4K UHD -arvostelussa Billy Wilderin Auringonlaskun katu (1950)

Siinä missä ohjaaja-käsikirjoittaja Billy Wilderin ura komediaelokuvien tekijänä huipentui Piukkoihin paikkoihin (1959), voi hänen draamaelokuviensa kirkkaimpana helmenä pitää Auringonlaskun katua (1950). Toki Wilder teki muitakin mestariteoksia draaman saralla – film noirin Nainen ilman omaatuntoa (1944), alkoholistikertomuksen Tuhlattuja päiviä (1945) ja sensaatiojournalistin moraalista kertovan Tuhansien silmien edessä (1951) – mutta ellei Auringonlaskun katu ole niistä paras, niin ainakin se on helpoiten samastuttava ihmistyypeiltään ja teemoiltaan.

William Holden näyttelee Hollywoodissa työskentelevää elokuvakäsikirjoittaja Joe Gillistä, jonka ura on pahassa laskusuhdanteessa ja rahat loppu. Paetessaan autonsa ulosmittaajia hän kurvaa piiloon autiolta näyttävän kartanon talliin. Rapistuneesta puutarhasta ja lehtien täyttämästä uima-altaasta huolimatta lukaalissa asuu edelleen mykkäelokuva-ajan tähti Norma Desmond (Gloria Swanson). Lemmikkiapinan kuoltua suuressa kartanossa ei ole enää emännän lisäksi muita kuin vain hänen uskollinen palvelijansa Max (Erich von Stroheim).

Väärinkäsityksen takia kartanoon sisälle kutsuttavan Joen oikea ammatti käy pian ilmi. Talon emäntä innostuu: tämä on kirjoittanut vuosikausia, ehkä vuosikymmeniä, elokuvakäsikirjoitusta Salomesta, tietysti itsensä näyteltäväksi.

Viisikymppisessä naisessa näkyy yhä nuoruusvuosien kauneus ja sen hän itsekin näkee, eikä mitään muuta. Henkisesti 1920-luvun tähteytensä kuplassa elävä Norma ehdottaa Joelle, että tämä jäisi taloon kirjoittamaan käsikirjoituksen loppuun. Järjestelystä tulee pian vanhemman, rikkaan naisen ja nuoren mutta pennittön miehen romanssi. Asema ei Joeta miellytä ja hän ihastuukin nuorempaan naiseen (Nancy Olson), jolloin Norman omistushaluisuus ja mustasukkaisuus menevät yli äyräiden.

Joe huomaa Norman hulluuden liian myöhään, mutta se ei ole juonipaljastus, sillä elokuva alkaa siitä, kun Joe kelluu kuolleena Norman kartanon uima-altaassa. Aitoon film noir -tyyliin tarina on jälkiviisaan (usein kuolleen jälkiviisaudella) kertoma sarja takautumia; samaan tapaanhan Billy Wilder oli jo tehnyt Naisen ilman omaatuntoa.

Auringonlaskun kadun kaikki sisäkuvat on otettu studiossa suurissa lavasteissa, kuten yleensäkin tuohon aikaan oli tapana, mutta tämän elokuvan kohdalla se on myös sanellut kuvakerronnan: on paljon pitkällä putkella kamerakraanan tai ajovaunun kyydistä otettuja pitkiä otoksia. Vastakuvien ja kuvakulmavaihdosten sijaan kamera panoroi sinne, minne toiminta siirtyy.

Wilderin ja hänen käsikirjoittajakumppaniensa Charles Brackettin ja D. M. Marshaman Jr:n tietämys elokuva-alasta on tietysti ollut valtava ja se näkyy Auringonlaskun kadussa. Se on täynnä erilaisia, joskus monitasoisiakin viittauksia aitoihin ihmisiin ja kohtaloihin. Auringonlaskun katu ei ole niinkään metaelokuva elokuvan tekemisestä, vaan kertomus kunnianhimosta ja maineen janosta sekä kuuluisuuden kiroudesta. Kun nuoruus ja kauneus katosivat, Norma Desmondin todellisuudentaju hämärtyi ja hän on elänyt siitä lähtien omassa kuplassaan, jonka Joe Gillis puhkaisee.

Luonnollisesti Norma Desmondin roolia näyttelee aito 1920-luvun mykkäelokuvan tähti Swanson. Kartanossa korttia pelaamassa käyvinä ystävinä nähdään mykkäelokuvakauden tähdet Anna Q. Nilsson ja H. B. Warner sekä elokuvataivaan kirkkaimpiin tähtiin lukeutuva Buster Keaton, mutta valitettavasti vain yhdessä kohtauksessa. Kuinka paljon enemmän Keaton olisikaan ansainnut, ylipäätään, ei vain tässä yhteydessä.

Erich von Stroheim näyttelee Norman palvelijaa, jonka menneisyydestä paljastuu elokuvan edetessä herkullisia yksityiskohtia. Von Stroheim oli mainio valinta rooliinsa, ei vain hyvänä näyttelijänä, vaan myös mykkäelokuvakauden ohjaajana.

Sitten on tietysti Cecil B. DeMille, jonka Norma muistaa tärkeimpänä ohjaajanaan. DeMille ei ollut ainoastaan jo mykkäelokuvan aikaan kukoistanut ohjaaja, vaan myös yksi Hollywoodin perustajia. Kuten hänen esiintymisensä fiktiivisenä omana itsenään osoittaa, oli hän myös melkoisen hyvä näyttelijä.

Mainittakoon, että Joen uutta ihastuksen kohdetta näyttelevä Nancy Olson on yhä elossa. Roolistaan Oscar-ehdokkuuden saanut näyttelijä oli kuvausten aikaan 21-vuotias. Nyt ikää on 97 vuotta.

Paramount Picturesin tuore 4K-restaurointi on komea ja filmillinen olemus on säilynyt vahvana. Mukana on myös alkuperäinen monoraita (restauroituna viimeisen päälle) stereomiksattuna, vaikka sitä ei kansipapereissa mainitakaan. Uusi monikanavamiksattu ääniraita (5.1) kuulostaa väärältä ja anakronistiselta, mitä se tietysti onkin monoaikakauden elokuvassa.