Saksassa 5,2 miljoonaa katsojaa. Espanjassa Greasen näki liki 4,1 miljoonaa katsojaa ja Isossa-Britanniassa, Newton-Johnin synnyinmaassa, peräti 17,2 miljoonaa katsojaa. Jotakin Greasen suosiosta Isossa-Britanniassa kertoo se, että maan kaikkien aikojen katsotuimmat elokuvat Tuulen viemää (1939) ja The Sound of Music (1965) saivat 35 ja 30 miljoonaa katsojaa. Italiassa Grease ja Saturday Night Fever olivat vuoden kaksi katsotuinta elokuvaa.
Suomi oli yksi niistä ilmeisen harvoista maista, missä Saturday Night Fever oli Greasea suositumpi. Ero ei kuitenkaan ollut valtava, alle 25 000 katsojaa. Joulukuun 8. päivänä 1978 täkäläisille valkokankaille saapunut Grease keräsi 425 000 katsojaa ja oli vuoden toiseksi katsotuin ensi-ilta.
John Travolta Kaupunkicowboyna (1980). Kuva: Paramount Pictures
Entäs nyt, Travolta?
Robert Stigwoodin ja Travoltan kolmen elokuvan sopimuksen viimeinen filmi oli Jane Wagnerin ohjaama ja käsikirjoittama Hetki hetkeltä. Jouluksi 1978 valmistunut draamafilmi kertoo Travoltan näyttelemän nuoren kulkurin ja Lily Tomlinin näyttelemän vanhemman seurapiirinaisen romanssista. Wagner oli Tomlinin naisystävä, jolle Hetki hetkeltä oli debyytti pitkän elokuvan tekijänä. Kun kriitikot teurastivat filmin ja se kaiken lisäksi jäi ilman yleisöä, Wagnerin elokuvaura loppui hetki alkuunsa. Hetki hetkeltä tuli Suomeen heinäkuussa 1979, mutta keräsi alle 12 000 katsojaa.
Travoltan ura ei kuitenkaan tähän tyssännyt, vaan hän filmasi seuraavina vuosina James Bridgesin Kaupunkicowboyn (1980) ja Brian De Palman klassikkoelokuvan Blow Out – viimeinen todistaja (1981), joka oli uudelleenfilmatisointi Michelangelo Antonionin Blow Upista (1966). Kassamagneetteja nämä eivät kuitenkaan olleet, joten Stigwood ja Travolta löyttäytyivät jälleen yhteen tehdäkseen jatko-osan Saturday Night Feverille. Alkuperäisen elokuvan hittilaulun mukaan nimetty Staying Alive (1983) oli tuhoontuomittu hanke.
Rockyn ohjaaja Avildsenia ei tällä kertaa kaivattu, vaan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi palkattiin Rockya näytellyt Sylvester Stallone. Stallone oli jo ohjannut Paradise Alley – helvetin kapakan (1978) ja Rockyn uusintaottelun (1979), mutta Staying Alive oli hänen ensimmäinen ohjaustyönsä, missä miehellä itsellään ei ollut pääroolia. Vaikka Staying Alive sai kriitikoilta täyslaidallisen ja jäi kauas ensimmäisen osan suosiosta, tuotti se kuitenkin hyvät voitot tekijöilleen. 22:lla miljoonalla dollarilla tuotettu elokuva keräsi maailmanlaajuisesti yli 125:n miljoonan dollarin lipputulot. Suomessa se sai hieman yli 80 000 katsojaa, huomattavasti enemmän kuin Rockyn uusintaottelu, joka syystä tai toisesta meni vain alle 30 000:lle katsojalle. Ensimmäinen Rocky sai kuitenkin sentään 195 000 katsojaa.
Grease oli jo saanut jatko-osansa ennen Staying Aliveta. Sen enempää Travolta kuin Newton-Johnkaan ei halunnut olla mukana jatko-osassa, joka kirjoitettiin eräänlaiseksi ensimmäisen osan kopioksi, mutta vaihtamalla osittain sukupuolirooleja keskenään. Pääosiin kiinnitettiin Maxwell Caulfield ja Michelle Pfeiffer, jotka olivat molemmat näyttelijäuriensa alussa. Budjetti pidettiin aisoissa, ohjaajaksi palkattiin ensimmäisen Greasen koreografi Patricia Birch ja käsikirjoittajaksi Ken Finkleman, joka ohjasi samana vuonna jatko-osan Hei, me lennetään! -hittikomedialle. Grease 2 sai haukut, kehnon yleisömenestyksen (Suomessa katsojamäärä jäi täpärästi alle 50 000:n) ja suunnitelmat laajemmasta elokuvasarjasta tyssäsivät siihen. Caulfieldin elokuvaura ei koskaan lähtenyt nousuun, mutta Pfeifferista sen sijaan tuli kestotähti De Palman Scarface – arpinaaman (1983) myötä.
Olivia Newton-John puolestaan sai Greasen jälkeen pääroolin fantasiamusikaalista Xanadu (1980). Robert Greenwaldin ohjaaman suuren budjetin elokuvan miespääosassa nähtiin legendaarinen musikaalitähti Gene Kelly. Siitä huolimatta, että Xanadu näin tarjosi jotakin niin nuoremmille kuin vanhemmillekin katsojille, sai se täystyrmäyksen kriitikoilta, eikä maksavakaan yleisö innostunut.
Newton-John ja Travolta elokuvassa Sykettä suonissa (1983). Kuva: 20th Century Fox
Niinpä molemmat Greasen tähdet olivat vain viisi vuotta elokuvan jälkeen hitin tarpeessa. Kaksikko palasi yhdessä valkokankaille John Herzfeldin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa romanttisessa fantasiakomediassa Two of a Kind (1983), joka sekin sai arvostelijoilta vain haukkuja. Suomessa elokuvalle keksittiin antaa myyvempi nimi Sykettä suonissa, mutta ei se silti saanut 7 352:ta katsojaa enempää. Yhdysvalloissakin yleisömenestys jäi vaatimattomaksi, ja niinpä Newton-John luopui elokuvaurastaan. Travolta puolestaan teki 1980-luvulla enää vain neljä elokuvaa, joista ainoastaan Amy Heckerlingin ohjaama Hei, kuka puhuu -komedia (1989) oli yleisömenestys. Laadukkaammissa merkeissä Travolta oli jälleen pinnalla Quentin Tarantinon Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta -hittifilmin (1994) myötä. Pulp Fiction on nyt vanhempi elokuva kuin Saturday Night Fever oli Pulp Fictionin ilmestyessä, eikä vastaavaa comeback-roolia ole näkyvissä Travoltan uralla.
Stigwood saavutti suuren yleisön suosion vielä Alan Parkerin ohjaamalla Evitalla (1996), josta tuli hyvä menestys ympäri maailman. Se jäi tuottajamogulin viimeiseksi elokuvaksi. Saturday Night Feverin ohjaaja John Badham saavutti suuren yleisön suosion WarGames – sotaleikeillä (1983) ja Kuin lintu langalla -rikoskomedialla (1990), mutta ei ole viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen ohjannut teatterilevityksen saanutta elokuvaa. Randal Kleiser puolestaan ohjasi heti Greasen perään toisen suuren hitin, Brooke Shieldsin tähdittämän Sinisen laguunin (1980), joka sai Suomessakin yli 200 000 katsojaa. Kultsi, suurensin kakaran -komediaa (1992) lukuun ottamatta Kleiser ei ole saavuttanut erityisen suurta suosiota.
John Travoltan suurimmat hitit Suomessa
| ELOKUVA | VUOSI | ENSI-ILTA | OHJAUS | KATSOJIA |
| Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa | 1977 | 07.04.78 | John Badham | 450 834 |
| Grease | 1978 | 08.12.78 | Randal Kleiser | 426 132 |
| Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta | 1994 | 23.12.94 | Quentin Tarantino | 127 823 |
| Hei, kuka puhuu | 1989 | 06.04.90 | Amy Heckerling | 100 568 |
Saturday Night Feverin ja Greasen Blu-ray-tallenteita on yhä saatavilla myymälöissä ja nettikaupoissa.
Lisää artikkeleita...
Sivu 21 / 50