Liki 100 vuotta Kihlauksesta – näin tehtiin ensimmäinen Aleksis Kivi -filmatisointi
Suomalaisen elokuvan parissa alkoi tapahtua 1910- ja 1920-lukujen vaihteessa. Helsinkiläissyntyinen Erkki Karu päätyi teatterin kautta tamperelaisen elokuvateatterin hoitajaksi ja teki ensimmäiset filmauskokeilunsa kesällä 1919. Joulukuussa 32-vuotias Karu perusti Helsingissä Suomen Filmikuvaamo Oy:n, joka pari vuotta myöhemmin alkoi käyttää nimeä Suomi-Filmi Oy. Ensimmäisen suomalaisen varsinaisen elokuvatuotantoyhtiön tarina sai näin alkunsa.
Samoihin aikoihin Viipurissa, maan toisessa suuressa kansainvälisessä kaupungissa, samanlaiset suunnitelmat oli kolmella kauppiaalla ja näyttämötaiteen harrastajalla: Oski Talviolla, Reino Lundströmillä ja vaatetusalan tukkukauppias Antti Himasella. Innokkaimmin asiaa ajoi 28-vuotias Talvio, joka syyskuussa Karjala-lehdelle antamassaan haastattelussa korosti – kuten monet muut häntä ennen ja hänen jälkeensä – kotimaisen elokuvatuotannon merkitystä myös kansantaloudelle. 1920-luvun alussa kotimaisia pitkiä elokuvia ei juuri tehty, joten filmivuokrista valtaosa meni ulkomaalaisille yhtiöille.
Talviota huolestutti myös se, että Ruotsissa oli alettu filmata suomalaisia menestysromaaneja. Näin oli käynyt jo Johannes Linnankosken Laululle tulipunaisesta kukasta, jonka ruotsalaistunut suomalaisohjaaja Mauritz Stiller ohjasi elokuvaksi vuonna 1919. Pari vuotta myöhemmin vuorossa oli Juhani Ahon Juha ja ohjaajana jälleen Stiller. Talvio tiesi jo haastattelua antaessaan Juhankin filmatisoinnista.
Myöhemmin syksyllä Talvio maalaili uhkakuvia, että ”kansalliseepoksemme Kalevalakin voi näin tulla ulkomailla filmatuksi." Siinä hän osui oikeaan, sillä Kalevalaan pohjautuva suurelokuva Sampo valmistui neuvostoliittolais-suomalaisena yhteistuotantona 39 vuotta myöhemmin
”Meidän omaperäinen kirjallisuutemme, oma elämämme ja varsinkin luontomme ovat varsin käyttökelpoisia aiheita valkoiselle kankaalle, levitäkseen maamme rajojen ulkopuolellekin ja siten tehdäkseen suurta propagandaa Suomen tunnetuksi saamiseksi ulkomailla”, Talvio sanoi haastattelussa. ”Esimerkiksi Kiven teokset ja Kalevala, niitä varten jo yksistään kannattaisi perustaa kunnollinen kulttuurinäkökantoja silmällä pitävä kotimainen yhtiö, sillä sellaisella olisi varmasti parinkin vuosikymmenen uuttera työ taattua, muita esimerkkejä lukuun ottamattakaan”, hän jatkoi.
Talvio totesi, ettei Karun Suomen Filmikuvaamon ”toiminta liene päässyt sanottavasti mihinkään tuloksiin” ja ”sekin työ, mitä yhtiö aloittavasti on tehnyt, on ollut aivan kehnoa laatua eikä ole perustunut tarpeeksi kansallisen kulttuurimme pohjalle.” Talvio on varmasti ollut tietoinen siitä, että Suomen Filmikuvaamon ensimmäinen pitkä elokuva, Anni Swanin Ollin oppivuosien filmatisointi, oli tulossa ensi-iltaan loppuvuodesta.
Oski Talvio 1910- ja 1920-lukujen taitteessa.
Ulkoilmateatteria ja elävää kuvaa
Toimistotöistä 24-vuotiaana kauppiaaksi ryhtynyt Oski Talvio oli aktiivinen näyttämötaiteen harrastaja ja harjoittaja. Hän toimi paikallisten nuorisoseurojen näytelmä- ja lausuntapiireissä ohjaajana ja esiintyjänä, minkä lisäksi hänet jo 20-vuotiaana valittiin Viipurin raittiusseuran näyttämön johtajaksi vuonna 1912. Sieltä Talvio siirtyi Viipurin työväen teatteriin.
Jo raittiusseuran aikaan Talviolla ja kumppaneilla heräsi idea ulkoilmateatterista, jollaisen he kesällä 1913 avasivat Viipurin Papulan vuorelle. Ensimmäisenä kesänä näyteltiin Minna Canthin Roinilan talossa -näytelmää. Virallisemmin toiminta alkoi seuraavana kesänä, jolloin teatterin johtajaksi tuli Kosti Elo ja näyttelijöiksi Talvion lisäksi muun muassa Eedla Hako, Viljo Huttunen, Kaarlo Kruus, Aino Piiparinen, Edv. Keto ja Ali Mannermaa. Teatterissa näyteltiin pääasiassa kotimaisia kappaleita, esimerkiksi Seitsemän veljeksen ”tähtenä” nähtiin Viipurin työväen teatterin Uuno Montonen.
Ulkoilmateatteria hoitamaan perustettiin Viipurin Ulkoilmateatteri Oy vuonna 1919. Hallituksen muodostivat Himanen puheenjohtajana, Talvio, Lundström, Otto Koskinen, Mikko Uosukainen, Arvi Mansikka ja Antti Lallukka varsinaisina jäseninä sekä varajäseninä Otto Kotonen, Niilo Vuorikallio ja A. A. Niskala. Osakepääoma oli vaatimattomasti 10 000 markkaa (nykyrahassa 4 187 euroa), 50:n markan osakkeita oli siis 200 kappaletta. Yhtiön toimialaksi merkittiin jo tässä vaiheessa ulkoilmanäyttämön ylläpitämisen lisäksi filmien valokuvaus- ja valmistusliike. Vuonna 1921 Talviosta tuli yhtiön hallituksen puheenjohtaja.
Kihlaus kuvataan
Talvion syksyllä 1920 lehtihaastattelussa latelemat uhkakuvat elokuvateollisuuden puutteesta ja toisaalta Karun firman alkuvaiheista eivät olleet vain pelkkää puhetta. Talvio oli edellisenä kesänä ”tottuneena näyttämötuntijana” – kuten lehti häntä kuvaili – sovittanut ja filmannut Aleksis Kiven Kihlauksen. Kyseessä oli ensimmäinen Kiven teoksen filmatisointi, mutta mistä siinä lopulta oli kyse?
Tuskin oli sattumaa, että Kihlaus valikoitui tämän elokuvakokeilun aiheeksi. Se oli tuolloin suuressa suosiossa ympäri maan, ja vaikka Viipurin ulkoilmateatterin kesä 1920 alkoikin Artturi Leinosen Vanhalla härmällä, esitettiin elokuun 22. päivänä lopettajaisjuhlissa Kihlausta. Elokuvaversio on tehty näihin aikoihin sekin, mutta tarkka ajankohta ei ole tiedossa.
Kihlauksen kuvauspaikoista tiedetään se, mitä ajan lehtiartikkeleissa on mainittu: Herrojen Eevan hakeminen Hämeenlinnasta kuvattiin Neitsytniemellä, joka ”suuresti muistuttaa Hämeenlinnan seutuja”, Aapelin talo oli Lihaniemellä ja sisäkuvaukset Papulassa ”sitä varten erityisesti hankittujen kulissien avulla varsinaisen sopivan ateljeerin puutteessa.” Papulassa sijaitsi myös ulkoilmateatteri, jonka lavasteita kyseiseen kappaleeseen on mitä todennäköisimmin käytetty tässä elokuvassakin.
Kihlauksen näytelmäversiossa Herrojen Eevan roolissa nähtiin Maikki Jouni, Aapelina Niilo Vuorikallio, Eenokkina Alarik Korhonen ja Jooseppina Lundström. Elokuvaversion kuvauksista julkaistut lehtikuvat eivät ole erityisen tarkkoja, mutta Jouni on todennäköisesti myös niissä Herrojen Eevana. Joka tapauksessa on todennäköistä, että näyttelijät olivat molemmissa versioissa samat. Yhtäkään elokuvaversion näyttelijää ei ole nimeltä mainittu missään, eikä heitä ole itse elokuvan ja valokuvien puuttuessa voitu jälkikäteen tunnistaakaan.
Kesällä 1920 ulkoilmateatterin näyttelijäkuntaan kuuluivat ohjaajana toimineen Lundströmin ja jo mainitun Jounin lisäksi Rosa Meskanen, Saimi Storgård, Fanny Nenonen, Ida Järvi ja Dagi Nieminen sekä Uuno Montonen, Ilmari Kontunen, Niilo Vuorikallio, Herman Meskanen, Aku Keidas, Ale Porkka, Frans Nyman, Emil Piiparinen ja Akseli Rinne.
Kihlaus-elokuvan kuvaajana oli viipurilaisen Scala-elokuvateatterin johtaja J. V. Peltonen. Karjala-lehden toisessa syyskuisessa numerossa väitettiin, että sama ryhmä olisi kuvannut myös Kiven Lean, mutta koska mitään muuta mainintaa moisesta ei ole, lienee kyseessä toimittajan virhe.
Kun Talvio antoi syyskuista haastatteluaan Karjala-lehdelle, Kihlaus oli parhaillaan Helsingissä kehitettävänä Suomen Biograafi Oy:n laboratoriossa. ”Joutuu se [elokuva] piakkoin tänne, jolloin kappaleesta annetaan erityinen koenäytäntö, johon kutsutaan muun muassa kaupunkimme liikemiespiirejä”, Karjala-lehti tiesi kirjoittaa Talvion sanomisien pohjalta. Todennäköisesti elokuvan on leikannut joku laboratorion työntekijöistä.
Näytäntöä kaavailtiin heti seuraavan kuukauden, eli lokakuun, alkupäiville, mutta niin nopeasti elokuvaa ei sentään saatu valmiiksi. Näytännön jälkeen oli määrä pitää kokous, jossa ”keskustellaan viipurilaisen filmiyhtiön muodostamisesta kansallista propagandaa ja taloudellisia saavutuksia silmällä pitäen”.
Ulkoilmateatterin Kihlausta.
Ensi-ilta kutsuvieraille
Kihlauksen erikoisnäytäntö kutsuvieraille ja liikemiehille järjestettiin aamupäivällä klo 11 marraskuun 7. päivänä vuonna 1920 Viipurin Scala-elokuvateatterissa. Näytöksen sujumisesta ja elokuvan laadusta on vain muutamia säilyneitä arvioita. Niistä todennäköisesti rehellisin ja ainakin hauskin on Filmiaitta-lehden lyhyt toteamus vuodelta 1922, kun lehti kertoi Kihlauksen toisesta filmatisoinnista: "Tässä [Talvion] yrityksessä ilmenee monta teknillistä virhettä, sovittelussa ei ole otettu huomioon filmin erikoisluontoisia vaatimuksia ja kokonaisvaikutus muistuttaa valokuvattua amatöörinäyttämöä; tekniikan laita on niin ja näin: valokuvaus on epäselvää ja mikä pahinta, ramppi ja näyttämöohjaaja ovat miltei koko ajan näkyvillä”, lehti kirjoitti.
Karjala-lehden tuore arvio pari päivää näytöksen jälkeen oli paljon myötämielisempi. ”Filmi on koko lailla tarkoitustaan vastaava, mutta on siinä vain pieni virhe, joka on johtunut alkutottumattomuudesta eikä [se] vielä lähiaikana mainittuun filmiin nähden ole korjattavissa”. Iltalehti puolestaan totesi marraskuussa, että elokuva oli ”hyvin onnistunut, vaikka kuva oli otettu tavallisella maisemakoneella.”
Elokuvan pituudesta ei tarvitse esittää erikoisempia arvioita, sillä Karjala-lehdessä todettiin: ”Tätä filmiä tullaan ehkä noin viikon päästä esittämään mainitussa teatterissa ohjelman yhteydessä, jolloin siihen on kaikilla tilaisuus tutustua.” Näin ollen kyseessä on ollut lyhytelokuva, joka olisi ollut vain yksi osa laajempaa ohjelmakokonaisuutta. Koko illan elokuva se ei Karjala-lehden toteamuksen perusteella ollut. Mutta nämäkään suunnitelmat elokuvan esittämisestä eivät toteutuneet: tiettävästi Kihlausta ei esitetty kuin tuon yhden kerran ja Filmiaittakin mainitsi arvionsa yhteydessä, ettei sitä liene julkisesti esitettykään.
Marraskuussa 1920 puhuttiin jo tulevista filmeistä ja henkilökunnastakin. ”Yhtiön palvelukseen tullaan kiinnittämään maamme parhaita näyttelijävoimia ja suunnitelmat useiden kirjailijoiden, teatterinjohtajain ja muiden ammattimiesten kanssa ovat parhaillaan käynnissä. Varsinainen toiminta aloitetaan heti, kun alkupääoma on merkitty”, Karjala-lehti kirjoitti.
Ensimmäisten varsinaisten elokuvien aiheeksi kaavailtiin Kalevalan Kullervon taru ja Kiven Seitsemää veljestä. Kumpikaan ei toteutunut, kuten ei mikään muukaan yhtiön omista hankkeista, vaikka Kullervon kerrontaan olleen jo ”työn alaisena”. Jo ensimmäisessä yhtiökokouksessa johtokunnalle lausuttiin ”evästyksenä” toive, että se ryhtyisi ensi tilassa suunnitteluihin Kalevalan filmaamiseksi. Kiven Seitsemän veljeksen filmatisoinnin tuotti Suomen Filmiteollisuus vuonna 1939.
Ulkoilmateatterin Kihlausta.
Kalevala-Filmi perustetaan
Elokuvan teknisestä laadusta huolimatta näytös oli kuitenkin saanut ihmiset sen verran innostumaan, että sen jälkeen saatettiin pitää elokuvatuotantoyhtiön perustava kokous. ”Aika olisi tosiaankin jo toimia ja luoda filmitaiteeseen sivistyksellistä leimaa ja sen avulla palvella kansallisen valistuksen työtä laajempienkin piirien keskuudessa”, Talvio totesi jo syyskuussa.
Sääntöjä laatimaan valittiin toimintakunta, johon tulivat toimittaja Otto Kotonen sekä kauppiaat Himanen ja Talvio. Osakemerkintäkomiteaan valittiin viisi jäsentä. Marraskuun puolivälissä kauppiaat Talvio, Himanen, Lundström ja Ville Puolakka, toimittaja Kotonen, johtaja Reino Peitinen, konttoristi Edv. Keto ja taiteilija Arvi Mansikka laativat kiertokirjeen, jonka he lähettivät sanomalehdille. Tarkoituksena oli houkutella ihmisiä ympäri maan Kansallis-Osake-Pankin konttoreihin merkitsemään nimiinsä perustettavan yhtiön osakkeita. Kiertokirjeessä vedottiin samoihin seikkoihin kuin Talvion syyskuisessa haastattelussa: taloudellisiin, kansallisiin ja sivistyksellisiin seikkoihin.
Kalevala-Filmi Oy:n yhtiöjärjestys hyväksyttiin helmikuun 1. päivänä vuonna 1921, ja helmikuussa uutisoitiin teatterinjohtaja Valle Sorsakosken, kapteeni Aarno Karimon ja muiden viipurilaisten silmäätekevien jättäneen anomuksen Valtioneuvostolle Kalevala-Filmi Oy:n yhtiöjärjestyksen vahvistamiseksi. Valtioneuvosto vahvisti sen saman kuukauden 23. päivänä. Osakepääoma oli 200 000 markkaa (nykyrahassa 67 000 euroa), josta 100 000 markkaa oli jo maksettu joulukuussa. Lisäksi oli päätetty, että osakepääomaa voidaan korottaa 600 000:een markkaan. 100:n markan arvoisia osakkeita oli siis 2 000 kappaletta. Ennen yhtiön perustamista puhuttiin 500 000:n markan osakepääomasta ja yhden osakkeen hinnaksi kaavailtiin 500:aa markkaa.
Yhtiön toiminnasta kerrottiin, että sen ”tarkoituksena on tehdasmaisesti harjoittaa filmivalokuvausta sekä lainata ja myydä valmistamiaan filmejä kuin myöskin yhtiökokouksen päätöksellä perustaa eläväin kuvain teattereita”. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Himanen, jäseniksi Talvio, Lundström, N. Lammetmaa, kauppaneuvos E. V. Sellgren, pankinjohtaja O. Björninen ja maisteri Arvo Inkilä sekä varajäseniksi agronomi Eero Eerola ja hotellinomistaja A. B. Lipponen.
Ulkoilmateatterin väestä mukana hallituksessa olivat siis ainakin Talvio, Lundström ja Himanen. Joulukuussa Karjala-lehti kertoi Himasen käyneen Ruotsissa, Tanskassa, Englannissa, Ranskassa ja Saksassa tutustumassa elokuvantekoon. Samalla hänen kerrotaan koettaneen ottaa selkoa siitä, onko suomalaisilla elokuvilla mahdollisuuksia ulkomaiden markkinoille. Ulkomailta tilattiin jo hyvissä ajoin ”tarpeelliset, alallaan viimeistä keksintöä olevat koneet”, käytännössä ainakin elokuvakamera, joka tilattiin Ernemann-Werker A.G.:n tehtaalta Saksasta.
Huhtikuun 13. päivänä yhtiön perustajajäsenillä oli kokous Viipurin Seurahuoneella. Kokouksessa ilmoitettiin, että yhtiön sääntöjen määräämä osakepääoma 200 000 markkaa on ylimerkitty, joten yhtiön toiminta voitiin ”viipymättä aloittaa”. Ylimerkityt osakkeiden määrää ehdotettiin vähennettäväksi suurimmista merkinnöistä. Perustava yhtiökokous päätettiin pitää huhtikuun 23. päivänä Seurahuoneella. Lisäksi perustajajäsenet ehdottivat ”erityisen 7-henkisen taidelautakunnan asettamisesta, joka johtokunnan apuna toimisi näytelmällisen ohjelman valikoinnissa ja valmistelussa sekä yleensä kaikissa kirjallis–taiteellisissa kysymyksissä.”
Ensimmäiseen yhtiökokoukseen saapui 540:n osakkeen edustajat. Ylimerkityt osakkeet päätettiin vähentää suhteellisesti niiltä, jotka olivat merkinneet itselleen yli 50 osaketta. Yhtiön johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin Himanen ja jäseniksi Lammetsa, Sellgren, Björninen, Inkilä sekä Lundström ja Talvio. Osakepääomasta määrättiin puolet maksettavaksi toukokuun 5. päivään ja loput heinäkuun 1. päivään mennessä.
Teuvo Puron ohjaama Kihlaus (1922) oli jo koko illan filmi. Annie Mörk nähtiin Herrojen Eevana. Kuva: KAVI
Hitaasti lämpeävä Kalevala
Kalevala-Filmin toiminnan alku oli hidastakin hitaampaa. Tammikuun lopulla 1922 Karjalan Aamulehti uutisoi yhtiön johtokunnan kokouksesta, jossa oli pohdittu ”kysymystä yhtiön aloittamisesta”. Kokouksessa kerrottiin johtokunnan puheenjohtaja Himasen ja Suomen Filmikuvaamon, tuolloin jo Suomi-Filmin, Karun välisistä neuvotteluista. Lehtijutun mukaan yhtiöiden tarkoituksena oli ”yhteistyöllä filmata joku suurempi suomalainen teos”, jonka kustannukset ne olivat jakaneet keskenään. Uuden Suomen mukaan tällainen projekti voisi olla Kiven Seitsemän veljestä tai ”joku muu suurempi suomalainen romaani”, jonka filmatisoinnin tuotantokustannukset olisivat arviolta voineet nousta 200 000:sta markasta aina 700 000:een markkaan. Johtokunta asettui tukemaan ajatusta ja päätti esittää asian maaliskuisessa yhtiökokouksessa.
Maaliskuussa järjestettiin myös julkinen huutokauppa, jossa oli myynnissä 608 kappaletta Kalevala-Filmi Oy:n osakkeita, jotka niiden merkitsijät olivat jättäneet lunastamatta. Yhtiön johtokunta lunasti osakkeet.
Yhtiökokous pidettiin maaliskuun 28. päivänä. Osallistujille luettiin johtokunnan laatima vuosikertomus, mikä selvensi yhtiön toiminnan alkamisen hitautta: 200 000:n markan osakepääoma oli osoittautunut ”aivan liian pieneksi”. Suomi-Filmin kanssa käydyt neuvottelutkin olivat nyt ”tyhjiin rauenneet”. Vuoden 1921 toiminta oli jäänyt 8 500:n markan verran tappiolliseksi, kun menoihin laskettiin myös yhtiön perustamiskustannukset.
Yhtiökokousta pidettäessä yhtiöllä oli kaikkiaan 241 eri osakasta. Himanen jatkoi edelleen johtokunnan puheenjohtajana ja jäseniksi valittiin Lammetmaa, Lipponen, johtaja Walde Sario, Kalske, Eerola ja johtaja L. Lius sekä varalle Talvio ja Inkilä.
Fønss, palveluksessanne
Ennen yhtiökokousta, maaliskuun 19. päivänä, Karjala-lehti tiesi uutisoida tanskalaisen elokuvanäyttelijä ja -ohjaaja Olaf Fønssin tarjoutuneen Kalevala-Filmi Oy:n palvelukseen. Puheenjohtajalle lähettämänsä kirjeen mukaan ”hra Fønss olisi halukas tekemään aluksi sitoumuksen kahdeksaksi kuukaudeksi sekä ohjaamaan tällä ajalla ainakin kahdeksan filmiä”. Aikataulu ja elokuvien määrä kertoo siitä, että Fønss halusi ohjata nimenomaan lyhytelokuvia. Fönssin kerrotaan myös olleen valmis sijoittamaan yhtiöön noin 300 000 markkaa ostamalla yhtiön osakkeita.
Fønss oli Talviolle tuttu helmikuulta 1921, jolloin hän kävi Saksassa tutustumassa sikäläiseen elokuvateollisuuteen. Samalla hän kävi Kööpenhaminassa, tapasi Fønssin ja näki Carl Th. Dreyerin Lehtiä paholaisen kirjasta -elokuvan, jonka Suomen-osuudesta Talvio kävi myöhemmin lehtipolemiikkia itsensä Dreyerin kanssa.
”Jos alullaan olevalle suomalaiselle filmiteollisuudelle onnistuisi kiinnittää palvelukseensa niin ammatissaan kuntoutunut ja suuren kokemuksen saavuttanut mies kuin Olaf Fønss – mikä lieneekin mahdollista –, antaisi se varmasti suurta vauhtia tälle alkavalle yritykselle. Hra Fønss on niin innostunut suomalaisen filmin menestysmahdollisuuksiin, että hän on hyljännyt Saksasta ja Amerikasta tehdyt edulliset tarjoukset halutessaan antautua suomalaisen filmiteollisuuden kehittämiseen”, Karjala-lehti kirjoitti.
Fønssin tarjousta käsiteltiin yhtiökokouksessa, mutta neuvottelut eivät olleet edenneet sopimukseen asti. Huhtikuussa tiedettiin kertoa, ettei sopimusta voitu tehdä, koska yhtiön varat eivät olisi riittäneet Fønssin esittämien suunnitelmien toteuttamiseen. Sen sijaan Kalevala-Filmi jatkoi neuvotteluita Suomi-Filmin kanssa.
Erkki Karu Koskenlaskijan morsiamen (1923) kuvauksissa. Kuva: KAVI
Yhteistyö Suomi-Filmin kanssa
Huhtikuussa 1922 Iltalehti uutisoi Suomi-Filmin ja Kalevala-Filmin neuvotteluiden edenneen siihen pisteeseen, että yhteistyön odotettiin alkavan jo seuraavassa kuussa. ”Suomi-Filmin johtaja Erkki Karu matkusti tänään Saksaan täydentääkseen koneistoa ja valaistuslaitteita tulevaa filmauskautta varten”, Iltalehti tiesi kertoa. Toukokuussa sopimus solmittiin, mutta nyt ei enää ollutkaan kyse yhteistuotannosta: sopimuksen myötä Kalevala-Filmi luovutti osakepääomansa Suomi-Filmin käyttöön erinäisin ehdoin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei Kalevala-Filmin vaatimaton osakepääoma ollut riittävä elokuvantekoon ryhtymiseen. Sen sijaan he lainasivat 150 000 markkaa (nykyrahassa 51 720 euroa) Karun yhtiölle, jonka toiminta oli jo täydessä vauhdissa.
Tarkkaa tietoa siitä, mihin hankkeisiin Suomi-Filmi lainaamansa rahat käytti, ei ole saatavilla. Kolmen vuoden laina-ajan aikana yhtiö valmisti useita pitkiä ja lyhyitä elokuvia, eikä se välttämättä edes käyttänyt lainarahojaan varsinaiseen tuotantotoimintaan.
Seuraavan kerran helmikuussa 1923 ”joukko Kalevala-Filmi Oy:n osakkeenomistajia” lähetti avoimen kirjeen Karjala-lehden yleisöpalstalle ja kysyi, mitä yhtiössä oikein tapahtuu – vai tapahtuuko mitään. ”Koska on jo kulunut noin 2 v. mainitun yhtiön perustamisesta eikä mitään näkyvää tulosta ole havaittavissa, niin halutaan pikaista vastausta seuraaviin kysymyksiin: 1) Mille asteelle yhtiön nykyinen toiminta on kehittynyt? 2) Onko johtokunnalla mitään asiallista tekeillä liikkeen aloittamiseksi 3) Miksi ei ryhdytty Suomi-Filmin kanssa yhteistoimintaan, kun ei omaperäisesti ole kyetty edes alkamaan? 4) Onko mahdollisesti kyseessä yhtiön hajoittaminen?”
Johtokunnan puheenjohtajan vastine julkaistiin heti seuraavan päivän lehdessä. ”Yhtiön kaikki käteiset varat sijoitettiin viime vuoden toukokuussa lainan muodossa vakuuksia vastaan Suomi-Filmi Oy:lle. Tällaisen yhteistoimintamuodon katsoimme silloin yhtiöllemme edullisimmaksi ja varmimmaksi; yhtiön hajottaminen ei tietääkseni ole kysymyksessä. Näistä asioista on muuten aikanaan sanomalehdissä mainittu”, Himanen kirjoitti.
Kalevala-Filmi Oy:n yhtiökokous pidettiin 26. maaliskuuta 1923. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin maisteri Y. Raikas ja sihteeriksi toimittaja A. Ylikangas. Himanen valittiin jälleen johtokunnan puheenjohtajaksi, jäseniksi Talvio, Lipponen, Kalske, Eerola, Lius ja Sario sekä varalle Lammetmaa ja Inkilä.
Huhtikuussa 1924 yhtiökokouksessa oli kolmisenkymmentä henkilöä edustamassa noin 1 132:ta osakasta. Tilivapauden myöntäminen päätettiin siirtää siksi, kunnes yhtiö on saanut lisävakuuksia Suomi-Filmille myöntämälleen lainalle. Johtokunnan puheenjohtaja Himanen ja koko muu johtokunta valittiin jatkamaan toimissaan. Kokouksessa päätettiin myös, että Suomi-Filmille annetaan lisälainana 50 000 markkaa (nykyrahassa 16 790 euroa), jolloin lainan suuruus nousi jo 200 000:een markkaan, mikä oli siis ainakin lähes koko yhtiön pääomaa vastaava summa. Yhtiön voitto päätettiin siirtää voitto- ja tappiotilille.
Lappu luukulle
Heinäkuussa 1924 yhtiön jatkovuosikokouksessa yhtiön johtokunnalle myönnettiin tilivapaus sen jälkeen, kun ”nyttemmin on hankittu yhtiön myöntämälle lainalle [Suomi-Filmille] lisätakuut”. Yhtiökokouksessa maaliskuun 10. päivänä vuonna 1925 päätettiin jakaa osinkoa 5 %:a ja johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin jälleen Himanen. Johtokunnan muiksi jäseniksi valittiin Lipponen, Eerola, Sario, Lius, V. A Virkki ja Molander. Tässä vaiheessa Talvio on siis pudonnut kokonaan pois johtokunnasta.
Loppuvuodesta 1925 alkoi tapahtua, kun Suomi-Filmi maksoi 200 000:n markan lainansa takaisin, Elonetin mukaan 15 %:n korolla. Lokakuun alussa yhtiön johtokunta piti kokouksen, jossa se päätti kutsua ylimääräisen yhtiökokouksen kokoon ja ehdottaa sille, että yhtiö purettaisiin. Johtokunnan ehdotuksesta tulisivat osakkaat saamaan 100:n markan nimellisarvoisista osakkeistaan 117 markkaa kappaleelta (nykyrahassa 37,90 euroa). Ylimääräinen yhtiökokous pidettiin 12. päivänä marraskuuta ja samalla käsiteltiin kysymys yhtiön omaisuuden myymisestä; mitä omaisuutta sillä oli, siitä ei ole tietoa. Kokouksen jälkeen kutsuttiin koolle vielä toinen yhtiökokous marraskuun 25. päivänä, jolloin vahvistettiin yhtiökokouksen tekemä päätös yhtiön purkamisesta.
Kun arkkuun oli lyöty viimeinen naula, Karjala-lehti kirjoitti seuraavan päivän numerossaan yhtiön lyhyestä taipaleesta. "Kuten tiedetään, sijoitti Kalevala-Filmi Oy varansa Suomi-Filmiin jälkimmäisen yhtiön taistellessa toimintansa alkuaikoina taloudellisia vaikeuksia vastaan. Tämä toimenpide harkittiin Kalevala-Filmi Oy:n johdon puolelta viisaammaksi kuin itsenäiseen toimintaan ryhtyminen, viime mainitun kun havaittiin vaativan ennakkolaskelmat ylittäviä pääomia ja näin ollen pidettiin suotavampana saattaa yksi kotimainen filmiyritys vakavamalle aineelliselle pohjalle kuin jatkaa kahden horjuvaa toimintaa. Suomi-Filmin viimeaikainen, voimakas kehitys onkin osoittanut, että sille annettu apu ei mennyt hukkaan, ja on mainittu yhtiö nyttemmin suorittanut käytössään olevan summan korkoineen takaisin Kalevala-Filmi Oy:lle."
Hannes Häyrinen Aapelina ja Mirjami Kuosmanen Herrojen Eevana, Erik Blombergin Kihlaus (1955). Kuva: KAVI
Kalevala-Filmin puuhamies Oski Talviosta ei koskaan tullut elokuvantekijää, mutta 1940-luvulla hänellä oli avustajatason tehtäviä ja pieniä rooleja muutamissa Suomi-Filmin elokuvissa. Viimeisen kerran hänet nähtiin valkokankaalla Hannu Lemisen Amor hoi!:ssa vuonna 1950. Seuraavana vuonna Talvio kuoli 58-vuotiaana.
Kiven Kihlaus pääsi valkokankaalle vielä kahdesti: jo vuonna 1922 Suomi-Filmin tuottamana ja Teuvo Puron ohjaamana ja sen jälkeen vielä Erik Blombergin ohjaamana vuonna 1955.
Aleksis Kivi -filmatisoinnit:
| 1920 | Kihlaus | Oski Talvio | Kalevala-Filmi Oy | lyhyt, mykkä, kadonnut |
| 1922 | Kihlaus | Teuvo Puro | Suomi-Filmi Oy | mykkä |
| 1923 | Nummisuutarit | Erkki Karu | Suomi-Filmi Oy | mykkä |
| 1938 | Nummisuutarit | Wilho Ilmari | Suomen Filmiteollisuus Oy | |
| 1939 | Seitsemän veljestä | Wilho Ilmari | Suomen Filmiteollisuus Oy | |
| 1955 | Kihlaus | Erik Blomberg | Allotria Filmi Oy | |
| 1957 | Nummisuutarit | Valentin Vaala | Suomi-Filmi Oy | värielokuva |
| 1979 | Seitsemän veljestä | Riitta Nelimarkka Jaakko Seeck |
Nelimarkka & Seeck Ky | animaatioelokuva |
Elämäkertaelokuvat Kivestä:
| 1946 | Minä elän | Ilmari Unho | Suomi-Filmi Oy |
| 2001 | Aleksis Kiven elämä | Jari Halonen | Seppä Callahanin filmimaailma Oy |
Lähteet:
Karjala 19.3.1920, 30.7.1920, 22.8.1920, 5.9.1920, 11.9.1920, 7.11.1920, 9.11.1920, 21.11.1920, 28.11.1920, 17.3.1921, 14.4.1921, 24.4.1921, 5.3.1922, 19.3.1922, 11.4.1922, 20.2.1923, 21.2.1923, 28.3.1923, 25.7.1924, 1.3.1925, 10.10.1925, 27.10.1925, 14.11.1925, 22.11.1925, 26.11.1925
Kauppalehti 30.3.1922, 10.3.1925, 16.11.1925
Filmiaitta 1/1922
Uusi Suomi 12.9.1920, 2.3.1921, 31.1.1922, 1.2.1922, 26.4.1921
Iltalehti 23.11.1920, 15.4.1922
Aamulehti 10.12.1920
Liitto 19.2.1921
Mikkelin Sanomat 26.5.1922
Karjalan Aamulehti 29.1.1922
Rekisterilehti 810, 740
Kodin kuvasto 26/1916
Pyrkijä 1/21
Kauppias 25–26/22
Maailma 16/21
Suomen Kuvalehti 40/1920
Katso Auringon lapset, Viron ja Suomen ensimmäinen yhteistuotantoelokuva
Ants Esperk ja Elfi Lepp-Strobel elokuvassa Auringon lapset. Kuva: KAVI
Tammikuussa 1931 virolaiset elokuvantekijät Johan Cronsjö ja Theodor Luts saapuivat Helsinkiin tapaamaan Suomi-Filmi Oy:n johtaja Erkki Karua. Virolaisen elokuvan pioneerimiehet kohtasivat suomalaisen elokuvan pioneerin keskustellakseen ensimmäisestä virolais-suomalaisesta yhteistuotantoelokuvasta. Yhteistä kiinnostusta löytyi, mutta tositoimiin päästiin vasta vuoden 1932 kesällä. Silloin Luts oli enää yksinään virolaisena tuottajapartnerina, minkä lisäksi hänestä tuli elokuvan ohjaaja ja kuvaaja.
Luts ja Karu päätyivät toteuttamaan Auringon lapset -nimisen tarinan kesänvietosta Virossa merenrannalla. Kuvaajana Luts oli sen verran visuaalinen ihminen, että hän päätti kuvata filminsä kokonaisuudessaan ulkoilmassa, auringon alla. Niinpä elokuvaan ei tullut ensimmäistäkään sisäkuvaa, eikä metriäkään filmiä kuvattu studiossa.
Theodor Luts 1930-luvulla. Kuva: KAVI
Auringon lapset kuvattiin kokonaisuudessaan Virossa ja mykkänä. Äänielokuva oli vasta hiljattain rantautunut Suomeen ja ensimmäiset suomalaiset äänielokuvat olivat tulleet teattereihin vuonna 1931. Auringon lapsien tapauksessa koettiin käytännöllisemmäksi jälkiäänittää elokuva Suomi-Filmin studiolla. Erikoista kyllä, jälkiäänitys tehtiin vain virolaisten näyttelijöiden kanssa viroksi, suomenkielistä versiota ei tehty. Suomi-Filmillä oli kuitenkin vakaa tarkoitus levittää elokuva Suomessa. Neljä esityskopiotakin ehdittiin ottaa, mutta yhtäkään niistä ei lopulta laskettu levitykseen. Vuoden 1932 loppuun kaavailtu Suomen-ensi-ilta jäi toteutumatta, ja meillä elokuva näki päivänvalon vasta festivaali- ja arkistoesityksinä vuosikymmeniä myöhemmin.
Vaikkei Auringon lapsia koskaan Suomen valkokankailla nähtykään, on sillä ollut mainitsemisen arvoinen panos suomalaiseen iskelmämusiikkiin. Elokuvaa tehtäessä musiikin säveltäjäksi palkattiin Georg Malmstén, joka oli tuolloin Karun ja Suomi-Filmin suosiossa. Nuori laulaja sai tehtäväkseen levyttää Auringon lapsien tunnuslaulun – viroksi. Alkuperäiset sanat olivat Karun kynästä, mutta vaikka Auringon lapset -laulusta tulikin ikivihreä klassikko, ei Karu muita lauluja kynäillyt. Sen sijaan hänen pojastaan Olavi Karusta tuli sekä säveltäjä että elokuvamies.
Kun Auringon lapset ei tullutkaan Suomen valkokankaille, saapui sentään musiikkikauppoihin Malmsténin suomenkielinen levytys sen nimikkolaulusta. Vuosikymmenten varrella laulun ovat levyttäneet myös Tapio Rautavaara, Tapio Heinonen, Jari Sillanpää ja liuta muita laulajia. Eikä Theodor Lutsillekaan huonosti käynyt, sillä hän sai vuonna 1932 Karulta työtarjouksen ja siirtyi Suomi-Filmin kuvaajaksi.
Tänä vuonna, kun tulee kuluneeksi 100 vuotta Viron tasavallan perustamisesta, Auringon lapsien omistava Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on julkaissut elokuvan Elävä muisti -verkkopalvelussaan. Siellä se on vapaasti kaikkien katseltavissa, 86 vuotta valmistumisensa jälkeen.
Katso Auringon lapset -elokuva Elävästä muistista
Lähde: Elonet
Carl Th. Dreyer teki elokuvan Suomen sisällissodasta
Dreyerin elokuvan Suomi-osuuden alkuplanssi.
Vuonna 1920 tanskalainen mestariohjaaja Carl Theodor Dreyer saatteli ensi-iltaan kolmannen pitkän elokuvansa, Lehtiä paholaisen kirjasta. Neljään episodiin jaettu kaksi- ja puolituntinen elokuva oli vaikuttava teos 31-vuotiaalta ohjaajalta, mutta Suomessa elokuva osui arkaan paikkaan ja synnytti lehtipolemiikkia, johon itse Dreyerkin Kööpenhaminasta käsin osallistui.
Lehtiä paholaisen kirjasta kertoo itsestään Saatanasta, jonka Jumala on karkoittanut paratiisista ja tuominnut vaeltamaan maailmaa yli vuosisatojen ja -tuhansien. Elokuvassa nähdään neljä esimerkkiä Raamatusta ja historiasta, jolloin Saatana on viekotellut ihmisiä pahantekoon: Juudaksen rikos Jeesusta kohtaan, Espanjan inkvisitiot, Ranskan vallankumous – ja Suomen sisällissota. Verinen veljessota oli käyty vuonna 1918, ja kun Dreyerin elokuva saapui Suomen valkokankaille helmikuussa 1922, olivat tapahtumat tietenkin edelleen tuoreessa muistissa ja seuraukset konkreettisesti nähtävilläkin. Niinpä joko valtion sensuurielin tai elokuvan levittäjä itse päätti jättää koko neljännen, Suomen sisällissotaa kuvaavan jakson pois. Samoin oli tehty Ruotsissa, ja niinpä molemmissa maissa Lehtiä paholaisen kirjasta oli kolmiosainen elokuva. Mutta tieto sen todellisesta pituudesta ja sisällöstä kantautui myös Suomeen asti.
Paholainen venäläisenä munkkina elokuvassa Lehtiä paholaisen kirjasta. Kuva: DFI
Paholainen osallistuu Suomen sisällissotaan
Dreyerin elokuva oli ensimmäinen fiktiivinen elokuva, joka kuvasi Suomen sisällissodan tapahtumia. Suomessa sitä ennen nähtiin kirjailija Teuvo Pakkalan ohjaama Sotapolulla, joka valmistui vuonna 1921. Pakkalan ensimmäinen ja viimeinen elokuvaohjaus kertoo täysin fiktiivisen seikkailutarinan sisällissodan ajalta, mutta tapahtumatkin on sijoitettu kesäaikaan. Kaikesta päätellen kyseessä ei ollut kovinkaan erikoinen elokuva, ei varmasti läheskään sitä tasoa, mitä Dreyerin teos on.
Elokuvansa alussa Dreyer rinnastaa Suomen sisällissodan vapaussodaksi Neuvosto-Venäjästä. Elokuvan Suomi-osuus alkaa kuvalla Edvard Iston Hyökkäys-maalauksesta, joka esittää Suomi-neitoa pitelemässä lakikirjaa, jonka Venäjän kaksipäinen kotka yrittää varastaa. Lopulta kuvan päälle tulee teksti Pro Finlandia. Dreyerin sympatiat olivat totisesti Suomen puolella, varsinkin kun elokuvan loppupuolella paholainen epäonnistuu suomalaisneidon viettelyssä ja vapautuu näin kirouksestaan, tuhansien vuosien kiertelystä maailmassa.
Dreyerin elokuvassa kuvataan Hiirolan asemaa, joka on punaisten vallassa. Nuori rautatievirkailija Paavo (Carlo Wieth) saa kuitenkin lennätinyhteyden valkoisten kanssa. Tästä tulee Paavolle kohtalokasta, sillä Paavon Siri-vaimoon (Clara Wieth) ihastunut Rautaniemi-niminen renki (Carl Hillebrandt) ilmiantaa Paavon punaisille ja siirtyy näiden puolelle. Punaisten tukikohdassa Ivan-niminen venäläinen munkki kertoo rengille, miten toimia, jos tämä haluaa Sirin itselleen. Munkki on itse paholainen, jota elokuvan kaikissa neljässä episodissa näyttelee Helge Nissen.
Suomi-jakso on Lehtiä paholaisen kirjasta -elokuvan neljästä jaksosta viimeinen ja kestoltaan noin kolme varttia.
Suomessa kuullaan Dreyerin elokuvasta
Lehtiä paholaisen kirjasta sai maailmanensi-iltansa Norjassa marraskuun 15. päivänä vuonna 1920 ja Tanskassa 24. päivänä tammikuuta 1921. Suomessa Filmiaitta-aikakauslehti uutisoi Dreyerin elokuvasta ensimmäisen kerran vuoden 1921 toisessa numerossaan. Lehti totesi elokuvan joutuneen sensuurin kynsiin Ruotsissa, missä siitä oli poistettu kokonaan Suomen sisällissotaa koskeva jakso. Lehden toimittaja pohdiskeli, olisiko elokuvan esitys mahdollista Suomessa. Filmiaitan toimitus ja Suomen kansa sai vastauksen vasta seuraavana vuonna, kun elokuvan ensi-ilta järjestettiin Helsingin Olympiassa helmikuun 27. päivänä. Ruotsin tapaan Suomen sisällissotaa koskeva jakso jätettiin näyttämättä myös Suomessa.
Filmiaitta 2/1921
Joulunumerossaan 1921 Filmiaitta uutisoi Dreyerin elokuvasta otsikolla Meidän vapaustaistelumme aiheena tanskalaisessa filmissä. Artikkeli esittelee Dreyerin elokuvan pääpiirteissään, mutta ei ota kantaa toteutukseen tai juuri mihinkään muuhunkaan. Vuoden 1922 toisessa numerossa julkaistiin lukijan kirje, jonka lähettäjä oli kauppias, teatterimies ja epäonnistunut elokuvaohjaaja Oski Talvio. Talvio oli nimittäin pari vuotta aiemmin ohjannut Aleksis Kiven Kihlauksen filmatisoinnin, joka oli täydellinen katastrofi ja se esitettiinkin vain yhden ainoan kerran.
Talvio, toisin kuin Filmiaitta-lehden toimitus, oli nähnyt Dreyerin elokuvan, tarkemmin ottaen Kööpenhaminan-matkallaan helmikuussa 1922.
"En tahdo mainita mitään filmin muista osista, vaan ainoastaan viimeisestä, jonka tapahtumat ovat sovitetut Suomeen, kuvaten meidän punakapinaamme. Ja silloin täytyy minun ikäväkseni todeta, kuinka vähän, edes alkeellisestikaan meidän maatamme ja kansaamme ulkomailla, ja eritoten niin lähellä kuin Tanskassa, tunnetaan. En todellakaan voi sanoa, pitikö minun itkeä vai nauraa, nähdessäni mainitun kuvan viimeistä osaa sillä kuvaus maastamme, sen suuresta vapaustaistelusta, kansastamme, uskonnostamme ja tavoistamme oli mahdollisimman väärä ja epätodenmukainen.
Siitä muutamia esimerkkejä. SIirin puku aivan venäläinen kansallispuku. Paavon tupa pyöreistä, veistämättömistä hirsistä rakennettu, tehden ulkoa ja sisältä aivan venäläisen tuvan vaikutuksen katossa riippuvine vipukeinuineen y.m. – Ja vielä, Siiri, ennen maata menoaan menee nurkassa riippuvan jumalankuvan eteen ja tekee ristinmerkin täysivenäläiseen tapaan! – Muista suurista virheellisyyksistä puhumattakaan." – Talvio Filmiaitassa
Talvio esitti myös huolensa siitä, minkälaisen kuvan elokuvan ulkomaalaiset katsojat saavat Suomesta filmin perusteella. Huoli ei tietysti ollut täysin aiheeton: Suomi oli tuntematon nuori itsenäinen maa, entinen Venäjän suuriruhtinaskunta, josta ei sen tarkemmin muualla tiedetty. Toisekseen Talvion mainitsemat moitteet Dreyerin elokuvan lavastuksen ja puvustuksen sekä sen esittämän kulttuurin virheistä ovat täysin perusteltuja. Elokuvassa talojen sisätilat ja ulkoseinät on tosiaan lavastettu pyöreistä hirsistä, katoista roikkuu "vipukeinuja" ja Sirillä on kaikelta muulta kuin suomalaiselta näyttävä pukeutumistyyli. Dreyerin elokuvaa ei kukaan Suomea tunteva silloinen katsoja tai Suomen historiaa tunteva nykykatsoja erehdy luulemaan Suomessa kuvatuksi tai suomalaisten toteuttamiseksi, sen verran vieras se on kaikin puolin. Maisemat sen sijaan ovat suomalaisia, mutta eipä pohjoismainen metsikkö mustavalkoisessa filmissä kovin erilaiselta näytä, olipa se sitten kuvattu Tanskassa tai Suomessa.
Ovat tanskalaiset myös onnistuneetkin ja päässeet lähelle totuutta. Valkoiset kulkevat vaaleissa sarkapuvuissa ja valkoiset turkishatut päässään, millaisena C. G. Mannerheim nähtiin valkoisten voitonparaatissa. Valkoisilla on hihamerkit, josisa on lyhenne ISK, punaisten hihamerkissä on lyhenne PPK; oikeissa hihamerkeissä ei ollut lyhenteitä tai muutakaan kirjoitusta. Elokuvassa punaiset pitävät majaansa työväentalolla, jossa seinällä olevalle liitutaudulle on piirretty kuva Mannerheimistä ja kirjoitettu tämän nimi sen alle. Myös suomalaisten roolihenkilöiden nimet ovat oikeasti suomalaisia nimiä, vaikka Siiristä onkin tullut Siri. Asiaankuuluvissa yhteyksissä nähdään oikeinkirjoitettuina Kuopio, Mikkeli ja Hiirolan kestikievari. Hiirolan kyltti on kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi, tosin suomenkielinen nimi ensimmäisenä ja ruotsinkielinen toisena.
Kirjoituksensa lopussa Talvio lähetti terveisensä ohjaaja Dreyerille:
"Minun hartain toivomukseni on, että vast'edes, jos aijotte asettaa filmille jotain aihetta Suomesta, niin vaivautukaa toki niin paljon, että otatte ensin selville, ovatko suomalaiset valkoihoisia vaiko neekereitä, sillä yhtä suuri virhe on kuvata suomalaista venäläisenä!" – Talvio, Viipurissa 22.12.1921.
Dreyerin käsitys suomalaisesta tuvasta 1910-luvulla. Kuva: DFI
Dreyer vastaa Talvion kritiikkiin
Filmiaitan toimitusta on kiittäminen siitä, että Dreyer sai tiedon Talvion kirjoituksesta – ja vastasi siihen. Filmiaitan viidennessä numerossa julkaistiin Dreyerin pitkä vastaus suomennettuna.
"Filmi Lehtiä paholaisen kirjasta valmistui v. 1919. Vuoden 1918 loppupuolella, jolloin oli jo päättänyt tämän filmin laatimisesta näyttämöä varten, oli aikomuksenani tehdä opintomatka Suomeen hankkiakseni itselleni niin paljon tietoja Suomen oloista, että voisin välttää pahimmat kompastukset, mutta kysyessäni asiaa Suomen lähetystöstä sain kuulla, että minun olisi mahdotonta päästä Suomeen, koska matkallani ei ollut sen tärkeämpää päämäärää. Minun täytyi näin ollen nojautua filmin näyttämölle asettamisessa kirjastoissamme löytyvään sangen vähäiseen ainehistoon, nim. Falkmanin kirjaan: "I östra Finland" sekä muutamien vapaussodassa mukana olleiden norjalaisten ja tanskalaisten kertomuksiin; vapaaehtoisina valkoisten puolella vapaussotaan osaaottaneet tanskalaiset luutnantit Pontoppidan ja Rantzau avustivat minua myöskin selostuksillaan ja mielenkiintoisilla valokuvakokoelmillaan.
Ilmoitan tämän osoittaakseni ettei minulta suinkaan ole puuttunut halua eikä tahtoa parhaimman kykyni mukaan ottaa selkoa niistä olosuhteista, jotka muodostavat kehyksen filmini tärkeimpään jaksoon. Mutta myönnän samalla rehellisesti, etten pane niin mahdottoman suurta painoa ulkonaiseen näyttämölleasettamiseen. Samoinkuin muutkin taidehaarat on filmikin minulle ainoastaan keinona ihmisten esittämiseen. Kun instruktörinä olemisen tarkoituksena oli ainoastaan huolehtia siitä, että interiörit tulivat tyylipuhtaiksi ja puvut oikein valituksi, halusin päästä tästä vaikeasta ja monessa suhteessa epätyydyttävästä työstä niin nopeasti kuin suinkin." – Dreyer
Dreyer osoittaa pitkän vastauksen myös Talviolle.
"Herra Talvio! Oletteko mahdollisesti joskus kokenut samaa kuin minä? Olen lähtenyt suuren maailman teatterista katseltuani siellä jotain hienoa kappaletta, jonka ulkonainen puoli oli mitä parhaiten järjestetty, mutta minuun se ei tehnyt mitään vaikutusta, se oli minulle aivan yhdentekevää. Joskus olen taas istunut puutuolilla jossakin tanskalaisessa maaseutunäyttämössä, jossa näyttämökoristeet ovat olleet hyvin kehnot. Mutta minä en ole huomannut näitä puutteellisuuksia, koska esitetty kappale on vetänyt kaiken huomioni puoleensa. Joku nimetön taiteilijatar on saanut sielustaan lähtemään sellaisia ääniä, jotka ovat löytäneet vastakaikua minun sielussani. Rikkaampana olen lähtenyt pois.
Teidän tulisi verrata filmiäni tällaiseen maaseudun näyttämöön. Filmin tarkoituksena ei ole antaa ohjausta suomalaisesta rakennustavasta eikä olla virallisena selostuksena Suomen vapaussodasta. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan inhimillinen kertomus naisesta, joka kuolee pyhän asian puolesta. Sellaista voi sattua Suomessa -- tai missä muualla tahansa maailmassa. Mutta ellette Te, katsellessanne tätä filmiä, ole tuntenut sen suurempaa viehätystä Clara Wieth'in sielukkaaseen ja sydäntäjärkyttävään näyttelemiseen, -- jota yksinkertaisessa totuudenmukaisuudessa kukaan filmitaiteilijattarista ei ole voittanut -- kuin että huomionne on ollut kokonaan kiintyneenä kertomuksen taiteellisessa suhteessa aivan yhdentekevään ulkonaiseen näyttämölle asettamiseen -- niin otan itselleni vapauden väittää, että Teidän sydämessänne ja mielessänne on mahdollisesti ollut vielä enemmän puutteellisuuksia kuin filmin Sumea koskevassa jaksossa, jota olette niin asiantuntijan silmillä katsellut." – Carl Th. Dreyer, Kööpenhamina, 18.2.1922
Punakaartilainen elokuvassa Lehtiä paholaisen kirjasta. Kuva: DFI
Dreyer oli elokuvaohjaajana paljon monipuolisempi ja taitavampi kuin mitä hänen oma vastauksensa ehkä antaa ymmärtää. Dreyerin vastineen perusteella hän antaisi arvon vain elokuvien näyttelijäsuorituksille ja tarinalle, ei lainkaan "yhdentekevälle" visuaalisuudelle. Todellisuus on toinen ja sen epäilemättä huomaa, kun Dreyerin elokuvia katsoo: kuvailmaisultaan voimakkaiden elokuvien väkevintä antia ovat ne lähikuvat, joita Dreyer mestarillisesti käytti. Mutta nämäkään lähikuvat eivät olisi niin mieleenpainuvia, ellei niiden keskiössä olisi näyttelijä.
Tanskalaisohjaajan vastaus olisi saattanut jättää monet sanattomiksi, mutta ei Talviota. Vuoden yhdeksännessä numerossa Talvio kirjoittaa pitkän vastineensa Dreyerille, joka ei ole yhtään sen lempeämpi kuin hänen ensimmäinenkään kirjoituksensa. Seuraavassa otteita Talvion vastineesta:
"Jokainen kansakoululainenkin täällä Suomessa tietää, mitä uskontoa tanskalaiset ovat, mutta sitä samaa ei näy edes filmin ohjaaja, hra Dreyer, tietävän suomalaisista."
"Minä olen samaa mieltä ohjaajan kanssa siitä, ettei filmin tarvitse olla virallisena selontekona Suomen vapaussodasta, eikä antaa ohjausta suomalaisten rakennustavasta, sillä sitä ei mainittu filmitekele, -- Jumala paratkoon! -- vähimmässäkään määrässä kykene tekemään."
"Samoin vetoaa filmin ohjaaja Clara Wieth'in sielukkaaseen näyttelemiseen ja koettaa meitä sillä saada uskomaan, että hyvä näytteleminen voi peittää epäonnistuneen näyttämölleasetuksen. Minusta ovat näytteleminen ja näyttämöasetus ehdottomasti rinnastettavat. Se aika on jo mennyt, jolloin näyttelijä esiintyessään nousi tuolille ja sanoi: 'Minä seison vuorella!' -- ja yleisö mielikuvituksessaan uskoi sen."
"Täällä Suomessa onkin osattu antaa oikea arvo Teidän filminne 'tärkeimmälle jaksolle' siten, että se on valheellisena ja suomalaisia alentavana jätetty tyyten yleisölle esittämättä."
Talvio päättää vastauksensa:
"Teidän kuuluisa maamiehenne Olaf Fönss sanoi kerran minulle: 'Koko maailman filmituotannosta löytyy noin 70 % jotka ovat huonoja, ja ainoastaan noin 30 % jotka ovat todella hyviä ja arvokkaita filminäytelmiä'. Teidän filminäytelmänne 'tärkeimmän jakson' minä asetan niiden 70 % joukkoon". – Oski Talvio, Viipurissa 29.2.1922
Tähän loppui Filmiaitan lehtipolemiikki aiheesta. Dreyerin elokuvasta ei paljon kirjoitettu muissakaan sen ajan sanoma- tai aikakauslehdissä, mutta toisin olisi varmasti ollut, jos elokuvan Suomi-osuus olisi nähty myös täällä. Nyt, kun sitä ei nähty, ei se välttämättä ollut edes monien kulttuuritoimittajien tiedossakaan.
Mutta kävihän Dreyer Suomessa
Syystä tai toisesta Dreyer jätti vastineessaan kertomatta Suomen-matkastaan, jonka hän teki jo vuonna 1911. Nuorena lehtimiehenä hän oli mukana kirjoittamassa tanskalaisten Robert Svendsenin matkassa tämän tehdessä ilmailuhistoriaa. Swendsen saapui Helsinkiin tammikuussa 1911 antamaan lentonäytöksen, mistä Dreyer jälleen kirjoitti artikkelin. Dreyer itse tuli Suomeen jo ennen Svendseniä todetakseen, onko näytöstä varten valittu "lentokenttä" eli Helsingin Oulunkylän kilpa-ajorata tarkoitukseen sopiva. Sopiva oli, Dreyer totesi.
Puolen vuoden kuvaukset
Lehtiä paholaisen kirjasta -elokuvan kuvaukset aloitettiin Suomi-jaksolla maaliskuun 19. päivänä vuonna 1919. Suomen osuudet kuvattiin Kagerupin asemalla Tanskassa, ja itse Hiirolan asemarakennuksen lavastuksen hinnaksi tuli 9 000 kruunua. Kuvaukset jatkuivat elokuun 28. päivään saakka, minkä jälkeen alkoi verrattain nopea leikkausvaihe: Dreyerillä oli elokuva valmiina jo lokakuun kolmantena päivänä. Koko komeudelle tuli hintaa 150 000 kruunua, mikä sekin oli vähemmän kuin mitä Dreyer toivoi saavansa hankkeeseen tuotantoyhtiö Nordisk Filmiltä.
Lehtiä paholaisen kirjasta on Dreyerin koko uran ainoa elokuva, joka ei pohjaudu mihinkään aiemmin julkaistuun materiaaliin. Käsikirjoitus, jota Dreyer on melko uskollisesti noudattanut, on tanskalaisen näytelmäkirjailija Edgar Høyerin käsialaa. Høyer oli laatinut käsikirjoituksen jo vuonna 1913, joten Høyer on pakostakin kirjoittanut Suomen sisällissodasta kertovan jakson vasta, kun käsikirjoitus päätettiin vihdoinkin filmata. Høyerin kerrotaan olleen tyytymätön siihen, että Dreyer vähensi käsikirjoituksen antikommunistista asennetta Suomi-jaksossa, joka nykyisessäkin muodossaan on häpeilemättömän puolueellinen.
Jeanne d'Arcin kärsimys (1928).
Dreyerin elokuvat Suomessa
Lehtiä paholaisen kirjasta kiersi vuosien ajan Suomen elokuvateattereita – kolmiosaisena. Sen jälkeen sitä ei ole nähty Suomessa yleisessä levityksessä, ei esimerkiksi televisiossa kertaakaan. Dreyerin 1920-luvun ohjaustöistä liki kaikki nähtiin Suomenkin elokuvateattereissa: Papinleski (1920), Naisen orja (1924) ja Glomdahlin morsian (1926) kaikki tuoreeltaan heti valmistumisvuonnaan, kun taas Dreyerin koko uran tunnetuin teos Jeanne d'Arcin kärsimys (1928) tuli Suomen elokuvateattereihin vasta 60 vuotta valmistumisensa jälkeen maaliskuussa 1988. Yhdellä kopiolla levitetty elokuva keräsi vain hieman yli tuhat katsojaa. Dreyerin viimeiseksi mykkäelokuvaksi jäänyt mestariteos oli tosin esitetty Suomen televisiossa jo vuosina 1967 ja 1983.
Dreyerin kauhuelokuva Vampyyri (1932) ei päässyt Suomen elokuvateattereihin, ja Vampyyrin jälkeen Dreyerin ohjaajauralle tuli kymmenen vuoden tauko. Dreyerin palattua kameran taakse hän teki vielä neljä pitkää elokuvaa, joista Kaksi ihmistä (1945) ei päässyt Suomen valkokankaille. Sen sijaan Vihan päivä (1943) tuli Suomen teattereihin vuonna 1947, Dreyerin toinen suuri mestariteos Sana heti tuoreeltaan vuonna 1955 ja Gertrud (1964) vuonna 1966.
Koko 45-vuotisen elokuvaohjaajan uransa aikana Dreyer ohjasi vain neljätoista pitkää elokuvaa, joista kahdeksan pyöri Suomen elokuvateattereissa.
Talvio vs. Dreyer -tapauksen alkuperäiset lehtiartikkelit:
Meidän vapaustaistelumme aiheena tanskalaisessa filmissä (Filmiaitta 8/1921)
Talvion ensimmäinen kirjoitus 22.12.1921 (Filmiaitta 2/1922)
Dreyerin vastaus 18.2.1922 (Filmiaitta 5/1922)
Talvion toinen kirjoitus 29.2.1922 (Filmiaitta 9/1922)
Lehtiä paholaisen kirjasta Filmiaitan kannessa.
Lähteet:
Kansallisarkisto
Carl Th. Dreyerin elokuva Lehtiä paholaisen kirjasta
Filmiaitta-lehti 8/1921, 2/1922, 4/1922, 5/1922, 9/1922
Elonet.fi
Itä-Suomen Sanomat 19.1.1911
Carl Th. Dreyer – The Man and His Work – The Man and His Work
1920-luvun mykkäelokuva Neiti Nimismies on yhä mysteeri – onko kyseessä Eino Salmelaisen ainoa elokuvaohjaus?
Helge Ranin elokuvassa Neiti Nimismies. Kuva: KAVI
Talvella 1929 Tampereella kuvattiin puolituntinen näytelmäelokuva, jota ei koskaan esitetty. Oliko kyseessä Eino Salmelaisen ainoa elokuvaohjaus?
Tammikuussa 1929 Tampereella päämajaa pitänyt Kinosto Oy päätti ryhtyä elokuvatuottajaksi. Yhtiö oli jo aloittanut omien uutiskatsaustensa kuvaamisen paikallisista aiheista, mutta suurempaa oli luvassa. Johtajat Väinö Mäkelä ja G. E. Petterson aikoivat nyt tuottaa myös näytelmäelokuvia. Sen sijaan, että yhtiö olisi palkannut kokeneita elokuvantekijöitä ja -näyttelijöitä tuotantoihinsa, he päättivät kouluttaa oman henkilökuntansa ja näyttelijänsä.
Pettersonin mukaan aluksi oli tarkoitus ryhtyä "vain lyhyempiin huvinäytelmiin" pitkien elokuvien ja vakavien draamojen sijaan. Näin myös tapahtui, mutta (melkein) valmiiksi saatiin vain yksi filmi ja sekin jäi esittämättä. Miksi Neiti Nimismies ei koskaan päätynyt yleisön silmien eteen, se on kysymys, joka ei ole selvinnyt vielä liki 90 vuotta myöhemminkään.
Haluatteko filmitähdeksi?
Kinosto lanseerasi oman tuotantotoimintansa amerikkalaiseen tyyliin. Tulevia filmituotantoja varten tarvittiin uusia elokuvanäyttelijöitä, filmitähtiä, jollaisia Kinoston mielestä saattoi piillä tuikitavallisissa tamperelaisissa. Yhtiö ilmoitti kykyjenetsintäkilpailusta, johon kuka tahansa sukupuoleen tai ikään katsomatta voi ottaa osaa. Halukkaita pyydettiin lähettämään tietonsa ja kolme valokuvaa itsestään Kinoston toimistolle helmikuun 15. päivään mennessä. Sen jälkeen oli luvassa karsinta ja jatkoon päässeiden koefilmaus, minkä jälkeen koefilmien kollaasi lähetetään Kinoston teattereihin. Teatterissa katsojilla oli mahdollisuus äänestää suosikkinsa jatkoon.
Yleisölle annettiin näennäisesti päätäntävalta, vaikka totuus oli toisenlainen. Osanotto kilpailuun oli Kinoston mukaan runsasta, mutta joko siitä huolimatta tai siitä johtuen kilpailuaikaa pidennettiin kuukaudella maaliskuun 15. päivään saakka. Tämä merkitsi sitä, että "kilpailufilmi" saatiin esityskuntoon vasta maanantaina 22. huhtikuuta. Tähän mennessä yhtiön ensimmäisen lyhyen näytelmäelokuvan, Neiti Nimismiehen, kuvaukset olivat ainakin olleet jo toista viikkoa käynnissä ja mahdollisesti päättyneetkin.
Kykyjenetsintäkilpailun filmiä mainostetaan Aamulehdessä 19.4.1929.
Jo maaliskuun alussa johtaja Petterson tiesi kertoa, että "on eräitten asiantuntijoiden valitsemien kilpailunosanottajien kanssa aijottu toimeenpanna myöskin jonkun lyhyemmän elokuvan kuvaaminen jo nyt talvella. Tällaisessa kuvassa tietysti paljo paremmin kuin lyhyessä koefilmissä selviäisi itsekunkin mahdollisuudet uudella alalla".
Kinoston itsensä kustantamassa Kameran Lastuja -aikakauslehden huhtikuun 6. päivän numerossa kerrottiin Neiti Nimismiehestä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Nimimerkki Kynä-Maija oli lähtenyt Kinoston kuvausryhmän matkaan "sydänmaille Tampereen lähistölle", missä elokuvaa kuvattiin. Kaksisivuinen artikkeli elokuvan kuvauksista ei kerro kovinkaan paljon: nimeltä mainitaan vain Kinosto-yhtiö ja pääosaan saatu Helge Ranin. Ranin oli Tampereen Teatterin tähtinäyttelijä, jolla oli yhden pääroolin verran elokuvakokemustakin. Ranin oli paikallinen kuuluisuus, joka olisi varmasti taannut Neiti Nimismiehelle ainakin jonkinlaisen katsojakunnan filmin laatuun katsomatta.
Neiti Nimismiehen tuotannosta ei siis ole liiemmin tietoa olemassa. Kuvaukset olivat käynnissä ainakin huhtikuussa ja Tampereen alueella, kameran takana oli varmasti ainakin Arvo Tamminen, joka kuvasi Kinoston uutiskatsauksiakin. Hänen lisäkseen johtaja Petterson on saattanut pyörittää kameran veiviä. Kameran Lastuissa julkaistu valokuva filmin kuvauksista näyttää kaksi miestä kameran takana, mutta heidän henkilöllisyyttään ei kerrota.
Elokuva jää kesken
Neiti Nimismies kertoo yksinkertaisen talvisen tarinan roistosta, liukas-Jussista (Kalle Kirjavainen), ja tätä jahtaavista virkavallan edustajista. Nimismiehen (Toppo Elonperä) voimakastahtoinen tytär Liisa (Inkeri Nieminen) on päättänyt ottaa Jussin kiinni, kun isäukko ja poliisi (Simo Kaario) ovat hitaita lähtemään liikkeelle. Liisa tosin erehtyy luulemaan Jussiksi isäpappaansa, kylän poliisia, tapaamaan tulevaa Lauria (Helge Ranin).
Vaikka elokuva on leikattu lopulliseen muotoonsa ja siihen on lisätty alku- ja lopputekstit, on se ilmeisesti keskeneräinen. Laurin muistikuvat pitäisi nähdä kuvitettuna, mutta sen sijaan tilalla on vain pikainen välähdys Muistikuva-välitekstistä.
Jos elokuva on jäänyt kesken, on siihen yksi mahdollinen selitys Kinoston talousvaikeudet alkuvuodesta 1929. Jo maaliskuun lopulla yhtiön vuosikokouksessa päätettiin, että omat elokuvaustoimet oli lopetettava sen jälkeen, kun keskeneräiset työt valmistuvat. Kameran Lastuja -lehden kustantaminen päätettiin lopettaa sen jälkeen, kun se kykyjenetsintäkilpailun osalta on mahdollista. Lehden ilmestyminen päättyikin keväällä.
Syytä siihen, miksei Neiti Nimismiestä tehty loppuun saakka, voi vain arvailla. Yhtiö kyllä jatkoi omaa filmaustoimintaansa: höyrylaiva Kurun uppoamisen seurauksia kuvattiin ja esitettiin heti viikon päästä yhtiön omassa teatterissa, minkä lisäksi myös Hämeensillan rakennuksesta kuvattiin lyhyt dokumenttielokuva. Nämä olivat toki pienempitöisiä filmejä kuin näytelmäelokuva, mutta Neiti Nimismiehen puuttuvat muistikuvajaksojen kuvaaminen ei olisi vaatinut kovinkaan suuria ponnisteluita. Muutoinhan tämä puolituntinen elokuva oli valmis.
Joka tapauksessa Neiti Nimismies ei koskaan päätynyt Valtion elokuvatarkastamolle, eikä sitä näin ollen ole voitu ainakaan laillisesti esittää. Myöskään Tampereen paikallislehtien vuoden 1929 aikana olleista Kinoston teattereiden lehti-ilmoituksista ei löydy mainintaa moisesta Neiti Nimismiehestä.
Oliko ohjaajana Eino Salmelainen?
Neiti Nimismiehen nimiroolissa nähty Inkeri Nieminen oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa mukana elokuvanteossa; hän on hyvinkin saattanut olla Kinoston kykyjenetsintäkilpailuun osallistunut amatööri. Sen sijaan kaikki muut aikuiset näyttelijät olivat teatterimaailmasta tunnettuja kokeneita näyttelijöitä. Helge Ranin, Simo Kaario, Kalle Kirjavainen ja Toppo Elonperä (tuolloin vielä Toivo Ellenberg) olivat kaikki tuolloin Tampereen Teatterin näyttelijöitä.
Samaan aikaan filmausten kanssa Ranin, Kirjavainen ja Elonperä esiintyivät Tampereen Teatterissa Eino Salmelaisen ohjaamassa Peer Gyntissä. Salmelainen puolestaan sai yhtiön johdolta luvan kokeilla elokuvantekoa Kinostolla, mutta hänen palkkansa tuli olemaan tuloksen mukainen. Salmelainen toimi myös Kinoston Kameran Lastuja -lehden avustajana.
Salmelainen ei koskaan päässyt tekemään yhtäkään elokuvaa (ellei sitten Neiti Nimismiehen), mutta suunnitelmia oli vielä 1930-luvun lopullakin. Kinoston Väinö Mäkelän ja kahden muun yhtiömiehen perustama Väinän Filmi Oy tuotti vuonna 1938 Roland af Hällströmin ohjaaman Paimen, piika ja emännän (1938), jonka jälkeen kaavailuissa oli Salmelaisen ohjaama filmatisointi Urho Karhumäen romaanista Avoveteen. Väinän Filmin oma tuotantotoiminta jäi kuitenkin tähän yhteen elokuvaan, ja Avoveteen-filmatisointi valmistui Orvo Saarikiven ohjaamana ja Suomi-Filmi Oy:n tuottamana vuonna 1939.
Salmelaisen pesti Tampereen Teatterissa ja kyseisen teatterin näyttelijöiden käyttäminen Neiti Nimismiehessä viittaavat vahvasti siihen, että Salmelainen olisi tämän puolituntisen filmin ohjaaja. Hänellä oli myöskin tuntemusta elokuvasta, ja hiljattain ennen kuvauksia Salmelainen oli käynyt Saksassa tutustumassa UFA:n studioihin.
Neiti Nimismies ei suinkaan ole mikään untuvikon ensiaskel elokuvan parissa. Vaikka osa kuvista on jäänyt oudon pitkiksi, on kuvakerronta kuitenkin selkeää ja elokuvamaista. Filmatusta teatterista ei ole kyse kuin korkeintaan Raninin patsastelun osalta. Lähikuvia on käytetty säästeliäästi, mutta niitäkin on mukana. Riittävän pätevä kuvallinen toteutus voi tietysti olla kokonaan kuvaaja Arvo Tammisen ansiota.
Tamminen oli edellisvuonna kuvannut tamperelaisen Uuno Eskolan ohjaaman Lumisten metsien miehen, jossa Kaario ja Elonperä näyttelivät. Ranin puolestaan näytteli pääroolin Eskolan Ei auta itku markkinoilla -komediassa (1927). Eskola ja Salmelainen olivat hekin keskenään tuttuja, mutta Eskolalla tuskin on ollut mitään tekemistä Neiti Nimismiehen kanssa.
Neiti Nimismiehen kuvauksista tulee ensi vuonna kuluneeksi pyöreät 90 vuotta. Tiedot sen tekijöistä ja tekijöiden tarkoituksista eivät ole tämän kummempia, mutta onneksi sentään itse elokuva on säilynyt ja se on nyt katseltavissa KAVI:n Elävässä muistissa.
Suomi 1907–1917 – suuriruhtinaskunnan kaikki elokuvat nyt nähtävillä
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on lisännyt Elävä muisti -verkkopalveluunsa kaikki säilyneet elokuvat Suomen suuriruhtinaskunnan ajalta. Varhaisin säilynyt elokuva on vuonna 1907 kuvattu lyhyt kaupunkikuva Helsingistä, ja seuraavan kymmenen vuoden jaksolta on säilynyt vain parikymmentä elokuvaa.
Säilyneiden elokuvien määrä ei kerro läheskään koko totuutta siitä filmausinnostuksesta, mikä Suomessakin oli vallallaan yli sata vuotta sitten. Pelkästään Atelier Apollo Oy, insinööri K. E. Ståhlbergin valo- ja elokuvaamoyritys, kuvasi vuosina 1906–1913 yli sata uutiskatsausta. Samainen yhtiö tuotti myös ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan, Salaviinanpolttajat (1907). Apollon lisäksi merkittäviin uutiskatsausten ja tilauselokuvien tuottajiin lukeutui Finlandia Film Ab, jonka filmeistä vain muutama on säilynyt jälkipolville.
Suuriruhtinaskunnan ajan elokuvat muodostavat vain pienen osan Elävän muistin tarjonnasta. Maksuton palvelu sisältää vain muutama kuukausi toimintansa alkamisen jälkeen jo yli tuhat filmiä, joiden joukossa on myös runsas otos MTV Oy:n arkistoista. MTV:n mittavaa kulttuurihistoriallista elävän kuvan arkistoa ei ole aiemmin liiemmin hyödynnetty, koska yhtiön dokumentaarisilla ohjelmilla ei ole varsinaista taloudellista arvoa mainosrahoitteiselle televisiokanavalle. Nyt MTV:n arkisto alkaa aueta myös omatoimisille sisällön etsijöille.
Suomi valkokankaalla 1907–1917:
Kuvia Helsingistä (1907)
Varhaisin säilynyt Suomessa kuvattu elokuva on Atelier Apollon tuotantoa ja esittelee Helsingin keskustan nätimpiä paikkoja ja aidosti kansainvälisyyttä huokuvan suurkaupungin arkea. Filmi alkaa ansiokkaalla, melkeinpä tainomaisella kamera-ajolla todellisesti menneen ajan Suomesta. Elokuvalla on kestoa vain minuutin verran.
Ylimääräisten valtiopäivien avajaiset (1910)
Vuoden 1910 ylimääräisillä valtiopäivillä eduskunnan olisi pitänyt uuden yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä koskevan lain mukaan valita Suomen edustajat Venäjän duumaan. Eduskunta piti yksimielisesti vaatimusta laittomana ja kieltäytyi valitsemasta edustajia. 4-minuuttisen uutiskatsauksen on tuottanut Maat ja Kansat Oy, joka pyöritti samannimistä elokuvateatteria Tampereella.
Finland (1911)
Ensimmäinen suomalainen matkailunedistämiselokuva oli Atelier Apollon tuottama Finland vuodelta 1911. Suomen Matkailuyhdistyksen tilaamaa elokuvaa kuvattiin eri puolilla Suomea, kameran takana olivat Frans Engström, Hjalmar Hårdh ja Oscar Lindelöf. Laborointityöt värityksineen tehtiin Pathé Frèresillä Pariisissa.
Finlandista tehtiin myös pidempi versio Noin kolmekymmentä kotimaista biografikuvaa Suomen ihanimmista seuduista, jota esitettiin Helsingissä ennen Berliinin messuja. Näistä kahdesta versiosta vain Finland on säilynyt koko kuuden minuutin loistossaan.
Pikaluistelun mestaruuskilpailut (1913)
Talvella 1913 Finlandia Film Ab kävi Helsingin Pohjoisrannassa kuvaamassa pikaluistelun mestaruuskilpailuita. Yleiskuva tapahtuma-alueesta paljastaa, miten paljon Helsingin kaupunkikuva on yli sadassa vuodessa muuttunut.
Uimanäytös (1913)
Viattomamman ajan tervehenkisten harrastusten kuvaaminen jatkui uimanäytöksellä, joka pidettiin Ursinin uimalassa Eiran edustalla. Vuonna 1887 perustettu uimala oli Helsingin vanhinen julkinen uimalaitos, ja se toimi vielä vuoteen 1937 saakka. Kolmiminuuttinen filmi on Finlandia Film Ab:n tuotantoa.
Gottfried Strömbergin sähkötehtaalla (1913)
Vuonna 1889 perustettu Gottfried Strömberg Oy oli Suomen historian merkittävimpiä sähköalan yrityksiä. Yhtiön tuotteista esimerkiksi liedet ovat yhä tuoreessa muistissa, vaikkei Strömberg Oy:tä ole ollut olemassakaan yli 30:een vuoteen. Vuonna 1913 kuvattu mainos-/dokumenttielokuva Strömbergin tehtaalta on säilynyt vain osittain, mutta on sellaisenaankin tiettävästi vanhin säilynyt suomalainen teollisuusfilmi. Seitsemänminuuttisen elokuvan tuotantoyhtiöksi on merkitty Esplanad.
Rauhankappelin vihkiäiset (1913)
Vuonna 1913 suurruhtinaskunnan pääkaupungissa ortodoksisen kirkon merkkihenkilöt ja kenraalikuvernööri alamaisineen juhlistivat Rauhankappelin vihkiäisiä. Uspenskin katedraalin tontille rakennettu Rauhankappeli tuli tiensä päähän jo vuonna 1919, kun joukko itsenäistyneen Suomen kansallismielisiä kansalaisia kävi tervaamassa kappelin. Puhdistus osoittautui mahdottomaksi, joten rakennus purettiin pois.
Höyrylaiva Westkustenin haaksirikko (1913)
Vuonna 1858 rakennettu höyrylaiva upposi lähellä Vaasaa lokakuun 22. päivänä vuonna 1913 vieden mukanaan 13 matkustajaa, 19 miehistön jäsentä ja kaksi venäläistä luotsia. Ainoa alukselta pelastunut oli kauppias Henriksson, jota ei liiemmin hymyilyttänyt, vaikka hän suostuikin poseeraamaan elokuvakameralle. Merestä noukituilta ruumiilta lupaa ei kysyttykään; kuvaaja oli niiden näkemisen suhteen yhtä utelias kuin muutkin satamassa parveilevat vaasalaiset.
Kolmeminuuttisen filmin kuvaajasta ei ole tietoa.
Leo Mechelinin hautajaiset (1914)
Suuri patriootti, valtiomies Leo Mechelin oli jo eläessään arvostettu Suomen puolustaja, jonka hautajaisiin helsinkiläisväestö otti tuhatmääräisenä osaa. Mechelin ei ollut ensimmäinen suomalainen suurmies, jonka hautajaiset filmattiin: se kunnia kuuluu Eugen Schaumanille, mutta hänen hautajaisistaan tehty filmi ei ole säilynyt.
Mechelinin hautajaisista kuvattiin ainakin kolme eri uutiskatsausta, joista Finlandia Film Ab:n kolmiminuuttinen filmi on säilynyt. Kuvauksesta vastasi Oscar Lindelöf.
Autokauppias mainostaa (1914)
Finlandia Film Ab:n toteuttama Automobiilikausi Helsingissä oli suomenvenäläisen Sergei Nikolajeffin tilaama mainosfilmi autokaupalleen. Nikolajeffin liiketoimien sujumista kuvastaa myös yhtiön komea toimitalo, joka valmistui vuonna 1913. Mainoselokuvan valmistumisen kanssa samana vuonna alkanut maailmansota tyrehdytti autokaupan, ja vuonna 1919 autopalatsi siirtyi Hankkijan omistukseen.
Tohtori- ja maisteripromootiokulkue (1914)
Joukko tuoreita maistereita ja tohtoreita juhlakulkueessa Helsingissä keväällä 1914. Finlandia Film Ab:n kaksi- ja puoliminuuttinen filmi.
Vappu Helsingissä (1914)
Työläisten juhlapäivän viettoa Helsingissä Finlandia Film Ab:n tuottamassa alle pariminuuttisessa uutiskatsauksessa. Vapunviettoa oli filmattu Helsingissä jo vuodesta 1906 alkaen.
Tsaari Nikolai II:n Suomen-vierailu (1915)
Oscar Lindelöfin kuvaama noin 8-minuuttinen uutiskatsaus näyttää Suomen suuriruhtinas Nikolai II:n viimeisen Suomen-vierailun alkuvaiheet: silmäätekevien helsinkiläisten, sinne sijoitettujen venäläisten ja ihmettelevän yleisön odottamassa hetkeä, jolloin tsaari tallustaa ulos Helsingin vanhan rautatieaseman ovesta ja kiirehtii automobiiliinsa.
Suomalaiset jääkärit Saksassa (1916)
Anton Podworskyn kuvaama 11-minuuttinen elokuva esittelee suomalaisten jääkärien koulutusta Saksassa.
Tamperelaiset palaavat töistään (1916)
Tuntemattoman kuvaajan puolitoistaminuuttisessa filmissä nähdään työstään palaavia tamperelaisia. Tarkkaa kuvausajankohtaa ei tiedetä. Vastaavanlaiset tapahtumat olivat Lumièren veljesten ensimmäisten filmien aiheina.
Vappu Helsingissä (1917)
Oscar Lindelöfin kuvaama puolitoistaminuuttinen filmi näyttää, miten vappua juhlistettiin vuonna 1917 – viimeisen kerran suurruhtinaskunnassa. Vuodelta 1907 säilyneen Helsinkiä kuvanneen filmin tavoin tässä on kuvattu ihmisvilinää raitiovaunun perästä, mikä saattaa tarkoittaa sitä, että vuoden 1907 filmi on myös Lindelöfin kuvaama.
Paraisten kalkkitehdas (1917)
Paraisten kalkkitehtaasta kuvattiin 1900-luvun alkupuolella useampikin teollisuuselokuva, joista tämä ranskalaisen Pathé-yhtiön kuvaama 5-minuuttinen filmi on ainoana säilynyt. Filmin ajoitus on epävarma, se saattaa olla vuodelta 1918.
Tervanpolttoa Lapissa (1917)
Epävarma on myös tervanpolttoa Lapissa kuvaavan dokumenttielokuvan ajoitus. Alkuperäiset välitekstit ovat säilyneet, minkä ansiosta elokuvan voi ajoittaa suuriruhtinaskunnan loppuaikoihin: elokuvan tekstit ovat ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi. Kuusiminuuttisen elokuvan tuottajaksi on merkitty Filmilinna Oy.
Lisää artikkeleita...
Sivu 21 / 50