Kino-Palatsi ja miten elokuvakulttuuriperintöä hävitetään

Kino-Palatsi talvella 1960. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Suomessa on perinteisesti hävitetty kaikki kauniit ja arvokkaat rakennukset, jos se vain on mitenkään ollut mahdollista. Sama pätee elokuvateattereihinkin, joiden tuhoamisesta tänä päivänä vastaa Finnkino.

Syyskuussa 1911 Helsingissä Pohjoisesplanadi 39:ssä avattiin koko maan komein elokuvateatteri, Maxim. Gösta Liljebeckin rakennuttama ja  Valter Jungin suunnitteleman jugendtyylisen rakennuksen sisustus ja tilaratkaisut olivat niin hulppeita, että pytingille tuli hintaa huomattavasti tavanomaista enemmän. Yksisalisessa teatterissa oli 789 istumapaikkaa, parvet salin molemmin puolin ja valkokankaan vastapäädyssä, suuri näyttämö, suuret tilat orkesterille ja takatiloissa muun muassa pukuhuoneita. Itse sali oli 15 metriä korkea, monine koristeyksityiskohtineen lähempänä vanhaa näyttämöteatteria kuin 1900-luvun alun elokuvateatteria.

Kino-Palatsi edusti suomalaista rakennuskulttuuria parhaimmillaan: tiettyä toimintaa varten luotu rakennus, jonka tyylissä on luotettu vanhaan eleganssiin ja kaikki on tehty viimeisen päälle, kuluista säästelemättä. Työvoima oli vielä tuolloin halpaa ja käsityön arvostus kohdallaan. Talotkin tehtiin kestämään, mutta sitä ei osattu ottaa huomioon, että muutaman vuosikymmenen päästä löytyy idiootteja, jotka eivät anna arvoa talojen kauneudelle tai niiden historialle.

Kino-Palatsin sali vuonna 1964. Kuva: Kosti Lehtinen, Helsingin kaupunginmuseo

Suomi-Filmin lippulaivaksi

Elokuvateattereita omistava, muutamia omia filmejäänkin tuottanut ja myös levittäjänä toiminut Suomen Biografi Oy osti Maximin vuonna 1919 ja muutti sen nimen Kino-Palatsiksi. Edellisvuonna perustettu yhtiö oli tehnyt nopean nousun merkittäväksi teatterinomistajaksi, mutta nopea oli myös alastulo. Vuoteen 1925 mennessä yhtiön tulos ei miellyttänyt enää sen omistajia, jolloin Suomi-Filmi Oy:n Erkki Karu osti Suomen Biografin yhtiönsä nimissä. Sen myötä Suomi-Filmistä tuli merkittävä toimija myös elokuvateatterialalla, ei enää "vain" maan suurimpana filmivalmistamona ja merkittävänä maahantuojana.

1920-luvun puolivälin jälkeen Suomi-Filmillä meni niin lujaa, että Karu alkoi unelmoida pilvenpiirtäjästä, joka tulisi Kino-Palatsin tilalle. Miljonääriarkkitehti Väinö Vähäkallio sai pilvenpiirtäjän piirustukset valmiiksi vuonna 1928, jolloin viranomaiset kuitenkin kielsivät 68-metrisen, 17-kerroksisen talon rakentamisen. Pilvenpiirtäjään olisi tullut 1500-paikkainen elokuvateatteri sekä myymälä- ja toimistotilaa. Kun suunnitelmissa tehtiin kompromisseja ja alettiin puhua enää vain 12-kerroksisesta talosta, kaupunki oli myötämielisempi, mutta Suomi-Filmin rahatilanne ei. Vuonna 1931 Suomi-Filmi joutui rahoittamaan toimintaansa myymällä Kino-Palatsin tontin, mikä myöhemmin osoittautui kohtalokkaaksi. Samana vuonna Helsinki sai kuitenkin oman "pilvenpiirtäjänsä", hotelli Tornin.

Kino-Palatsin näytännössä vuonna 1930. Kuva: Atelier Daniel, Helsingin kaupunginmuseo

Suomen Biografi oli jo vuonna 1921 ollut toisena rakennuttajana ns. pankkitalossa, joka nousi Kino-Palatsin viereen. Kino-Palatsi-nimen saanut uusi rakennus ei ollut se, jossa samanniminen elokuvateatteri sijaitsi, mutta sitä kautta oli kylläkin sisäänkäynti teatterirakennukseen. Maailmankuulun Eliel Saarisen piirtämä talo purettiin yhdessä Kino-Palatsin kanssa.

Kino-Palatsin purkutyöt ovat jo pitkällä, eikä Jacques Cousteau'n Elävä meri (1964) enää pyöri.
Kuva: Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo

Paskaksi kaikki, mikä ei ole omaa

54-vuotisen historiansa aikana Kino-Palatsi oli yksi Helsingin keskeisimmistä elokuvateattereista. Se oli toisena äänielokuvana Suomeen tuodun Broadway Melodyn ensi-iltateatteri, ja myöhemmin se oli ensimmäisiä teattereita Suomessa, jossa katsojat saivat kokea värielokuvan, 3D-elokuvan, CinemaScope-elokuvan ja magneettisen stereoäänen.

Pelkkä teatterin tyylikkyys ei sen suosiota ja merkittävyyttä taannut, vaan myös sijainti: ulkopaikkakuntalainenkin ymmärtää, että jos teatteri sijaitsee Helsingin keskustassa Stockmannin tavaratalon vieressä, ei sen parempaa liikepaikkaa pääkaupunkistamme ole saatavilla. Se lopulta koituikin Kino-Palatsin kohtaloksi: vuonna 1963 Stockmann osti Kino-Palatsin tontin, eikä uusinut rakennuksen vuokrasopimusta. Vuonna 1965 Kino-Palatsi ja sen viereinen pankkirakennus pantiin maantasalle. Tilalle ei noussut uutta elokuvateatteria eikä vastaavaa arkkitehtuurista komeutta, vaan Alvar Aallon surkeimpiin luomuksiin lukeutuva Akateemisen kirjakaupan Kirjatalo. 

Valkokankaan ja näyttämön riisuttu versio. Kuvakaappaus dokumentista.

Suomi-Filmin johtajana 1930-luvun puolivälistä työskennellyt Risto Orko syytti ulkopaikkakuntalaisia Kino-Palatsin kohtalosta, kuten myös oheisen dokumentin kertojakin tekee. Orko, joka itse oli syntynyt Raumalla ja saapunut Helsinkiin vasta parikymppisenä, oli tietysti paraskin puhumaan.

Orko jaksoi aina nostaa itseään esille: Kino-Palatsia käsittelevä dokumentti on erinomainen esimerkki siitä, että Suomi-Filmin lyhyt- ja tilauselokuvissa Orkon kuva kaivettiin arkistoista aina, kun sen vain mitenkään saattoi filmiin upottaa. Tässä filmissä mennään jo äärimmäisyyksiin, kun Orko nähdään peräti kuudessa valokuvassa ja muutamassa filminpätkässä. Orko ei Kino-Palatsia rakentanut tai sitä käytännössä johtanut, mutta tykkäsi kyllä patsastella tiluksillaan vanhan kartanonherran elkein. Teatterin jäähyväisnäytöksenä nähtiin tietysti hänen itsensä ohjaama Jääkärin morsian (1938), joka oli sodan jälkeen Neuvostoliiton pelossa kokonaan kielletty, mutta sai nyt poikkeusluvalla pyöriä tämän kerran.

Purkutyöt salissa on aloitettu. Kuvakaappaus dokumentista.

Kino-Palatsi ja sen henki tänään

Helsingissä Kino-Palatsin nimeä on vaalinut Kaisaniemenkadun Kinopalatsi-elokuvateatteri, jonka Sandrew Metronome avasi vuonna 1998. Samoissa tiloissa on kuitenkin ollut elokuvateatteritoimintaa jo 1930-luvulta lähtien. Finnkinon Kinopalatsi ei kuitenkaan edusta miltään osin sitä arvokkuutta ja hohdokkuutta, mitä Kino-Palatsissa oli. Tällaisella ei selvästi olekaan nykyään yhdysvaltalaisomistuksessa olevalle Finnkinolle minkäänlaista merkitystä, kuten yhtiön toiminta Lappeenrannassa Kino-Aula- ja Nuijamies-elokuvateattereiden kohdalla kertoo. Kesäkuussa 2017 Finnkino lopetti näiden historiallisten teattereiden toiminnan, ja vuokrasopimuksen päätyttyä vei muun muassa 79-vuotiaasta Kino-Aulasta kaiken irti lähteneen sisustuksen mukanaan. Suomalaiselle elokuvakulttuurille ja ennen kaikkea lappeenrantalaisille kulttuurille merkittävät ympäristöt tuhottiin aivan samalla välinpitämättömyydellä, jolla Stockmann tuhosi Kino-Palatsin.

Ei rakkaudesta, vaan rahasta. Siinä sopiva mainoslause eräällekin firmalle.

Klikkaa kuvaa ja katso Kino-Palatsi-dokumentti vuodelta 1968.
Elonet / KAVI