4K UHD -arvostelu: 28 vuotta myöhemmin (2025) on kertomus kuolemasta

Ohjaaja Danny Boyle oli nelikymppinen ja käsikirjoittaja Alex Garland kolmekymppinen, kun heidän elokuvansa 28 päivää myöhemmin valmistui vuonna 2002. Silloin elettiin uutta terrorismin aikakautta (WTC-iskut tapahtuivat kuvausten aikana) mutta siitä huolimatta maailma oli paljon valoisampi paikka kuin se on nyt, kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

Tuossa ensimmäisessä elokuvassa virus leviää ja muuttaa ihmiset eläviksi kuolleiksi, joiden ainoa tehtävä on kulkea levittämässä tautia muihin ja haukata näistä samalla murkinaa. Erinomainen elokuva sai jatkoa Juan Carlos Fresnadillon ohjaaman 28 viikkoa myöhemmin -filmin (2007) muodossa. Jatko-osaksi ja etenkin kauhuelokuvan jatko-osaksi se oli harvinaisen onnistunut.

Nyt seitsemääkymmentä ikävuotta lähestyvä Boyle ja viisikymppinen Garland ovat tehneet elokuvasarjaansa kolmannen osan, jossa näkyvät muuttunut maailma ja tekijöiden vanheminen. Nimittäin 28 vuotta myöhemmin on kertomus kuolemasta: sen kohtaamisesta ja hyväksymisestä sekä kuolevan itsensä että läheisten kannalta.

Kuten nimi antaa ymmärtää, eletään elokuvassa vuotta 28 jälkeen viruksen. Britteinsaari on surkeaa zombien asuinaluetta, jossa elävät harvat terveet ihmiset ovat tottuneet pysyttelemään turvallisilla paikoilla ja tarvittaessa puolustamaan itseään asein.

Kolmikymppinen Jamie (Aaron Taylor-Johnson) on 12-vuotiaan Spiken (Alfie Williams) isä ja vuoteenoman Islan (Jodie Comer) aviomies. Hän on sopeutunut uuteen maailmanjärjestykseen oikein hyvin: miehen lempiharrastus on mennä muurien ulkopuolelle ja metsästää eläviä kuolleita silkasta tappamisen ilosta.

Eräänä päivänä Jamie ajattelee ajan olevan kypsä ja ottaa Spiken mukaansa metsästysreissulle. Siitä alkaa Spiken lapsuuden loppu. Tulevien päivien aikana pojan elämä on täynnä toinen toistaan synkempiä käänteitä ja muutoksia, joissa kuolema on jatkuvasti läsnä. 

Ralph Fiennes näyttelee miestä, jolla on käsissään vastaukset elämän ja kuoleman kysymyksiin.

Elokuvan lopussa on pieni toivon kipinä, kun synkimpänäkin aikana elämän kiertokulku jatkuu niin kuin se on aina jatkunut.

Sarjan ensimmäinen elokuva kuvattiin lähes yksinomaan Canonin SD-laatuisella DVCAM-videokameralla. Se oli tietysti uutta ja jossain määrin kiinnostavaa siihen aikaan, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin sitä suttua katsellessaan ei voi olla ajattelematta, miten komea elokuva voisikaan olla kokonaisuudessaan filmille kuvattuna. Jatko-osan ohjaaja ei tehnyt samaa virhettä, vaan kuvasi elokuvansa lähes kokonaan 16:n ja 35 mm:n filmille.

Boyle on nyt kuvannut kolmannen osan pitkälti Iphonen kameralla, mutta paikoin on käytetty myös ”oikeita” kameroita, mm. GoProta. Visuaalisuudelta ilmaisultaan 28 vuotta myöhemmin ei ylipäätään ole kovin erikoinen, mutta vaihtelevasta kuvauskalustosta johtuen myös kuvan tekninen laatu heittelee. Joissakin kuvissa raetta ei ole lainkaan ja joissakin se taas on jämähtänyt lähes paikoilleen, minkä lisäksi myös kuvan tarkkuus vaihtelee otosten välillä, koska käytössä on ollut eri kalustoa.

Jo kuvausvaiheessa käytetty kuvasuhde 2,76:1 on poikkeuksellisen laaja ja sama kuin esimerkiksi Ben-Hurissa (1959). Se onkin ainoa, missä Boylen elokuvaa voi verrata Ben-Huriin, sillä edes kuvauskalustossa ei ole mitään samaa.

Boyle on kertonut päätyneensä kyseiseen kuvasuhteeseen ja rajaukseen siksi, koska se vaatii katsojalta enemmän pään kääntelyä, kun (tai jos) katsoja aikoo pitää ympäristöä silmällä zombiehyökkäyksen varalta.