Kolumni: Nykäsen Matti oli kahden elokuvan mittainen mies

Jasper Pääkkönen elokuvan Mattina. Kuva: Solar Films

Eilen 55-vuotiaana kuollut maailman paras mäkihyppääjä Matti Nykänen (1963–2019) eli näyttävästi ja näkyvästi: valtaosan elämästään hän oli iltapäivälehtien palstoilla milloin mistäkin syystä, usein vähemmän hyvässä valossa. Kunnia meni, maine kasvoi.

Nykänen oli vain 28-vuotias, kun ensimmäinen ”Nykäs-ilmiötä” käsitellyt näytelmäelokuva ilmestyi elokuvateattereihin. Anssi Mänttärin ohjaama ja Antti Arven kanssa käsikirjoittama Mestari (1992) kuvasi nimenomaan Nykäseen liittyvää poikkeuksellisen suurta julkista kiinnostusta, ei niinkään mestaria itseään, joka nähtiin elokuvassa vain sivuosassa ja silti kaiken alulle panevana voimana. Mänttärin elokuvassa maailman paras mäkihyppääjä Teemu Kilpelä (Konsta Mäkelä) katoaa nuorelta vaimoltaan Sarilta (Eeva-Maria Mutka). Vaimo alkaa etsiä miestään, ja pian vihiä saa myös viinaanmenevä iltapäivälehden toimittaja (Kari Väänänen). Yhdessä ja erikseen he alkavat etsiä mäkikotkaa, joka on etelässä ja juo votkaa.

Vaihtamalla päähenkilön nimen keksittyyn Mänttäri tietysti vältti mahdolliset oikeustaistelut, vaikka Nykäsen hahmoa ei elokuvassa erityisen huonosti kohdellakaan.

Mänttärin Mestari ei ole mitenkään tyypillinen suomalainen elämäkerrallinen elokuva: suomalaiset ovat tottuneet suoriin elämänkertomuksiin, joissa pahimmillaan on orjallisesti käyty aiheena olevan ihmisen elämä läpi suurin piirtein siittämisestä hautaan saakka. Sen lisäksi Mestari valmistui aikana, jolloin kotimaisen elokuvan suosio oli pohjalukemissaan. Mänttärin elokuvat jäivät aina vähäisiin katsojalukemiin, mutta Mestari oli hänen tähänastisen uransa kallein elokuva ja varmasti kassamenestyksenä suurin pettymys: 3 963 katsojaa toivat kassoihin nykyrahassa vajaan 30 000:n euron bruttulipputulot. Itse elokuvan tekoon upposi sentään 860 000 nykyeuroa.

Toimittaja (Kari Väänänen) ja vaimo (Eeva-Maria Mutka) mäkikotkan jäljillä. Kuva: Reppufilmi

Kun Nykäsen Matti nähtiin valkokankaalla seuraavan kerran yleisömenestys oli aivan toisenlainen. Aleksi Mäkelän ohjaama ja Marko Leinon käsikirjoittama Matti (2006) keräsi ensimmäisen kolmen päivän aikana yli 90 000 katsojaa, vaikka elettiin filmikopioiden aikaa ja Mattikin oli alussa monien teattereiden saavuttamattomissa. Matti kävi erittäin viihteellisesti ja mutkat suoraksi vetäen läpi Nykäsen elämän huiput ja laskut. Elokuvana se ei suinkaan ole ohjaajansa uran hienoimpia saavutuksia, vaan todennäköisesti huonoin. Mutta tuotantoyhtiö Solar Films ja levittäjä Buena Vista tiesivät, miten Matti myydään kaikelle kansalle – ja kauppa kävi. 460 000:lla katsojallaan Matti hävisi vuoden ensi-illoista vain uusimmalle Bond-filmille, Casino Royalelle (2006), jonka pääosassa oli toisenlainen sankari.

Nykäsen varsinainen elämäkertaelokuva veti siis elokuvateattereihin enemmän katsojia kuin yksikään toinen kotimainen elämäkertaelokuva virallisen katsojatilastoinnin aikakaudella. Rautavaara ja Helismaa -elokuva Kulkuri ja joutsen (1999), Badding (2000) ja Irwin Goodman -elokuva Rentun ruusu (2001), puhumattakaan viime vuoden Cheek-, Juice Leskinen-, Olavi Virta- ja Jari Sarasvuo -elokuvista, jäivät kauas taakse. 

Suomalaisista suurmiehistä vain Nykäsestä, J. Alfred Tannerista ja Aleksis Kivestä on tehty kaksi näytelmäelokuvaa. Näillä kolmella miehellä oli vähemmän yhteistä kuin samaa, mutta kansaa he kiinnostivat ja kiinnostavat yhä. Tannerin elämäkertaelokuvat, paljolti tosiasioihin pohjautuva Orpopojan valssi (1949) ja täysin fiktiivinen Tytön huivi (1951), valmistuivat yli kaksikymmentä vuotta Tannerin kuoleman jälkeen. Aleksis Kivi ehti olla mullan alla liki 75 vuotta, ennen kuin Minä elän (1946) tuli teattereihin, ja Aleksis Kiven elämän (2001) valmistuessa Kiven kuolemasta oli kulunut lähes 130 vuotta.

Nykäsen Matti oli 42-vuotias ja elossa, kun hän oli jo ollut kahden näytelmäelokuvan aiheena. Vastaavaa temppua ei taida kukaan toinen suomalainen ihan heti tehdä.