Suomen tuotteliaimmat elokuvaohjaajat
Ensimmäinen pitkä eli koko illan kotimainen näytelmäelokuva valmistui 115 vuotta sitten. Kuluneen yli sadan vuoden aikana vain kolmetoista suomalaista elokuvantekijää on ohjannut vähintään kaksikymmentä pitkää elokuvaa. Seuraavassa esittelemme lyhyesti yhdeksäntoista tuotteliainta suomalaisohjaajaa.
1. Toivo "T. J." Särkkä (1890–1975) – 51 ohjaustyötä
| Pitkät elokuvat: Kaikenlaisia vieraita (1936) | Pohjalaisia (1936) | Asessorin naishuolet (1937) | Kuin uni ja varjo (1937) | Lapatossu (1937) | Tulitikkuja lainaamassa (1938) | Olenko minä tullut haaremiin (1938) | Rykmentin murheenkryyni (1938) | Eteenpäin – elämään (1939) | Helmikuun manifesti (1939) | Jumalan tuomio (1939) | Pikku pelimanni (1939) | Serenaadi sotatorvella (1939) | Suotorpan tyttö (1940) | Runon kuningas ja muuttolintu (1940) | Tavaratalo Lapatossu & Vinski (1940) | Kulkurin valssi (1941) | Suomisen perhe (1941) | Kaivopuiston kaunis Regina (1941) | Onnellinen ministeri (1941) | Onni pyörii (1942) | Uuteen elämään (1942) | August järjestää kaiken (1942) | Nuoria ihmisiä (1943) | Vaivaisukon morsian (1944) | Ballaadi (1944) | Sylvi (1944) | Anja tule kotiin (1944) | Anna Liisa (1945) | Nuoruus sumussa (1946) | Naiskohtaloita (1947) | Suomen suurkisat 1947 (1947, dokumentti) | Suopursu kukkii (1947) | Neljästoista vieras (1948) | Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi (1949) | Katupeilin takana (1949) | Tanssi yli hautojen (1950) | Katarina kaunis leski (1950) | Hilja – maitotyttö (1953) | Rakas lurjus (1955) | Viisi vekkulia (1956) | Juha (1956) | 1918 (1957) | Pieni luutatyttö (1958) | Kovaa peliä Pohjolassa (1959) | Taas tapaamme Suomisen perheen (1959) | Kankkulan kaivolla (1960) | Miljoonavaillinki (1961) | Kuu on vaarallinen (1961) | Me (1961) | Ihana seikkailu (1962) |
| Värielokuvat: Juha (1956), Ihana seikkailu (1962) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Katupeilin takana, 1949) |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 14 |
Toivo Jalmari "T. J." Särkkä tuli elokuva-alalle vasta 46-vuotiaana vailla aiempaa kokemusta taidealalla työskentelystä. Pankinjohtajana itsensä elättänyt filosofian maisteri Mikkelistä nousi nopeasti Suomen elokuvahistorian tärkeimmäksi tuottajaksi ja tuotteliaimmakis ohjaajaksi. Vuoden 1935 lopusta lähtien Suomen Filmiteollisuus Oy:tä johtanut Särkkä ohjasi ensimmäiset yksitoista elokuvaa huomattavasti kokeneemman Yrjö Nortan kanssa. Teknisesti taitava Norta vastasi elokuvien visuaalisesta toteutuksesta, ja Särkkä oli aluksi vain "kuunteluoppilaana". Nämä yksitoista elokuvaa tehtiin kolmessa vuodessa, ja jo kolmannen vuoden lopulla Särkkä ohjasi yksinään.
Yli 200 pitkää näytelmäelokuvaa alle 30:ssä vuodessa tuottanut Särkkä ohjasi 26:ssa vuodessa 51 pitkää elokuvaa, mukaan lukien yhden pitkän dokumenttielokuvan. Tyylilajit vaihtelivat radikaalistikin, mutta ihmisenä ja ohjaajana Särkän sydäntä lähellä oli viattomampi 1800-luku, jota hän kuvasi muun muassa Kulkurin valsissa ja Kaivopuiston kauniissa Reginassa, vuoden 1941 jättihiteissään. Kulkurin valssi keräsi yli 1,2 miljoonaa katsojaa ja on historian toiseksi katsotuin kotimainen elokuva. Tuottajana ja ohjaajana Särkkä suosi kaupallisia aiheita, mutta hän näki kaupallisuuden myös suurissa romaaneissa ja vaikeissakin aiheissa.
Hieman ennen kuolemaansa katkeroitunut Särkkä totesi, että elämä on muuttunut sellaiseksi, ettei se enää ole muistelemisen arvoista. Suomen kansa kuitenkin muistaa: Särkän meriittilistalla on Suomen Filmiteollisuuden menestystarina ja henkilökohtaisina krediitteinä yli 200 pitkää elokuvaa tuottajana, 51 pitkää elokuvaa ohjaajana ja 43 käsikirjoittajana. Hän ohjasi osan Suomen historian suurimmista hittielokuvista sekä ensimmäisen pitkän väreissä kuvatun kotimaisen näytelmäelokuvan, Juhan (1956).
51:stä ohjaustyöstä 15 oli yhteisohjauksia: Nortan kanssa tehtyjen kahdentoista elokuvan lisäksi Nuoria ihmisiä (1943) oli yhteinen Ossi Elstelän kanssa, Anna Liisa (1945) Orvo Saarikiven ja Kankkulan kaivolla (1960) Aarne Tarkaksen kanssa.
Ensimmäisen elokuvansa 46-vuotiaana ohjannut Särkkä ohjasi viimeisen elokuvansa 72-vuotiaana. Hän sai Venetsian filmifestivaalien Mussolini Cup -ehdokkuuden Kaivopuiston kauniista Reginasta (1941) ja Berliinissä Kultainen karhu -ehdokkuuden elokuvasta 1918 (1957).
2. Valentin Vaala (1909–1976) – 44 ohjaustyötä
| Pitkät elokuvat: Mustat silmät (1929) | Mustalaishurmaaja (1929) | Laveata tietä (1931) | Sininen varjo (1933) | Helsingin kuuluisin liikemies (1934) | Kun isä tahtoo... (1935) | Kaikki rakastavat (1935) | Vaimoke (1936) | Mieheke (1936) | Koskenlaskijan morsian (1937) | Juurakon Hulda (1937) | Niskavuoren naiset (1938) | Sysmäläinen (1938) | Rikas tyttö (1938) | Vihreä kulta (1939) | Jumalan myrsky (1940) | Antreas ja syntinen Jolanda (1941) | Morsian yllättää (1941) | Varaventtiili (1942) | Keinumorsian (1943) | Neiti Tuittupää (1943) | Tositarkoituksella (1943) | Dynamiittityttö (1944) | Linnaisten vihreä kamari (1945) | Vuokrasulhanen (1945) | Viikon tyttö (1946) | Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) | Maaret, tunturien tyttö (1947) | Ihmiset suviyössä (1948) | Sinut minä tahdon (1949) | Jossain on railo (1949) | Gabriel, tule takaisin (1951) | Kulkurin tyttö (1952) | Omena putoaa (1952) | Huhtikuu tulee (1953) | Siltalan pehtoori (1953) | Minäkö isä! (1954) | Minä ja mieheni morsian (1955) | Yhteinen vaimomme (1956) | Nummisuutarit (1957) | Nuori mylläri (1958) | Niskavuoren naiset (1958) | Nuoruus vauhdissa (1961) | Totuus on armoton (1963) |
| Värielokuvat: Nummisuutarit (1957) | Nuori mylläri (1958) | Niskavuoren naiset (1958) | Nuoruus vauhdissa (1961) |
| Mykkäelokuvat: Mustat silmät (1929) | Mustalaishurmaaja (1929) | Laveata tietä (1931, osittain äänielokuva) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 3 (Dynamiittityttö ja Linnaisten vihreä kamari, Loviiisa – Niskavuoren nuori emäntä, Omena putoaa) |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 24 |
Venäläistaustaisen kauppiasperheen pojasta ei tullut kauppamiestä, vaan Suomen elokuvahistorian kenties menestynein elokuvaohjaaja -- kun menestyksen mittarina käytetään sekä yleisönsuosiota, arvostelijoiden vastaanottoa, Jussi-palkintoja että yleistä arvostusta.
Valentin Vaalan (oikeasti Ivanoff) elokuvaura alkoi jo 19-vuotiaana 1920-luvun lopulla, kun Vaala ja hänen kaverinsa Theodor Tugai, myöhempi Teuvo Tulio, pääsivät Tugain varakkaiden vanhempien ja hyvien suhteiden ansiosta kokeilemaan siipiään elokuvantekijänä. Heti ensimmäisenä vuonna valmistui kaksi pitkää elokuvaa ja muutaman seuraavan vuoden aikana vielä kaksi lisää. 1930-luvun puolivälissä Vaala siirtyi Suomi-Filmi Oy:n kuukausipalkkaiseksi ohjaajaksi, missä pestissä hän jatkoi aina eläkepäiviinsä saakka 1960-luvun lopulle.
Vaala oli elokuvaohjaaja henkeen ja vereen: innokas näyttelijäohjaaja, joka kuitenkin samanaikaisesti hallitsi suvereenisti myös varsinaisen elokuvaohjauksen. Vaalalla oli omat vahvat mielipiteensä siitä, miten kohtaus kuvataan ja miten se leikataan. Hän oli aina mukana leikkaamassa elokuviaan ja leikkasi niistä huomattavan osan yksin. Lisäksi Vaala oli alusta alkaen mukana laatimassa käsikirjoituksia ja viimeistään kuvauskäsikirjoitusta tehtäessä Vaala oli läsnä tekemässä tarkkoja kuvaussuunnitelmia. Vaalan pitkäaikainen kuvaaja oli Eino Heino, joka kuvasi peräti 24 Vaalan 44:stä pitkästä elokuvasta.
Pitkien näytelmäelokuviensa lisäksi Vaala oli mukana kokoamassa sotavuosien pitkiä dokumenttielokuvia, käytännössä ohjaajan tehtävissä, mutta ohjauskrediittiä näistä ei jaettu. Toisekseen Vaala ei myöhemmin itsekään laskenut näitä omiksi ohjaustöikseen, vaan Anssi Mänttärin vuonna 1969 tekemässä radiohaastattelussa mainitsi tehneensä 44 elokuvaa.
Vaalan sydäntä lähellä olivat nopeat urbaanit kaupunkilaiskomediat ja toisaalta suomalaiskansalliset maalaismaisemat, voimakkaat naishahmot ja ylipäätään suuret naisroolit sekä kauniit naiset ja komeat miehet. Usein amatöörejä filmeihinsä valinnut Vaala etsi aina elokuvallisinta lopputulosta ja pyrki erottautumaan kokonaan teatterin rasitteista, vaikka käyttikin paljon teatterissakin työskenteleviä näyttelijöitä. Aihevalintojensa puolesta Vaalaa voidaan pitää suomalaisen elokuvan ensimmäisenä ja suurimpana feministinä, aidosti tasa-arvoisena ohjaajana ainakin mitä pääroolihahmojen sukupuoleen tuli.
3. Edvin Laine (1905–1989) – 39 ohjaustyötä
| Pitkät elokuvat: Yrjänän emännän synti (1943) | Ristikon varjossa (1945) | Nokea ja kultaa (1945) | Kultainen kynttilänjalka (1946) | Kirkastuva sävel (1946) | Kultamitalivaimo (1947) | Pikku-Matti maailmalla (1947) | Laitakaupungin laulu (1948) | Laulava sydän (1948) | Onnen-Pekka (1948) | Ruma Elsa (1949) | Prinsessa Ruusunen (1949) | Aaltoska orkaniseeraa (1949) | Isäpappa ja keltanokka (1950) | Tapahtui kaukana (1950) | Vihaan sinua – rakas (1951) | Yhden yön hinta (1952) | Niskavuoren Heta (1952) | Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953) | Kunnioittaen (1954) | Niskavuoren Aarne (1954) | Opri (1954) | Veteraanin voitto (1955) | Tuntematon sotilas (1955) | Musta rakkaus (1957) | Niskavuori taistelee (1957) | Sven Tuuva (1958) | Skandaali tyttökoulussa (1960) | Myöhästynyt hääyö (1960) | Pikku suorasuu (1962) | Pinsiön parooni (1962) | Täällä Pohjantähden alla (1968) | Akseli ja Elina (1970) | Pohjantähti (1973) | Luottamus (1976) | Viimeinen savotta (1977) | Ruskan jälkeen (1979) | Akaton mies (1983) | Akallinen mies (1986) |
| Värielokuvat: Täällä Pohjantähden alla (1968) | Akseli ja Elina (1970) | Pohjantähti (1973) | Luottamus (1976) | Viimeinen savotta (1977) | Ruskan jälkeen (1979) | Akaton mies (1983) | Akallinen mies (1986) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 3 (Niskavuoren Heta, Tuntematon sotilas, Täällä Pohjantähden alla) |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 31 |
Toisin kuin Särkällä ja Vaalalla, Edvin Laineella oli vahva teatteritausta ja sen lisäksi Laine olikin sydämeltään ensisijaisesti teatterintekijä, ei elokuvantekijä. Se tuli myös näkymään hänen 39 elokuvaohjauksessaan, joista varsinkin komediat olivat hyvin suurieleisiä ja -äänisiä, mutta parhaimmillaan Laineen filmit olivat silkkaa klassikkoainesta, jopa mestariteoksia.
Elokuvaan näyttelijänä tullut Laine debytoi elokuvaohjaajana Yrjänän emännän synnillä (1943), jonka onnistuminen oli pitkälti kuvaaja Armas Hirvosen ansiota, minkä Laine itsekin myöhemmin myönsi. Esikoisohjauksensa lisäksi Laine näytteli pääosan myös viidessä muussa ohjaustyössään.
Laineen 39:stä elokuvasta neljätoista pohjautuu romaaniin ja kahdeksan näytelmään. Suurimpiin saavutuksiinsa hän ylsi Väinö Linnan menestysromaaneihin perustuneilla elokuvilla Tuntematon sotilas (1955), Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970), osittain Linnan käsikirjoittamalla Sven Tuuvalla (1958) sekä Hella Wuolijoen näytelmiin pohjautuvalla Niskavuori-trilogialla: Niskavuoren Heta (1952), Niskavuoren Aarne (1954) ja Niskavuori taistelee (1957). Uran ehtoopuolen suuria töitä olivat Kalle Päätalo -filmatisoinnit Viimeinen savotta (1977) ja Ruskan jälkeen (1979) sekä ajankohtainen maaseutukomedia Akaton mies (1983).
Neljän oleellisesti sotaan liittyvän filmin lisäksi Laine "erikoistui" maaseudusta kertovien filmien, kepeiden kaupunkilaiskomedioiden ja lastenelokuvien tekijäksi. Suuret sotafilmit, Niskavuoret ja Päätalo-filmatisoinnit pitivät huolen siitä, että Laineen elokuvat tunsi koko kansa. Tuntemattomasta sotilaasta tuli kaikkien aikojen ylivoimaisesti katsotuin kotimainen elokuva arviolta liki kolmella miljoonalla katsojallaan.
Laineen elokuvista neljä oli yhteisohjauksia: Aaltoska orkaniseeraa -komedian toisena ohjaajana oli vain apulaisohjaajana kreditoitu Matti Kassila, Tapahtui kaukana -elokuvan ulkokuvat filmattiin Topo Leistelän johdolla, Veteraanin voiton kreditoimaton toinen ohjaaja oli Laineen veli Aarne ja Luottamuksen toinen ohjaaja Viktor Tregubovich.
Ulkomailta Laine sai muutamia palkintoehdokkuuksia ja palkintojakin. Tuntematon sotilas (1955) ja Sven Tuuva (1958) kilpailivat Berliinin filmifestivaaleilla Kultaisesta karhusta, Skandaali tyttökoulussa (1960) ja Akseli ja Elina (1970) puolestaan Moskovan filmifestivaalien pääpalkinnosta.
4. Matti Kassila (s. 1924) – 34 ohjaustyötä
| Pitkät elokuvat: Aaltoska orkaniseeraa (1949, kreditoimaton) | Isäntä soittaa hanuria (1949) | Professori Masa (1949) | Maija löytää sävelen (1950) | Lakeuksien lukko (1951) | Radio tekee murron (1951) | Radio tulee hulluksi (1952) | Varsovan laulu (1953) | Tyttö kuunsillalta (1953) | Sininen viikko (1954) | Hilmanpäivät (1954) | Isän vanha ja uusi (1955) | Pastori Jussilainen (1955) | Elokuu (1956) | Kuriton sukupolvi (1957) | Syntipukki (1957) | Punainen viiva (1959) | Lasisydän (1959) | Komisario Palmun erehdys (1960) | Tulipunainen kyyhkynen (1961) | Kaasua, komisario Palmu! (1961) | Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) | Kolmen kaupungin kasvot (1962, dokumentti) | Äl' yli päästä perhanaa (1968) | Vodkaa, komisario Palmu (1969) | Päämaja (1970) | Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1971) | Haluan rakastaa Peter (1972) | Meiltähän tämä käy (1973) | Natalia (1979) | Niskavuori (1984) | Jäähyväiset presidentille (1987) | Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) | Kaikki pelissä (1994) |
| Värielokuvat: Vodkaa, komisario Palmu (1969) | Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1971) | Haluan rakastaa Peter (1972) | Meiltähän tämä käy (1973) | Natalia (1979) | Niskavuori (1984) | Jäähyväiset presidentille (1987) | Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) | Kaikki pelissä (1994) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 4 (Radio tekee murron, Tyttö kuunsillalta ja Sininen viikko, Hilmanpäivät ja Isän vanha ja uusi, Elokuu) |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 7 (lisäksi Betoni-Jussi vuonna 2011) |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 39 |
Aloittelevasta teatterinäyttelijästä Suomen Filmiteollisuuden lyhytkuvaosastolle leikkaajaksi siirtynyt Matti Kassila eteni hyvin nopeasti ohjaajaksi saakka. Samana vuonna, kun hän täytti 25 vuotta, Kassila oli ensin apulaisohjaajana Edvin Laineen Aaltoska orkaniseeraa -komediassa, jonka ohjaaminen jäi pitkälti Kassilan vastuulle Laineen viihdyttyä paremmin huvilallaan kuin elokuvan kuvauspaikalla. Saman vuoden aikana hän ohjasi sitten ensimmäiset omat elokuvansa, hyvin nopeasti tehdyn Isäntä soittaa hanuria -farssin ja Ansa & Tauno -elokuvan Professori Masa. Myöhemmin Kassila teki vielä toisenkin Ansa & Tauno -elokuvan, Isän vanhan ja uuden (1955). Lisäksi hän ohjasi molempia erikseen: Ikosta Tyttö kuunsillalta -elokuvassa (1953) ja Paloa elokuvissa Hilmanpäivät (1954), Kuriton sukupolvi (1957) ja Tulipunainen kyyhkynen (1961).
Suuren läpimurtonsa Kassila teki Radio tekee murron -rikoskomedialla (1951), minkä jälkeen Kassila teki tasaiseen tahtiin tasokkaita merkkiteoksia aina studioelokuvan kuolemaan saakka. Kassila osaa kaiken mahdollisen: maalaiskomedian, kaupunkilaiskomedian, nykyaikaisen, epookin, intohimodraaman, kansankomedian, satiirin, jännitystarinat, dekkarit ja niin edelleen. Vaalan kanssa suomalaisen elokuvan suurimpiin elokuvaohjaajiin lukeutuvan Kassilan tunnetuimmat teokset ovat myös hänen parhaimpiaan: Radio tekee murron ja Hilmanpäivien lisäksi muun muassa ensimmäiset kolme Komisario Palmu -elokuvaa vuosilta 1960–1962, F. E. Sillanpää -sovitus Elokuu, Ilmari Kianto -filmatisointi Punainen viiva (1959) sekä Jarl Hemmer -filmatisointi Sininen viikko (1954).
Kassilan 33 pitkästä fiktioelokuvasta 12 pohjautui kaunokirjallisuuteen, seitsemän näytelmiin ja yksi radiokuunnelmaan. Jatko-osia hän ohjasi kaikkiaan neljä: kolme Palmua ja Meiltähän tämä käy -komedian (1973) jatkoksi aiemmille Severi Suhonen -tarinoille. Uusia filmatisointeja jo aiemmin filmatisoiduista aiheista kertyi viisi: Pastori Jussilainen (filmattu Ruotsissa), Kuriton sukupolvi, Syntipukki, Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin sekä Niskavuori.
Kassila oli Kultainen palmu -ehdokkaana Cannesissa Elokuusta (1956), Moskovan festivaalien pääpalkintoehdokkaana Punaisesta viivasta (1959) ja Berliinin Kultainen karhu -ehdokkaana Tulipunaisesta kyyhkysestä (1961).
5. Aarne Tarkas (1923–1976) – 33 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Yö on pitkä (1952) | Kovanaama (1954) | Olemme kaikki syyllisiä (1954) | Sankarialokas (1955) | Villi Pohjola (1955) | Jokin ihmisessä (1956) | Tyttö lähtee kasarmiin (1956) | Rintamalotta (1956) | Herra Sotaministeri (1957) | Vihdoinkin hääyö... (1957) | Kulkurin masurkka (1958) | Paksunahka (1958) | Sotapojan heilat (1958) | Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959) | Vatsa sisään -- rinta ulos! (1959) | Nina ja Erik (1960) | Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut (1960) | Pekka ja Pätkä neekereinä (1960) | Kankkulan kaivolla (1960) | Opettajatar seikkailee (1960) | Tähtisumua (1961) | Minkkiturkki (1961) | Olin nahjuksen vaimo (1961) | Tyttö ja hattu (1961) | Oksat pois...! (1961) | Älä nuolase... (1962) | Hän varasti elämän (1962) | Naiset, jotka minulle annoit (1962) | Villin Pohjolan kulta (1963) | Turkasen tenava! (1963) | Teerenpeliä (1963) | Villin Pohjolan salattu laakso (1963) | Johan nyt on markkinat! (1966) |
| Värielokuvat: Kulkurin masurkka (1958) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0 |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 1 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 1 |
Vain 52-vuotiaaksi elänyt Aarne Tarkas ehti tehdä suomalaisen elokuvan palveluksessa poikkeuksellisen laajan uran käsikirjoittajana ja ohjaajana. Kaikille kolmelle suurimmalle studiolle (SF, Suomi-Filmi, Fennada-Filmi) elokuvia ohjannut Tarkas tuli elokuva-alalle Matti Kassilan Radio tekee murron -elokuvan (1951) toisena käsikirjoittajana – ja voitti työstään uransa ainoan Jussin. Seuraavaksi hän, Kassila ja muutama muu olivat perustamassa omaa tuotantoyhtiötä, jonka nimiin Tarkas ohjasi Yö on pitkä -nimisen rikostarinan (1952) ja oli myös ohjata Valkoisen peuran (1952), kunnes kuvaaja Erik Blomberg otti projektin hoidettavakseen. Fennada-Filmin palkkalistoille siirryttyään Tarkas käsikirjoitti Roland af Hällströmin ohjaaman Kuningas kulkureitten -filmin (1953), jossa hän työskenteli myös apulaisohjaajana. Sen jälkeen alkoi Tarkaksen ohjaajakausi Fennadalla; aluksi tarjolla oli komedioiden lisäksi draamaakin, Mika Waltari -filmatisointi Jokin ihmisessä (1956), mustasukkaisuusdraama Olemme kaikki syyllisiä (1954) ja sotafilmi Rintamalotta (1956), mutta pääasiassa Tarkas ohjasi yksistään komedioita.
Vuosina 1952–1966, vain neljässätoista vuodessa, Tarkas ohjasi peräti 33 elokuvaa, joista 32 olivat hänen itsensä myös käsikirjoittamiaan. Työtahti yltyi ohjaajan siirryttyä Särkän Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen. SF:n halleilla Tarkas teki vuosina 1960–1961, siis vain kahdessa vuodessa, kymmenen pitkää elokuvaa. Taso vaihteli radikaalistikin, mutta useimmiten Tarkaksen filmit olivat sellaisia, joista näki tekijän idearikkauden ja käsikirjoituksen mahdollisuudet, mutta myöskin hutiloinnin ohjauksessa. Parhaimpiin tuloksiinsa Tarkas ylsi romanttisilla komedioilla Olin nahjuksen vaimo (1961) ja Opettajatar seikkailee (1960) sekä episodimaisella Minkkiturkilla (1961).
Tarkas ei ohjannut varsinaisia uudelleenfilmatisointeja, mutta esimerkiksi hänen Kulkurin masurkkansa (1958) on melko samanlainen hänen itsensä käsikirjoittaman Kuningas kulkureitten -filmin kanssa, joka puolestaan oli Kulkurin valssin innoittama. Kulkurin masurkka oli myöskin Fennada-Filmin ensimmäinen värielokuva.
Tarkas ohjasi myös Villi Pohjola -trilogian, ensimmäiset suomalaiset "lännenelokuvat", joiden viitoittamalla tiellä Spede Pasasen tuottamat Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät (1971) jatkoivat. Ohjaajan ansioluetteloon mahtuu myös Pekka ja Pätkä neekeinä (1960), kolmetoista elokuvaa kattaneen Puupää-sarjan viimeinen osa.
Yhteisohjauksia Tarkaksen uralle mahtui vain yksi kappale, radion suosittuun kuunnelmasarjaan pohjautuva Kankkulan kaivolla (1960), jonka toinen ohjaaja oli tuottaja Särkkä.
6. Ere Kokkonen (1938–2008) – 33 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Millipilleri (1966) | Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969) | Leikkikalugangsteri (1969) | Pohjan tähteet (1969) | Jussi Pussi (1970) | Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) | Uuno Turhapuro (1973) | Viu-hah hah-taja (1974) | Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975) | Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) | Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) | Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) | Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) | Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982) | Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983) | Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) | Hei kliffaa hei! (1985) | Uuno Epsanjassa (1985) | Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986) | Liian iso keikka (1986) | Pikkupojat (1986) | Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva (1990) | Uuno Turhapuro, herra Helsingin herra (1991) | Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) | Uuno Turhapuro, Suomen tasavallan herra presidentti (1992) | Vääpeli Körmy ja etelän hetelmät (1992) | Vääpeli Körmy – taisteluni (1994) | Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996) | Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava (1997) | Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies (1998) | Hurmaava joukkoitsemurha (2000) | Kymmenen riivinrautaa (2002) | Uuno Turhapuro – This is My Life (2004) |
| Värielokuvat: Pohjan tähteet (1969) | Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) – tästä eteenpäin kaikki Kokkosen elokuvat kuvattiin väreissä |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0 |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 2 |
Ere Kokkosesta tuli modernin, studioaikakauden jälkeisen suomalaisen elokuvan suosituin ohjaaja: virallisen katsojatilastoinnin historian aikana ohjatut kolmekymmentä pitkää elokuvaa keräsivät yhteensä lähes 8,5 miljoonaa katsojaa. Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) ehti olla yli 30:n vuoden ajan tilastoidun historian katsotuin kotimainen elokuva, ennen kuin Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas (2017) meni vielä senkin ohi.
Kokkonen tuli elokuva-alalle television kautta, jossa hän myöskin työskenteli aina uransa loppupuolelle saakka. Suurimmat saavutuksensa hän teki kuitenkin pitkän elokuvan puolella Spede Pasasen tuotantoyhtiön ykkösohjaajana. Uuno Turhapuro -elokuvasarja alkoi Kokkosen ohjauksessa, ja hän itse ohjasi peräti viisitoista Turhapuro-elokuvaa. Turhapuron ajanjakson alettua 1970-luvun puolivälissä Kokkosen aika ei vuosiin riittänyt muiden pitkien elokuvien tekemiseen, kunnes hän 1980-luvun loppupuolella alkoi ohjata myös Pasasen yhtiön "B-tuotantoja". Spede-yhteistyön mentyä vaihteeksi tauolle, Kokkonen ohjasi ensin National-Filmi Oy:lle ja sen jälkeen omalle yhtiölleen neljä Vääpeli Körmy -sotilasfarssia 1990-luvun aikana. Uran loppupuolella Kokkonen palasi Turhapurojen pariin, mutta ohjasi myös kolme Arto Paasilinnan teosten filmatisointia.
Taiteellisilta ansioiltaan ja ylipäätään tasokkuudeltaan Kokkosen parhaimmat ohjaustyöt ajoittuvat 1960- ja 1970-lukujen vaihteeseen. Ensimmäisen elokuvansa, Millipillerin (1966), hän ohjasi yhdessä Pasasen ja Jukka Virtasen kanssa, mutta vuonna 1969 alkoi Kokkosen aikakausi: yhden vuoden aikana hän teki Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, Leikkikalugangsterin ja Pohjan tähteet.
Pasasen pienen budjetin tuotantoyhtiön elokuvat tehtiin mahdollisimman pitkään mustavalkoisena ja useimmiten vieläpä TV-tekniikalla, jottei Pasasen tarvinnut maksaa edes raakafilmistä. Kokkonen pääsi kuitenkin jo vuonna 1969 kuvaamaan Pohjan tähteet kokonaan väreissä ja osa Leikkikalugangsteristakin kuvattiin värifilmille. Seuraavan kerran värifilmiä käytettiin Pasasen firmassa vasta vuonna 1979.
6. Ville Salminen (1908–1992) – 30 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Viimeinen vieras (1941) | Mikä yö! (1945) | Menneisyyden varjo (1946) | Haaviston Leeni (1948) | Toukokuun taika (1948) | Irmeli, seitsentoistavuotias (1948) | Pontevat pommaripojat (1948) | Orpopojan valssi (1949) | Köyhä laulaja (1950) | Kaunis Veera eli ballaadi Saimaalta (1950) | Kenraalin morsian (1951) | Rion yö (1951) | Tytön huivi (1951) | Mitäs me taiteilijat (1952) | Kipparikvartetti (1952) | Lentävä kalakukko (1953) | Pekka Puupää (1953) | Lumikki ja 7 jätkää (1953) | Alaston malli karkuteillä (1953) | Laivaston monnit maissa (1954) | Laivan kannella (1954) | Säkkijärven polkka (1955) | Evakko (1956) | Anu ja Mikko (1956) | Taas tyttö kadoksissa! (1957) | Yks' tavallinen Virtanen (1959) | Oho, sanoi Eemeli (1960) | Kaks' tavallista Lahtista (1960) | Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960) | Toivelauluja (1961) | |
| Värielokuvat: Toivelauluja (1961 |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0 |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 7 |
Teatterin kautta elokuvaan tullut Ville Salminen ehti olla näyttelijän ja lavastajan ominaisuudessa mukana muun muassa Risto Orkon Jääkärin morsiamen (1938) kaltaisissa merkkifilmeissä, ennen kuin pääsi aloittamaan ohjaajauransa vuonna 1941 Suomi-Filmin tuottamalla Viimeisellä vieraalla. Sen toisena ohjaajana oli teatterimies Arvi Tuomi, jonka tehtäväksi jäi lähinnä henkilöohjaus. Filmistä ei tullut niin suurta menestystä, että Salmisen ohjaajaura olisi lähtenyt välittömään nousuun. Seuraavan ohjaustyönsä Salminen sai vasta nelisen vuotta myöhemmin, Karhu-Filmin tuottaman Mikä yö! -komedian (1945), jonka jälkeen Salminen ohjasi Valio-Filmille rikostarinan Menneisyydeen varjo (1946) tähtinään Tauno Palo ja Ritva Arvelo.
Vuonna 1947 Särkkä kiinnitti Salmisen ohjaajaksi Suomen Filmiteollisuudelle, jonka suojissa ahvenanmaalaissyntyinen Salminen ohjasi neljätoista elokuvaa viidessä vuodessa. Ensimmäisinä vuosina Salminen sai ohjata niin draamaa kuin komediaakin, mutta hänen oma menestyksensä koitui hänen kohtalokseen. Orpopojan valssi (1949) pohjautui kuplettilaulaja J. Alfred Tannerin elämään ja sai sen verran erinomaisen vastaanoton maksavalta yleisöltä, että Salminen pantiin ohjaamaan myös kaksi muuta Tanner-elokuvaa, Tytön huivin (1951) ja Mitäs me taiteilijat (1952). Orpopojan valssin jälkeen Särkkä antoi Salmisen ohjattavaksi myös viisi muutakin lauluelokuvaa: Köyhän laulajan (1950) pääosassa nähtiin kyseisen laulun esittäjä Henry Theel, Kenraalin morsian -sotilasfarssissa (1951) lauleli Tanneriakin näytellyt Sakari Halonen ja Rion yössä (1951) Tapio Rautavaara ja Leif Wager. Kaunis Veera eli ballaadi Saimaalta (1950) oli fantastinen menestys lähes miljoonan katsojan yleisöllään. Salmisen jättihitistä alkoi elokuvan ääniraidalla kuulluun Kipparikvartetin taival, johon kuului myös Salmisen ohjaamaan Kipparikvartetti-elokuvan (1952).
Vuonna 1953 ensi-iltaan tuli kaksi Salmisen ohjaamaa rillumarei-henkistä, Reino Helismaan käsikirjoittamaa komediaa: Lentävä kalakukko ja Pekka Puupää olivat molemmat yleisömenestyksiä ja kriitikoiden inhokkeja. Molemmat jäivät myös elämään, mutta vain Pekka Puupäälle tehtiin varsinaisia jatko-osia, peräti kaksitoista kappaletta. Niistä ensimmäinen ehti ensi-iltaan jo samana vuonna, mutta Armand Lohikosken ohjaamana. Salminen oli jo paennut huonoja käsikirjoituksia Fennada-Filmin palkkalistoille, vaikka saikin siellä aluksi hyvin samanlaisia käsikirjoituksia ohjattavakseen.
Neljän Fennada-Filmille ohjatun komedian jälkeen Salminen sai ohjattavakseen hanuristi Vili Vesterisen elämään pohjautuvan Säkkijärven polkan (1955), josta alkoi hänen Karjala-trilogiansa, joka jatkui Anulla ja Mikolla (1956) ja ennen kaikkea Evakolla (1956). Nimensä mukaisesti talvisotaa pakoon lähtevistä karjalalaisista kertova Evakko oli Salmisen uran suuri mestariteos, mutta heti seuraavana vuonna hän joutui palaamaan takaisin komedioiden pariin. Taas tyttö kadoksissa! (1957) oli epätahdikkuuden huippu, Kyllikki Saaren murhalla rahastava satiiri, jossa Annikki Mäntylä -niminen tyttö katoaa ja hänen uskotaan joutuneen henkirikoksen uhriksi. Tämän filmin jälkeen Salminen sai potkut Fennada-Filmiltä, joten hän palasi muutamaksi vuodeksi Suomen Filmiteollisuuden palkkalistoille. Tarjolla oli enää musiikkikomedioita, muun muassa Yks' tavallinen Virtanen (1959) ja Kaks' tavallista Lahtista (1960) sekä Eemelin tähdittämät Oho, sanoi Eemeli (1960) ja Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960).
Salmisen tuottelias ura filmiohjaajana päättyi Toivelauluihin (1961), joka oli melko suorasukainen musikaali – ja vieläpä väreissä kuvattu. Ennen Toivelaulujen ensi-iltaa Salminen oli jo siirtynyt MTV:n tuotantopäälliköksi, eikä hän enää palannut pitkien elokuvien pariin muussa kuin näyttelijän roolissa. Jussi-palkintoa hän ei milloinkaan saanut, mutta Kaks' tavallista Lahtista sentään kilpaili Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta, tosin erittäin huonolla menestyksellä.
Salmisen uralle mahtui neljä uudelleenfilmatisointia: Laivan kannella (1954) ja Anu ja Mikko (1956) olivat uusia elokuvasovituksia jo kertaalleen aiemmin filmatuista näytelmistä, Paavo Kostioja ohjasi Laivan kannella -laulunäytelmän jo vuonna 1938 ja Orvo Saarikivi Anun ja Mikon vuonna 1940. Mikä yö! (1945) ja Haaviston Leeni (1948) puolestaan pohjautuivat ruotsalaisiin elokuviin: Mikä yö! -filmin pohjana oli Sigurd Wallénin Smygeholman kummitus (1933), joka puolestaan oli Ben Traversin Thark-näytelmän filmatisointi, ja Haaviston Leenin aihe tuli Rune Carlstenin elokuvasta Anna Lans (1943).
Ulkomailla Salmisen töistä "menestyi" vain Kaks' tavallista Lahtista (1960), joka kilpaili Berliinin filmifestivaalien Kultaisesta karhusta Suomen edustajana. Kriitikoiden antama vastaanotto tälle kepeälle ajanviete-elokuvalle oli tyrmäävä.
7. Hannu Leminen (1910–1997) – 30 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Täysosuma (1941) | Avioliittoyhtiö (1942) | Puck (1942) | Tuomari Martta (1943) | Valkoiset ruusut (1943) | Synnitön lankeemuksen (1943) | Suurin voitto (1944) | Vain sinulle (1945) | En ole kreivitär (1945) | Synnin jäljet (1946) | Synd (1946) | Hedelmätön puu (1947) | Tuhottu nuoruus (1947) | Sankari kuin sankari (1948) | Soita minulle, Helena (1948) | Rosvo Roope (1949) | Amor hoi! (1950) | Ratavartijan kaunis Inkeri (1950) | Kesäillan valssi (1951) | Hän tuli ikkunasta (1952) | XV Olympic Games in Helsinki (1952, dokumentti) | Maailmat kohtaavat (1952, dokumentti) | Kultaa ja kunniaa (1953, dokumentti) | Morsiusseppele (1954) | Onnelliset (1954) | Lähellä syntiä (1955) | Riihalan valtias (1956) | Ratkaisun päivät (1956) | Muuan sulhasmies (1956) | Vieras mies (1957) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 2 (Valkoiset ruusut, Maailmat kohtaavat) |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 9 |
Ville Salmisen tapaan myös Hannu Leminen ehti tehdä uraa lavastajana, ennen kuin pääsi myös ohjaamaan. Molemmat työskentelivät aluksi Suomi-Filmillä, jossa Salminen myös debytoi ohjaajana, mutta Lemisen ohjaajaura pääsi alkamaan vasta hänen siirryttyään Suomen Filmiteollisuuteen vuonna 1940. Toimittuaan ensin parin elokuvan lavastajana, Leminen pääsi ohjaamaan Täysosuma-nimisen komedian (1941), jonka pääosissa nähtiin aikansa supersuosikit Ansa Ikonen ja Aku Korhonen. Ohjausdebyytti oli mitä onnistunein, ja Lemisen ohjaajaura lähti vauhdilla liikkeelle.
Leminen opittiin tuntemaan romanttisten draamojen ja komedioiden taitavana tekijänä. Uransa alkuvaiheessa hänen suurimpia tähtinäyttelijöitään olivat Tauno Palo ja aviopuolisonsa Helena Kara. Leminen ja Kara ehtivät avioitua jonkin aikaa ennen Lemisen ohjaajauran alkua. Sen lisäksi, että Kara ja Palo nähtiin kumpikin tahoillaan useissa Lemisen filmeissä, näyttelivät he myös yhdessä tämän ohjauksessa menestyselokuvissa Puck (1942), Valkoiset ruusut (1943), Rosvo Roope (1949) ja Hän tuli ikkunasta (1952). Valkoiset ruusut pohjautui Stefan Zweigin tarinaan, josta Max Ophüls ohjasi Kirjeen tuntemattomalta naiselta vuonna 1948. Lemisen elokuva toi hänelle historian ensimmäisessä Jussi-palkintojenjaossa parhaan ohjauksen pystin ja Felix Forsmanille palkinnon parhaasta kuvauksesta.
Kara näytteli miehensä ohjauksessa myös elokuvissa Tuomari Martta (1943), Suurin voitto (1944), Vain sinulle (1945), En ole kreivitär (1945), Hedelmätön puu (1947), Tuhottu nuoruus (1947), Soita minulle, Helena! (1948) ja Ratavartijan kaunis Inkeri (1950). Palo puolestaan nähtiin myös Lemisen filmeissä Avioliittoyhtiö (1942) ja Amor, hoi! (1950), molemmissa vastanäyttelijänään Birgit Kronström, sekä sotafilmissä Ratkaisun päivät (1956), joka jäi viimeiseksi Ansa & Tauno -elokuvaksi.
Lemisen saamaa arvostusta kuvaa hyvin myös asemansa elokuvateattereita omistaneessa ja levittäneessä Adams Filmissä, jonka tuotanto-osastoa Leminen johti 1940-luvun loppupuolella aina siihen asti, kunnes Adams Filmin ja Fenno-Filmin tuotanto-osastot yhdistettiin uudeksi Fennada-Filmiksi. Adams Filmillä Leminen oli omien elokuviensa ohjaaja ja tuottaja (tuotantopäällikkö sen aikaisella termillä), ja tulosta syntyi. Aino Räsäsen menestysromaaniin pohjautunut Soita minulle, Helena! (1948) sai peräti kolme jatko-osaa Fennada-Filmin tuottamana. Adams Filmin tuotanto-osaston loputtua Leminen meni takaisin Suomi-Filmille, jossa hän ohjasi romanttisia, usein musiikkipainotteisia filmejä kuten Kesäillan valssi (1951), Morsiusseppele (1954) ja Onnelliset (1954), mutta myös sota-ajan draamaa ja maalaisdraamaa. Lemisen uran ehtoopuolen kohokohta oli Muuan sulhasmies (1956), Agapetuksen romaanin hauska filmatisointi.
Eräs etappi Lemisen uralla oli Helsingin olympialaisten aika. Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus löivät yhden ainoan kerran hynttyy yhteen vastatakseen yhteisen firman kautta olympialaisten filmaamisesta. Lemisestä tehtiin olympiaelokuvien ohjaaja, ja niinpä hän valmisti aiheesta pitkät dokumenttielokuvat niin kotimaan kuin kansainvälisiäkin markkinoita varten.
Lemisen uran ainoa jatko-osa oli erittäin hyvin menestyneen Kesäillan valssin jatkeeksi tehty Onnelliset. Uudelleenfilmatisointejakin hän teki vain yhden, Vieraan miehen (1957), joka pohjautui Mika Waltarin kahteen teokseen ja niistä Wilho Ilmarin vuonna 1938 ohjaamaan elokuvaan.
Suomi-Filmin kanssa solmitun työssuhteen tultua päätökseensä Leminen siirtyi TV2:n palvelukseen ja sieltä edelleen 1960-luvun alkupuolella elokuva-alalle myyntitöihin.
8. Ilmari Unho (1906–1961) – 26 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Punahousut (1939) | Kersantilleko Emma nauroi? (1940) | Poikani pääkonsuli (1940) | Poretta eli Keisarin uudet pisteet (1941) | Neljä naista (1942) | Kuollut mies rakastuu (1942) | Syntynyt terve tyttö (1943) | Miehen kunnia (1943) | Kirkastettu sydän (1943) | Kuollut mies vihastuu (1944) | Kartanon naiset (1944) | Kolmastoista koputus (1945) | Valkoisen neilikan velho (1945) | Minä elän (1946) | Pimeänpirtin hävitys (1947) | Koskenkylän laulu (1947) | Kilroy sen teki (1948) | Ruusu ja kulkuri (1948) | Kalle Kustaa Korkin seikkailut (1949) | Kanavan laidalla (1949) | Härmästä poikia kymmenen (1950) | Sadan miekan mies (1951) | Kuisma ja Helinä (1951) | Jees, olympialaiset, sanoi Ryhmy (1952) | Rengasmatka eli Peräkylän pikajuna (1952) | Sillankorvan emäntä (1953) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0 |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 6 |
Suomen Kansallisteatterinkin lavalla uraa näyttelijänä luonut Ilmari Unho alkoi Viipurin kaupunginteatterissa näytellessään työskennellä paikallisen oikeistolaislehden toimittajana ja otti osaa Isänmaallisen kansanliikkeen toimintaan. Näissä merkeissä hän tutustui Suomi-Filmin uuteen tuotantopäällikkö-ohjaaja Risto Orkoon, joka palkkasi Unhon yhtiöön käsikirjoittajaksi Jääkärin morsiamen (1938) ja Aktivistien (1939) kaltaisiin isänmaallisiin filmeihin kuin myöskin aivan toisentyyppisiin teoksiin.
Unholla oli jo aiempaakin kokemusta elokuvatyöstä, olihan hän mykkäelokuvan aikaan näytellyt muun muassa Jalmari Lahdensuon Pohjalaisissa (1925) sekä Teuvo Puron elokuvissa Meren kasvojen edessä (1926) ja Vaihdokas (1927). Vuonna 1939 Unhosta leivottiin Suomi-Filmin uusin ohjaaja, jonka kaksi ensimmäistä filmiä, Punahousut (1939) ja Kersantilleko Emma nauroi (1940), ovat molemmat sotilasfarsseja. Sen jälkeen Unho sai kokeilla kykyjään myös muidenlaisten komedioiden ja draamojen tekijänä.
Oman lukunsa Unhon uralla muodostavat Joel Rinteen tähdittämät Simo Penttilä -filmatisoinnit Kuollut mies rakastuu (1942), Kuollut mies vihastuu (1944), Kolmastoista koputus (1945) ja Valkoisen neilikan velho (1945). Lisäksi Rinne näytteli pääosat Unhon elokuvissa Syntynyt terve tyttö (1942), Kartanon naiset (1944), Kilroy sen teki (1948) ja Kalle Kustaa Korkin seikkailut (1949).
Penttilä-filmatisointien lisäksi Unho kunnostautui seikkailullisten filmien ohjaajana eritoten Sadan miekan miehellä (1951), elämäkerturina Aleksis Kivestä kertovalla draamalla Minä elän (1946) ja Isontalon Antin edesottamuksia kuvanneella Härmästä poikia kymmenellä (1950). Unhon uran viimeisten ohjaustöiden joukossa on kaksi elokuvaa, Kuisma ja Helinä (1951) ja Sillankorvan emäntä (1953), joiden naispääosat tuleva suursuosikki Elina Pohjanpää näytteli. Sillankorvan emäntä sai Neuvostoliiton elokuvateattereissa yli 20 miljoonaa katsojaa.
Oman ohjaajauransa päätyttyä Unho oli vielä mukana käsikirjoittamassa Vaalan Nummisuutareita (1957), Lemisen Vierasta miestä (1957) ja Särkän sisällissotadraamaa 1918 – mies ja hänen omatuntonsa (1957).
Vaalan ja Lemisen tapaan myös Unho joutui 1950-luvulla ohjaamaan uudelleenfilmatisointeja: Härmästä poikia kymmenen -filmi pohjautui tositapahtumiin, joista Suomi-Filmi oli tuottanut Suursalon häät -nimisen filmin jo vuonna 1924 ja Larin-Kyöstin runo Kuismasta ja Helinästä oli filmattu Kalle Kaarnan ohjauksessa jo vuonna 1932. Jatko-osia Unho teki sekä omalle Kuollut mies -filmilleen että Risto Orkon aloittamalle Ryhmy ja Romppainen -sarjalle.
9. Mika Kaurismäki (s. 1955) – 26 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Saimaa-ilmiö (1981, dok) | Arvottomat (1982) | Klaani (1984) | Rosso (1985) | Helsinki-Napoli All Night Long (1987) | Cha Cha Cha (1989) | Paperitähti (1989) | Amazon (1990) | Zombie ja Kummitusjuna (1991) | The Last Border – viimeisellä rajalla (1993) | Tigrero: A Film That Was Never Made (1994, dok) | Condition Red – hälytystila (1995) | L.A. Without a Map (1998) | Highway Society (2000) | Moro no Brasil (2002, dok) | Honey Baby (2004) | Brasileirinho (2005, dok) | Sonic Mirror (2008, dok) | Kolme viisasta miestä (2008) | Haarautuvan rakkauden talo (2009) | Vesku (2010, dok) | Mama Africa (2011, dok) | Veljekset (2011) | Tie pohjoiseen (2012) | Elämältä kaiken sain (2015) | Tyttökuningas (2015) |
| Puolipitkät elokuvat: Valehtelija (1981, 50 min) |
| Mustavalkoelokuvat: Zombie ja Kummitusjuna (1991) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 2 (Arvottomat, Zombie ja Kummitusjuna) |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 11 |
Kaurismäen veljeksistä vanhempi ja tuotteliaampi Mika Kaurismäki kävi elokuvakoulun Saksassa ja palasi Suomeen uudistamaan kotimaista elokuvaa. Orimattilalaisveljekset nousivatkin nopeasti 1980-luvun suomalaisen elokuvan keskeisimmille paikoille eritoten Villealfa Filmproductions Oy -tuotantoyhtiönsä ansiosta. Ensimmäisten vuosikymmenten aikana Mika Kaurismäki ohjasi toinen toistaan suurempia kotimaisia ja kansainvälisiä yhteistuotantoja, suomalaisittain poikkeuksellisen kalliita suurelokuvia ja kävi Yhdysvalloissakin ohjaamassa pari elokuvaa. Kaurismäen elokuvista kaksi, Amazon (1990) ja Tyttökuningas (2015), lukeutuvat Suomen kalleimpiin.
Molempien Kaurismäkien ensimmäiset elokuvat olivat kohtalaisen hyviä yleisömenestyksiä, mutta suurimmat katsojamäärät he ovat saaneet vasta kypsemmällä iällä; Mikan tapauksessa hittejä olivat Haarautuvan rakkauden talo (2009) ja Tie pohjoiseen (2012).
10. Yrjö Norta (1904–1988) – 25 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Kihlauskylpylä (1924) | Sano se suomeksi (1931) | Kaikenlaisia vieraita (1936) | Pohjalaisia (1936) | Asessorin naishuolet (1937) | Kuin uni ja varjo (1937) | Lapatossu (1937) | Tulitikkuja lainaamassa (1938) | Olenko minä tullut haaremiin (1938) | Rykmentin murheenkryyni (1938) | Eteenpäin – elämään (1939) | Helmikuun manifesti (1939) | Jumalan tuomio (1939) | Lapatossu ja Vinski olympia-kuumeessa (1939) | SF-Paraati (1940) | Runon kuningas ja muuttolintu (1940, kreditoimaton) | Yövartija vain... (1940) | Jos oisi valtaa... (1941) | Maskotti (1943) | Hiipivä vaara (1944) | Sinä olet kohtaloni (1945, kreditoimaton) | Matkalla seikkailuun (1945) | Sisulla ja sydämellä (1947) | Keittiökavaljeerit (1948) | Kolmas laukaus (1959) |
| Mykkäelokuvat: Kihlauskylpylä (1924) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0 |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 0 |
Turkulainen Yrjö Norta (alun perin Nyberg) perusti yhdessä Hambergin veljesten kanssa Lahyn-Filmi-nimisen elokuvayhtiön, joka ryhtyi ensimmäisenä Suomessa tekemään äänifilmejä itse rakennetuilla laitteillaan. Yhtiön esikoisfilmi Kihlauskylpylä (1924) oli vielä mykkä, mutta Sano se suomeksi -revyyfilmi (1931) sai ensimmäisen kokonaan äänitetyn kotimaisen elokuvan tittelin. Pian tämän jälkeen Norta lähti Ruotsiin äänittäjäksi, josta hän palasi Suomeen vastaperustetun Suomen Filmiteollisuuden äänittäjäksi. Yhtiön perustaneen Erkki Karun kuoltua firman puikkoihin astui T. J. Särkkä, joka otti elokuvanteon erilaiset tekniset osa-alueet hallitsevan Nortan ohjaajakumppanikseen kahteentoista elokuvaan.
Särkkä & Norta -kaksikko ohjasi yhdessä komediaa, dramaa, sotilasfarsseja ja suuria kansallisia aiheita. Aiheet olivat peräisin tuoreista näytelmistä ja sekä teatterin ja kirjallisuuden klassikoista; alkuperäiskäsikirjoituksia käytettiin hyvin harvoin, niidenkin aiheena oli aina joku historiallinen henkilö. Särkkä kehittyi Nortan toverina sen verran, että uskalsi jo muutaman vuoden päästä ryhtyä ohjaamaan myös omia elokuviaan. Kaksikon viimeinen yhteisohjaus, Runon kuningas ja muuttolintu (1940), kreditoitiin vain Särkän nimiin.
Vuodesta 1939 lähtien Särkkä ja Norta ohjasivat omat elokuvansa tahoillaan, Särkän viedessä tietysti kaikki kiitollisimmat aiheet. Nortan tehtäväksi jäi tehdä komedioita: Lapatossu ja Vinski olympia-kuumeessa (1939) ja SF-Paraati (1940) mainostivat tulevia Helsingin olympialaisia, joita sitten 2. maailmansodan sytyttyä saatiinkin odotella vielä toistakymmentä vuotta. Lapatossu ja Vinski olympia-kuumeessa oli jatkoa Särkän ja Nortan ohjaamalle Lapatossulle (1937), jolle Särkkä ohjasi yksinään vielä yhden jatko-osan. Norta puolestaan teki SF:lle vielä kaksi elokuvaa Aku Korhonen tähtenään: Yövartija vain... (1940) oli pieni draama vanhasta isästä ja aikuisesta tyttärestä, Jos oisi valtaa... (1941) komedia rikkauksista unelmoivasta köyhästä miehestä. Näiden filmien jälkeen Norta sai luvan lähteä; Särkkä oli ostanut uudet äänityslaitteet Ruotsista, joten Nortan äänityslaitteiden vuokrasopimus ja samalla Nortan työsuhde päättyivät.
Seuraavaksi Norta oli mukana perustamassa Fenno-Filmi-nimistä tuotantoyhtiötä, joka alun hyvin pienistä resursseista huolimatta toi markkinoille useamman elokuvan vuodessa. Norta itse ohjasi jälleen lähinnä komediaa, poikkeuksena vain sota-ajan vakoilujännäri Hiipivä vaara (1944) ja melodraama Sinä olet kohtaloni (1945), joista jälkimmäisen Norta teki ilman ohjauskrediittiä. Lähdettyään Fenno-Filmin palveluksesta kuuden ohjaustyön jälkeen vuonna 1949, Norta ryhtyi tekemään lyhyitä tilauselokuvia. Pitkien elokuvien pariin hän päätyi enää kahdesti. Kolmas laukaus (1959) oli ensimmäinen Mauri Sariolan Susikoski-teoksista tehty filmatisointi, jonka resurssien määrää kuvastaa Nortan työtehtävien määrä: hän oli sekä elokuvan ohjaaja että käsikirjoittaja, tuottaja, kuvaaja, leikkaaja, äänittäjä, lavastaja ja musiikin sovittaja. Epäonnistuneen Kolmannen laukauksen jälkeen Norta hoiti vielä erilaisia tehtäviä Teuvo Tulion vieläkin pahemmin epäonnistuneessa Sensuelassa (1973).
55-minuuttinen Lapatossu & Vinski Olympia-kuumeessaon laskettu pitkäksi elokuvaksi, koska sitä alusta alkaen esitettiin yksittäisenä pääohjelmana.
11. Teuvo Tulio (1912–2000) – 22 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Taistelu Heikkilän talosta (1936) | Nuorena nukkunut (1937) | Kiusaus (1938) | Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) | Vihtori ja Klaara (1939) | Unelma karjamajalla (1940) | Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944) | Sådan du ville ha mig (1944) | Rakkauden risti (1946) | Kärlekens kors (1946) | Levoton veri (1946) | Oroligt blod (1946) | Intohimon vallassa (1947) | Olof – forsfararen (1947) | Hornankoski (1949) | Forsfararna (1949) | Rikollinen nainen (1952) | Kvinnon på forsgården (1952) | Mustasukkaisuus (1953) | Två kvinnor (1953) | Olet mennyt minun vereeni (1956) | Sensuela (1973) |
| Puolipitkät elokuvat: Se alkoi omenasta (1962) |
| Värielokuvat: Sensuela (1972) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0 |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0 (Veteraani-Jussi v. 1983) |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 3 |
Suomalaisen melodraaman mestari Teuvo Tulio (alun perin Theodor Thugai) aloitti elokuvauransa yhdessä ystävänsä Valentin Vaalan kanssa. Kaksikon ensimmäisen pitkän elokuvan, Mustan silmien (1929), valmistuessa ohjaaja Vaala oli vasta 19-vuotias ja pääosaa näytellyt Tulio vain 16-vuotias. Kaksikko teki yhdessä neljä elokuvaa, ennen kuin kummatkin lähtivät luomaan uraa omille tahoilleen, Vaala ohjaajana Fennica-Filmin ja Bio-Kuvan kautta Suomi-Filmille ja Tulio vapaana näyttelijänä ja pian ohjaajanakin.
Ohjausdebyyttinsä Tulio teki 24-vuotiaana Johannes Linnankosken romaaniin pohjautuneella Taistelulla Heikkilän talosta (1936), jonka elokuvateattereita omistanut ja elokuvia levittänyt Adams Filmi tuotti. Samalle yhtiölle Tulio ohjasi myös F. E. Sillanpään tunnetuimman romaanin ensimmäisen filmatisoinnin, Nuorena nukkuneen (1937), Teuvo Mannilan romaaniin pohjautuneen Kiusauksen (1938) ja Linnankosken tunnetuimman romaanin ensimmäisen suomalaisen filmatisoinnin, Laulun tulipunaisesta kukasta (1938), josta tuli aikansa jättihitti.
Talvisodan aikaan Tulio, Vaala ja monet muut palvelivat tiedotuskomppaniassa. Sodan päättymisen jälkeen Tulio ehti viimeistellä Unelma karjamajalla -nimisen draaman (1940), mutta jatkosodan alettua hän palasi Puolustusvoimain uutiskatsausten kuvaajaksi. Sodan vihdoin päätyttyä Tulio alkoi tehdä entistä melodramaattisempia elokuvia. Niistä ensimmäisenä valmistunut ja tunnetuin Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944) oli myöskin Tulion ensimmäinen filmi, jonka hän kuvasi samanaikaisesti myös ruotsinkielisenä. Saman hän toisti kaikkien muiden elokuviensa kohdalla aina 1950-luvun puoliväliin saakka.
Heti esikoisohjauksestaan lähtien Tulion suurena tähtenä nähtiin Regina Linnanheimo, joka myös osallistui monien Tulion filmien käsikirjoitustyöhön. Yksityiselämässäkin ainakin jossain määrin yhtä pitäneet Tulio ja Linnanheimo tekivät yhdessä kuusitoista elokuvaa, niistä tosin kuusi oli ruotsinkielisiä rinnakkaisversioita. Rakkauden rististä (1946) lähtien Linnanheimo näytteli pääosat kaikissa Tulion elokuvissa alkoholistidraamaan Olet mennyt minun vereeni (1956) saakka.
Siinä missä Tulion neljäs elokuva Laulu tulipunaisesta kukasta sai arviolta yli 700 000 katsojaa, loppui maestron ohjaaja todelliseen mahalaskuun: Sensuela (1973) sai täystyrmäyksen kriitikoilta ja katsojilta, joita kertyi alle tuhat.
12. Orvo Saarikivi (1905–1970) – 20 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Miehen kylkiluu (1937) | Poikamiesten holhokki (1938 | Hätävara (1939) | Avoveteen (1939) | Tottisalmen perillinen (1940) | Anu ja Mikko (1940) | Totinen torvensoittaja (1941) | Poikamies-pappa (1941) | Oi, aika vanha, kultainen! (1942) | Suomisen Ollin tempaus (1942) | Rantasuon raatajat (1942) | Tyttö astuu elämään (1943) | Suomisen taiteilijat (1943) | Suomisen Olli rakastuu (1944) | Anna Liisa (1945) | Suomisen Olli yllättää (1945) | Naimisiin päiväksi (1946) | Kuudes käsky (1947) | Särkelä itte (1947) | Hormoonit valloillaan (1948) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0 |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 1 |
Muutaman teatterissa vietetyn vuoden jälkeen Orvo Saarikivi pääsi töihin Suomi-Filmille, jossa hän työskenteli järjestäjänä neljässä pitkässä elokuvassa, ennen kuin debytoi ohjaajana Maria Jotunin näytelmään pohjautuneella Miehen kylkiluulla (1937). Vielä ensimmäisessä ohjauksessaan Saarikivellä oli ohjaajapari, Hugo Hytönen, jonka tehtäväksi jäi näyttelijöiden ohjaaminen. Omien ohjaustöidensä ohessa myös kollegoidensa filmien käsikirjoittamiseen osallistuneesta Saarikivestä tuli nopeasti osaava tekijä; kahta filmiä lukuun ottamatta hän leikkasi kaikki omat ohjaustyönsä.
Suomi-Filmillä työskennellessään Saarikivi ohjasi komedioiden ohella pari vakavampaakin filmiä, muun muassa Urho Karhumäen romaanista tehdyn urheiluelokuvan Avoveteen (1939), Anni Swanin romaaniin pohjautuneen Tottisalmen perillisen (1940) ja Kersti Bergrothin Anu ja Mikko -näytelmän ensimmäisen filmatisoinnin (1940). Suomen Filmiteollisuuden palkkalistoille siirryttyään hän aloitti pohjalta: Totinen torvensoittaja (1941) sai vain 160 000 katsojaa ja oli tuotantoyhtiön siihenastisen historian ylivoimaisesti vähiten katsojia saanut filmi. Vielä samana vuonna hän sai valmiiksi Joel Rinteen tähdittämän Poikamies-papan, joka menikin 400 000:lle katsojalle.
Jatkosodan ensimmäisinä vuosina Saarikiven sai ohjata niin komediaa, nostalgiaa (Oi, aika vanha, kultainen...!), maalaisdraamaa (Rantasuon raatajat) kuin ajankohtaisiakin aiheita (Tyttö astuu elämään). Mika Waltarin käsikirjoittama, lotaksi ryhtyvästä nuoresta naisesta (Ansa Ikonen) kertova Tyttö astuu elämään joutui myöhemmin SF:n itsesensuurin kohteeksi, kun siitä poistettiin sellaisia repliikkejä, joista ulkopuolinen olisi voinut saada väärän kuvan Suomen motiiveista jatkosodassa. Lopulta elokuva onkin säilynyt vain puutteellisena versiona.
Saarikiven työ jatko-osien parissa alkoi, kun Särkkä antoi Suomisen perheen Saarikiven hoidettavaksi. Vuosina 1942–1945 hän ohjasikin sarjaan neljää osaa.
13. Maunu Kurkvaara (s. 1926) – 20 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Onnen saari (1955) | Ei enää eilispäivää (1956) | Tirlittan (1958) | Patarouva (1959) | Autotytöt (1960) | Rakas... (1961) | Yksityisalue (1962) | Meren juhlat (1963) | Lauantaileikit (1963) | Naiset (1964) | Raportti eli balladi laivatytöistä (1964) | 4 x 4 (1965, episodielokuva) | Kielletty kirja (1965) | Tänään olet täällä (1966) | Rottasota (1968) | Miljoonaliiga (1968) | Punatukka (1969) | Kujanjuoksu (1971) | Menestyksen maku (1983) | Perhosen uni (1986) |
| Värielokuvat: Meren juhlat (1963), Lauantaileikit (1963), Tänään olet täällä (1966), Punatukka (1969), Kujanjuoksu (1971), Menestyksen maku (1983), Perhosen uni (1986) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Rakas...) |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3 (lisäksi Betoni-Jussi vuonna 2018) |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 6 |
Viipurilaisesta Mauno Kurkvaarasta tuli Helsingissä Maunu Kurkvaara, kuvataiteilija ja elokuvantekijä. Kurkvaara ohjasi kaksikymmentä pitkää elokuvaa, jotka kaikki hän itse tuotti, kuvasi, lavasti, leikkasi, käsikirjoitti ja leikkasi. Tähän olivat syynä sekä vähäiset resurssit että halu tehdä omannäköisiään elokuvia.
Valtaosa Kurkvaaran elokuvista jäi ilman suuren yleisön suosiota, siitä huolimatta (tai juuri siksi), että ne edustivat 1950- ja 1960-lukujen taitteessa suomalaisen elokuvan uutta aaltoa, nuorten itsenäisten tekijöiden esiinmarssia ja erilaista tapaa tehdä. Kurkvaaran elokuville tuli kuitenkin jonkin verran suosiota siitä syystä, että hän teki monet 1960-luvun filmeistään väreissä, eikä hänen elokuvistaan puuttunut alastomia naisia. Kurkvaaran ainoa melkeinpä hittielokuva olikin Raportti eli balladi laivatytöistä (1964), jonka julisteessa Anneli Sauli nähtiin rinnat paljaana. Elokuva meni kymmenen viikkoa yhtä mittaa helsinkiläisessä ensi-iltateatterissaan.
Omien elokuviensa lisäksi Kurkvaara osallistui laboratorioyrittäjänä myös monien muiden elokuvantekijöiden teosten syntyyn.
Kurkvaaran Yksityisalue (1962) kilpaili Berliinin filmifestivaaleilla Kultaisesta karhusta.
58-minuuttinen Perhosen uni (1986) on laskettu pitkäksi elokuvaksi.
14. Roland af Hällström (1905–1956) – 19 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Paimen, piika ja emäntä (1938) | Simo Hurtta (1940) | Houkutuslintu (1946) | Pikajuna pohjoiseen (1947) | Läpi usvan (1948) | Vain kaksi tuntia (1949) | Hallin Janne (1950) | Ylijäämänainen (1951) | Tukkijoella (1951) | Suomalaistyttöjä Tukholmassa (1952) | Noita palaa elämään (1952) | Saariston tyttö (1953) | Kolmiapila (1953) | Miljonäärimonni (1953) | Kuningas kulkureitten (1953) | Putkinotko (1954) | Ryysyrannan Jooseppi (1955) | Poika eli kesäänsä (1955) | Lain mukaan (1956) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Pikajuna pohjoiseen) |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 14 |
Ensimmäisen suomenkielisen elokuvakirjan kirjoittanut ja arvostelijana tunnetuksi tullut Roland af Hällström sai nimenomaan arvostelujensa ansiosta yllättävän työtarjouksen Väinän-Filmi Oy:n, joka tarjosi hänelle mahdollisuutta ohjata yhtiön ensimmäisen elokuvan, maalaisdraaman Paimen, piika ja emäntä (1938). Elokuva menestyi yhtä heikosti kuin onnistuikin, eikä yhtiön toiminta jatkunut. Af Hällström sai ohjata toiselle firmalle suomeksi jälkiäänitetyn version ruotsalaisen John W. Bruniuksen ohjaamasta mykkäelokuvasta Vänrikki Stoolin tarinat (1926), joka on yhä J. L. Runebergin teoksen ainoa filmatisointi. Elokuvan suomenkieliseen versioon ei kuvattu metriäkään uutta materiaalia, eikä sitä siksi tässä lasketa omaksi ohjaustyökseen.
Vänrikki Stoolin tarinoiden suomenkielisen version tuottanut Jäger-Filmi palkkasi af Hällströmin ohjaamaan myös yhtiön täysin alusta alkaen itse luoman filmin, Simo Hurtan (1940). Sen valmistumisen jälkeen ohjaajan uralle tuli yli viiden vuoden tauko. Siinä välissä af Hällström ehti toimia Teuvo Tulion apulaisohjaajana elokuvassa Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944), minkä jälkeen hänet palkattiin Fenno-Filmin ohjaajaksi. Uuden työnantajansa palveluksessa af Hällström aloitti tuliomaisilla melodraamoilla Houkutuslintu (1946) ja Läpi usvan (1948) sekä rikostarinalla Pikajuna pohjoiseen (1947), joka toi af Hällströmille sekä parhaan ohjauksen että käsikirjoituksen Jussi-palkinnot. 1940-luvun lopulla af Hällström oli nimellisenä ohjaajana Tulion ja Fenno-Filmin yhteisessä Hornankoski-filmissä (1949), jonka Tulio käytännössä ohjasi, mutta otti krediitin vain ruotsinkielisestä versiota – af Hällström kreditoitiin suomenkielisen version ohjaajana, vaikka filmi on ilmiselvästi Tulion käsialaa. Tästä syystä sitä ei ole laskettu mukaan tähän artikkeliin.
Vuonna 1950 Fenno-Filmin ja Adams Filmin tuotanto-osastot yhdistyivät ja muodostivat uuden Fennada-Filmi-tuotantoyhtiön, jonka pääohjaajaksi af Hällström palkattiin. Elinaikaa miehellä oli enää kuutisen vuotta, mutta niiden aikana hän ohjasi kolmetoista elokuvaa. Melodraaman af Hällström kuitenkin jätti 1950-luvun alussa, palaten sen pariin vielä kerran Minna Canth -filmatisoinnissaan Lain mukaan (1956), jonka viimeisiä kuvia ottaessaan af Hällström sai sydänkohtauksen ja kuoli 51-vuotiaana.
Af Hällströmin uran tärkeimmät työt valmistuivat 1950-luvulla ja olivat kaikki klassikkokirjailijoiden teosten filmatisointeja: Putkinotko Joel Lehtosen romaanista, Ryysyrannan Jooseppi (1955) Ilmari Kiannon klassikkoteoksesta, Poika eli kesäänsä (1955) F. E. Sillanpään romaanista Elämä ja aurinko sekä jo mainittu Lain mukaan Canthin novellista. Noita palaa elämään -filmissään (1952) af Hällström käväisi kauhun puolella, Miljonäärimonni (1953) oli yksi Fennadan monista sotilasfarsseista ja Kuningas kulkureitten (1953) taasen Fennadan yritys rahastaa Kulkurin valssilla (1941).
Uransa aikana af Hällström ei ohjannut ensimmäistäkään jatko-osaa ja uudelleenfilmatisointejakin osui kohdalle vain yksi, Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmä, jonka Wilho Ilmari ja Axel Slangus ohjasivat mykkänä vuonna 1927 ja Kalle Kaarna äänielokuvana vuonna 1938.
Af Hällström sai kuolemansa jälkeen Karlovy Varyn erikoispalkinnon Ryysyrannan Joosepista (1955), kun festivaalin järjestäjät olivat kuulleet ohjaajan yllättävästä kuolemasta. Kielimuurin takia järjestäjille jäi se kuva, että ohjaaja oli ollut kuollessaan poikkeuksellisen nuori, mikä ilmeisesti vaikutti erikoispalkinnon myöntämiseen.
15. Anssi Mänttäri (s. 1941) – 19 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Pyhä perhe (1976) | Toto (1982) | Regina ja miehet (1983) | Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) | Kello (1984) | Rakkauselokuva (1984) | Viimeiset rotannahat (1985) | Ylösnousemus (1985) | Morena (1986) | Kuningas lähtee Ranskaan (1986) | Näkemiin, hyvästi (1986) | Anni tahtoo äidin (1989) | Muuttolinnun aika (1991) | Mestari (1992) | Marraskuun harmaa valo (1993) | Palkkasoturi (1997) | Joensuun Elli (2004) | Saunavieras (2012) | Romanssi (2013) |
| Puolipitkät elokuvat: Salama (1986, dok, 50 min) |
| Mustavalkoelokuvat: Kuningas lähtee Ranskaan (1985), Palkkasoturi (1997) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0 |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 1 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 5 |
Anssi Mänttäri ehti työskennellä elokuvateollisuudessa yli kymmenen vuotta, ennen kuin hän pääsi ohjaamaan ensimmäisen pitkän elokuvansa, Claes Anderssonin näytelmään pohjautuneen Pynä perheen (1976). Jörn Donnerin tuottamasta elokuvasovituksesta ei tullut hittiä, mutta se sai palkintoja ja avasi Mänttärille tien. Seuraava ohjaustyö valmistui kuitenkin vasta kuusi vuotta myöhemmin, mutta sen jälkeen tahti oli kova: Mänttäri ohjasi 1980-luvulla yksitoista pitkää elokuvaa. Tahti oli kovimmillaan vuonna 1986, jolloin Mänttäri sai valmiiksi kolme pitkää elokuvaa ja yhden puolipitkän dokumentin.
Viimeiset kaksi elokuvaansa, Saunavieraan (2012) ja Romanssin (2013), Mänttäri on tuottanut ilman Elokuvasäätiön tuotantotukea.
16. Aki Kaurismäki (s. 1957) – 19 ohjausta
|
Pitkät elokuvat: Saimaa-ilmiö (1981, dok) | Rikos ja rangaistus (1983) | Calamari Union (1985) | Varjoja paratiisissa (1986) | Hamlet liikemaailmassa (1987) | Ariel (1988) | Leningrad Cowboys Go America (1989) | Tulitikkutehtaan tyttö (1990) | I Hired a Contract Killer (1990) | Boheemielämää (1992) | Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) | Leningrad Cowboys Meet Moses (1994) | Total Balalaika Show (1994, dok) | Kauas pilvet karkaavat (1996) | Juha (1999) | Mies vailla menneisyyttä (2002) | Laitakaupungin valot (2006) | Le Havre (2011) | Toivon tuolla puolen (2017) |
| Mustavalkoelokuvat: Calamari Union (1985) | Hamlet liikemaailmassa (1987) | Boheemielämää (1992) | Juha (1999) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 5 |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 17 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 32 |
Kaurismäen veljeksistä nuorempi tuli mukaan elokuvantekoon näyttelijänä veljensä puolipitkässä Valehtelijassa (1981). Samana vuonna kaksikko sai valmiiksi yhdessä ohjatun Saimaa-ilmiö-dokumenttielokuvan, jota parin vuoden päästä seurasi jo nuoremmankin Kaurismäen ensimmäinen soolo-ohjaustyö ja pitkä näytelmäelokuva. Omalle tyylilleen uskollisena vuodesta toiseen pysynyt ja harvoin muuhun kuin omiin alkuperäisaiheisiinsa turvautunut Kaurismäki on kansainvälisesti tunnetuin ja arvostetuin suomalaisohjaaja.
Kaurismäki on ollut neljästi Cannesin Kultainen palmu -ehdokkaana ja voittanut kerran tuomariston pääpalkinnon. Berliinin filmifestivaaleilta pääpalkintoehdokkuuksia on yksi ja lisäksi parhaan ohjauksen Hopeinen karhu. Mies vailla menneisyyttä -elokuvansa sai parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden.
57-minuuttinen Total Balalaika Show (1994) on laskettu pitkäksi elokuvaksi.
17. Renny Harlin (s. 1959) – 19 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Jäätävä polte (1986) | Vankila (1988) | Painajainen Elm Streetillä 4: Unien valtias (1988) | Die Hard 2 – Vain kuolleen ruumiini yli 2 (1990) | Cliffhanger – kuilun partaalla (1993) | Kurkunleikkaajien saari (1995) | The Long Kiss Goodnight (1996) | Deep Blue Sea (1999) | Driven (2001) | Mindhunters (2004) | Manaaja: Alku (2004) | The Covenant (2006) | Cleaner (2007) | 12 Rounds (2009) | Viiden päivän sota (2011) | Devil's Pass (2013) | The Legend of Hercules (2014) | Skiptrace (2016) | Bodies at Rest (2018) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0 |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 1 (Betoni-Jussi vuonna 1991) |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 0 |
Riihimäellä syntyneestä Lauri Harjolasta kuoriutui Renny Harlin, 1990-luvun alun suurin suomalainen julkisuuden henkilö ja ensimmäinen pesunkestävä suomalainen Hollywood-ohjaaja. Harlinin ura pitkien elokuvien parissa lähti käyntiin suomalais-yhdysvaltalaisella yhteistuotantoelokuvalla Jäätävällä poltteella (1986), joka on yhä kalleimpia suomalaiselokuvia ja Yhdysvaltain elokuvateattereissa menestynein suomalaiselokuva. Sen jälkeen Harlin ja tuottajapartneri Markus Selin lähtivät Yhdysvaltoihin ja Hollywoodiin, mihin Harlin jäikin. Muutaman vuoden rämpimisen jälkeen Harlinista tuli kaupungin kysytyin toimintaspektaakkelien ohjaaja. Muutamaa jättihittiä seurasi muutama taloudellinen epäonnistuminen. Uudella vuosituhannella Harlinin ura on ollut epätasainen, mutta värikäs. Parhaillaan Harlin asustelee Kiinassa, missä hänestä on tullut maan kysytyin ulkomaalainen ohjaaja.
Harlinin elokuvat eivät ole saaneet merkittäviä kansainvälisiä palkintoja, mutta Cliffhanger – kuilun partaalla huomioitiin kolmella Oscar-ehdokkuudella.
Harlinin kahdeksantoista elokuvaa ovat keränneet yhteenlaskettuna maailmanlaajuisesti reilusti yli miljardin euron lipputulot. Hänen yhdeksästoista pitkä elokuvansa, kiinalaistuotanto Bodies at Rest, saa maailmanensi-iltansa elokuussa.
18. Armand Lohikoski (1912–2005) – 18 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Me tulemme taas (1953) | Pekka Puupää kesälaitumilla (1953) | Hei, rillumarei! (1954) | Minä soitan sinulle illalla (1954) | Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) | Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955) | Kiinni on ja pysyy (1955) | Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955) | Risti ja liekki (1957) | Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) | Pekka ja Pätkä salapoliiseina (1957) | Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) | Kahden ladun poikki (1958) | Pekka ja Pätkä Suezilla (1958) | Pekka ja Pätkä miljonääreinä (1958) |Pekka ja Pätkä mestarimaalareina (1959) | Kohtalo tekee siirron (1959) | Taape tähtenä (1962) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0 |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0 |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 1 |
Yhdysvalloissa suomalaissiirtolaisten perheeseen syntynyt Armand Lohikoski tuli Suomeen pikkupoikana perheensä mukana. Kaikin puolin pesunkestävä suomalaispoika luki itsensä maisteriksi ja hakeutui lopulta elokuva-alalle levitys- eli maahantuontipuolelle. Sitä kautta hän päätyi Suomen Filmiteollisuuteen lyhytelokuvapuolelle ja sieltä nopeasti pitkien elokuvien ohjaajaksi. Lohikoski debytoi Me tulemme taas -tukkilaiskomedialla (1953), mutta sai jo heti samana vuonna kuvata jatko-osan Ville Salmisen Pekka Puupäälle (1953). Lohikoski onnistui sen verran hyvin, että hän sai ohjata vielä peräti kymmenen muutakin Pekka ja Pätkä -elokuvaa. Tästä taakasta Lohikoski oli loppuun asti katkera, vaikka pääsikin välillä kokeilemaan siipiään vakavampien tarinoiden parissa – laihoin tuloksin. Komediaohjaajana Lohikoski oli kuitenkin poikkeuksellisen lahjakas.
Lohikosken työtahti oli hirmuinen: vuonna 1958 hän ohjasi peräti neljä elokuvaa, vuosina 1955 ja 1957 kumpanakin kolme. Suomen Filmiteollisuudesta lähdettyään Lohikoski palasi vielä kerran pitkän elokuvan pariin, kun Teuvo Tulion ohjaama Se alkoi omenasta (1962) jäi kesken päänäyttelijä Tabe Slioorin oikutteluiden vuoksi. Lohikoski hälytettiin hätiin ohjaamaan tämän puolituntisen torson kaveriksi reilun tunnin mittainen farssi kyseisen elokuvan tuotantovaiheista.
19. Jörn Donner (s. 1933) – 18 ohjausta
| Pitkät elokuvat: Syyskuinen sunnuntai (1963) | Rakastaa (1964) | Täällä alkaa seikkailu (1965) | Poikkiparru (1967) | Mustaa valkoisella (1968) | Sixtynine 69 (1969) | Naisenkuvia (1970) | Anna (1970) | Perkele! Kuvia Suomesta (1971) | Hellyys (1972) | Krapula (1973) | Ingmar Bergmanin maailma (1975, dok) | Miestä ei voi raiskata (1978) | Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982, dok) | Dirty Story – Likainen tarina (1984) | Kirjeitä Ruotsista (1988, dok) | Kuulustelu (2009) | Armi elää! (2015) |
| Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Mustaa valkoisella) |
| Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3 (lisäksi Betoni-Jussi v. 2014) |
| Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 11 |
Saksalaissukuiseen kulttuuri- ja tehtailijasukuun syntyneestä Jörn Donnerista tuli ensin elokuva-arvostelija ja kirjailija, pian sen jälkeen elokuvaohjaaja ja Suomeen palattuaan vielä elokuvatuottajakin. Lisäksi Donner on luonut uraa politiikan parissa.
Donnerin elokuvaohjaajan ura alkoi Ruotsissa Harriet Anderssonin tähdittämällä Syyskuisella sunnuntailla (1963), josta Donner voitti parhaan esikoistyön palkinnon Venetsian filmifestivaaleilla. Andersson nähtiin pääosassa myös Rakastaa-elokuvassa (1964), josta hänet palkittiin parhaana naisnäyttelijänä ja Donner puolestaan sai ohjaajana pääpalkintoehdokkuuden. Donnerin kolmas elokuva Täällä alkaa seikkailu (1965) oli ruotsalais-suomalainen yhteistuotantoelokuva, pääosassa jälleen Andersson ja suomalaisena vetonaulana Matti Oravisto. Andersson nähtiin vielä Donnerin Ruotsissa tekemässä Poikkiparrussa (1967) ja Suomessa tehdyssä Annassa (1970).
Donnerin ensimmäinen suomenkielinen elokuva Mustaa valkoisella (1968) oli nimestään huolimatta värielokuva, ajankohtainen, mediaseksikäs ja hyvin myyty teos, joka sai noin 400 000 katsojaa. Samanlaisella linjalla jatkoivat hittifilmit Sixtynine 69 (1969) ja Naisenkuvia (1970) sekä täysin alta odotusten menestynyt Hellyys (1972) ja sen paranneltu versio Krapula (1973). Saksalainen levittäjä teki näistä kahdesta elokuvasta vielä oman versionsa, pehmopornofilmin, mutta sen tekoon Donner ei mitenkään osallistunut, eikä sitä siksi ole laskettu tähän mukaan.
Hittielokuvien pariin Donner palasi Märta Tikkasen romaaniin pohjautuneella Miestä ei voi raiskata -rikostarinalla (1978), jonka jälkeen Donner on ohjannut 40:ssä vuodessa vain viisi pitkää elokuvaa. Sen sijaan hän on kirjoittanut liudan kirjoja, tehnyt useita tv-dokumentteja, tv-sarjoja ja toiminut politiikassa.
Ruotsin elokuvainstituuttiakin johtanut Donner tuotti Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin (1982) ja kävi pokkaamassa siitä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.
...sekä muun muassa
| Erkki Karu (1887–1935) | 15 elokuvaa |
| Jorma Nortimo (1906–1958) | 15 elokuvaa |
| Risto Orko (1899–2001) | 15 elokuvaa |
| Timo Koivusalo (s. 1963) | 15 elokuvaa |
Liki 100 vuotta Kihlauksesta – näin tehtiin ensimmäinen Aleksis Kivi -filmatisointi
Suomalaisen elokuvan parissa alkoi tapahtua 1910- ja 1920-lukujen vaihteessa. Helsinkiläissyntyinen Erkki Karu päätyi teatterin kautta tamperelaisen elokuvateatterin hoitajaksi ja teki ensimmäiset filmauskokeilunsa kesällä 1919. Joulukuussa 32-vuotias Karu perusti Helsingissä Suomen Filmikuvaamo Oy:n, joka pari vuotta myöhemmin alkoi käyttää nimeä Suomi-Filmi Oy. Ensimmäisen suomalaisen varsinaisen elokuvatuotantoyhtiön tarina sai näin alkunsa.
Samoihin aikoihin Viipurissa, maan toisessa suuressa kansainvälisessä kaupungissa, samanlaiset suunnitelmat oli kolmella kauppiaalla ja näyttämötaiteen harrastajalla: Oski Talviolla, Reino Lundströmillä ja vaatetusalan tukkukauppias Antti Himasella. Innokkaimmin asiaa ajoi 28-vuotias Talvio, joka syyskuussa Karjala-lehdelle antamassaan haastattelussa korosti – kuten monet muut häntä ennen ja hänen jälkeensä – kotimaisen elokuvatuotannon merkitystä myös kansantaloudelle. 1920-luvun alussa kotimaisia pitkiä elokuvia ei juuri tehty, joten filmivuokrista valtaosa meni ulkomaalaisille yhtiöille.
Talviota huolestutti myös se, että Ruotsissa oli alettu filmata suomalaisia menestysromaaneja. Näin oli käynyt jo Johannes Linnankosken Laululle tulipunaisesta kukasta, jonka ruotsalaistunut suomalaisohjaaja Mauritz Stiller ohjasi elokuvaksi vuonna 1919. Pari vuotta myöhemmin vuorossa oli Juhani Ahon Juha ja ohjaajana jälleen Stiller. Talvio tiesi jo haastattelua antaessaan Juhankin filmatisoinnista.
Myöhemmin syksyllä Talvio maalaili uhkakuvia, että ”kansalliseepoksemme Kalevalakin voi näin tulla ulkomailla filmatuksi." Siinä hän osui oikeaan, sillä Kalevalaan pohjautuva suurelokuva Sampo valmistui neuvostoliittolais-suomalaisena yhteistuotantona 39 vuotta myöhemmin
”Meidän omaperäinen kirjallisuutemme, oma elämämme ja varsinkin luontomme ovat varsin käyttökelpoisia aiheita valkoiselle kankaalle, levitäkseen maamme rajojen ulkopuolellekin ja siten tehdäkseen suurta propagandaa Suomen tunnetuksi saamiseksi ulkomailla”, Talvio sanoi haastattelussa. ”Esimerkiksi Kiven teokset ja Kalevala, niitä varten jo yksistään kannattaisi perustaa kunnollinen kulttuurinäkökantoja silmällä pitävä kotimainen yhtiö, sillä sellaisella olisi varmasti parinkin vuosikymmenen uuttera työ taattua, muita esimerkkejä lukuun ottamattakaan”, hän jatkoi.
Talvio totesi, ettei Karun Suomen Filmikuvaamon ”toiminta liene päässyt sanottavasti mihinkään tuloksiin” ja ”sekin työ, mitä yhtiö aloittavasti on tehnyt, on ollut aivan kehnoa laatua eikä ole perustunut tarpeeksi kansallisen kulttuurimme pohjalle.” Talvio on varmasti ollut tietoinen siitä, että Suomen Filmikuvaamon ensimmäinen pitkä elokuva, Anni Swanin Ollin oppivuosien filmatisointi, oli tulossa ensi-iltaan loppuvuodesta.
Oski Talvio 1910- ja 1920-lukujen taitteessa.
Ulkoilmateatteria ja elävää kuvaa
Toimistotöistä 24-vuotiaana kauppiaaksi ryhtynyt Oski Talvio oli aktiivinen näyttämötaiteen harrastaja ja harjoittaja. Hän toimi paikallisten nuorisoseurojen näytelmä- ja lausuntapiireissä ohjaajana ja esiintyjänä, minkä lisäksi hänet jo 20-vuotiaana valittiin Viipurin raittiusseuran näyttämön johtajaksi vuonna 1912. Sieltä Talvio siirtyi Viipurin työväen teatteriin.
Jo raittiusseuran aikaan Talviolla ja kumppaneilla heräsi idea ulkoilmateatterista, jollaisen he kesällä 1913 avasivat Viipurin Papulan vuorelle. Ensimmäisenä kesänä näyteltiin Minna Canthin Roinilan talossa -näytelmää. Virallisemmin toiminta alkoi seuraavana kesänä, jolloin teatterin johtajaksi tuli Kosti Elo ja näyttelijöiksi Talvion lisäksi muun muassa Eedla Hako, Viljo Huttunen, Kaarlo Kruus, Aino Piiparinen, Edv. Keto ja Ali Mannermaa. Teatterissa näyteltiin pääasiassa kotimaisia kappaleita, esimerkiksi Seitsemän veljeksen ”tähtenä” nähtiin Viipurin työväen teatterin Uuno Montonen.
Ulkoilmateatteria hoitamaan perustettiin Viipurin Ulkoilmateatteri Oy vuonna 1919. Hallituksen muodostivat Himanen puheenjohtajana, Talvio, Lundström, Otto Koskinen, Mikko Uosukainen, Arvi Mansikka ja Antti Lallukka varsinaisina jäseninä sekä varajäseninä Otto Kotonen, Niilo Vuorikallio ja A. A. Niskala. Osakepääoma oli vaatimattomasti 10 000 markkaa (nykyrahassa 4 187 euroa), 50:n markan osakkeita oli siis 200 kappaletta. Yhtiön toimialaksi merkittiin jo tässä vaiheessa ulkoilmanäyttämön ylläpitämisen lisäksi filmien valokuvaus- ja valmistusliike. Vuonna 1921 Talviosta tuli yhtiön hallituksen puheenjohtaja.
Kihlaus kuvataan
Talvion syksyllä 1920 lehtihaastattelussa latelemat uhkakuvat elokuvateollisuuden puutteesta ja toisaalta Karun firman alkuvaiheista eivät olleet vain pelkkää puhetta. Talvio oli edellisenä kesänä ”tottuneena näyttämötuntijana” – kuten lehti häntä kuvaili – sovittanut ja filmannut Aleksis Kiven Kihlauksen. Kyseessä oli ensimmäinen Kiven teoksen filmatisointi, mutta mistä siinä lopulta oli kyse?
Tuskin oli sattumaa, että Kihlaus valikoitui tämän elokuvakokeilun aiheeksi. Se oli tuolloin suuressa suosiossa ympäri maan, ja vaikka Viipurin ulkoilmateatterin kesä 1920 alkoikin Artturi Leinosen Vanhalla härmällä, esitettiin elokuun 22. päivänä lopettajaisjuhlissa Kihlausta. Elokuvaversio on tehty näihin aikoihin sekin, mutta tarkka ajankohta ei ole tiedossa.
Kihlauksen kuvauspaikoista tiedetään se, mitä ajan lehtiartikkeleissa on mainittu: Herrojen Eevan hakeminen Hämeenlinnasta kuvattiin Neitsytniemellä, joka ”suuresti muistuttaa Hämeenlinnan seutuja”, Aapelin talo oli Lihaniemellä ja sisäkuvaukset Papulassa ”sitä varten erityisesti hankittujen kulissien avulla varsinaisen sopivan ateljeerin puutteessa.” Papulassa sijaitsi myös ulkoilmateatteri, jonka lavasteita kyseiseen kappaleeseen on mitä todennäköisimmin käytetty tässä elokuvassakin.
Kihlauksen näytelmäversiossa Herrojen Eevan roolissa nähtiin Maikki Jouni, Aapelina Niilo Vuorikallio, Eenokkina Alarik Korhonen ja Jooseppina Lundström. Elokuvaversion kuvauksista julkaistut lehtikuvat eivät ole erityisen tarkkoja, mutta Jouni on todennäköisesti myös niissä Herrojen Eevana. Joka tapauksessa on todennäköistä, että näyttelijät olivat molemmissa versioissa samat. Yhtäkään elokuvaversion näyttelijää ei ole nimeltä mainittu missään, eikä heitä ole itse elokuvan ja valokuvien puuttuessa voitu jälkikäteen tunnistaakaan.
Kesällä 1920 ulkoilmateatterin näyttelijäkuntaan kuuluivat ohjaajana toimineen Lundströmin ja jo mainitun Jounin lisäksi Rosa Meskanen, Saimi Storgård, Fanny Nenonen, Ida Järvi ja Dagi Nieminen sekä Uuno Montonen, Ilmari Kontunen, Niilo Vuorikallio, Herman Meskanen, Aku Keidas, Ale Porkka, Frans Nyman, Emil Piiparinen ja Akseli Rinne.
Kihlaus-elokuvan kuvaajana oli viipurilaisen Scala-elokuvateatterin johtaja J. V. Peltonen. Karjala-lehden toisessa syyskuisessa numerossa väitettiin, että sama ryhmä olisi kuvannut myös Kiven Lean, mutta koska mitään muuta mainintaa moisesta ei ole, lienee kyseessä toimittajan virhe.
Kun Talvio antoi syyskuista haastatteluaan Karjala-lehdelle, Kihlaus oli parhaillaan Helsingissä kehitettävänä Suomen Biograafi Oy:n laboratoriossa. ”Joutuu se [elokuva] piakkoin tänne, jolloin kappaleesta annetaan erityinen koenäytäntö, johon kutsutaan muun muassa kaupunkimme liikemiespiirejä”, Karjala-lehti tiesi kirjoittaa Talvion sanomisien pohjalta. Todennäköisesti elokuvan on leikannut joku laboratorion työntekijöistä.
Näytäntöä kaavailtiin heti seuraavan kuukauden, eli lokakuun, alkupäiville, mutta niin nopeasti elokuvaa ei sentään saatu valmiiksi. Näytännön jälkeen oli määrä pitää kokous, jossa ”keskustellaan viipurilaisen filmiyhtiön muodostamisesta kansallista propagandaa ja taloudellisia saavutuksia silmällä pitäen”.
Ulkoilmateatterin Kihlausta.
Ensi-ilta kutsuvieraille
Kihlauksen erikoisnäytäntö kutsuvieraille ja liikemiehille järjestettiin aamupäivällä klo 11 marraskuun 7. päivänä vuonna 1920 Viipurin Scala-elokuvateatterissa. Näytöksen sujumisesta ja elokuvan laadusta on vain muutamia säilyneitä arvioita. Niistä todennäköisesti rehellisin ja ainakin hauskin on Filmiaitta-lehden lyhyt toteamus vuodelta 1922, kun lehti kertoi Kihlauksen toisesta filmatisoinnista: "Tässä [Talvion] yrityksessä ilmenee monta teknillistä virhettä, sovittelussa ei ole otettu huomioon filmin erikoisluontoisia vaatimuksia ja kokonaisvaikutus muistuttaa valokuvattua amatöörinäyttämöä; tekniikan laita on niin ja näin: valokuvaus on epäselvää ja mikä pahinta, ramppi ja näyttämöohjaaja ovat miltei koko ajan näkyvillä”, lehti kirjoitti.
Karjala-lehden tuore arvio pari päivää näytöksen jälkeen oli paljon myötämielisempi. ”Filmi on koko lailla tarkoitustaan vastaava, mutta on siinä vain pieni virhe, joka on johtunut alkutottumattomuudesta eikä [se] vielä lähiaikana mainittuun filmiin nähden ole korjattavissa”. Iltalehti puolestaan totesi marraskuussa, että elokuva oli ”hyvin onnistunut, vaikka kuva oli otettu tavallisella maisemakoneella.”
Elokuvan pituudesta ei tarvitse esittää erikoisempia arvioita, sillä Karjala-lehdessä todettiin: ”Tätä filmiä tullaan ehkä noin viikon päästä esittämään mainitussa teatterissa ohjelman yhteydessä, jolloin siihen on kaikilla tilaisuus tutustua.” Näin ollen kyseessä on ollut lyhytelokuva, joka olisi ollut vain yksi osa laajempaa ohjelmakokonaisuutta. Koko illan elokuva se ei Karjala-lehden toteamuksen perusteella ollut. Mutta nämäkään suunnitelmat elokuvan esittämisestä eivät toteutuneet: tiettävästi Kihlausta ei esitetty kuin tuon yhden kerran ja Filmiaittakin mainitsi arvionsa yhteydessä, ettei sitä liene julkisesti esitettykään.
Marraskuussa 1920 puhuttiin jo tulevista filmeistä ja henkilökunnastakin. ”Yhtiön palvelukseen tullaan kiinnittämään maamme parhaita näyttelijävoimia ja suunnitelmat useiden kirjailijoiden, teatterinjohtajain ja muiden ammattimiesten kanssa ovat parhaillaan käynnissä. Varsinainen toiminta aloitetaan heti, kun alkupääoma on merkitty”, Karjala-lehti kirjoitti.
Ensimmäisten varsinaisten elokuvien aiheeksi kaavailtiin Kalevalan Kullervon taru ja Kiven Seitsemää veljestä. Kumpikaan ei toteutunut, kuten ei mikään muukaan yhtiön omista hankkeista, vaikka Kullervon kerrontaan olleen jo ”työn alaisena”. Jo ensimmäisessä yhtiökokouksessa johtokunnalle lausuttiin ”evästyksenä” toive, että se ryhtyisi ensi tilassa suunnitteluihin Kalevalan filmaamiseksi. Kiven Seitsemän veljeksen filmatisoinnin tuotti Suomen Filmiteollisuus vuonna 1939.
Ulkoilmateatterin Kihlausta.
Kalevala-Filmi perustetaan
Elokuvan teknisestä laadusta huolimatta näytös oli kuitenkin saanut ihmiset sen verran innostumaan, että sen jälkeen saatettiin pitää elokuvatuotantoyhtiön perustava kokous. ”Aika olisi tosiaankin jo toimia ja luoda filmitaiteeseen sivistyksellistä leimaa ja sen avulla palvella kansallisen valistuksen työtä laajempienkin piirien keskuudessa”, Talvio totesi jo syyskuussa.
Sääntöjä laatimaan valittiin toimintakunta, johon tulivat toimittaja Otto Kotonen sekä kauppiaat Himanen ja Talvio. Osakemerkintäkomiteaan valittiin viisi jäsentä. Marraskuun puolivälissä kauppiaat Talvio, Himanen, Lundström ja Ville Puolakka, toimittaja Kotonen, johtaja Reino Peitinen, konttoristi Edv. Keto ja taiteilija Arvi Mansikka laativat kiertokirjeen, jonka he lähettivät sanomalehdille. Tarkoituksena oli houkutella ihmisiä ympäri maan Kansallis-Osake-Pankin konttoreihin merkitsemään nimiinsä perustettavan yhtiön osakkeita. Kiertokirjeessä vedottiin samoihin seikkoihin kuin Talvion syyskuisessa haastattelussa: taloudellisiin, kansallisiin ja sivistyksellisiin seikkoihin.
Kalevala-Filmi Oy:n yhtiöjärjestys hyväksyttiin helmikuun 1. päivänä vuonna 1921, ja helmikuussa uutisoitiin teatterinjohtaja Valle Sorsakosken, kapteeni Aarno Karimon ja muiden viipurilaisten silmäätekevien jättäneen anomuksen Valtioneuvostolle Kalevala-Filmi Oy:n yhtiöjärjestyksen vahvistamiseksi. Valtioneuvosto vahvisti sen saman kuukauden 23. päivänä. Osakepääoma oli 200 000 markkaa (nykyrahassa 67 000 euroa), josta 100 000 markkaa oli jo maksettu joulukuussa. Lisäksi oli päätetty, että osakepääomaa voidaan korottaa 600 000:een markkaan. 100:n markan arvoisia osakkeita oli siis 2 000 kappaletta. Ennen yhtiön perustamista puhuttiin 500 000:n markan osakepääomasta ja yhden osakkeen hinnaksi kaavailtiin 500:aa markkaa.
Yhtiön toiminnasta kerrottiin, että sen ”tarkoituksena on tehdasmaisesti harjoittaa filmivalokuvausta sekä lainata ja myydä valmistamiaan filmejä kuin myöskin yhtiökokouksen päätöksellä perustaa eläväin kuvain teattereita”. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Himanen, jäseniksi Talvio, Lundström, N. Lammetmaa, kauppaneuvos E. V. Sellgren, pankinjohtaja O. Björninen ja maisteri Arvo Inkilä sekä varajäseniksi agronomi Eero Eerola ja hotellinomistaja A. B. Lipponen.
Ulkoilmateatterin väestä mukana hallituksessa olivat siis ainakin Talvio, Lundström ja Himanen. Joulukuussa Karjala-lehti kertoi Himasen käyneen Ruotsissa, Tanskassa, Englannissa, Ranskassa ja Saksassa tutustumassa elokuvantekoon. Samalla hänen kerrotaan koettaneen ottaa selkoa siitä, onko suomalaisilla elokuvilla mahdollisuuksia ulkomaiden markkinoille. Ulkomailta tilattiin jo hyvissä ajoin ”tarpeelliset, alallaan viimeistä keksintöä olevat koneet”, käytännössä ainakin elokuvakamera, joka tilattiin Ernemann-Werker A.G.:n tehtaalta Saksasta.
Huhtikuun 13. päivänä yhtiön perustajajäsenillä oli kokous Viipurin Seurahuoneella. Kokouksessa ilmoitettiin, että yhtiön sääntöjen määräämä osakepääoma 200 000 markkaa on ylimerkitty, joten yhtiön toiminta voitiin ”viipymättä aloittaa”. Ylimerkityt osakkeiden määrää ehdotettiin vähennettäväksi suurimmista merkinnöistä. Perustava yhtiökokous päätettiin pitää huhtikuun 23. päivänä Seurahuoneella. Lisäksi perustajajäsenet ehdottivat ”erityisen 7-henkisen taidelautakunnan asettamisesta, joka johtokunnan apuna toimisi näytelmällisen ohjelman valikoinnissa ja valmistelussa sekä yleensä kaikissa kirjallis–taiteellisissa kysymyksissä.”
Ensimmäiseen yhtiökokoukseen saapui 540:n osakkeen edustajat. Ylimerkityt osakkeet päätettiin vähentää suhteellisesti niiltä, jotka olivat merkinneet itselleen yli 50 osaketta. Yhtiön johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin Himanen ja jäseniksi Lammetsa, Sellgren, Björninen, Inkilä sekä Lundström ja Talvio. Osakepääomasta määrättiin puolet maksettavaksi toukokuun 5. päivään ja loput heinäkuun 1. päivään mennessä.
Teuvo Puron ohjaama Kihlaus (1922) oli jo koko illan filmi. Annie Mörk nähtiin Herrojen Eevana. Kuva: KAVI
Hitaasti lämpeävä Kalevala
Kalevala-Filmin toiminnan alku oli hidastakin hitaampaa. Tammikuun lopulla 1922 Karjalan Aamulehti uutisoi yhtiön johtokunnan kokouksesta, jossa oli pohdittu ”kysymystä yhtiön aloittamisesta”. Kokouksessa kerrottiin johtokunnan puheenjohtaja Himasen ja Suomen Filmikuvaamon, tuolloin jo Suomi-Filmin, Karun välisistä neuvotteluista. Lehtijutun mukaan yhtiöiden tarkoituksena oli ”yhteistyöllä filmata joku suurempi suomalainen teos”, jonka kustannukset ne olivat jakaneet keskenään. Uuden Suomen mukaan tällainen projekti voisi olla Kiven Seitsemän veljestä tai ”joku muu suurempi suomalainen romaani”, jonka filmatisoinnin tuotantokustannukset olisivat arviolta voineet nousta 200 000:sta markasta aina 700 000:een markkaan. Johtokunta asettui tukemaan ajatusta ja päätti esittää asian maaliskuisessa yhtiökokouksessa.
Maaliskuussa järjestettiin myös julkinen huutokauppa, jossa oli myynnissä 608 kappaletta Kalevala-Filmi Oy:n osakkeita, jotka niiden merkitsijät olivat jättäneet lunastamatta. Yhtiön johtokunta lunasti osakkeet.
Yhtiökokous pidettiin maaliskuun 28. päivänä. Osallistujille luettiin johtokunnan laatima vuosikertomus, mikä selvensi yhtiön toiminnan alkamisen hitautta: 200 000:n markan osakepääoma oli osoittautunut ”aivan liian pieneksi”. Suomi-Filmin kanssa käydyt neuvottelutkin olivat nyt ”tyhjiin rauenneet”. Vuoden 1921 toiminta oli jäänyt 8 500:n markan verran tappiolliseksi, kun menoihin laskettiin myös yhtiön perustamiskustannukset.
Yhtiökokousta pidettäessä yhtiöllä oli kaikkiaan 241 eri osakasta. Himanen jatkoi edelleen johtokunnan puheenjohtajana ja jäseniksi valittiin Lammetmaa, Lipponen, johtaja Walde Sario, Kalske, Eerola ja johtaja L. Lius sekä varalle Talvio ja Inkilä.
Fønss, palveluksessanne
Ennen yhtiökokousta, maaliskuun 19. päivänä, Karjala-lehti tiesi uutisoida tanskalaisen elokuvanäyttelijä ja -ohjaaja Olaf Fønssin tarjoutuneen Kalevala-Filmi Oy:n palvelukseen. Puheenjohtajalle lähettämänsä kirjeen mukaan ”hra Fønss olisi halukas tekemään aluksi sitoumuksen kahdeksaksi kuukaudeksi sekä ohjaamaan tällä ajalla ainakin kahdeksan filmiä”. Aikataulu ja elokuvien määrä kertoo siitä, että Fønss halusi ohjata nimenomaan lyhytelokuvia. Fönssin kerrotaan myös olleen valmis sijoittamaan yhtiöön noin 300 000 markkaa ostamalla yhtiön osakkeita.
Fønss oli Talviolle tuttu helmikuulta 1921, jolloin hän kävi Saksassa tutustumassa sikäläiseen elokuvateollisuuteen. Samalla hän kävi Kööpenhaminassa, tapasi Fønssin ja näki Carl Th. Dreyerin Lehtiä paholaisen kirjasta -elokuvan, jonka Suomen-osuudesta Talvio kävi myöhemmin lehtipolemiikkia itsensä Dreyerin kanssa.
”Jos alullaan olevalle suomalaiselle filmiteollisuudelle onnistuisi kiinnittää palvelukseensa niin ammatissaan kuntoutunut ja suuren kokemuksen saavuttanut mies kuin Olaf Fønss – mikä lieneekin mahdollista –, antaisi se varmasti suurta vauhtia tälle alkavalle yritykselle. Hra Fønss on niin innostunut suomalaisen filmin menestysmahdollisuuksiin, että hän on hyljännyt Saksasta ja Amerikasta tehdyt edulliset tarjoukset halutessaan antautua suomalaisen filmiteollisuuden kehittämiseen”, Karjala-lehti kirjoitti.
Fønssin tarjousta käsiteltiin yhtiökokouksessa, mutta neuvottelut eivät olleet edenneet sopimukseen asti. Huhtikuussa tiedettiin kertoa, ettei sopimusta voitu tehdä, koska yhtiön varat eivät olisi riittäneet Fønssin esittämien suunnitelmien toteuttamiseen. Sen sijaan Kalevala-Filmi jatkoi neuvotteluita Suomi-Filmin kanssa.
Erkki Karu Koskenlaskijan morsiamen (1923) kuvauksissa. Kuva: KAVI
Yhteistyö Suomi-Filmin kanssa
Huhtikuussa 1922 Iltalehti uutisoi Suomi-Filmin ja Kalevala-Filmin neuvotteluiden edenneen siihen pisteeseen, että yhteistyön odotettiin alkavan jo seuraavassa kuussa. ”Suomi-Filmin johtaja Erkki Karu matkusti tänään Saksaan täydentääkseen koneistoa ja valaistuslaitteita tulevaa filmauskautta varten”, Iltalehti tiesi kertoa. Toukokuussa sopimus solmittiin, mutta nyt ei enää ollutkaan kyse yhteistuotannosta: sopimuksen myötä Kalevala-Filmi luovutti osakepääomansa Suomi-Filmin käyttöön erinäisin ehdoin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei Kalevala-Filmin vaatimaton osakepääoma ollut riittävä elokuvantekoon ryhtymiseen. Sen sijaan he lainasivat 150 000 markkaa (nykyrahassa 51 720 euroa) Karun yhtiölle, jonka toiminta oli jo täydessä vauhdissa.
Tarkkaa tietoa siitä, mihin hankkeisiin Suomi-Filmi lainaamansa rahat käytti, ei ole saatavilla. Kolmen vuoden laina-ajan aikana yhtiö valmisti useita pitkiä ja lyhyitä elokuvia, eikä se välttämättä edes käyttänyt lainarahojaan varsinaiseen tuotantotoimintaan.
Seuraavan kerran helmikuussa 1923 ”joukko Kalevala-Filmi Oy:n osakkeenomistajia” lähetti avoimen kirjeen Karjala-lehden yleisöpalstalle ja kysyi, mitä yhtiössä oikein tapahtuu – vai tapahtuuko mitään. ”Koska on jo kulunut noin 2 v. mainitun yhtiön perustamisesta eikä mitään näkyvää tulosta ole havaittavissa, niin halutaan pikaista vastausta seuraaviin kysymyksiin: 1) Mille asteelle yhtiön nykyinen toiminta on kehittynyt? 2) Onko johtokunnalla mitään asiallista tekeillä liikkeen aloittamiseksi 3) Miksi ei ryhdytty Suomi-Filmin kanssa yhteistoimintaan, kun ei omaperäisesti ole kyetty edes alkamaan? 4) Onko mahdollisesti kyseessä yhtiön hajoittaminen?”
Johtokunnan puheenjohtajan vastine julkaistiin heti seuraavan päivän lehdessä. ”Yhtiön kaikki käteiset varat sijoitettiin viime vuoden toukokuussa lainan muodossa vakuuksia vastaan Suomi-Filmi Oy:lle. Tällaisen yhteistoimintamuodon katsoimme silloin yhtiöllemme edullisimmaksi ja varmimmaksi; yhtiön hajottaminen ei tietääkseni ole kysymyksessä. Näistä asioista on muuten aikanaan sanomalehdissä mainittu”, Himanen kirjoitti.
Kalevala-Filmi Oy:n yhtiökokous pidettiin 26. maaliskuuta 1923. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin maisteri Y. Raikas ja sihteeriksi toimittaja A. Ylikangas. Himanen valittiin jälleen johtokunnan puheenjohtajaksi, jäseniksi Talvio, Lipponen, Kalske, Eerola, Lius ja Sario sekä varalle Lammetmaa ja Inkilä.
Huhtikuussa 1924 yhtiökokouksessa oli kolmisenkymmentä henkilöä edustamassa noin 1 132:ta osakasta. Tilivapauden myöntäminen päätettiin siirtää siksi, kunnes yhtiö on saanut lisävakuuksia Suomi-Filmille myöntämälleen lainalle. Johtokunnan puheenjohtaja Himanen ja koko muu johtokunta valittiin jatkamaan toimissaan. Kokouksessa päätettiin myös, että Suomi-Filmille annetaan lisälainana 50 000 markkaa (nykyrahassa 16 790 euroa), jolloin lainan suuruus nousi jo 200 000:een markkaan, mikä oli siis ainakin lähes koko yhtiön pääomaa vastaava summa. Yhtiön voitto päätettiin siirtää voitto- ja tappiotilille.
Lappu luukulle
Heinäkuussa 1924 yhtiön jatkovuosikokouksessa yhtiön johtokunnalle myönnettiin tilivapaus sen jälkeen, kun ”nyttemmin on hankittu yhtiön myöntämälle lainalle [Suomi-Filmille] lisätakuut”. Yhtiökokouksessa maaliskuun 10. päivänä vuonna 1925 päätettiin jakaa osinkoa 5 %:a ja johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin jälleen Himanen. Johtokunnan muiksi jäseniksi valittiin Lipponen, Eerola, Sario, Lius, V. A Virkki ja Molander. Tässä vaiheessa Talvio on siis pudonnut kokonaan pois johtokunnasta.
Loppuvuodesta 1925 alkoi tapahtua, kun Suomi-Filmi maksoi 200 000:n markan lainansa takaisin, Elonetin mukaan 15 %:n korolla. Lokakuun alussa yhtiön johtokunta piti kokouksen, jossa se päätti kutsua ylimääräisen yhtiökokouksen kokoon ja ehdottaa sille, että yhtiö purettaisiin. Johtokunnan ehdotuksesta tulisivat osakkaat saamaan 100:n markan nimellisarvoisista osakkeistaan 117 markkaa kappaleelta (nykyrahassa 37,90 euroa). Ylimääräinen yhtiökokous pidettiin 12. päivänä marraskuuta ja samalla käsiteltiin kysymys yhtiön omaisuuden myymisestä; mitä omaisuutta sillä oli, siitä ei ole tietoa. Kokouksen jälkeen kutsuttiin koolle vielä toinen yhtiökokous marraskuun 25. päivänä, jolloin vahvistettiin yhtiökokouksen tekemä päätös yhtiön purkamisesta.
Kun arkkuun oli lyöty viimeinen naula, Karjala-lehti kirjoitti seuraavan päivän numerossaan yhtiön lyhyestä taipaleesta. "Kuten tiedetään, sijoitti Kalevala-Filmi Oy varansa Suomi-Filmiin jälkimmäisen yhtiön taistellessa toimintansa alkuaikoina taloudellisia vaikeuksia vastaan. Tämä toimenpide harkittiin Kalevala-Filmi Oy:n johdon puolelta viisaammaksi kuin itsenäiseen toimintaan ryhtyminen, viime mainitun kun havaittiin vaativan ennakkolaskelmat ylittäviä pääomia ja näin ollen pidettiin suotavampana saattaa yksi kotimainen filmiyritys vakavamalle aineelliselle pohjalle kuin jatkaa kahden horjuvaa toimintaa. Suomi-Filmin viimeaikainen, voimakas kehitys onkin osoittanut, että sille annettu apu ei mennyt hukkaan, ja on mainittu yhtiö nyttemmin suorittanut käytössään olevan summan korkoineen takaisin Kalevala-Filmi Oy:lle."
Hannes Häyrinen Aapelina ja Mirjami Kuosmanen Herrojen Eevana, Erik Blombergin Kihlaus (1955). Kuva: KAVI
Kalevala-Filmin puuhamies Oski Talviosta ei koskaan tullut elokuvantekijää, mutta 1940-luvulla hänellä oli avustajatason tehtäviä ja pieniä rooleja muutamissa Suomi-Filmin elokuvissa. Viimeisen kerran hänet nähtiin valkokankaalla Hannu Lemisen Amor hoi!:ssa vuonna 1950. Seuraavana vuonna Talvio kuoli 58-vuotiaana.
Kiven Kihlaus pääsi valkokankaalle vielä kahdesti: jo vuonna 1922 Suomi-Filmin tuottamana ja Teuvo Puron ohjaamana ja sen jälkeen vielä Erik Blombergin ohjaamana vuonna 1955.
Aleksis Kivi -filmatisoinnit:
| 1920 | Kihlaus | Oski Talvio | Kalevala-Filmi Oy | lyhyt, mykkä, kadonnut |
| 1922 | Kihlaus | Teuvo Puro | Suomi-Filmi Oy | mykkä |
| 1923 | Nummisuutarit | Erkki Karu | Suomi-Filmi Oy | mykkä |
| 1938 | Nummisuutarit | Wilho Ilmari | Suomen Filmiteollisuus Oy | |
| 1939 | Seitsemän veljestä | Wilho Ilmari | Suomen Filmiteollisuus Oy | |
| 1955 | Kihlaus | Erik Blomberg | Allotria Filmi Oy | |
| 1957 | Nummisuutarit | Valentin Vaala | Suomi-Filmi Oy | värielokuva |
| 1979 | Seitsemän veljestä | Riitta Nelimarkka Jaakko Seeck |
Nelimarkka & Seeck Ky | animaatioelokuva |
Elämäkertaelokuvat Kivestä:
| 1946 | Minä elän | Ilmari Unho | Suomi-Filmi Oy |
| 2001 | Aleksis Kiven elämä | Jari Halonen | Seppä Callahanin filmimaailma Oy |
Lähteet:
Karjala 19.3.1920, 30.7.1920, 22.8.1920, 5.9.1920, 11.9.1920, 7.11.1920, 9.11.1920, 21.11.1920, 28.11.1920, 17.3.1921, 14.4.1921, 24.4.1921, 5.3.1922, 19.3.1922, 11.4.1922, 20.2.1923, 21.2.1923, 28.3.1923, 25.7.1924, 1.3.1925, 10.10.1925, 27.10.1925, 14.11.1925, 22.11.1925, 26.11.1925
Kauppalehti 30.3.1922, 10.3.1925, 16.11.1925
Filmiaitta 1/1922
Uusi Suomi 12.9.1920, 2.3.1921, 31.1.1922, 1.2.1922, 26.4.1921
Iltalehti 23.11.1920, 15.4.1922
Aamulehti 10.12.1920
Liitto 19.2.1921
Mikkelin Sanomat 26.5.1922
Karjalan Aamulehti 29.1.1922
Rekisterilehti 810, 740
Kodin kuvasto 26/1916
Pyrkijä 1/21
Kauppias 25–26/22
Maailma 16/21
Suomen Kuvalehti 40/1920
Katso Auringon lapset, Viron ja Suomen ensimmäinen yhteistuotantoelokuva
Ants Esperk ja Elfi Lepp-Strobel elokuvassa Auringon lapset. Kuva: KAVI
Tammikuussa 1931 virolaiset elokuvantekijät Johan Cronsjö ja Theodor Luts saapuivat Helsinkiin tapaamaan Suomi-Filmi Oy:n johtaja Erkki Karua. Virolaisen elokuvan pioneerimiehet kohtasivat suomalaisen elokuvan pioneerin keskustellakseen ensimmäisestä virolais-suomalaisesta yhteistuotantoelokuvasta. Yhteistä kiinnostusta löytyi, mutta tositoimiin päästiin vasta vuoden 1932 kesällä. Silloin Luts oli enää yksinään virolaisena tuottajapartnerina, minkä lisäksi hänestä tuli elokuvan ohjaaja ja kuvaaja.
Luts ja Karu päätyivät toteuttamaan Auringon lapset -nimisen tarinan kesänvietosta Virossa merenrannalla. Kuvaajana Luts oli sen verran visuaalinen ihminen, että hän päätti kuvata filminsä kokonaisuudessaan ulkoilmassa, auringon alla. Niinpä elokuvaan ei tullut ensimmäistäkään sisäkuvaa, eikä metriäkään filmiä kuvattu studiossa.
Theodor Luts 1930-luvulla. Kuva: KAVI
Auringon lapset kuvattiin kokonaisuudessaan Virossa ja mykkänä. Äänielokuva oli vasta hiljattain rantautunut Suomeen ja ensimmäiset suomalaiset äänielokuvat olivat tulleet teattereihin vuonna 1931. Auringon lapsien tapauksessa koettiin käytännöllisemmäksi jälkiäänittää elokuva Suomi-Filmin studiolla. Erikoista kyllä, jälkiäänitys tehtiin vain virolaisten näyttelijöiden kanssa viroksi, suomenkielistä versiota ei tehty. Suomi-Filmillä oli kuitenkin vakaa tarkoitus levittää elokuva Suomessa. Neljä esityskopiotakin ehdittiin ottaa, mutta yhtäkään niistä ei lopulta laskettu levitykseen. Vuoden 1932 loppuun kaavailtu Suomen-ensi-ilta jäi toteutumatta, ja meillä elokuva näki päivänvalon vasta festivaali- ja arkistoesityksinä vuosikymmeniä myöhemmin.
Vaikkei Auringon lapsia koskaan Suomen valkokankailla nähtykään, on sillä ollut mainitsemisen arvoinen panos suomalaiseen iskelmämusiikkiin. Elokuvaa tehtäessä musiikin säveltäjäksi palkattiin Georg Malmstén, joka oli tuolloin Karun ja Suomi-Filmin suosiossa. Nuori laulaja sai tehtäväkseen levyttää Auringon lapsien tunnuslaulun – viroksi. Alkuperäiset sanat olivat Karun kynästä, mutta vaikka Auringon lapset -laulusta tulikin ikivihreä klassikko, ei Karu muita lauluja kynäillyt. Sen sijaan hänen pojastaan Olavi Karusta tuli sekä säveltäjä että elokuvamies.
Kun Auringon lapset ei tullutkaan Suomen valkokankaille, saapui sentään musiikkikauppoihin Malmsténin suomenkielinen levytys sen nimikkolaulusta. Vuosikymmenten varrella laulun ovat levyttäneet myös Tapio Rautavaara, Tapio Heinonen, Jari Sillanpää ja liuta muita laulajia. Eikä Theodor Lutsillekaan huonosti käynyt, sillä hän sai vuonna 1932 Karulta työtarjouksen ja siirtyi Suomi-Filmin kuvaajaksi.
Tänä vuonna, kun tulee kuluneeksi 100 vuotta Viron tasavallan perustamisesta, Auringon lapsien omistava Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on julkaissut elokuvan Elävä muisti -verkkopalvelussaan. Siellä se on vapaasti kaikkien katseltavissa, 86 vuotta valmistumisensa jälkeen.
Katso Auringon lapset -elokuva Elävästä muistista
Lähde: Elonet
Carl Th. Dreyer teki elokuvan Suomen sisällissodasta
Dreyerin elokuvan Suomi-osuuden alkuplanssi.
Vuonna 1920 tanskalainen mestariohjaaja Carl Theodor Dreyer saatteli ensi-iltaan kolmannen pitkän elokuvansa, Lehtiä paholaisen kirjasta. Neljään episodiin jaettu kaksi- ja puolituntinen elokuva oli vaikuttava teos 31-vuotiaalta ohjaajalta, mutta Suomessa elokuva osui arkaan paikkaan ja synnytti lehtipolemiikkia, johon itse Dreyerkin Kööpenhaminasta käsin osallistui.
Lehtiä paholaisen kirjasta kertoo itsestään Saatanasta, jonka Jumala on karkoittanut paratiisista ja tuominnut vaeltamaan maailmaa yli vuosisatojen ja -tuhansien. Elokuvassa nähdään neljä esimerkkiä Raamatusta ja historiasta, jolloin Saatana on viekotellut ihmisiä pahantekoon: Juudaksen rikos Jeesusta kohtaan, Espanjan inkvisitiot, Ranskan vallankumous – ja Suomen sisällissota. Verinen veljessota oli käyty vuonna 1918, ja kun Dreyerin elokuva saapui Suomen valkokankaille helmikuussa 1922, olivat tapahtumat tietenkin edelleen tuoreessa muistissa ja seuraukset konkreettisesti nähtävilläkin. Niinpä joko valtion sensuurielin tai elokuvan levittäjä itse päätti jättää koko neljännen, Suomen sisällissotaa kuvaavan jakson pois. Samoin oli tehty Ruotsissa, ja niinpä molemmissa maissa Lehtiä paholaisen kirjasta oli kolmiosainen elokuva. Mutta tieto sen todellisesta pituudesta ja sisällöstä kantautui myös Suomeen asti.
Paholainen venäläisenä munkkina elokuvassa Lehtiä paholaisen kirjasta. Kuva: DFI
Paholainen osallistuu Suomen sisällissotaan
Dreyerin elokuva oli ensimmäinen fiktiivinen elokuva, joka kuvasi Suomen sisällissodan tapahtumia. Suomessa sitä ennen nähtiin kirjailija Teuvo Pakkalan ohjaama Sotapolulla, joka valmistui vuonna 1921. Pakkalan ensimmäinen ja viimeinen elokuvaohjaus kertoo täysin fiktiivisen seikkailutarinan sisällissodan ajalta, mutta tapahtumatkin on sijoitettu kesäaikaan. Kaikesta päätellen kyseessä ei ollut kovinkaan erikoinen elokuva, ei varmasti läheskään sitä tasoa, mitä Dreyerin teos on.
Elokuvansa alussa Dreyer rinnastaa Suomen sisällissodan vapaussodaksi Neuvosto-Venäjästä. Elokuvan Suomi-osuus alkaa kuvalla Edvard Iston Hyökkäys-maalauksesta, joka esittää Suomi-neitoa pitelemässä lakikirjaa, jonka Venäjän kaksipäinen kotka yrittää varastaa. Lopulta kuvan päälle tulee teksti Pro Finlandia. Dreyerin sympatiat olivat totisesti Suomen puolella, varsinkin kun elokuvan loppupuolella paholainen epäonnistuu suomalaisneidon viettelyssä ja vapautuu näin kirouksestaan, tuhansien vuosien kiertelystä maailmassa.
Dreyerin elokuvassa kuvataan Hiirolan asemaa, joka on punaisten vallassa. Nuori rautatievirkailija Paavo (Carlo Wieth) saa kuitenkin lennätinyhteyden valkoisten kanssa. Tästä tulee Paavolle kohtalokasta, sillä Paavon Siri-vaimoon (Clara Wieth) ihastunut Rautaniemi-niminen renki (Carl Hillebrandt) ilmiantaa Paavon punaisille ja siirtyy näiden puolelle. Punaisten tukikohdassa Ivan-niminen venäläinen munkki kertoo rengille, miten toimia, jos tämä haluaa Sirin itselleen. Munkki on itse paholainen, jota elokuvan kaikissa neljässä episodissa näyttelee Helge Nissen.
Suomi-jakso on Lehtiä paholaisen kirjasta -elokuvan neljästä jaksosta viimeinen ja kestoltaan noin kolme varttia.
Suomessa kuullaan Dreyerin elokuvasta
Lehtiä paholaisen kirjasta sai maailmanensi-iltansa Norjassa marraskuun 15. päivänä vuonna 1920 ja Tanskassa 24. päivänä tammikuuta 1921. Suomessa Filmiaitta-aikakauslehti uutisoi Dreyerin elokuvasta ensimmäisen kerran vuoden 1921 toisessa numerossaan. Lehti totesi elokuvan joutuneen sensuurin kynsiin Ruotsissa, missä siitä oli poistettu kokonaan Suomen sisällissotaa koskeva jakso. Lehden toimittaja pohdiskeli, olisiko elokuvan esitys mahdollista Suomessa. Filmiaitan toimitus ja Suomen kansa sai vastauksen vasta seuraavana vuonna, kun elokuvan ensi-ilta järjestettiin Helsingin Olympiassa helmikuun 27. päivänä. Ruotsin tapaan Suomen sisällissotaa koskeva jakso jätettiin näyttämättä myös Suomessa.
Filmiaitta 2/1921
Joulunumerossaan 1921 Filmiaitta uutisoi Dreyerin elokuvasta otsikolla Meidän vapaustaistelumme aiheena tanskalaisessa filmissä. Artikkeli esittelee Dreyerin elokuvan pääpiirteissään, mutta ei ota kantaa toteutukseen tai juuri mihinkään muuhunkaan. Vuoden 1922 toisessa numerossa julkaistiin lukijan kirje, jonka lähettäjä oli kauppias, teatterimies ja epäonnistunut elokuvaohjaaja Oski Talvio. Talvio oli nimittäin pari vuotta aiemmin ohjannut Aleksis Kiven Kihlauksen filmatisoinnin, joka oli täydellinen katastrofi ja se esitettiinkin vain yhden ainoan kerran.
Talvio, toisin kuin Filmiaitta-lehden toimitus, oli nähnyt Dreyerin elokuvan, tarkemmin ottaen Kööpenhaminan-matkallaan helmikuussa 1922.
"En tahdo mainita mitään filmin muista osista, vaan ainoastaan viimeisestä, jonka tapahtumat ovat sovitetut Suomeen, kuvaten meidän punakapinaamme. Ja silloin täytyy minun ikäväkseni todeta, kuinka vähän, edes alkeellisestikaan meidän maatamme ja kansaamme ulkomailla, ja eritoten niin lähellä kuin Tanskassa, tunnetaan. En todellakaan voi sanoa, pitikö minun itkeä vai nauraa, nähdessäni mainitun kuvan viimeistä osaa sillä kuvaus maastamme, sen suuresta vapaustaistelusta, kansastamme, uskonnostamme ja tavoistamme oli mahdollisimman väärä ja epätodenmukainen.
Siitä muutamia esimerkkejä. SIirin puku aivan venäläinen kansallispuku. Paavon tupa pyöreistä, veistämättömistä hirsistä rakennettu, tehden ulkoa ja sisältä aivan venäläisen tuvan vaikutuksen katossa riippuvine vipukeinuineen y.m. – Ja vielä, Siiri, ennen maata menoaan menee nurkassa riippuvan jumalankuvan eteen ja tekee ristinmerkin täysivenäläiseen tapaan! – Muista suurista virheellisyyksistä puhumattakaan." – Talvio Filmiaitassa
Talvio esitti myös huolensa siitä, minkälaisen kuvan elokuvan ulkomaalaiset katsojat saavat Suomesta filmin perusteella. Huoli ei tietysti ollut täysin aiheeton: Suomi oli tuntematon nuori itsenäinen maa, entinen Venäjän suuriruhtinaskunta, josta ei sen tarkemmin muualla tiedetty. Toisekseen Talvion mainitsemat moitteet Dreyerin elokuvan lavastuksen ja puvustuksen sekä sen esittämän kulttuurin virheistä ovat täysin perusteltuja. Elokuvassa talojen sisätilat ja ulkoseinät on tosiaan lavastettu pyöreistä hirsistä, katoista roikkuu "vipukeinuja" ja Sirillä on kaikelta muulta kuin suomalaiselta näyttävä pukeutumistyyli. Dreyerin elokuvaa ei kukaan Suomea tunteva silloinen katsoja tai Suomen historiaa tunteva nykykatsoja erehdy luulemaan Suomessa kuvatuksi tai suomalaisten toteuttamiseksi, sen verran vieras se on kaikin puolin. Maisemat sen sijaan ovat suomalaisia, mutta eipä pohjoismainen metsikkö mustavalkoisessa filmissä kovin erilaiselta näytä, olipa se sitten kuvattu Tanskassa tai Suomessa.
Ovat tanskalaiset myös onnistuneetkin ja päässeet lähelle totuutta. Valkoiset kulkevat vaaleissa sarkapuvuissa ja valkoiset turkishatut päässään, millaisena C. G. Mannerheim nähtiin valkoisten voitonparaatissa. Valkoisilla on hihamerkit, josisa on lyhenne ISK, punaisten hihamerkissä on lyhenne PPK; oikeissa hihamerkeissä ei ollut lyhenteitä tai muutakaan kirjoitusta. Elokuvassa punaiset pitävät majaansa työväentalolla, jossa seinällä olevalle liitutaudulle on piirretty kuva Mannerheimistä ja kirjoitettu tämän nimi sen alle. Myös suomalaisten roolihenkilöiden nimet ovat oikeasti suomalaisia nimiä, vaikka Siiristä onkin tullut Siri. Asiaankuuluvissa yhteyksissä nähdään oikeinkirjoitettuina Kuopio, Mikkeli ja Hiirolan kestikievari. Hiirolan kyltti on kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi, tosin suomenkielinen nimi ensimmäisenä ja ruotsinkielinen toisena.
Kirjoituksensa lopussa Talvio lähetti terveisensä ohjaaja Dreyerille:
"Minun hartain toivomukseni on, että vast'edes, jos aijotte asettaa filmille jotain aihetta Suomesta, niin vaivautukaa toki niin paljon, että otatte ensin selville, ovatko suomalaiset valkoihoisia vaiko neekereitä, sillä yhtä suuri virhe on kuvata suomalaista venäläisenä!" – Talvio, Viipurissa 22.12.1921.
Dreyerin käsitys suomalaisesta tuvasta 1910-luvulla. Kuva: DFI
Dreyer vastaa Talvion kritiikkiin
Filmiaitan toimitusta on kiittäminen siitä, että Dreyer sai tiedon Talvion kirjoituksesta – ja vastasi siihen. Filmiaitan viidennessä numerossa julkaistiin Dreyerin pitkä vastaus suomennettuna.
"Filmi Lehtiä paholaisen kirjasta valmistui v. 1919. Vuoden 1918 loppupuolella, jolloin oli jo päättänyt tämän filmin laatimisesta näyttämöä varten, oli aikomuksenani tehdä opintomatka Suomeen hankkiakseni itselleni niin paljon tietoja Suomen oloista, että voisin välttää pahimmat kompastukset, mutta kysyessäni asiaa Suomen lähetystöstä sain kuulla, että minun olisi mahdotonta päästä Suomeen, koska matkallani ei ollut sen tärkeämpää päämäärää. Minun täytyi näin ollen nojautua filmin näyttämölle asettamisessa kirjastoissamme löytyvään sangen vähäiseen ainehistoon, nim. Falkmanin kirjaan: "I östra Finland" sekä muutamien vapaussodassa mukana olleiden norjalaisten ja tanskalaisten kertomuksiin; vapaaehtoisina valkoisten puolella vapaussotaan osaaottaneet tanskalaiset luutnantit Pontoppidan ja Rantzau avustivat minua myöskin selostuksillaan ja mielenkiintoisilla valokuvakokoelmillaan.
Ilmoitan tämän osoittaakseni ettei minulta suinkaan ole puuttunut halua eikä tahtoa parhaimman kykyni mukaan ottaa selkoa niistä olosuhteista, jotka muodostavat kehyksen filmini tärkeimpään jaksoon. Mutta myönnän samalla rehellisesti, etten pane niin mahdottoman suurta painoa ulkonaiseen näyttämölleasettamiseen. Samoinkuin muutkin taidehaarat on filmikin minulle ainoastaan keinona ihmisten esittämiseen. Kun instruktörinä olemisen tarkoituksena oli ainoastaan huolehtia siitä, että interiörit tulivat tyylipuhtaiksi ja puvut oikein valituksi, halusin päästä tästä vaikeasta ja monessa suhteessa epätyydyttävästä työstä niin nopeasti kuin suinkin." – Dreyer
Dreyer osoittaa pitkän vastauksen myös Talviolle.
"Herra Talvio! Oletteko mahdollisesti joskus kokenut samaa kuin minä? Olen lähtenyt suuren maailman teatterista katseltuani siellä jotain hienoa kappaletta, jonka ulkonainen puoli oli mitä parhaiten järjestetty, mutta minuun se ei tehnyt mitään vaikutusta, se oli minulle aivan yhdentekevää. Joskus olen taas istunut puutuolilla jossakin tanskalaisessa maaseutunäyttämössä, jossa näyttämökoristeet ovat olleet hyvin kehnot. Mutta minä en ole huomannut näitä puutteellisuuksia, koska esitetty kappale on vetänyt kaiken huomioni puoleensa. Joku nimetön taiteilijatar on saanut sielustaan lähtemään sellaisia ääniä, jotka ovat löytäneet vastakaikua minun sielussani. Rikkaampana olen lähtenyt pois.
Teidän tulisi verrata filmiäni tällaiseen maaseudun näyttämöön. Filmin tarkoituksena ei ole antaa ohjausta suomalaisesta rakennustavasta eikä olla virallisena selostuksena Suomen vapaussodasta. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan inhimillinen kertomus naisesta, joka kuolee pyhän asian puolesta. Sellaista voi sattua Suomessa -- tai missä muualla tahansa maailmassa. Mutta ellette Te, katsellessanne tätä filmiä, ole tuntenut sen suurempaa viehätystä Clara Wieth'in sielukkaaseen ja sydäntäjärkyttävään näyttelemiseen, -- jota yksinkertaisessa totuudenmukaisuudessa kukaan filmitaiteilijattarista ei ole voittanut -- kuin että huomionne on ollut kokonaan kiintyneenä kertomuksen taiteellisessa suhteessa aivan yhdentekevään ulkonaiseen näyttämölle asettamiseen -- niin otan itselleni vapauden väittää, että Teidän sydämessänne ja mielessänne on mahdollisesti ollut vielä enemmän puutteellisuuksia kuin filmin Sumea koskevassa jaksossa, jota olette niin asiantuntijan silmillä katsellut." – Carl Th. Dreyer, Kööpenhamina, 18.2.1922
Punakaartilainen elokuvassa Lehtiä paholaisen kirjasta. Kuva: DFI
Dreyer oli elokuvaohjaajana paljon monipuolisempi ja taitavampi kuin mitä hänen oma vastauksensa ehkä antaa ymmärtää. Dreyerin vastineen perusteella hän antaisi arvon vain elokuvien näyttelijäsuorituksille ja tarinalle, ei lainkaan "yhdentekevälle" visuaalisuudelle. Todellisuus on toinen ja sen epäilemättä huomaa, kun Dreyerin elokuvia katsoo: kuvailmaisultaan voimakkaiden elokuvien väkevintä antia ovat ne lähikuvat, joita Dreyer mestarillisesti käytti. Mutta nämäkään lähikuvat eivät olisi niin mieleenpainuvia, ellei niiden keskiössä olisi näyttelijä.
Tanskalaisohjaajan vastaus olisi saattanut jättää monet sanattomiksi, mutta ei Talviota. Vuoden yhdeksännessä numerossa Talvio kirjoittaa pitkän vastineensa Dreyerille, joka ei ole yhtään sen lempeämpi kuin hänen ensimmäinenkään kirjoituksensa. Seuraavassa otteita Talvion vastineesta:
"Jokainen kansakoululainenkin täällä Suomessa tietää, mitä uskontoa tanskalaiset ovat, mutta sitä samaa ei näy edes filmin ohjaaja, hra Dreyer, tietävän suomalaisista."
"Minä olen samaa mieltä ohjaajan kanssa siitä, ettei filmin tarvitse olla virallisena selontekona Suomen vapaussodasta, eikä antaa ohjausta suomalaisten rakennustavasta, sillä sitä ei mainittu filmitekele, -- Jumala paratkoon! -- vähimmässäkään määrässä kykene tekemään."
"Samoin vetoaa filmin ohjaaja Clara Wieth'in sielukkaaseen näyttelemiseen ja koettaa meitä sillä saada uskomaan, että hyvä näytteleminen voi peittää epäonnistuneen näyttämölleasetuksen. Minusta ovat näytteleminen ja näyttämöasetus ehdottomasti rinnastettavat. Se aika on jo mennyt, jolloin näyttelijä esiintyessään nousi tuolille ja sanoi: 'Minä seison vuorella!' -- ja yleisö mielikuvituksessaan uskoi sen."
"Täällä Suomessa onkin osattu antaa oikea arvo Teidän filminne 'tärkeimmälle jaksolle' siten, että se on valheellisena ja suomalaisia alentavana jätetty tyyten yleisölle esittämättä."
Talvio päättää vastauksensa:
"Teidän kuuluisa maamiehenne Olaf Fönss sanoi kerran minulle: 'Koko maailman filmituotannosta löytyy noin 70 % jotka ovat huonoja, ja ainoastaan noin 30 % jotka ovat todella hyviä ja arvokkaita filminäytelmiä'. Teidän filminäytelmänne 'tärkeimmän jakson' minä asetan niiden 70 % joukkoon". – Oski Talvio, Viipurissa 29.2.1922
Tähän loppui Filmiaitan lehtipolemiikki aiheesta. Dreyerin elokuvasta ei paljon kirjoitettu muissakaan sen ajan sanoma- tai aikakauslehdissä, mutta toisin olisi varmasti ollut, jos elokuvan Suomi-osuus olisi nähty myös täällä. Nyt, kun sitä ei nähty, ei se välttämättä ollut edes monien kulttuuritoimittajien tiedossakaan.
Mutta kävihän Dreyer Suomessa
Syystä tai toisesta Dreyer jätti vastineessaan kertomatta Suomen-matkastaan, jonka hän teki jo vuonna 1911. Nuorena lehtimiehenä hän oli mukana kirjoittamassa tanskalaisten Robert Svendsenin matkassa tämän tehdessä ilmailuhistoriaa. Swendsen saapui Helsinkiin tammikuussa 1911 antamaan lentonäytöksen, mistä Dreyer jälleen kirjoitti artikkelin. Dreyer itse tuli Suomeen jo ennen Svendseniä todetakseen, onko näytöstä varten valittu "lentokenttä" eli Helsingin Oulunkylän kilpa-ajorata tarkoitukseen sopiva. Sopiva oli, Dreyer totesi.
Puolen vuoden kuvaukset
Lehtiä paholaisen kirjasta -elokuvan kuvaukset aloitettiin Suomi-jaksolla maaliskuun 19. päivänä vuonna 1919. Suomen osuudet kuvattiin Kagerupin asemalla Tanskassa, ja itse Hiirolan asemarakennuksen lavastuksen hinnaksi tuli 9 000 kruunua. Kuvaukset jatkuivat elokuun 28. päivään saakka, minkä jälkeen alkoi verrattain nopea leikkausvaihe: Dreyerillä oli elokuva valmiina jo lokakuun kolmantena päivänä. Koko komeudelle tuli hintaa 150 000 kruunua, mikä sekin oli vähemmän kuin mitä Dreyer toivoi saavansa hankkeeseen tuotantoyhtiö Nordisk Filmiltä.
Lehtiä paholaisen kirjasta on Dreyerin koko uran ainoa elokuva, joka ei pohjaudu mihinkään aiemmin julkaistuun materiaaliin. Käsikirjoitus, jota Dreyer on melko uskollisesti noudattanut, on tanskalaisen näytelmäkirjailija Edgar Høyerin käsialaa. Høyer oli laatinut käsikirjoituksen jo vuonna 1913, joten Høyer on pakostakin kirjoittanut Suomen sisällissodasta kertovan jakson vasta, kun käsikirjoitus päätettiin vihdoinkin filmata. Høyerin kerrotaan olleen tyytymätön siihen, että Dreyer vähensi käsikirjoituksen antikommunistista asennetta Suomi-jaksossa, joka nykyisessäkin muodossaan on häpeilemättömän puolueellinen.
Jeanne d'Arcin kärsimys (1928).
Dreyerin elokuvat Suomessa
Lehtiä paholaisen kirjasta kiersi vuosien ajan Suomen elokuvateattereita – kolmiosaisena. Sen jälkeen sitä ei ole nähty Suomessa yleisessä levityksessä, ei esimerkiksi televisiossa kertaakaan. Dreyerin 1920-luvun ohjaustöistä liki kaikki nähtiin Suomenkin elokuvateattereissa: Papinleski (1920), Naisen orja (1924) ja Glomdahlin morsian (1926) kaikki tuoreeltaan heti valmistumisvuonnaan, kun taas Dreyerin koko uran tunnetuin teos Jeanne d'Arcin kärsimys (1928) tuli Suomen elokuvateattereihin vasta 60 vuotta valmistumisensa jälkeen maaliskuussa 1988. Yhdellä kopiolla levitetty elokuva keräsi vain hieman yli tuhat katsojaa. Dreyerin viimeiseksi mykkäelokuvaksi jäänyt mestariteos oli tosin esitetty Suomen televisiossa jo vuosina 1967 ja 1983.
Dreyerin kauhuelokuva Vampyyri (1932) ei päässyt Suomen elokuvateattereihin, ja Vampyyrin jälkeen Dreyerin ohjaajauralle tuli kymmenen vuoden tauko. Dreyerin palattua kameran taakse hän teki vielä neljä pitkää elokuvaa, joista Kaksi ihmistä (1945) ei päässyt Suomen valkokankaille. Sen sijaan Vihan päivä (1943) tuli Suomen teattereihin vuonna 1947, Dreyerin toinen suuri mestariteos Sana heti tuoreeltaan vuonna 1955 ja Gertrud (1964) vuonna 1966.
Koko 45-vuotisen elokuvaohjaajan uransa aikana Dreyer ohjasi vain neljätoista pitkää elokuvaa, joista kahdeksan pyöri Suomen elokuvateattereissa.
Talvio vs. Dreyer -tapauksen alkuperäiset lehtiartikkelit:
Meidän vapaustaistelumme aiheena tanskalaisessa filmissä (Filmiaitta 8/1921)
Talvion ensimmäinen kirjoitus 22.12.1921 (Filmiaitta 2/1922)
Dreyerin vastaus 18.2.1922 (Filmiaitta 5/1922)
Talvion toinen kirjoitus 29.2.1922 (Filmiaitta 9/1922)
Lehtiä paholaisen kirjasta Filmiaitan kannessa.
Lähteet:
Kansallisarkisto
Carl Th. Dreyerin elokuva Lehtiä paholaisen kirjasta
Filmiaitta-lehti 8/1921, 2/1922, 4/1922, 5/1922, 9/1922
Elonet.fi
Itä-Suomen Sanomat 19.1.1911
Carl Th. Dreyer – The Man and His Work – The Man and His Work
1920-luvun mykkäelokuva Neiti Nimismies on yhä mysteeri – onko kyseessä Eino Salmelaisen ainoa elokuvaohjaus?
Helge Ranin elokuvassa Neiti Nimismies. Kuva: KAVI
Talvella 1929 Tampereella kuvattiin puolituntinen näytelmäelokuva, jota ei koskaan esitetty. Oliko kyseessä Eino Salmelaisen ainoa elokuvaohjaus?
Tammikuussa 1929 Tampereella päämajaa pitänyt Kinosto Oy päätti ryhtyä elokuvatuottajaksi. Yhtiö oli jo aloittanut omien uutiskatsaustensa kuvaamisen paikallisista aiheista, mutta suurempaa oli luvassa. Johtajat Väinö Mäkelä ja G. E. Petterson aikoivat nyt tuottaa myös näytelmäelokuvia. Sen sijaan, että yhtiö olisi palkannut kokeneita elokuvantekijöitä ja -näyttelijöitä tuotantoihinsa, he päättivät kouluttaa oman henkilökuntansa ja näyttelijänsä.
Pettersonin mukaan aluksi oli tarkoitus ryhtyä "vain lyhyempiin huvinäytelmiin" pitkien elokuvien ja vakavien draamojen sijaan. Näin myös tapahtui, mutta (melkein) valmiiksi saatiin vain yksi filmi ja sekin jäi esittämättä. Miksi Neiti Nimismies ei koskaan päätynyt yleisön silmien eteen, se on kysymys, joka ei ole selvinnyt vielä liki 90 vuotta myöhemminkään.
Haluatteko filmitähdeksi?
Kinosto lanseerasi oman tuotantotoimintansa amerikkalaiseen tyyliin. Tulevia filmituotantoja varten tarvittiin uusia elokuvanäyttelijöitä, filmitähtiä, jollaisia Kinoston mielestä saattoi piillä tuikitavallisissa tamperelaisissa. Yhtiö ilmoitti kykyjenetsintäkilpailusta, johon kuka tahansa sukupuoleen tai ikään katsomatta voi ottaa osaa. Halukkaita pyydettiin lähettämään tietonsa ja kolme valokuvaa itsestään Kinoston toimistolle helmikuun 15. päivään mennessä. Sen jälkeen oli luvassa karsinta ja jatkoon päässeiden koefilmaus, minkä jälkeen koefilmien kollaasi lähetetään Kinoston teattereihin. Teatterissa katsojilla oli mahdollisuus äänestää suosikkinsa jatkoon.
Yleisölle annettiin näennäisesti päätäntävalta, vaikka totuus oli toisenlainen. Osanotto kilpailuun oli Kinoston mukaan runsasta, mutta joko siitä huolimatta tai siitä johtuen kilpailuaikaa pidennettiin kuukaudella maaliskuun 15. päivään saakka. Tämä merkitsi sitä, että "kilpailufilmi" saatiin esityskuntoon vasta maanantaina 22. huhtikuuta. Tähän mennessä yhtiön ensimmäisen lyhyen näytelmäelokuvan, Neiti Nimismiehen, kuvaukset olivat ainakin olleet jo toista viikkoa käynnissä ja mahdollisesti päättyneetkin.
Kykyjenetsintäkilpailun filmiä mainostetaan Aamulehdessä 19.4.1929.
Jo maaliskuun alussa johtaja Petterson tiesi kertoa, että "on eräitten asiantuntijoiden valitsemien kilpailunosanottajien kanssa aijottu toimeenpanna myöskin jonkun lyhyemmän elokuvan kuvaaminen jo nyt talvella. Tällaisessa kuvassa tietysti paljo paremmin kuin lyhyessä koefilmissä selviäisi itsekunkin mahdollisuudet uudella alalla".
Kinoston itsensä kustantamassa Kameran Lastuja -aikakauslehden huhtikuun 6. päivän numerossa kerrottiin Neiti Nimismiehestä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Nimimerkki Kynä-Maija oli lähtenyt Kinoston kuvausryhmän matkaan "sydänmaille Tampereen lähistölle", missä elokuvaa kuvattiin. Kaksisivuinen artikkeli elokuvan kuvauksista ei kerro kovinkaan paljon: nimeltä mainitaan vain Kinosto-yhtiö ja pääosaan saatu Helge Ranin. Ranin oli Tampereen Teatterin tähtinäyttelijä, jolla oli yhden pääroolin verran elokuvakokemustakin. Ranin oli paikallinen kuuluisuus, joka olisi varmasti taannut Neiti Nimismiehelle ainakin jonkinlaisen katsojakunnan filmin laatuun katsomatta.
Neiti Nimismiehen tuotannosta ei siis ole liiemmin tietoa olemassa. Kuvaukset olivat käynnissä ainakin huhtikuussa ja Tampereen alueella, kameran takana oli varmasti ainakin Arvo Tamminen, joka kuvasi Kinoston uutiskatsauksiakin. Hänen lisäkseen johtaja Petterson on saattanut pyörittää kameran veiviä. Kameran Lastuissa julkaistu valokuva filmin kuvauksista näyttää kaksi miestä kameran takana, mutta heidän henkilöllisyyttään ei kerrota.
Elokuva jää kesken
Neiti Nimismies kertoo yksinkertaisen talvisen tarinan roistosta, liukas-Jussista (Kalle Kirjavainen), ja tätä jahtaavista virkavallan edustajista. Nimismiehen (Toppo Elonperä) voimakastahtoinen tytär Liisa (Inkeri Nieminen) on päättänyt ottaa Jussin kiinni, kun isäukko ja poliisi (Simo Kaario) ovat hitaita lähtemään liikkeelle. Liisa tosin erehtyy luulemaan Jussiksi isäpappaansa, kylän poliisia, tapaamaan tulevaa Lauria (Helge Ranin).
Vaikka elokuva on leikattu lopulliseen muotoonsa ja siihen on lisätty alku- ja lopputekstit, on se ilmeisesti keskeneräinen. Laurin muistikuvat pitäisi nähdä kuvitettuna, mutta sen sijaan tilalla on vain pikainen välähdys Muistikuva-välitekstistä.
Jos elokuva on jäänyt kesken, on siihen yksi mahdollinen selitys Kinoston talousvaikeudet alkuvuodesta 1929. Jo maaliskuun lopulla yhtiön vuosikokouksessa päätettiin, että omat elokuvaustoimet oli lopetettava sen jälkeen, kun keskeneräiset työt valmistuvat. Kameran Lastuja -lehden kustantaminen päätettiin lopettaa sen jälkeen, kun se kykyjenetsintäkilpailun osalta on mahdollista. Lehden ilmestyminen päättyikin keväällä.
Syytä siihen, miksei Neiti Nimismiestä tehty loppuun saakka, voi vain arvailla. Yhtiö kyllä jatkoi omaa filmaustoimintaansa: höyrylaiva Kurun uppoamisen seurauksia kuvattiin ja esitettiin heti viikon päästä yhtiön omassa teatterissa, minkä lisäksi myös Hämeensillan rakennuksesta kuvattiin lyhyt dokumenttielokuva. Nämä olivat toki pienempitöisiä filmejä kuin näytelmäelokuva, mutta Neiti Nimismiehen puuttuvat muistikuvajaksojen kuvaaminen ei olisi vaatinut kovinkaan suuria ponnisteluita. Muutoinhan tämä puolituntinen elokuva oli valmis.
Joka tapauksessa Neiti Nimismies ei koskaan päätynyt Valtion elokuvatarkastamolle, eikä sitä näin ollen ole voitu ainakaan laillisesti esittää. Myöskään Tampereen paikallislehtien vuoden 1929 aikana olleista Kinoston teattereiden lehti-ilmoituksista ei löydy mainintaa moisesta Neiti Nimismiehestä.
Oliko ohjaajana Eino Salmelainen?
Neiti Nimismiehen nimiroolissa nähty Inkeri Nieminen oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa mukana elokuvanteossa; hän on hyvinkin saattanut olla Kinoston kykyjenetsintäkilpailuun osallistunut amatööri. Sen sijaan kaikki muut aikuiset näyttelijät olivat teatterimaailmasta tunnettuja kokeneita näyttelijöitä. Helge Ranin, Simo Kaario, Kalle Kirjavainen ja Toppo Elonperä (tuolloin vielä Toivo Ellenberg) olivat kaikki tuolloin Tampereen Teatterin näyttelijöitä.
Samaan aikaan filmausten kanssa Ranin, Kirjavainen ja Elonperä esiintyivät Tampereen Teatterissa Eino Salmelaisen ohjaamassa Peer Gyntissä. Salmelainen puolestaan sai yhtiön johdolta luvan kokeilla elokuvantekoa Kinostolla, mutta hänen palkkansa tuli olemaan tuloksen mukainen. Salmelainen toimi myös Kinoston Kameran Lastuja -lehden avustajana.
Salmelainen ei koskaan päässyt tekemään yhtäkään elokuvaa (ellei sitten Neiti Nimismiehen), mutta suunnitelmia oli vielä 1930-luvun lopullakin. Kinoston Väinö Mäkelän ja kahden muun yhtiömiehen perustama Väinän Filmi Oy tuotti vuonna 1938 Roland af Hällströmin ohjaaman Paimen, piika ja emännän (1938), jonka jälkeen kaavailuissa oli Salmelaisen ohjaama filmatisointi Urho Karhumäen romaanista Avoveteen. Väinän Filmin oma tuotantotoiminta jäi kuitenkin tähän yhteen elokuvaan, ja Avoveteen-filmatisointi valmistui Orvo Saarikiven ohjaamana ja Suomi-Filmi Oy:n tuottamana vuonna 1939.
Salmelaisen pesti Tampereen Teatterissa ja kyseisen teatterin näyttelijöiden käyttäminen Neiti Nimismiehessä viittaavat vahvasti siihen, että Salmelainen olisi tämän puolituntisen filmin ohjaaja. Hänellä oli myöskin tuntemusta elokuvasta, ja hiljattain ennen kuvauksia Salmelainen oli käynyt Saksassa tutustumassa UFA:n studioihin.
Neiti Nimismies ei suinkaan ole mikään untuvikon ensiaskel elokuvan parissa. Vaikka osa kuvista on jäänyt oudon pitkiksi, on kuvakerronta kuitenkin selkeää ja elokuvamaista. Filmatusta teatterista ei ole kyse kuin korkeintaan Raninin patsastelun osalta. Lähikuvia on käytetty säästeliäästi, mutta niitäkin on mukana. Riittävän pätevä kuvallinen toteutus voi tietysti olla kokonaan kuvaaja Arvo Tammisen ansiota.
Tamminen oli edellisvuonna kuvannut tamperelaisen Uuno Eskolan ohjaaman Lumisten metsien miehen, jossa Kaario ja Elonperä näyttelivät. Ranin puolestaan näytteli pääroolin Eskolan Ei auta itku markkinoilla -komediassa (1927). Eskola ja Salmelainen olivat hekin keskenään tuttuja, mutta Eskolalla tuskin on ollut mitään tekemistä Neiti Nimismiehen kanssa.
Neiti Nimismiehen kuvauksista tulee ensi vuonna kuluneeksi pyöreät 90 vuotta. Tiedot sen tekijöistä ja tekijöiden tarkoituksista eivät ole tämän kummempia, mutta onneksi sentään itse elokuva on säilynyt ja se on nyt katseltavissa KAVI:n Elävässä muistissa.
Lisää artikkeleita...
Sivu 21 / 51
ISSN 2342-3145. Avattu lokakuussa 2008. Noin 30 600 eri kävijää kuukaudessa (1/2024).