Rippileiri muuttaa taivaaseen – arvostelussa Blu-ray-tallenteena julkaistu Eden (2020)

Ulla Heikkilän esikoiselokuva Eden käsittelee monille suomalaisille tuttua perinnettä, joka on hitaasti, mutta varmasti jäämässä taka-alalle: rippikoulua ja etenkin rippileiriä. Elokuvassa parikymppiset, pääosin tunnettujen näyttelijäsukujen lapset näyttelevät yläasteikäisiä, jotka lähtevät viikon rippileirille kivenheiton päähän Helsingistä.

Pienestä leiriläisten ryhmästä eniten seurataan Jennaa (Linnea Skog) ja Aliisaa (Aamu Milonoff), joista edellinen on onnettoman perheen kapinoiva lapsi ja jälkimmäinen tasapainoisemman, tavallisemman perheen kapinoiva lapsi. Jennan paha olo purkaantuu leirillä, kun taas sulkeutunut Aliisa löytää välittömästi leiriltä kenties ensimmäisen ihastuksensa. Tavalla tai toisella kummatkin tytöistä tulevat viikon aikana ulos kuoristaan ja pahan ja hyvän kamppailu jatkuu.

Nuorten vastapuolena on kiihkouskovaisempaa sorttia edustava nuori naispappi (Satu Tuuli Karhu), jonka kamppailua uskonsa kanssa ilmeisesti kuvastaa hänen tapansa tupakoida ja kiroilla. Poninhäntäpappi (Tommi Korpela) on rennompaa sorttia.

Eden on täynnä paikkaansa etsivien ja kaikesta mahdollisesta mielensä pahoittavien teinien pohdintaa uskonnosta ja sen olemuksesta. Tällä rippileirillä ei ateisteja nähdä, vaan kaikki nuoret ovat uskovaisia jossain määrin. Kirkkoon he uskovat ja turvaavat, mutta Suomen lipun nähdessään nuoret rinnastavat sen heti natsien toimintaan, tietysti ilman mitään perusteita tai selityksiä.

Mitä elokuvan toteutukseen tulee, Edenin suurimmat vahvuudet ovat valaisussa ja äänimaailmassa, jotka molemmat ovat ilahduttavan aidontuntuisia ja vievät elävästi kesäiseen rantamiljööseen. Kuva on hienorakeinen ja väreiltään täyteläinen. Erikseen on mainittava siitä, että ohjaaja Ulla Heikkilä ja kuvaaja Pietari Peltola ovat kuvanneet Edenin nykypäivän muotivillityksestä poiketen 1,85:1-kuvasuhteella. Viimeiset kymmenen vuotta on tuntunut siltä, ettei Suomessa enää kuvata muulla kuin scopen kuvasuhteella – ja tietysti lähes aina normaalioptiikalla anamorfisten linssien sijaan.

Edenissä on muutama kohta, joissa leikkaukset kohtausten välillä ovat hyppymäisiä. Näistä syntyy sellainen vaikutelma, että edellinen kohtaus on venähtänyt kuvatessa liian pitkäksi ja leikatessa ainoa ulospääsykeino on ollut katkaista se hyvissä ajoin ennen loppua. Ei lainkaan tavatonta, mutta silmiinpistävää.