95 (2017)

Suomalais-ruotsalaisena yhteistuotantona valmistunut 95 on Aleksi Mäkelän neljästoista pitkä elokuva ja  kallein kahden miljoonan euron budjetillaan. Elokuva kuvaa vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen finaaliviikonloppua, pääasiassa muiden kuin pelaajien silmin. Mikään urheiluelokuva se ei siis ole, vaan loppuottelu on yhdistävänä tekijänä useammassa eri tarinassa.

95:ssä seurataan noin viittä eri tapahtumaketjua kronologisesti, siirtyen tarinasta toiseen ja takaisin – episodielokuvaksi sitä ei oikeastaan voi sanoa. Koko elokuvan tapahtumaketjun katalysaattorina toimii tietysti Suomen jääkiekkomaajoukkue ja sen ruotsalainen valmentaja Curt Lindström (Jens Hulten), jotka ovat saapuneet Tukholmaan ottelemaan maailmanmestaruudesta Ruotsia vastaan.

Curre on tämän tarinaosuuden yksinäinen ratsastaja – etäinen, koominen ja koomisuudessaan hieman surullinen tapaus. Suomen kansalle rakkaasta Curresta ei ole tehty mitään Pölhö-Kustaata, sääliä kaipaavaa raukkaa, muttei myöskään Hollywood-elokuvien rääväsuista, kivenkovaa, mutta pohjimmiltaan pehmeää äkäpussia valmentajaa.

Suomen verrattoman huono menestys joukkuelajeissa ja ylimielisyys saavat Ruotsin jääkiekkoliiton toimijat (Frida Hallgren kärjessä) valmistautumaan kultajuhliin jo ennen kuin peliä on pelattu. Koti-Suomessa ottelua seuraavat kaikki, myös vähävarainen yksinhuoltajaäiti Essi (Laura Birn), jonka poika (Aleksis Koistinen) haaveilee urasta jääkiekkoilijana. Nuoren pojan haaveet eivät ole valmentajan ja äidin sulhasehdokkaan (Samuli Edelmann) mielestä realistisia.

Siinä missä Essin pojan tarina on vasta alussa, Johanneksen (Pekka Strang) aurinko on laskemassa etuajassa. Nelikymppinen mies odottaa saattohoidossa kuolemaa, toivoen vielä tapaavansa lapsuudenystävänsä Markuksen (Mikko Leppilampi) ja voivansa katsoa Suomen pelin vanhan jengin kanssa.

Elokuvan viides tarina kertoo kolmesta nuoresta jannusta (Kalle Lamberg, Ylermi Rajamaa ja Samuli Niittymäki), jotka ovat rakastuneet kaljaan ja vihastuneet kaikkeen muuhun. Kun Suomi selviytyy kultapeliin ja tietysti Ruotsia vastaan, ovat he varmoja tappiosta. Pyyhkiäkseen virneen ruotsalaisten naamalta he päättävät jo etukäteen lähteä Tukholmaan valmistelemaan terrori-iskua – tai näin katsojalle uskotellaan. Mitään terrori-iskua he eivät suinkaan suunnittele saati toteuta, mutta vihjailukin on jo melkoisen mautonta ja aiheuttaa sen, että koko elokuvaan ja kaikkiin sen eri tarinoihin alkaa suhtautua sellaisella varauksella, mitä tekijät tuskin ovat toivoneet. Tekijöiden puolustukseksi täytyy kuitenkin todeta, ettei Tukholman ja Turun terrori-iskuja ollut vielä tehty, kun 95:n käsikirjoitus on laadittu, ja kuvauksetkin olivat jo ohi ennen Turun tapahtumia.

Kolmen eri käsikirjoittajan kynäilemässä 95:ssä on lähdetty tavoittelemaan suuria sen sijaan, että olisi pysytty joko pelkästään koomisen ja hauska tai dramaattisen ja traagisen tarinan parissa. Nyt on pyritty ottamaan mukaan molemmat, eikä siitä ole ongelmitta selvitty. Vielä nuoren miehen kuolema saattohoidossa on melkoisen radikaali vastapaino tarinalle kolmesta samanikäisestä jätkästä, jotka lähtevät kaljakori mukanaan tekemään pilaa Ruotsista ja ruotsalaisista. Tekijöillä on kuitenkin ollut rohkeutta yrittää jotakin tavanomaisesta poikkeavaa, mikä on aina kannustettavaa toimintaa.

Mäkelä ja luottokuvaaja Pini Hellstedt ovat tehneet jälleen erittäin korkeatasoista ammattimiesten työtä: 95 on nopeatempoinen, hyvin leikattu ja elävästi kuvattu valkokangaselokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Steadicamia on käytetty runsaasti ja se pitääkin liikettä yllä.

Elokuvan paras kohtaus ei suinkaan ole kaikkein merkityksellisin, mutta siinä Mäkelä tavoittaa niin nostalgisen, kaihoisan 1990-lukulaisen tunnelman, ettei ajan kokenut voi jäädä kylmäksi. Tässä lyhyessä kohtauksessa nuori mies ja nuori tyttö tanssivat laivan diskon valoissa Rednexin Wish You Were Here -laulun soidessa. Ei kuulosta miltään näin sanottuna, mutta elokuvassa se toimii erittäin hyvin.

LISÄMATERIAALI:

Traileri, teasereita ja musiikkivideo.

BLU-RAY-JULKAISU: