Markku Pölösen Kivenpyörittäjän kylä oli suomalaisen elokuvan pelastaja

Esko Nikkari ja Esko Hukkanen elokuvassa Kivenpyörittäjän kylä (1995). Kuva: Rax Rinnekangas / Dada-Filmi

61-vuotiaan Markku Pölösen liki vuosikymmenen mittainen (omasta tahdosta riippumaton) tauko pitkien elokuvien teosta on nyt päättynyt ja uusin filmi Oma maa valtaa Suomen valkokankaat perjantaina. Pölönen on tehnyt 1940- ja 1950-luvuille sijoittuvan epookin sotaveteraanista (Konsta Laakso) ja tämän puolisosta (Oona Airola), jotka raivaavat itselleen kodin ja elämän jälleenrakennusaikakauden Suomessa.

Pölösellä oli keskeinen merkitys siinä, että suomalainen elokuva lähti uuteen nousuun 1990-luvun alkupuolen lamavuosista. Yhdessä yössä sekään ei tapahtunut, sillä Taideteollista korkeakoulua käynyt Pölönen sai huomata, ettei 1980-luvun Suomessa pitkiä elokuvia päässyt tekemään kuin harvat ja valitut. Lopulta tähän kiinnittivät huomiota myös elokuvia tukevat ja ostavat tahot, joista Suomen elokuvasäätiö, Yleisradio, MTV3 ja AVEK aloittivat 1990-luvun alussa yhteisen Sparrausrinki-projektin. Tarkoitus oli antaa nuorille elokuvantekijöille eväät tehdä puolipitkä, tunninmittainen esikoiselokuva ja siinä samalla osoittaa kykynsä. Pölösen käsikirjoittama Onnen maa, 1960-luvun Pohjois-Karjalaan sijoittuva tarina suomalaisesta kesästä ja tangosta, oli yksi projektiin valituista.

Pölösen mukaan Sparrausringissä ”nähtiin pienoiskoossa malli, joka luottaa tuottajan harkintakykyyn ja asettaa elokuvahankkeelle luovemmat lähtökohdat”. Dada-Filmi Oy:n Kari Sara tuotti, Kari Sohlberg kuvasi ja Pölönen ohjasi Onnen maan noin kahden miljoonan markan budjetilla. Siitä valtaosa oli julkista tukea.

Onnen maa: Riikka Räsänen ja Pentti Koivula. Kuva: Dada-Filmi Oy

Onnen maata ei laskettu suoraan televisioon, vaan se lähetettiin festivaaleille ja muun muassa Tampereen lyhytelokuvajuhlille. Siellä filmin näki silloinen Finnkino Oy:n markkinointipäällikkö Jussi Mäkelä, joka otti Onnen maan Finnkinon teatterilevitykseen. Ensi-ilta oli huhtikuussa 1993, kopioita ja teattereita yksi, molemmat Helsingissä. Arvostelut olivat suotuisia ja lopulta myös yleisö innostui: alle 15 000 katsojaa ei ollut paljon, mutta ne riittivät tekemään Onnen maasta vuoden kuudenneksi katsotuimman kotimaisen elokuvan. Elokuvan ja Pölösen tulevaisuuden kannalta kuitenkin Onnen maan tv-esitys syyskuussa 1993 oli paljon merkityksellisempi tapaus. Yli miljoona katsojaa tuijotti Pölösen esikoisfilmiä kuvaruuduista: yleisö oli saavutettu ja maine oli syntynyt. Jussi-palkintoja jaettaessa Onnen maan nimi huudettiin neljästi, tuottaja sai parhaan elokuvan ja Pölönen käsikirjoituksen palkinnon. Vuonna 1994 Finnkino otti vielä elokuvan VHS-levitykseenkin.

Kivenpyörittäjän kylä: Laura Munsterhjelm ja Martti Suosalo. Kuva: Rax Rinnekangas / Dada-Filmi Oy

Kivenpyörittäjän kylä

36-vuotiaan Pölösen seuraava elokuva lähti tuotantoon pikavauhtia. Mäkelä istui silloin myös Elokuvasäätiön tuotantolautakunnassa ja omien sanojensa mukaan siten osallistui elokuvan rahoituksen järjestymiseen. Aiheen nuori ohjaaja lainasi parinkymmenen vuoden takaa, pohjoiskarjalaisen Heikki Turusen romaani Kivenpyörittäjän kylä (1976) oli pyörinyt Pölösen mielessä jo pitkään ja nyt sen filmaaminen oli mahdollista. Onnen maan pääporukka lähti tekemään seuraavaa filmiä, jonka budjetista hieman yli puolet oli Elokuvasäätiön tuotantotukea. Kuuteen miljoonaan markkaan mahtui myös tv-ennakkomyynnistä kertynyttä tuohta.

Pölönen ja vakiokuvaaja Sohlberg filmasivat Kivenpyörittäjän kylän kesällä 1994 pääasiassa Juualla. 1970-luvun paluumuuttajista kertovan filmin pääosaan Pölönen valitsi Martti Suosalon, joka ei ollut täysin uusi tuttavuus, olihan hänellä näkyvä rooli jo Pekka Parikan Talvisodassa (1989), mutta päärooli oli nyt ensimmäinen. Muitakin rooleja Pölönen miehitti tuoreemmilla, vähemmän kuluneilla kasvoilla, mutta oli mukana suomalaiselokuvien vakiokalustoakin.

Kivenpyörittäjän kylä ei kuitenkaan syntynyt helppoon aikaan. Kotimaisen elokuvan suosio oli romahtanut nopeasti, vuosittain oli muutama iso hitti ja sen jälkeen liuta enemmän tai vähemmän surkeasti menneitä filmejä. Eritoten 1990-luku oli näyttäytynyt huonona: vuosina 1990–1993 vain kuusi kotimaista elokuvaa ylitti sadantuhannen katsojan rajan, niistä neljä oli Turhapuroja ja kaksi Vääpeli Körmyjä. Vuonna 1994 satatuhatta katsojaa jäi haaveeksi: katsotuimman kotimaisen tittelin sai Timo Koivusalon esikoisohjaus Pekko ja poika 61 707:llä katsojallaan. Edes Turhapuro ei enää kannattanut, ei ainakaan ilman Vesa-Matti Loiria, sillä Esko Salmisen tähdittämä Uuno Turhapuro veli sai vain 20 000 katsojaa. Melkoinen pudotus kymmenessä vuodessa Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvan 750 000:sta katsojasta.

Yleisö oli voitettava takaisin sellaisella aiheella, joka vetoaisi eri ikä- ja yhteiskuntaluokkiin, maalaisiin ja kaupunkilaisiin. Sellaisen elokuvan tekemisen kun taitaisi, niin ei koskaan tarvitsisi pelätä katsojakatoa. Kuitenkin oli ilmeisen selvää, ettei kaupunkikeskeiselle tarinalle ollut nyt kysyntää. Ihan puskafarssiakaan ei kannattanut tehdä, sillä 1990-luvun lamassa eläneet suomalaiset halusivat nähdä nyt merkityksellisempää viihdettä. Sellaisesta Kivenpyörittäjän kylä kävi erinomaisesti. Jo Turusen tunnetuimman romaanin, Simpauttajan, vuonna 1975 valmistunut tv-elokuvasovitus oli osoittanut Turusen teosten kiinnostavuuden filmimuodossakin. Simpauttajasta oli tietysti aikaa, mutta Onnen maasta ei. Yleisradio esitti filmin uusintana tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1995, puolitoista kuukautta ennen Kivenpyörittäjän kylän ensi-iltaa, joka koitti helmikuun 17. päivänä.

Kivenpyörittäjän kylästä otettiin heti alkuun viisitoista esityskopiota, jotka lähetettiin Helsingin Forum 1 -teatterin lisäksi Iisalmeen, Imatralle, Joensuuhun, Kajaaniin, Kiteelle, Kuopioon, Lappeenrantaan, Lieksaan, Mikkeliin, Savonlinnaan, Tampereelle, Turkuun ja Varkauteen. Ensi-iltaviikonloppu lupaili hyvää: Helsingin yhdestä teatterista kertyi 3 880 ja kaikista teattereista yhteensä 16 779 katsojaa. Elokuva sai Joensuusta 2 070 katsojaa, Tampereella, Turussa ja Lieksassa mentiin myös yli tuhannen katsojan. Toisena viikonloppuna Helsingin teatterin katsojamäärä nousi 5 635:een ja kolmantenakin se oli vielä 5 331. Neljäntenä viikonloppuna elokuva laajensi Helsingissä myös Itäkeskuksen Kino 1:een, samalla kun filmistä otettiin kaikkiaan seitsemän lisäkopiota.

Ensimmäisen kymmenen päivän aikana Kivenpyörittäjän kylä keräsi eri puolilta Suomea yhteensä 49 395 katsojaa. Runsas pari viikkoa ensi-illan jälkeen katsojia oli kasassa 84 600 kappaletta. Kaikkiaan elokuvalle kertyi 292 330 katsojaa. Sillä se ylsi heittämällä vuoden katsotuimmaksi kotimaiseksi ja hävisi ulkomaisistakin vain 007 ja kultaiselle silmälle (1995), ensimmäiselle Bond-filmille kuuteen vuoteen.

Kivenpyörittäjän kylän keräämät 10 927 711:n markan lipputulot osoittavat, ettei katsojia tarvinnut haalia alennuslipuilla: Pölösen filmin näkemisestä maksettiin lähes pennilleen maan keskiarvon mukainen hinta. Markka vaihtoi omistajaa myös videokasettijulkaisun myötä, yli 16 000 kappaleen myyntimäärä oli kotimaisen elokuvan siihenastinen ennätys. Turunenkin oli varmasti tyytyväinen, sillä elokuvan myötä Kivenpyörittäjän kylästä otettiin useita uusia painoksia.

Kuningasjätkä: Esko Nikkari. Kuva: Fennada-Filmi Oy

Se, ettei Pölösen elokuva jäänyt vuoden ainoaksi  kotimaiseksi hitiksi, lupaili tietysti ruusuista huomista. Televisiosta tutut Kummelin pojat valtasivat lokakuussa valkokankaat Matti Grönbergin Kummeli Storiesilla, jonka kävi katsomassa 167 132 komediannälkäistä katsojaa. Huominen ei kuitenkaan ollut niin ruusuinen: vuonna 1996 ei tullutkaan yhtäkään sadantuhannen katsojan kotimaista elokuvaa ja sitä seuraavana vuonna vain yksi, Grönbergin Kummeli Kultakuume.

Joka tapauksessa Kivenpyörittäjän kylä osoitti, että kotimainen elokuva saattoi yhä kiinnostaa suurta yleisöä. Miten sitten olisi käynyt, jos Kivenpyörittäjän kylän filmatisointi olisikin toteutunut jo 1970-luvulla? Rauni Mollberg halusi heti tuoreeltaan filmata Turusen romaanin, jonka filmatisointiin hän sai Elokuvasäätiöltä maaliskuussa 1978 muhkean tuotantotuen, joka sitten toukokuussa laskettiin alle puoleen. Kansallisfilmografian mukaan syy elokuvan toteutumatta jäämiseen oli rahan sijaan Mollbergin ja Turusen näkemyserot. Varmaa on vain se, että Mollbergin seuraava elokuva olikin Milka (1980).

Kivenpyörittäjän kylän jälkeen Pölönen ohjasi televisiolle tunninmittaisen Abielin (1996) ja valkokangaslevitykseen 1950-luvun tukkilaisfilmeille kumartaneen Kuningasjätkän (1998). Pölösen omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautuva Kuningasjätkäkin sai hyvää mainosta Onnen maasta, jonka Yle esitti uusintana viisi päivää ennen Kuningasjätkän ensi-iltaa helmikuussa 1998. Kuningasjätkä keräsi elokuvateattereihin komeat 276 408 katsojaa, häviten vuoden kotimaisista vain Raimo O. Niemen Pojalle ja ilvekselle (1998). Ne olivatkin vuoden ainoat kotimaiset hitit, mutta vuonna 1999 kaikki muuttui. Vuoden kymmenen katsotuimman elokuvan joukkoon ylsi neljä kotimaista, jotka keräsivät yhteensä noin 1,2 miljoonaa katsojaa. Kotimainen elokuva oli valloittanut yleisön takaisin.

Kun Pölösen yhdeksäs pitkä elokuva Oma maa saa ensi-iltansa tämän viikon perjantaina, suomalainen elokuva ei yleisömäärän suhteen tällä hetkellä kaipaa pelastajaa. Sen sijaan muuallekin kuin kaupunkiin sijoittuvia suuria elokuvia se kaipaa ja sellaisen Pölönen jälleen tarjoaa.

Markku Pölönen Oman maan kuvauksissa. Kuva: Jouko Piipponen / Solar Films

 Miljoonan katsojan Pölönen