Etusivu uusiksi, neljään kertaan

Billy Wilderin Etusivu uusiks', kuvassa Walter Matthau. Universal.

Mikä rooli yhdistää Cary Grantia, Walter Matthauta ja Burt Reynoldsia?

Kaksi entistä chicagolaista sanomalehtimiestä kirjoittivat komedianäytelmän murhasta tuomitun kuolemantuomion täytäntöönpanon aaton tapahtumista. Näytelmän kirjoittajista vähemmän tunnetumpi, Charles MacArthur, lähti nuorenamiehenä Pennsylvaniasta Chicagoon luomaan uraa lehtimiehenä. Siinä samalla hän kirjoitteli novelleja. Ben Hecht puolestaan oli Chicago Daily News -lehden sotakirjeenvaihtaja 1. maailmansodan aikaan. Palattuaan Saksasta hän tuli tunnetuksi myös rikosreportterina, kuten MacArthurkin, joka tuolloin työskenteli Chicago Examinerille.

Sekä MacArthur että Hecht olivat mukana ratkaisemassa sotasankarina pidetyn Carl Wandererin vaimon murhaa, jonka syylliseksi paljastui hänen aviomiehensä. Wanderer päätyi köydenjatkeeksi, kun Hecht ja MacArthur muuttivat yhdessä New Yorkiin ryhtyäkseen näytelmäkirjailijoiksi. Näytelmä syntyikin: murhamiehen odotellessa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa, hänen ympärillään on varsinainen sirkus, jota lehtimiehet pyörittävät. Lisävauhtia tilanteeseen tuo kohta naimisiin menevä tähtireportteri, jonka päätoimittaja keplottelee tekemään vielä yhden jutun, sabotoidakseen tämän avioliiton, ennen kuin sitä on edes solmittu. Valtaosa tapahtumista sijoittuu oikeustalon lehdistöhuoneeseen.

The Front Page -nimen saaneen kolminäytöksisen komedian ensi-ilta oli Broadwaylla 14. elokuuta 1928. Näytelmä ja sen ensimmäinen tuotanto oli menestys, jota esitettiin 276 kertaa huhtikuuhun 1929 mennessä. Sen jälkeen se on nähty Broadwaylla neljänä eri tuotantona, viimeisimmäksi Jerry Zaksin ohjaamana vuonna 1986. Suomessa sitä on esitetty nimillä Etusivu ja Etusivun juttu. Turun Kaupunginteatterin vuoden 1984 produktiota esitettiin 59 kertaa ja se sai 33 806 katsojaa.

Hechtin ura elokuvakäsikirjoittajana oli alkanut muutama vuosi ennen The Front Page -näytelmää, MacArthurin oma pari vuotta näytelmän jälkeen. Molemmat kirjoittivat pitkien uriensa aikana klassikkoelokuvia sekä yhdessä että erikseen. Yhteisiä projekteja olivat mm. Michael Curtizin gangsteriklassikko Likakasvoiset enkelit (1938), George Stevensin Gunga Din (1939) ja William Wylerin Humiseva harju (1939). MacArthurin elokuvaura hiipui 1940-luvun puolella, mutta Hecht kirjoitti vielä mm. Alfred Hitchcockin Pelastusveneen (1944), Noidutun (1945) ja Muukalaisia junassa (1951). Valtaosassa projekteistan Hect ja MacArthur olivat osa isompaa käsikirjoittajaryhmää, joiden työpanosta ei aina mainittu elokuvan alkuteksteissä. Esimerkiksi Hecht sai krediitin vain yhdestä niistä kolmesta Hitchcock-filmistä, joita hän oli mukana kirjoittamassa.

MacArthur oli Oscar-ehdokkaana kolmesti ja Hecht kuudesti. Molemmat saivat Oscarin The Scoundler -komediasta (1935), Hecht myös Josef von Sternbergin Alamaailman (1927) tarinasta.

Lewis Milestone

Etusivu uusiksi (1931)

Hechtin ja MacArthurin näytelmän ensimmäinen filmatisointi valmistui vajaa pari vuotta sen jälkeen, kun näytelmä oli poistunut Broadwaylta. Elokuvan tuottivat yhdessä öljyteollisuudessa toimineen isänsä miljoonaomaisuuden perinyt Howard Hughes ja ohjaaja Lewis Milestone. Hughesilla oli varaa tuottaa elokuvasovitus ilman Hollywood-studioiden apua, joskin sen levityksestä vastasi United Artists, alansa merkittävä toimija.

Ohjaaja Milestone (1895–1980) oli juuri edeltävänä vuonna tehnyt kaikkien aikojen sotaelokuvan, Erich Maria Remarquen romaaniin pohjautuneen Länsirintamalta ei mitään uutta -mestariteoksen, joka voitti parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscarit. Milestone oli jo sitä ennen saanut Oscarin Tuhat ja yksi kujetta -filmistään (1927).

Venäjällä, nykyisin Moldovalle kuuluvassa Kishinevin kaupungissa syntynyt Milestone, oikealta nimeltään Lev Milstein, muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1913 ja aloitti elokuvauransa nelisen vuotta myöhemmin Yhdysvaltain armeijan palveluksessa apulaiskuvaajana ja leikkaajana. Vuonna 1925 hän lähti kuukausipalkkaiseksi ohjaajaksi Warner Bros. -studiolle, ja vuonna 1932 hänestä tehtiin United Artists -studion tuotantopäällikkö.

Hechtin ja MacArthurin sijaan heidän näytelmänsä elokuvaversion kirjoitti Barlett McCormack, jonka muista käsikirjoituksista tunnetuin lienee Cecil B. DeMillen Kleopatra (1934). Toiseen pääosaan, kieroksi päätoimittaja Walter Burnsiksi, oli tulossa Louis Wolheim, mutta tämä kuoli yllättäen. Hänen tilalleen palkattiin Adolphe Menjou, joka sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, ja tämän vastapariksi avioliittoa ja uutta elämää suunnittelevaksi tähtireportteriksi verrattain tuntematon Pat O'Brien. O'Brienin elokuvaura saikin räjähtävän lähdön; hän ehti näytellä lähes sadassa elokuvassa.

Milestone teki elokuvasta nopeatempoisen komedian, joka toimi esikuvana tuleville filmeille monessakin mielessä. Sitä on pidetty ensimmäisenä merkittävänä lehdistöstä kertovana filminä. Toteutuksen suhteen Milestonen tapaa käyttää päällekkäistä dialogia on sitäkin pidetty pioneerityönä. Elokuva huomioitiin kolmella Oscar-ehdokkuudella, parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja miespääosasta. Suomen teattereihin sitä ei syystä tai toisesta tuotu, ja televisiossakin se nähtiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1996. TV-esitystä varten sille annettiin suomenkielinen nimi, Etusivu uusiksi.

Cary Grant, Ralph Bellamy ja Rosalind Russell elokuvassa Meidän vastaeronneiden kesken. Columbia.

Meidän vastaeronneitten kesken (1940)

Hechtin ja MacArthurin näytelmän toinen filmatisointi valmistui alle yhdeksän vuotta ensimmäisen jälkeen. Asialla oli Howard Hawks, joka oli hiljattain ohjannut monien muiden merkkiteosten lisäksi Cary Grantin ja Katharine Hepburnin tähdittämän komediaklassikon Hätä ei lue lakia (1938). Hawks ehdotti Grantille The Front Pagen uutta filmatisointia kaksikon kuvatessa Vain enkeleillä on siivet -seikkailuelokuvaa (1939). Hawks oli ihastunut näytelmän dialogiin, jota hän piti moderneimpana, mitä siihen mennessä oli kirjoitettu.

Näytelmätekstiä läpikäydessä Hildy Johnsonin, tähtirepotterin, roolin luki Hawksin naispuolinen sihteeri. Tätä kuunneltuaan Hawks tuli sille kannalle, että elokuva toimisi vielä paremmin, jos Hildyn repliikit kuuluisivat naiselle. Näin päähenkilö muutettiin miehestä naiseksi, mutta pääpiirteissään kyseessä on alkuperäisteokselle uskollinen filmatisointi. Haws jopa yritti saada Hechtiä ja MacArthuria laatimaan elokuvan käsikirjoituksen, mutta näillä oli muita kiireitä. Erään lähteen mukaan Hecht olisi kuitenkin ollut mukana Hawksin elokuvan käsikirjoitustyössä, mutta ainakaan krediittiä hän ei saanut tai ottanut.

Näytelmäkirjailijoiden kieltäydyttyä tehtävää tarjottiin Gene Fowlerille, joka oli ehdottanut Hechtille ja MacArthurille muutoksia näytelmään, ennen kuin sitä oli vielä tuotettu. Lopulta Hawksin elokuvan käsikirjoittajaksi ryhtyi Charles Lederer, itsekin entinen lehtimies, joka oli ollut kirjoittamassa dialogia Milestonen filmatisointiin samasta näytelmästä.

Hildyn rooliin oli aluksi tulossa Irene Dunne, joka kuitenkin piti roolia liian pienenä. Sen jälkeen tehtävää tarjottiin Claudette Colbertille, Joan Crawfordille, Ginger Rogersille, Margaret Sullavanille, Jean Arthurille je Hepburnille, jotka kaikki kieltäytyivät. Hawksin Vain enkeleillä on siivet -filmissä Grantin vastanäyttelijänä nähdyllä Arthurilla oli tuolloin sopimus elokuvan tuottaneen Columbia-studion kanssa, joten kieltäydyttyään tarjotusta työstä hän menetti palkkansa joksikin aikaa.

Elokuvan naispääosaan löydettiin lopulta Rosalind Russell. Sittemmin neljä Oscar-ehdokkuuttakin saaneen Russellin ja Hawksin yhteistyö jäi yhden elokuvan mittaiseksi.

Hawks teki kaikkensa saadakseen elokuvastaan mahdollisimman nopean. Milestonen tavoin hän käytti päällekkäistä dialogia, tosin vieläkin suuremmassa määrin. Jo käsikirjoitusvaiheessa hän oli käskenyt Ledereriä tekemään dialogista sellaista, ettei repliikkien alulla ja lopulla ollut merkitystä – näin niitä saattoi käyttää päällekkäin. Sen ansiosta elokuvasta tuli 191-sivuisesta käsikirjoituksesta huolimatta vain 92-minuuttinen – eikä musiikkiakaan tarvittu kuin elokuvan lopussa. Elokuvan kuvauspaikalla käyneet lehtimiehet väittivät Hawksille Milestonen version dialogin olleen nopeampaa: todistaakseen näiden olevan väärässä, Hawks lopulta pani molemmat filmit pyörimään samanaikaisesti. Halusipa Hawks sitä tunnustaa tai ei, oli Milestonen elokuvalla suuri vaikutus hänen filmiinsä. Yksi esimerkki on dialogiin piilotetut, elokuvantekijöihin viittaavat sisäpiirin vitsit, joita jo Milestone käytti omassa versiossaan, tosin eri henkilöistä.

His Girl Fridayksi nimetty filmi sai erinomaiset arvostelut, voitti yleisön puolelleen ja on sittemmin usein luettu kaikkien aikojen parhaimpien komedioiden joukkoon, mutta ensimmäistäkään Oscar-ehdokkuutta se ei saanut. Sittemmin elokuvan oikeudet omistava Columbia-studio unohti uusia elokuvan tekijänoikeudet, minkä seurauksena filmi on vuodesta 1968 lähtien kuulunut ns. public domainiin, joskin itse näytelmän tekijänoikeudet ovat yhä voimassa.

Suomessa Hawksin elokuva nähtiin ensi-illassa 30. marraskuuta 1941. Suomalaista nimeä Meidän vastaeronneiden kesken on käytetty myös muodossa Meidän vasteronneitten kesken.

TV-tuotannot

Hechtin ja MacArthurin näytelmän ensimmäinen televisiosovitus valmistui jo vuonna 1945 newoyrkilaisen TV-kanavan tuottamana ja esittämänä televisioelokuvana. Neljä vuotta myöhemmin CBS tuotti näytelmästä 18-osaisen televisiosarjan, jonka päärooleissa nähtiin John Daly ja Mark Roberts. Daly tunnetaan parhaiten vuosina 1950–1967 pyörineen What's My Line? -televisiovisailun sivistyneenä ja hauskana juontajana. The Front Pagen sarjaversion ohjannut Franklin Heller ohjasi myös noin puolet What's My Line?:n jaksoista.

Brittiläinen BBC-kanava teki näytelmästä oman TV-elokuvansa vuonna 1948. Vuonna 1970 asialla olivat jälleen yhdysvaltalaiset, tämänkertaisessa TV-elokuvasovituksessa päärooleja näyttelivät Robert Ryan ja George Grizzard.

Etusivu uusiks' (1974)

Charlotte Chandlerin kirjoittamassa elämäkerrassa Billy Wilder kertoi olevansa yleisesti ottaen uudelleenfilmatisointeja vastaan, koska hänen mielestään hyvää elokuvaa ei kannattanut tehdä uudelleen – ja vielä vähemmän huonoa. Itävalta-Unkarissa syntynyt Wilder oli itsekin tehnyt töitä lehtimiehenä, joten hän innostui tuottaja Jennings Langin ehdotettua hänelle uutta filmatisointia Hechtin ja MacArthurin näytelmästä.

Wilder sijoitti elokuvansa tapahtumat vuoteen 1929, koska hänen mielestään sanomalehti ei enää 1970-luvulla ollut tärkein uutislähde. Kuusi Oscaria voittanut ja lisäksi viisitoista kertaa ehdolla ollut Wilder laati elokuvan käsikirjoituksen yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa I.A.L. Diamondin kanssa. Diamond oli aikaisemmin työskennellyt Hechtin ja MacArthurin kanssa Hawksin ohjaamassa Marilyn Monroe -filmissä Rakas, minä nuorrun (1952).

Wilder käytti päällekkäistä dialogia huomattavasti vähemmän kuin Hawks. Elokuvansa pääosiin hän palkkasi Jack Lemmonin ja Walter Matthaun – kaksikkoa hän oli ohjannut jo Onnenonkijoissa (1966). Lemmon ja Matthau oli lisäksi nähty yhdessä Gene Saksin Parittomissa kaveruksissa (1968). Wilderin uudessa filmissä Matthau näytteli päätoimittaja Walter Burnsia, Lemmon tähtireportteri Hildy Johnsonia ja Susan Sarandon tämän tulevaa vaimoa.

Etusivu uusiks' -nimen Suomessa saanut elokuva oli Chandlerin kirjan mukaan Wilderin ensimmäinen voittoa tuottanut filmi sitten Irma la Doucen (1963) – näiden välissä hän oli kuitenkin ehtinyt ohjata neljä filmiä. Elokuva sai myös kolme Golden Globe -ehdokkuutta, parhaasta komediaelokuvasta ja Lemmonin ja Matthaun pääosista.

Suomessa Etusivu uusiks' sai 68 211 katsojaa ja oli vuoden 1975 ensi-illoista 23. katsotuin.

Christopher Reeve, Burt Reynolds ja Kathleen Turner. TriStar Pictures.

Kanavat sekaisin (1988)

Kuten todettua, Wilderin mielestä sanomalehden asema tärkeimpänä uutislähteenä oli jo mennyttä. Vuosikymmen myöhemmin se oli sitä vielä vähemmän, ja niinpä Hechtin ja MacArthurin neljännen (ja toistaiseksi myös viimeisen) näytelmän filmatisoinnin tapahtumapaikaksi otettiin TV-aseman uutistoimitus.

Eddie Murphyn tähdittämän Arvoisan herran (1992) tarinan laatineen ja Bill Cosbyn pystyynhaukutun Leonard osa 6:n (1987) käsikirjoittaneen Jonathan Reynoldsin sovittama Kanavat sekaisin -elokuva noudattaa sekin alkuperäisnäytelmän ideaa melko pitkälti, mutta lainaa paljon myös Hawksin sovitukselta. Tässäkin filmissä lähtöä tekevä ja naimisiin menevä toimittaja on nainen, jota 1980-luvulla kovassa nosteessa ollut Kathleen Turner näytteli. Turner oli nähty Vihreän timantin metsästys- ja Niilin jalokivi -elokuvissa (1984 ja 1985) Michael Douglasin vastanäyttelijänä sekä Lawrence Kasdanin Body Heatin (1981), John Hustonin Prizzin kunnian (1985) ja Francis Ford Coppolan Peggy Sue meni naimisiin -filmin (1986) naispääosassa.

Turnerin ex-aviomiehen ja esimiehen rooliin palkattiin Burt Reynolds, joka ei ollut tehnyt kunnon hittiä sitten Colin Higginsin ohjaaman Teksasin paras pikku porttola -komedian (1982). Turnerin roolihahmon uutena aviomiehenä nähtiin Christopher Reeve, joka oli näytellyt viimeisen kymmenen vuoden aikana kahdessa erittäin hyvin, yhdessä hyvin ja yhdessä hyvin huonosti menestyneessä Superman-elokuvassa. Reeven muut elokuvat eivät olleet merkittäviä yleisökappaleita.

Myös ohjaaja oli toista luokkaa kuin Milestone, Hawks tai Wilder. Ted Kotcheff oli aiemmin ohjannut mm. Syntymäfiksu-komedian (1974) ja ensimmäisen Rambo-filmin (1982). Rambon suuresta taloudellisesta menestyksestä huolimatta Kotcheffin ura ei lähtenyt suureen nousukiitoon, ja 1990-luvun alussa hänen oli jo tyytyminen suoraan videolla julkaistavien pehmopornoelokuvien ohjaamiseen.

Kanavat sekaisin -filmin tuottaja Martin Ransohoff oli 1960-luvun alusta lähtien tuottanut useita merkkiteoksia, mm. Norman Jewisonin Täyskäsi-Kidin (1965) ja John Sturgesin Jääasema Zebran (1968), mutta Ben Boltin Big Town – elämä panoksena (1987) aloitti alamäen, josta hänen uransa ei enää noussut. Kanavat sekaisin -elokuvaan hän sai kuitenkin 18 miljoonan dollarin budjetin, joka vastaa nykyrahassa reilua 35 miljoonaa. Sekin oli tosin liikaa, sillä elokuva teki ensi-iltaviikonloppunaan Pohjois-Amerikassa vain kolme miljoonaa ja koko teatterilevityksensäkin aikana vain yhdeksän miljoonaa dollaria. Nykypäivän lipunhinnoilla summa olisi lähes kaksinkertainen.

Sen verran vähän luottoa Kotcheffin elokuvaan oli, ettei sitä nähty Suomen teattereissa lainkaan. Oscar-ehdokkuuksien sijaan tämä sovitus Hechtin ja MacArthurin näytelmästä sai Razzie-ehdokkuudet; Reynolds ja Reeve olivat ehdolla vuoden huonoimmista näyttelijäsuorituksista.

Mainittujen elokuvien DVD-julkaisuja:

_{Hätä ei lue lakia (Future Film)
Wilderin Etusivu uusiks' (Future Film)
Kanavat sekaisin (Scanbox; loppuunmyyty)}


Lähteet:

_{TCM Movie Database
IMDb Pro
Charlotte Chandler: Nobody's Perfect: Billy Wilder: a Personal Biography (2004)}