Merisairas (1996)
|
SEASICK Ohjaus: Veikko Aaltonen 1 tunti 36 minuuttia |
Veikko Aaltosen ohjaama Merisairas on yksi varhaisista suomalaisista kansainvälisistä yhteistuotantoelokuvista, mutta 1990-luvun kohtalontoveriensa tapaan se ei menestynyt edes kotimaan teattereissa. Alle tuhannella katsojallaan Merisairas oli karvas tappio erittäin lahjakkaille tekijöille, jotka olivat tottuneet edes jonkinlaiseen yleisömenestykseen ja tunnustukseen.
Iiro Küttnerin käsikirjoittama elokuva sijoittuu kokonaisuudessaan yhdelle suurelle rahtilaivalle ja siellä pääasiassa vain muutamiin interiööreihin. Alus on seilannut merta jo pitkään, kyydissään kansainväliselle suuryhtiölle kuuluvaa ydinjätettä, vaikka tynnyrien sisällöstä ei täyttä varmuutta olekaan. Kaikki on jo pitkään mennyt pieleen, mutta lopullinen niitti on, kun laivalle tulee ympäristöaktivisteja aikeinaan tehdä tihutöitä. Tämä hyökkäys päättyy Elenaa (Katrin Cartlidge) lukuun ottamatta aktivistien kuolemaan. Elena jää laivalle vangiksi odottamaan pääsyä satamaan ja viranomaisten huomaan, mutta tällaista luksusta ei näytä olevan luvassa. Laivamatkan vain jatkuessa täysin miesvoittoisen miehistön huonot puolet nousevat pintaan samalla, kun hyvyys ja inhimillisyys uhkaavat painua kokonaan pohjaan.
Merisairaalla on paljon sanottavaa, uskontoa myöten, mutta pelkästä agendasta ei yleensä synny hyvää elokuvaa. Merisairaskin jää puolitiehen, sillä sen hyvät puolet ovat helposti myös sen heikkouksia: Aaltonen on paikoitellen tavoittanut erinomaisen klaustrofobisen ja painajaismaisen tunnelman, mutta samanaikaisesti kun Küttnerin käsikirjoitus ei onneksi ole alleviivaileva ja selittelevä, se ei myöskään ole riittävän selkeä ja kiinnostava puolitoistatuntiseen elokuvaan. Lopullista ”räjähdystä” ei koskaan tapahdu, vaikka tapahtumat eskaloituvatkin pikkuhiljaa kohti jotain peruuttamatonta. Rahtilaivalla on oma maailmansa ja hierarkkiansa, jossa nälkiintyvät rotat alkavat tapella toistensa kanssa, eikä se ole sopiva paikka herkemmille ja heikommille.
Suomalais-ruotsalais-ranskalaisena yhteistuotantona toteutetun Merisairaan pääosissa nähdään englantilaisnäyttelijät Bob Peck, Karin Cartlidge ja John Castle, seuranaan muun muassa useita suomalaisnäyttelijöistä, joista melkeinpä vain Ilari Johansson puhuu itse omat englanninkieliset repliikkinsä (Matti Onnismaa on ilmiselvästi dubattu). Korrektiin herrasmiesmäisyyteen ja kuriin loppuun saakka uskovana laivan kapteenina nähtävä Bob Peck (1945–1999) tunnettiin eritoten tv-töistään. Elenan täyttä potentiaalia ei koskaan hyödynnetä, vaikka Mike Leigh’n Naked- ja Uranaisia-elokuvista tuttu Cartlidge (1961–2002) olisi ollut heti haastavammankin tehtävän tasalla. Kylmää julmuutta hohkaava John Castle (s. 1940) oli jo ennen Merisairasta tehnyt mittavan elämäntyön, vaikkei hänestä varsinaista tähteä koskaan tullutkaan. Miehistön kapinaa ja julmaa käytöstä johtavana laskelmoivana tyyppinä hän tekee hyvän roolisuorituksen.
Merisairaan kuvauksesta vastasi studioaikakaudella aloittanut Olavi Tuomi, joka kuvasi jo Aaltosen edellisen elokuvan, Isä meidän -perhehelvettikuvauksen (1993). Isä meidän kuvattiin mustavalkoisena, eikä Merisairaskaan mikään värien riemujuhla ole: tyylikäs ikuinen yö syntyy tummissa sinissä sävyissä ja kaurismäkeläisessä valaistuksessa. Tuomi voitti työstään Jussi-palkinnon, uransa kolmannen ja samalla viimeisen. Myös Merisairaan äänisuunnittelija Risto Iissalo sai ansaitun Jussin työstään.
Merisairas jättää hieman kylmäksi eikä se ota läheskään kaikkea irti lahjakkaista tekijöistään, mutta se on myös elokuva, jota kenenkään ei tarvitse hävetä. Parikymmentä vuotta valmistumisensa jälkeenkin se on edelleen teknisesti korkeatasoinen ja kysymyksiltään ajankohtainen.
LISÄMATERIAALI:
Ei lisämateriaalia.
DVD-JULKAISU:
Julkaisija: | VLMedia |
Tekstitys: | Suomi, ym. |
Ääni: | Dolby Digital 2.0 |
Kuva: | 1,78:1 (alkuperäinen kuvasuhde on 1,85:1) |
Levyjä: | 1 |
TALLENNEFORMAATIT:
![]() |
![]() |
![]() |
![]() |