Åke Lindmanin ensimmäinen Harjunpää-sarja toi realismia suomalaiseen dekkariin – arvostelussa Harjunpää ja kylmä kuolema (1983)

Rikospoliisi Timo Harjunpää (Johan Simberg). Kuva: Yleisradio

Rautatiekiskojen vierestä löytyy vanhan naisen ruumis. Tapausta saapuu selvittämään Helsingin rikospoliisin konstaapeli Timo Harjunpää (Johan Simberg), jolle tällaiset tapaukset ovat liiankin tuttuja. Juttu on ilmiselvä itsemurha.

Muutamia päiviä myöhemmin merenrannalla makaa nuoremman naisen eloton ruumis. Nytkin Harjunpää kollegoineen saa tapauksen selvitettäväkseen, mutta tällä kertaa siinä todella on rikospoliisille tehtävää: nainen on kuollut ennen veteen päätymistään. Kyseessä on henkirikos eikä tekijästä ole aavistustakaan.

Harjunpään ja kylmän kuoleman katselija tietää jo tässä vaiheessa oikein hyvin, kuka nainen on, kuka hänet on tappanut ja ketkä hänen ruumiinsa hävittivät. Asialla ovat pimeää viinaa kaupitteleva lipevä hämäräpuolen ylpeä kulkija Nalle (Pekka Laiho) ja kenties pedofiilisia taipumuksia omaava, ikääntynyt ja alkoholisoitunut kapteeni Karhu (Per-Olof Sirén), siis Nalle ja Karhu. Nallen naisystävä Rosita (Pirkko Mannola) omistaa keskikaljakuppilan, jossa hän on Nalleen tutustunut ja päätynyt näin itseään huonompaan seuraan.

Harjunpää ja kollegat rikospoliisissa. Kuva: Yleisradio

Harjunpää ja kylmä kuolema pohjautuu Matti Yrjänä Joensuun vuonna 1981 ilmestyneeseen romaaniin Harjunpää ja kapteeni Karhu. Kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen valmistunut neliosainen tv-sovitus oli varsin uudenlainen ilmestys oman aikansa suomalaisessa tv- ja elokuvatuotannossa. Siihen saakka päähenkilöiksi päässeet poliisimiehet olivat tyypillisiä dekkarihahmoja ja teoksen tyyli kaiken kaikkiaan korostetun dekkarimainen, kaukana uskottavasta. Harjunpää-romaanit ja niiden tv-sovitukset ovat aivan toista tyylilajia: realistisia, päähenkilöittensä motiivien vaan ei tekojen ymmärtämiseen pyrkiviä henkilötutkielmia.

Matti Yrjänä Joensuu teki varsinaisen elämäntyönsä Helsingin rikospoliisin väkivaltayksikössä ja tiesi siis, mistä kirjoitti. Harjunpään hahmo on nimeään myöten muunnelma kirjailijasta itsestään, ja niinpä Harjunpään omat ajatukset ja pohdinnat ovat keskeisessä roolissa myös Åke Lindmanin ohjaamissa tv-sovituksissa.

Kaikkia poliisin ja tutkinnan puolen tapahtumia katsotaan Harjunpään silmin ja hän on tyyppi, johon periaatteessa kuka tahansa voi samastua. Aseistettua rikollista seuratessaan Harjunpää kykenee toimimaan, mutta mitä pidempään toiminta kestää, sitä enemmän hän alkaa pelätä huonoa lopputulosta ja omaa kuolemaansa. Hän ei ole kuolematon eikä sovittele sankarin viittaa harteilleen.

Ehkä kuolemaakin enemmän Harjunpää pelkää kasvojensa menettämistä työtovereittensa keskuudessa. Myös nämä kollegat nähdään ainoastaan Harjunpään näkökulmasta ja hänen proosallisten ajatustensa kertomana. Niinpä mukavaltakin vaikuttava poliisimies tai -nainen saatetaan hetkessä pudottaa maan kamaralle Harjunpään tehdessä jonkun nasevan huomautuksen.

Selvitettävän rikoksen tekijöitä, sen todistajia ja muita vastapuolen hahmoja seurataan omalla tahollaan eivätkä eri osapuolet useimmiten kohtaa ennen loppua. Tämän asetelman ja kerrontatavan Lindman on säilyttänyt. Romaanien tapaan tv-sarja näyttää, miten ratkaiseva merkitys hyvällä tuurilla ja silkalla sattumalla on rikospoliisin työssä. Näin olin varsinkin tuolloin, aikana ennen DNA-näytteitä, valvontakameroita ja matkapuhelimia. Tyhmänkin tekemä tappo saattoi jäädä selvittämättä ja viisaankin poliisin työ tuottaa vesiperän.

Harjunpää keräämässä todisteita. Kuva: Yleisradio

Jo ensimmäinen Harjunpää-romaani herätti elokuvantekijöiden kiinnostuksen, mutta Elokuvasäätiön tuen puuttuessa nämä elokuvahankkeet kariutuivat yksi toisensa jälkeen. Åke Lindmankin haaveili Joensuun romaanien valkokangassovituksista jo 1980-luvulla, mutta pääsi toteuttamaan näitä vain televisioon silloisen työnantajansa Yleisradion ruotsinkieliselle toimitukselle. Tästä johtuu se, että Harjunpää ja kylmä kuolema (1983) ja Harjunpää ja ahdistelija (1985) ovat lähes yksinomaan ruotsinkielisiä, vaikka ne kertovat suomenkielisistä suomalaisista.

Suomea puhutaan kyllä toisinaan, mutta ilman mitään logiikkaa. Silloin sen ymmärtää, kun jostakin löydetyt laitapuolen kulkijat pääsevät lausumaan elokuvauransa ensimmäisen ja viimeisen repliikkinsä; Helsingistä oli varmasti helpompi löytää suomenkielisiä rappioalkoholisteja. Mutta sitten on kohtauksia, joissa siihen saakka yksinomaan ruotsia keskenään puhuneet poliisit vaihtavatkin keskustelukielen yhtäkkiä suomeen. Poliisikamarilla on myös Paavo Liskin näyttelemä poliisimies, joka puhuu koko ajan vain suomea, puhuivatpa muut mitä kieltä tahansa.

Kielikysymys aiheuttaa tahatonta huumoria, jota tarvitaankin, sillä tahallista huumoria on hyvin vähän. Vakavuus sopii tunnelmaan ja jos vitsien vähälukuisuus alkaa ahdistaa, niin tahatonta komiikkaa on muuallakin: ruumiitten näyttelijät eivät kykene olemaan paikoillaan lyhyessäkään kuvassa ja koko tarinan kannalta tärkeää, kohtalokasta nyrkiniskua on tehostettu leikkaamalla kuvien väliin samanlainen BANG!-tehoste kuin 1960-luvun Batmanissa, tosin ilman mitään tekstiä.

Muilta osin Harjunpää ja kylmä kuolema on toteutukseltaan sitä huomattavasti parempaa Yleisradion laatua. Ulko- ja lokaatiokuvien osuus on niin ratkaisevan suuri, että koko elokuva studiokuvia myöten on kuvattu 16-milliselle filmille. Lasse Mårtenson ja Esa Kotilainen ovat säveltäneet hurmaavan yksinkertaisen musiikin, joka korostaa tv-sarjan tapahtumapaikan lintukotomaisuutta: nyt ei olla paatuneitten rikollisten ja suuren maailman gangstereiden parissa vaan Helsingissä.